Kesäkuussa 1975 Britanniassa järjestettiin kansanäänestys, jossa 67,2 prosenttia äänensä antaneista kannatti maan pysymistä Euroopan unionia edeltäneessä Euroopan yhteisössä (EY). Lähtemistä kannattavien osuus jäi vain 32,8 prosenttiin. Daily Mail -lehti julisti tuloksen ”murskaavimmaksi Britannian poliittisessa historiassa.”

67,2 prosenttia äänensä antaneista kannatti maan pysymistä Euroopan yhteisössä.

Saarivaltakunnan historiassa vuoden 1975 kansanäänestys oli laatuaan ensimmäinen ja monella tapaa poikkeava tapahtuma. Täytenä yllätyksenä se ei kuitenkaan tullut. 1970-luvun alussa käytyjen EY-jäsenyysneuvotteluiden aikana Britanniassa keskusteltiin kiivaasti siitä, olisiko EY sittenkään oikea poliittinen valinta.

Poliittisesti vasemmalle liukuneen ja yhä EY-kriittisemmän työväenpuolueen mukaan jäsenyysehdoista tulisi liittymisen jälkeen neuvotella uudelleen. Niin ikään ajatus jäsenyyttä koskevasta kansanäänestyksestä sai labourin piirissä vahvistuvaa kannatusta.

Niinpä labour-johtaja Harold Wilson vuonna 1974 pääministeriksi noustuaan ryhtyi odotetusti neuvotteluihin yhteisön kanssa. Kansanäänestyksestä hän ilmoitti virallisesti tammikuussa 1975, kaksi vuotta Britannian liittymisen jälkeen.

Valtapelin seuraus

Viimeisimmän EU-kansanäänestyksen tapaan myös vuoden 1975 äänestys oli pitkälti sisäpoliittisen laskelmoinnin seurausta. Wilson ei alun perin kannattanut ajatusta kansan konsultoimisesta.

Kun puolueen vasemman siiven voimahahmo Tony Benn sitä vuonna 1970 ehdotti, hän torjui idean suoralta kädeltä. Wilsonin kanta kuitenkin nopeasti muuttui, kun kansanäänestys alkoi yhä enenemässä määrin näyttäytyä keinona pitää yhdessä yhä hajanaisempi labour-puolue.

Kansalaisten vihamielisyys yhteisöä kohtaan voisi hyvinkin tuottaa yllätyksen.

”Tästä on tulossa pitkä ja hajottava kampanja, huolimatta Wilsonin yrityksistä pysyä rauhallisena,” New York Times kirjoitti huhtikuussa. Lehti myös huomautti, ettei äänestyksen tulos suinkaan ollut varma.

Vaikka kolmen suurimman puolueen johtajat ryhmittäytyivät kyllä-puolen taakse, kansalaisten vihamielisyys yhteisöä kohtaan voisi hyvinkin tuottaa yllätyksen.

Helmikuussa 1975 tehdyn mielipidemittauksen mukaan jopa 45 prosenttia briteistä katsoi yhteisöön liittymisen olleen väärä päätös ja 41 prosenttia kannatti eroamista. Yhteisöön jäämisen puolella oli vain 33 prosenttia vastanneista.

Pitkä ja hajottava kampanja

Jo alusta alkaen kampanjointia varjosti ryhmittymien välinen epätasapaino.

Kyllä-puolen kampanjointia organisoi Britain in Europe -niminen järjestö, joka koostui pääosin kahden jo olemassa olevan organisaation väestä. Vuonna 1948 perustettu European Movement sekä Britannian jäsenyyttä vuosien 1970–72 jäsenyysneuvotteluissa ajanut European League for Economic Cooperation muodostivat vahvan institutionaalisen perustan, jonka tukipilareina toimivat keskeiset poliitikot ja virkamiehet.

Kyllä-puolta tukivat myös suuret työmarkkinajärjestöt ja teollisuuden intressiryhmät, kuten APEX, Union of Shop, Distributive, Allied Workers (USDAW), National Union of Railwaymen (NUR), Union of Post Office Workers (UPW) sekä Confederation of British Industry (CBI).

Kokoaikaista henkilökuntaa National Referendum Campaignilla oli vain seitsemän, kun taas vastapuolen palkkalistoille kuului noin 140 henkilöä.

Ei-puoli oli liikkeellä heppoisemmin eväin. Heidän kattojärjestönsä National Referendum Campaign kätki suojiinsa melko sekalaisen ja riitaisan seurueen sekä puoluekentän oikealta että vasemmalta laidalta. Sen pääpilarit muodostivat vuodesta 1970 Britannian EY-jäsenyyttä vastaan kampanjoinut Common Market Safeguards Committee sekä jo 1960-luvun alussa perustetusta Keep Britain Out -järjestöstä poikinut Get Britain Out.

Organisaatioltaan National Referendum Campaign oli kyllä-puolta selvästi kevyempi ja amatöörimäisempi: kokoaikaista henkilökuntaa sillä oli vain seitsemän, kun taas vastapuolen palkkalistoille kuului noin 140 henkilöä.

Myös hallituksen molemmille puolille myöntämän 125 000 punnan lisäksi lähinnä ammattiliitoilta saatu 9 000 punnan kampanjarahoitus jäi vaatimattomaksi; Britain in Europe käytti kampanjansa lähes 2 miljoonaa puntaa.

Olennaista oli myös valtamedian tuki kyllä-puolelle sekä äänestäjien epäluottamus ei-puolen johtohahmoja kohtaan. Sekä työnväenpuolueen Tony Benn että konservatiivien Enoch Powell kärsivät maineestaan outoina oman tiensä kulkijoina sekä äärimmäisten poliittisten mielipiteiden esittäjinä.

Hallitus saattoi päätökseen jäsenehdoista käydyt neuvottelut ja vakuutti tuloksen olevan suotuisa Britannialle.

Kansanäänestyksestä kirjoittaneen Anthony Kingin mukaan ratkaisevin seikka näyttää kuitenkin olleen se, että maaliskuussa 1975 labour-hallitus saattoi päätökseen jäsenehdoista Brysselissä käydyt neuvottelut ja vakuutti tuloksen olevan suotuisa Britannialle.

Parlamentti hyväksyi uudet ehdot selvällä enemmistöllä. Tämä muutti siihen asti skeptisten työnväenpuolueen kannattajien asenteita.

Britannian itsenäisyyspäivä?

Kuten nytkin, yksi vuoden 1975 kansanäänestyksen keskeisistä teemoista oli Britannian suvereniteetti. ”Ne jotka haluavat Britannian pysyvän yhteismarkkinoissa ovat defaitistisia; he eivät näe itsenäistä tulevaisuutta maallemme,” ei-puolen virallinen julkaisu totesi.

Jäsenyyden varoitettiin johtavan paitsi hintojen nousuun ja lisääntyvään työttömyyteen myös kansallisen suvereniteetin menetykseen ”Brysselin byrokraateille.”

Äänestystä edeltävänä päivänä seitsemän Britannian eroa kannattanutta ministeriä antoi julkilausuman, jossa jäsenyyden varoitettiin johtavan paitsi hintojen nousuun ja lisääntyvään työttömyyteen myös kansallisen suvereniteetin menetykseen ”Brysselin byrokraateille.”

Sanasto kuulostaa tutulta: ”Tee huomisesta Britannian itsenäisyyspäivä äänestämällä ’Ei’.”

