Kuvitellaan ihanteellinen tilanne: metsäala käyttää merkittävästi vähemmän raaka-ainetta, mutta saa enemmän tuloja. Metsän monimuotoisuus kohenee ja hiilensidonta paranee. Kansantalous saa uuden innovatiivisen vientiportfolion metsäteollisuuden uusista korkean jalostusarvon tuotteista. Suomesta tulee korkean profiilin kansainvälinen näyteikkuna kokonaisen teollisuuden alan kestävyyssiirtymästä.

Onko tällainen ihannetila tavoitettavissa? Kyllä on.
Kaksiosaisen kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa esitimme, miten metsäteollisuudella on vääristynyt erityisasema. Tässä toisessa osassa esitämme, miltä kestävyyssiirtymän tehnyt metsäteollisuus näyttää ja millainen teollisuuspoliittinen missio siirtymän mahdollistaa.

Metsäteollisuudella on erinomaiset edellytykset osaamisensa, raaka-ainepohjansa ja maantieteellisen sijoittumisensa puolesta puhtaaseen sähköenergiaan ja polttamattomuuteen perustuvaan tuotantoon. Muutos merkitsee metsäalan tuoteportfolion ja metsänomistajien tulopohjan laajentumista, ja on yhteensopiva luonto- ja ilmastotavoitteiden kanssa.

Edellytykset saadaan käyttöön päättäväisellä uudistustyöllä. Työn toteuttamiseksi ehdotamme kansallista metsämissiota, jolla metsäala päivitetään kestävyystavoitteiden mukaisesti. Ehdotuksemme missiosta perustuu pitkäaikaiseen tiedepohjaiseen suunnittelutyöhön, jota olemme tehneet eri toimijoiden, kuten tutkijoiden, teollisuuden ja politiikan edustajien kanssa.

Metsäalan lupaavat tulevaisuudennäkymät

Helpoin tilanne on mekaanisella puuteollisuudella eli sahoilla. Sahat tuottavat puutavaraa esimerkiksi rakennuksiin, joissa hiili voi säilyä jopa satoja vuosia. Myös huonekalut ja muut puusepäntuotteet ovat hyvin hoidettuina pitkäikäisiä hiilivarastoja. Sivutuotteena syntyvä sahanpuru voidaan sekin tallettaa pysyväluonteisesti rakennuksiin ja huonekaluihin erilaisiksi levytuotteiksi prässättynä. Sahoilla puun kuivaus ja muu energian tarve voidaan kattaa aurinko- ja tuulienergialla, hiekka-lämpöakuilla, lämpöpumpuilla tai vaikkapa datakeskusten hukkalämmöllä. Purkupuu voidaan kierrättää uusiin kestäviin tuotteisiin.

Kemiallisessa eli kuiduttavassa metsäteollisuudessa tilanne on ongelmallisempi. Sen nykyiset tuotteet ovat pääosin lyhytikäisiä, päästäen hiilen nopeasti kiertoon. Kemiallisella metsäteollisuudella on silti erinomaiset edellytykset uudistua. Sen laitokset sijaitsevat jo nykyisellään tärkeissä logistisissa solmukohdissa. Niillä on vahvat sähköyhteydet, pääsy vesivaroihin, maantie- ja rautatieverkot kuljetuksiin, usein myös yhteys paikallisiin lämpöverkkoihin, toisinaan kaasuputkistoonkin.

Kuiduttavan teollisuuden tehtailla on monenlaisia toimintaa. Puusta tehdään paljon muutakin kuin sellupohjaisia papereita ja kartonkeja, kuten erilaisia kemian-, elintarvike ja tekstiiliteollisuuden alaan kuuluvia välijalosteita ja tuotteita, kuten viskoosikuitua ja ksylitolia. Lisäksi tehtaat tuottavat suuren määrän sähköä ja lämpöä.

Fossiiliset raaka-aineet ovat hiilipäästöjensä vuoksi poistumassa sekä polttokäytöstä että kemian raaka-aineina. Kemianteollisuuden vähähiilitiekartan hiilineutraalius-skenaario asettaa raaka-ainekäytön päättymisen vuoteen 2035. Koska fossiilisista hiilivedyistä tehdään kirjaimellisesti tuhansia erilaisia petrokemian tuotteita, avautuu uudistuneelle metsäteollisuudelle petrokemian korvaajana loistava tilaisuus. Se saa puuraaka-aineen muodossa laitoksilleen hiiltä monissa jo valmiiksi pitkälle jalostuneissa yhdisteissä. Lisäksi tarvitaan vetyä, jotta tie biopohjaisiin synteettisiin hiilivetyihin on auki. Vetyä laitoksille saadaan elektrolyysillä vedestä ja sähköstä, joiden käyttöön tehtailla on jo täydet valmiudet.

Metsätehtailla on siis käytössään ihanteelliset resurssit uuteen kierto- ja vetytalouden piirteitä sisältävään tuotantoon: puupohjaisia hiiliyhdisteitä, vettä vedyn tuotantoon, sähköä omalta tontilta ja omasta tuotannosta tontin ulkopuolelta, ja valmiit logistiset verkostot.

Samalla on syytä muistaa, että biopohjaisen hiilidioksidin kierrättämisessä ongelmana on hiilen karkaaminen ilmakehään silloin kun tuotteita käytetään vaikkapa autojen polttomoottoreissa. Kierrätyspolttoaineilla voidaan kuitenkin vähentää fossiilisten käyttöä siirtymävaiheessa.

Toisena jalostuksen haasteena on, että tuoreen puun molekyylirakenne on jalostuksen kannalta monimutkaisempi kuin fossiloituneen biomassan. Tästä syystä puujakeiden jalostaminen fossiilisia korvaaviksi tuotteiksi ei ole ollut suuressa määrin houkuttelevaa. Pullonkaulan avaamiseen tarvitaan niin teknologian kehittämistä kuin markkinoiden luomista.

Metsäteollisuuden toimijoilla on usein myös omistuksessaan metsää ja muita maa-alueita. Näillä ne voivat tuottaa puhdasta sähköä tuuli- ja aurinkovoimalla. Tietyllä metsämaan alueella esimerkiksi tuulienergian tuotanto voi olla moninkertaisesti energiatehokkaampaa kuin puuenergian, eivätkä energian ja puuraaka-aineen tuotanto yleensä poissulje toisiaan.

Metsätehtailla on siis käytössään ihanteelliset resurssit uuteen kierto- ja vetytalouden piirteitä sisältävään tuotantoon: puupohjaisia hiiliyhdisteitä, vettä vedyn tuotantoon, sähköä omalta tontilta ja omasta tuotannosta tontin ulkopuolelta, ja valmiit logistiset verkostot. Tämä on esitetty kuvassa 1 alla.

Kuva 1. Kaavio kemiallisen metsätehtaan monimuotoisesta tuotannosta. Lähde: BIOS-tutkimusyksikkö.

Lisäetua metsäteollisuuden laitoksille antavat niiden mahdollisuudet sähkö- ja muidenkin energiaverkkojen (vety, lämpö) vaihtelevan tuotannon ja kulutuksen tasaajina. Kun markkinat antavat mahdollisuuden sähkön myyntiin, laitos voi tehdä niin kuten nykyäänkin toisinaan tapahtuu. Vastaavasti kun sähkö on halpaa, voi laitos tuottaa varastoitavia energiatuotteita, kuten vetyä ja edelleen hiilivetyjä.

Metsäteollisuus voi käyttää myös omistamiaan metsiä monipuolisesti. Niitä voidaan käyttää puuraaka-aineen, polttamattoman energian ja luontoarvojen (monimuotoisuus, hiilen varastointi) tuotantoon ja virkistykseen aluekohtaisesti ja dynaamisesti.

Miltä metsäala näyttää uudistumisen jälkeen?

Sekä ilmasto- että monimuotoisuussyistä on varmistettava, ettei puuta korjata liikaa. Karkeimmalla tasolla metsät voivat uudistumisen jälkeen jakautua kolmeen pinta-alaltaan kutakuinkin yhtä suureen kategoriaan:

1. Tiukasti suojeltuun metsään.
2. Jatkuvapeitteisesti hoidettuun talousmetsään, jossa ylläpidetään myös luonto- ja virkistysarvoja. Käytössä on ekologisen kestävyyden takaavat sertifikaatit.
3. Puuntuotannolliseen käyttöön priorisoituun talousmetsään.

Metsien taloudellinen arvo hiilinieluna, monimuotoisuusreservinä sekä virkistys- ja maisemakohteena ylittää monin paikoin puun arvon raaka-aineena ja energiana. Tämän arvon mukaisen korvauksen maksaminen metsänomistajalle ja arvoa ylläpitävät hoitotoimet kasvattavat metsänomistajien ja metsäpalveluyritysten tuloja nykytilanteeseen nähden.

