Demokratian ajatellaan usein olevan sidoksissa johonkin tiettyyn maantieteelliseen alueeseen, valtioon tai vaikkapa kuntaan, jonka asukkaita poliittiset päätökset sitovat. Demokratiassa edellytetään, että päätöksentekoon voivat vaikuttaa (lähes) kaikki ne, joita poliittiset päätökset sitovat.

Kuitenkin monet demokratiateoreetikot ovat esittäneet, että tämä niin sanottu sitovuusperiaate (all bound principle) voi johtaa hyvinkin epäoikeudenmukaisiin päätöksiin sellaisten ihmisten kannalta, joihin päätökset vaikuttavat, mutta jotka eivät itse pääse vaikuttamaan päätöksentekoon.

Nykyisessä keskinäisriippuvaisessa maailmassa poliittisilla päätöksillä on useinkin valtioiden rajoja ylittäviä vaikutuksia. Esimerkkinä tästä olkoon vaikka teollisuusmaiden hallitusten tekemät yritysverotusta ja energiapolitiikkaa koskevat päätökset.

Onkin esitetty, että demokraattisen päätöksenteon oikeudenmukaisuus ja hyväksyttävyys edellyttäisivät, että kaikki päätöksen vaikutuspiirissä olevat ihmiset voisivat osallistua niiden tekemiseen. Niin sanottu vaikutusperiaate (all affected principle) onkin yksi keskeisimmistä normatiivisista perusteluista sille, että tarvitaan kansainvälisen tai kenties globaalin demokratian instituutioita käsittelemään valtioiden rajojen ylittäviä poliittisia kysymyksiä.

Tulevien sukupolvien intressit poliittisessa päätöksenteossa

Maantieteellisen ulottuvuuden lisäksi poliittisilla päätöksillä on myös ajallinen ulottuvuus, ja päätösten vaikutukset ulottuvat vaihtelevassa määrin tulevaisuuteen. Näin ollen vaikutusperiaate koskee myös tulevaisuuden intressejä, omia ja jälkeläistemme.

Vaikutusperiaate koskee myös tulevaisuuden intressejä, omia ja jälkeläistemme.

Pitkän tähtäimen päätöksenteon edellytyksenä on siis se, että päätöksentekijät pystyisivät ottamaan huomioon päätösten vaikutukset tällä hetkellä elävien ihmisten lisäksi myös tulevien sukupolvien kannalta. Toisinaan pitkäjänteinen päätöksenteko edellyttäisi myös uhrausten tekemistä tulevaisuuden ihmisten hyvinvoinnin takia.

Sukupolvien välistä suhdetta voisi kuvata seuraavan jokivertauksen avulla. Se, mitä joen yläjuoksulla elävät ihmiset laskevat jokeen, voi vaikuttaa joen alajuoksulla elävien ihmisten elämään. Vaikutussuhde on kuitenkin yksisuuntainen, sillä alajuoksulla elävien ihmisten toimet eivät samalla tavalla vaikuta yläjuoksulla elävien ihmisten elämään. Vastaavasti meidän tekemämme päätökset vaikuttavat tulevaisuuden ihmisten elämään, mutta he eivät pysty vaikuttamaan meidän elämäämme.

Yksilöiden ja yhteiskunnallisen päätöksenteon lyhytjänteisyyteen vaikuttaa kaksi erillistä, tosin käytännön tasolla monin tavoin toisiinsa yhteen kietoutunutta, inhimillisen päätöksenteon ongelmaa. Ensimmäinen niistä on luonteeltaan kognitiivinen, ja se koskee ihmisten kykyä hahmottaa päätösten seurauksia pidemmällä aikavälillä. Tätä voisi kutsua myös likinäköisyyden eli myopian ongelmaksi.

Pitkän tähtäimen päätökset ovat erityisen alttiitta niille inhimillisen päätöksenteon ja järkeilyn vinoumille, joita on havaittu esimerkiksi psykologisissa tutkimuksissa. Ihmisillä on taipumus painottaa tämänhetkisiä hyötyjä tulevaisuuden intressien sijaan.

Lisäksi poliittisessa päätöksenteossa pitäisi osata huomioida myös muiden päätösten vaikutuspiirissä olevien ihmisten intressejä. Tämä voi olla erityisen haastavaa tulevien sukupolvien tapauksissa, koska nämä eivät vielä ole edes olemassa.

Toinen pitkän aikavälin päätöksenteon ongelma taas on luonteeltaan enemmänkin motivationaalinen, sillä se koskee ihmisten kykyä sitoutua pitkällä aikavälillä hyödyllisiin päätöksiin. Tätä voisi kutsua tahdon heikkouden eli akrasian ongelmaksi. Yksilötasolla ongelma on tuttu kaikille elämäntaparemonttia yrittäneille.

Tulevaisuuden ihmiset eivät ole identifioitavissa, mikä heikentää ihmisten kykyä kokea empatiaa heitä kohtaan.

Ryhmätasolla tämä ongelma monimutkaistuu entisestään, sillä siihen liittyy myös kollektiivisen toiminnan ongelmia. Miten varmistaa se, että muutkin ovat sitoutuneet ryhmän yhdessä sopimiin päämääriin? Lisäksi tulevaisuuden ihmiset eivät ole identifioitavissa, mikä heikentää ihmisten kykyä kokea empatiaa heitä kohtaan.

Kokeellisessa tutkimuksessa on havaittu, että ihmiset lahjoittavat rahaa todennäköisemmin identifioitavalle uhrille kuin tilastolliselle uhrille. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kohdalla vastakkain ovat tämänhetkiset, konkreettiset uhraukset ja tulevaisuuden ihmisten abstraktit hyödyt.

Lyhytjänteisyyden ongelma edustuksellisissa demokratioissa

Poliittinen päätöksenteko on jo lähtökohtaisesti tulevaisuuteen suuntautunutta. Hyvän lainsäädäntötavan periaatteisiin kuuluu, että pyritään ratkaisuihin, jotka kestävät aikaa. Erityisesti perustuslakien ajatellaan määrittävän poliittisten instituutioiden rakenteet ja valtasuhteet vuosikymmeniksi eteenpäin.

Poliittinen päätöksenteko on jo lähtökohtaisesti tulevaisuuteen suuntautunutta.

Myös esimerkiksi julkisia budjetteja ja velanottoa koskevilla päätöksillä on usein kauaskantoisia seurauksia. Kaikkein dramaattisimpia pitkän aikavälin päätöksenteon kannalta ovat kenties energia- ja ilmastopolitiikkaa tai ydinjätteen sijoittamista koskevat päätökset. Tällaisten päätösten materiaaliset vaikutukset ulottuvat hyvin pitkälle tulevaisuuteen, minkä vuoksi asianosaisia ovat myös kaukana tulevaisuudessa elävät ihmiset.

Kun tarkastellaan poliittista päätöksentekoa, yksilöiden käyttäytymistaipumusten lisäksi on otettava huomioon myös poliittisten instituutioiden vaikutukset. Edustuksellisen demokratian ongelmana on pidetty vaalikausia, jotka näyttäisivät rajoittavan edustajien aikajännettä. Vaalit luovat poliitikoille kannustimia toimia siten, että he saavat mobilisoitua uudelleenvalintaan tarvittavan kannatuksen äänestäjien keskuudessa.

Toisinaan tällainen mobilisaatio näyttää johtavan politiikkalinjauksiin, joissa korostuvat ehdokkaiden potentiaalisten äänestäjien lyhyen aikavälin hyödyt muiden ryhmien tai tulevien sukupolvien kustannuksella. Tällaisten mekanismien on arvioitu olevan esimerkiksi joidenkin julkistalouden kestävyysongelmien taustalla, kun poliitikot pyrkivät ”ostamaan” äänestäjien kannatusta näitä miellyttävillä poliittisilla päätöksillä.

Poliittisen käyttäytymisen tutkimuksessa on lisäksi havaittu jännite poliittisen osallistumisen ja demokraattisen deliberaation eli harkitsevan keskustelun välillä. Politiikan tutkija Diana Mutzin mukaan poliittisen erimielisyyden kohtaaminen päivittäisessä kanssakäymisessä laajentaa ihmisten ymmärrystä eri poliittisista näkökulmista. Toisaalta erimielisyyden kohtaaminen voi Mutzin mukaan johtaa myös poliittiseen passiivisuuteen.

