”Meidän tulee pyrkiä kohti ydinaseista vapaata maailmaa. […] Suomi kannattaa konkreettisiin tuloksiin johtavaa ydinaseriisuntaa. Ydinasevaltojen osallistuminen on […] keskeistä konkreettisen ja tehokkaan ydinaseriisunnan saavuttamiseksi. Vain siten on mahdollista vähentää kaiken tyyppisiä ydinaseita. Tämä päätöslauselma ei vie meitä sinne. ”

Näin kuului Suomen kanta YK:n yleiskokouksen lokakuussa 2016 hyväksymään päätöslauselmaan ydinaseiden kieltosopimukseen tähtäävien neuvottelujen käynnistämisestä.

Enemmistö maailman valtioista oli eri mieltä: historiallisten neuvottelujen ensimmäinen kierros käytiin maaliskuun lopulla New Yorkissa. Mukana oli 132 ydinaseetonta valtiota – Ruotsi, Itävalta, Irlanti ja Sveitsi mukaan lukien. Suomi loisti poissaolollaan.

Ydinaseriisunnan riittämätön lupaus

Ydinaseiden kieltosopimukseen tähtäävän prosessin taustalla vaikuttaa ydinaseettomien maiden pitkällinen turhautuminen ydinaseriisunnan etenemättömyyteen. Turhautuminen purkautui toimintana vuoden 2010 ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssin jälkeen, jolloin Norja, Meksiko ja Itävalta järjestivät sarjan ydinaseiden humanitaarisia vaikutuksia tarkastelevia konferensseja. Samalla kansalaisjärjestötoimijat tehostivat kampanjointiaan ydinaseriisunnan sekä ydinasekiellon puolesta.

Suomikin liittyi niin kutsutun ”humanitaarisen kannanoton” allekirjoittajien joukkoon syksyllä 2014.

Suomikin liittyi prosessista muotoutuneen niin kutsutun ”humanitaarisen kannanoton” (Humanitarian Statement) allekirjoittajien joukkoon syksyllä 2014. Kannanoton kiistanalaisimmassa kohdassa todettiin, että on ihmiskunnan selviytymisen kannalta oleellista, ettei ydinaseita käytetä enää koskaan missään tilanteessa.

Vuonna 1970 voimaan astuneen ydinsulkusopimuksen viisi ydinaseita omistavaa jäsentä eivät kieltosopimuksen kannattajien mielestä ole osoittaneet riittävää poliittista tahtoa sopimuksessa luvattuun ydinaseriisunnan edistämiseen.

Kaksi suurinta ydinasevaltaa – Yhdysvallat ja Venäjä – ovat ydinaseriisunnan edistämisen sijaan viime vuosina keskittyneet ydinasekapasiteettinsa modernisointiin ja asevarusteluun. Venäjän uskotaan rikkoneen keskipitkän matkan maasijoitteiset ohjukset kieltävää INF-sopimusta, kun taas Yhdysvaltain presidentti on kuvaillut viimeisintä strategisia ydinaseita rajoittavaa New START -sopimusta ”huonoksi diiliksi.”

Ydinasevallat ovat esittäneet kieltosopimuksen kansainvälistä järjestystä horjuttavana ja epärealistisena.

Samaan aikaan ydinasevallat ovat esittäneet kieltosopimuksen kansainvälistä järjestystä horjuttavana ja epärealistisena. Etenkin Yhdysvallat on kampanjoinut aktiivisesti kieltosopimusta vastaan painostamalla liittolaisiaan äänestämään sitä koskevia neuvotteluita vastaan ja boikotoimaan niitä.

Mutta mikä selittää sotilasliittoon kuulumattoman ja ydinaseriisuntaa perinteisesti kannattaneen Suomen päätöksen jättäytyä pois neuvotteluprosessista?

Tyhjä tuoli. Suomi ei osallistu neuvotteluihin #ydinaseet kieltävästä sopimuksesta. #nuclearbantreaty pic.twitter.com/954JpdiOIP

— Hanna Ojanen (@HannaOjanen) March 29, 2017

Ydinaseiden kieltosopimus ja ydinasetabu

Eläkkeellä oleva suurlähettiläs Pasi Patokallio arvioi kieltosopimuksen merkitystä juuri ennen varsinaisten neuvotteluiden käynnistymistä. Hän toisti ydinasevaltojen puheenvuoroista tutut argumentit, joiden mukaan neuvotteluprosessi voi heikentää ydinsulkusopimusta ja että ilman ydinsulkusopimuksen tunnustamien ydinasevaltojen osallistumista sen tavoitteet ovat epärealistisia.

Puheenvuorot New Yorkissa käydyissä neuvotteluissa olivat kuitenkin rakentavia. Niissä korostui vastakkainasettelun sijaan yksimielisyys siitä, että kieltosopimuksen tulee olla linjassa jo olemassa olevien sopimusten ja instrumenttien, erityisesti ydinsulkusopimuksen kanssa. Ainoa merkki polarisaatiosta oli Yhdysvaltain YK-suurlähettilään neuvottelujen ulkopuolella järjestämä farssinomainen mielenilmaus.

Puheenvuorot New Yorkissa käydyissä neuvotteluissa olivat kuitenkin rakentavia.

Patokallion mukaan ydinasekieltosopimus pyrkii uskottavan sopimusjärjestelmän luomisen sijaan lähinnä stigmatisoimaan ydinaseita. Hän vertaa ydinasekieltosopimusta maailmansotien välissä solmittuun Kellogg-Briandin sopimukseen, jonka tarkoitus oli kieltää sodankäynti politiikan välineenä.

Toisin kuin Kellogg-Briandin sopimuksessa, ydinaseiden kieltosopimuksessa pyritään kuitenkin vaikuttamaan sodankäynnin välineisiin voimassa olevan kansainvälisen humanitaarisen oikeuden hengessä. Lisäksi on huomattava, että idealistisenakin Kellogg-Briandin sopimus loi osaltaan pohjaa myöhemmin vahvistuneille hyökkäyssodan vastaisille normeille.

On totta, että ydinaseiden sotilaalliseen käyttöön liittyvä moraalinen tabu – vastaiskun tuottaman pelotearvon sekä hyvän tuurin ohella – selittänee osaltaan sitä, että ihmiskunta on säästynyt katastrofaaliselta ydinsodalta jo 70 vuoden ajan. Ydinaseita ei ole käytetty taistelutilanteissa Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten jälkeen. Ydinsulkusopimus ja erilaisten liittolaissuhteiden tuottamat turvatakuut ovat niin ikään rajoittaneet ydinaseiden leviämistä.

Olemassa oleva ydinasetabu ei kuitenkaan ulotu ydinaseiden omistamiseen ja niillä uhkaamiseen, kun on kyse ydinsulkusopimuksen tunnustamista viidestä ydinasevallasta. Näin ollen tabu ei auta estämään ydinaseiden modernisoinnista aiheutuvaa varustelukierrettä ydinasevaltojen välillä.

Ydinaseteknologian kehittäminen saattaa lisäksi alentaa ydinaseiden käyttökynnystä. Varsinkin Yhdysvallat tavoittelee yhä pienempiä ja tarkempia ydinpommeja, joita on esitetty keinona esimerkiksi Pohjois-Korean maanalaisten ydinlaitosten tuhoamiseksi.

Varsinkin Yhdysvallat tavoittelee yhä pienempiä ja tarkempia ydinpommeja.

Ydinsulkusopimuksen ulkopuolella olevien Israelin, Intian ja Pakistanin kohdalla ydinaseiden vastainen tabu on myöskin verraten heikko. Israelin ydinasestatus on 80-luvulta lähtien ollut hiljaisesti hyväksytty julkinen totuus, eikä Intian ja Pakistanin vuonna 1998 tekemistä ydinkokeista tehty suurta numeroa.

