Kuluneen vuoden aikana sekä Venäjän että Valko-Venäjän hallinto on pönkittänyt autoritääristä otettaan. Vaikka kaduilla olisikin hiljaisempaa, kansalaisten tyytymättömyys ei välttämättä ole kadonnut mihinkään. Kun lisäksi luotettavaa tietoa kansan todellisista mielialoista on vaikea saada, kansan ja hallinnon välinen raja voi revetä ylittämättömäksi kuiluksi.

Venäjän ja Valko-Venäjän vuoden takaiset laajat mielenosoitukset eivät liittyneet suoraan toisiinsa, mutta niiden taustalla vaikutti välillisesti taloustilanteen heikentyminen. Venäjällä protestien kimmokkeena toimi oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin julkaisema Youtube-dokumentti pääministeri Dmitri Medvedevin korruptiosta.

Kansalaiset, joiden joukossa oli paljon alle 20-vuotiaita nuoria, virtasivat kaduille osoittamaan mieltään ympäri maata. Valtiojohto vastasi hajottamalla laittomaksi julistetut mielenilmaukset paikoin kovin ottein. Jopa alaikäisiä pidätettiin.

Korruptiosyytöksiin ei saatu tyhjentäviä vastauksia. Sen sijaan hallinnon edustajat epäilivät mielenosoittajien motiiveja. Protestien “laittomuuden” korostaminen – selitys, jonka Suomessakin jotkut nielaisivat – on härskiä, sillä nyky-Venäjällä kansalaisilla ja oppositiolla on yhä vähemmän laillisia (ja näkyviä) mahdollisuuksia osoittaa mieltään.

Valko-Venäjällä protestiaallon taustalla oli yli vuotta aikaisemmin kaikessa hiljaisuudessa säädetty “parasiittilaki”, joka velvoitti työttömät ja muut “yhteiskunnan siivellä elävät”, yhteensä lähes puoli miljoonaa kansalaista, maksamaan valtiolle runsaan 200 euron sakon. Maassa, jossa kuukausittainen keskipalkka kohoaa yli 300 euron ainoastaan pääkaupungissa, summa on merkittävä.

Mielenosoituksiin osallistuttiin satapäin ympäri Valko-Venäjää, mikä yllätti maata itsevaltiaan ottein johtavan presidentti Aljaksandr Lukašenkan hallituksen. Kun lain toimeenpanoa lykättiin ja mellakkapoliisit taltuttivat voimakeinoin opposition vuosittaisen mielenosoituksen maaliskuun 2017 lopussa, mielenosoitusten aalto laantui.

Valko-Venäjän vallanpitäjien haluttomuus ryhtyä vuoropuheluun mielenosoittajien kanssa ja mellakkapoliisien kovat otteet protestien aikana järkyttivät monia. Taloudellisen tilanteen heikkenemisestä kärsineet kansalaiset yllättyivät, kun yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta nousseet vaatimukset ohitettiin oman edun tavoitteluna tai pyrkimyksenä horjuttaa yhteiskuntarauhaa, mikä puolestaan leimattiin maan kansallisen edun vastaiseksi toiminnaksi.

Taloudellisen tilanteen heikkenemisestä kärsineet kansalaiset yllättyivät, kun yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta nousseet vaatimukset ohitettiin oman edun tavoitteluna tai pyrkimyksenä horjuttaa yhteiskuntarauhaa.

Venäjällä lähestyvät presidentinvaalit ovat pitäneet tunnelman sähköisenä. Viime kevään mielenosoitusten aallon jälkeen on nähty tasaisin väliajoin opposition yrityksiä nostattaa protestimielialaa, tosin osanotto on asteittain jäänyt vaisummaksi. Esimerkiksi tammikuun lopulla järjestettyyn mielenilmaukseen osallistuneet laskettiin sadoissa, ei enää tuhansissa, kuten vuosi sitten.

Valko-Venäjällä uusia yhteenottoja on odotettavissa opposition ja valtaapitävien välille viimeistään maaliskuussa, jolloin Valko-Venäjän kansantasavallan perustamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Oppositiolle tärkeää juhlapäivää ei juhlita valtion tasolla, koska virallisen historiantulkinnan mukaan Valko-Venäjän valtiolliset rakenteet syntyivät vasta neuvostoaikana.

Opposition tavassa korostaa tasavallan perustamisen merkitystä on piirteitä etnisestä nationalismista ja neuvostovastaisuudesta, jotka kumpikaan eivät sovi hallinnolle. Lisäksi oppositio pitää tunnuksenaan edelleen puna-valko-punaista lippua ja Pahonian vaakunaa, jotka Lukašenka vaihtoi neuvostohenkisempiin tunnuksiin pian valtaan nousunsa jälkeen.

Miten ennakoida tyytymättömyyttä?

Venäjän ja Valko-Venäjän kevään 2017 protesteja yhdisti se, että ne vaikuttivat tulleen yllätyksenä paitsi hallinnolle myös monille tilannetta ulkopuolelta seuraaville. Molemmissa maissa tutkitaan aika ajoin eri väestöryhmien valmiutta osoittaa mieltään, mutta mielipidemittaukset eivät ole heijastaneet kovin suurta muutosta.

Valko-Venäjän viimeisen riippumattoman mielipidemittauskeskuksen IISEPS:n selvityksissä vuodesta riippuen 15–23 prosenttia vastaajista on pitänyt mahdollisena osallistumistaan mielenosoitukseen silloin, kun taloudellinen tilanne heikentyy.

Protesteja yhdisti se, että ne vaikuttivat tulleen yllätyksenä paitsi hallinnolle myös monille tilannetta ulkopuolelta seuraaville.

Protestivalmius oli korkein vuonna 2010, jolloin talousahdingon kohdanneessa maassa Lukašenkaa vastustaneihin mielenosoituksiin osallistui tuhansia. Vuoden 2017 protestien ollessa huipussaan protestivalmiudestaan ilmoitti 18 prosenttia mittaukseen osallistuneista.

Venäjällä riippumaton tutkimuskeskus Levada mittaa säännöllisesti ihmisten valmiutta lähteä osoittamaan mieltään esimerkiksi elintason laskun vuoksi tai omien oikeuksiensa puolesta. Se myös kysyy vastaajien mielikuvia tällaisten protestien todennäköisyydestä.

Kevään suurten mielenosoitusten jälkeen henkilökohtaista protestivalmiutta kuvaava prosenttiosuus nousi kahdeksasta kolmeentoista. Myös valtiota lähellä toimiva tutkimuskeskus Vtsiom raportoi huhti-toukokuussa 2017 protestivalmiuden hetkellisesti nousseen, mutta sen jälkeen se laski 26 prosentista kuuteentoista.

Kumpikaan luvuista ei ollut juuri heilahtanut ennen vuoden 2017 maaliskuun suuria mielenosoituksia, joten sinänsä kyselyistä ei ole ennustamaan tulevaa. Hypoteettisiin kysymyksiin on myös äärimmäisen vaikea vastata. Mielipidetutkimukset eivät siis suoraan auta hallintoa arvioimaan tyytymättömyyttä.

Viime vuosina sekä Venäjällä että Valko-Venäjällä vallanpitäjät ovat itse ajaneet poliittisia mielialoja mittaavia tutkimuslaitoksia ahtaalle. IISEPS menetti vuonna 2014 oikeuden toimia Valko-Venäjällä. Heti protestien laannuttua valtion virallinen mielipidemittauslaitos kartoitti nuorison suhtautumista mielenosoituksiin ja maan laajempaan poliittiseen tilanteeseen, mutta tutkimusten tuloksista ei kerrota julkisuuteen.