Vuorovaikutus poliittisesti samanmielisten kanssa sen sijaan näyttäisi aktivoivan ihmisiä, mutta keskustelu samalla tavalla ajattelevien muodostamissa ”kuplissa” lisää poliittisen polarisaation riskiä. Keskustelukuplat ovat myös otollinen ympäristö tosiasioita koskevien virhekäsitysten vahvistumiselle, mikä edelleen voi vaikeuttaa pitkän tähtäimen päätöksentekoa.

Institutionaaliset ratkaisut päätöksenteon lyhytjänteisyyden ongelmaan

Edustuksellisissa demokratioissa on pyritty löytämään erilaisia ratkaisuja lyhytjänteisyyden ongelmaan. Demokraattisen päätöksenteon laatuongelmiin esitetään usein ratkaisuksi puolueettomien asiantuntijoiden vallan kasvattamista. Asiantuntijoilla on toki välttämättä roolinsa nykyisissä monimutkaisissa yhteiskunnissa ja niiden poliittisessa päätöksenteossa.

Asiantuntijoiden kasvava rooli voi olla kuitenkin ongelmallista demokratian kannalta, sillä asiantuntijuutta korostavat puhetavat voivat sulkea pois joitakin muita relevantteja näkökantoja. Lisäksi asiantuntijuuden korostuminen päätöksenteossa voi johtaa päätöksenteon hyväksyttävyys- eli legitimiteettiongelmiin.

Asiantuntijoiden kasvava rooli voi olla kuitenkin ongelmallista demokratian kannalta.

Tällaisista legitimiteettiongelmista näyttäisikin olevan merkkejä edustuksellisissa demokratioissa. Oireellisia ilmiöitä ovat asiantuntijoiden aseman kyseenalaistaminen julkisessa keskustelussa sekä asiantuntijoiden harjoittaman poliittisen diskurssin ja julkisen keskustelun eriytyminen.

Päätöksenteon tulevaisuusulottuvuutta on pyritty vahvistamaan myös uudenlaisten instituutioiden avulla. Tällaisia instituutioita ovat esimerkiksi tulevaisuuden intressien asiamiehet ja edustajat sekä suomalainen tulevaisuusvaliokuntajärjestelmä.

On myös ehdotettu sellaisia institutionaalisia järjestelyjä, joissa osa kansanedustajien paikoista varattaisiin tulevien sukupolvien edustajille. Tällaisten uudenlaisten instituutioiden riskinä on, että ne joko jäävät hampaattomiksi tai niiden demokraattinen hyväksyttävyys eli legitimiteetti on kyseenalaista.

Puntaroiva kansalaiskeskustelu päätöksenteon pitkäjänteisyyden edistäjänä?

Nykymuotoiset edustuksellisen demokratian instituutiot ja käytännöt eivät siis ole välttämättä omiaan lievittämään yksilöpäätöksenteon lyhytjänteisyyteen vaikuttavia vinoutumia. Mahdollinen ratkaisu olisi demokraattisen deliberaation eli puntaroivan keskustelun roolin vahvistaminen. Puntaroivan keskustelun periaatteita toteutetaankin joissakin edustuksellisen demokratian instituutioissa, kuten eduskunnan valiokunnissa tai lainvalmistelussa käytetyissä komiteoissa.

Deliberatiivisen keskustelun edistäminen olisikin demokraattisesti legitiimi tapa lisätä päätöksenteon pitkäjänteisyyttä. On kuitenkin syytä vielä tarkemmin käsitellä sitä, miksi ja minkälaisen deliberaation voidaan olettaa edesauttavan pitkäjänteistä päätöksentekoa.

Demokraattisessa deliberaatiossa ovat edustettuina erilaiset näkökulmat, joten keskusteluun osallistuvien ihmisten on pyrittävä ajattelemaan eri vaihtoehtoja myös muiden kannalta. Näin ollen heidän on pyrittävä laajentamaan ajattelunsa horisonttia ja esittämään argumentteja, jotka ovat kaikkien päätöksen vaikutuspiirissä olevien ihmisten hyväksyttävissä.

Tutkimukset deliberatiivisista kansalaisfoorumeista vahvistavatkin, että poliittinen keskustelu erilaisia näkökulmia edustavien yksilöiden välillä parantaa poliittista tietämystä ja ymmärrystä. Myös sosiaalipsykologiset tutkimukset osoittavat, että puntaroivaan keskusteluun liittyvät perustelun vaatimus ja palautteen mahdollisuus ovat tehokkaita tapoja oikoa yksilöiden järkeilyn vinoutumia.

Edelleen voidaan kysyä, miten deliberaatio tulisi järjestää ja keiden keskusteluihin pitäisi osallistua. Usein ajatellaan, että deliberaation tulisi tapahtua kansanedustajien tai vaikkapa eri sidosryhmien edustajien keskuudessa. Vapaalla kansalaisdeliberaatiolla voisi olla kuitenkin erityisesti potentiaalia parantaa päätöksenteon laatua.

Kun keskustelijat eivät ole tilivelvollisia joillekin tietyille ihmisryhmille, heidän on mahdollista vapaammin puntaroida argumentteja ainoastaan niiden ansioiden perusteella.

Deliberatiivisen keskustelun tiedollisten hyötyjen voi nimittäin olettaa olevan suurempia silloin, kun keskustelijat eivät toimi jonkin ryhmittymän, esimerkiksi äänestäjäkunnan tai eturyhmän jäsenten, edustajina. Kun keskustelijat eivät ole tilivelvollisia joillekin tietyille ihmisryhmille, heidän on mahdollista vapaammin puntaroida argumentteja ainoastaan niiden ansioiden perusteella. Myös tulevien sukupolvien intressien painoarvo korostuu tämän tyyppisessä keskustelussa, ne nousevat todennäköisemmin esille ja otetaan paremmin huomioon.

Jotkut teoreetikot ovatkin esittäneet, että vapaassa kansalaisdeliberaatiossa tulevien sukupolvien intressit tulisivat edustetuiksi ilman, että niille on määrätty jotain tiettyä edustajaa. Vaikka teoreettisesta näkökulmasta väite näyttäytyy uskottavana, se vaatii tarkempaa empiiristä tutkimusta.

Käytännön deliberatiivisissa prosesseissa tulevien sukupolvien ”äänet” eivät välttämättä tule kovin hyvin kuulluiksi. Lisäksi joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta kansalaisdeliberaatioiden rooli on toistaiseksi ollut heikko edustuksellisissa demokratioissa.

Näin ollen tulisi pohtia myös sitä, miten kansalaisdeliberaatioita voisi mielekkäällä ja vaikuttavalla tavalla yhdistää olemassa oleviin edustuksellisen demokratian prosesseihin. Muun muassa näitä teemoja tutkitaan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa (PALO) -hankkeessa (2017–2021).

Maija Setälä on yleisen valtio-opin professori Turun yliopistossa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Tulevien sukupolvien intressit demokraattisessa päätöksenteossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ranskalainen filosofi Michel Foucault esitti Seksuaalisuuden historian ensimmäisessä osassa Tiedontahto vaikutusvaltaiseksi muodostuneen teorian kahdesta vallan ilmenemistavasta. Nämä vallan kaksi ilmenemistapaa, toisin sanottuna vallan tekniikkaa, ovat suvereeni valta ja biovalta.

Varhaisempi vallan tekniikka, keskiaikainen ja varhaismoderni suvereeni valta, merkitsi ruhtinaan oikeutta tappaa hänen asemaansa loukanneet lainrikkojat. Foucault tarkoittaa tässä yhteydessä suvereenilla vallalla absoluuttista monarkiaa, jossa suvereeni hallitsija osoitti valtaansa lähes yksinomaan kuoleman kautta.

Suvereeni valta tarkoitti pohjimmiltaan oikeutta päättää elämästä ja kuolemasta, siis oikeutta tappaa ja toisaalta oikeutta antaa elää. Muutoin yksinvaltias oli kiinnostunut alamaisistaan lähinnä sotilaina ja veronmaksajina.

Ihminen on alettu ymmärtää biologisen lajinsa edustajana, jota voidaan tarkkailla ja säädellä samanaikaisesti yksilönä ja osana väestöä.