Lisäksi Intian ja Pakistanin tapaus osoittaa, ettei ydinasepelote automaattisesti hillitse tai rajoita konflikteja. MIT:n apulaisprofessori Vipin Narangin mukaan ydinaseiden hankkiminen on joissain tapauksissa ollut yhteydessä jopa konfliktien todennäköisyyden lisääntymiseen.

Pohjois-Korean voikin sanoa olevan ainoa ydinasevalta, johon ydinaseiden stigma nykyään korostetusti liitetään. Paradoksaalisesti maa äänesti kieltosopimusneuvotteluiden puolesta lokakuussa, vaikkei se osallistunut itse neuvotteluihin.

Se, että paarian leimaa kantava Pohjois-Korea on Patokallion edellä mainitussa kirjoituksessa ainoa nimeltä mainittu neuvotteluita kannattanut maa, ei tee oikeutta maailman valtioiden enemmistön kannattamalle prosessille.

Ydinaseiden käyttöön ja leviämiseen keskittyvä tabu ei myöskään auta ehkäisemään ydinaseiden varomattomasta käsittelystä tai teknisistä ongelmista johtuvia onnettomuuksia tai ydinaseiden päätymistä terroristien käsiin.

Ydinaseiden käyttöön ja leviämiseen keskittyvä tabu ei auta ehkäisemään ydinaseiden varomattomasta käsittelystä tai teknisistä ongelmista johtuvia onnettomuuksia

Väite, että ydinsulkusopimuksen hengen mukainen neuvotteluprosessi vaarantaa koko ydinaseriisunta-agendan, tuoksahtaakin savusilliltä, joka kiinnittää huomion todellisen ongelman sijaan epäolennaisuuksiin. Tosiasiassa ydinasevaltojenkin lausunnoista huokuva peloteoptimismi sekä piittaamattomuus ydinaseriisuntavelvoitteista on suurin ydinsulkusopimuksen uskottavuutta horjuttava tekijä.

Muutoksen tuulet saattavat puhaltaa myös ydinasevaltoihin ja niiden liittolaismaihin

Kuten Nina Tannenwald on osoittanut, ydinaseiden vastaisella kansainvälisellä liikkeellä sekä ydinaseiden laillisuutta kriittisesti tarkastelevilla aloitteilla on ollut merkittävä vaikutus sekä ydinasetabun vahvistumiseen että ydinaseriisuntanormiston kehitykseen.

Yhtenä esimerkkinä tästä on vuonna 1996 neuvoteltu ydinkoekieltosopimus – sitäkin vastustajat kritisoivat aikanaan kansainvälistä järjestystä uhkaavana, mutta nykyään sopimus nähdään laajalti pragmaattisena askeleena kohti ydinaseriisuntaa.

Tarve ydinaseiden vastaisen tabun vahvistamiselle on korostunut nykytilanteessa, jossa on hälyttäviä merkkejä paluusta ydinasevarustelun aikaan. Ydinaseiden sekä kansainvälisen humanitaarisen lain yhteensopimattomuutta korostava kieltosopimus palvelisi tätä tarkoitusta.

Ydinaseiden vastainen liike onkin jälleen voimissaan.

Samalla prosessi on aktivoinut kansalaisyhteiskuntaa, jonka edustajat osallistuivat aktiivisesti keskusteluun valtioiden edustajien kanssa maaliskuun neuvotteluissa. Ydinaseiden vastainen liike onkin jälleen voimissaan, ja toteutuessaan ydinkieltosopimuksen voi olettaa voimaannuttavan sitä entisestään.

Tästä näkökulmasta ydinasetabun yksiselitteisellä kodifioinnilla kansainväliseen lakiin saattaa olla hyvinkin konkreettisia seurauksia. Varsinkin Alankomaiden ja Belgian kaltaisissa demokratioissa parlamentit ja kansan enemmistö ovat jo pitkään vastustaneet maiden maaperälle sijoiteltuja Yhdysvaltain taktisia ydinaseita, jotka ovat seurausta Naton ydinaseiden jakamista koskevasta ohjelmasta.

Alankomaat osallistui ainoana Nato-maana ydinkieltosopimusneuvotteluihin – vaikkakin sen pelotepolitiikan tarpeellisuutta korostava lausunto oli jokseenkin paradoksaalinen. Alankomaiden esimerkki kuitenkin osoittaa, että on parempi olla mukana maan tulevaisuuteen mahdollisesti vaikuttavissa neuvottelupöydissä kuin niiden ulkopuolella.

Muita Naton rintamasta potentiaalisesti lipeämässä olevia heikkoja lenkkejä ovat niin ikään taktisia ydinaseita isännöivä Saksa sekä ydinaseiden humanitaarisia seurauksia tarkastelevaan prosessiin aktiivisesti osallistunut Norja.

Kansalaiset ovat kritisoineet voimakkaasti myös Japanin hallitusta, joka on viime aikoina profiloitunut ydinasevaltojen näkökulman ja pelotepolitiikan puolustajana. Ydinaseiden kauhut toisen maailmansodan aikana kokeneiden ja ydinkieltosopimuksen puolesta kampanjoineiden hibakushojen sivuuttamisella on Japanissa erityisen kova sisäpoliittinen hinta.

Ydinaseiden kauhut toisen maailmansodan aikana kokeneiden hibakushojen sivuuttamisella on Japanissa erityisen kova sisäpoliittinen hinta.

EU-eron liikkeelle sysäämät sisäpoliittiset voimat saattavat vaikuttaa vielä myös Britannian ydinasekapasiteetin tulevaisuuteen: Trident-ydinsukellusveneiden tukikohta sijaitsee ydinaseidenvastaisessa Skotlannissa, jonka mahdollinen itsenäistyminen voi pakottaa Britannian luopumaan ydinaseistaan.

Suomen ydinaseriisuntapolitiikan historialliset ristipaineet

Suomen ulkopoliittinen johto, kuten kotimainen mediakin, on ollut varsin vaitonainen ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin liittyen. Yleisen keskustelun viritteleminen ydinaseriisuntapolitiikan suunnasta onkin jäänyt paljolti kansalaisjärjestötoimijoiden ja rauhanliikkeen vastuulle.

Joulukuussa ulkoministeri Timo Soini kuitenkin avasi Suomen ydinaseriisuntapolitiikan perusteita eduskunnassa. Lausunto oli vastaus vasemmistoliiton Li Anderssonin esittämään kirjalliseen kysymykseen, jossa penättiin perusteita Suomen päätökselle olla tukematta ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluita.

Suomen ulkopoliittinen johto kuten mediakin on ollut varsin vaitonainen ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin liittyen.

Soinin vastauksesta nousee esiin viiteryhmäpolitiikka – tarve pyrkiä hahmottamaan Suomen asemoitumista suhteessa muihin EU-maihin – vaikka viime kädessä äänestyspäätöksen katsotaankin perustuneen kansallisiin lähtökohtiin. Lisäksi Soini sitoi Suomen äänestyskäyttäytymisen kesäkuussa 2016 julkaistuun valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon.

Avoin viiteryhmäpolitiikan merkityksen huomioiminen on mielenkiintoista ulkopolitiikan tutkimuksen näkökulmasta. Soinin mainitsemassa Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa Suomen ja Ruotsin kahdenvälinen yhteistyö nostettiin ”erityisasemaan”. Natoon kuuluvasta EU-maiden enemmistöstä poiketen Ruotsin kanta ydinaseriisuntaan eroaa kuitenkin selvästi Suomesta. Neuvotteluihin osallistunut Ruotsi puolsi ydinkieltosopimusneuvotteluiden aloittamista voimakkaan moraalisin sanankääntein.

Erot Suomen käytännöllisyyttä ja jatkuvuutta korostavaan ulkopoliittisen toimintakulttuurin perinteeseen ovat selviä. Puhtaasti äänestyspäätöksen perusteella arvioituna Suomen ydinaseriisuntapoliittisessa linjassa on nähtävissä enemmän yhtäläisyyksiä niin ikään lokakuussa tyhjää äänestäneiden ja neuvotteluita boikotoineiden Armenian ja Valko-Venäjän, sekä ydinaseita omistavien Kiinan, Intian ja Pakistanin kanssa.