Uudistus tarkoittaa puunkäytölle entistä tarkempaa lajittelua. Korjattava puu seulotaan tarkoin niin, että kaikki erilaiset arvoainekset eri puulajeista, eri ikäisistä ja kokoisista rungoista sekä puiden kuoresta saadaan talteen. Puuterminaalit ruokkivat jopa useaa kymmentä erilaista erikoistunutta arvoketjua sahoilla, erikoistuotteiden valmistuksessa, uuttoprosesseissa, kemianteollisuudessa, tekstiiliteollisuudessa ja kuiduttavassa teollisuudessa. Puu ei ole vain massaa, vaan monimutkaisen yhteyttämisprosessin tuottama luonnon jo valmiiksi pitkälle jalostama arvoaines, joka hyödynnetään tarkoin.

Metsätalouden tavoitteena on kasvattaa tukkipuuta laadukkaita pitkäkestoisia tuotteita varten. Sahoilla erilajiset ja -kokoiset puut erotellaan ja niistä tuotetaan eri markkinoille ja käyttökohteisiin sopivia tuotteita liimapuulevyistä järeisiin ikihonkahuonekaluihin. Puun ja tuotteiden laatuun panostetaan, ja Suomessa pystytään jälleen valmistamaan lähes ikuisesti kestäviä ikkunanpuitteita ja muita erikoislujia puutuotteita.

Metsien taloudellinen arvo hiilinieluna, monimuotoisuusreservinä sekä virkistys- ja maisemakohteena ylittää monin paikoin puun arvon raaka-aineena ja energiana.

Kun puun käyttö on koko arvoketjultaan todennetusti kestävällä pohjalla, on puurakentaminen yleisesti ekoteko. Asiakas voi kuitenkin valita myös erityisen ekologisia eri sertifikaatein vahvistettuja tai vaikkapa kierrätyspuuhun pohjaavia puutuotteita. Sahoilla syntyvästä sahanpurusta tehdään erilaisia levyjä ja muita tuotteita. Puutuoteteollisuuden osuus kaikesta puunkäytöstä kaksinkertaistuu nykytasolta ja on yli 30 prosenttia. Arvonlisän nousun ja uusien tuotteiden myötä puutuoteteollisuuden tulovaikutukset kasvavat huomattavasti.

Sellua valmistetaan vain niistä sahojen ja metsätalouden sivuvirroista, joille ei löydy muuta käyttötarkoitusta. Kemiallisen metsäteollisuuden käytettävissä olevan puumassan määrä ja vastaavasti tuotetun sellun määrä laskee noin 30 prosenttia. Puun ligniinin ja hemiselluloosan talteenotto ja jalostaminen mahdollistaa kuitenkin kemiallisen metsäteollisuuden kokonaisliikevaihdon kasvun. Metsäteollisuuden piipunpääpäästöt vähenevät jopa 70 prosenttia, kun mustalipeän ligniini hyödynnetään tuotteisiin polton sijaan. Joissakin prosesseissa päästöjä edelleen syntyy, mutta tämä hiilidioksidi kerätään talteen varastoitavaksi tai tuotteissa hyödynnettäväksi. Lähes suljetussa resurssikierrossa toimivien tehtaiden energian tarve katetaan vähähiilisellä sähköllä sekä energiavarastoilla.

Puun käyttö metsäteollisuuden tai muun yhteiskunnan energiatarpeisiin vähenee noin 80 prosenttia. Puupohjaisella energialla on kuitenkin edelleen tärkeä merkitys vähätuulisten kulutushuippujaksojen aikana sekä tietyissä teollisissa prosesseissa. Puuenergian käyttö on asetuksilla rajattu vain erityisen kalliin energian ajankohtiin sekä poikkeustilanteisiin. Tämä takaa riittävän puun saannin teollisuudelle, vaikka vuosittainen hakkuiden yläraja on asetuksella säädetty monimuotoisuus- ja ilmastotavoitteiden ja kansainvälisten velvoitteiden edellyttämälle tasolle.

Jos hiilinielut vahvistuvat alemman hakkuutason myötä, on mahdollista parinkymmenen vuoden siirtymäajan puitteissa arvioida, voidaanko hakkuumääriä jälleen nostaa talousmetsiksi priorisoiduilla alueilla. Tämä edellyttää, että monimuotoisuustavoitteissa on kokonaisuudessaan onnistuttu. Tässä tapauksessa metsäteollisuuden uudistuminen, uudet arvoketjut sekä resurssi- ja energiatehokkuuden nousu ovat mahdollistaneet metsäalan kokonaisarvonlisän ja tulojen kasvun, vaikka puunkäyttöä on vähennetty. Jos hakkuita voidaan siirtymäkauden jälkeen jälleen lisätä, kasvavat metsäalan tulovaikutukset jopa kaksinkertaiseksi vuoden 2024 tilanteeseen nähden.

Tulojen kasvun keskeinen mahdollistaja on metsänomistajille maksettavat korvaukset hiilinielujen ja monimuotoisuuden ylläpidosta ja fossiilisten tuotteiden käytön vähentämisestä aiheutuva kysynnän ja hinnan nousu sellaiselle biopohjaiselle tuotannolle, jonka ekologisesta kestävyydestä on takeet. Kun metsäalan piipunpääpäästöt käytännössä poistuvat puun polton minimoinnin ja hiilidioksidin talteenoton myötä, voidaan metsien jälleen kasvu-uralle saatu hiilinielu hyödyntää päästövähennystavoitteissa ja tarvittaessa muiden teollisuudenalojen päästöjen kompensoinnissa. Tämä voisi tuottaa noin kahden miljardin euron vuosittaisen tulovaikutuksen, mikäli hiilinielujen arvoksi laskettaisiin noin 100 euroa tonnilta.

Miten liikkeelle?

Metsänomistajalle kehitys näyttää valoisalta. Fossiiliset raaka-aineet poistuvat väistämättä käytöstä, samalla kun sekä kasvavan metsän että kaadetun puun taloudellinen arvo tulevat kohoamaan. Puiden pitkälle kehittämät molekyylit – ligniini, hemiselluloosa ja selluloosa – ovat tarpeellisia yhä korkeamman jalostusarvon tuotteissa. Samalla kasvavalle metsälle löytyy myös muita ansaintamahdollisuuksia.

Kehitys tarkoittaa, että myös metsäteollisuuden kannattaa hakea uutta suuntaa jalostusarvoltaan korkean asteen tuotteista. Tähän kannustaa myös suomalaisen metsän edelleen kansainvälisessä vertailussa suhteellisen hidas kasvu.

Metsäalan jalostusarvon nostamista on kaavailtu jo vuosikymmeniä. Silti viime vuosien suunta on ollut jalostusarvoa laskeva paperin kysynnän hiipuessa ja sellun hinnan ollessa hyvä. Uudistumisen pullonkaula ei ole ensisijaisesti uusien tuotteiden puute. Suomesta löytyy niin biopohjaisen kemian, puupohjaisten tekstiilien kuin erilaisten nanosellun käytön innovaatioitakin, myös tuotteistettuina. Monella kohdin ongelmana on kysynnän puute, jonka takana on muualtakin ilmastopolitiikasta tuttu peikko: fossiiliteollisuus.

Petrokemiallinen teollisuus on metsäteollisuuteen verrattuna jättimäinen – seikka joka Suomen perspektiivistä usein unohtuu. Toisin kuin liikennepolttoaineiden jalostus, petrokemiallinen teollisuus muoveineen, maaleineen, liuottimineen ja niin edelleen on myös globaalisti kasvava ala. Sillä on hyvin öljytyt lobbausjärjestöt ja vankka markkina. Esimerkiksi puupohjaisten muovituotteiden on vaikea murtautua markkinoille, jotka ovat jo halpojen ja vakiintuneiden tuotteiden kyllästämiä. Sama koskee tekstiiliraaka-aineiden markkinoita, joista puupohjaisten kuitujen on vaikea vallata alaa.

Tämän pullonkaulan avatakseen Suomen kannattaa toimia aktiivisesti Euroopan unionissa ja kansainvälisesti. Alkuun voitaisiin ottaa käyttöön samanlainen “sekoitevelvoite” kuin polttoaineissakin: tietyn osuuden muovituotteista pitäisi perustua kestävästi tuotettuihin biopohjaisiin raaka-aineisiin.

Ehdotamme, että Suomessa toteutetaan kansallinen metsämissio. Liikkeelle päästään kutsumalla yhteen metsämission kehitysyhtiö, jonka yksiselitteinen päämäärä on aluksi ainakin yhden missiokeskittymän synnyttäminen.

Toisena tutkimuksessa havaittuna ongelmana ovat niin metsän kasvatuksen, kaupan, korjuun kuin jalostuksenkin vakiintuneet toimintatavat, jotka suosivat perinteisiä suuryhtiöitä, ehkäisten uusien toimijoiden esiinnousua. Tarvitaan siis aktiivista teollisuuspolitiikkaa, joka luo edellytykset uusille toiminnoille, oli niiden toteuttaja sitten uusi tai vanha yritys.