Myös Venäjän Levada-keskus joutui hankaluuksiin. Osin ulkomaisen rahoituksen perusteella sitä vaadittiin vuonna 2016 rekisteröitymään ”ulkomaiseksi agentiksi” ja lisäämään maininta tästä statuksesta kaikkeen materiaaliinsa. Epäilyttävältä kalskahtava termi on omiaan nakertamaan vastaajien luottamusta kyselytutkimusta kohtaan, mikä taas vaikuttaa haitallisesti tutkimuksen laatuun.

Poliittisten mielialojen tutkiminen on melko nuori tieteenala, sillä Neuvostoliitossa tilastoilla osoitettiin todeksi se, mitä kulloinkin haluttiin.

Kummassakin maassa poliittisten mielialojen tutkiminen on melko nuori tieteenala, sillä Neuvostoliitossa tilastoilla osoitettiin todeksi se, mitä kulloinkin haluttiin. Kylmän sodan kontekstissa oman maan kansalaisten tyytyväisyyden osoittaminen oli tärkeää sekä kotimaiselle että ulkomaiselle yleisölle, mutta viestin saivat tutkijoiden sijaan kertoa valtiollisten tiedotusvälineiden propagandistit.

Nykyisten vallanpitäjien pyrkimykset hallita tutkimuskeskuksia ja toisaalta mediatilaa heikentävät myös heidän omia mahdollisuuksiaan saada luotettavaa tietoa yhteiskunnallisista mielialoista.

Vakaus ja järjestys vaakalaudalla

Venäjän ja Valko-Venäjän hallinto on pyrkinyt oikeuttamaan valtaansa sillä, että ne takaavat kansalaisille yhteiskunnallista vakautta, joka taas turvaa talouskasvua. Sekä Vladimir Putin että Lukašenka puhuvat toistuvasti laillisuuden, yhteiskunnallisen vakauden ja järjestyksen tärkeydestä. Kumpikin maalaa kauhukuvana Ukrainan Maidan-aukion kaltaisten mielenosoitusten eskaloitumista.

Siksi 2010-luvun laajat ja toistuvat mielenosoitukset olivat heille kuin hälytyskello. Niiden kohteena on sekä suorasti että epäsuorasti autoritäärinen valtiojärjestelmä ja sen ylläpitämä poliittinen eliitti.

Missä tahansa valtiojärjestelmässä elintason lasku synnyttää tyytymättömyyttä. Demokraattisissa maissa se purkautuu mielenosoitusten lisäksi juuri vaalien aikana, jolloin huonontuneesta taloustilanteesta vastuullisena pidetyn tahon kannatus kärsii.

Myös autoritäärisissä järjestelmissä vaalit tarjoavat tilaisuuden ilmaista tyytymättömyyttä. Vaikka ehdokasasettelu ei olisikaan reilu, vallanpitäjille on tärkeää saada aikaan tulos, joka näyttäisi antavan vahvan tuen politiikalle.

Venäjän talouskasvu oli vuonna 2017 palautunut jo lähes vuoden 2015 talouden romahdusta edeltävälle tasolle. Pahimmat pelot näyttivät jääneen toteutumatta. Ennen joulua Venäjän keskuspankin antama ilmoitus inflaation hiipumisesta otettiin hyvin vastaan, vaikka samaan aikaan välttämättömät rakenteelliset talousreformit ovat tekemättä ja hintojen nousu pysyy yhtenä suurimmista yksittäisistä kansalaisten huolenaiheista.

Suurin kritiikki on kohdistunut yleisen taloustilanteen sijaan poliittisen eliitin korruptioon

Mielenosoituksissa suurin kritiikki onkin kohdistunut yleisen taloustilanteen sijaan poliittisen eliitin korruptioon, jonka käsittelemistä Navalnyi on keväästä lähtien aktiivisesti jatkanut. Virkamiesten korruptio on helposti ymmärrettävä merkki poliittisen järjestelmän epätasa-arvoisuudesta, joka saa ihmiset osallistumaan mielenilmauksiin.

Valko-Venäjällä valtion taloudellinen ahdinko on pohjimmainen syy, joka voi epäsuorasti antaa aihetta yhteiskunnalliselle liikehdinnälle. Lukašenkan tavoite säilyttää täystyöllisyys hinnalla millä hyvänsä ei ole pitkällä aikavälillä kestävä.

Vaikka Venäjän anteliaisuus halvan öljyn ja edullisten lainojen muodossa poliittista lojaliteettia vastaan on säästänyt maan vararikolta, Lukašenka ei pystynyt lunastamaan lupaustaan keskipalkan noususta 500 dollariin.

Palkkataso nousi jonkin verran viime vuoden aikana, mutta inflaatio söi kasvun. Tuskalliseen taloustilanteeseen ei ole helppoja tai nopeita ratkaisuja. Lukašenka on viimeisimpänä keksintönään ryhtynyt puhumaan kryptovaluuttojen puolesta investointeja houkutellakseen.

Lukašenka ei halua toteuttaa paljon kaivattuja talousuudistuksia, koska ne mitä todennäköisimmin johtaisivat työttömyyden kasvuun. Toisaalta Venäjä on osoittautunut yhä haluttomammaksi paikkaamaan valtion alijäämäistä budjettia.

”Parasiittilain” kaltaiset yritykset rutistaa kansalaisista entistä enemmän veroja luultavasti lisääntyvät tulevaisuudessa. Ei ole ihme, että laittomiksi väitettyihin mielenosoituksiin osallistujat saavat muutaman päivän vankeusrangaistuksen lisäksi nykyisin myös maan tulotasoon nähden muhkean sakkolapun.

Uusia protesteja on pyritty ennaltaehkäisemään, mutta keinot näyttävät osin vaatimattomilta. Tästä on esimerkkinä Lukašenkan päätös jäädyttää mielenosoittajien kritisoiman parasiittilain toimeenpano vuodeksi ja tilata kansalaisten protestivalmiutta arvioiva tutkimus maan viralliselta mielipidemittausinstituutiolta.

Putin on pyrkinyt esiintymään koko kansan, myös urbaanin ja kansainvälisen nuorison, presidenttinä. Samaan aikaan Navalnyin hyllyttäminen on yhtä lailla esimerkki yrityksestä estää ongelmat ennen niiden kehittymistä mielenosoituksiksi.

Toisaalta hallinto on myös ”kitkenyt korruptiota” omalla tavallaan. Venäjän entinen talousministeri Aleksei Uljukajev sai ennen joulua lahjuksen vastaanottamisesta kahdeksan vuoden vankeustuomion. Oikeudenkäyntiä arvosteltiin laajasti muun muassa siksi, että lahjuksen väitetysti antanut presidenttiä lähellä oleva liikemies ei saapunut todistamaan asiassa.

Korruptio on poliittisena teemana kuitenkin vaikeasti hyödynnettävissä. Putin on parhaansa mukaan pysytellyt Uljukajevin ja muiden viime vuosina korruptiosta syytettyjen virkamiesten oikeusprosessien ulkopuolella.

Missä määrin Putinin ja Lukašenkan yritykset puhutella kannattajakuntaansa enää toimivat?

Kiinnostavaa onkin se, missä määrin Putinin ja Lukašenkan yritykset puhutella kannattajakuntaansa enää toimivat. Haluavatko kansalaiset kipeämmin muutosta, vai onko vakaus-puheessa yhä voimaa?