Puhtaasti äänestyspäätöksen perusteella Suomen ydinaseriisuntapoliittisessa linjassa on nähtävissä yhtäläisyyksiä Armenian, Valko-Venäjän, Kiinan, Intian ja Pakistanin kanssa.

Suomen ulkopolitiikan toimintamallia on kuvailtu viimeisten vuosien aikana ”aktiiviseksi vakauspolitiikaksi”. Ydinaseriisuntapolitiikassa olemassa olevien sopimusjärjestelmien vakauden takaaminen vaikuttaa kuitenkin nousseen tavoitteena uusia aloitteita tukevan ulkopoliittisen aktiivisuuden edelle.

Suomen suhtautumista voi pyrkiä ymmärtämään ulkopoliittista toimintakulttuuriamme leimaavan historiallisen ristivedon kautta: siihen vaikuttaa samanaikaisesti varovaisuusharkintaan kallistuva pienvaltiorealismin perinne sekä toisaalta kansainvälisen järjestelmän sääntöperustaisuuden jatkuvuutta korostava liberaali pohjavire.

Maamme ydinaseriisuntapolitiikan ohjenuorana näyttää olevan, että suurvaltojen hallitsemassa maailmassa Suomen tulee ajaa kansainvälisiä normeja pragmaattisesti ja olosuhteisiin sopeutuen, astumatta suurempien valtioiden varpaille. Tätä voisi kutsua vaikkapa pienvaltioliberalismin perinteeksi.

Pienvaltioliberalismi näkyy tukena erityisesti sellaisille sopimusjärjestelyille ja instituutioille, joissa suurvaltojen intressit yhdistyvät. Siihen kuuluu myös ydinasevaltojen ratkaisevan roolin sekä näiden vastuun korostaminen matkalla kohti tärkeäksi tunnustettua ydinaseettoman maailman tavoitetta. Samalla vältetään esittämästä kärjekästä kritiikkiä suurvaltojen saamattomuudelle tavoitteen edistämisen suhteen. 

Suomi hankalassa paikassa

Ydinaseriisuntaan liittyvän monenkeskisyyden ja normien kehittämisen on aiemmin nähty olevan linjassa suurvaltapolitiikan kanssa. Ydinaseiden kieltosopimusprosessi on kuitenkin asettanut Suomen kiusalliseen tilanteeseen ydinaseriisuntadiplomatian ”harmaalle vyöhykkeelle”.

Pienvaltioliberalismi ei vaikuta tarjoavan tilanteeseen vastauksia. Suomi on pakotettu tekemään valinta suurvaltavetoisen kansainvälisen järjestelmän pysyvyyttä vaalivan perinteisemmän multilateralismin sekä toisaalta uudenlaisen, progressiivisemman polylateralismin välillä.

Tai kuten professori Hanna Ojanen on kuvaillut, valinta tapahtuu ”tässä-ja-nyt” ja ”tulevaisuudessa” -maaryhmien välillä.

Suomen vakauspolitiikka vaikuttaa tällä hetkellä varsin passiiviselta, kun ydinaseettomien maiden enemmistö ryhtyy yhdessä kansalaisjärjestötoimijoiden kanssa muokkaamaan kansainvälisen järjestyksen normeja suurvaltojen sijasta.

Ydinaseettomien maiden enemmistö ryhtyy yhdessä kansalaisjärjestötoimijoiden kanssa muokkaamaan kansainvälisen järjestyksen normeja suurvaltojen sijasta.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on hahmottanut Suomen turvallisuusasemaa neljän toisiinsa kytkeytyvän pilarin kokonaisuutena. Yksi pilareista rakentuu kansainvälisen järjestelmän toimivuuden ja laajan turvallisuuden kysymyksien varaan.

Ydinaseiden kieltosopimusta koskevissa neuvotteluissa Suomen olisi mahdollista tuoda esiin olemassa olevien sopimusjärjestelmien ensisijaisuutta korostavia näkemyksiään ja tätä kautta vahvistaa sille suotuisia kansainvälisen järjestyksen periaatteita.

On mahdollista, että ydinasekieltosopimus saadaan neuvoteltua jo tänä vuonna. Sillä, onko Suomi neuvotteluissa tai niiden ulkopuolella, ei ole juurikaan merkitystä enemmistön päätökseen perustuvan lopputuloksen kannalta. Suomi näyttää jo päättäneen, ettei se osallistu myöskään kesäkuussa neuvottelujen toiselle kierrokselle. Tästä huolimatta olisi syytä käydä laajempaa julkista keskustelua siitä, jättäytyisikö Suomi myös mahdollisesti itse kieltosopimuksen ulkopuolelle ja millä perustein.

Tytti Erästö on yhteiskuntatieteiden tohtori kansainvälisen politiikan alalta. Hän työskentelee tutkijana Ploughshares Fund -säätiössä Washington D.C.:ssa. Tapio Juntunen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Hänen väitöskirjatyönsä käsittelee Suomen ydinaseriisuntapolitiikan ja ulkopolitiikan muutosta kylmän sodan loppupuolella.

Julkaisu Millaisesta ulkopoliittisesta suunnasta Suomen ydinasekieltosopimus-boikotti kertoo? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ydinaseiden käytön mahdollisuutta korostava retoriikka on noussut jälleen esiin Ukrainan kriisin lomassa. Se on tarjonnut vahvan muistutuksen osittain unholaan jääneestä ongelmasta, jota kylmän sodan päättyminen ei ratkaissut. Maailmassa on edelleen tuhansia ydinaseita, jotka antavat ihmiskunnalle kyvyn tuhota itsensä hetkessä.

Lisäksi mediaa on viime aikoina puhututtanut ydinturvaan liittyvät kysymykset. Nämä nousivat kansainvälisen huomion kohteeksi, kun Brysselin iskujen tutkinnan yhteydessä raportoitiin terroristien mahdollisista suunnitelmista radioaktiivisen aineen hankkimiseksi. Huhtikuun lopulla Washingtonissa järjestetty, Barack Obaman koolle kutsuma neljäs ja viimeinen ydinturvakokous päätyi Brysselin tapahtumiin liittyvien spekulaatioiden imussa kansainvälisen politiikan parrasvaloihin.

Kuten Kari Huhta toteaa Washingtonin kokousta käsittelevässä kirjoituksessaan, Obaman Prahassa vuonna 2009 visioima tavoite ydinaseettomasta maailmasta vaikuttaa jääneen ydinaseisiin soveltumattoman radioaktiivisen aineen hallintaa koskevien turvallisuuskysymysten varjoon.

Ydinteknologian hallintaan liittyvien erilaisten turvallisuusriskien ei luonnollisesti tulisi kilpailla keskenään kansainvälisestä huomiosta – kyse on pikemminkin näkökulmien välisen tasapainon löytämisestä sekä niiden välisten riippuvuussuhteiden ymmärtämisestä.

Suurvaltalähtöisessä kansainvälisessä järjestelmässä ongelmia on tapana hahmottaa suhteessa maailmanpolitiikan yleiseen hallitsemattomuuteen, mikä on korostanut ydinaseiden leviämiseen sekä ydinterrorismiin liittyviä haasteita.

Kysymykset jo olemassa olevien ydinaseiden vaaroista ovat kuitenkin yhtä lailla merkittäviä: vaikka ydinaseiden tarkoituksellista käyttöä on tähän mennessä rajoittanut valtiojohtajien pidättyväisyys, tämä ei estä vahinkoja, virhearvioita tai ohjaus- ja valvontajärjestelmiä mahdollisesti läpäiseviä kyberhyökkäyksiä.

Kysymykset jo olemassa olevien ydinaseiden vaaroista ovat kuitenkin yhtä lailla merkittäviä.