Kyllä-puoli piti argumenttia vanhanaikaisena ja muistutti, ettei Britannia enää voisi eristäytyä muusta maailmasta. Miksi sinun pitäisi äänestää kyllä -lehtinen myös varoitteli, ettei ei-puolella ollut yhtenäistä visiota tulevaisuuden vaihtoehdoista:

”Jotkut haluavat isolationistisen Britannian, jolla on saartotalous – kontrollit ja säätely. Toiset haluavat kommunistisen Britannian – osana Neuvostoblokkia. Jotkut haluavat meidät vielä lähemmäksi Yhdysvaltoja kuin Eurooppaa – mutta Amerikka ei itse halua sitä. Jotkut haluavat meidän palaavan Kansanyhteisöön – mutta Kansanyhteisö ei itse halua sitä. Jotkut haluavat meidät puoliksi Eurooppaan, osana vapaakauppa-aluetta, mutta Euroopan yhteisö ei itse halua sitä. Siis kun ihmiset sanovat että meidän täytyisi lähteä, kysy heiltä minkälaista positiivista tulevaisuutta he ehdottavat Britannialle.”

1970-luvun puolivälissä Britannian talous oli kurjassa kunnossa. Mielipidetutkimukset osoittivat, että brittiäänestäjät olivat enemmän huolissaan pahenevasta inflaatiosta kuin kansallisesta suvereniteetista.

Toukokuuta 1975 edeltäneen kahdentoista kuukauden aikana kuluttajahinnat olivat nousseet jopa 25 prosenttia. Ero muihin EY-maihin oli huikea: siinä missä Britanniassa hinnat nousivat toukokuussa 4,2 prosenttia, yhteisön vanhoissa jäsenmaissa ne nousivat korkeintaan 0,8 prosenttia.

Myös työttömyys oli lisääntymässä. Siinä missä työttömiä vuonna 1973 oli vain 500 000, toukokuuhun 1975 mennessä luku oli jo yltänyt 800 000:een.

Lisäksi ulkomaankaupan vaihtotaseen heikkeneminen, huono palkkakehitys sekä ontuva kilpailukyky saivat monet huolestumaan maan tulevaisuudesta ja suhtautumaan EY-kansanäänestykseen kuriositeettina, joka vain vei huomion poliittisesti tärkeämmiltä asioilta.

Kyllä-puolen talousargumentit upposivat äänestäjiin, jotka katsoivat talousongelmien korjaantuvan parhaiten osana Länsi-Euroopan lujinta talousblokkia.

Kansanäänestyksen toki pelättiin muodostuvan keinoksi kanavoida yleinen tyytymättömyys taloutta kehnosti hoitaneeseen hallitukseen. Näin ei kuitenkaan käynyt: kyllä-puolen talousargumentit upposivat äänestäjiin, jotka viime kädessä katsoivat talousongelmien korjaantuvan parhaiten osana Länsi-Euroopan lujinta talousblokkia.

”Frankly, it’s damn cold outside”, Christopher Soames, toinen Britannian istuvista komissaareista muistutti.

Toisenlaisessa maailmassa

Vuonna 1976 ilmestyneessä kirjassaan The 1975 Referendum David Butler ja Uwe Kitzinger arvioivat äänestystuloksen selittyvän kansalaisten taipumuksella äänestää konservatiivisesti.

Äänestäminen liittymisen puolesta olisi ollut radikaalia, äänen antaminen status quolle ei ollut: ”Niinpä tuomio ei välttämättä edes ollut ilmaisu luottamuksesta siihen, että asiat tulisivat olemaan paremmin sisäpuolella kuin ulkopuolella; se ei mahdollisesti ollut enempää kuin ilmaisu pelosta, että asiat voisivat olla huonommin ulkopuolella kuin sisäpuolella.”

Äänestystulos oli siis ”yksiselitteinen mutta myös innoton” eikä se suinkaan lopettanut ”neljätoistavuotista kiistaa Britannian roolista Euroopassa”, kuten pääministeri Wilson toivoi.

Jos kansalaisilla kerran on taipumusta äänestää konservatiivisesti, miksi he nyt valitsivat toisin?

Vuoden 2016 kansanäänestyksen myötä Butlerin ja Kitzingerin argumentti on kuitenkin menettänyt uskottavuuttaan. Jos kansalaisilla kerran on taipumusta äänestää konservatiivisesti, miksi he nyt valitsivat toisin? Miksei brexit ollut mahdollinen jo neljäkymmentä vuotta aikaisemmin?

Ei-kampanjan heikkous, äänestäjien uskollisuus Brysselin jäsenehtoneuvotteluista itsevarmana palanneelle labour-hallitukselle sekä Britannian pitkittynyt talousahdinko – ja sen EY-kumppaneiden suhteessa parempi tilanne – riittävät hyväksi osaselitykseksi, mutta olennaisinta tässä lienee yhteiskunnallinen ja poliittinen konteksti.

1970-luvun EY poikkesi nykyisestä EU:sta monella tapaa. Se oli pienempi, hallitumpi ja rajatumpi yhteisö, jonka vaikutus tavallisen kansalaisen elämään jäi vähäiseksi.

Vaikka vuosikymmentä leimasivat integraatioinnostuksen vähittäinen hiipuminen, taloudelliset ongelmat sekä lisääntyvä poliittinen pragmatismi, nykyisenkaltaista kriisi-ilmapiiriä oli tuskin havaittavissa. Vaikeudet eivät kasvaneet eksistentiaalisiksi.

1970-luvun EY poikkesi nykyisestä EU:sta monella tapaa.

Vuodesta 1974 eteenpäin myös Saksan liittokanslerin Helmut Schmidtin ja Ranskan presidentin Valéry Giscard d’Estaingin tiivis yhteistyö piti blokkia koossa. Niinpä EY saattoi esittäytyä taloudellisissa vaikeuksissa kamppaileville briteille lupauksena kaivatusta vakaudesta pikemminkin kuin hajaannuksen ja epävarmuuden tyyssijana.

Vuoden 1975 EY-kansanäänestyksen tulos toki paljasti sosiaaliset jakolinjat: kuten nytkin, jäsenyyden puolesta äänestivät koulutetut ja hyvätuloiset, kun taas sitä vastaan äänensä antoivat ne, joihin talouden alamäki iski kaikkein kipeimmin. Erot olivat kuitenkin paljon pienempiä ja jakautuivat alueellisesti tasaisemmin.

Käytännössä Britannian jokainen osa äänesti yhteisössä pysymisen puolesta, ja kyllä-puolen voittomarginaali vaihteli suhteellisen vähän. Kesäkuussa 1975 Britannia näyttäytyi huomattavan yhtenäisenä maana.

Kesällä 1975 kysymys maahanmuutosta jäi marginaaliseksi.

Siinä, missä kesän 2016 EU-kansanäänestystä edeltänyttä debattia hallitsi maahanmuutto, kesällä 1975 kysymys jäi marginaaliseksi. Tämä ei ole yllättävää, sillä vasta vuosien 2004 ja 2007 itälaajentumisen myötä muualta unionin alueelta tulevien määrä lisääntyi dramaattisesti.

Maahanmuuttokriittinen ilmapiiri on kuitenkin vain ilmentymä syvemmästä murroksesta. Muukalaisviha ja henkinen sisäänpäin kääntyminen ovat pettymyksen, turhautumisen ja toivottomuuden luonnollisia lapsia, joita tunne yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ruokkii avokätisesti.

Talouden globalisaatio – ja thatcherismi – oli tuloillaan mutta sen häviäjiä vasta vähän.

1970-luvulla elettiin vielä toisenlaisessa maailmassa. Toki kulttuurivallankumous, öljykriisi ja toista maailmansotaa seuranneen talouden kasvukauden päättyminen toivat Eurooppaan uudenlaista epävarmuutta ja pelkoa. Talouden globalisaatio – ja thatcherismi – oli tuloillaan mutta sen häviäjiä vasta vähän.

Perinteisiin poliittisiin kanaviin, asiantuntijoihin ja kansallisiin johtajiin riitti luottamusta. ”Ei ollut vallanpitäjien vastaista vastaiskua”, Butler ja Kitzinger toteavat.

Kuvaavaa onkin, ettei vuonna 1975 Britannian kuumeen pelätty leviävän muualle Eurooppaan. EY:llä oli haasteensa, mutta niistä päällimmäisimpiin eivät lukeutuneet nationalismi, populismi ja muukalaisviha. Sekä integraatioprojekti että tulevaisuus olivat hallittavissa.