Metsien rajallisuus ja niille syntyvät uudet taloudelliset käyttömuodot pitävät puun hinnan koholla, mikä kannustaa jalostusarvoltaan korkeampaan tuotantoon. Teollisuuspolitiikka, joka ottaa tehtäväkseen, missiokseen, metsäalan kestävyyssiirtymän, on avainasemassa. Kotimaassa voidaan heti luoda kysyntäpoliittisia toimia niin puurakentamiseen kuin biopohjaisten hiilivetyjen jalostamiseen.

Laajemmin ottaen kestävyyssiirtymä edellyttää aikaan ja paikkaan sidottujen resurssien tunnistamista ja kehittämistä. Näitä resursseja ovat  luonnonvarojen ohella osaaminen ja olemassa oleva infrastruktuuri. Suomessa selkeimmät edellytykset kestävyyssiirtymän mukaiseen teolliseen uudistumiseen ovat juuri metsäalalla, samaan tapaan kuin vihreä teräs soveltuu keihäänkärjeksi Ruotsissa, jossa kaivokset ja vesivoima ovat tärkeitä. Suomessa on huippuluokan osaamista ja riittävästi raaka-aineita; erityisesti on huomioitava kyky vastata osaamisen kehittämiseen ja menestyvien metsäalan yhtymien ja verkostojen luomiseen.

Suurin osa Suomessa toimivien metsäjättien liiketoiminnasta on Suomen ulkopuolella. Lisäksi suurin osa pörssiyhtiöiden omistuksesta on ulkomailla. Voi olla, että ilman parempaa syytä näiden yhtiöiden intressinä ei ole kestävyyssiirtymään tarvittavien satsausten kohdistaminen juuri Suomeen, vaikka sellaisia investointeja päätettäisiinkin tehdä. Jos näin on, valtion on syytä ottaa teollisuuspoliittinen rooli ratkaisevien pullonkaulojen avaamisessa.

Ehdotamme, että Suomessa toteutetaan kansallinen metsämissio. Liikkeelle päästään kutsumalla yhteen metsämission kehitysyhtiö, johon ovat tervetulleet paitsi start-up-vaiheen yritykset, myös metsäjättien omat uusien tuotteiden yksiköt ja tutkimuslaitokset. Kehitysyhtiön yksiselitteinen päämäärä on aluksi ainakin yhden missiokeskittymän synnyttäminen.

Missiokeskittymä sisältäisi minimissään puun eritellyn korjuun, puita käyttävän sahan, ja kuviota 1 mukailevan kemiallisen metsätehtaan, joka kuitujen lisäksi erottelisi puusta hemiselluloosan ja ligniinin, ja jalostaisi niistä edelleen väli- ja lopputuotteita, käyttäen myös elektrolyysiperäistä vetyä.

Sähkönsä missiokohteen tehdas saisi polttamattomasta tuotannosta, johon sisältyisi esimerkiksi sen omaa tuulisähköä, ja sen hyvin pienet hiilidioksidipäästöt otettaisiin talteen. Samalla keskittymä tarjoaisi välituotteita monille uusille toimijoille eri aloilla, ja toimisi myös sähköverkon tasapainotuksen markkinoilla. Valtio olisi mukana paitsi mission kokoonkutsujana myös riskien kantajana, ja ennustettavan toimintaympäristön takaajana.

YTM, ekonomisti Jussi Ahokas tutkii kestävyyssiirtymän poliittista taloutta BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon.

OTM Tellervo Ala-Lahti toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa ympäristölainsäädännön ja innovaatiopolitiikan suhteesta Helsingin yliopistoon.

FT, dosentti Jussi T. Eronen toimii professorina Ekosysteemit ja ympäristö -tutkimusohjelmassa Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnnassa ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

YTM Antti Haataja toimii tietoasiantuntijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KTT, dosentti Paavo Järvensivu, tutkii ekologisen jälleenrakennuksen poliittista taloutta ja kulttuuria BIOS-tutkimusyksikössä.

FT, dosentti Karoliina Lummaa tekee humanistista ympäristötutkimusta BIOS-tutkimusyksikössä.

FT Ville Lähde toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KuM Antti Majava toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa sosioekonomisella näkökulmalla Helsingin yliopistoon.

VTT Tero Toivanen toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja Helsingin yliopistossa talous- ja sosiaalihistorian tieteenalalla.

FT, dosentti Tere Vadén toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

Artikkelin kuvituskuva: Avik Dey / Unsplash

Julkaisu Metsäteollisuuden kestävyyspäivitys – Osa 2: Miten Suomi toteuttaa metsäalan uudistavan metsämission? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metsäteollisuus ei ole päässyt kestävyyssiirtymän imuun. Uutiset niin monimuotoisuuden ja hiilen sidonnan heikkenemisestä kuin alan jalostusarvon laskusta huolestuttavat. Tarjoamme tilanteeseen kahta näkymää – keppiä ja porkkanaa. Tässä kaksiosaisen kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa tarkastelemme metsäteollisuuden erityisasemaa ja vastuuta Suomen ilmastovaikutuksesta. Toisessa osassa esitämme porkkanan: teollisuuspoliittisen mission metsäalan uudistumiseen.

Kun metsänielut katosivat

Luonnonvarakeskus julkaisi 15. tammikuuta vuoden 2023 kasvihuonekaasuinventaarion maankäyttöalan ennakkotiedot. Mukana oli Helsingin Sanomien “uutispommiksi” kutsuma tieto, jonka mukaan ei vain koko maankäyttöala vaan myös metsät ovat päästölähde.

Syitä on monia, ja laskelmien yksityiskohdat tulevat tarkentumaan tutkimuksen edistyessä. Pääasiallinen syy on kuitenkin selvä. Karkealla tasolla metsien hiilitase riippuu hyvin suoraviivaisesti hakkuumääristä: enemmän hakkuita, vähemmän hiilinielua – ja päinvastoin.

Kuvio 1. Vuotuinen hakkuukertymä (punainen käyrä, vasen asteikko) ja maankäytön (sisältää metsät) kasvihuonekaasupäästöt (vihreä käyrä, oikea asteikko). Lähde: Tilastokeskus.

Suomessa metsäpolitiikan olemassaolo on jäänyt suurelle yleisölle epäselväksi. Joskus esitetään jopa, että metsien kohtalo ratkeaa yksinkertaisesti markkinoilla. Metsänomistajat myyvät ja puun käyttäjät ostavat, mikä kapeasti katsoen pitääkin paikkansa. Mutta laajemmin katsoen mukana on esimerkiksi Maa- ja metsätalousministeriön Kansallinen metsästrategia, jonka “kansallinen strategiauniversumi” sisältää yli 40 erilaista metsiin kohdistuvia strategiaa ja ohjelmaa.

Ilmastopolitiikassa metsille on suunniteltu rooli hiilinieluina. Kun tarkastellaan Suomen vaikutusta hiilidioksidipäästöihin ja sitä kautta ilmastonmuutokseen, on huomioitava kaksi asiaa: yhtäältä (brutto)päästöt ilmakehään ja toisaalta ilmakehästä pois sidotut päästöt eli nielut. Kokonaisvaikutuksen ilmastonmuutokseen aiheuttavat nettopäästöt, jotka saadaan laskettua vähentämällä päästöistä nielut.  Hiilineutraaliudessa ajatus on, että päästöt ja nielut ovat yhtä suuret.

Suomen vaikutus ilmastonmuutokseen – nettopäästöt ovat kasvaneet

Ilmastopaneelin mukaan kansainväliset sopimukset edellyttävät, että Suomi olisi hiilineutraali varhaisella 2030-luvulla ja hiilinegatiivinen pian sen jälkeen. Ilmasto- ja energiastrategiassa asia oli kaavailtu niin, että päästöt laskevat vuoteen 2035 mennessä noin 21 miljoonaan tonniin, jonka kuittaavat vastaavan suuruiset maankäyttöalan – käytännössä metsien – nielut.

Nyt nieluja ei enää ole. Vaihtoehtoja on kaksi: vähennetään päästöjä nykyistä ripeämmin tai kasvatetaan nieluja, mieluummin tietysti molempia. Päästöjen nopeamman vähentämisen haasteena on, että nyt olisi edettävä puhdistuvan energia-alan lisäksi muillekin alueille, kuten liikenteeseen.

Nielujen kasvattamiseksi niin Ilmastopaneeli kuin Syke ovat esitelleet lukuisia kustannustehokkaita keinoja. Mistä sitten kiikastaa? Perusristiriita syntyy ilmastopolitiikan sääntelyjärjestelmästä. Suuri osa päästöistä kuuluu päästökaupan piiriin. Päästäjä ostaa päästöoikeuksia, mistä on sille suoraan kustannuksia, “saastuttaja maksaa” -periaatteen mukaisesti. Hiilinielujen ylläpidosta sen sijaan kustannukset kantaa koko yhteiskunta.

Vain päästäjällä on suora taloudellinen syy vähentää päästöjä, kun taas valtion olisi tavalla tai toisella puututtava nielujen heikentäjän toimintaan. Poliittisesti helpompaa on ollut antaa asian vain olla ja toivoa, että nieluja riittää tai odottaa, että asiaan puuttuu joku muu, kuten Euroopan unioni.