Myöhäisemmällä vallan tekniikalla, modernilla biopolitiikalla, Foucault viittaa sen sijaan niihin monimuotoisiin poliittisiin väliintuloihin, joiden tehtävänä on väestön määrän ja laadun maksimoiminen. Biologian, kansantaloustieteen ja väestötieteen kaltaisten uudella tavalla ihmistä tutkivien tieteiden valossa ihminen on alettu ymmärtää biologisen lajinsa edustajana, jota voidaan tarkkailla ja säädellä samanaikaisesti yksilönä ja osana väestöä.

Ihmisistä ei enää olla kiinnostuneita ainoastaan sotaan ja verotukseen liittyvistä syistä. Vallankäyttö ulottuu syvemmälle niin, että esimerkiksi syömistä, asumista ja lisääntymistä kontrolloidaan monenlaisilla keinoilla.

Kansalaisten tarkkailu ja kontrollointi

Siinä missä suvereeni valta ilmeni vain kuoleman kautta, nykyinen vallan tekniikka ei ainoastaan tapa ja anna elää, vaan pyrkii aktiivisesti lisäämään elämää ja tekemään siitä pidempää ja laadukkaampaa.

Nyky-yhteiskunta huolehtii väestönsä hyvinvoinnista ja työkyvystä. Tämä Foucault’n mukaan 1700-luvuilla alkunsa saanut uudenlainen politiikka on siis nimensä mukaisesti elämän (bios) politiikkaa, biopolitiikkaa. Sitä voidaan verrata karkeasti puutarhurin työhön: saadakseen kasvinsa kukoistamaan puutarhuri lannoittaa ja kastelee niitä sekä huolehtii siitä, että ne saavat riittävästi valoa.

Vastaavasti pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta vaalii väestöään esimerkiksi äitiyspakkauksilla, sosiaaliturvalla ja valistamalla kansanterveyden suurimmista ongelmista terveystiedon pakollisen oppimäärän kautta. Pohjoismainen hyvinvointivaltio onkin biopolitiikan eräänlainen huipentuma: se ohjaa väestöä ja pitää siitä huolta turvaverkoillaan.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio onkin biopolitiikan eräänlainen huipentuma: se ohjaa väestöä ja pitää siitä huolta turvaverkoillaan.

Pohjois-Karjala-projekti on kuuluisa tapaus suomalaisesta biopoliittisesta väliintulosta. Sen avulla itäsuomalaisten liiallisen suolan, kovien rasvojen ja tupakoinnin käyttöä pyrittiin vähentämään sivistämällä niiden terveyshaitoista.

Myös ajankohtainen keskustelu alkoholilain uudistamisesta on väestöpolitiikan värittämä. Säännöstelyn purkamisen vastustajat perustelevat kantaansa usein juuri kansanterveyspoliittisilla argumenteilla: jos alkoholijuomien saatavuutta helpotettaisiin, yhä useampi suomalainen kärsisi alkoholin haittavaikutuksista ja alkoholista johtuva kuolleisuus lisääntyisi entisestään.

Perustulokokeilussa on niin ikään biopoliittisia ulottuvuuksia. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinteen ehdottamat synnytystalkoot oli puolestaan suorasukainen väestöpoliittinen avaus, joka kumpusi Rinteen huolesta suomalaisten laskevasta syntyvyydestä.

Lehdistön ja kansalaisten reaktiosta päätellen Rinteen talkoopuhe ei kuitenkaan edustanut suomalaisille tutumpaa, hienovaraisempaa väestöpoliittista linjaa. Sen sijaan se koettiin naisten itsemääräämisoikeutta alentavaksi ja jopa kansallissosialismista muistuttavaksi.

Kansallissosialistista biopolitiikkaa

Ei ole sattumaa, että Rinteen biopoliittinen avaus yhdistettiin juuri kansallissosialismiin. Toinen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta varsin poikkeava biopolitiikan ääritapaus löytyy nimittäin juuri toisen maailmansodan aikaisesta Saksasta. Silloin suvereeni tappo-oikeus yhdistyi väestöpoliittiseen agendaan, natsien murheelliseen yritykseen puhdistaa ”arjalainen rotu” tuhoamalla epätoivottuja väestönosia päättämällä siitä, ketkä pääsevät lisääntymään, ja moninkertaistamalla ”germaanisen” väestön.

Toinen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta varsin poikkeava biopolitiikan ääritapaus löytyy toisen maailmansodan aikaisesta Saksasta.

Puutarhurikielikuvaa jatkaen natsien biopolitiikassa oli lannoittamisen ja kastelemisen lisäksi toinenkin ulottuvuus: lisääntyvien yksilöiden valitseminen ja rikkaruohojen repiminen. Kun puutarhuri jalostaa kasvejaan, hän valitsee vain parhaiden yksilöiden siemenet, jotta lajikkeen toivotut ominaisuudet vahvistuisivat ja ei-toivotut vähenisivät. Puutarhuri myös repii surutta maasta haluttujen kasvien elinvoimasta kilpailevat rikkaruohot.

Vaikka pohjoismainen sosialidemokratia ja kansallissosialistinen totalitarismi ymmärretään hyvästä syystä toistensa vastakohdiksi, on niillä myös selkeä yhteys: biopolitiikka. Ääripäitä yhdistää siis se, että kumpikin niistä pyrkii maksimoimaan väestön kokonaisetua tavalla tai toisella.

Väestön edun tavoitteleminen kansanmurhalla on kuitenkin absoluuttisen tuomittavaa. Ajatus siitä, että rotuhygienia olisi oikea tai toimiva tapa huolehtia väestöstä, on vääristynyt. Yhtä kaikki molemmat järjestelmät ovat kiinnostuneita ihmisten biologisista elämänprosesseista ja väestöilmiöstä sekä pyrkivät ohjailemaan niitä yleisen edun nimissä.

Affirmatiivisesta biopolitiikasta kuoleman politiikkaan

Biopolitiikka onkin toisinaan jaettu kahteen kategoriaan sen mukaan, minkälaisia sivutuloksia se tuottaa pyrkiessään maksimoimaan väestön hyvinvointia. Ensimmäinen, natsien thanatopolitiikka eli kuoleman politiikka tuotti kuolemaa ikään kuin sivutuotteenaan yrittäessään edistää kieroutuneesti väestön etua.

”Rodun puhdistamisen” ohella toisena laajemmin hyväksyttynä ja ajankohtaisempana ilmiönä väestön kokonaisedun nimissä tapahtuvasta tappamisesta voidaan mainita terrorismin vastainen taistelu, jossa esimerkiksi bioaseella miljoonia henkiä uhkaava taho voidaan tappaa syyllistymättä murhaan.

Toinen, hyvinvointivaltion asukkaille tutumpi biopolitiikan kategoria on niin kutsuttu affirmatiivinen biopolitiikka, joka pyrkii ainoastaan vaalimaan koko väestön elämää tuhoamatta sivutuotteenaan jonkin väestönosan elämää. Yksiselitteisen rajaviivan piirtäminen affirmatiivisen ja epäaffirmatiivisen järjestelmän välille ei kuitenkaan ole helppoa, sillä edes natsien biopolitiikka ei koostunut ainoastaan rotupolitiikasta ja tuhoamisleireistä.

Saksa oli ajassaan tieteellisesti edistynyt valtio, joka valisti väestöään luomutuotannon ja kasvissyönnin hyödyistä sekä asbestin ja tupakoinnin vaaroista. Toisin sanoen Saksa puuttui väestön elämään liittyviin kysymyksiin thanatopolitiikan ohella myös affirmatiivisesti.

Affirmatiivinen biopolitiikka ei siis ole yksinomaan demokraattisten järjestelmien etuoikeus eikä thanatopolitiikka ole ainoastaan historiaan jäänyt muistutus totalitarismista. Esimerkiksi negatiivista eugeniikkaa eli ei-toivottujen ihmisten lisääntymisen estämistä on toteutettu myös demokraattisissa hyvinvointiyhteiskunnissa.

Vuosina 1935–1970 Suomessa pakkosteriloitiin tuhansia ihmisiä rotuhygieenisistä syistä. Vuoden 1925 avioliittolain mukaan esimerkiksi epileptikot oli steriloitava ennen kuin heidän annettiin mennä naimisiin ja sukupuolensa korjaavilta henkilöiltä vaaditaan Suomessa edelleen steriiliyttä.

