Erilaiset skandaalit ovat Ranskan politiikan arkipäivää, mutta Alexandre Benallan tapaus nosti mielenkiintoisesti keskusteluun ranskalaisen presidentialismin ja parlamentin roolin. Vaikka presidentti halusi pitää tapausta yksittäisen ihmisen virheenä, on se jo nyt vaikuttanut valtiollisten instituutioiden toimintaan ja varsinkin niistä käytävään debattiin.

Kohu sai alkunsa, kun Le Monde -lehti julkaisi videokuvaa, jossa presidentin kabinettiin kuuluvan Benallan nähdään taltuttavan väkivaltaisesti mielenosoittajia Pariisin vapputapahtumassa. Presidentin turvamiehellä ei kuitenkaan olisi pitänyt olla minkäänlaista virallista roolia tapahtumassa.

Skandaali syntyi Benallan väkivaltaisuuden lisäksi siitä, ettei tätä ollut irtisanottu tai tämän tekoa ilmiannettu kuin vasta tapauksen tultua julkisuuteen kuukausia myöhemmin. Näin ollen katsottiin, että presidentti suojeli Benallaa.

Skandaalia huipensi edelleen se, ettei Macron itse kommentoinut tapausta mitenkään ja kun viimein niin teki, osoitti hän sanansa omalle hallitukselle ja puolueelleen – ei selityksiä vaativalle suurelle yleisölle tai medialle.

Kritiikki vallan henkilöitymistä kohtaan

Benallan tapaus antoi oppositiolle tarjottimella sen, mitä se oli halunnut Macronin vuoden 2017 valtaanpääsyn jälkeen: tilaisuuden purkaa katkeruutta ja kritisoida Macronin uuden liikkeen poliittista kaikkivoipaisuutta. Sisäpoliittinen turhautuminen Macronin ”hyperpresidenttiyteen” ja vallan äärimmäiseen henkilöitymiseen on jo pitkään ollut paitsi poliittisen opposition myös joidenkin tutkijoiden kritiikin kohteena.

Toki perustuslaki takaa Ranskan presidentille harvinaisen paljon valtaa, jopa siinä määrin, että presidenttiä kutsutaan – kuten Benallan tapauksen aikana – vaaleilla valituksi monarkiksi. Kun presidenttipuolueella, kuten nyt Macronin La République En Marchella, on vahva enemmistö kansalliskokouksessa, presidentin ajamia lakeja saadaan suhteellisen sujuvasti läpi.

Tapaus antoi oppositiolle tarjottimella sen, mitä se oli halunnut Macronin valtaanpääsyn jälkeen: tilaisuuden purkaa katkeruutta ja kritisoida Macronin uuden liikkeen poliittista kaikkivoipaisuutta.

Tässä kontekstissa saattaisi herättää ihmetystä, että Macronin ”monarkistisuudesta” Ranskassa edes keskustellaan. Opposition kritiikki Macronia kohtaan kuitenkin liittyy yleisempään Macronin tyyliin samastaa itsensä, puolueensa ja valtio.

Benallan skandaalissa kritisoitiin myös sitä, että Macron suojelemalla alaistaan itse asiassa käveli oikeuslaitoksen yli ja näin ollen rikkoi vallan kolmijakoa. Tässä yhteydessä kritiikki vallitsevaa vahvaa presidentialismia vastaan on kärjistynyt ja saanut opposition vaatimaan jopa siirtymistä pois Charles de Gaullen viitoittamasta viidennestä tasavallasta kohti kuudetta tasavaltaa.

Benallan juttu saikin välittömästi institutionaaliset mittasuhteet, ja parlamentissa kiehui. Kansalliskokouksen lakivaliokunta muutettiin opposition aloitteesta tutkintakomissioksi keräämään tietoa tapauksesta ja kuulustelemaan asianosaisia. Myös senaattiin perustettiin vastaava komitea – erillisen ja itsenäisen oikeusprosessin lisäksi.