Tästä perusristiriidasta seuraa monitasoinen moraalikadon ongelma. Jos toimija tekee käyttöenergiaa polttamalla fossiilisia polttoaineita, joutuu toimija maksamaan lisätuotannosta ja -päästöistä lisää päästömaksuja, mutta jos toimija tuottaa käyttöenergiaa polttamalla puuta, lisäkäytön mahdolliset seuraukset nieluvähentyminä kuittaa valtio. Kansallisella ja kansantalouden tasolla esimerkiksi energiateollisuus tekee miljardeilla ilmastotoimia, joilla vähennetään (brutto ja siten myös netto-) päästöjä, ja samaan aikaan metsäteollisuus kasvattaa tuotantoaan, joka alentaa nieluja ja siten kasvattaa (netto-)päästöjä.

Vain päästäjällä on suora taloudellinen syy vähentää päästöjä, kun taas valtion olisi tavalla tai toisella puututtava nielujen heikentäjän toimintaan. Poliittisesti helpompaa on ollut antaa asian vain olla ja toivoa, että nieluja riittää tai odottaa, että asiaan puuttuu joku muu, kuten Euroopan unioni.

Ilmastopoliittisesti nielujen häviäminen kertoo myös seikasta, joka saattaa olla hapan todettavaksi. Suomi ei ole ilmastoasioiden edelläkävijä, vaan pikemminkin jäljessä EU:n keskitasosta. EU:ssa kaiken kaikkiaan ilmastopäästöt (netto eli unionin vaikutus ilmastonmuutokseen) ovat vähentyneet vuosina 1990–2022. Suomessa sen sijaan ilmastopäästöt ovat kasvaneet vuoteen 1990 verrattuna.

Kuvio 2. EU-maiden (EU27) ilmastopäästöjen kehitys (sininen käyrä), Suomen ilmastopäästöjen kehitys (punainen käyrä). Indeksi 1 = vuosi 1990. Lähde: European Environment Agency

Metsäteollisuuden osuus nieluvelasta

Jos puun käytöstä vapautunut hiili sitoutuu uudelleen kasvavaan puuhun, on käyttö hiilineutraalia, koska ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ei muutu. Tällaisessa “hiili pyörii ilmakehään ja takaisin” -tilanteessa ei kuitenkaan synny nettopäästöjä vähentävää hiilinielua, koska hiilivarasto ei kasva.

EU:ssa on otettu käyttöön keino seurata ilmakehään ja takaisin -kiertoa. Maankäyttöä koskevassa sääntelyssä on määritelty kullekin maalle niin kutsuttu vertailutaso, jolla sen metsien hiilinielu on ollut tietyllä aikavälillä ja tietyillä metsänkäsittelyn tavoilla. Kun tämä vertailutason kokoinen hiilinielu säilyy, tiedetään että “nieluvelkaa” suhteessa vertailuhetken tilanteeseen ei synny.

Ei ole yksinkertaista laskea, mikä osuus nieluvelasta kuuluu millekin puunkäyttäjäryhmälle. Karkeasti arvioiden kullekin ryhmälle kuuluu nieluvelasta se osuus, minkä ne prosentteina käyttävät vuosittaisesta puunkorjuusta. Tarvitaan siis tieto nieluvelan määrästä ja puunkäyttäjien puunkäytön osuuksista.

Tällainen laskelma on tehty taulukoon 1 ja kuvioon 3. Suomelle määritelty metsänielun vertailutaso on 21,2 Mt (miljoonaa tonnia). Esimerkiksi vuonna 2022 metsänielu oli päästö, suuruudeltaan 2,7 Mt, jolloin nieluvaje oli kaiken kaikkiaan 23,9 Mt. Metsäteollisuus käytti tuona vuonna 82 prosenttia kaikesta korjatusta puusta, jolloin sen osuudeksi nieluvelasta tulee noin 19,6 Mt. Tämä on siis metsäteollisuuden osuus Suomen kansallisesta ilmastovaikutuksesta, samaan tapaan kuin metsäteollisuuden fossiiliset päästötkin.

Taulukko 1. Metsäteollisuuden ja energiateollisuuden osuus metsien nieluvajeesta, laskettuna niiden kotimaisen puunkäytön osuuden mukaisesti. Lähteet: Tilastokeskus ja Luonnonvarakeskus.

Sama laskelma on esitetty kuviona 3. Pylvään korkeus edustaa koko nieluvelkaa. Vuonna 2020 metsänielu oli kooltaan 9,6 Mt, jolloin vertailutasoon 21,1 Mt jäi vajausta 11,5 Mt. Kotimaisen puunkäytön perusteella siitä 9,6 Mt on metsäteollisuuden osuus. Vuosina 2021, 2022 ja 2023 pylväs on korkeampi kuin vertailutaso, koska nieluvajeeseen on laskettava mukaan myös metsien hiilipäästö.

Kuvio 3. Nieluvaje vuosina 2020–2023 ja metsäteollisuuden ja energiateollisuuden osuudet siitä niiden kotimaisen puunkäytön mukaisesti laskettuna. Lähteet: Tilastokeskus ja Luonnonvarakeskus

Jotta eri teollisuuden alojen ilmastovaikutusta voidaan vertailla, on tämä nieluvelka otettava huomioon. Tällainen vertailu vuodelle 2022 on esitetty kuviossa 4, jossa on laskettu yhteen metsäteollisuuden fossiiliperäiset päästöt ja metsäteollisuuden osuus nieluvajeesta.

Kuvio 4. Teollisuuden alojen kokonaisvaikutus nettopäästöihin vuonna 2022, punaisella osuus nieluvelasta, muut värit fossiilisia päästöjä. Päästötiedot perustuvat teollisuuden vähähiilitiekarttoihin.

Kuviosta näkyy, että metsäteollisuuden kokonaisvaikutus Suomen ilmastopäästöihin oli vuonna 2022 huomattavasti suurempi kuin muiden teollisuuden alojen – kutakuinkin yhtä suuri kuin teknologia-, kemian ja energiateollisuuden yhteensä.

Miten voisimme toimia toisin?

Käyttämällä liikaa puuta metsäteollisuus maksimoi voittojaan ja lisää kielteistä ilmastovaikutustaan – mutta ei maksa siitä, koska nielukadon kuittaa veronmaksaja. Muut teollisuuden alat eivät nauti tällaista etua. Asiaa ei kuitenkaan ole kansallisessa ilmasto- tai teollisuuspolitiikassa reilusti sanottu ääneen.

Mikäli metsätaloudessa noudatettaisiin markkinaehtoista päästövähennyslogiikkaa, kuten muilla teollisuuden aloilla, puun varastoiman hiilen ja hiilensidonnan arvo näkyisi metsänomistajan tuloissa. Vastaavasti puun hinta kohoaisi, jolloin “saastuttaja maksaa” -periaatteen mukaisesti hiilinieluja pienentävien tuotteiden ostaja maksaisi tuotteiden kielteisestä ilmastovaikutuksesta.

Käyttämällä liikaa puuta metsäteollisuus maksimoi voittojaan ja lisää kielteistä ilmastovaikutustaan – mutta ei maksa siitä, koska nielukadon kuittaa veronmaksaja. Muut teollisuuden alat eivät nauti tällaista etua.

Suomen metsäalan edunvalvontaa tulisikin suunnata nykyisten metsänkäyttömuotojen jumittuneesta puolustamisesta globaalin sääntelyn tiukentamiseen ja taata metsäalan kestävyys kansallisella lainsäädännöllä. Jos puun hinta nousisi vain Suomessa, voisi seurauksena olla teollisuuden joukkopako ilman että saavutettaisiin positiivisia seurauksia globaalien tavoitteiden näkökulmasta. Jos sen sijaan puun ja metsän arvo tunnistettaisiin EU-tasolla, voitaisiin metsäteollisuutta auttaa esimerkiksi suojatulleilla. Koska Suomessa on vahvaa metsäteollisuuden ja myös päästövähennysten osaamista, tiukentuva globaali sääntely vahvistaisi suomalaisen metsäteollisuuden suhteellista asemaa.

Hakkuumäärien pitäisi tuoreiden laskelmien mukaan laskea nykytasolta 5–10 Mm³ (miljoonaa kuutiometriä), jotta hiilinielu- ja monimuotoisuustavoitteet saavutettaisiin. Noin 60–65 Mm³ taso mahdollistaisi sekin pitkälti nykyisen kaltaisen metsäteollisuuden ekosysteemin. Muutoksia nähtäisiin lähinnä kaikkein alhaisimman jalostusarvon puun käytössä. Puun polttoa teollisuudessa ja voimalaitoksissa voitaisiin kohdistaa nykyistä tarkemmin kalliin sähkön ja lämmön ajankohtiin.