Arvaillessaan ei-puolen voiton mahdollisia seurauksia Anthony King totesi vuonna 1977:

”Kouriintuntuvien seuraustensa lisäksi ’ei’-tulos olisi paljastanut jotakin aika pelottavaa Britannian kansan mielialasta. Se olisi paljastanut, ettei Britannian kansa ole vielä hyväksynyt Britannian heikkenemistä maailmanvaltana viimeisimmän kolmenkymmenen vuoden aikana; että he eivät ole vielä pohjimmiltaan alistuneet imperiumin menetykseen; että 1970-luvun keskinäisriippuvaisessa maailmassa he vielä naiivisti kuvittelevat, että Britannia pärjäisi yksin; että kohdatessaan kriisin, he olisivat kansa, joka kääntyisi sisäänpäin sen sijaan, että kohtaisi todellisuuden.

Käänteisesti, ’kyllä’-tuloksen laajuus kesäkuun 5. päivänä viittasi siihen, että kaikesta huolimatta he pysyivät ulospäin suuntautuneena kansana, joka ei ollut menettänyt uskoaan sen enempää johtajiinsa kuin itseensäkään.”

Tekstin lähteinä on käytetty myös seuraavia lehtiartikkeleita:

”Wilson’s Decision to Go to the Voters Follows European Trend”, New York Times, 13.4.1975.

”British, in a Historic Vote Today, Say ‘Yes’ or ‘No’ to the Market”, New York Times, 5.6.1975.

”Britain in ‘Europe’”, New York Times, 7.6.1975.

Veera Mitzner (PhD, European University Institute) on lukuvuoden 2015–2016 vierailevana tutkijana Columbian yliopistossa New Yorkissa. Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluvat Euroopan integraation historia ja narratiivit, Euroopan unionin tiedepolitiikka, Suomen ulkopolitiikan historia sekä kylmän sodan historia.

Julkaisu ”Frankly, it’s damn cold outside” – Miksei brexit toteutunut jo 1975? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kaksi kirjaa, Herfried Münklerin Macht in der Mitte (2015) ja Ulrich Beckin Deutsches Europa (2012, englanninnos German Europe, 2013) käsittelevät eri näkökulmista samaa asiaa: saksalaista Eurooppaa ja sen tulevaisuutta.

Eurokriisin ensimmäisistä myrskyistä lähtien Saksa on ollut Euroopan politiikan polttopisteessä. Oli kyseessä yhteisvaluutan kohtalon hetket, Ukrainan kriisi tai EU:n alueelle tulviva pakolaisvirta, niin eurooppalaisten toiveet kuin frustraatiotkin ovat säännönmukaisesti kohdistuneet Berliiniin.

Voimatasapaino unionissa näyttää muuttuneen, kun yhä useampi Euroopan kohtalonkysymyksistä lankeaa ”haluttoman hegemonian” harteille.

Eurooppalaisista ajattelijoista mantereen uuteen todellisuuteen näyttävät ensimmäisenä heränneen saksalaiset itse. Jos sivuutamme kylmän sodan päättymisen ja Saksan yhdistymisen kirvoittaneen parinkymmenen vuoden takaisen debatin, kansainvälisellä tutkijakentällä on ollut hiljaista.

Siksi kaksi suhteellisen tuoretta teosta, politiikan tutkija Herfried Münklerin keväällä julkaisema Macht in der Mitte. Die neuen Aufgaben Deutschlands in Europa ja tammikuussa poismenneen saksalaissosiologi Ulrich Beckin vuonna 2012 julkaisema Deutsches Europa, toimivat mainioina keskustelun avauksina.

Saksalainen Eurooppa

Lähtöasetelma molemmissa kirjoissa on osapuilleen sama: ”Tosiasia on”, Beck kirjoittaa, ”että Euroopasta on tullut saksalainen. Kukaan ei aikonut niin tapahtuvan, mutta euron mahdollisen luhistumisen valossa Saksa on ’luisunut’ ratkaisevan poliittisen vallan rooliin Euroopassa.”

Münklerin mukaan se, että ”Saksasta on tullut Euroopan keskusvalta” oli seurausta monien, Saksasta itsestään pitkälti riippumattomien, ”päätösten ja kehityskulkujen yhteispelistä”.

Otsikossaan Beck lainaa kirjailija Thomas Mannia, joka vuonna 1953 toivoi eurooppalaista Saksaa pikemminkin kuin saksalaista Eurooppaa. Saksalainen Eurooppa oli pitkään tabu. Nyt sen aika on tullut.

Maksumies ja kurinpitäjä

Muuten kirjat ovat hyvin erilaiset. Saksan vaikutusvaltaisimpiin politiikan tutkijoihin lukeutuva Münkler keskittyy voimapolitiikkaan. Paitsi historiallinen analyysi valtasuhteiden muutoksista Euroopassa Macht in der Mitte on saksalaisille suunnattu kehotus tunnustaa Saksan uusi status ja toimia sen mukaisesti.

Asema eurooppalaisena keskusvaltana tarkoittaa niin poliittista, taloudellista, kulttuurista, kuin sotilaallistakin vastuuta, Münkler muistuttaa. Paluuta aikaan, jolloin Saksa, pitkälti historian painolastinsa vuoksi, saattoi jättäytyä maailmanpolitiikan sivustakatsojaksi, ei enää ole.

Münklerin mielestä Saksan on johdettava Eurooppaa, joskin sen on tehtävä se harkiten ja kestävällä tavalla. Sana ’johtaa’ (führen) vilahtelee tekstissä ilman perinteisiä pehmennyksiä ja kieltämättä särähtää historioitsijan korvaan (usein saksalaiset korvaavat termin englanninkielisellä käännöksellä leadership).

Vaan Münkler ei pelkää menneisyyden varjoja. Hänelle historiallinen haavoittuvaisuus on sittenkin voimavara, sillä nimenomaan se tekee Saksan johtoasemasta hyväksyttävän. Haavoittuvaisuus lisää luottamusta.

Toisaalta eurooppalainen keskusvalta ei voi aina olla pidetty. Saksan vastaisia mielenilmaisuja lienee tulevaisuudessakin, Münkler ennustaa. Nämä ovat kuitenkin vain ”taustamusiikkia toimivalle EU:lle ja reaktioita sille, että Macht in der Mitte on tehtäviensä tasalla.”

Siinä missä Münkler kannustaa saksalaisia omaksumaan vahvan roolin niin maksumiehenä kuin kurinpitäjänäkin (Zahlmeister und Zuchtmeister), Beck vierastaa uutta saksalaista kansalaisylpeyttä. Pyrkimys kouluttaa ja ojentaa muita johtaa saksalaiseen universalismiin.

”Saksalaiseksi ei ole tulossa vain Eurooppa”, Beck kirjoittaa, ”totuus – siis totuus niukkuuspolitiikasta – on tulossa saksalaiseksi. Ja nämä kaksi asiaa ovat yhteydessä toisiinsa.” Millä oikeudella Berliinin päättäjät kertovat italialaisille tai kreikkalaisille, mikä heille on parasta?

Besservisserismin Beck uskoo kumpuavan lähihistoriasta: saksalaiset jos ketkä ovat joutuneet nöyrtymään ja oppimaan läksynsä. Seitsemässäkymmenessä vuodessa heistä on tullut ”mallidemokraatteja, malliydinvoimastakieltäytyjiä, mallisäästäjiä ja mallipasifisteja”, jotka nyt katsovat voivansa levittää moraalia Eurooppaan.

Merkiavellianismi

Ei ole yllättävää, että teosten arviot Saksan nykyhallituksen politiikasta ja erityisesti liittokansleri Angela Merkelistä eroavat toisistaan. Münkler varoo kritisoimasta Merkeliä ja kehuu Saksan toimintaa niin eurokriisissä kuin Ukrainan konfliktissakin.

