Juuri käydyissä Suomen ensimmäisissä aluevaaleissa puhututti etenkin matala äänestysprosentti (47,5%). Konkreettisimpia ja yleisempiä syitä tälle tullaan etsimään tutkimuksin vaalien jälkeen. Mediassa on tähän mennessä nostettu muutamia huomioita matalaan äänestysprosenttiin vaikuttavista tekijöistä, kuten vaaliviestien liiallinen yhtenäisyys, sosiaalinen eriarvoistuminen ja äänestäjien vähäinen tieto. Etenkin näistä jälkimmäinen on huolestuttava ilmiö eri äänestyspäätösteorioiden valossa.

Järkevä vaalipäätös?

Yksi keskeisimmistä äänestyskäyttäytymisen teorioista on Anthony Downsin jo 1950-luvulla kirjoittama taloudellinen malli oman hyödyn maksimoimisesta täydellisen tiedon puitteissa. Downs otaksuu, että äänestäjä on rationaalinen toimija, joka rakentaa äänestyspäätöksensä niin, että hän henkilökohtaisesti hyötyy siitä eniten. Yleisesti on oletettu, että niin sanottu oikea tai rationaalinen päätös tapahtuu silloin, kun äänestäjä valitsee puolueen tai ehdokkaan, joka tulee ajamaan hänen etujaan päätöksenteossa ja edistämään äänestäjän hyvinvointia ja tuloksellisuutta.

Downsin teoria korostaa, että jotta voidaan olettaa äänestäjän valitsevan itselleen parhaan puolueen tai ehdokkaan, tulee hänellä olla täydellinen tieto poliittisesta tilanteesta, rakenteista ja eri puolueiden tai ehdokkaiden toiminta-aikomuksista. Samalla Downs on todennut, että tällainen täydelliseen tietoon pohjautuva rationaalinen ääni on lähes mahdoton saavuttaa. Tämä on totta etenkin Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä, jossa puolueita ja ehdokkaita on valtavasti.

Downsin teoria korostaa, että jotta voidaan olettaa äänestäjän valitsevan itselleen parhaan puolueen tai ehdokkaan, tulee hänellä olla täydellinen tieto poliittisesta tilanteesta, rakenteista ja eri puolueiden tai ehdokkaiden toiminta-aikomuksista.

Kun tietoja ja ehdokkaita on paljon, on relevantimpaa puhua rajoitetusta rationaalisuudesta, jossa äänestyspäätösten tulee pohjautua riittävään tietoon – esimerkiksi äänestäjä valitsee puolueen tai ehdokkaan, joka helposti saavutettavan tiedon mukaan parhaiten ajaa hänen etuaan. Nämä mallit sekä korostavat eri asiakysymysten tärkeyttä äänestäjille että lisäävät poliittisen järjestelmän ja puolueiden tai ehdokkaiden vastuuta aiheiden konkreettisesta esilletuonnista.

Toisin sanoen ei ole vain äänestäjän vastuulla tietää mistä vaaleissa on kyse, vaan myös ehdokkailla, puolueilla ja yhteiskunnalla on tehtävänään varmistaa, että äänestäjät pystyvät ajamaan etuaan edustuksellisen demokratian kautta.

Kuinka kävi?

Mikäli tarkastelemme aluevaaleja rajoitetun ja täydellisen rationalismin kautta, voidaan todeta, että äänestäjillä ei ollut täydellistä eikä riittävää tietoa äänestyspäätöksen perustaksi. Näin ollen herää kysymys: oliko aluevaaleissa äänestäjän mahdollista tehdä omaa hyötyä maksimoiva päätös?

Ensimmäinen este rationaalisen päätöksen valossa kohdistui institutionaaliseen ymmärrykseen ja tietoon. Hyvinvointialueita ei tähän asti ole ollut, eivätkä niiden rakenteet ole olleet selvillä. Tämän vuoksi äänestäjät eivät pystyneet luomaan täydellistä tai riittävää kuvaa siitä, miltä aluevaltuustot voisivat näyttää, tai siitä mitä ne käytännössä tulevat tekemään ja päättämään. Mediassa oli hyvin vähän niin sanottua valistusta hyvinvointialueista. Myöskään puolueet eivät kampanjoissaan lähteneet niin vahvasti valistavalle linjalle. Nimenomaan uusissa vaaleissa hyvinvointialueiden vastuualueiden selventämistä ei olisi voitu tehdä liikaa.