Toivottujen geenien valinnan mahdollistava teknologia on aiheuttanut keskustelua uudenlaisesta eugeniikasta, ihmisen geneettisen perimän manipuloimisesta. Syyt perimän muokkaamiselle ovat ymmärrettävät: perinnöllisesti sairaat voisivat lisääntyä uuden teknologian avulla riskittömästi. Toisaalta perimän muokkaaminen voi johtaa myös esimerkiksi ”muodinmukaisten” lasten suunnitteluun tai geeneiltään ylivertaisten superlasten kehittelyyn.

Yhteiskunnallisen väliintulon hyväksyttävyys

Jonkinlainen biopolitiikka on siis demokratiaa ja totalitarismia yhdistävä historiallinen tekijä. Tämä ei tarkoita sitä, että ylpeytemme aihe, hyvinvointivaltio, olisi muutamista häpeäpilkuistaan huolimatta verrannollinen toisen maailmansodan aikaisten hirmuhallintojen kanssa.

Yhteys tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että useimmat tai jopa kaikki modernit yhteiskunnat ovat pyrkineet kehittämään väestönsä elämän laatua ja määrää jollain tavalla, osa affirmatiivisesti ja osa kuoleman kautta. Tämä yhteys ei myöskään tarkoita sitä, että kaikki biopolitiikka olisi jossakin mielessä ”pahaa” saatikka sitä, että kaikki biopolitiikka olisi ”hyvää”.

Moderni demokratia on aina pohjautunut tavalla tai toisella jonkinlaiseen biopolitiikkaan.

Moderni demokratia on aina pohjautunut tavalla tai toisella jonkinlaiseen biopolitiikkaan ja jonkinlainen biopolitiikka näyttäisi myös olevan yhteiskunnallisen järjestyksen säilymisen kannalta pakollista. Ihmiset haluavat, että heidän elämänsä on turvattua. Mikäli väestön hyvinvointiin ei kiinnitetä minkäänlaista huomiota, ryhtyvät kärsivät ihmiset pian äänestämisen sijasta kapinoimaan.

Keskustelu liberalismista on keskittynyt kysymykseen siitä, minkälainen yhteiskunnallinen väliintulo on sopivaa eikä liian välinpitämätöntä, tungettelevaa tai suorastaan holhoavaa. Uusliberalistinen aika on jopa herättänyt kysymyksen siitä, onko biopoliittinen ajanjakso päättymässä.

Suurin osa suomalaisista näyttää edelleen hyväksyvän biopolitiikan jossain sen muodossa. Esimerkiksi tupakoinnin vastainen kamppailu nauttii laajaa hyväksyntää ja pyrkimys savuttomaan Suomeen etenee vuosi vuodelta. Tupakkavalistukset ja -kampanjat sekä tupakkatuotteiden saatavuuden ja hinnan sääntely ovat arkipäiväisiä tapauksia siitä, miten hyvinvointivaltio pyrkii maksimoimaan väestönsä elämää. Ne ovat myös osoituksia siitä, ettei biopolitiikka ole katoamassa mihinkään lähitulevaisuudessa.

YTM Samuel Lindholm on valtio-opin väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Myös demokratiassa tarkkaillaan ja säädellään kansalaista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Syksyllä 1990, juuri Nicolae Ceaușescun kommunistijärjestelmästä vapautuneena, osallistuin ensimmäiseen mielenosoitukseeni. Romaniassa oli hyvin väkivaltaista alkaen joulukuun 1989 vallankumouksesta, jossa Ceaușescun diktatuuri syrjäytettiin. Vuoden 1990 aikana hallituksen vastaisia, mineriadeiksi kutsuttuja mielenosoituksia tukahdutettiin väkivalloin.

Siksi ei ole yllättävää, että ihmiset eivät olleet täysin asettuneet uuteen elämäänsä. Tämän nimenomaisen protestin, johon itse osallistuin, tavoite oli kuitenkin yksinkertainen: asuinalueellamme oli muutaman vuoden ollut käytössä asfalttiasema, joka levitti pölysaastetta. Protestin tavoitteena oli saada paikallisviranomaiset lopettamaan sen käyttö.

Demokraattisessa maassa tämä olisi ollut tavallinen –  rauhanomainen, järjestäytynyt ja yhteisön hyvinvointia edistävä – mielipiteenilmaus ja keino käyttää kansalaisoikeuksia. Maassa, joka oli vaivoin alkanut toipua kommunistijärjestelmän riistosta ja sorrosta, ympäristömielenosoitus oli kuitenkin eräänlainen uutuus. Ehkä se oli myös toivoa herättävä merkki siitä, että vallankumous oli tapahtunut ei vain maan poliittisella tasolla, vaan myös kansalaisyhteiskunnassa.

Mielenosoitus oli myös toivoa herättävä merkki siitä, että vallankumous oli tapahtunut ei vain maan poliittisella tasolla, vaan myös kansalaisyhteiskunnassa.

Valitettavasti vallankumouksen liikevoima ei kestänyt pitkään. Aluksi Romanian poliittiset muutokset seurasivat hyvin ennalta arvattavia polkuja. Ensimmäisiä demokraattisia vaaleja varten perustettiin iso määrä uusia puolueita, jotka sittemmin katosivat pian muutaman suurpuolueen tieltä. Korruptio ja kasvavat sosio-ekonomiset erot tyrehdyttivät Romanian demokraattisen kehityksen.

Eri entisen itäblokin maissa poliittisen kilpailun vapauttaminen johti hyvin erilaisiin seurauksiin. Siksi aluetta ei voi tästä näkökulmasta pitää yhtenäisenä kokonaisuutena.

Transitio ja odotukset

Kirjassaan Café Europa vuodelta 1996 kroatialainen kirjailija Slavenka Drakulić kirjoitti:

”Eläessämme kommunismin alla Itä-Euroopassa meidät opetettiin vertaamaan itseämme niihin, joilla oli vähemmän kuin meillä, ei koskaan niihin, joilla oli enemmän; niihin, joilla meni huonommin, ei koskaan niihin, joilla meni paremmin. Itsensä vertaaminen niihin, joilla oli paremmat elinolosuhteet ja enemmän vapautta, oli vaarallista – olisimme saattaneet alkaa esittää kysymyksiä, ehkä jopa vaatimaan itsellemme sitä samaa.”

Päästyään eroon kommunismista itäeurooppalaiset olivat vihdoin vapaita vertailemaan itseään rikkaisiin niin paljon kuin halusivat. Ja naiivi, mutta vahva idea valtasi alaa: jos Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen vauraita yhteiskuntia yhdisti demokraattinen hallintomalli, niin kenties juuri demokratia oli avain vaurauteen.

Jos Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen vauraita yhteiskuntia yhdisti demokraattinen hallintomalli, niin kenties juuri demokratia oli avain vaurauteen.

Politiikan tutkijat olivat havainneet demokratian ja taloudellisen kehityksen välisen yhteyden jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Vuonna 1959 Seymour Martin Lipset esitti nyt jo klassisena pidetyn ehdotuksensa siitä, että taloudellinen kehitys on demokratian edellytys. Huono uutinen siis etenkin niille maille, joissa kommunismi oli tuottanut kauaskantoista taloudellista haittaa.

Lipsetin 1950-luvulla esittämää ideaa on sittemmin kehitetty eteenpäin: toimivan demokratian edellytyksenä ei pidetä yksinomaan enää taloudellista kehitystä, vaan yhtä lailla tärkeitä ovat tasavertainen pääsy resursseihin, poliittinen osallistuminen ja aktiivinen kansalaisyhteiskunta.

Mahdollisuus integroitua demokraattisten maiden kansainväliseen järjestöön oli erinomainen lisä – ja siten Euroopan unionin jäsenyydestä tuli 1990-luvulla Romanialle tärkeä tavoite.

’’Leiristä’’ ’’aaltoihin’’: matka jäsenyyteen

Itä-Euroopan demokratisoitumista eteenpäin vienyt voima oli yhdistelmä kansallisia reformeja ja halu liittyä virallisesti EU:hun. Jäsenyysneuvotteluiden puristuksissa muovautuva demokratisoituminen synnytti kuitenkin ristiriidan.

Ensinnäkin jäsenyydestä tehtiin vahvasti ehdollinen. Kööpenhaminan kriteereissä mailta esimerkiksi vaadittiin toimivaa demokratiaa, oikeusvaltiota, ihmisoikeuksien kunnioittamista ja vähemmistöjen turvaamista ennen pääsyä EU:n jäseneksi.  