Tutkintakomissiot sekoittivat parlamentin päiväjärjetystä kuitenkin siinä määrin, että institutionaalinen pakka oli sekaisin. Täysistuntokeskustelut täyttyivät työjärjestyspuheenvuoroista, joiden sisältö koski pääasiassa Benallan tapausta, ja istunnon keskeytykset seurasivat toinen toistaan.

Opposition jarrutustaktiikan päänäyttämöksi muotoutui kansalliskokouksen käsittelyssä ollut hallituksen lakiesitys valtiollisten instituutioiden uudistamiseksi. Lakiesityksen käsittely kärjistyi siihen pisteeseen, että hallitus lopulta lykkäsi asian käsittelyn hamaan syksyyn ilman tarkemman ajankohdan määritystä.

Erityisen tulenaran Macronin instituutiouudistuksesta tekee se, että siinä puututaan parlamentin vallankäyttöön muun muassa vähentämällä molempien kamarien edustajien määrää, nopeuttamalla lainsäädäntöprosessia ja rajoittamalla edustajien oikeutta lakimuutosesityksiin.

Muiden muassa nämä kohdat ovat pelkkää tuskaa oppositioille, joka on tulkinnut hankkeen tähtäävän parlamentin roolin typistämiseen toimeenpanovallan kustannuksella. Eikä Macronin oma enemmistökään ole kaikista lakiesityksen kohdista yksimielinen.

Tällaista Macronin perustuslaillista reformihanketta olisi ollut mahdoton viedä eteenpäin tilanteessa, jossa presidenttiä syytetään monarkistisista ambitioista, epärehellisyydestä ja vallan kolmijaon hämärtämisestä. Luultavasti hallitukselle oli taktisesti viisasta lykätä asian käsittelyä nyt, mutta ei siihen palaaminen mahdollisesti myöhemmin syksyllä ole helppoa sekään.

Näin siksi, että oppositio otti erävoiton asiassa saatuaan jarrutuspuheenvuoroillaan hallituksen perääntymään. Lisäksi mitkään presidentialismin vahvistamiseen edes vihjaavat uudistukset eivät Benallan tapauksen jälkeen ole helppoja debatin aiheita.

Yhdistyneen opposition välikysymykset

Oppositio teki hallitukselle myös kaksi välikysymystä ”tapaus Macron-Benallasta”.  Republikaanisen oikeiston ja yhtenäisenä esiintyneen vasemmiston välikysymykset olivat pitkälti toistensa kopioita kuten myös välikysymyskeskustelussa käytetyt puheenvuorot.

Sekä oikeiston että vasemmiston edustajat puolustivat kiihkeissä puheissaan parlamentin asemaa ”vastavoimana” vahvaa presidenttiä ja tämän hallitusta vastaan. Ne myös korostivat oikeuslaitoksen itsenäisyyden, vapaan lehdistön ja poliittisen opposition tärkeyttä vallan väärinkäytön kontrolloijina.

Benallan tapauksen nähtiin paljastaneen Macronin vallankäytön todelliset kasvot, tämän hyvä veli -järjestelmän ja sen, että hallitus nöyristelee hiljaisena presidenttinsä edessä. Republikaanien Christian Jacob kovisteli, ettei presidentti voi olla lain yläpuolella.

Kommunistien André Chassaigne jylisi, että presidentin itsevaltaisuus voi uhata jopa oikeusvaltioperiaatetta. Pääministeri Édouard Philippe puolestaan moitti oppositiota turvautumisesta populismiin, tapauksen politisoinnista ja lakireformien tahallisesta viivytyksestä.

Benallan tapauksen nähtiin paljastaneen Macronin vallankäytön todelliset kasvot.

Tiivistetysti voi todeta, että välikysymyskeskustelu oli oppositioretoriikan hieno näytäntö. On arvokasta sinänsä, että demokratian perusteista ja viidennen tasavallan presidentialismista parlamentissa väitellään.