Carnegie-tutkimuskeskuksen tuoreen raportin mukaan suuri osa venäläisistä pitää uudistusten puutetta myönteisenä asiana, vaikka näkeekin, ettei maa voi kehittyä ilman niitä. Kirjoittajat toteavat, ettei uudistuspolitiikasta käydä Venäjällä minkäänlaista julkista keskustelua, mikä osaltaan selittää ihmisten hataria ja ristiriitaisia käsityksiä mahdollisesta muutoksesta.

Kun porkkanaa ei ole, jää vain keppi

Vallanpitäjillä ei kummassakaan maassa ole montaa vaihtoehtoa, kun mielenosoitukset puhkeavat. Heikossa taloustilanteessa poliittisia vastustajia ei voi lepytellä turvautumalla ”porkkanaan”, koska ylimääräistä rahaa esimerkiksi valtion työntekijöiden palkkojen nostamiseksi ei valtion kirstusta löydy.

Vallanpitäjien näkökulmasta ainoa toimiva ulospääsy tilanteesta on katkaista protestien aalto voimakeinoin. Lopulta vallanpitäjät voivat sanoa palauttaneensa järjestyksen, mutta epävakauden aiheuttaneista syistä ei ole silti päästy mihinkään. Hiljaisuus kaduilla ei ole merkki myöntymisestä, vaan pelosta ja kyllästymisestä.

Vallanpitäjien näkökulmasta ainoa toimiva ulospääsy tilanteesta on katkaista protestien aalto voimakeinoin.

Sekä Venäjällä että Valko-Venäjällä lähitulevaisuuden kuva vaikuttaa synkältä. On selvää, ettei valtiojohdon kyky vastata mielenosoitusten osoittamiin haasteisiin ole parantunut sitten kevään 2017. Protesteja pyritään ennaltaehkäisemään kansallisen turvallisuuden nimissä, ja niihin osallistuvia rangaistaan mustamaalaamalla tai sakottamalla.

Vaikka laaja yleisö suhtautuisi suopeasti mieltään osoittavien vaatimuksiin, estää rangaistuksen pelko monia lähtemästä itse mukaan. Hallinto taas ei halua suostua minkäänlaiseen keskusteluun mielenosoittajien kanssa, koska siitä saattaisi seurata enemmän ja yhä suurempia vaatimuksia.

Viimeisen vuoden kehityskulut ovat osoittaneet, että nykyinen hallinto Venäjällä tai Valko-Venäjällä ei halua tai osaa vastata kansalaisten vaatimuksiin muuten kuin voimalla tai vaikenemalla. Tämän seurauksena raja valtaapitävien ja kansalaisten välillä ei tule hälvenemään, vaan saattaa avautua entistä syvempänä kuiluna.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

Veera Laine toimii tutkijana Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa. Hän on myös poliittisen historian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. MA Kristiina Silvan on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Mitä tehdä, kun iskulauseet vaimenevat? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjällä puhutaan jälleen kansallisesta yhtenäisyydestä ja kansallisuuspolitiikan uudistamisesta. Keskustelu lähti liikkeelle presidentti Vladimir Putinin pitämästä puheesta Etelä-Venäjällä Astrahanissa, missä presidentinhallinnon alainen kansojen välisten suhteiden neuvosto kokoontui maanantaina.

Puheen keskeinen sisältö ei sinänsä tarjonnut uutisia. Putinin näkemyksen mukaan Venäjän kansan on oltava yhtenäinen, jotta se pystyy torjumaan nykymaailman uhkia.

Kansan yhtenäisyys nojaa paitsi yhteiseen kieleen ja kulttuuriin, myös yhteisiin arvoihin. Tätä ajatusta Venäjän virallisessa puhetavassa on pidetty esillä jo vuosia.

Perinteiset arvot toistuvat puheissa kansan yhteisistä nimittäjistä.

Virallisessa kielenkäytössä Venäjän ”monikansallinen kansa” on siis etnisesti ja uskonnollisesti kirjava, mutta jakaa yhteiset venäläiset arvot. Keskeistä tässä arvojen kokonaisuudessa on yhtäältä arvojen käsitteellinen epämääräisyys ja toisaalta konservatiivinen ja hengellinen painotus.

Perinteiset arvot – uskonnollisuus, eettisyys, moraali ja isänmaallisuus – toistuvat puheissa kansan yhteisistä nimittäjistä.

Laki Venäjän kansasta?

Eniten huomiota herättänyt lausunto liittyy kuitenkin siihen, miten yhtenäisyyttä käytännössä rakennetaan. Putin asettui tukemaan neuvoston jäsenten suunnittelemaa ”lakia Venäjän kansasta” (zakon o rossijskoj natsii). Lain tarkoitus olisi taata kansan yhtenäisyys.

Toistaiseksi laista ei ole noussut julkisuuteen juuri muuta konkreettista kuin työnimi. Neuvoston kokouksen osallistujat ja presidentti pitivät lisäksi hyvänä ajatusta järjestää kansallisen yhtenäisyyden juhlavuosi.

Kansallisuuspolitiikkaa on muotoiltu jo vuosikausia. Federaatiotason strategia kansallisesta yhtenäisyydestä on hyväksytty joulukuussa 2012. Putinin mukaan uuden lain voisikin kehittää nimenomaan olemassa olevan strategian pohjalta.

Puhumalla juhlavuodesta tai uudesta, kaiken aiemman kansallisuuspolitiikan kokoavasta laista valtiojohto koettaa saada monimutkaisen asian vaikuttamaan yksinkertaiselta. Kansallisuuksiin liittyvät kysymykset – kuten Putin puheessaan huomautti – ovat herkkiä.

Valtiojohto koettaa saada monimutkaisen asian vaikuttamaan yksinkertaiselta.

Siitä muistuttavat muun muassa radikaalit, usein avoimen rasistiset nationalistit, jotka vaativat ”Venäjää venäläisille”. Ryhmittymät kokoontuvat aina kansallisen yhtenäisyyden päivänä 4.11. marssimaan eri puolilla Venäjää.

Etnistä nationalismia vaativat ryhmät ovat nykyisin pieniä, mutta vallanpitäjien näkökulmasta kiusallisen äänekkäitä. Silti poliittinen tahto johdonmukaisen kansallisuuspolitiikan rakentamiseen on ollut vähäistä.

Yhden uuden lain säätäminen ei kuulosta aivan siltä, että monitahoista asiaa käsiteltäisiin nyt sen vaatimalla huolellisuudella. Myöskään juhlavuoden viettäminen tuskin ratkaisee ongelmia, kun jo samalla teemalla vietettävä juhlapäivä aiheuttaa kädenvääntöä.

Kansan yhtenäisyyttä koskevan lain valmistelusta tai sisällöstä ei siis ole vielä juuri tietoa. Jo nyt herännyt keskustelu kansallisuuspolitiikasta on kuitenkin nostanut esiin kaksi kiinnostavaa ja jo pitkään pinnan alla kuplinutta teemaa.

Perustuslain henki hukassa

Toinen niistä on Venäjän vuonna 1993 hyväksytty perustuslaki, joka yhä useammin näyttää olevan ellei teknisesti niin ainakin hengeltään ristiriidassa nykyisin toteutettavan politiikan kanssa. Uutta kansallisuuslakia ideoimassa ollut Vjatšeslav Mihailov selittää Slon-verkkolehdelle antamassaan haastattelussa, että sen tarkoitus olisi korjata käsitteellisiä epäkohtia.