Toiseksi esteeksi osoittautui liian yleinen keskustelu aluevaalien aikana. Puolueiden välinen poliittinen debatti oli erittäin valtakunnallista, ja kampanjaviesteissä oli mukana täysin aluevaaleihin kuulumattomia viestejä ja kantoja. Toisaalta on ymmärrettävää, että puoluetenteissä puhutaan yleisemmistä asioista, sillä joka alue ei kiinnosta jokaista äänestäjää. Silti esimerkiksi puoluetentit olisivat olleet mainio alusta tuoda enemmän aluevaalien yksityiskohtia esille.

Myös mediassa puhuttiin hyvinvointialueista yleisesti. Alueilla käytiin jonkin verran kohdennettua kampanjointia, mutta oliko sitä tarpeeksi äänestäjän kannalta? On tosin totta, että on vaikea kampanjoida asioista, jotka ovat vielä tekeillä ja jopa puolueille osittain epäselviä.

Puolueiden välinen poliittinen debatti oli erittäin valtakunnallista, ja kampanjaviesteissä oli mukana täysin aluevaaleihin kuulumattomia viestejä ja kantoja.

Aluevaalit olivat hankalat, mutta koska vaaleissa päätösvalta on kansalaisilla, tulee heille myös tarjota tarvittavaa tietoa ja työkaluja tehdä päätöksiä oman hyvinvointinsa eduksi.

Seikka, joka tuntui olevan eniten tietoa antava äänestäjille, olivat itse ehdokkaat. Poliittisesti kokeneita (77 % valituista on kunnanvaltuutettuja) ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia (20 % valituista) äänestettiin suhteessa enemmän kuin poliittisesti kokemattomampia ja muilla aloilla toimivia ehdokkaita. Tämä osoittaa, että äänestäjät todennäköisesti tekivät parhaita mahdollisia päätöksiä niillä erittäin niukoilla tiedoilla, joilla heillä oli. Koska kyse on päätöksenteosta ja hyvinvointialueista, jotka vastaavat sosiaali- ja terveyspalveluista sekä pelastustoimesta, nähtiin alojen ammattilaiset pätevimpinä hoitamaan kyseisiä tehtäviä.

Vaikka äänestäjät usein valitsevat kokeneempia poliitikkoja, viittaa tällainen vahva ammattisidonnainen äänestyskäyttäytyminen muun tiedon puutteeseen. On myös toinen äänestyskäyttäytymisen näkökulma, joka myös viittaisi siihen, ettei äänestäjillä ollut tietoa, joiden kautta laajentaa äänestysvaihtoehtojaan. Tämä selitys löytyy puoluekuuluvuudesta.

Mikä puoluekuuluvuus?

Puoluekuuluvuus on pitkään ollut yksi vahvimpia äänestämisen selittäjiä. Tällä tarkoitetaan sitä, että äänestäjä kokee kuuluvuutta tai samaistumista, useimmiten ideologisesti, johonkin puolueeseen tai ehdokkaaseen. Näin ollen hän omaksuu tietyn puolueen tai ehdokkaan omakseen ja äänestää vuodesta toiseen samaa puoluetta tai ehdokasta. Tällainen äänestysmekanismi vaatii vähäistä tai ei ollenkaan tiedon hakemista vaaleittain, sillä kun valinta on kerran tehty, se pysyy muuttumattomana.

Niin Suomessa kuin kansainvälisestikin etenkin vanhempien ikäluokkien on huomattu äänestävän johdonmukaisesti samaa puoluetta tai henkilöä. Useimmiten nämä kokeneemmat aktiivikansalaiset ovat tapaäänestäjiä, eivätkä välttämättä koe oleelliseksi perehtyä ajankohtaisiin asiakysymyksiin tai konkreettisiin vaalilupauksiin. Usein he pikemminkin luottavat puolueen tai poliitikon kykyyn saada asiat hoidettua.

Äänestettiinkö nyt vain omiamme?

Etenkin puolueet, joilla on pidempi historia ja joilla on tietynlainen ajatusmaailmallinen poliittinen asema pystyvät keräämään uskollisia äänestäjiä, joilta heillä on taattu ääni jokaisissa vaaleissa. Vaalituloksia tarkasteltaessa voidaan todeta, että kolmen puolueen (kokoomus, sosiaalidemokraatit ja keskusta) nousu kärkeen kielii jonkinlaisesta vankasta äänestysmekanismista ja puolueuskollisuudesta. Etenkin on huomattu, että silloin kuin äänestysaktiivisuus on matala, nousee kokoomuksen kannatus korkealle. Lisäksi tuloksissa erottuvat maantieteellisesti katsottuna suuret kaupungit ja maaseutu, sekä eri työnkuvat ja kielirakenteet.