Toiseksi tämä demokratisoituminen aikataulutettiin: EU tarjosi demokratisoituville maille tukea, esimerkiksi PHARE- ja SAPARD -ohjelmien muodossa, mutta samalla se odotti maiden täyttävän tarvittavat kriteerit tiettyihin ajankohtiin mennessä.

Jäsenyysneuvotteluiden puristuksissa muovautuva demokratisoituminen synnytti ristiriidan.

Tällä toimintamallilla oli kaksi seurausta: ensinnä se loi valtaepätasapainon toimeenpano- ja lakia säätävän vallan välille. Ensinmainitun asema kasvoi, koska pysyäkseen aikataulussa joitain maan lainsäädäntömenetelmiä oli vääjäämättä kierrettävä.

Toinen seuraus oli, että alueen maita eroteltiin nyt uudella tavalla: entisistä sosialistimaista EU-jäseniksi liittyneitä kutsutaan nykyään Keski- ja Itä-Euroopaksi (jossa Bulgaria, Romania ja Kroatia ovat hidastelijoita). Itä-Eurooppa eroaa nimenä vain hieman tästä, mutta merkityksessä on selkeä ero – se koostuu entisistä neuvostotasavalloista EU:n itärajan takana. Näiden joukossa on muun muassa EU:n entiset ”hyvät oppilaat” Ukraina ja Moldova.

Kun ottaa huomioon, miten demokratisaatioprosessi eteni, ei liene yllättävää, että alueen demokratian tila on yhä vaan kyseenalaisempi. Viime vuosikymmenen aikana lähes jokainen keskeinen demokratian laatumittari on osoittanut johdonmukaista huononemista. Asiantuntijaraportit ja yleinen käsitys eivät kuitenkaan aina ole yhdenmukaisia.

Demokratia, pettymys vai ennemminkin kehitys

Ovatko Keski- ja Itä-Euroopan kansalaiset tyytymättömiä demokratiaan? Numeroiden perusteella vastaukset vaihtelevat. Eurobarometrin mukaan demokratian tilaan erittäin tyytyväisten tai melko tyytyväisten osuus on EU:n keskiarvon alapuolella.

Kuitenkin EU:hun liittymisen jälkeen vuonna 2004 (vuonna 2007 Romanian ja Bulgarian, ja 2013 Kroatian osalta) trendi on ollut positiivinen. Heti liittymisen jälkeen erittäin tai melko tyytyväisten kansalaisten prosenttiosuus vaihteli Tšekin 45,5 prosentin ja Slovakian vaatimattomamman 25 prosentin välillä.

Viimeisin kysely toukokuulta 2017 osoittaa, että vaihtelusta huolimatta tyytyväisyys on kaiken kaikkiaan lisääntynyt. Tšekissä, Virossa, Puolassa ja Latviassa yli puolet ja Bulgariassa, Unkarissa, Liettuassa, Romaniassa, Slovakiassa ja Sloveniassa noin kolmasosa vastanneista piti itseään tyytyväisenä demokratian tilaan. Vain Romaniassa ja Sloveniassa luvut ovat laskeneet jäsenyyden myötä.

Vaikka luvut itsessään ovatkin täsmällisiä, todellisuutta ne kuvastavat tietysti epätarkasti. Mitä tyytyväisyys demokratian tilaan sitten käytännössä tarkoittaa? Saman Eurobarometrin mukaan johdonmukainen vähemmistö pitää maansa taloustilannetta ”hyvänä” tai ”erittäin hyvänä”.

Kommunismin romahduksesta on kulunut lähes kolme vuosikymmentä. Luottamus poliittisiin instituutioihin on vähäistä ja korruptio on pysyvä ongelma.

Vanha, naiivi käsitys, että demokratia tuo tullessaan taloudellista vaurautta, on menettänyt pohjansa.

Saattaa olla, että ihmisille on tuossa ajassa selkiintynyt ero sen välillä, mitä demokratia on ja mitä se ei ole. Philippe Schmitter ja Terry Karl käsittelivät aihetta artikkelissaan jo vuonna 1991. Ainakin vanha, naiivi käsitys, että demokratia tuo tullessaan taloudellista vaurautta, on menettänyt pohjansa, semminkin jos numeroihin on uskomista.

Samaan aikaan alueella lisääntyvät mielenosoitukset luovat toivoa kansalaisten poliittisen osallistumisen aktivoitumisesta. Romania, jossa kansalaisten muutosvoima vaikutti pysähtyneen 1990-luvun alussa, on hiljattain saanut hyvää julkisuutta: massiiviset mielenosoitukset saivat käännettyä vuoden 2014 presidentinvaalien tuloksen, pakottivat korruptoituneen hallituksen eroamaan tuhoisan yökerhopalon jälkeen sekä estivät parlamenttia hyväksymästä lakia, joka olisi käytännössä laillistanut virkavallan väärinkäytökset.   

Siitä lähtien kun Itä-Euroopan demokratiat aloittivat transitionsa, ne eivät ole onnistuneet saavuttamaan odotettua talouskasvua, lisäämään luottamusta instituutioihinsa tai varmistamaan vakautta. Ensi silmäyksellä kaikki tämä luo melko synkän kuvan. Ihmiset ovat kuitenkin oppineet jotain siitä, mitä demokratia voi ja mitä se ei voi tehdä. Tämä ei ole pettymistä: se on merkki kypsyydestä.

Kirjoitus on osa Demokratian haasteet -sarjaa.

Englannista suomentanut Suvi Kansikas.

Laura-Elena Sibinescu on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisten muutosten tohtoriohjelmassa. Hänen tutkimuksensa käsittelee Keski- ja Itä-Euroopan demokraattisia muutoksia EU-jäsenyyden jälkeen.

Julkaisu Demokratia ja pettymys: yksi näkökulma itäisestä Euroopasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Reaalisosialismin romahdettua liberaalia demokratiaa on tavattu väittää ylivoimaiseksi yhteiskuntajärjestelmäksi. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että kun liberaali demokratia on tullut itsestään selväksi ja samalla ainoaksi poliittiseksi vaihtoehdoksi, etenkin nuorempi sukupolvi suhtautuu siihen koko ajan välinpitämättömämmin.

Yksi syy kehityksen takana on eittämättä liberalismin keskeisten myyttien ja ideaalien vetovoiman hiipuminen. Nykypäivän uusliberalismi nakertaa juuri niitä ideaaleja, yksilöiden vapautta ja tasa-arvoa, jotka ajoivat liberaalin demokratian vakiintumista ennen ja jälkeen maailmansotien.

Vastaavasti demokratian uudelleenmäärittelystä ilman liberalismia on tullut merkittävä poliittinen tavoite niin oikealla kuin vasemmallakin.

Uuden eurooppalaisen oikeiston kummisetänä pidetty Alain de Benoist näkee oman antiliberaalin projektinsa nimenomaan demokratian vahvistamisena. Saman tyyppinen antiliberalismi värittää myös monia vasemmistolaisia demokratiaprojekteja, joista voidaan mainita esimerkiksi taloustieteilijä Gianis Varoufakiksen perustama DiEM25-liike.

Oikeisto- ja vasemmistopopulistisia liikkeitä yhdistää kritiikki sekä parlamentarismiin kuuluvaa elitismiä että uusliberaalin kapitalismin eriarvoistavia seurauksia kohtaan. Samalla liikkeiden vastaukset poliittistaloudellisen järjestelmän ongelmiin perustuvat hyvin erilaisille käsityksille yhteiskunnasta.

Liberaalin demokratian kriisi tulisikin nähdä poliittisena kamppailuna siitä, minkälaisiin tavoitteisiin ja merkityksiin demokraattinen järjestelmä liitetään.

Kaksi käsitystä demokratiasta

Tämän hetkinen kamppailu demokratian merkityksistä liittyy olennaisesti kahteen erilaiseen käsitykseen demokratiasta. Populistinen oikeisto pitää demokratiaa ennen kaikkea kansan tahdon toimeenpanijana. Demokratia nähdään välineenä toteuttaa jo olemassa olevan poliittisen subjektin, jota määrittävät esimerkiksi kieli, kulttuuri ja etnisyys, tahtoa. Siten varsinainen politiikka koskee määrittelyvaltaa siitä, kuka kuuluu kansaan ja mitä on olla kansan jäsen.