Mihailov painottaa, että Venäjän kansasta pitäisi puhua termillä rossiiskaja natsija, ei siis rossiiskii narod, kuten perustuslaissa nyt lukee. Molemmat käsitteet voi suomentaa kansaksi, mutta ensin mainittu viittaa vahvemmin ajatukseen kansakunnasta.

Mihailovin mukaan tällä muutoksella Venäjän kansan yhtenäisyys voitaisiin rinnastaa kansalaisuuteen perustuvaan malliin, kuten Yhdysvalloissa tai Ranskassa.

Käsitteillä on toki väliä. Mutta nyt, kun valtapuolue Yhtenäinen Venäjä on syyskuussa pidetyissä duuman vaaleissa saavuttanut perustuslaillisen enemmistön, saattaa vuoden 1993 liberaalin perustuslain muutama muukin kohta houkuttaa ajamaan muutoksia.

Miten perustuslakiin kirjattu maininta maallisesta valtiosta sopii yhteen Putinin painottaman kansan ”hengellisen yhtenäisyyden” kanssa?

Yksi kysymys on, miten perustuslakiin kirjattu maininta maallisesta valtiosta sopii yhteen Putinin painottaman kansan ”hengellisen yhtenäisyyden” (duhovnoe edinstvo) kanssa. Putinin mukaan kun hengellinen yhtenäisyys on avainasemassa Venäjän kohtaamien uhkien vastustamisessa.

Kansan yhtenäisyys ja perinteisiin arvoihin tukeutuminen on jo aiemmin korotettu erityiseen asemaan Venäjän turvallisuuden takaajana muun muassa kansallisessa turvallisuusstrategiassa, joka hyväksyttiin joulukuussa 2015.

Patriotismi Venäjän kansallisena ideana

Perustuslaissa esitetään niin ikään, ettei Venäjän federaatiolla voi olla valtiollista ideologiaa. Tämä on toinen pitkään piilevästi läsnä ollut kysymys.

Perustuslaissa esitetään, ettei Venäjän federaatiolla voi olla valtiollista ideologiaa.

Ideologian käsite on tunnetusti vaikea määritellä, mutta sen rajoja on viime vuosina hätyytelty Venäjän valtiojohdon virallisessa puheessa. Putin esitti viimeksi alkuvuonna 2016 pitämässään puheessa, ettei Venäjällä voi olla mitään muuta ”yhdistävää ideaa” kuin patriotismi.

Entinen duumaedustaja Viktor Volodatskii muistutti tästä ohjenuorasta myös kansallisuusasioita pohtivaa neuvostoa. Hänen mukaansa noista Putinin sanoista on tullut Venäjän symboli, ja patriotismi on ”Venäjän kansallinen idea” (natsional’naja ideja Rossii).

Toisaalta kansallisuuspolitiikasta puhuminen on myönteinen ilmiö, koska monta näkökulmaa on yhä avaamatta. Mutta yhtenäisyyden rakentaminen nykyisen valtiojohdon vaatimusten varaan on ongelmallista.

Sekä yhteisen arvopohjan että patriotismin esittäminen kaikkia yhdistävänä kansallisena ideana on kyseenalaista, sillä valtiojohto määrittelee nämä keskeiset käsitteet haluamallaan tavalla.

Perinteisten, yhteisten arvojen määritelmät ovat toistaiseksi sulkeneet ulkopuolelle esimerkiksi poliittiset liberaalit, ateistit ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Isänmaallisuuden asettaminen kansaan kuulumisen ehdoksi vaientaa aidon keskustelun kansan ja isänmaan luonteesta.

Veera Laine toimii tutkijana Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa. Hän on myös poliittisen historian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Keskustelu kansallisesta yhtenäisyydestä peilaa Venäjän sokeita pisteitä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Analysoin Kosmopolis-lehdessä julkaistussa näkökulma-artikkelissa suomalaisten matkakirjojen tapaa käsitellä Venäjää ja pohdin yhteyksiä yleisempään suomalaiseen Venäjä-diskurssiin. Tutkin Rosa Liksomin romaania Hytti nro 6 (2011) ja Magnus Londenin kirjaa Maan ääriin (1997).

Liksomin romaani kertoo nuoren suomalaisen, Neuvostoliitossa opiskelevan tytön matkasta Siperian halki Mongoliaan. Londenin kirja taas on suomenruotsalaisten nuorten miesten seikkailu, jossa matkustetaan Moskovasta Siperian läpi Venäjän Kaukoitään.

Londenin teos on muodoltaan perinteinen matkakertomus, jossa subjektiivinen kerronta ja kaunokirjallinen tyyli yhdistyvät faktapohjaiseen kuvaukseen matkakohteesta. Liksomin romaania taas on helppoa lukea matkakertomuksena: se sijoittuu todellisiin paikkoihin, ja kirjailija itse on kertonut tarinan perustuvan hänen omiin kokemuksiinsa Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Vaikka teos on fiktiota, lukijan näkökulmasta se voisi hyvin olla faktaa.

Toiseutta tarkastellessaan ja siitä kirjoittaessaan matkustaja samalla tuottaa eroja itsensä ja matkakohteensa välille.

Toiseuden kohtaaminen on kummassakin kirjassa tärkeä teema. Tutkija Debbie Lisle kuvaa, kuinka toiseutta tarkastellessaan ja siitä kirjoittaessaan matkustaja samalla tuottaa eroja itsensä ja matkakohteensa välille. Matkakirjan tehtävänä on kertoa ”vieraasta” maasta tai kansasta ”tutulle” yleisölle.

Kertovatko matkakertomukset siis enemmän kirjoittajastaan kuin kohdemaasta? Missä määrin kuvaukset maailmasta jäävät ”kansallisen katseen” vangiksi? Entä missä määrin tämä katse kahlitsee suomalaista tapaa käsitellä Venäjää yleisemminkin?

Matkakertomusten Venäjä

Tunnistin matkakertomuksissa neljä toistuvaa teemaa: Venäjä valtiona, Venäjä kansana, Venäjä vaarana sekä Venäjä kauneuden ja kurjuuden sekoituksena.

Venäjä valtiona on kummassakin teoksessa läsnä mutta taustalla. Se tulee näkyväksi matkustajien kohtaamisissa byrokratian kanssa: viisumitoimistossa, puhelinkonttorissa tai Intouristin tunkeilevana oppaana.

Kansa sen sijaan tulee lähelle. Jakolinja valtion ja kansan välillä myös kiteyttää jotain keskeistä matkustajien asenteesta: ainakin Londenin seurueelle osasyy matkustamiselle on yritys ymmärtää Venäjää valtiona, sen historiaa ja tulevaisuutta. Seurue haluaa selvittää, miten ihmiset Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen suhtautuvat näihin asioihin – mutta käykin ilmi, etteivät heidän kohtaamansa ihmiset koe uuden Venäjän kansalaisuutta omakseen. Nuoretkin haaveilevat vain ulkomaista.

Liksomin romaanihenkilö taas ei itsekään ole kiinnostunut valtiosta sen enempää kuin kansalaisuudesta: hän on jo kotiutunut Venäjälle, ja valtio on hänelle yhtä kaukainen ja näkymätön kuin venäläisille.

Vastakohdat määrittävät suomalaisten matkakertomusten Venäjää ja nähdäkseni myös yleisemmin suomalaista Venäjä-diskurssia. Maa on suunnattoman suuri, mutta takapajuinen. Se on uhkaava, jopa vaarallinen, mutta kuitenkin vieraanvarainen. Sen luonto on jylhää, mutta kauneus rajautuu köyhyyteen ja kurjuuteen. Loistelias kulttuuri elää arkipäivän köyhyyden rinnalla, ja ajattomina pidetyt kirjallisuuden, kuvataiteen ja musiikin saavutukset limittyvät historian julmuuksiin.