Beck puolestaan maalaa kuvan ”Euroopan kruunaamattoman kuningattaren” machiavellimaisesta valtakunnasta, jossa saksalainen universalismi valtaa alaa. Nojaten teoriaansa riskiyhteiskunnasta Beck katsoo eurokriisin poikkeustilanteen (Niccolo Macchiavellin occasione) mahdollistaneen sekä Saksan että liittokansleri Merkelin suhteettoman vallan.

Beckin ”merkiavellianismi” perustuu neljään toisiaan täydentävään komponenttiin: Ensinnäkin Merkel on taitavasti asettautunut Eurooppa-mielisten ja kansallisvaltion kannattajien väliin, ottamatta varsinaisesti kantaa suuntaan tai toiseen.

Toiseksi Merkel on omaksunut tavan käyttää viivästelyä painostamisen ja pakottamisen välineenä.

Kolmanneksi Merkel tapaa priorisoida kansallista politiikkaa yleiseurooppalaisen edun kustannuksella.

Neljänneksi hän pyrkii ulottamaan saksalaisen talouskulttuurin koko Eurooppaan.

Beckin mielestä ”merkiavellianismi” loukkaa eurooppalaisen yhteiskunnan perusperiaatteita: oikeudenmukaisuutta, tasapuolisuutta, pyrkimystä sovintoon ja kaikkien osapuolien kunnioitusta.

Saksalaisen Euroopan sijasta hän tarjoaa ruohonjuuritasolta kumpuavaa sosiaalista Eurooppaa, jossa yleiseurooppalainen sosiaaliturva ja demokratia kulkevat käsi kädessä.

Tämän hän uskoo olevan realistinen optio, sillä neoliberalistinen Eurooppa on eurokriisin myötä menettänyt legitimiteettinsä. Samalla riskistä on tullut uusi mobilisoiva voima, joka voi synnyttää poliittisen unionin ”alhaalta ylös”.

Saksan ja Euroopan tulevaisuus

Münklerille tulevaisuuden EU on Saksa-keskeinen unioni, jonka koossapysymiselle ja selviytymiselle poliittisesta ja taloudellisesta kriisistä Saksan määrätietoinen johtoasema on välttämätön.

Eurooppalaiselle liittovaltiolle hän jättää jo jäähyväiset: ”Idean, jonka mukaan Eurooppa-projektista voisi joskus kehkeytyä eurooppalainen kansa, voi katsoa epäonnistuneeksi”, hän toteaa. ”Eurooppa tulee, missä muodossa se sitten esiintyykään, jäämään kansojen liitoksi.”

Beck ei tarjoa suoraa vastausta sille, mitä tehdä yhä vahvemman Saksan kanssa. Hänelle saksalainen Eurooppa ei ole tavoite vaan aito uhka demokratialle eurooppalaisessa riskiyhteiskunnassa. Silti hänen kehotuksensa nationalismin voittamiseksi ja yhteiskuntasopimuksen (Jean-Jacques Rousseaun social contract, ei suinkaan pääministeri Juha Sipilän malli) solmimiseksi jää abstraktiksi.

Münkler on valmis hyväksymään Saksan uuden aseman ja jopa pitää sitä toivottavana, mutta hänenkin analyysinsä vaikuttaa keskeneräiseltä. Mitä tapahtuu Euroopan unionille kun valta mantereella keskittyy saksalaisten käsiin? Miten muuttuu eurooppalainen politiikka, kuinka uusiutuvat instituutiot? Ja ennen kaikkea: miten vastaamme demokratian haasteeseen? Näinkö vain taivumme saksalaiseen todellisuuteen?

Kirjojen välillä on kaksi vuotta. Merkille pantavaa on, ettei Münkler viittaa Beckiin kertaakaan, vaikka leikkauspintoja olisi monta. Siksikö ettei hän tunne Beckin ajatuksia omakseen? Vai välttääkseen demokratiadebatin hetteikön?

Eurooppalaisessa karusellissa kaksi vuotta on pitkä aika, johon ovat mahtuneet Ukrainan konflikti ja suhteiden jännittyminen EU:n ja Venäjän välillä, myrskyisät neuvottelut Kreikan kolmannesta lainapaketista sekä pakolaiskriisin nopea kärjistyminen.

Beckin tulkinta ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaikka unelma sosiaalisesta Euroopasta näyttää siirtyneen yhä kauemmaksi. Unioni jatkaa erimielisenä, Saksa empii. Keskustelu Saksan paikasta on kuitenkin alkanut. Näkemystä tarvitaan Euroopan muuntuessa nopeammin kuin huomaammekaan.

Julkaisu Münkler & Beck: Kaksi kertomusta saksalaisesta Euroopasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kreikan ja Britannian eropuheet ovat ensimmäistä kertaa EU:n historiassa saaneet unionin eskaloituvan disintegraation näyttämään todelliselta vaihtoehdolta. Harvoin kuitenkaan muistetaan, että EU:sta on irtauduttu ennenkin:”Grexitin” ja ”Brexitin” mahdollisuuksia edelsi ”Gröexit” vuonna 1985.

Grönlannin tapaus on toki erityinen, sillä Grönlanti ei koskaan varsinaisesti ollut Euroopan yhteisöjen (EY) jäsenmaa; Tanskalle kuuluva alue oli tullut osaksi yhteisöjä emämaansa liittymisen yhteydessä 1970-luvun alussa. Vastaavasti yhteisöistä eroaminen liittyi laajempaan prosessiin, jossa alue pyrki lisäämään poliittista liikkumatilaansa suhteessa Tanskaan.

Vuonna 1979 tämä pyrkimys konkretisoitui Grönlannin autonomiaa lisänneeseen sopimukseen. Sitä seurasi lähtö EY:stä.

Ensimmäiset eroneuvottelut

EY ei alun alkaenkaan ollut grönlantilaisten suosiossa: 70 prosenttia heistä vastusti Tanskan liittymistä yhteisöihin. Kaksitoistavuotiseksi jääneen jäsenyyskauden aikana suhtautuminen pysyi viileänä. Grönlannissa pelättiin alueen laajojen uraaniesiintymisten joutumista Euroopan atomienergiayhteisön, Euratomin, haltuun ja sisämarkkinoiden toteutuessa ulkomaalaisten yritysten ja työntekijöiden invaasiota.

Ratkaisevin kysymys kuitenkin oli kalastus, jonka osuus Grönlannin bruttokansantuotteesta 1980-luvun alussa oli noin 40 prosenttia ja vientituloista noin 60 prosenttia. Elinkeino ei ollut vain taloudellisesti merkittävä, vaan siihen liittyi vahvoja tunteita, jotka olivat vaikeasti sovitettavissa Brysselistä johdettuun politiikkaan.

Kun irtautumisesta järjestettiin kansanäänestys, sen tulos oli silti tiukka.

Kun yhteisöistä irtautumisesta helmikuussa 1982 järjestettiin kansanäänestys, sen tulos oli silti tiukka. Grönlantilaisista vain niukka enemmistö, 52 prosenttia, kannatti eroa. 46 prosenttia tahtoi Grönlannin jäävän yhteisöihin.

Osin jäsenyyden suosio selittynee EY:n tukipolitiikalla, joka oli ollut Grönlannille erityisen avokätistä. Vuosien 1975 ja 1981 välillä EY:n aluerahasto rahoitti Grönlannissa 89 miljoonalla eculla 300 projektia, joihin kuului muun muassa Godthaabin lentokenttä.

Niin ikään sosiaalirahasto suosi grönlantilaisia: vuodesta 1974 vuoteen 1983 Grönlanti sai rahastolta 48 miljoonaa ecua. Muista yhteisölähteistä tullut rahoitus mukaan lukien Grönlanti oli vuoteen 1983 mennessä kerännyt yhteisöiltä 158 miljoonaa ecua.

Jäsenmaissa alueen eroaikeet saivat vähän ymmärrystä, ehkä juuri yhteisöjen antamien poikkeuksellisen suurten tukien takia. Vastahakoisin oli Saksan hallitus, joskin sen vastustus kumpusi etupäässä kalastusoikeuksiin liittyvistä huolista.