Toisaalta demokratia voidaan nähdä prosessina, jossa yhteinen tahto syntyy erilaisten yksilöiden tai ryhmien välisen yhteistyön ja erimielisyyksien kompromissina. Tämä pluralistinen näkemys löytyy, joskin eri tavoin, niin liberalismin kuin liberalismikriittisen vasemmistonkin taustalta.

Molemmat käsitykset edellyttävät jonkinlaista perustavaa yhteisymmärrystä.

Molemmat käsitykset, homogeeninen kansa ja pluralistinen demos, kuitenkin edellyttävät jonkinlaista perustavaa yhteisymmärrystä. Ilman sitä ei synny halua sitoutua demokraattiseen toimintaan. Tämä voi olla idea kuulumisesta yhteiseen kansaan, ajatus demokratiassa toteutuvista yksilöiden perustavista oikeuksista ja tasa-arvosta tai minimaalinen arvostelma demokratian paremmuudesta muihin poliittisiin järjestelmiin nähden.

Siten demokratian haluttavuus näyttää aina olevan sidoksissa muihin haluihin ja päämääriin kuin pelkkään demokratiaan sinänsä. Mutta miten meidän tulisi ymmärtää erilaisten halujen ja demokratian suhdetta?

Demokratia ja kaikkien yhteinen etu

Platonin mukaan poliittisia järjestelmiä voidaan jaotella sen mukaan, mikä tunne ensisijaisesti ohjaa kansalaisten käyttäytymistä. Demokratiassa hallitsevana tunteena on tunnetusti halu seurata vapaasti omia mielitekojaan. Platonin näkemys tuntuu kuitenkin sivuuttavan halun kollektiivisen luonteen.

Demokratiaan, kuten politiikkaan ylipäänsä, kuuluu aina halun muovaaminen yhteiseksi. Mutta perustuuko halun muokkaus pakkovaltaan vai ihmisten aitoon haluun elää yhdessä? Tämä kysymys liittyy oleellisesti kysymykseen siitä, voiko pluralistisissa yhteiskunnissa ylipäänsä olla aitoja yhteisiä etuja, joihin kollektiivinen halu voi kohdistua.

Modernin demokratian alkuhämärissä kirjoittanut filosofi Benedict Spinoza vastaa kysymykseen myönteisesti. Spinozan mukaan ihmisiä, kuten kaikkia muitakin olentoja, ohjaa halu kasvattaa omaa toimintakykyään.

Spinozan mukaan ihmisiä ohjaa halu kasvattaa omaa toimintakykyään.

Ihmisille tyypillinen kykyä kasvattava toiminta tarkoittaa yhteistyötä ja huolenpitoa. Toisin sanoen kukaan ei kasvata toimintakykyään yksin, vaan kyseessä on aina yhteisöllinen prosessi, jossa yksilöt osallistuvat yhteisten tietojen ja taitojen kartuttamiseen.

Spinoza pitääkin demokratiaa kaikkein tehokkaimpana tapana kasvattaa koko yhteiskunnan kykyä, koska se asettaa kaikkein vähiten esteitä ihmisten väliselle yhteistyölle. Halua kaikkien kyvyn yhtäläiseen kasvamiseen voidaan siten kutsua erityisen demokraattiseksi haluksi, koska se tähtää koko demoksen kyvyn kasvattamiseen ilman sisäisiä jakolinjoja.

Vastaavasti Spinoza ei tunnusta mitään hierarkiaa tai eroa tahdon ja halun välillä: tahto ei ole Spinozalle perusteellisen harkinnan tulos tai valistunut valinta. Se on synonyymi halulle, ja demokratia on ennen kaikkea kysymys kollektiivisen halun eri ilmenemismuodoista.

Demokraattinen halu tasapainoilee kuitenkin jatkuvasti itsensä institutionalisoimisen ja näiden instituutioiden ylittämisen välillä. Mitään yhteisöä ei voi olla ilman halun kiinnittämistä ainakin joihinkin suhteellisen pysyviin kohteisiin, jotka luovat pohjan ihmisten väliselle yhteistoiminalle ja ymmärrykselle.

Halu kasvattaa kykyä ei silti ole koskaan jähmetettävissä paikoilleen, ja siksi sitä määrittää jatkuva pyrkimys vapautua olemassa olevista sitoumuksista ja etsiä yhä uusia voimaantumisen keinoja. Ihmisen rajallisen käsitys- ja toimintakyvyn takia halu kasvattaa kykyä on kuitenkin aina alttiina kohdistua kykyä vähentäviin kohteisiin.

Kuten Mattias Lehtinen sekä Gilles Deleuze ja Felix Guattari ovat huomauttaneet, ei halun yhteiskunnalliselle tuottamiselle ole mitään selvää ennalta asetettua uomaa. Halu olla osa itseään hallitsevaa kokonaisuutta, demosta, on aina alttiina tulla liitetyksi fasismille ja totalitarismille tyypillisiin ajatuksiin orgaanisesta yhteiskuntaruumiista ja yhden totuuden politiikasta.

Halu olla osa itseään hallitsevaa kokonaisuutta, demosta, on aina alttiina tulla liitetyksi fasismille ja totalitarismille tyypillisiin ajatuksiin.

Vastaavasti halun kohdistuminen aina uusiin mahdollisuuksiin aiheuttaa helposti jännitteitä vanhojen instituutioiden kanssa. Siksi demokratia on aina myös identiteetin ongelma: jos yhteiskunnallisia instituutioita perustuslakia myöten ajatellaan tietyn hetken kollektiivisen halun ilmauksina, mikä takaa, että tämän päivän halu on missään vastaavuussuhteessa siihen, mikä eilen näytti haluttavalta? Miten halun jatkuva uudistuminen kykenee säilyttämään yhteiskuntaa koossa pitävät halun kohteet?

Skeptisesti kyseisen ongelman ratkaisuun suhtautuvat demokratian kriitikot Platonista Jean-Jacques Rousseau’hon näkevät tässä demokratian taipumuksen kärjistää konflikteja, mikä johtaa sisällissotiin ja tyranniaan. Äärimmäisin ratkaisu yhteisen identiteetin ongelmaan löytynee Carl Schmittiltä, jonka mukaan demokratia voi toimia vain identiteetiltään samanlaisten ”meidän” kesken sulkien muut ulkopuolelleen vihollisina.

Erilaisten identiteettien maailmassa demokratian ydinajatus kaikkien yhteisestä edusta uhkaa aina itsessään näyttää ideologialta, joka piilottaa eri ryhmien eriävät intressit ja toimii vain harvojen eduksi.

Schmittin haaste tuntuu erityisen vakavalta nykyisten pluralististen kansallisvaltioiden aikana, kun kasvavat kiistat yhteiskunnan perustavista merkityksistä tekevät kaikkia osapuolia tyydyttävistä demokraattisista kompromisseista yhä vaikeampia. Erilaisten identiteettien maailmassa demokratian ydinajatus kaikkien yhteisestä edusta uhkaa aina itsessään näyttää ideologialta, joka piilottaa eri ryhmien eriävät intressit ja toimii vain harvojen eduksi.

Kyyninen nykyhetken tarkkailija ei voi olla miettimättä, onko demokratia sittenkin vain poikkeustila totalitarismin tai sisällissodan välissä.

Poliittiset myytit ja halun tuotanto

Schmittin haaste voidaan kuitenkin kyseenalaistaa sen omilla oletuksilla. Eikö mitä tahansa identiteettiä uhkaa aina monitulkintaisuus, joka juontaa juurensa mahdottomuuteen esittää ihmisten halujen moninaisuus harmonisena samankaltaisuutena? Voidaan jopa väittää, että juuri yhtä yhtenäistä identiteettiä painottavissa yhteiskunnissa identiteetin ongelma saa neuroottiset, totalitarismille tyypilliset, mittasuhteet.

Demokratian todellinen ongelma onkin, miten erilaisia haluja ilmentävät identiteetit saadaan koottua yhteisten tavoitteiden äärelle ilman pakottamista tai jatkuvaa viholliskuvien viljelyä. Utopiat ovat yksi keino halun suuntaamiseksi vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen. Toisaalta utopioiden ohella on tärkeää kiinnittää huomiota myös siihen, miten sekä politiikan status quo että poliittiset muutokset riippuvat erilaisten poliittisten myyttien voimasta.