Enemmistö näiden maantieteellisten rajojen sisällä asuvasta demografiasta äänesti omiaan, koska näin sitä joka tapauksessa tehtäisiin. Tulokset näyttäisivät siis heijastavan vahvasti tietynlaista identifikaatiota ja puoluekuuluvuutta.

On huomattu, että silloin kuin äänestysaktiivisuus on matala, nousee kokoomuksen kannatus korkealle.

Mielenkiintoinen ilmiö oli myös, että ihmiset yrittivät ennakkoäänestää Helsingissä, vaikka Helsinki ei ole hyvinvointialue ja vaaleja ei pääkaupungissa järjestetty. Tämä edelleen viittaa samaan ilmiöön – puoluekuuluvuus on vahva ja kun on puhetta vaaleista, äänestetään pikemminkin tottumukset kuin asiakysymykset tai omat intressit edellä.

Mitä aluevaaleista siis opimme?

Vaikka meillä ei vielä ole tiedossa äänestäjien omia kokemuksia, ovat vaalitulokset silti selkeitä yhden asian suhteen: tietoa ei ollut riittävästi ja päätöksen tekivät ne kansalaiset, jotka ovat puoluekuuluvaisia ja tottuneimpia äänestämään. Ainakin suurimmilta osin.

Kun tietoa vaalin merkityksestä on vähän, turvautuvat äänestäjät helposti vanhaan, tuttuun ja hyväksi havaittuun. Erityisesti näissä olosuhteissa puoluekuuluvuus ja ideologia vaikuttavat äänestyskäyttäytymiseen. Tällöin ne puolueet, joilla on pisin historia menestyvät parhaiten, koska edes jokin vaalilupauksissa on tuttua ja turvallista.

Jos uusista vaaleista puuttuu konkreettista tietoa, eivätkä rakenteet, päätökset tai lupaukset ole selkeitä, kokee äänestäjä todennäköisemmin etääntymistä politiikasta ja päätöksenteosta. Näin myös kansalaisia vieraannutetaan äänestämästä, koska he eivät koe pystyvänsä valitsemaan itselleen parasta vaihtoehtoa edistääkseen omaa hyvinvointiansa.

Artikkeli kuuluu juttusarjaan Aluevaalit politiikan uutena näyttämönä.

Theodora Helimäki on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.

Julkaisu Voittiko aluevaaleissa äänestäjän etu vai puoluekuuluvuus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaalien alla poliitikot debatoivat muun muassa polttoaineiden hinnoista ja työllisyysasteesta. Ruohonjuuritasolla huolenaiheet näyttivät olevan suureksi osaksi paikallisia, kuten oman kunnan painoarvo hyvinvointialueen päätöksenteossa.

Vaaleissa puolueet ja ehdokkaat hakivat kuitenkin valtakirjaa alueellisista asioista päättämiseen. Tilanne oli uusi niin äänestäjille, tiedotusvälineille kuin vaalikilpailun osallistujille. Kaikkia maakuntia, tai Uudellamaalla maakunnan osia, ei ole totuttu hahmottamaan poliittisina yksikköinä, joiden asukkaat valitsevat edustajia päättämään yhteisistä asioistaan.

Tarjosivatko puolueet ylipäätään ohjelmallisia vaihtoehtoja, ja sovittivatko ne ohjelmansa alueellisiin olosuhteisiin?

Tässä vaiheessa on mahdotonta ennakoida, millaisiksi hyvinvointialueiden tehtäväkenttä ja toimintatavat vuosien mittaan muodostuvat, mikä epäilemättä rajoitti debatointia alueellisista politiikan sisällöistä.

On hyödyllistä tarkastella vaaliohjelmien valossa sitä, miten vaalikilpailun keskeiset toimijat, poliittiset puolueet, hakivat kansalta valtuutusta alueelliselle päätöksenteolle. Tarjosivatko puolueet ylipäätään ohjelmallisia vaihtoehtoja, ja sovittivatko ne ohjelmansa alueellisiin olosuhteisiin?