Vastakohdat määrittävät suomalaisten matkakertomusten Venäjää ja nähdäkseni myös yleisemmin suomalaista Venäjä-diskurssia.

Matkailija jää vastakohtien väliin. Hänellä ei ole valtiossa roolia kansalaisena, ja kansan keskuudessakin matkailija on vain vierailija. Vaikka hän saisi nauttia vieraanvaraisuudesta ja sen luomasta lämmittävästä turvallisuudentunteesta ajoittain uhkaavassa ympäristössä, matkailija on silti ulkopuolinen. Matkailijalla kun on aina mahdollisuus palata kotiin.

Sekä Londenin että Liksomin matkakertomuksissa matkustajat pyrkivät osoittamaan ihmisten olevan samanlaisia kaikkialla, mutta vierauden ja toiseuden rajoja eivät hekään onnistu ylittämään.

Matkakertomukset eivät onnistu purkamaan ”kansallista katsetta”. Kun matkailija lähtee kotiin, hän on ehkä saanut selville jotain itsestään, mutta matkakohteen mysteeri jää.

Kirjoitus perustuu Kosmopolis-lehdessä (4/2015) ilmestyneeseen näkökulma-artikkeliin ”Venäjät junan ikkunasta: Matkustajan katse ja toiseus sen kohteena”.

Julkaisu Matkakertomusten Venäjä jää vieraaksi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neuvostoliiton viimeinen valtionpäämies Mihail Gorbatšov on tehnyt kuluvan vuoden aikana paluun Venäjän poliittiseen keskusteluun useammalla julkisella kannanotolla. Venäjän hallituksen virallisena äänenkannattajana tunnettu Rossiiskaja gazeta -lehti julkaisi tällä viikolla artikkelin, jossa Gorbatšov esitti ajatuksiaan Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi. Artikkelissaan Gorbatšov vaati, että lännen ja Venäjän johtajien pitäisi pyrkiä kaikin voimin ja viipymättä parantamaan keskinäisiä suhteitaan, esimerkiksi järjestämällä korkean tason tapaamiset Moskovassa tai Brysselissä. Gorbatšovin mukaan propagandakilpailun sijaan johtajien pitäisi nyt keskittyä keskustelemaan tulevaisuudesta.

Mutta miksi meidän pitäisi näinä kiihkeinä maailmanpolitiikan aikoina olla kiinnostuneita 83-vuotiaasta Gorbatšovista? Hänen näkemyksilleen on esimerkiksi nyky-Venäjällä vaikeaa saada vastakaikua, vaikka ne tällä kertaa julkaistiinkin poikkeuksellisesti vaikutusvaltaisessa lehdessä. Gorbatšoviin on perinteisesti suhtauduttu varsin eri tavalla läntisessä kulttuuripiirissä, jossa hänen näkemyksiään on pidetty arvokkaina. Gorbatšovin ajatukset ovatkin erityisen kiinnostavia kun niitä tarkastellaan venäläisen ja läntisen keskustelun erilaisista viitekehyksistä.

Itäinen ja läntinen tulkinta Gorbatšovista

Lännessä Gorbatšov nähdään useimmiten demokratian ja mielipiteenvapauden puolustajana, joka pyrki uudistamaan Neuvostoliittoa. Hän onnistui myös pitämään Neuvostojärjestelmän hajoamisen lähes väkivallattomana. Symboliseksi esimerkiksi Gorbatšovin arvostuksesta voitaisiin mainita hänen asemansa odotettuna kunniavieraana marraskuussa järjestetyssä Berliinin muurin murtumisen muistojuhlassa. Venäjällä sen sijaan maan suurvaltastatuksen menettäminen kuvataan nykyisin yhä useammin tragediana, joka oli seurausta nimenomaan Gorbatšovin politiikasta. Vaikka ei tätä näkökulmaa jakaisikaan, Gorbatšovin julkisuuskuva Venäjällä on kaukana vahvasta johtajasta.

Sekä läntiseen että venäläiseen tulkintaan sisältyy myös soraääniä. Esimerkiksi Gorbatšovia tutkinut historioitsija Archie Brown on käynyt lännessä kamppailua arvostelijoidensa kanssa siitä, onko hän suhtautunut Gorbatšoviin liian kritiikittömästi. Kriitikoiden mukaan Brownin omaksuma näkökulma on estänyt häntä arvioimasta Gorbatsovin johtajaominaisuuksia ja -ansioita totuudenmukaisesti. Brown kirjoitti uusimmassa kirjassaan The Myth of a Strong Leader kuinka vahva johtajuus ei aina tarkoita yksinvaltaista päätöksentekoa. Brown arvioi kirjassaan poliittista johtajuutta erilaisten konkreettisten esimerkkien kautta, ja viittaa esimerkiksi Thatcheriin, Tony Blairiin ja Yhdysvaltojen presidentteihin Gorbatšovin ohella. Brownin mielestä viimeksi mainittu on hyvä esimerkki johtajasta, joka teki päätöksensä vasta käytyään keskusteluja muiden kanssa. Tällainen kollegiaalinen johtamisen tapa on Brownin mukaan useissa tapauksissa vahvan johtajan merkki, ei niinkään se, että kansa – saatikka johtaja itse – pitää häntä vaikutusvaltaisena.

Moskovalainen professori ja ekonomi Nikolai Makarkin julkaisi alkuvuonna kirjan Gorbatšov ja perestroika – pyrkimys objektiiviseen analyysiin. Nimessä korostettua objektiivista näkökulmaa häiritsee Makarkinin into piikitellä Gorbatšovia tämän toimista poliittisen uran jälkeen. Kirjan analyyttisemmissa osioissa korostuu Makarkinin syvä pettymys Gorbatšovin kyvyttömyyteen ratkaista talouden rakenteellisia ongelmia uudistustoimillaan. Makarkinin mukaan venäläiset vertaavatkin vaihelevasti Gorbatšovia raamatullisin vertauskuvin milloin Goljatin surmanneeseen urheaan Daavidiin, milloin Juudas Iskariotiin.

Huhtikuussa venäläisessä mediassa kerrottiin kuinka viisi duuman edustajaa oli vaatinut Gorbatšovia oikeudelliseen vastuuseen siitä, että hän antoi aikoinaan suurvalta-aseman luhistua. Aloite ei edennyt edustajien toivomalla tavalla, mutta se edusti hyvin venäläisen ajattelutavan muutosta. Talouslehti Vedomostin toimittaja kuvaili edustajien tappavan kaksi kärpästä yhdellä iskulla: ensinnäkin he osoittivat nykyisin muodikasta kaipuuta Neuvostoliittoon, ja toisaalta onnistuivat ärsyttämään länsimaita, jotka yhä pitävät Gorbatšovia suuressa arvossa.