Kuten yhteiskuntafilosofi Chiara Bottici esittää, identiteettejä ei voi ymmärtää ilman myyttejä. Juuri myytti on se, mikä merkityksellistää nykyhetken ja antaa identiteetille sisällön: se asettaa tietyt asiat todellisuuden moninaisuudesta toiminnan keskiöön.

Myyttien todellisuus seuraa niiden kyvystä herättää tunteita ja kanavoida halua tiettyihin kohteisiin.

Siksi identiteettiä ja siihen kuuluvia perustavia myyttejä ei voida ajatella pelkkinä tarinoina tai mielikuvituksen tuotteina. Myyttien todellisuus seuraa niiden kyvystä herättää tunteita ja kanavoida halua tiettyihin kohteisiin. Tästä syystä myytti on aina kehotus tietynlaiseen toimintaan.

Voidaan ajatella, että politiikassa vallitsevien tunteiden ja myyttien välillä vallitsee vastavuoroinen suhde. Elettyjä tunteita merkityksellistetään ja oikeutetaan myyteillä, jotka tekevät tunteista jaettuja. Samalla myyttien tehtävä on herättää ja muokata tunteita.

Tässä onnistuakseen poliittisten myyttien on vastattava ihmisten konkreettisiin kokemuksiin ja juuri siksi myyttien on oltava alati avoimia muutokselle ja uudelleenkerronnalle. Tällaista myyttien jatkuvaa toistamista uusissa muodoissa ja yhteyksissä Bottici nimittää myytin työstämiseksi.

Poliittisia myyttejä ei kuitenkaan tule ajatella ideologisina sen enempää marxilaisessa kuin freudilaisessa mielessä. Poliittinen myytti ei ole vääräntietoisuuden ilmentymä, joka saa ihmiset toimimaan oikeita halujaan ja intressejään vastaan.

Se ei ole myöskään ideologinen funktio, jolla ihmisten epäsosiaaliset vietit saadaan tukahdutettua yhteiskunnan mahdollistamiseksi. Poliittiset myytit vastaavat ennemminkin kysymykseen siitä, miten tietyissä historiallisissa olosuhteissa jokin todellisuutta selittävä tarina siihen sisältyvine toimintaohjelmineen tulee muita haluttavammaksi.

Poliittiset myytit vastaavat kysymykseen siitä, miten tietyissä historiallisissa olosuhteissa jokin todellisuutta selittävä tarina siihen sisältyvine toimintaohjelmineen tulee muita haluttavammaksi.

Esimerkiksi leikkauspolitiikalla on Suomessa ollut vahva demokraattinen tuki siitä huolimatta, että tutkimukset osoittavat leikkauksien vähentävän tasa-arvoa ja demokraattisia osallistumismahdollisuuksia. Leikkauspolitiikkaa on ajettu ennen kaikkea toistamalla myyttiä kestävyysvajeesta, jonka käyttökelpoisuus politiikan ohjenuorana on kyseenalaistettu moneen kertaan.

Silti ihmiset todella haluavat omaa arkeaan vaikeuttavia leikkauksia. Myytti kestävyysvajeesta toimii, koska se kykenee merkityksellistämään taloudelliset vaikeudet osaksi suurta kansallista identiteettiprojektia, jossa säästöt samastetaan kertomuksiin itsenäisyyden alussa Yhdysvalloille suoritetusta velasta ja sotakorvauksista. Näin Suomi näyttäytyy hyveellisenä kotitalouden päänä, joka hoitaa velkansa vaikeuksienkin keskellä, vaikka tosiasiassa Juha Sipilän hallituksen politiikka on kasvattanut valtion velkaa leikkauksista huolimatta.

Leikkauspolitiikkaa perustellutta kestävyysvajetta voidaan hyvällä syyllä kutsua demokratian vastaiseksi myytiksi, koska se ei ole toiminut kaikkien kansalaisten yhtäläisen kyvyn kasvattamiseksi. Viime aikoina tuloerot ovat kasvaneet, palvelut heikentyneet ja alemmat tuloluokat köyhtyneet.

Toisaalta demokratiaan kuuluva tavoite kaikkien kansalaisten toimintakyvyn kasvattamisesta on itsessään käsitettävä poliittiseksi myytiksi. Kuten Spinoza huomauttaa, ihmisten kykyjen jatkuva kasvattaminen kollektiivisesti vaatisi yli-inhimillisen näkökulman, jota tuskin voi koskaan saavuttaa.

Demokratiaan poliittisia sisältöjä luovat myytit ovat aina puolueellisia.

Samoin demokratiaan poliittisia sisältöjä luovat myytit ovat aina puolueellisia: ne merkityksellistävät maailman tietystä asemasta katsottuna. Toimiakseen osana demokratiaa niiden tulee kuitenkin aina esittää itsensä osana myyttiä kaikkien yhteisestä edusta.

Olisi kuitenkin liian yksinkertaistavaa ajatella myyttejä suorina seurauksina erilaisista yhteiskunnallisista asemista. Myytit ovat itsessään moniulotteisia ja sisältävät useita politiikassa käyttökelpoisia tunnelatauksia. Spinoza huomauttaakin, että ihmisten motivaatio kokoontua yhteen tekemään politiikkaa perustuu vain harvoin järjelle eli kollektiivisen halun kohdistamiselle kaikkien toimintakyvyn kasvuun.

Paljon useammin poliittisen toiminnan kantimena on yhteinen toivo, pelko tai halu kostaa yhteisesti koettu vääryys. Esimerkiksi kestävyysvajemyytin menestyksen voidaan ajatella olevan seurausta sen kyvystä herättää kaikkia mainittuja tunteita: se on samaan aikaan toivo hyveellisestä ja kykenevästä kansasta, pelko Kreikan tiestä ja kosto hyvinvointivaltion hyvätuloisia kurittavasta verotuksesta.

Myyttien toiminta ja demokratian materiaalinen perusta

Vaikka myytti kestävyysvajeesta on epädemokraattinen edellä kuvatussa merkityksessä, on se kuitenkin malliesimerkki myytistä, josta demokratiat ovat riippuvaisia. Se kykenee puhuttelemaan laajoja massoja ja täten esittämään poliittisen ohjelman, jonka ympärille myös puolueet ovat olleet valmiita ryhmittymään.

Kestävyysvaje on malliesimerkki myytistä, josta demokratiat ovat riippuvaisia.

Vastaavasti liberaalin demokratian historiallista vakiintumista voidaan selittää sen kyvyllä sisällyttää itseensä monen eri yhteiskuntaluokan kollektiivisia tunteita: unelma vapaista markkinoista, sosialistisesta kaikkien tarpeiden toteutumisesta ja vanhan aatelin toivo omaisuuden ja hengen säilyttämisestä ilman väkivaltaista vallankumousta. Liberaalin demokratian vakiintumisen aika tarkoittikin keskiluokan ennen näkemätöntä kasvua ja myyttiä jatkuvasta paremmasta huomisesta.

Samaan aikaan myytit jatkuvasta edistyksestä ja historian lopusta tekivät mahdolliseksi keskittyä yksilölliseen oman eduntavoitteluun valmiiksi tulleessa maailmassa. Keskiluokan halut ovat kohdistuneet ennen kaikkea yksityisiin projekteihin sen sijaan, että se olisi miettinyt, mitä se haluaa luokkana. Tämä on syönyt sen poliittista valtaa luokkana.

Ilman yhteistä toimintaa ei ole myöskään jaettua identiteettiä. Vastaavasti poliittisten myyttien kyky motivoida ja ylläpitää toimintaa on sidoksissa ihmisten kokemuksiin yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Jos olemassa olevat myytit eivät enää kykene merkityksellistämään elettyä todellisuutta, halun on kanavoiduttava uusiin myytteihin. Siksi keskiluokan kasvava pelko omasta asemastaan purkautuu populistisina myytteinä, esimerkiksi uusnationalismina tai haikailuna vanhaan jatkuvan edistyksen hyvinvointivaltioon.

Poliittisten myyttien kyky motivoida ja ylläpitää toimintaa on sidoksissa ihmisten kokemuksiin yhteiskunnallisesta todellisuudesta.