Välikysymyksillä ei luonnollisesti ollut mitään mahdollisuutta mennä macronilaisenemmistöisessä kansalliskokouksessa läpi, vaikka myös Marine Le Penin puolue äänesti vasemmiston välikysymyksen puolesta ja mélenchonilaiset ja kommunistit puolestaan oikeiston. Sosialistit ja republikaanioikeisto taas kieltäytyivät kannattamasta poliittisten vastapuoliensa välikysymyksiä.

Sosialistit pitivät tätä myös kannanottona Macronin puolueelle ja politiikalle, jonka ideana on ylittää oikeisto–vasemmisto-jako. Sosialistit haluavat pitää tästä jaosta politiikassaan kiinni.

Politiikan luottamus ja moraali

Skandaalin jälkeen voi spekuloida, oliko kahden populistisen ääripään, Le Penin Rassemblement nationalin (entinen Front national) ja Jean-Luc Mélenchonin La France Insoumisen välinen lähentyminen kertaluonteinen poikkeus, vai voivatko populistit löytää toisensa nimenomaan silloin, kun vastustaja on yhteinen. Erilaisten vasemmistopuolueiden yhteisrintamaa tuskin myöhemmin nähdään pitkien sisäisten erimielisyyksien vuoksi. Olkoonkin, että ideologiset erot vasemmiston sisällä ovat pienemmät.

Mielenkiintoista on myös nähdä, milloin ja millaisena Macronin perustuslaillinen reformiesitys parlamenttiin lopulta tulee ja kuinka kattava keskustelu ranskalaisen presidentialismin luonteesta siitä seuraa. Onko Macron hallituksineen valmis tällaiseen Benallan tapauksen jälkeen varmasti laajentuneeseen keskusteluun?

Toinen kysymys on, seuraako skandaalista ministeripaikkojen uudelleenjärjestelyä politiikan syksyn alkaessa. Varsinkin poliisi- ja turvallisuusasioista vastaavan sisäministerin Gérard Collombin asemaa skandaali on horjuttanut.

Myös kansalaisten luottamus Macroniin on vapaassa pudotuksessa. Kansansuosio tippui heinäkuussa alimmilleen sitten valituksi tulemisen.

Benallan tapaus iski ironisesti Macronin omiin vaalilupauksiin.

Benallan tapaus iski ironisesti Macronin omiin vaalilupauksiin, joissa korostettiin katkosta vanhaan politiikkaan, lupailtiin ”esimerkillistä tasavaltaa” (”la République exemplaire”) ja politiikan moraalista läpinäkyvyyttä. Luottamuksen palauttaminen politiikkaan ja poliitikkoihin oli yksi kampanjan teemoista ja myöhemmin politiikan uudesta moraalista säädettiin jopa laki.

Skandaali teki varmasti lommon presidentin luottamukseen ja moraaliin, joskin ranskalaiset ovat jo pidempään epäilleet presidenttinsä lakitehtailua. Syksyn lähestyessä presidentin omasta puolueesta onkin esitetty vieno toive, että tehokkuudesta tinkimättömän presidentin kannattaisi esiintyä aikaisempaa empaattisempana kansalaisten suuntaan – ihan suosion tähden.

YTT Tuula Vaarakallio on Ranskan politiikkaan, nationalismiin ja populismiin erikoistunut tutkija, joka työskentelee Suomen Akatemian Populismin valtavirtaistuminen -hankkeen erikoistutkijana Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Macron, Benalla ja oppositio – skandaalin jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Satiirilehti Charlie Hebdoa vastaan kohdistuneen ja sitä seuranneen juutalaiskauppaan tehdyn iskun jälkeen tasavaltalainen Ranska näytti voimansa sunnuntain marssilla. Tasavaltalaisten marssiksi nimetty tapahtuma keräsi miljoonia osanottajia ja symbolisoi yhtenäisyyttä paitsi sananvapauden myös tasavaltalaisten arvojen suhteen. Tässä mielessä presidentti François Hollanden toivomus siitä, että ”yhtenäisyys on paras aseemme” taistelussa terroria, rasismia ja antisemitismiä vastaan, toteutui symbolisesti. Ytimeensä haavoitettu tasavalta osoitti näin vastarintaansa.