“Unohdetaan nielupolitiikka”

Palataan vielä lopuksi ilmastopolitiikkaan. Metsäkeskustelussa joidenkin eturyhmien suunnalta on esitetty myös, että nieluista ei kannattaisi ylipäätään ilmastopolitiikassa sen kummemmin huolehtia. Pääasia ovat päästövähennykset.

Jos Suomi omaksuu “unohdetaan nielupolitiikka”-linjan, päästövähennyksistä metsäalan ulkopuolella tulee entistä tärkeämpiä ja kiireellisempiä. Painetta kohdistuu esimerkiksi muun teollisuuden ja liikenteen päästöihin.

Mutta pää jää vetävän käteen metsäalalla myös tätä kautta. Kemiallisen metsäteollisuuden piipunpääpäästöt olivat vuonna 2022 noin 20 Mt (fossiiliset 2 Mt ja biogeeniset 18 Mt). Jos oletetaan, että vuosittaiset päästö- ja nielutasot pysyisivät vuoden 2022 tasolla, niin metsäteollisuuden tuotteita  voitaisiin pitää hiilineutraaleina vain, jos  kutakuinkin tuo päästömäärä (20 Mt) kerättäisiin piipun päästä talteen ja varastoitaisiin pysyviin hiilivarastoihin.

Hiilidioksidin kierrättäminen esimerkiksi sähköpolttoaineiksi ei vähentäisi ilmakehään päätyviä biogeenisiä päästöjä, koska hiili vapautuisi nopeasti ilmaan autojen pakoputkista. Metsäteollisuuden päivitetyn vähähiilitiekartan mukaan talteen otettu ja varastoitu hiilidioksidi olisi kuitenkin suuruudeltaan vain 1 Mt vasta vuonna 2040. Metsäteollisuuden vanhat tai uudet tuotteet eivät ole hiilineutraaleja, jos arvoketjun nettovaikutukset nopeuttavat ilmastonmuutosta.

Poliittinen viivyttely ja metsäteollisuuden vapaamatkustajuuden salliminen vie pohjaa uskolta markkinajärjestelmään ja viitoittaa tietä ilmastokaaoksen tai yhä kokonaisvaltaisemman poliittisen sääntelyn maailmaan.

Hiilinielujen pelastamisen ja hiilenkaappausteknologioiden väliseen vertailuun voidaan myös ottaa laajempi kansantaloudellinen näkökulma. Tuoreen tutkimuksen mukaan nieluja on mahdollista kasvattaa “kustannustasolla 20 euroa per sidottu hiilidioksiditonni. Vastaavasti päästöjen sitominen savukaasuista ja varastointi pois ilmakehästä maksaa nykyarvioiden mukaan noin 130 euroa per tonni.” Hiilinielujen kansantaloudellista kannattavuutta korostaa niiden edullisuuden lisäksi, että niiden lisääminen luo työllisyyttä eikä vaadi sijoituksia tuontiteknologiaan.

Taloudellisesti suhteellisen halpoja ja teknisesti helppoja nielutoimia on siis olemassa. Päästövähennykset on tehtävä joka tapauksessa, joskin niiden riuska nopeuttaminen “nielut unohtaneessa” maailmassa olisi monin tavoin tarpeettoman raskasta. Joka tapauksessa poliittinen viivyttely ja metsäteollisuuden vapaamatkustajuuden salliminen vie pohjaa uskolta markkinajärjestelmään ja viitoittaa tietä ilmastokaaoksen tai yhä kokonaisvaltaisemman poliittisen sääntelyn maailmaan.

YTM, ekonomisti Jussi Ahokas tutkii kestävyyssiirtymän poliittista taloutta BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon.

OTM Tellervo Ala-Lahti toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa ympäristölainsäädännön ja innovaatiopolitiikan suhteesta Helsingin yliopistoon.

FT, dosentti Jussi T. Eronen toimii professorina Ekosysteemit ja ympäristö -tutkimusohjelmassa Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnnassa ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

YTM Antti Haataja toimii tietoasiantuntijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KTT, dosentti Paavo Järvensivu tutkii ekologisen jälleenrakennuksen poliittista taloutta ja kulttuuria BIOS-tutkimusyksikössä.

FT, dosentti Karoliina Lummaa tekee humanistista ympäristötutkimusta BIOS-tutkimusyksikössä.

FT Ville Lähde toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

KuM Antti Majava toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja tekee väitöskirjaa sosioekonomisella näkökulmalla Helsingin yliopistoon.

VTT Tero Toivanen toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja Helsingin yliopistossa talous- ja sosiaalihistorian tieteenalalla.

FT, dosentti Tere Vadén toimii tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä.

Artikkelin kuvituskuva: Avik Dey / Unsplash

Artikkelia päivitetty 11.2.2025 klo 15.05: Korjattu kuvateksti kuvioon 1, jossa infografiikkan selitteet olivat väärillä käyrillä.

Julkaisu Metsäteollisuuden kestävyyspäivitys – Osa 1: Miksi metsäteollisuudella on ilmastopoliittinen erityisasema? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n odotettu erikoisraportti ilmastonmuutoksesta ja maankäytöstä ilmestyi elokuun alkupuolella.

Raportin suomalainen julkistustilaisuus pidettiin Helsingissä Tiedekulmassa 8. elokuuta. Luonnonvarakeskuksen, Strategisen tutkimuksen ja ympäristöministeriön järjestämässä tilaisuudessa suomalaiset tutkijat esittelivät raportin sisältöä, ja siitä käytiin tutkijoiden, poliitikkojen ja teollisuuden edustajien paneelikeskustelu.

Kuten viime vuonna julkaistu erikoisraportti Climate Warming of 1,5°C, tämäkään raportti ei tuonut merkittäviä tiedollisia mullistuksia ilmastotutkimusta ja -politiikkaa seuranneille. IPCC:n raporttien tehtävä ei olekaan ensisijaisesti uuden tiedon tuottaminen vaan olemassa olevan kerääminen, vertailu ja suhteuttaminen ilmastonmuutoksen kokonaiskuvaan. Yllätykset liittyvät siihen, mitkä tutkimuksen näkemykset saavat eräänlaisen virallisen leiman ja siten mahdollisesti nostetta ilmastopolitiikassa.

Raporttien tehtävä ei olekaan ensisijaisesti uuden tiedon tuottaminen vaan olemassa olevan kerääminen, vertailu ja suhteuttaminen ilmastonmuutoksen kokonaiskuvaan.

Raportissa on neljä pääviestiä. Ensinnäkin ilmastonmuutos vaikuttaa jo nyt lukuisin tavoin ruoantuotantoon ja muihin maankäyttöön liittyviin käytäntöihin sekä luonnon monimuotoisuuteen, ja vaikutukset pahentuvat muutoksen edetessä.

Toiseksi nykyiset maankäytön tavat kiihdyttävät ilmastonmuutosta. Kolmanneksi maankäytön ongelmat, kuten aavikoituminen tai maan laadun heikkeneminen, aiheutuvat lukuisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta, joista ilmasto on hankala tai hedelmätön rajata erilleen.

Neljänneksi ratkaisuja on löydettävissä, mutta ne vaativat laajoja ja koordinoituja yhteiskunnallisia muutoksia.

Tarkempaa tietoa raportin sisällöstä saa esimerkiksi kansallisen tiedotustilaisuuden tallenteesta, Carbon Brief -sivuston esittelystä sekä World Resources Instituten blogista. Nostan seuraavassa esiin joukon raportin olennaisimpia ulottuvuuksia ja tarkastelen lopuksi sen vastaanottoa kotimaisissa tiedotusvälineissä.

Maan nettonielu ei anna aihetta tyytyväisyyteen 

Maankäyttösektori (agriculture, forestry and other land use, AFOLU) aiheuttaa hiilidioksidiekvivalenteiksi yksiköiksi muunnettuna noin 23 prosenttia kaikista ihmistoiminnasta johtuvista kasvihuonekaasupäästöistä. Tärkeimpien kasvihuonekaasujen – hiilidioksidin (13 %), metaanin (44 %) ja dityppioksidin (82 %) – osuudet vaihtelevat kuitenkin merkittävästi.

Vaikka maankäyttösektori on merkittävä hiilidioksidipäästöjen lähde, maa-alueet kuitenkin sitovat kaikista ihmistoiminnan hiilidioksidipäästöistä noin 30 prosenttia. Maa on siis nettonielu, joskin monimutkaiset hiilen vuot maan ja ilmakehän välillä tekevät luonnollisen ja ihmislähtöisen erottamisen hyvin vaikeaksi.

Metaani- ja dityppioksidipäästöt ovat kuitenkin kasvussa, eikä niille ole vastaavaa nielua. Tämä on äärimmäisen tärkeää muistaa, kun puhutaan maasta nettonieluna.

Ihmistoiminta maankäyttösektorilla myös vähentää reilusti maan hiilinielujen potentiaalia, eli suurempi osa hiilidioksidipäästöistä jää ilmakehään.