Grönlannin eroamisesta pelättiin muodostuvan ennakkotapaus.

Kalastuksesta muodostui eroneuvottelujen suurin kiistakapula, mutta taustalla painoivat muutkin seikat. Grönlannin eroamisesta pelättiin muodostuvan ennakkotapaus, joka houkuttelisi muitakin yhteisöjen autonomisia alueita tekemään pesäeroa Brysseliin.

Samoin EY-irtioton uumoiltiin ennakoivan Grönlannin lähtöä Natosta, mistä alueen maantieteellisesti strategisen sijainnin vuoksi voisi koitua vakavia seurauksia Pohjois-Atlantin puolustukselle.

Helmikuussa 1984 aikaansaatu ”Grönlannin sopimus” (The Greenland Treaty) päätti yhteisöjen lainsäädännön ulottamisen Grönlannin alueelle. EY:n jäsenmaiden oikeus kalastukseen tietyin ehdoin Grönlannin edustalla turvattiin, mutta kokonaisuudessaan sopimuksesta muotoutui lähtijälle varsin edullinen.

Grönlanti sai vallan päättää omista asioistaan ja samanlaisen statuksen kuin jäsenmaiden merentakaiset alueet, mikä takasi yhteisörahoituksen jatkumisen. Neuvotteluissa sovittu 26,6 miljoonan ecun vuosittainen tukisumma itse asiassa osoittautui suuremmaksi kuin alueen vuonna 1981 yhteisöiltä saama rahoitus.

Kyseessä oli erityinen asiakirja, sillä vasta vuoden 2009 Lissabonin sopimukseen sisällytettiin jäsenmaan eron mahdollistava artikla. Sopimus astui voimaan 1. tammikuuta 1985.

Ennakkotapaus?

Grönlanti erosi yhteisöistä hyvin nykyhetkestä poikkeavissa olosuhteissa ja tunnelmissa. 1980-luvun alun EY oli nykyistä EU:ta huomattavasti rajatumpi hanke, jonka toimivalta ei vielä ulottunut laajalle jäsenmaiden lainsäädäntöön.

Grönlannin suhteellisen pieni taloudellinen ja poliittinen merkitys takasi sen, ettei lähdöstä koituisi laajamittaisia seurauksia eikä se horjuttaisi yhteisöjen sisäistä voimatasapainoa. Aikalaiskeskustelussa tapaus jäi pian alkaneen sisämarkkinainnostuksen varjoon, ja EU-historian yleisteoksissa se esiintyy vain hätäisenä mainintana – jos sellaisenakaan.

Grönlannin irtautuminen Euroopan yhteisöistä on kuitenkin unionin historian ainoa tapaus, johon ”Brexitin” ja ”Grexitin” uhkaa voi mitenkään peilata. Yhtäläisyyksiäkin nykyisyyteen voi nähdä.

Ensiksi 1980-luvun alun EY:tä riivasivat sitkeät taloudelliset ja poliittiset ongelmat. Vaikka Grönlantia ei ajanut ulos epäonnistunut talouspolitiikka, eroneuvotteluja käytiin kriisitunnelmissa, joissa yhteisöjen poliittinen vetovoima oli käynyt vähiin. The Economist-lehden dramaattinen kansikuva Euroopan talousyhteisön hautakivestä muistoseppeleineen julkaistiin vain kuukausi Grönlannissa järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen. Kuva olisi voinut olla ajankohtainen myös kolmekymmentä vuotta myöhemmin eurokriisin dramaattisimpina hetkinä.

Jos unioni rispaantuu, rispaantuu se reunoilta.

Toiseksi Nuukista on pitkä matka Brysseliin, eikä etäisyys ollut vain fyysinen: inuiiteille eurooppalainen identiteetti tuntui vieraalta. Nopea vilkaisu Euroopan karttaan osoittaa, etteivät Kreikka ja Britanniakaan sijoitu aivan EU:n maantieteelliseen ytimeen. Niin ikään Britanniaa ja Kreikkaa on tuettu aluerahaston varoilla, mutta rakkautta voi harvemmin ostaa. Jos unioni rispaantuu, rispaantuu se reunoilta.

Lähde:

Werner Ungerer: Der ”Austritt” Grönlands aus der Europäischen Gemeinschaft. Europa-Archiv, Folge 11/1984, pp. 345–354.

Artikkelikuva: Mario Hagen / Pixabay

Julkaisu ”Gröexit” – Unohdettu kertomus Euroopan disintegraatiosta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Väite nojaa Karlheinz Reifin ja Hermann Schmittin vuonna 1980 lanseeraamaan ja varsin laajalti siteerattuun ajatukseen eurovaaleista ylimääräisinä, toisen luokan kansallisina vaaleina. Tutkijat perustivat päätelmänsä havaintoihin vuotta aikaisemmin järjestetyistä ensimmäisistä suorista Euroopan tason vaaleista, joita leimasivat suhteellisen vähäinen äänestysaktiivisuus, pienten ja uusien puolueiden tavallista suurempi kannatus sekä äänestäjien taipumus rangaista kansallisia hallituspuolueita. Reif ja Schmitt uskoivat kaiken taustalla olevan äänioikeutettujen tunne siitä, että europarlamenttivaaleissa olisi ”vähemmän kyseessä” ja ettei niissä äänestämällä voisi vaikuttaa oman elämän kannalta merkityksellisiin kysymyksiin. Miksi tilanne nyt olisi toinen? Mikä 35 vuodessa on muuttunut?

Vahvistuva parlamentti

Monikaan suomalainen tuskin muistaa vuoden 1979 europarlamenttivaaleja ja niihin liittynyttä poliittista keskustelua. Suomi ei tuolloin vielä ollut EU:n (tai EY:n tai EEC:n, joksi unionia kutsuttiin) jäsen; Euroopan koilliskolkassa tapahtuma tuntui etäiseltä. Euroopan integraation innokkaimmille kannattajille yhteisön silloisissa jäsenmaissa suorat parlamenttivaalit olivat kuitenkin tärkeä saavutus ja reipas askel kohti tiiviimpää poliittista yhteisöä ajatukseen aluksi nihkeästi suhtautuneiden kansallisten hallitusten pitkällisen taivuttelun jälkeen.

Olemassaolonsa kaksi ensimmäistä vuosikymmentä vuonna 1958 perustettu Euroopan parlamentti oli ollut lähinnä kansallisista parlamenteista valittujen poliitikkojen keskustelukerho ilman merkittäviä vaikutusmahdollisuuksia. Suorien vaalien toivottiin kohottavan parlamentin profiilia ja kiillottavan koko EY:n imagoa, josta 1970-luvun puolivälissä oli nousemassa todellinen huoli.

Vuoden 1973 ensimmäisestä laajentumiskierroksesta huolimatta vauhti integraation edistämiseen näytti hiipuneen. Lisäksi määräenemmistöpäätösten lisäännyttyä ja tämän seurauksena toimivallan siirryttyä jäsenvaltioilta ylikansallisille instituutioille kritiikki ”demokratiavajeesta” alkoi yhä enenevässä määrin askarruttaa Brysselin päättäjiä.

Vuoden 1979 jälkeen Euroopan parlamentti on paitsi kasvattanut kokoaan myös jatkuvasti vahvistanut asemaansa. Jokaisen perussopimusuudistuksen yhteydessä, ja monesti pitkälti oman aktiivisuutensa ansiosta, se on hyötynyt tavalla tai toisella. ”Katsoessa taaksepäin”, Yves Mény ym. kirjoittavat Euroopan parlamentin virallisessa historiassa, ”parlamentaaristen saavutusten lista on vaikuttava. Noin kahdessakymmenessä vuodessa Euroopan parlamentti on hankkinut toimivallan, jollaisen saamiseen kansallisilta parlamenteilta kului vuosisatoja”.