Vaaliohjelmien rooli vaalikilpailussa

Kaikki eduskuntapuolueet Valta kuuluu kansalle -puoluetta lukuun ottamatta, ja myös monet eduskunnan ulkopuoliset puolueet, julkistivat valtakunnallisen aluevaaliohjelman.

Kansanvalta ei ole pelkästään sitä, että kansalaiset pääsevät valitsemaan edustajansa. Kansanvallan keskeisenä kriteerinä pidetään yleisesti myös sitä, että vaaleissa tehdyillä valinnoilla on seurauksia politiikan sisältöjen suhteen. Puolueiden täytyy paitsi tarjota sisällöllisesti erilaisia ohjelmia myös toimia ohjelmiensa mukaisesti.

Monipuoluejärjestelmässä mikään puolue ei tietenkään voi toimeenpanna ohjelmaansa sellaisenaan, joskin Suomen alueiden tapauksessa täytyy huomata, että eräillä alueilla yhden puolueen asema on erittäin vahva. On kohtuullista odottaa, että vaikka vaalitulos ei antaisi selvää johtoasemaa tietylle puolueelle, vaaleissa menestyneiden puolueiden julkisesti asettamat tavoitteet näkyvät politiikan sisällöissä.

Vaaliohjelmat ovat hedelmällinen lähtökohta, kun halutaan selvittää, missä määrin vaaleissa tarjotut vaihtoehdot erosivat toisistaan.

On selvää, että ani harva äänestäjä lukee kaikkien puolueiden vaaliohjelmat kannesta kanteen. Vaaliohjelmien merkitystä käytännön kampanjoinnissa ei pidäkään liioitella. Ne kuitenkin täydentävät muita kampanjoinnin muotoja. Politiikan sisältöihin keskittyvinä ne tarjoavat syvällisemmän katsauksen puolueiden painotuksiin kuin esimerkiksi yksittäisiä ehdokkaita esiin nostavat vaalikoneet.

Joka tapauksessa on syytä olettaa, että kukin puolue on koonnut vaaliohjelmaansa ne asiat, joiden edistämiseen se sitoutuu. Voi myös olettaa, että vaaliohjelma ohjaa ehdokkaiden kampanjointia ja puolueen edustajien kannanottoja julkisessa keskustelussa, kun ehdokkailta ja puoluejohtajilta vaaditaan perusteluja ohjelmien linjauksille. Siksi vaaliohjelmat ovat hedelmällinen lähtökohta, kun halutaan selvittää, missä määrin vaaleissa tarjotut vaihtoehdot erosivat toisistaan.

Mistä aluevaaliohjelmissa puhuttiin?

Uusien hyvinvointialueiden tehtäväkenttä on varsin tarkkaan rajattu huolimatta siitä, että alueet tulevat liikuttelemaan suuria euromääriä. Alueilla ei ole toimintansa laajuuden määrittelyssä samanlaisia vapauksia kuin kunnilla, jotka ovat ainakin periaatteessa voineet ottaa hoitaakseen laajan kirjon tehtäviä myös ilman velvoittavaa lainsäädäntöä.

Hyvinvointialueiden tehtävät sen sijaan rajoittuvat sosiaali- ja terveyssektoriin ja pelastustoimeen. Tämä rajoitti sitä, missä määrin puolueet saattoivat vaaliohjelmissaan nostaa omia prioriteettejaan esiin.

Tietyt aiheet toistuivat lähes kaikkien puolueiden ohjelmissa: lähipalvelut on turvattava, hoitoon pääsyä nopeutettava, eri elämänvaiheet huomioitava, digitalisaatiota hyödynnettävä ja eri viranomaisten yhteistyötä parannettava.

Puolueita selvimmin erottaviin yksittäisiin asiakysymyksiin kuului suhtautuminen hyvinvointialueiden verotusoikeuteen eli niin sanottuun maakuntaveroon.

Puolueet toki pyrkivät lähestymään aluevaltuustojen tehtäväkenttää omista näkökulmistaan. Perinteinen vasemmisto–oikeisto-asetelma näkyi siinä, että vasemmistopuolueet SDP ja vasemmistoliitto painottivat julkisen sektorin omaa palvelutuotantoa siinä missä erityisesti kokoomus oli valmis antamaan suuremman roolin yksityisille palvelutuottajille. Vihreä liitto käsitteli muita laajemmin toiminnan ympäristövaikutuksia, RKP kielivähemmistöjen oikeuksia ja perussuomalaiset maahanmuuttoa.