Ilmastovaikutukset eivät tosimaailmassa tottele sektorirajoja. Toisin sanoen ei riitä, että maa on hiilidioksidin nettonielu, vaan olennaista on lopputulos eli kasvihuonekaasujen pitoisuudet ilmakehässä. Maa-alueet ovat päästölähde, kun kaikki kasvihuonekaasut huomioidaan. Ihmistoiminta maankäyttösektorilla myös vähentää reilusti maan hiilinielujen potentiaalia, eli suurempi osa hiilidioksidipäästöistä jää ilmakehään.

Hiilidioksidipäästöjä onkin valaisevaa hahmottaa kolmen nielun kautta – merten, maan ja ilmakehän. Hiilidioksidin päätyminen ilmakehän nieluun saa aikaan ilmastonmuutosta, merten nieluun päätyessään taas happamoitumista – mikä usein unohtuu, kun sanotaan, että meri on ”auttanut ilmastonmuutoksen hillinnässä”.

Maan hiilinieluihin sen sijaan ei liity vastaavaa lähtökohtaista ongelmaa. Lisäksi ilmastonmuutos vaikuttaa monin tavoin maan ja meren nieluihin: esimerkiksi meriveden lämpenemisen aiheuttama kerrostuminen heikentää hiilen kulkeutumista syvemmälle.

Myös metsien ja maaperän nielujen tilanne voi muuttua paikallisten olosuhteiden muuttuessa ilmastonmuutoksen myötä tai silloin, kun ekosysteemejä vaurioitetaan. Tätä kirjoittaessani Amazonin sademetsien tulipalot herättävät huomiota (laajoja metsä- ja maastopaloja on käynnissä muuallakin), mutta tutkijat ovat kantaneet huolta trooppisten metsien hiilinieluista jo pitkään. Tuoreessa Nature-lehden numerossa muistutetaan myös boreaalisen metsävyöhykkeen palojen vaaroista.

Toimet maankäyttösektorilla eivät voi korvata päästövähennyksiä muilla alueilla.

Lisäksi vaikka hiilinielut eivät kääntyisi hiilen lähteiksi, vakaissa oloissakin biologisilla nieluilla on kyllästymispisteensä, eli ajan myötä hiilinielu heikkenee.

Niinpä toimet maankäyttösektorilla eivät voi korvata päästövähennyksiä muilla alueilla, kuten Helsingin yliopiston tutkija Tuomo Kalliokoski totesi painokkaasti IPCC-raportin kansallisessa julkistustilaisuudessa.

Tämä on ensinnäkin puhdas mittakaavakysymys ja toiseksi aikakysymys – monet maankäyttösektorin päästöjä hillitsevät ja nieluja tukevat toimet vaikuttavat hitaasti. Tämä tärkeä viesti sai näkyvän aseman raportin yhteenvedon päätteeksi.

Yhteishyödyt ja vaikeat valinnat

Raportti korostaa toistuvasti yhteishyötyjen (co-benefits), eräänlaisten win-win-ratkaisujen mahdollisuutta. Suurta joukkoa maankäyttösektorin mahdollisia hillintä- ja sopeutumistoimia verrattiin sekä kestävän kehityksen päämääriin (SDG) että hallitustenvälisen luontopaneeli IPBES:in lanseeraamiin luonnon ihmiselle tarjoamiin hyötyihin (nature’s contributions to people, NCP). Edistävätkö vai haittaavatko toimet niitä?

Raportti esittää useita toimia, jotka joko eivät tuota merkittäviä haittoja tai voivat aiheuttaa suoranaisia yhteishyötyjä esimerkiksi köyhyyden torjunnalle tai ruokaturvalle. Näistä mittakaavaltaan merkittävimpiä ja nopeimmin vaikuttavia ovat olemassa olevien metsien, soiden ja kosteikkojen suojelu sekä vaurioituneiden alueiden ennallistamistoimet.

Potentiaaliltaan suurimmat yhteishyötyjä mahdollistavat toimet liittyvätkin ruokajärjestelmän muutoksiin.

Ruokajärjestelmä tuottaa 21–37 prosenttia kaikista kasvihuonepäästöistä. Potentiaaliltaan suurimmat yhteishyötyjä mahdollistavat toimet liittyvätkin ruokajärjestelmän muutoksiin. Tämä ei ole yllätys, sillä noin puolet jäättömästä maapinta-alasta on ruoantuotannon käytössä.

Kuten Aalto-yliopiston tutkija Elina Lehikoinen muistutti raportin julkistamistilaisuudessa, ruoantuotannon merkittävä lisääminen on mahdollista ilman uuden peltoalan raivaamista, puhumattakaan siitä, että tuotannon kasvattaminen ei yksinään voi ratkaista nälkä- ja ravitsemusongelmia.

Raportti korostaa sekä ruokahävikin että eläintuotannon osuuden vähentämistä, jolla olisi mahdollisuus ”vapauttaa maata” muuhun käyttöön.

Ruoantuotannon tehostaminen (increased food production) eli olemassa olevan tuotantoalan parempi hyödyntäminen korostuu raportissa myös, mutta sen kuvaus jää epämääräiseksi – tuotantoa täytyy lisätä ”kestävästi”. Esimerkiksi keinokastelun voimakas lisääminen makean veden niukkuudesta kärsivillä alueilla ei ilmiselvästi olisi kestävää, ja olennaista on myös se, mitä kasvatetaan.

Toisaalta IPCC:n raportti varoittaa, että joidenkin keinojen käyttäminen suuressa mittakaavassa voi tuottaa merkittäviä haittoja esimerkiksi ruokaturvalle, vesihuollolle, maaperän tilalle tai luonnon monimuotoisuudelle.

Näistä nostetaan esiin etenkin bioenergia hiilen talteenotolla (BECCS) ja metsittäminen. Vaikka raportin kaavioissa kummankin tekninen potentiaali kuvataan suureksi, varoitukset ovat toistuvia ja painavia – potentiaaleja ei siis suositella toteutettavaksi. Tätä korostettiin myös raportin kansallisessa julkistamistilaisuudessa.

Metsät ja bioenergiaviljelmät voivat esimerkiksi vaarantaa ruoantuotantoa tai monokulttuurisina luonnon monimuotoisuutta tai edistää maaperän heikentymistä tai vesivarojen hupenemista.

Mitä huonommin päästöleikkauksissa edistytään, sitä enemmän painetta kohdistuu metsittämisen ja bioenergian tuotannon laajentamiseen kestämättömiin mittasuhteisiin.

Tämä kytkeytyy päästöleikkauksiin: mitä huonommin niissä edistytään, sitä enemmän painetta kohdistuu metsittämisen ja bioenergian tuotannon laajentamiseen kestämättömiin mittasuhteisiin. Climate Change News kertoo artikkelissaan, miten Brasilian johdolla joukko maita kamppaili siivotakseen BECCS-kritiikkiä lopullisesta versiosta. Sen laajamittainen hyödyntäminen kun on houkuttelevaa niille tahoille, joille joko päästöleikkaukset ovat vastenmielisiä tai massiivinen bioenergian käyttö olisi suuri taloudellinen mahdollisuus.

Mittakaava on olennaista sekä yhteishyötyjen että haittojen syntymiselle. BECCS ja metsittäminen eivät kumpikaan saa raportissa täystyrmäystä, mutta niiden toteuttaminen useiden hiiligigatonnien vuositason mittakaavassa aiheuttaisi merkittäviä haittoja.

Monet yhteishyötyjä tuottavat keinot esimerkiksi ruokajärjestelmässä taas vaatisivat uusien käytäntöjen opettelua sadoilta miljoonilta tuottajilta tai kulutustottumuksissa perustavanlaatuista kulttuuristen asenteiden muutosta.

Mittakaavan lisäksi asiaan vaikuttavat yhteiskunnalliset kehityspolut: miten energiantarve kehittyy, millä tavalla nälkää ja köyhyyttä torjutaan, miten väestönkehitykselle käy ja ketkä pääsevät osallistumaan keinojen valintaan ja toteuttamiseen.

”Vapautuuko” maata ruoantuotannosta niin, että esimerkiksi metsittämistä voidaan tehdä kestävästi, vai joutuvatko toimet kilpasille? Aiheuttaako tuotannon siirtymä elinkeinojen menetystä, joka heikentää ruokaturvaa? Tämän raportin myötä sosioekonomisista kehityspoluista on keskusteltava aiempaa syvällisemmin.

Kokonaisvaltaisuus ja kontekstisidonnaisuus

Yhteishyötyjen mahdollisuuksien toteuttamisessa raportissa korostetaankin yhtäältä toimien kokonaisvaltaisuutta, toisaalta niiden soveltamista paikalliseen kontekstiin. Raportti peräänkuuluttaa yhteiskunnallista koordinaatiota, jotta toimet yhdellä sektorilla eivät söisi muiden toimien saavutuksia tai toteutusmahdollisuuksia.

Raportti peräänkuuluttaa yhteiskunnallista koordinaatiota, jotta toimet yhdellä sektorilla eivät söisi muiden toimien saavutuksia tai toteutusmahdollisuuksia.