Miten sitten ydinaseiden hallintaan, käyttöön ja leviämiseen liittyviä riskejä on pyritty ehkäisemään, ja miten aiemmat yritykset poikkeavat nykyisistä? Entä mitä keinoja kansainvälisellä yhteisöllä ja kansalaisliikkeillä on jo olemassa oleviin ydinasejärjestelmiin liittyvien uhkien esille tuomisessa ja niiden torjumisessa?

Toimittamamme Kosmopoliksen ydinaseriisuntaa käsittelevän erikoisnumeron (1/2016) artikkeleissa pohditaan edellisiä kysymyksiä sekä historian että nykytilanteen valossa. Nostamme seuraavassa esiin kaksi erikoisnumeron artikkeleista noussutta teemaa, johon pureudumme tarkemmin: ydinaseiden uhkan näkyväksi tekemisen haasteen sekä ydinasepolitiikan alueellistumisen ja ydinaseriisunnan välisen suhteen.

Ydinaseiden näkyväksi tekeminen vaatii herättelyä

Viime vuosikymmeninä yleinen kiinnostus ydinaseriisuntaa kohtaan on laantunut. Se selittyy osittain sillä, että vanhanaikaiselta kalskahtava ydinsodan uhka ei kaikessa absurdiudessaan tunnu sopivan 2010-luvun ajatusmaailmaamme.

Ydinaseiden ongelmallisuuden nostaminen poliittiseen keskusteluun on ollut aina siinä mielessä haasteellista, että ydinaseita koskevat varustelupäätökset kiertävät normaaliin poliittiseen päiväjärjestykseen kuuluvan kansalaiskeskustelun demokraattisissakin yhteiskunnissa.

Ydinaseriisunnan edistämisen taustalla väijyykin paradoksi: ydinaseet pysyvät suurelle yleisölle näkymättömänä niin kauan, kun niitä ei käytetä. Ihmiskunnalle on siis varsin luonnollista jatkaa ”unissakävelyään” kohti katastrofia.

Ydinaseet pysyvät suurelle yleisölle näkymättömänä niin kauan, kun niitä ei käytetä.

Ydinaseiden vastainen liike on alusta saakka ymmärtänyt, että sen työ vaatii yleisön ja päätöksentekijöiden jatkuvaa herättelyä uhkan olemassaolosta ja laajuudesta. Ydinaseiden vastainen uhkakuvapuhe sekä ydinaseiden omistamisen jatkuva politisointi ei kuitenkaan voi operoida täysin perinteisen valtiolähtöisen turvallisuuden kielen keinoin.

Kuten Juha Vuoren ydinaseiden vastaista turvallisuuspuhetta turvallistamisteorian näkökulmasta käsittelevästä uuden Kosmopoliksen artikkelista käy ilmi, ydinaseiden vastainen liike on haastavan tehtävän edessä: sen tulee vakuuttaa hyvin heterogeenisiä yleisöjä sellaisesta inhimillisen käsityskyvyn rajoilla liikkuvasta uhkasta, jonka ymmärtäminen vaatii taustalleen kokemuksen jaetusta ihmisyydestä ja ihmiskunnan tulevaisuudesta turvallisuuden ensisijaisena viitekohteena.

Ydinaseriisunnan hidastuminen kylmän sodan jälkeisen optimismin kauden laannuttua on pakottanut myös ydinaseiden vastaisen liikkeen ketteröittämään ja uudistamaan toimintaansa. Viimeisten vuosien kuluessa ydinaseriisunnan merkitystä painottavat puheenvuorot ovat liittyneet entistä selvemmin laajempien aseriisuntapoliittisten trendien virtaan.

Tästä hyvän esimerkin tarjoaa ydinaseiden humanitaarisia vaikutuksia kansainvälisen lain näkökulmasta tarkasteleva aloite, jonka perusteet ja toimintamallit nojautuvat vahvasti aikaisempiin rypäleaseet ja henkilömiinat onnistuneesti kieltäneisiin asevalvontaprosesseihin.

Humanitaarinen aloite on onnistunut mobilisoimaan kansalaisyhteiskunnan lisäksi laajan joukon ydinaseriisuntaan sitoutuneita valtioita. Tämä on tapahtunut yhdistämällä inhimillisestä turvallisuudesta tuttu humanitaarinen näkökulma perinteisesti ihmiskunnan jaettuun kohtaloon vetoavaan ydinaseiden vastaiseen ”klassiseen” diskurssiin.

Honna Marttila ja Nora Westerlund esittävät näkökulma-artikkelissaan, että humanitaarisella aloitteella on mahdollista muuttaa ydinaseiden kansainvälisoikeudellista statusta merkittävällä tavalla. Myös Elli Kytömäen katsaus ydinsulkusopimuksen nykytilaan tuo esiin sen, että kansalaisyhteiskunnan kirittämän ydinaseiden vastaisen liikkeen merkitys on korostunut ydinsulkusopimuksen ympärille rakennetun valtiolähtöisen sopimusjärjestelmän yskähdellessä.

Alueellisen ydinasepolitiikan merkitys

Myös ydinasepolitiikka elää omaa muutostaan, josta merkittävimpiä lienee kylmän sodan jälkeisen ydinaseaikakauden alueellistumista koskevat trendit sekä olemassa olevien ydinasejärjestelmien modernisointiohjelmat.

Kenties arvaamattomin ydinaseiden leviämisen riskeihin vaikuttava alueellinen dynamiikka muhii Lähi-idässä.

Ydinasevarustelupaineet piinaavat niin Itä-Aasiaa, Etelä-Aasiaa kuin Lähi-itääkin. Yhdysvalloissa republikaanien presidentinvaalien esivaaliehdokas Donald Trump on antanut Itä-Aasian ydinasevarustelukierrettä koskeville spekulaatioille nostetta vihjailemalla muun muassa Japanin ja Etelä-Korean mahdollisuuksista hankkia omat ydinaseensa Pohjois-Koreaa vastaan.

Trumpin eristäytymispolitiikalla flirttailevat ulkopoliittiset ulostulot ovat varsin sekavia ja vastuuttomia. Alueen jännitteitä tulisi kuitenkin pyrkiä tarkastelemaan myös ydinaseiden leviämisen näkökulmasta. Niin kauan kuin arvuuttelu Pohjois-Korean ydinaseohjelman ja ydinasestrategian todellisesta luonteesta jatkuu, ydinaseiden leviämisen mahdollisuus on olemassa.

Etelä-Aasiassa Intian ja Pakistanin välillä on pitkään kytenyt vaarallinen ydinasevarustelukierre. Pakistan vaikuttaa edelleen pitävän tiukasti kiinni sen ydinaseiden ensikäyttöä korostavasta asymmetrisen vastaiskun opista, joka on suunnattu Intiaa vastaan. Intia on puolestaan jatkanut omien ballististen ohjusten ja ydinsukellusveneiden varusteluohjelmiaan, minkä asiantuntijat ovat tulkinneet pyrkimyksenä saavuttaa aikaisempaa uskottavampi pelote myös Kiinaa vastaan.

Kenties arvaamattomin ydinaseiden leviämisen riskeihin vaikuttava alueellinen dynamiikka muhii Lähi-idässä. Viime vuonna saavutetusta ydinsovusta huolimatta epäluulot Iranin pitkän tähtäimen aikomuksia kohtaan alueella ovat saaneet muun muassa Saudi-Arabian vihjailemaan, että se saattaa tarvittaessa hankkia omia ydinaseita.

Muuten niin eripuraisia Irania ja arabimaita yhdistää kuitenkin pitkäaikainen tyytymättömyys Israelin alueelliseen ydinasemonopoliin. Epäsymmetrisen tilanteen purkamiseksi Lähi-itään on 1970-luvulta lähtien hahmoteltu ydinaseetonta vyöhykettä.

Vyöhykkeen perustamiseen tähtäävä hanke ei ole edennyt. Tytti Erästön Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykkeen merkitystä kansainväliselle ydinaseregiimille arvioiva artikkeli pyrkii selittämään, miten Lähi-idän vyöhykehankkeen etenemättömyys vaikutti ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssin epäonnistumiseen keväällä 2015.