Nimenomaan François Hollande kuvaili iskua Charlie Hebdoon iskuksi tasavallan ytimeen. Osuvasti, sillä lehti sinänsä edustaa äärimmilleen viritettyä sananvapautta ja satiirista naurua, joille Ranskan lait ja poliittinen kulttuuri antavat mahdollisuuden. Ranskan edustamat vallankumouksen ideaalit vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus sekä ihmisoikeuksien julistus takaavat perustuslaillisesti nämä ilmaisun- ja uskonvapaudet. Tämä arvopohja puolestaan liittyy tasavaltaiseen kansalaiskäsitykseen ja sen edustamaan laïcitén eli valtiollisen maallisuuden tai tunnustuksettomuuden periaatteeseen.

Virallinen Ranska siis takaa kansalaisilleen yhtäläiset oikeudet yksilöllisiin uskonnäkemyksiinsä (tai niiden puutteeseen), toisin sanoen uskonnolliseen moninaisuuteen ja sen tasavertaiseen kunnioitukseen. Tasavaltalainen yhtenäisyys sen sijaan rakennetaan virallisesti maallisuuden varaan esim.  kouluopetuksen avulla. Konkreettisesti periaate toteutuu paitsi uskonnottomassa kouluopetuksessa, myös voimassa olevan ns. huivilain vuoksi (näyttävien uskonnollisten tunnusten kielto kouluissa ja kasvot peittävän hunnun kielto julkisilla paikoilla).

Tasavaltalaiset arvot eivät ole pelkästään älymystön abstraktia sanahelinää, vaan tasavaltalaisuus ja laïcitén periaate kuuluvat koululaisten arkiohjelmaan. Iskujen jälkeen opetusministeriöstä myös painotettiin, että tulevaisuudessa arvojen opetusta kouluissa aiotaan entisestään korostaa. Tällä tietysti tähdätään siihen, että tasavaltalaiset arvot olisivat myös tulevaisuudessa se poliittinen liima, jolla Ranskan monimuotoisuus ja –kulttuurisuus pysyisi kasassa.

Tällä hetkellä tasavaltalaisella yhtenäisyydellä haetaan ennen muuta väkivallatonta yhteisymmärrystä terrorismia vastaan. Tässä mielessä sunnuntain marssit osoittivat poikkeuksellista yhtenäisyyttä maassa, jolla on pitkä vastakkainasettelujen historia ja peräti tietynlainen ideologisen kahtiajakautumisen mentaalinen perimä. Vallankumouksesta lähtien ja erilaisten poliittisten kriisitilanteiden aikana ranskalaiset ovat saattaneet ryhmittyä joko vallankumouksen maallisia ja tasavaltalaisia arvoja kannattavaan rintamaan tai monarkista, katolista uskoa ja kirkkoa kannattavaan joukkoon.

Kaksijako on tietysti kärjistetty ja pitää sisällään, tilanteista riippuen, erilaisia nyansoituja ryhmiä. Tendenssi tällaiseen kahtiajakoon on näkynyt esimerkiksi jo historiallisessa oikeisto-vasemmisto –jaossa tai 1800-1900 –lukujen vaihteessa Dreyfus-jutun yhteydessä, jolloin Ranska jakautui joko puolustamaan tai vastustamaan juutalaista upseeria, joka tuomittiin syyttömänä maanpetturuudesta.

Nyttemmin tämä samantyyppinen jakolinja on ollut nähtävissä valmisteltaessa lakeja samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Vuoden 2013 Manif pour tous -liikehdintä hallituksen ajamaa tasa-arvoista avioliittolakia vastaan osittain toisinsi vanhaa vastakkainasettelua katolisten perhearvojen ja maallisen, nyttemmin liberaalin Ranskan välillä ja siten aktualisoi jälleen keskustelun (joidenkin mukaan turhan abstraktista) laïcitén ideaalista. Ideaalista, joka on kuulunut virallisen Ranskan poliittisiin tukipilareihin vuodesta 1905, jolloin (katolinen) kirkko erotettiin valtiosta.