Gorbatšovin näkemys Krimin valtaukseen

Tammikuussa kun Kiovan mielenosoitukset eivät vielä olleet kärjistyneet väkivaltaisiksi, mutta uhka konfliktin laajenemisesta oli painostavasti läsnä, Gorbatšov julkaisi nimeään kantavan säätiön sivuilla avoimen kirjeen rauhan puolesta. Hän muistutti, että ukrainalaisten ja venäläisten välit olivat jo vuosisatojen ajan olleet erityisen läheiset. Tästä esimerkkinä hän mainitsi omat perhesuhteensa – Gorbatšovin äiti ja vaimo olivat kumpikin ukrainalaista syntyperää. Kirje oli osoitettu USA:n ja Venäjän presidenteille, joista kumpikaan ei siihen reagoinut. Kirjeen julkaisun aikaan Yhdysvallat oli vielä pysynyt kriisistä sivussa, ja siksi koko vetoomus vaikutti kylmän sodan asetelmiin jämähtäneen valtiopäämiehen tunteikkaalta purkaukselta – miksi Gorbatšov vetosi Obamaan, joka ei ollut osoittanut juuri minkäänlaista kiinnostusta poliittista kriisiä kohtaan? Nyt, kun Itä-Ukrainassa on käyty jo pitkään täysimittaista sotaa, kirjettä voitaisiin tulkita eri lähtökohdista. Tosin tuskin se vieläkään poikisi vastauksia.

Krimin kansanäänestyksen jälkeen Gorbatšov kommentoi tilannetta sanomalla, että niemimaan asukkaat ovat ilmaisseet tahtonsa, ja nyt tätä tahtoa tulee kunnioittaa. Lisäksi hänen raportoitiin todenneen, että Krimin liittäminen Venäjään on ”suuri onni”. Lännessä tällaiset lausunnot herättivät hämmennystä, sillä miehitetyllä alueella järjestettyjä vaaleja ei pidetty missään määrin kansainvälisen oikeusnormiston mukaisina. Vaalin tulos, yli 96 prosenttia yhdistymisen puolesta, oli sekin liian selvä ollakseen uskottava. Venäläisessä mediassa aihetta lähestyttiin toisin. Laittomuutena pidettiin ennemmin vaaleilla valitun presidentin syrjäyttämistä, ja kansanäänestys nähtiin sen sijaan demokraattisena toimena.

Gorbatšovin ristiriitaisuus osoittaa keskustelujen eroa

Gorbatšovin kommentit voivat valaista venäläisen ja läntisen keskustelun eroavaisuutta ja eriaikaisuutta. Gorbatšov, joka on opittu lännessä tuntemaan kansalaisyhteiskunnan ja sananvapauden puolestapuhujana, kehui lehdistössä kansanäänestyksen ja Krimin Venäjään liittämisen korjanneen historian virheitä. Tämä paljastaa kaksi asiaa: vaikka lännessä on totuttu ajattelemaan, että Gorbatšov jakaa läntiset demokratian ja sananvapauden arvot, häntä ei silti voida pitää niiden lähettiläänä. Sen sijaan hänen lausuntoihinsa voidaan suhtautua esimerkkinä siitä, miten moniäänistä venäläinen keskustelu on, vaikka tämä näkökulma lännessä toisinaan unohtuu. Suurin osa venäläisistä pitää Krimin liittämistä Venäjään oikeutettuna, mutta sota Itä-Ukrainassa jakaa mielipiteitä paljon enemmän.

Tämä on juuri se ristiriita, jota myös Gorbatšovin aloitteiden seuraaminen valaisee: lännessä juhlittu Nobelin rauhanpalkinnon voittaja on alun pitäen toivonut sovinnollista ratkaisua kriisiin, mutta ei kritisoi vaan ennemminkin jopa kiittää Krimin liittämistä Venäjään.

Se, että venäläinen näkemys esimerkiksi Krimistä on niin kaukana läntisestä, selitetään usein venäläisen tiedonvälityksen yksipuolisuudella. Media on viime vuosina ajettu Venäjällä yhä tarkemmin valtiolliseen kontrolliin. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi Gorbatšovilla on, niin halutessaan, käytettävissään kaikki riippumattomat tietolähteet.

Tosiasiat on erotettava tulkinnoista

Krimin Venäjään liittämisen laillisuutta on korostettu aivan viime päiviin asti Venäjällä. Viimeksi viikko sitten presidentti Vladimir Putin painotti sitä vuotuisessa linjapuheessaan Kremlissä. Viesti on suunnattu samalla länteen, jossa kyllä noteerattiin Putinin maalailu Krimin pyhästä merkityksestä Venäjän kansalle. Oleellista sekä Putinin retoriikassa että venäläisen enemmistön mielipiteessä on se, ettei Krimin niemimaasta enää nähdä tarpeellisena keskustella. Myös lännessä Krimin valtauksesta puhutaan enenevässä määrin ikään kuin menetettynä pelinä. Ukrainan politiikassa pääpaino on siinä, että sota saataisiin päättymään mahdollisimman pian, venäläiset joukot poistuisivat alueelta ja maan itäraja voitaisiin turvata. Myös Gorbatšovin viimeisin kirjoitus alleviivaa Krimin menetyksen lopullisuutta kehottamalla eri osapuolia suuntaamaan katseensa tulevaisuuteen jo tapahtuneiden siirtojen sijaan.

Eri puolien näkemysten ymmärtäminen ei tarkoita niiden hyväksymistä. Siksi on tärkeää, että Ukrainan kriisiin liittyviä kannanottoja tarkastellaan niiden sisältämän viestin näkökulmasta, eikä vain henkilön kautta. Vaikka poliitikko tuntuu yhdessä kannanotossaan kannattavan avoimuutta, sananvapautta ja laillisuutta, hän saattaa toisessa tilanteessa ymmärtää ne aivan päinvastoin kuin voisi olettaa. Ristiriitaisten ja hämmentävien viestien maailmassa on ensisijaisen tärkeää olla tekemättä yksinkertaistavia johtopäätöksiä sen enempää maailmanpoliittisesta tilanteesta kuin henkilöistäkään. Samaan aikaan on kuitenkin pyrittävä tekemään ero tosiasioiden ja tulkintojen välille: Krimin haltuunotto oli kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laiton, vaikka niemimaahan suhtauduttaisiin miten suurella hartaudella.

Kirjallisuutta:

Archie Brown: The Myth of the Strong Leader: Political Leadership in the Modern Age. BodleyHead, London2014.

Макаркин, Н. П.: М. С. Горбачев и перестройка. Попытка объективного анализа. URSS, Москва 2014.

Archie Brownin vastaus kirjallisuuskritiikkiin: http://www.prospectmagazine.co.uk/arts-and-books/archie-brown-responds-to-ferdinand-mount-review-myth-of-strong-leader

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Mitä Gorbatšovin kuunteleminen voi opettaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Glasnostia käytetään erityisesti läntisessä kulttuuripiirissä usein lehdistönvapauden synonyymina, mutta käsitteet eivät ole yhteneviä. Glasnostin merkitystä voidaan kuvata yhdistelmäksi avoimuutta, kriittisyyttä, tiedon saavutettavuutta sekä läpinäkyvyyttä. Kuten käsitehistorioitsija Kristian Petrov on osoittanut, glasnostiin liittyy ajatus aktiivisuudesta ja toiminnasta, eikä sitä voida kuvailla vain negatiivisena vapautena. Maaliskuussa The New Yorker julkaisi David Remnickin kolumnin, jossa glasnostin perintö nähtiin viimeaikaisten tapahtumien vuoksi uhattuna. Kirjoittaja kuitenkin uskoi, ettei Vladimir Putin pysty perumaan glasnostia, vaikka hän kontrolloisikin mediaa. Tässä kiteytyy glasnostin ja lehdistönvapauden käsitteiden ero: glasnost on aktiivista toimintaa, siinä missä lehdistönvapaus on jotain ylhäältä käsin taattua tai rajoitettua.