Puolueita selvimmin erottaviin yksittäisiin asiakysymyksiin kuului suhtautuminen hyvinvointialueiden verotusoikeuteen eli niin sanottuun maakuntaveroon. Tässäkin vasemmisto–oikeisto-ulottuvuus tuli esiin.

SDP ja vasemmistoliitto ottivat maakuntaveroon ainakin varovaisen myönteisen kannan, perusteena alueiden mahdollisuudet päättää itse palveluistaan. Kokoomus, perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit olivat selvimmin maakuntaveroa vastaan kokonaisveroasteen mahdollisen nousun vuoksi.

Miten selviä lupauksia puolueet tekivät?

Vaalilupausten tutkimukseen on kehitetty omat menetelmänsä. Tässä tutkimuksessa lupaukset jaetaan useimmiten laajoihin ja kapeisiin lupauksiin, joista jälkimmäiset määritellään siten, että niiden toteutuminen on jälkikäteen selvästi todennettavissa.

Esimerkiksi keskusta totesi ohjelmassaan, että ”jokaisessa kunnassa pitää olla vähintään yksi sosiaali- ja terveysasema”. Tämän toteutuminen on tarkistettavissa selvittämällä jokaisen kunnan tilanne aluevaalikauden päättyessä.

Ei ole selvää kriteeriä sille, milloin palveluiden saavutettavuus on parantunut niin paljon, että vaalilupauksen voi sanoa täyttyneen tai jääneen täyttymättä.

Esimerkkinä laajasta lupauksesta käy se, että ohjelmissaan lähes kaikki puolueet puhuivat palveluiden saatavuuden parantamisesta. Vaikka tällainen tavoite voi hyvin ohjata puolueiden toimintaa, ei ole selvää kriteeriä sille, milloin palveluiden saavutettavuus on parantunut niin paljon, että vaalilupauksen voi sanoa täyttyneen tai jääneen täyttymättä.

Kapeiden ja laajojen lupausten ohella voidaan erotella retorisia lupauksia, kuten maalaisjärjen käyttö, joka ei kerro lainkaan, millaista politiikkaa puolue aikoo toteuttaa.

Suomalaisten puolueiden eduskuntavaaliohjelmista kapean määritelmän mukaisia lupauksia löytyy helposti kymmenittäin. Aluevaaliohjelmissaan puolueet näyttävät pitäneen lupauksensa enimmäkseen laajoina, vaikka useita tarkistettavissa olevia lupauksiakin löytyy.

Eduskunta-asioita aluevaaliohjelmissa

Aiemmin mainittu maakuntavero on eduskunnan päätäntävallassa. Huolimatta asian vaaleissa saamasta verrattain suuresta huomiosta aluevaltuustoilla on siihen korkeintaan epäsuoraa vaikutusvaltaa.

Valtakunnalliset aluevaaliohjelmat erosivat toisistaan sen suhteen, missä määrin niissä käsiteltiin alueellisesti päätettäviä asioita. Hallituspuolueet ja kristillisdemokraatit ottivat kapeissa lupauksissaan kantaa alueellisiin kysymyksiin, kun taas kokoomus ja perussuomalaiset keskittyivät eduskunnan päätöksiä edellyttäviin linjauksiin. Maakuntavero ja sote-alan koulutustarpeet olivat puolueille yhteisiä valtakunnallisia kysymyksiä, joihin ne ottivat ohjelmissaan kantaa.

Perussuomalaisten aluevaaliohjelma erosi muista puolueista keskittyessään hallituksen moittimiseen ja eduskunnassa päätettäviin asioihin, joista puolue teki kapeita lupauksia, kuten vammaispalvelulain voimavararajauksen poisto, omaishoitajien hoitopalkkion verovapaus ja lääkärien kielitaitovaatimusten nostaminen.

Valtakunnalliset aluevaaliohjelmat erosivat toisistaan sen suhteen, missä määrin niissä käsiteltiin alueellisesti päätettäviä asioita.

Puolueen aluetason kapeiksi lupauksiksi jäivät huumeidenkäyttöhuoneiden ja hiilineutraaliustavoitteiden vastustus, korkeintaan tunnin ajomatka lähiterveysasemalle ja sisäisesti ristiriitainen lupaus sekä antaa pelastuskaluston hankintapäätös alan henkilökunnalle että vaatia suomalaisen kaluston suosimista. Myös kokoomuksen kapeat lupaukset kohdistuivat palveluntarjoajan valitsemisen ohella etupäässä valtakunnallisiin toimiin.