Luonnollisesti tällaiset pinnan alla kytevät aatteelliset jakolinjat ovat olleet oivallista polttoainetta poliittiselle hyväksikäytölle. Ranskalaisen nationalismin kulta-aikana, 1800-1900 –lukujen vaihteessa lanseerattiin myös sanapari pays légal – pays réel eli jako ”lailliseen” kansakuntaan ja ”todelliseen” kansakuntaan. Tämä idea poliittisen eliitin ja kansan välisestä perustavasta erosta putkahtelee luonnollisesti aika ajoin esiin, kun Ranskassakin eletään talouskurimuksen, korkean työttömyyden ja ennätysalhaisen poliittisen establishmentin arvostuksen tilanteessa.

Esimerkiksi tasa-arvoista avioliittolakia vastustavat mielenosoittajat tunsivat olevansa vailla demokraattista äänivaltaa (”les sans voix”) presidenttivetoisen poliittisen establishmentin tehdessä mieleisiään päätöksiä. Pariisin terrori-iskujen jälkeen nationalistis-populistinen Front national -puolue jättäytyi pois tasavaltalaisten marssista ja otti siten etäisyyttä sekä tasavaltalaisiin arvoihin että – jälleen kerran – korosti olevansa ”todellisen” Ranskan, pays réelin, edustaja. Presidentti Hollanden kutsuun osallistua tapahtumaan puolueen puheenjohtaja Marine Le Pen totesi, etteivät he tuppaudu sinne, minne poliittinen eliitti ei heitä oikeasti tahdo. Sen sijaan he järjestivät omat marssinsa, osoittaen solidaarisuutta etenkin murhatuille poliiseille.

Vastakkaiset näkemykset uskonnoista, kulttuureista ja muista ihmisryhmistä sekä näihin liittyneet nationalistiset ja rasistiset näkemykset ovat kautta historian olleet ranskalaisen, ideologisen vastakkainasettelun katalysaattoreita. Ne ovat aktualisoituneet kriisin hetkellä ja niitä on käytetty poliittisesti hyväksi – puolin ja toisin.

Vastakkainasetteluiden konteksti on tänä päivänä toki Ranskan rajoja laajempi ja sen vuoksi professori Dominique Moïsin kiteytys siitä, että ”Ranskan tehtävä on pitää kiinni arvoista, jotka tekivät siitä iskun kohteen” (Helsingin Sanomat 11.1.15) pitää ymmärtää täysin universaalina vaatimuksena. Vastakkaisuudet voi nähdä erilaisuutena laïcitén käsitteen kautta, siten, että yksilöllistä tai kollektiivista ajattelun, omantunnon ja uskonvapautta kunnioitetaan, mutta tietyn yleisinhimillisen moraalin kehikossa.

Kuten monet ovat iskujen jälkeen painottaneet, on yritettävä välttää se poliittinen ansa, joka on nyt viritetty. Ei voida vetää yhtäläisyysmerkkiä islaminuskoisten ja niiden terroristien välille, jotka tappavat radikaalin islamismin nimissä. On tehtävä selkeä rajanveto fanatismin, fundamentalismin, terrorismin ja maltillisen islamin välillä, jotteivät tavalliset muslimit joudu jatkuvan epäilyksen alle ja alituisesti todistamaan omaa rajanvetoaan: not in my name, pas en mon mon, ei minun nimissäni.

Lähteet

Les guerres franco-françaises. Vingtième Siècle. 5/1985.

Béllon, Fauconnier, Mercier, Pena-Ruiz: Mémento du républicain. Paris: Fayard, Mille et une nuits, 2006.

Julkaisu Arvoasein terroria vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.