Elli Kytömäen ydinsulkusopimuksen nykytilaa käsittelevä katsaus täydentää Erästön analyysia tuomalla esiin sen, että tarkastelukonferenssin epäonnistuminen olisi kenties ollut väistämätöntä ilman Lähi-itää koskevia erimielisyyksiäkin. Ne nimittäin peittivät alleen ydinaseriisunnan etenemättömyydestä juontuvan, ydinasevaltojen ja ydinaseettomien valtioiden välisen jyrkentyneen vastakkainasettelun, mihin puolestaan myötävaikuttivat Venäjän ja Yhdysvaltain viilentyneet suhteet.

Vallitseva tilanne on vahvistanut asevarustelun logiikkaa tavalla, jolla saattaa olla paljon nykyisiä jännitteitä pidemmälle meneviä kielteisiä seurauksia ydinaseriisunnan tulevaisuudelle.

Suomen aloite Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä oli yksi maamme ulkopolitiikan pitkäikäisimpiä hankkeita.

Alueelliset ydinasevalvonta-aloitteet ovat näytelleet keskeistä roolia myös Suomen ulkopolitiikan historiassa. Olihan Suomen vuonna 1963 ensimmäistä kertaa esittämä aloite Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä yksi maamme ulkopolitiikan pitkäikäisimpiä hankkeita – se haudattiin vähin äänin vasta kylmän sodan kaksinapaisen järjestelmän luhistuttua 1990-luvun taitteessa.

Tapio Juntunen pureutuu artikkelissaan Suomen vyöhykealoitteeseen käytännön ulkopoliittisen päättelyn näkökulmasta. Vakavana ulkopoliittisena hankkeena aloite vaati taustalleen määrätietoisesti rakennettua asiantuntemusta ja resursseja.

Ydinaseriisunnan edistämisen ohella se toimi myös välineenä välittömämpien ulkopoliittisten tavoitteiden ajamiseen. Aloitteen toteutumisen epärealistisuuden ei annettu häiritä, kun ydinaseettomien vyöhykkeiden kysymystä muovattiin Suomen ulkopolitiikan työkalupakkiin sopivaksi lähes 30 vuoden ajan.

Suomen vyöhykealoitteellaan pelaama peli ja sen välineellinen arvo oli kansainvälisesti tarkastellen varsin läpinäkyvää. Tämä tiedostettiin myös Suomessa. Itseään toistavasta luonteesta huolimatta hanke kehittyi 1980-luvun taitteesta eteenpäin puitteeksi, jonka katveissa pohjoismainen turvallisuuspoliittinen vuoropuhelu saattoi versoa.

Aihetta käsittelevät aloitteet voivat toteutumattaankin olla ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittäviä.

Lähi-idän maailmanpoliittisten syheröiden sekä aluetta piinaavien kriisien keskellä joukkotuhoaseiden riisumiseen liittyviä panoksia on vaikea verrata kylmän sodan Pohjolaan. Kummatkin esimerkit kuitenkin osoittavat, että aihetta käsittelevät aloitteet voivat toteutumattaankin olla ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittäviä.

Ydinaseiden vaikutukset Euroopassa 

Ukrainan kriisin lomassa ydinaseiden alueelliset vaikutukset ovat alkaneet näkyä selvästi myös Eurooppaa koskevassa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Samalla kahdenvälinen ydinaseriisunta Venäjän ja Yhdysvaltain välillä on käytännössä pysähtynyt.

Joidenkin arvioiden mukaan Venäjän toimintavalmiuteen sijoittamien ydinkärkien määrä olisi vuosien 2014 ja 2015 välillä kääntynyt nousuun ja päättänyt näin jo lähes 20 vuotta jatkuneen trendin, jonka aikana käyttöön valjastetut ydinkärjet ovat tasaisesti vähentyneet.

Ydinaseoppien osalta lännessä on oltu erityisen huolissaan Venäjän mahdollisesti alentamasta ydinaseiden käyttökynnyksestä ja tähän liittyvistä uhkailuista, vaikka maan julkisessa sotilasdoktriinissa ydinaseita koskevat painotukset ovatkin pysyneet pitkään varsin samansuuntaisina.

Ydinaseilla on rajoitettu käyttöikä, minkä jälkeen ne on joko poistettava käytöstä tai modernisoitava.

Samalla sekä Venäjä että Yhdysvallat suunnittelevat – ja osin jo toteuttavatkin – mittavaa, koko ydinasetriadin kattavaa modernisointiohjelmaa. Vaikka modernisointia tulkitaan helposti suhteessa vallitseviin poliittisiin olosuhteisiin, tosiasiassa se on pitkälti rutiinitoimenpide: ydinaseilla on rajoitettu käyttöikä, minkä jälkeen ne on joko poistettava käytöstä tai modernisoitava. Modernisointipäätösten aikana vallitsevaa poliittista tilannetta kuitenkin hyödynnetään sisäpolitiikassa niin ydinasevarustelua kuin ydinaseriisuntaa edistävien argumenttien puolustamiseksi.

Sillä, että modernisointipäätökset ovat ajoittuneet yhteen Ukrainan kriisin kanssa, saattaa siis olla kohtalokkaita seurauksia ydinaseriisunnan tulevaisuudelle. Tämä on jo nähtävissä omalla mantereellamme, sillä kriisi on hiljentänyt täysin Nato-maiden maaperälle sijoiteltujen amerikkalaisten ydinaseiden poistamista aiemmin vaatineet eurooppalaiset äänet.

Poisvetämisen sijaan käyttöikänsä loppua läheneviä B61-pommeja uudistetaan parhaillaan niin, että lopputuloksena on laadultaan uudenlainen, täsmäaseteknologialla varustettu ja käyttökynnykseltään matalampi ydinasetyyppi.

Suunnitelmat eivät arvatenkaan ole linjassa julkilausuttujen ydinaseriisuntatavoitteiden kanssa. Ovathan useat Euroopan maat (joihin kuuluvat myös Nato-jäsenet Norja ja Tanska) osana yhteensä 159 maan rintamaa hiljattain todenneet olevan koko ihmiskunnan etu, ettei ydinaseita koskaan käytetä missään olosuhteissa.

Kirjoitus perustuu lähiaikoina ilmestyvän Kosmopolis-lehden ydinaseriisuntapolitiikkaa käsittelevän erikoisnumeron (1/2016) pääkirjoitukseen sekä seuraaviin siinä julkaistaviin artikkeleihin ja katsauksiin:

Erästö, Tytti: ”Alueellisen ydinaseriisunnan merkitys kansainväliselle ydinaseregiimille: analyysi Lähi-idän joukkotuhoaseetonta vyöhykettä koskevasta diskurssista”. Kosmopolis, 46(1), 8–26.

Juntunen, Tapio: ”Kaavoihin kangistumista vai käytännöllistä viisautta? Suomen alueellinen ydinasevalvontapolitiikka kylmän sodan aikana”. Kosmopolis, 46(1), 27–44.

Kytömäki, Elli: ”Ydinsulkusopimuksen ongelmat antavat pontta ydinaseiden totaalikieltoon”. Kosmopolis, 46(1), 76–82.

Vuori, Juha A.: ”Tuomiopäivästä humanitaarisiin vaikutuksiin: ydinaseiden vastainen turvallisuuspuhe turvallistamisteorian näkökulmasta”. Kosmopolis, 46(1), 45–65.

Marttila, Honna & Nora Westerlund: ”Ydinaseiden humanitaarisiin vaikutuksiin keskittyvän aloitteen merkitys – voiko diskurssi muuttaa maailmaa?”. Kosmopolis, 46(1), 66–75.

Julkaisu Ydinaseriisunnan kompastuskivet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelu yliopisto-opintojen tuottamista työelämävalmiuksista on vakiintunut viime vuosina julkiseen keskusteluun. Se näkyy selvästi myös valtiovallan koulutusta ja tutkimusta koskevissa kehittämissuunnitelmissa.