Kehitys on ollut asteittaista ja kansalaisille usein lähes näkymätöntä, mutta sillä on ollut mittava vaikutus eurooppalaiseen politiikkaan. Protestipuolueiden nousu ja korkean profiilin ehdokkaiden asettaminen vuoden 2014 vaaleissa selvästi viittaavat siihen, että myös kansallisissa poliittisissa piireissä sekä EU että Euroopan parlamentti otetaan tosissaan. Tätä taustaa vasten teesi eurovaalien vähempiarvoisuudesta näyttää menettäneen argumentaatiovoimansa.

Väitteeseen toisen asteen vaaleista liittyvä oletus puoluekentän pirstaleisuudesta ja pienten puolueiden suosiosta ei sekään enää taida aivan pitää paikkaansa. Edellisissä vuonna 2009 järjestetyissä vaaleissa europarlamenttiin valittiin edustajia 168 kansallisesta puolueesta, mikä kieltämättä on suuri määrä. Äänikynnyksestä luopuminen joissakin jäsenmaissa saattaa johtaa vielä suurempaan fragmentaatioon; nyt ehdokkaita on asettanut kaiken kaikkiaan 524 puoluetta.

Toisaalta EU-tason poliittisten ryhmien määrä ja keskinäiset voimasuhteet ovat säilyneet hämmästyttävän stabiileina ottaen huomion laajentumisprosessin yhdeksän jäsenmaan yhteisöstä 28 jäsenmaan unioniksi. Myös vuoden 1979 vaaleissa kolme selkeästi suurinta poliittista ryhmää olivat sosialistit (PES), kristillisdemokraatit (EPP) ja liberaalit (ALDE), joista kahden ensimmäisen äänisaaliit eivät jääneet kauaksikaan tämänvuotisista ennusteista (27,3 prosenttia äänistä sosiaalidemokraateille ja 26,3 kristillisdemokraateille; 12.5.2014 tehdyn ennusteen mukaan EPP saisi 29,4 prosenttia ja PES 25,8 prosenttia äänistä).

Kohti ylikansallisia vaaleja?

On kuitenkin totta, ettei parlamentin asteittainen vahvistuminen ole johtanut äänestysaktiivisuuden lisääntymiseen. Äänisaaliit europarlamenttivaaleissa ovat huvenneet vuosi vuodelta. Viime vaaleissa enää 43 prosenttia äänioikeutetuista vaivautui uurnille, eivätkä ennusteet nytkään lupaa ryntäystä. Vaikka trendi on ollut samansuuntainen kansallisissa vaaleissa, suunta on aidosti huolestuttava. Ensimmäisistä eurovaaleista kirjoittaessaan Reif ja Schmitt arvelivat alhaisen äänestysaktiivisuuden osittain johtuneen siitä, että tapahtuma oli kaikille toimijoille vielä uusi.

Nyt kyseessä on kuitenkin jo kahdeksannet, suurimmalle osalle jäsenmaiden kansalaisista vähitellen varsin tutuksi tulleet vaalit. Vuoden 2009 vaalien jälkeen tehdyn eurobarometrin mukaan puutteellinen tieto parlamentista ja EU:sta mainittiin yhä yhtenä äänestämättä jättämisen keskeisistä syistä, mutta vielä useammin perusteluksi annettiin joko yleinen kiinnostuksen puute tai tyytymättömyys ja epäluottamus politiikkaa kohtaan. Epäselväksi on jäänyt, missä määrin kansalaiset vieläkään ymmärtävät kuinka suuri vaikutus europarlamentin päätöksillä on heidän jokapäiväiseen elämäänsä.

Reifin ja Schmittin skenaarion kolmas elementti niin ikään näyttää pitäneen pintansa: hallituspuolueet ovat järjestelmällisesti hävinneet eurovaaleissa. Jotkut kommentaattorit ovat tosin havainneet tässä politisoitumiskehitystä: vuonna 2009 häviäjät olivat ennen kaikkea keskustavasemmistolaisia puolueita. Trendin taustalla ei siis välttämättä ole vain äänestäjien halu rangaista istuvia hallituksia vaan myös yleiseurooppalainen poliittinen siirtymä oikealle.

Lisäksi on muita syitä epäillä, etteivät vuoden 2014 eurovaalit suuresti poikkea perinteestä. Ensinnäkin eurooppalaiset puolueet ovat edelleen pääosin kansallisten puolueiden muodostamia löyhiä yhteenliittymiä. Vaalikampanjoiden pääfoorumeina toimivat kansalliset puolueet, joista monien agenda pitäytyy kansallisissa teemoissa. Niin ikään jo vuoden 1958 Rooman sopimuksiin sisältynyt mainita yhtenäisestä vaalimenettelystä ei vieläkään ole toteutunut, vaan vaalit toimitetaan lähinnä kansallisia käytäntöjä noudattaen.

Vaikuttaa myös siltä, etteivät puolueiden ensimmäistä kertaa nimeämät kärkiehdokkaat onnistu vastaamaan heihin kohdistettuihin odotuksiin; kärkiehdokkaiden vaalidebatit ovat toistaiseksi jääneet EU-asioista jo muutenkin kiinnostuneiden piirien ajanvietteeksi. ”En usko että kenenkään tulisi odottaa suuria televisioyleisöjä kandidaateille, joita äänestäjät eivät ole nähneet aikaisemmin ja jotka keskustelevat hämäristä asioista kielellä, jota sen enempää äänestäjät kuin ehdokkaatkaan eivät hallitse,” Tim King totesi osuvasti viime viikon European Voice -lehdessä.

”Erilaisten vaalien” idean ympärillä onkin paljon tyhjää, joko toiveajattelusta tai poliittisesta taktikoinnista kumpuavaa hypeä. Europarlamentti on kyllä vahvempi kuin koskaan, ja sen ovat oivaltaneet niin syvemmän integraation kannattajat kuin sen vastustajatkin, mutta tämä trendi on ollut nähtävissä jo vähintään kaksien edellisten vaalien aikana. Ainutlaatuisen kevään 2014 europarlamenttivaaleista tekeekin ennen kaikkea tämänhetkinen poliittinen tilanne, jota määrittää eurokriisin järkytystä seurannut yleinen tunne murroksesta, uusi keskinäisriippuvuus ja tarve hakea unionille uutta suuntaa. Aidosti ylikansallisiin vaaleihin on vielä matkaa, mutta unionin politiikassa voisi nyt olla mahdollisuus todelliseen muutokseen.

Lähteet

European Commission: Special Eurobarometer, Post-electoral survey 2009.

King, Tim: ’A contest that has failed to excite the European electorate’, European Voice, 15 May 2014.

Mény, Yves et al.: Building Parliament: 50 Years of European Parliament History 1958–2008, Luxembourg: European Communities 2009.

Trechsel, Alexander H.: ’First European Elections?’, Introduction at the State of the Union conference, Florence, 9 May 2014.

Reif, Karlheinz & Schmitt, Hermann: ’Nine second-order elections – a national framework for the analysis of European election results’, European Journal of Political Research, 8 (1980), 3–44.

Schmitt, Hermann: ’The European Parliament Elections of June 2004: Still Second-Order?’ West European Politics, 28 (2005), 650–679.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Miksi nämä vaalit olisivat erilaiset? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaikka monet asiantuntijat, jopa itse presidentti Barack Obama, riensivät varoittamaan hätäisistä rinnastuksista, muistuttamaan idän ja lännen välisen ideologisen konfliktin päättymisestä kommunistisen Neuvostoliiton romahtamiseen ja alleviivaamaan taloudellisen keskinäisriippuvuuden merkitystä 2000-luvun maailmassa, menneisyyden outoa läsnäoloa Ukraina-keskustelussa on tuskin kiistänyt kukaan.