Toisaalta kokonaisvaltaisuus tarjoaa politiikkapuheessa helposti takaportin: vetoamalla ”holistiseen” tarkastelutapaan voidaan torjua juuri omaan alaan kohdistuvia toimia.

Kontekstisidonnaisuudella taas on sekä ekologinen että yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Ekosysteemien luonne ja paikalliset olosuhteet vaihtelevat ympäri maailmaa niin paljon, että kaikkialle soveliaita toimia ei yksinkertaisesti ole.

Toimet tulisi sovittaa myös paikallisiin yhteiskunnallisiin oloihin, ja tässä raportti painottaa toistuvasti etenkin haavoittuvaisessa asemassa olevien väestöryhmien huomiointia, naisten merkitystä, alkuperäisyhteisöjä ja kaiken kaikkiaan sellaista ekologista oikeudenmukaisuutta, joka on perinteisesti ollut enemmän kansalaisjärjestöjen heiniä.

Toimet tulisi sovittaa myös paikallisiin yhteiskunnallisiin oloihin.

Tämä onkin ehkä omaleimaisin uuden raportin piirre ja mitä ajankohtaisinta esimerkiksi Amazonin sademetsän tilanteen kannalta.

Suomalainen erityisyys

Heti raportin ilmestyttyä suomalaisissa tiedotusvälineissä nousivat kärkeen jo ennestään tutut kysymykset: metsät, turve ja naudat. Vaikka Helsingin Sanomien ensimmäinen juttu käsitteli raporttia melko monipuolisesti, metsäkato ja turvemaat saivat päähuomion, kuten seuraavassakin artikkelissa.

On huomattavaa, että ruoantuotanto ja siinä etenkin raportin korostama eläintuotanto ei noussut lehden ensimmäisissä jutuissa näkyvään rooliin, kun taas Yle lähti sillä liikkeelle ensimmäisessä artikkelissaan ja poliitikkokyselyssään.

Myös Lännen Median jutussa eläintuotanto oli kärkenä. Se nosti myös poikkeuksellisesti esiin kokonaisvaltaisten politiikkatoimien tarpeen raportin pääviestinä – muutoin tällaiset näkymät hukkuivat kansallisesti merkittävien yksittäisten asiakysymysten ruotimiseen.

Maaseudun Tulevaisuuden juttu välitti lähinnä Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliiton MTK:n viestiä, jossa korostui suomalaisen metsänhoidon puolustus ja eläintuotannon aseman perustelu ”ruokaturvalla” – joka tosin tarkoitti ensisijaisesti kansallista ruokaomavaraisuutta tai huoltovarmuutta.

Taivaltaan aloittavan hallituksen sisäiset jännitteet näkyivät raportin vastaanotossa välittömästi. Merkittävää onkin, että aiemmin ilmastotoimien vastustamista hallinneiden perussuomalaisten sijaan näkyvässä asemassa oli keskusta.

Keskustalaisen Suomenmaan artikkelin päälähteenä oli eduskunnan ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Hannu Hoskonen, joka kritisoi ”ilmastohysteriaa”, pelotteli suomalaisen maatalouden alasajolla, näki kotimaisuuden tärkeimpänä ympäristötakeena ja viittasi raportin ongelmien koskevan lähinnä muuta maailmaa. Myös SDP:läinen Demokraatti nojasi jutussaan yllättäen Hoskoseen, joka toppuutteli ”ilmastopaniikkia”.

Tulevaisuuden ennakoinnin ja käytäntöjen muutoksen sijaan voimia käytetään siilipuolustukseen kaikenlaisen muutoksen estämiseksi.

Kontekstuaalisuuden korostus tahtookin Suomessa kääntyä edelleen täkäläisten toimintatapojen puolustamiseksi ja kokonaisvaltaisuus vastuun sysäämiseksi muulle maailmalle. Tämä näkyi myös teollisuuden edustajien puheenvuoroissa raportin kansallisessa julkistamistilaisuudessa.

Ongelmat ovat muka muualla ja kestävyys suomalainen erityispiirre. Tulevaisuuden ennakoinnin ja käytäntöjen muutoksen sijaan voimia käytetään siilipuolustukseen kaikenlaisen muutoksen estämiseksi.

Poliittisesti on suuri riski, että raportin vastaanotto keskittyy nykyistä hallitusta ja etenkin keskustaa ja vihreitä erilleen repiviin erimielisyyksiin. Koordinoituun yhteiskunnalliseen muutokseen on tältä pohjalta kovin pitkä matka.

Julkaisu IPCC:n maankäyttö­raportin viesti ja suomalainen vastaanotto ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO on varoittanut jo parin vuoden ajan, että maailman nälkäisten määrä on kasvussa. Lisääntyneet ruokakriisit ja konfliktit sekä ilmastonmuutos ovat perumassa niitä saavutuksia, joita juhlittiin vielä 2015 YK:n vuosituhattavoitteiden seurantakauden päättyessä.

IPCC:n tuore raportti taas varoittaa, että parhaassakin tapauksessa ruoantuotanto kärsii lähitulevaisuudessa.

Julkisuudessa toistuu FAOn varoitus, että ruokaa tarvitaan 50 prosenttia lisää vuoteen 2050 mennessä. Toisaalta jo nykyinen ruokajärjestelmä aiheuttaa kestämättömiä ympäristöongelmia. Yhtälö vaikuttaa mahdottomalta.

Tilanne on eittämättä vaikea mutta ei toivoton. Ratkaisujen hahmottamiseksi on tärkeää ymmärtää nälkäkysymyksen luonne kunnolla. Jos ongelmaa ei ymmärretä oikein, etsitään myös vääriä ratkaisuja.

Kuinka paljon nälkäisiä on?

Kun nälkäisten määrästä puhutaan, viitataan yleensä FAOn raporttien näkyvimpään lukuun: tällä hetkellä nälkää näkee 821 miljoonaa ihmistä ja luku on kasvussa. Käänne nälkäisten määrässä kyseenalaistaa pitkään vallalla olleen kertomuksen, että tehostuva ja keskittyvä ruoantuotanto ja maailmankauppa ovat parhaat tavat taistella nälkää vastaan. Kun nälkälukuja katsotaan tarkemmin, koko tarina on lähtöjäänkin kyseenalainen.

Mainittu luku, 821 miljoonaa, on muodostettu ainoastaan ruoan energiasisältöä eli kaloreita katsomalla. Kuten kansainvälinen köyhyysraja, myös tämä nälkäraja on asetettu toivottoman alas. Se määrittyy ”paikallaan pysyvän elämäntavan minimivaatimusten” mukaisesti. Maailman köyhimmät ja nälkäiset kuitenkin tekevät keskimäärin raskasta fyysistä työtä.

Mikäli nälkä hahmotetaan vain kalorien puutoksena ja sitä torjutaan siltä pohjalta, tuloksena voi olla vajaaravitsemuksen lisääntyminen.

Jos nälän kaloriraja asetetaan inhimillisemmälle tasolle, nälkäisten määrä kasvaa 1,5 miljardiin. Samalla tilastot eivät myöskään osoita nälkäisten määrän vähentymistä viime vuosina – eli ihmisiä on ”pakkaantunut” nykyisen nälkärajan yläpuolelle.

Mittaustapa ei myöskään huomioi vuodenaikaisvaihtelua. Osan vuodesta nälkää näkevä ihminen ei siis ole näiden tilastojen mukaan nälkäinen.

Ruoka ei ole pelkkiä kaloreita

On tietysti selvää, että ruoka ei ole pelkkää energiaa vaan myös proteiineja, rasvoja, kuituja, vitamiineja ja hivenaineita. Vajaaravitsemus on ”kalorinälkää” huomattavasti laajempi ongelma ja vaivaa arvioista riippuen 1,5–3 miljardia ihmistä maailmassa.

Vajaaravitsemus aiheuttaa monenlaisia terveysongelmia, ja erityisen tuhoisaa se on pienille lapsille elämän ensimmäisen tuhannen päivän aikana. Nälän vaurioittama elimistö ei koskaan kehity kunnolla, eikä ihminen pysty myöhemminkään käyttämään ruoan ravinteita hyödykseen täysipainoisesti.

Tämä vaikuttaa myös seuraaviin sukupolviin, ja se tekee nälästä ylisukupolvista aina biologiselle tasolle asti.

Mikäli nälkä hahmotetaan vain kalorien puutoksena ja sitä torjutaan siltä pohjalta, tuloksena voi olla vajaaravitsemuksen lisääntyminen. Kun nälkää vastaan käydään vehnällä ja riisillä, nälkätilastot voivat kaunistua nopeasti, mutta samalla vajaaravitsemuksen aiheuttamat ongelmat voivat lisääntyä.

Tähän perustuu se, että yhtäaikainen ylipainoisuus ja ravitsemusongelmat on yhä enemmän maailman köyhien ongelma.

Tarvitsemmeko puolet lisää ruokaa?