Puhe on sikäli perusteltua, että erilaisten selvitysten mukaan vastavalmistuneet kokevat työelämätaitojensa olevan puutteellisia. He eivät aina näe yliopistossa oppimiensa asioiden merkitystä työ- ja yhteiskunnalliselle elämälle.

Analyysiä taitokokemuksista

Tuoreessa Kosmopolis-lehdessä julkaistussa näkökulma-artikkelissa ”Työelämälle vierasta kansainvälistä politiikkaa?” pohdimme, miten aikamme koulutusretoriikassa korostuvaan taitopuheeseen tulisi yliopistoissa suhtautua.

Artikkeli perustuu analyysiimme Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan opiskelijoiden keväällä 2014 kirjoittamista harjoitteluraporteista. Niihin opiskelijat ovat kirjanneet kokemuksiaan siitä, missä määrin yliopisto-opinnot olivat valmentaneet heitä työtehtäviin.

Analysoimme kokemuksia Anne Virtasen ja Päivi Tynjälän työelämätaitoluokittelua hyödyntäen. Virtanen ja Tynjälä tunnistavat 40 erilaista työelämätaitoa ja jakavat ne kahdeksaan yleisempään luokkaan. Näitä ovat oman alan perustaidot, tiedonhankinnan ja analysoinnin taidot, yhdessä tekemisen taidot, ongelmanratkaisutaidot, päätöksentekotaidot, itseluottamuksen ja itsenäistymisen kokemukset, luovuuteen ja ennakoimiseen liittyvät taidot, kansainvälistymis- ja urasuunnitteluun liittyvät taidot.

Taitopuhetta olisi syytä suunnata kohti monenlaisia taitoja – ei ainoastaan sellaisia, jotka palvelevat kansantaloutta tai mahdollistavat opiskelijoiden työllistymisen

Eräs pohtimisen arvoinen kysymys on, miksi tällaiset taidot tulevat määritellyiksi juuri työelämätaidoiksi. Onhan suurimmassa osassa niistä kyse yleisemmistä yhteiskunta- tai elämäntaidoista.

Mitä yliopistossa pitäisi oppia?

Aineistosta hahmottuu osittain samanlainen kuva kuin opiskelijajärjestön tiedotteesta, valtiovallan dokumenteista ja tutkimuksista. Osa opiskelijoista kokee, että yliopisto-opinnot eivät valmenna heitä riittävästi koulutuksen jälkeiseen työelämään.

”Yksi suurimmista turhautumisen aiheistani on se, miten vähän opinnot valmistavat konkreettisesti ja työtaidollisesti työelämään”, toteaa yksi opiskelijoista ja jatkaa: ”opetus perustuu yhä ajatukseen akateemisesta vapaudesta oppia ja opettaa mitä huvittaa sen sijaan, että opinnot suuntaisivat työelämän tarpeisiin tai konkreettisten taitojen oppimiseen.”

Toiset taas näyttävät olevan sitä mieltä, että tällaisten työtehtäviin suoraviivaisesti valmentavien taitojen kehittäminen ei yhteiskuntatieteiden luonteeseen kuulukaan. Yksi opiskelijoista kirjoittaa seuraavasti:

Yhteiskuntatieteen opiskelijan tulee oppia laajojen asiakokonaisuuksien hallintaa, kriittistä ajattelua, medialukutaitoa, ja jos ne eivät anna valmiuksia työelämään, ihmettelen… Voi olla, että on olemassa ihmistyyppi, jolle yhteiskuntatieteellinen koulutus ei ole soveltuvin ja hänen olisi hyvä tosiaan saada tieto tästä ajoissa. Tämän tyyppinen ihminen tarvitsee selkeitä faktoja, jotka tullaan yliopistoon oppimaan ja joita ”mennään” sitten työelämään näyttämään ja käyttämään.

Yliopisto-opinnoissa oli jouduttu menemään mukavuusalueen ulkopuolelle ja heittäytymään uudenlaisiin tehtäviin, mitä tarvittiin myös työtehtävissä.

Erityisen hyvin opiskelijat kokivat kansainvälisen politiikan yliopisto-opintojen kartuttaneen tiedonhankinta- ja analysointitaitoja. He kirjoittivat oppineensa analyyttisyyttä, lähdekriittisyyttä ja kykyä löytää luotettavaa tietoa. Viestintätaitojen osalta opiskelijat taas olivat kriittisempiä. Erityisesti kansainvälisen politiikan opintoihin toivottiin mukaan monipuolisia kirjoitus- ja viestintätehtäviä, varsinkin sellaisia, joissa tekstiä tai visuaalista materiaalia joutuu tuottamaan nopeasti ja tiiviisti.

Vaikka opiskelijat kertovat raporteissa osaavansa monenlaisia asioita, he näyttävät sisäistäneen huolen ja epävarmuuden omasta osaamisestaan ja työllistymisestään. ”Onko oikeasti hyväksyttävää, että kulutamme verorahoja koulutukseen, jonka päätyttyä suurin osa valmistuneista ei oikeastaan pysty sanomaan, mitä osaa tehdä,” yksi opiskelijoista kysyy.

Samaan aikaan yliopisto-opintojen kuitenkin koettiin opettaneen itsenäistymistä ja itseohjautuvuutta. Yliopisto-opinnoissa oli jouduttu menemään mukavuusalueen ulkopuolelle ja heittäytymään uudenlaisiin tehtäviin, mitä tarvittiin myös työtehtävissä.

Taitopuheen taloudelliset tahdit

Artikkelissa pyrimme myös asettamaan työelämätaitokeskustelun osaksi yhteiskuntakehitystä. Taitopuhe on osa murrosta, jossa ongelmanratkaisuun tähtäävä ajattelu korostuu kriittisen ajattelun kustannuksella. Ongelmanratkaisua painottavan ajattelun tavoitteena on ratkaista jokin vallitsevassa järjestelmässä esiintyvä ongelma. Kriittinen ajattelu taas pyrkii asettamaan ilmiöt historiallisiin yhteyksiinsä, kysyy miten vallitseva järjestys on rakentunut ja pyrkii esittämään sille vaihtoehtoja.

Työelämätaitokeskustelu on noussut pintaan tilanteessa, jossa puhetta yliopistojen yhteiskunnallisesta tehtävästä tahdittavat iskusanat kuten kasvu, kilpailu, innovaatiot ja työvoiman liikkuvuuden edistäminen. Viime viikolla myös Suomen elinkeinoministeri Olli Rehn totesi, että yliopistotutkimukselta tulisi voida odottaa enemmän kaupallista hyötyä.

Yliopistoista ja korkeakoulutuksesta puhutaan ongelmanratkaisullisin käsittein tilanteessa, jossa ihmiskunnalla olisi ratkottavanaan nippu kriittistä ajattelua edellyttäviä visaisia ongelmia. Tällaisen ekonomistisen agendan kritiikin on oltava osa keskustelua yliopistokoulutuksesta ja sen tuottamista taidoista. Sen tunnistaminen ei kuitenkaan saa tarkoittaa keskustelusta kieltäytymistä.

Esitämme artikkelissa, että taitopuhetta olisi syytä suunnata kohti monenlaisia taitoja – ei ainoastaan sellaisia, jotka palvelevat kansantaloutta tai mahdollistavat opiskelijoiden työllistymisen, vaan myös sellaisia, jotka tukevat opiskelijoiden valmiuksia toimia yhteisöissä ja yhteiskunnassa muutoksen voimina, tähtäävät opiskelijoiden voimaannuttamiseen tiedollisina toimijoina ja tukevat autonomisuuden kokemuksia.

Kiinnostava piirre opiskelijoiden pohdinnoissa on, että niissä korostuu yliopistollisen koulutuksen mahdollisuus ja tarve vaikuttaa työelämään ja yhteiskuntakehitykseen. Eräs opiskelijoista kirjoitti kyseenalaistamisen taidon olleen opintojen ”parasta antia ajatellen tulevaisuuden työelämää”, ja vastaava ajatus toistui useissa raporteissa.