Tiedotusvälineet yhä ahtaammalla

Venäjän mediakentässä on viime aikoina tehty mittavia uudelleenjärjestelyitä. Viime vuoden joulukuussa Venäjän suurin uutistoimisto RIA Novosti lakkautettiin, ja sen toiminnot siirrettiin uudelle Russia Today -yhtiölle. Uuden yhtiön johtajat nimittää ja erottaa presidentti. Tapaus herätti hämmästystä, mutta siihen kiinnitettiin lännessä yllättävän vähän huomiota. Kevään mittaan Venäjän sananvapauden kaventuminen on käynyt yhä selvemmäksi. Helmikuussa kriittisestä journalismistaan tunnettu tv-kanava Dožd menetti kanavapaikkansa, kun kaapeliyhtiöt yksi toisensa jälkeen poistivat sen valikoimistaan. Pian sen jälkeen sekä Eho Moskvy -radiokanavan toimitusjohtaja että Lenta.ru-uutisportaalin päätoimittaja joutuivat eroamaan painostuksen vuoksi.

Venäjän nykyinen johto on määrätietoisesti pyrkinyt hallitsemaan median luomaa kuvaa todellisuudesta. Usein tässä yhteydessä muistutetaan, että Internet on yhä Venäjällä suhteellisen vapaa. Toisaalta se tavoittaa vain noin 50 prosenttia kansasta (suurissa kaupungeissa noin 70 %). Viime aikoina painostustoimet ovat kohdistuneet enenevässä määrin myös sellaisiin median edustajiin, jotka toimivat ainoastaan internetissä. Huhtikuun lopulla Venäjän suosituimman sosiaalisen median palvelun toimitusjohtaja Pavel Durov joutui eroamaan hänen kieltäydyttyään luovuttamasta käyttäjätietoja turvallisuuspalvelulle. Samaan aikaan duuman ylähuone hyväksyi lakiehdotuksen, jossa muun muassa rajoitetaan blogien kirjoittamista.  Jatkossa esimerkiksi anonyymi kirjoittaminen blogeissa, joilla on yli 3000 lukijaa, olisi mahdotonta.

Talouslehti Vedomosti arvioi toukokuun loppupuolella, että Vladimir Putin kiinnostui internetistä osin Edward Snowdenin paljastusten myötä. Lehden mukaan jo vuoden 2011 suuret mielenosoitukset Moskovassa olivat osoitus internetin voimasta.  Snowdenin vuotamat tiedot myös osoittivat Putinille, että Yhdysvaltojen resurssit verkkovakoiluun olivat paljon kattavammat kuin Venäjällä.

Venäjän lehdistönvapauden lyhyt historia

Kun Venäjän lehdistönvapauden tilaa tarkastellaan historiallisena ilmiönä, on tärkeä huomioida myös Neuvostoliiton aika ja sen päättymiseen eniten vaikuttaneet uudistukset. Mihail Gorbatšov julisti pääsihteerikautensa alussa keväällä 1985 kattavan talouden ja politiikan uudistusohjelman eli perestroikan. Uudistukset saattoivat hänen mukaansa kuitenkin toteutua vain glasnostin eli avoimen ja kriittisen tiedonvälityksen avulla. Aloitteita avoimesta keskustelusta ja rakentavasta kritiikistä oli esitetty ennenkin – jo Lenin puhui glasnostista parantavana miekkana – mutta vasta Gorbatšov alkoi toteuttaa puheita myös käytännössä. Glasnostilla oli myös vastustajia konservatiivien leirissä, mutta se omaksuttiin 1980-luvun loppua kohden lähes kaikille yhteiskunnan aloille.

Politiikan tutkija Michael Urban on huomauttanut, että glasnost-puheistaan huolimatta myös Gorbatšov käytti valtaa suhteessa lehdistöön ja pyrki joissain tapauksissa vaikuttamaan julkaisemiseen. Urbanin mukaan Gorbatšov liitti glasnostin käsitteen aina puolueen etuun: tiedonvälityksen piti muuttua kriittiseksi, mutta kritiikin tarkoitus oli vahvistaa puolueen asemaa. Glasnost kuitenkin karkasi vallanpitäjien käsistä. Avoimuuspolitiikkaan viitataan joskus pullon henkenä, jota ei enää saatu hallintaan kun se oli vapautettu. Käytännössä tiedonvälityksen vapautuminen tapahtui yrityksen ja erehdyksen kautta: toimittajat pyrkivät laventamaan mahdollisuuksien kenttää kirjoittamalla yhä uusista asioista ja aiempaa suoremmin.

Se, mikä Neuvostoliitossa oli pysynyt piilossa, tuli vähitellen näkyväksi. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin lehdissä voitiin kirjoittaa esimerkiksi sosiaalisista ongelmista. Yhdysvaltalainen sosiologi Nancy Ries on kirjoittanut, että aiemmin vain yksityisissä keskusteluissa velloneet tarinat, myytit ja rituaalinen valituksen tapa tulivat julkisiksi: vuosien vaikenemisen jälkeen puhe alkoi pulputa uudelleen. Sama vapautuminen tuli näkyviin myös lehdistössä, eritoten lukijakirjeissä, joita Neuvostoliiton aikana oli tapana julkaista paljon. Tiedonvälityksen muutos tapahtui yllättävän nopeasti, mikä kertoo siitä, että vaikka Gorbatšov toivoi glasnostin toimivan rakentavalla tavalla puolueen hyödyksi, hän ei pyrkinyt vaimentamaan sen muitakaan ilmentymismuotoja. Lopputuloksena puolueen auktoriteetti heikkeni sekä rakenteellisesti että ihmisten mielikuvissa. Lopulta suurvallan romahtaminen, eli se, minkä piti olla mahdotonta, oli mahdollista.

Itsesensuuri sananvapauden rajoittajana

Toukokuun alussa vietettiin YK:n yleiskokouksen julistamaa kansainvälistä sananvapauden päivää. Yksi harvoista päivän noteeranneista uutisista julkaistiin Uljanovskin paikallislehdessä. Jutussa peitenimillä esiintyneitä toimittajia pyydettiin arvioimaan, miten he toimisivat, mikäli saisivat haltuunsa tietoja valtionhallintoa edustavien henkilöiden syyllistymisestä rikolliseen toimintaan. Haastatelluista toimittajista yksikään ei olisi uskaltanut suoralta kädeltä julkaista tietoja, vaan he vetosivat esimerkiksi perheellisyyteensä tai omiin periaatteisiinsa hyvinä syinä olla ottamatta riskiä. He huomauttivat myös, että tällaisessa tilanteessa talouden pitäisi olla turvattu, sillä arkaluontoisia tietoja julkaiseva toimittaja on vaarassa menettää työnsä. Vallan kanssa poikkiteloin asettuvien toimittajien kohtaama riski on todellinen; joka vuosi Venäjällä kuolee väkivaltaisesti toimittajia epäselvissä olosuhteissa.

Surullisella tavalla kuvaavaa on se, että niinkin tärkeää asiaa kuin toimittajien ammattietiikkaa pohdittiin Volgan rannalla sijaitsevassa Helsingin kokoisessa kaupungissa, eikä Venäjän keskuksen tiedotusvälineissä, valtiollisista medioista puhumattakaan. Kuten Uljanovskin paikallislehden kirjoituksessa huomautetaan, monista asioista voi toki kirjoittaa tänä päivänä aivan vapaasti: suuryritysten korruptiovyyhtejä ruoditaan valtakunnanlehdistössä, valtiojohtoa voi arvostella, ja toisinaan jopa virkamiesten lainvastaisista teoista saa lukea lehdestä. Tilanne ei toki ole niin huono kuin Neuvostoliiton aikana ennen glasnostia, mutta kehityksen suunta on huolestuttava.