FAOn varoitus ruoan tarpeen lisääntymisestä 50 prosentilla vuoteen 2050 mennessä on vakiintunut ruokapoliittisen keskustelun perusoletukseksi. Ruokaa tarvitaan lisää. Tätä tukee nälän näkeminen ennen kaikkea määräkysymyksenä kalorimääritelmän kautta.

Ajatus 50 prosentin lisätarpeesta ei kuitenkaan syntynyt laskelmasta, että näin saataisiin maailma ruokittua. Taustalla oli arvio business as usual -kehityksestä ruoan markkinakysynnässä ja kysymys siitä, voitaisiinko siihen vastata.

Laskelma tarkasteli siis ostovoimaista kysyntää, ei ruoan todellista tarvetta. Mikäli tuotantoa onnistuttaisiin kasvattamaan, miljardien ravitsemusongelmat säilyisivät edelleen.

Ajatus, että maailman nälkäongelma ratkaistaan ensisijaisesti tuotantoa kasvattamalla, on perustavanlaatuisesti virheellinen.

Ajatus, että maailman nälkäongelma ratkaistaan ensisijaisesti tuotantoa kasvattamalla, on perustavanlaatuisesti virheellinen. Se ohjaa ruokapolitiikkaa kapeasti teknologiseen tehostamiseen, keskittämiseen ja kaupan vapauttamiseen.

Tosiasiassa kaloreina mitattuna ruokaa riittää globaalisti koko ihmiskunnalle. Myös mantereittain tarkasteltuna ruoan ylijäämää on kaikkialla, vaikka paikallisesti puutetta onkin. Valtaosa maailman aliravituista lapsista asuu maissa, joissa on ruokaylijäämää.

Kun otetaan huomioon eläintuotannon valta-asema ja sen heikko hyötysuhde sekä erilaiset hävikin muodot, ylituotanto on maailman ruokajärjestelmän peruspiirre. Silti 2–3 miljardia ihmistä kärsii nälästä laajemmin ymmärrettynä.

Laskennallisesti ruoantuotanto yhtä ihmistä kohden on kasvanut jo pitkään nopeammin kuin väestön määrä, mutta se ei ole näkynyt vastaavasti nälkä- tai köyhyysluvuissa.

Nälkä ei ole vain ruoan puutetta

Runsauden ja nälän rinnakkaiselo selittyy sillä, että nälkä ei johdu vain eikä useimmiten edes ensisijaisesti ruoan puutteesta. Vaikka maailmassa on ruokaa kaikille, se ei auta, sillä ruoka ei siirry maagisesti paikasta toiseen. Kun nälkää on myös siellä, missä ruokaa riittää, ongelmaa ei ratkaista tuotannon tehostamisella.

Olennaista on se, kuka ruokaa tuottaa, kuka siitä saa elannon ja missä ruokaa syödään.

Viime vuosikymmeninä köyhien maiden riippuvaisuus ruoan tuonnista on kasvanut, ja entisistä ruoan viejistä on tullut tuojia. Se saa etenkin köyhän väestönosan haavoittuvaiseksi hintaheilahteluille. Samalla näiden alueiden oma tuotanto on altavastaajana.

Nälkä ei johdu vain eikä useimmiten edes ensisijaisesti ruoan puutteesta.

Tätä monisyistä ongelmaa on analysoitu esimerkiksi ruokaturvan, ruokaoikeudenmukaisuuden ja ruokasuvereniteetin käsitteillä. Eroista huolimatta niiden ytimessä ovat samat kysymykset: nälällä ja ravitsemusongelmilla on tiiviit yhteydet köyhyyteen, eriarvoisuuteen, sosiaalisten turvaverkkojen puutteeseen, turvattomuuteen ja etenkin ruoan tuottajien vallan puutteeseen.

Maailman nälkäisimmät ovat maailman köyhimpiä. Mikä hälyttävintä, heistä suurin osa on ruoan tuottajia. Taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset eivät pysty rakentamaan omaa ruokaturvaansa, vaikka he tuottaisivat ruokaa.

Suurin osa maailman nälkäkuolemistakaan ei liity katastrofeihin tai sotiin vaan krooniseen köyhyyteen. Nälkä on maailman ruokajärjestelmän toinen peruspiirre.

Ruokajärjestelmä täytyy muuttaa

Ruokapolitiikan ”ikuinen nykyhetki” ei voi jatkua. Keskittyminen globaalin tuotannon 50 prosentin lisäykseen nojaa oletukseen, että ruokajärjestelmän valuvika pysyy ennallaan.

Se perustuu oletukseen, että väestö kasvaa nykytahtia – eli naisten oikeuksissa, köyhyyden torjunnassa, ruokaturvan rakentamisessa ja lisääntymisterveydessä ei tapahdu radikaaleja parannuksia. Kaupungistuminen jatkuu nopeana.

Tiettyjen alueiden sitkeä väestönkasvu ja kiihkeä kaupungistuminen ovat kuitenkin osaltaan köyhyyden ja ruokaturvattomuuden ajamia ilmiöitä.

Emme voi lähteä liikkeelle kysymyksestä, miten maailma ruokitaan tulevaisuuden haasteissa. Ensin on vastattava kysymykseen, miten maailman ihmisille saadaan ruokaturva nykyisen kokoisella tuotannolla.

Toimiva vastaus siihen on saatavissa ainoastaan muuttamalla maailman ruokajärjestelmää – eli ruoan tuottamisen, omistamisen, kuljettamisen ja kaupankäynnin tapoja.

Vastauksen ytimessä on paikallisen pientuotannon merkityksen tunnustaminen. Pientuottajat nimittäin tuottavat suurimman osan maailman ruoasta.

Vastaus on saatavissa ainoastaan muuttamalla maailman ruokajärjestelmää – eli ruoan tuottamisen, omistamisen, kuljettamisen ja kaupankäynnin tapoja.

Toimiessaan hyvin pientuotanto myös luo työllisyyttä ja hyvinvointia tehokkaammin ympärilleen. Se kuitenkin edellyttää, että tuottajien on mahdollisuus vaikuttaa tuotannon ja kaupankäynnin tapoihin.

Nykyisellään pientuottajat ovat yhä haavoittuvammassa asemassa. Tuotannon tehostaminen kaivaa maata heidän jalkojensa alta. Vaikka omat sadot saisi kasvamaan, taloudellinen tilanne ei parane, jos tuottajan osuus tuloista vain heikkenee.

Köyhemmissä maissa paikallinen tuotanto rapautuu, köyhyys lisääntyy, kaupungistuminen kiihtyy ja riippuvaisuus tuonnista kasvaa. Samalla ruokavalio muuttuu yksipuolisemmaksi ja energiapitoisemmaksi – eli päädytään edellä kuvattuihin vajaaravitsemuksen ongelmiin.

Tuottajien ahdinko koskee niin köyhiä kuin vauraita maita. Viljelijöiden itsemurhaluvut ovat korkeita Intiassa ja Yhdysvalloissa.

Nämä ovat monimutkaisia ja vaikeita poliittisia ja taloudellisia kysymyksiä, jotka vaativat varmasti kipeitäkin yhteiskunnallisia kamppailuja vakiintuneen ruokajärjestelmän valta-asetelmia vastaan.

Mutta olisiko muka helpompaa ja järkevämpää pitää maailman ruokajärjestelmän peruspiirteet ennallaan, lisätä maailman ruokatuotantoa 50 prosenttia mutta yrittää jotenkin vähentää radikaalisti sen ympäristövaikutuksia – kuitenkin todennäköisesti epäonnistuen nälän voittamisessa?

Tuotantokeskeinen ruokakeskustelu ja -politiikka suosivat innostavia teknologisia visioita, joilla pellot jäävät historiaan ja maailman väestö ruokitaan korkeateknologisilla innovaatioilla. Kun lasketaan vain kokonaistuotantoa ja kalorimääriä per henkilö, tuotannon keskittäminen futuristisiin ruokareaktoreihin voi vaikuttaa hyvältä ajatukselta.

Samalla jää sivuun se valtaisa väki, jonka elanto ja identiteetti ovat juurtuneet maahan ja joka edelleen tuottaa valtaosan maailman ruoasta. Mitä tälle miljardien joukolle kävisi maailman maaseutujen rapautuessa, ja mistä heidän hyvinvointinsa ainekset ammennettaisiin?

Kun uusia ruoantuotannon käytäntöjä ja tekniikoita mietitään, kekseliäisyyden tulisi suuntautua juuri näiden ihmisten tarpeisiin, parantamaan heidän ruokaturvaansa ja taloudellista itsemääräämisoikeuttaan. Tekniikka ei ole neutraalia vaan aina paremmin tai huonommin erilaisiin oloihin sopivaa. Siksi tuotannon ohella on tartuttava talouden ja politiikan kysymyksiin.

FT Ville Lähde on BIOS-tutkimusyksikön tutkija, niin & näin -lehden toimittaja ja tietokirjailija.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Julkaisu Maailman nälkä ei ratkea tuotantoa lisäämällä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.