Sekä poliittisissa asetelmissa että retoriikassa on hämmästyttävän paljon vanhaa ja tuttua. Kovat sanankäänteet ja kylmän sodan todellisuudelle ominainen vastakkainasettelu eivät rajoitu pelkästään venäläisiin kannanottoihin, vaan myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa puhutaan jälleen lännestä ja Venäjästä toisilleen vieraita arvoja edustavina vastakkaisina pooleina.

Keskustelun seurauksena vuosien 1989–91 jälkeinen aika näyttäytyy aivan uudessa valossa. Mitkä olivatkaan kylmän sodan jälkeisen Euroopan vaihtoehdot? Miksi mikään näistä vaihtoehdoista ei toteutunut käytännössä? Ukrainan konfliktin yllättävyys suorastaan pakottaa lähihistorian kriittiseen uudelleenarviointiin. Lisäksi menneisyyden käyttämättömien mahdollisuuksien tarkastelu avaa laajemman perspektiivin hämmentävään nykyhetkeen. Mikäli Euroopan nykyiset optiot suhteutetaan muutaman vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen, mittasuhteet muuttuvat ja katkoksen sijaan korostuu pikemminkin jatkuvuus. Tulkinnat historian uudesta taitekohdasta vaikuttavat ennenaikaisilta.

Tämä kirjoitus kontekstualisoi väittämiä kylmän sodan paluusta matkaamalla aikaan, jolloin kaikki vielä oli avointa. Vuonna 1990 Berliinin muuri oli murtunut, mutta Neuvostoliitto oli edelleen olemassa. Euroopassa tapahtui paljon ja nopeasti, historiallinen ajankulku tuntui kiihtyvän. Tulevaisuuteen ei ollut mahdollista nähdä, vaikka se tuli koko ajan lähemmäs ja nopeammin kuin kukaan saattoi odottaa. Myrskyn silmässä tehdyt arviot ovat avartavia ja hyödyllisiä nyt kun status quo järkkyy ja menneisyyden kuvat säröilevät.

Kolmas kylmä sota?

Vuonna 1990 viisi tunnettua politiikantutkijaa, Barry Buzan, Morten Kelstrup, Pierre Lemaitre, Elzbieta Tromer ja Ole Wæver jukaisivat teoksen The European Security Order Recast. Scenarios for the Post-Cold War Era. Kirjassa tutkijaviisikko esitti ennusteensa kylmän sodan jälkeisen Euroopan turvallisuusjärjestyksestä. Tämä rakentui kolmen vaihtoehdon varaan: 1) Euroopassa vallitsevissa trendeissä tapahtuisi radikaali käänne, joka johtaisi kylmän sodan vastakkainasettelun paluuseen; 2) Euroopan yhteisöstä (Euroopan unionista) kehkeytyisi koherentti, vahva toimija ja vastavoima Yhdysvalloille ja Neuvostoliitolle; 3) Eurooppa heikkenisi, hajaantuisi ja ajautuisi maailmansotien välisen ajan voimatasapainopolitiikkaa muistuttaviin asetelmiin.

Ukraina-keskustelun kannalta mielenkiintoisin on ensimmäinen vaihtoehto, ”kolmas kylmä sota” (kirjoittajat olettivat kylmän sodan olleen kaksivaiheinen; toinen kylmä sota ajoitetaan yleensä noin vuosiin 1979–1985): Tämän skenaarion mukaan 1980-luvun lopun liennytys itä-länsi – suhteissa olisi vain tilapäinen ilmiö ja idän ja lännen välisen laajamittaisen kilpailun malli palaisi hallitsemaan Eurooppaa, joskaan ei koko maailmaa. Vaihtoehdon toteutuminen edellyttäisi että yksi kolmesta mahdollisesta kehityskulusta kävisi toteen: Ensimmäisessä, tutkijoiden mielestä hyvin epätodennäköisessä tapauksessa, länsi aiheuttaisi uuden kylmän sodan käyttämällä aggressiivisesti hyväkseen sekä neuvostojoukkojen vetäytymisen avaamia mahdollisuuksia Itä-Euroopassa että Neuvostoliiton sisäisiä ongelmia. Aloite tulisi amerikkalaiselta oikeistolta, joka lisäisi sotilaallista painostusta, kieltäytyisi aseistariisunnasta, sekaantuisi Neuvostoliiton ihmisoikeuspolitiikkaan, pyrkisi estämään Neuvostoliitolta pääsyn läntiseen pääomaan ja teknologiaan sekä eristäisi sen läntistä talousregiimiä edustavista kansainvälisistä organisaatioista.

Kahdessa muussa tapauksessa konfliktin kimmoke tulisi ”idästä”. Ensimmäisessä näistä Gorbatsovin reformipolitiikka onnistuisi ja ennen pitkää uudistunut, joko kommunistinen tai ei-kommunistinen Neuvostoliitto, kykenisi palauttamaan statuksensa länttä haastavana supervaltana. Toisessa vaihtoehtoisessa kehityskulussa reformeista luovuttaisiin ja palattaisiin enemmän slavofiiliseen tai stalinistiseen hallintoon. Neuvostoliitto pyrkisi säilyttämään ainakin näennäisen vaikutelman yhtenäisyydestään ja asemastaan suurvaltana eristäytymällä kansainvälisistä yhteyksistä: ”Jos näyttää siltä että Neuvostoliitto ei pysty saamaan länttä kiinni ja/tai on vaarassa joutua läntisen pääoman ja yhteiskunnan liian suuren vaikutuksen alaiseksi, silloin vetäytyminen eristyneeseen asemaan voi saada poliittista kannatusta Moskovassa. Sellaista politiikkaa seuraisi perinteinen retoriikka lännen dekadenssista pakenemisesta ja slaavilaisen kulttuurinationalismin vahvistamisesta.” Poliittinen tila yhteistyölle kaventuisi samalla kun sotilaallisen voimankäytön ja vastakkainasettelun todennäköisyys kasvaisi.

Buzan ym. eivät sulkeneet pois sitä mahdollisuutta, että useampi kehityskulku toteutuisi yhtäaikaisesti. Kolmas kylmä sota voisi olla seurausta monista yksittäisistä poliittisista valinnoista niin idässä kuin lännessäkin: ”Se mikä yksittäin tarkasteltuna mahdollisesti näyttäytyy vähäpätöisinä tapahtumina, voi potentiaalisesti saada aikaan itseään ruokkivan antagonistisen toiminta-reaktio -spiraalin.” Kuitenkin toteutuessaan kolmas kylmä sota poikkeaisi olennaisesti edeltäjistään. Ensinnäkin 1990-luvulla Neuvostoliitto ei enää olisi kykenevä kontrolloimaan Itä-Eurooppaa; toisin kuin ennen vuotta 1989, Itä-Euroopan maat olisivat valmiit puolustamaan itseään, eikä lännen suora puuttuminen sotilaalliseen konfliktiin olisi poissuljettu. Toiseksi, Neuvostoliitto joka tapauksessa olisi suhteellisesti heikompi kuin aikaisemmin. Moninapaisessa kansainvälisessä järjestelmässä se olisi vain yksi toimija muiden valtakeskusten puristuksessa. Kylmän sodan aloittaminen tässä kontekstissa vaikeutuisi, sillä se vaatisi koko järjestelmän haastamista. Kolmanneksi, uuteen kylmään sotaan ei sisältyisi enää vahvaa ideologista vastakkainasettelua ainakaan marxis-leninismin ja kapitalismin välillä. Neuvostoliitossa politiikkaa määrittäisi pikemminkin sisäänpäin kääntynyt nationalismi kuin ekspansiivinen ja julistuksellinen kommunismi. Näin ollen kirjoittajat päätyvät kysymään missä määrin termi “kylmä sota” edes soveltuisi kuvaamaan uusia jännitteitä. Ainoa todellinen yhtäläisyys vuoden 1945 jälkeiseen kylmään sotaan olisi se, että myös nyt ”länsi” kohtaisi hyvin varustautuneen ja epävarman Neuvostoliiton. ”On selvää että kolmas kylmä sota, jos se edes toteutuu, olisi paljon suppeampi, vähemmän merkittävä ja vähemmän jännittynyt tapaus kuin edeltäjänsä,” he toteavat.