Vitali Tretjakov on kuvaillut Venäjän sananvapauden muuttuneen vuoden 2000 tienoilla aiempaa rajoitetummaksi, sillä silloin valtiojohto sai otteen kaikista suurimmista mediataloista. Samaan aikaan toimet terrorisminvastaisessa sodassa kavensivat lehdistön toimintavapautta. Sananvapausjärjestö Glasnost Defence Foundationin johtaja Aleksei Simonov kirjoitti vuonna 2000, että vielä ensimmäisen Tšetšenian sodan aikana (1994–1997) toimittajat saattoivat työskennellä vapaasti. Toisen Tšetšenian sodan alkuun mennessä ote mediasta oli jo tiukentunut, sillä valtiojohto oli ehtinyt organisoitua paremmin käymään informaatiosotaa. Vuosikausia kestänyt terrorismin vastainen sota kovensi toimittajien liikkumavaraa siinä määrin, että he oppivat olemaan koettelematta rajojaan.

Enää kyse ei ole Tšetšeniasta, mutta samat mekanismit toimivat yhä. Simonov kirjoitti vuonna 2000, ettei kukaan enää tiedä asioiden todellista laitaa, sillä media kertoo sen, mitä sen käsketään kertoa. Niiltä osin tilanne ei ole muuttunut 1980-luvun puolivälistä. Tuolloin aikakauslehti Ogonjokissa työskennellyt toimittaja Nadežda Ažgihina on kertonut, että glasnostin suoma ”vapauden huuma” oli täysin odottamatonta, ja siihen suhtauduttiin siksi epäuskoisesti. Lehden toimituksessa tavallinen vitsi oli pohtia, kenet toimittajista haettaisiin ensimmäisenä, jos asiat palaisivat ennalleen. Lehdistönvapaus ei toteutunut yhdessä yössä, ja keskeisenä syynä siihen oli tämä Ažgihinan kuvaama epäuskoisuus. Vaikka ennakkosensuurista oli luovuttu, toimittajat olivat niin tottuneita muokkaamaan itse kirjoituksiaan, että asenteiden muutos oli hidasta. Vasta itsesensuurin hälveneminen sai aikaan muutoksen tiedonvälityksessä. Vähitellen toimittajat uskalsivat koetella aiemmin kielletyn rajoja huomatakseen, että rajat olivat joustavampia. Näin sallittujen aiheiden ja lähestymistapojen kirjo laajeni.

Ajan myötä painostavat rakenteet saavan aikaan sen, että toimittajakunta sensuroi itse itseään. Itsesensuuri on lehdistönvapauden vaikein vastustaja. Sen ylläpitämiseen ei tarvita valtiollisia toimia: ei virkamiehiä eikä toimistoja. Kirjoittamiseen ja julkaisemiseen liittyvät valinnat tapahtuvat toimittajien mielessä, eikä niistä jää jälkiä. Näkymätöntä sensuuria on myös vaikeampaa voittaa. Glasnostin rummuttama avoimuuden ilmapiiri toteutui vasta sitten kun mediakentän toimijat omaksuivat uudenlaisen ajattelutavan. Glasnostia tulisi ajatella asenteena, jota tarvitaan avoimuuden, läpinäkyvyyden ja kriittisyyden toteutumiseksi.

Sananvapauden päivä ja glasnostin perinne

Sananvapauden päivänä Venäjällä ei pidetty juhlapuheita. Sen sijaan maan joka kolkassa valmistauduttiin kuumeisesti yhteen vuoden suurimmista juhlapäivistä: toukokuun yhdeksäntenä päivänä vietettyyn Voitonpäivään. Suuren isänmaallisen sodan voittoa juhlittiin perinteisesti, joskin tänä vuonna erityisen suureellisesti, näyttävillä sotilasparaateilla. Venäjän sotilaallisen mahdin osoittamisella pyrittiin kohottamaan kansallistunnetta. Kansallistunteen mobilisointi myös pönkittää entisestään autoritäärisen vallan rakenteita ja auttaa oikeuttamaan Venäjän viimeaikaisia toimia Ukrainassa.

Kun seuraa Venäjän politiikkaa tällä hetkellä voi olla varma, ettei glasnostin kaltaisia ajatuksia tulla esittämään valtiojohdon taholta aivan lähitulevaisuudessa. Päinvastoin: toukokuun alussa presidentti Putin jakoi kunniamerkkejä yli kolmellesadalle median työntekijälle heidän ansioistaan objektiivisen uutisoinnin saralla Krimin kriisin suhteen. Suurin osa toimittajista edusti, valtiollisia tv-kanavia.

Poliittisesti epävakaina aikoina kontrolli tiedotusvälineistä kiristyy, onhan sodankäynti yhä enenevässä määrin taistelua oikeasta tiedosta ja vallasta määritellä sitä. Silti glasnostin perinnettä ei pidä unohtaa, vaan sen pitäisi toimia voimavarana. Vapaa tiedonvälitys ei synny vain siten, että se turvataan ylhäältä käsin. Tiedonvälitys on vapaata kun toimittajat pystyvät saavuttamaan ja säilyttämään itsesensuurista vapaan, avoimen asenteen. Niin kauan kuin pullon henkeä ei teljetä takaisin, on vielä toivoa.

Lähteet:

The New Yorkerin kolumni glasnostista:

http://www.newyorker.com/online/blogs/comment/2014/03/vladimir-putin-press-censorship-galina-timchenko.html

Tiedotusvälineiden uudelleenjärjestelyistä:

http://yle.fi/uutiset/putin_uudisti_valtiollisen_uutistoimiston_-_johtajaksi_kiistelty_aarikonservatiivi/6975465?ref=leiki-uu

Internetin saavutettavuus Venäjällä: http://download.yandex.ru/company/ya_russian_regions_report_2013.pdf

Putinista ja Internetistä: http://www.vedomosti.ru/opinion/news/26750671/internet-00

Uljanovskin paikallislehden juttu sananvapaudesta: http://mosaica.ru/news/obshchestvo/2014/05/03/30958

Toimittajien murhat Venäjällä: http://gdf.ru/murdered_journalists

Vedomosti uutisoi Putinin jakamista kunniamerkeistä: http://www.vedomosti.ru/politics/news/26101421/za-vzyatie-kryma

Lähdekirjallisuus:

Azhgikhina, Nadezhda: The Struggle for Press Freedom in Russia: Reflections of a Russian journalist. Europe-Asia Studies 8:59, 2007.

Petrov, Kristian: Tillbaka till framtiden. Modernitet, postmodernitet och generationsidentitet i Gorbačevs glasnost’ och perestrojka. Södertörns högskola, Huddinge 2006.

Ries, Nancy: Russian talk. Culture and conversation during perestroika. Cornell university press, Ithaca & London 1997.

Simonov, Alexsey: Knock from below. Index on Censorship 1, 2000.

Tret’iakov, Vitalii: A Leap to the Realm of Freedom. A Brief Essay on the Most Recent Period in the History of Contemporary Russian Journalism. Russian Social Science Review, 1:43, 2005.

Urban, Michael (with Vyacheslav Igrunov and Sergei Mitrokhin): The rebirth of politics in Russia. Cambridge university press, Cambridge 1997.

Artikkelikuva: Patrik Houštecký / Pixabay

Julkaisu Hallinto ja itsesensuuri Venäjän sananvapauden tiellä – miksi glasnostin perintöä ei pidä unohtaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.