Oliko aluevaaleissa alueellisia ohjelmia?

Keskeinen perustelu uusille hyvinvointialueille on ollut se, että eri osissa maata tilanteet ja tarpeet ovat erilaisia. Tältä pohjalta olisi tärkeää, että eri alueilla puolueet tarjoavat kyseisen alueen olosuhteet huomioivia paikallisia ohjelmallisia vaihtoehtoja.

Oheiseen taulukkoon on koottu eduskuntapuolueiden osalta tiedot siitä, mitkä puolueet julkistivat aluekohtaisen ohjelman kullakin alueella (X kyllä, – ei).

SDP oli ainoa puolue, joka julkaisi kaikille alueille erilliset ohjelmat valtakunnallisen ohjelman lisäksi. Toisessa ääripäässä eduskunnan pienimmät puolueet eivät julkaisseet lainkaan alueellisia ohjelmia. Kristillisdemokraateilla ja perussuomalaisilla alueellisia ohjelmia oli kummallakin kaksi.

Muut puolueet julkistivat suhteellisen innokkaasti alueellisia ohjelmia (keskusta 18, vihreät 17, vasemmistoliitto 11, kokoomus 8, RKP 8). Lisäksi kaikille alueille julkaistiin useampi vaaliohjelma, eniten Vantaa-Keravan (7 kpl) sekä Kainuun ja Varsinais-Suomen alueilla (6 kpl).

Lopuksi

Aluevaalien alla julkisessa keskustelussa kiinnitettiin huomiota siihen, että poliittisia vaihtoehtoja oli vaikea nähdä ja että äänestäjän oli vaikea hahmottaa, mistä oikeastaan äänestetään. Puolueiden aluevaaliohjelmien valossa puolueet puhuivat suureksi osaksi samoista asioista, joskin jotkin asiakysymykset myös jakoivat puolueita.

Vaaliohjelmissa eri päätöksentekotasojen toimivaltaan kuuluvat asiat menivät osittain sekaisin, ja monet selvimmistä tavoitteenasetteluista olivat sellaisia, että aluevaltuustoissa niitä voidaan edistää vain epäsuorasti.

Alueiden toiminnan vakiintuessa ohjelmalliset vaihtoehdot voivat kirkastua ja eri asiakysymyksistä käytävät debatit löytää luontevat areenat.

Osa puolueista otti alueellisuuden ohjelmatyössä vakavasti niin valtakunnallisessa ohjelmassa kuin eri alueilla, osa keskittyi hallitus–oppositio-vastakkainasetteluun ja eduskunnassa päätettäviin asioihin.

Koska sekä laajoista että kapeista lupauksista monet edellyttävät eduskunnan tai valtakunnallisten viranomaisten toimia, on kiinnostavaa nähdäänkö niiden toistuminen tulevissa eduskuntavaali- ja hallitusohjelmissa, mikäli vaalilupaukset eivät toteudu jo aiemmin.

Aluevaalit olivat puolueille uudenlainen koitos. Alueiden toiminnan vakiintuessa ohjelmalliset vaihtoehdot voivat kirkastua ja eri asiakysymyksistä käytävät debatit löytää luontevat areenat. Aluehallinnon kansanvaltaisuuden kannalta tämä ainakin olisi tärkeää.

Artikkeli kuuluu juttusarjaan Aluevaalit politiikan uutena näyttämönä.

VTM Kimmo Makkonen on valtio-opin väitöskirjatutkija Turun yliopistossa.

VTK Marikki Pitkänen on valtio-opin opiskelija ja työskentelee kirjoittamishetkellä tutkimusavustajana Turun yliopistossa.

VTT Juha Ylisalo on valtio-opin tutkijatohtori Turun yliopistossa.

Makkonen, Kimmo; Pitkänen, Marikki ja Ylisalo, Juha. 2022. ”Aluevaaliohjelmissa näkyi sekä varovaisuutta että puolueiden välisiä eroja” Politiikasta, 29.1.2022, https://politiikasta.fi/aluevaaliohjelmissa-nakyi-seka-varovaisuutta-etta-puolueiden-valisia-eroja

Julkaisu Aluevaaliohjelmissa näkyi sekä varovaisuutta että puolueiden välisiä eroja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.