Toiveajattelun politiikkaa

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, ja erityisen vaikeaa se oli keskellä Euroopan suurta murrosta 1990. Neuvostoliiton nopea romahdus, putinismin voittokulku Venäjällä, saati entisen Itä-Euroopan maiden rynnistys Natoon sisältyivät tuskin yhdenkään politiikantutkijan arvioihin lähitulevaisuudesta. Buzan ym. otaksuivat Neuvostoliiton jatkavan olemassaoloaan ja Itä-Euroopasta muodostuvan pohjoismaisen mallin mukaisen neutraalin tai osittain neutraalin puskuvyöhykeen, joka vaikuttaisi rauhoittavasti sekä ”idän” että ”lännen” politiikkaan. Kiinan, Intian ja muiden nousevien mahtien synnyttämät jännitteet maailmanjärjestykselle kirjoittajat käytännössä sivuuttivat.

Toisaalta Buzan ym. onnistuivat hahmottamaan joitakin niistä elementeistä, jotka olennaisesti luonnehtivat vuosien 1989–91 jälkeistä aikakautta. Ajaessaan aktiivisesti Neuvostoliiton raunioille jääneen Venäjän länsimaistumista ja eurooppalaistumista ja salliessaan Itä-Euroopan nopean ankkuroitumisen läntiseen turvallisuusstruktuuriin sekä Yhdysvallat että Länsi-Euroopan maat epäilemättä aliarvioivat entisen imperiumin omanarvontuntoa. Provokaatio ei toki ollut niin jyrkkä kuin miksi kirjoittajat sen kuvasivat, mutta voi olla, ettei Venäjää kuunneltu tarpeeksi. Buzan ym. myös kykenivät ennakoimaan nykyhetkeä kuvatessaan loukatun, sisäänpäin kääntyneen ja revanssinhakuisen entisen supervallan, jolle hyökkäys on edelleen paras puolustus. Niin ikään on mielenkiintoista, että he pohtivat keinoja, jotka mahdollistaisivat Neuvostoliiton kasvojen säilyttämisen ja näin ollen vähentäisivät konfliktin todennäköisyyttä. Keinoihin kuuluivat mm. yleiseurooppalaisen turvallisuusregimin neuvotteleminen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin puitteissa sekä Naton rajaaminen Puolan ja Saksan välisen rajan länsipuolelle.

Monet kommentaattorit, kuten Walter Russel Mead Foreign Affairs -lehdessä ja Stephen M. Walt Foreign Policy -lehdessä, ovat hiljattain todenneet että lännessä erehdyttiin olettamaan sotilaalliseen uhkaan perustuvan voimapolitiikan menettäneen merkityksensä kansainvälisissä suhteissa. Neuvostoliiton romahtaminen tulkittiin virheellisesti etupiirijaon ja kovan voimankäytön aikakauden onnellisena loppuna. Katsottiin että kylmän sodan jälkeisessä maailmassa Venäjä ja muut entiset kommunistivaltiot paitsi muuttuivat vaarattomiksi, myös joutuivat selkeän valinnan eteen: ne joko modernisoituisivat liberaaleiksi, avoimiksi ja rauhanomaisiksi yhteiskunniksi tai pidättäytyisivät autoritäärisissä perinteissään ja vihamielisessä varustelupolitiikassaan. Tämä johtaisi ennen pitkää niiden marginalisoitumiseen ja rappioon. Venäjä-politiikkaa toteutettiin pitkälti näistä lähtökohdista.

Meadin ja Waltin argumentti on kärjistetty, mutta toisaalta on selvää että Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan viime vuosikymmenien ulkopolitiikka sisälsi paljon naiivia, jatkuvuudelle sokeaa toiveajattelua. Vuonna 1992 Yhdysvaltain Presidentti Bill Clinton julisti: ”Maailmassa jossa vapaus, ei tyrannia, etenee, puhtaan voimapolitiikan kyyninen laskelmointi ei yksinkertaisesti ole järkevää. Se ei sovi uuteen aikakauteen.” Kremlin nykyisen johtajan omapäinen ja tyly toiminta on kouriintuntuva osoitus vanhojen ja vahingollisten ajattelutapojen pysyvyydestä.

Harkinnan paikka

Vuoden 1990 näkökulmasta katsottuna nykyinen kehitys Euroopan, Yhdysvaltain ja Venäjän suhteissa vaikutti epätodennäköiseltä, muttei suinkaan mahdottomalta. Buzanin ym. analyysiä lukiessa on vaikea olla pohtimatta, miksei tulevaa kehitystä ennakoitu, ja mitä kylmän sodan jälkimainingeissa olisi voinut ajatella tai tehdä toisin. Berliinin muurin murtumisen jälkeiset 25 vuotta elettiin totaalisen käänteen ja lännen peruuttamattoman voiton miellyttävässä harhassa, jonka myötä vuodesta 1989 auenneet vaihtoehtoiset polut (kuten yleiseurooppalainen turvallisuusjärjestelmä johon myös Venäjä olisi kuulunut) katosivat näkyvistä. Uskoa muutokseen eivät ratkaisevasti horjuttaneet edes Tšetšenian ja Georgian konfliktit, vaan käänne nähtiin vääjäämättömänä, kokonaisvaltaisena ja ehdottoman lopullisena. Juuri siksi Ukrainan kriisi tuli niin monelle yllätyksenä.

Buzanin ym. kirjassa ilmenee sellainen vaihtoehtojen kirjo, jollaista nykyisessä toimintaympäristössä ei ole mahdollista havaita. Historiallisen momentin tunnistaa sen avoimuudesta ja perustavanlaatuisesta epävarmuudesta; vuonna 1990 melkein mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Tällä hetkellä vaihtoehdot ovat rajatummat. Ukrainan kohdalla kysymys ei ole kylmästä sodasta, vaan meneillään on alueellinen konflikti, jonka kerrannaisvaikutukset ovat olleet odottamattomat. Presidentti Putinin aggressiivinen politiikka on tulkittava pikemminkin defensiiviseksi reaktioksi Venäjän geopoliittiseen marginalisoitumiseen, kuin merkiksi entisen supervallan uudesta tulemisesta. Venäjä ei pyri muuttamaan maailmanjärjestelmää vaan säilyttämään, kyseenalaisin keinoin, valtansa alueella, jonka se lukee omaksi takapihakseen. Tapaus on kuitenkin paljastanut ruman poliittisen todellisuuden, johon liittyy ikäviä juonteita vuosien takaa. Niiden äkillinen paluu järkyttää, mutta samalla saamme myös arvokkaan hetken tulkita kadonnutta aikaa uudelleen.

Lähteet

Buzan, Barry; Kelstrup, Morten; Lemaitre, Pierre; Tromer, Elzbieta; and Wæver, Ole: The European Security Order Recast. Scenarios for the Post-Cold War Era. London and New York: Printer Publishers 1990.

Hill, Christopher R.: The End of the New World Order. Project Syndicate, April 21, 2014. https://www.project-syndicate.org/commentary/christopher-r–hill-calls-on-the-west-to-prepare-for-a-long-struggle-with-a-revanchist-russia

Ikenberry, John G.: The Illusion of Geopolitics. Foreign Affairs, May 2014, Vol. 93 Issue 3, pp. 80–90.

Mead, Walter Russell: The Return of Geopolitics. Foreign Affairs, May 2014, Vol. 93 Issue 3, pp. 69–79.

Skidelsky, Robert: Kennan’s Revenge. Project Syndicate, April 22, 2014. https://www.project-syndicate.org/commentary/robert-skidelsky-uses-the-ukraine-crisis-to-revisit-the-west-s-cold-war-era–containment–doctrine

Wals, Stephen M.: The Bad Old Days Are Back. Foreign Policy, May 2, 2014.

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Kolmas kylmä sota menneisyyden silmin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.