Myös työantajat olivat opiskelijoiden kokemuksen mukaan nähneet tulevien maistereiden arvokkaana ominaisuutena sen, että he eivät ole loppuun asti ”hyödykkeistettyjä”. Heidän suhteensa sekä työelämään että laajempaan yhteiskuntaan oli tunnistettu rakentavan reflektiiviseksi. Tähän sisältyvät mahdollisuudet menetetään, mikäli ”työelämä” aletaan ymmärtää yliopistokoulutusta koskevissa keskusteluissa vaatimusten esittäjänä.

Kirjoitus perustuu Kosmopolis-lehdessä (3/2015) julkaistuun näkökulma-artikkeliin ”Työelämälle vierasta kansainvälistä politiikkaa? Ajatuksia työelämävalmiuksista kansainvälisen politiikan yliopisto-opinnoissa”.

Julkaisu Mitä maisterin tulisi taitaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Parin viime vuosikymmenen aikana on yleistynyt harhakäsitys, että ydinaseet ovat vaarallisia vain vääriin käsiin joutuessaan. Kuluneena vuonna ydinaseiden uhkaa on korostettu etenkin Venäjään liittyen. Tämä on pitkälti seurausta siitä, että tiedotusvälineet kiinnittävät huomiota sellaisiin ajankohtaisiin tapahtumiin, joilla on välitöntä uutisarvoa.

Tosiasiassa ydinaseiden riskit ovat paljon suurempia ja perustavanlaatuisempia kuin valtamediat antavat ymmärtää. Ydinaseet ovat ainoa teknologia, joka voi hetkessä tuhota suuren osan kaikesta maanpäällisestä elämästä. Ongelmallisia eivät ole ainoastaan yksittäiset ydinaseita omistavat tai niitä mahdollisesti havittelevat valtiot, vaan tämän sanoinkuvaamattomaan hävitykseen pystyvän teknologian olemassaolo ja levinneisyys ylipäänsä. Elämme yhä ydinaseiden armoilla, vaikka tietoisuus tästä on heikentynyt huomattavasti kylmän sodan jälkeen.

Yksi ydinaseriisunnan haasteista onkin se, että ydinaseiden muodostama uhka on näkymätön siihen asti kun se materialisoituu. Uinuvaa tietoisuutta ydinaseiden vaaroista on kuitenkin pyrittävä herättelemään, sillä ydinaseriisunta näyttää etenevän pääasiassa ydinaseettomien valtioiden ja ruohonjuuritason toimijoiden jatkuvan aktiivisuuden ja painostuksen kautta.

Norjan hallitus aloitti vuonna 2013 diplomaattitason konferensseille perustuvan prosessin, jonka tarkoituksena on saada aikaan tällainen herätys valtiollisella tasolla. Oslossa ja sittemmin Meksikossa ja Itävallassa vuonna 2014 pidettyjen konferenssien teemana on ollut ydinaseiden humanitääriset vaikutukset.

Osallistuin Wienissä 8.–9. joulukuuta 2014 järjestettyyn konferenssiin sekä sitä edeltäneeseen ICANin (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) kansalaisjärjestötapahtumaan. Mukanaolo lujitti uskoani siihen, että humanitääristä näkökulmaa korostavalla prosessilla voi olla merkittäviä käytännön seurauksia ydinaseriisunnalle.

Ydinasepuhe on skitsofrenistä

Humanitaarinen näkökulma ydinaseisiin ei ensi alkuun kuulosta järin omaperäiseltä. Onhan näkemys ihmiselämän pyhyydestä ollut ydinaseiden vastaisen liikkeen ytimessä alusta lähtien. Eikö tämä ole itsestään selvää? Ydinaseiden humanitäärisiä seurauksia tarkastelevan prosessin tavoitteena ei olekaan tuoda esiin jotain täysin uutta ja yllättävää tietoa. Se pyrkii haastamaan vallitsevaa puhetapaa, joka naamioi ydinaseiden vaarat niiden oletettujen hyötyjen alle.

Ydinaseita koskeva diskurssi eli puhetapa on perinteisesti ollut viiden virallisesti tunnustetun ydinasevallan – Yhdysvaltain, Venäjän, Ranskan, Iso-Britannian ja Kiinan – dominoima. Nämä YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat (ns. P5) ovat vuosikymmenten ajan perustaneet turvallisuutensa ydinasepelotteeseen eli jatkuvaan valmiuteen käyttää ydinaseita toisiaan ja, Kiinaa lukuun ottamatta, myös ydinaseettomia valtioita vastaan. Vaikka ne tunnustavat ydinaseriisunnan tärkeyden periaatteessa, käytännössä eteneminen tätä tavoitetta kohti on aina ollut toissijaista pelotepolitiikkaan verrattuna.

Tällainen arvomaailma on sisäänrakennettu ydinaseita koskevaan skitsofreeniseen diskurssiin. Ydinasevaltojen arsenaaleista useimmiten vaietaan, mutta asian tullessa puheeksi korostetaan ydinaseiden tuoman oletetun turvallisuuden ja strategisen tasapainon merkitystä. Tässä yhteydessä käytetään strategis-teknistä sanastoa, josta inhimilliset näkökohdat on etäännytetty.

Samaan aikaan ydinaseiden vaarat pelkistetään niiden leviämiseen. Oletuksena on, että ydinaseet voivat kylvää tuhoa ainoastaan Pohjois-Korean ja Iranin kaltaisten valtioiden käsissä, jotka eivät kunnioita demokratiaa ja ihmisoikeuksia.

Mainittakoon että Iranilla ei ole yhtään ydinpommia, kun taas Pohjois-Korealla niitä arvioidaan olevan kuudesta kahdeksaan. Yhdysvaltain ja Venäjän arsenaalit puolestaan lasketaan tuhansissa ja muiden P5-maiden sekä epävirallisten ydinasevaltojen – Intian, Pakistanin ja Israelin –  sadoissa.

Ydinaseet kuuluvat globaalien uhkien joukkoon

Ydinaseiden humanitäärisiä seurauksia koskeva prosessi pyrkii kyseenalaistamaan pelotepolitiikan taustalla olevia olettamuksia. Yksi näistä olettamuksista on se, että ydinaseet olisivat turvallisia nimenomaan niitä eniten omistavien valtioiden käsissä.

Olemme tottuneet luottamaan miltei sokeasti siihen, etteivät ydinaseita omistavat valtiot ainakaan tahallisesti käyttäisi ydinaseita edes konfliktien kärjistyessä äärimmilleen. Tästä ei kuitenkaan ole mitään takeita. Toimivathan ihmiset toisinaan epärationaalisesti ja tekevät virheitä. Vielä vähemmän takeita on ydinaseiden laukaisua säätelevien ja pitkälti automatisoitujen teknisten järjestelmien toimivuudesta.

Kuten Yhdysvaltain ydinaseisiin liittyviin läheltä-piti -tilanteisiin perehtynyt ja Wienin-konferenssissa mukana ollut Eric Schlosser muistutti, mikään tekninen järjestelmä ei ole täydellinen. Schlosser listaa hiljattain julkaistussa kirjassaan lukuisia esimerkkejä leväperäisyydestä ja vahingoista, jotka paljastavat ydinaseiden valvonta- ja komentojärjestelmien heikkoudet.

Vuonna 1961 yhdysvaltalaiskone tipautti vahingossa omalle maaperälleen kaksi tuhovoimaltaan 100-kertaisesti Hiroshimassa käytettyä pommia suurempaa ydinasetta. Ainoastaan yksi pieni sähkövioille altis katkaisija esti tuolloin miljoonien ihmisten kuoleman. Tuoreempi esimerkki on vuodelta 2007, jolloin Yhdysvaltain ilmavoimien lentokoneeseen lastattuihin ohjuksiin oli epähuomiossa unohtunut kuusi ydinkärkeä. Asia huomattiin vasta reilun vuorokauden kuluttua.

Vaikka valvonnan ja komentoketjujen ongelmista on aiemminkin tiedetty asiaan vihkiytyneiden joukossa, Schlosser pitää niihin liittyvän yleisen tietämättömyyden, välinpitämättömyyden ja apatian määrää käsittämättömänä. Maailmassa on yhä 16 000 ydinasetta, joista osa on jatkuvassa laukaisuvalmiudessa. Luotammeko edelleen hyvän onnen jatkumiseen? Schosser ei ollut ainoa konferenssin puhuja, jonka mukaan ydinaseet tulisi nostaa ilmastonmuutoksen rinnalle globaalien uhkien joukkoon.

Schlosserin tutkimuksen mahdollisti aiemmin salaisina pidettyjen asiakirjojen muuttuminen julkisiksi Yhdysvalloissa. Muiden ydinasevaltojen kommelluksista emme kenties tule koskaan kuulemaan, sillä niiden lainsäädäntö ei edellytä vastaavaa läpinäkyvyyttä.

Yhdestä veret seisauttavasta entisessä Neuvostoliitossa tapahtuneesta tilanteesta kuitenkin tiedämme sen avaintodistajan kertomusten kautta. Vuonna 1983 neuvostoliittolainen everstiluutnantti Stanislav Petrov rikkoi sääntöjä ja päätti olla raportoimatta eteenpäin hälytystä, jonka näyttivät aiheuttaneen valvontajärjestelmässä näkyvät Yhdysvalloista lähestyvät ohjukset.

Petrovin päätös saattoi estää ydinsodan Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä. Pitkään tuntemattomaksi jääneestä sankarista kertova elokuva The Man Who Saved the World esitettiin ensimmäistä kertaa Wienissä valtiollisen konferenssin yhteydessä.

Kokemukset muistuttavat humanitaarisista seurauksista

Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset 70 vuotta sitten ovat ainoa ihmiskunnan psyyken tallentunut kokemus ydinaseiden käytön hirvittävistä seurauksista. Niistä selviytyneiden hibakushojen henkilökohtaiset kertomukset ovat olleet keskeisessä roolissa ydinaseiden humanitäärisiä seurauksia tarkastelevassa prosessissa.

Wienissä mukana ollut Setsuko Thurlow oli 13-vuotias kun ensimmäinen atomipommi elokuussa 1945 pyyhki pois hänen kotikaupunkinsa. Thurlowin makaaberiä kertomusta pommitusta seuranneesta maanpäällisestä helvetistä ei ole helppo kuunnella. Monen kohtalotoverinsa tavoin Thurlow kuitenkin pitää sen jakamista tärkeänä, jotta kenenkään ei enää tarvitsisi kokea samaa. Thurlow ilmaisi kiitollisuutensa siitä, että vihdoin on alettu puhua inhimillisestä kärsimyksestä ydinaseisiin liittyen: toisen maailmansodan jälkeen aihe oli pitkään tabu, ja kaikki siihen viittaava materiaali sensuroitiin.

Myös ydinkokeiden uhreja on kuultu viimeaikaisissa konferensseissa. Marshall-saarilla, Kazakstanissa ja Australiassa monet menettivät ydinkokeiden seurauksena maansa, elinkeinonsa ja terveytensä. Ongelmat ovat periytyneet uusille sukupolville, eivätkä ydinasevallat ole kantaneet vastuutaan vahinkojen korvaamisesta. Yhdysvaltalaisten koekaniinia toiminut ja testeistä laajimmin kärsinyt Marshall-saaret haastoi keväällä 2014 kaikki yhdeksän ydinasevaltaa oikeuteen kansainvälisessä tuomioistuimessa. Taloudellisten korvausvaatimusten sijaan syytteen perustana on, että ydinasevallat eivät ole edenneet ydinaseriisunnassa.

Testien vaikutuksilta eivät säästyneet edes ydinasevaltojen omat kansalaiset. Yhdysvaltain Utahissa lapsuutensa viettänyt Michelle Thomas kertoi katkerana katselleensa räjäytysten aiheuttamia sienipilviä, leikkineensä niiden levittämässä radioaktiivisessa tuhkassa ja juoneensa lähitiloilta peräisin olevaa, radiojodin saastuttamaa maitoa. Thomas on sairastanut koko elämänsä, ja hänen kotikaupungissaan St. Georgessa epämuodostumat ja syöpä- ja maksasairauksien aiheuttamat ennenaikaiset kuolemat ovat yhä arkipäivää.

Thomasilla oli kuitenkin myös kannustava viesti yleisölle. Kun Bushin hallinto päätti pitkän tauon jälkeen testata uudenlaista, maanalaisten bunkkereiden tuhoamiseen tarkoitettua ydinasetta, testi peruttiin viime hetkellä Thomasin aktiivisen kampanjoinnin tuloksena.

Ydinsodan vaikutukset olisivat maailmanlaajuiset

Yksi keskeinen teema Wienissä pidetyssä ja sitä edeltävissä konferensseissa on ollut ydinaseiden käytön mahdolliset seuraukset nykypäivänä. Ydinsodan vaikutukset eivät pysyisi paikallisina, vaan tuntuisivat maailmanlaajuisesti. Uusimpien tutkimusten mukaan mukaan rajoitetullakin ydinsodalla voisi miljoonien ihmisuhrien ja laajalle levittäytyvän ydinlaskeuman lisäksi olla mittavia ilmastovaikutuksia. Niiden seuraukset saattaisivat johtaa uuteen jääkauteen ja nälänhätään.  Laajamittainen ydinsota Yhdysvaltain ja Venäjän nykyisillä arsenaaleilla merkitsisi ihmiskunnan loppua.

On selvää, että mikään avustusorganisaatio ei kykenisi toteuttamaan tehtäväänsä ydinsodan jälkeisissä olosuhteissa. Ei olekaan yllättävää että nimenomaan kansainvälinen Punainen Risti on ollut keskeinen ydinaseiden humanitäärisiä vaikutuksia käsittelevän prosessin alulle paneva voima. Sen vuonna 2011 hyväksymässä päätöslauselmassa vedotaan kaikkiin maailman valtioihin, jotta ne pyrkisivät neuvottelemaan ydinaseiden käytön kieltämiseksi.

Ydinaseet ovat kansainvälisen oikeuden harmaata aluetta

Punaisen Ristin vetoomuksen taustalla on se, että ydinaseet sijoittuvat harmaalle alueelle kansainvälisessä oikeudessa. Ne ovat ainoa joukkotuhoaseiden kategoria, jonka käyttöä ei ole kielletty kansainvälisillä sopimuksilla. Vaikka biologiset ja kemialliset aseet, ja jopa maamiinat ja rypälepommitkin on kielletty, vaatimus ydinaseiden täyskiellosta on yhä hyvin arka aihe kansainvälisessä politiikassa.

Tämä näkyi myös Wienin konferenssiin osaa ottaneiden valtioiden kannanotoissa. Siinä missä 44 ydinaseetonta valtioita peräänkuulutti täyskieltoa, muut asettelivat sanansa varovaisemmin. Varovaisten joukkoon kuului ensimmäistä kertaa mukana ollut Yhdysvallat ja sen liittolaiset. Suomen ja Norjan kannanotot edustivat niin ikään varovaisempaa linjaa, kun taas Itävalta ilmaisi tukensa täyskiellolle. Iso-Britannian tökerö kommentti puolestaan toi esiin näennäisen yksimielisyyden taustalla olevan ammottavan kuilun ydinasevaltojen ja ydinaseettomien maiden välillä: Iso-Britannian mukaan ydinaseet auttavat turvaamaan kansainvälistä tasapainoa, minkä nopealla aikataululla sovittava täyskielto vaarantaisi.

Artikkelikuva: Alexandra_Koch / Pixabay

Julkaisu Humanitarismi toimii ydinaseriisunnan välineenä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.