Lopuksi itse demokratian myytti kaikkien toimintakyvyn yhtäläisenä kasvattamisena voidaan asettaa kriittisen tarkastelun kohteeksi. Mitä konkreettisia mahdollisuuksia tällaiselle ajatukselle on maailmassa, joka elää suurinta ilmastonmuutosta kymmeniin tuhansiin vuosiin? Sukupuuttoaalto, ekosysteemien jatkuva köyhtyminen ja maailman vesistöjen täyttäminen muovilla eivät ole olleet demokraattisesti ratkaistavia ongelmia.

Tämän kehityksen toisena puolena on pakolaisten ennätyksellinen määrä maailmassa, mihin demokraattiset valtiot vastaavat sulkemalla rajojaan – samaan aikaan kun halvat hyödykkeet virtaavat epädemokraattisista maista demokraattisiin.

Onko demokratiasta itsestään tullut poliittinen myytti, joka oikeuttaa epäoikeudenmukaisuuksia omien rajojensa ulkopuolella? Onko demokratian vakaus riippuvaista jatkuvasta materiaalisesta kasvusta, joka vaarantaa elämää ylläpitäviä ekosysteemejä? Varmaa on, että demokratian ehtoja ja merkityksiä luovia myyttejä on muuttuvassa maailmassa mietittävä uudelleen.

Kirjoitus on osa Demokratian haasteet -sarjaa.

VTM Kasper Kristensen tekee väitöskirjaa Benedict Spinozan ajattelusta ja politiikan haavoittuvaisuudesta Uppsalan yliopiston filosofian laitoksella. Väitöstutkimus on osa Engaging Vulnerability -tutkimushanketta.

Julkaisu Poliittiset myytit ja demokratian halu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kielenkäyttö politiikassa on ollut viime aikoina esillä julkisessa keskustelussa. Osoituksena siitä on Aamulehden linjauksen nostattama kiista sukupuolineutraaleista sanavalinnoista.

Kielenkäytöllä ja käsitteillä on merkitystä, kun luomme kuvaa todellisuudesta. Niillä myös tehdään politiikkaa.

Tässä artikkelissa haluamme kytkeä keskustelun kielenkäytöstä ihmisoikeuksiin ja demokratiaan sekä niiden välisiin käsitteellisiin, institutionaalisiin ja historiallisiin yhteyksiin. Kuten viimeaikaiset tapahtumat Euroopan unionin alueella ja laajemmin globaaleissa yhteyksissä osoittavat, kyseisiä käsitteitä voidaan käyttää oikeuttamaan keskenään täysin päinvastaisia toimia ja käytänteitä.

Demokratian nimissä voidaan toteuttaa epädemokraattisia päätöksiä.

Demokratian nimissä voidaan toteuttaa epädemokraattisia päätöksiä, kuten esimerkiksi Puolan ja Unkarin tapaukset osoittavat. Kesäkuussa 2016 Euroopan komissio otti kantaa Puolan tilanteeseen todeten, että oikeusvaltioperiaate on unionin perusarvo.

Kuitenkin ajankohtainen poliittinen kiista Espanjassa Katalonian itsenäisyyskansanäänestyksestä on osoittanut, että Euroopan unionin toiminta on ristiriitaista suhteessa siihen, miten demokratian tärkeimmistä periaatteista halutaan käydä keskustelua.

Kun ajatellaan demokratiaa, siihen väistämättä liitetään ajatus oikeuksista. Mutta niin demokratiaa kuin oikeuksiakin lähestytään usein kritiikittömästi ennalta annettuina saavutuksina. Käsitteinä niihin kuitenkin liittyy ristiriitaisuuksia, jotka kumpuavat periaatteiden ja käytännön yhteensovittamisesta.

On ongelmallista, jos demokratian ja oikeuksien väliset yhteydet sivuutetaan ja niiden moninaiset kielenkäytölliset muodot ohitetaan. Se, miten käsitteellistyksillä rajataan kielenkäyttöä, vaikuttaa myös siihen, miten instituutiot nähdään ja miten niihin suhtaudutaan.

Demokratian ja oikeuksien väliset kiistanalaisuudet tulevat helposti esille, kun niitä tarkastellaan käsitteellisestä ja kielellisestä näkökulmasta. Kiistanalaisuuden näkökulma antaa myös mahdollisuuden käsitteiden arvonpalautukselle.

Edustuksellisen demokratian paradoksit (ja haasteet)

Politiikan tutkija Jan-Werner Müller tarkastelee teoksessaan Mitä on populismi? edustuksellisen demokratian haasteita. Hän nostaa esille sen, että demokraattisia instituutioita voidaan käyttää epädemokraattisten poliittisten päämäärien edistämiseen.

Müller toteaa, että perustuslakia voidaan käyttää moniarvoisuuden, eli yhden demokratioiden tärkeimmistä periaatteista, eliminoimiseen. Tästä esimerkkeinä ovat Venezuelan ja Unkarin perustuslailliset reformit, joissa populistiset johtajat ovat käyttäneet perustuslakien muutoksia poliittisten pyrkimystensä välineinä rajoittaakseen moniarvoisuutta.

Perustuslakia voidaan käyttää moniarvoisuuden, eli yhden demokratioiden tärkeimmistä periaatteista, eliminoimiseen.

Moniarvoisuuden puolustaminen herätti kysymyksiä myös, kun Vaihtoehto Saksalle -puolue historiallisesti nousi Saksan liittopäiville. Keskustelua on käyty siitä, kuinka parlamentaarinen demokratia toimii jatkossa.

Se, millaiseksi parlamentaarinen politiikka Saksassa muotoutuu tämän jälkeen, riippuu pitkälti siitä, miten muut puolueet suhtautuvat Vaihtoehto Saksalle -puolueen populistiseen politiikkaan. Haasteena on puolustaa moniarvoisuutta tilanteessa, jossa parlamentissa on puolue, joka puhuu sitä vastaan.

Müller onkin esittänyt, että antielitismin lisäksi populistiset puolueet toimivat myös moniarvoisuuden vastaisesti. Tämä johtuu siitä, että populistit väittävät yksin edustavansa kansaa.

Siinä samanaikaisesti ulossuljetaan ne, jotka heidän mielestään eivät tähän kategoriaan kuulu. Kyseessä on paitsi poliittinen rajanveto myös moraalinen kannanotto.

Populistinen puolue saa voimansa tyytymättömyydestä. On tärkeää huomata, että astuessaan parlamenttiin Vaihtoehto Saksalle -puolue edustaa niitä äänestäjiä, jotka ovat sitä vaaleissa äänestäneet. Tyytymättömyys tulisi ottaa vakavasti, ja epäkohdista pitäisi pystyä julkisesti keskustelemaan.

Populistien poliittiset väitteet voi ottaa vakavasti ilman, että ottaa niitä täydestä tai hyväksyy ne.

Parlamentaarisen politiikan pelisäännöt edellyttävät, että demokraattisesti valitut poliittiset puolueet tuovat esille kantansa ja suostuvat keskustelemaan niistä. Mutta kuten Müller korostaa, keskustelua ei kuitenkaan pitäisi käydä populistien ehdoilla. Populistien poliittiset väitteet voi ottaa vakavasti ilman, että ottaa niitä täydestä tai hyväksyy ne.

Edustuksellisen demokratian paradoksi onkin, että demokraattisesti vaaleilla valittu puolue voi toimia demokratian periaatteita vastaan. Kuten Müller huomauttaa, populismi on edustuksellisen politiikan alituinen varjo.  Ratkaisu ei siis olekaan populismin torjuminen, vaan siihen oikealla tavalla suhtautuminen.

Kenelle ihmisoikeudet kuuluvat demokratiassa?

Maailmanlaajuisesti edustuksellisen demokratian lisäksi myös perusoikeudet ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset ovat olleet viime aikoina voimakkaan kritiikin kohteina. Kaikille kuuluvia luovuttamattomia ihmisoikeuksia tarvitsevat kipeimmin juuri ne henkilöt, joilla ei ole kansalaisuuden suojaa. Populismin kritiikin ydintä ihmisoikeuksia kohtaan on nimenomaan se, että ihmisoikeudet esitetään ”toisten”, esimerkiksi vähemmistöjen tai pakolaisten, oikeuksina.

Universaalien periaatteiden ja kansallisten demokratioiden yhteensovittamisessa on selkeitä ristiriitoja. Ihmisoikeudet olivat toisen maailmansodan jälkeisessä kriisissä luotu edustuksellisen demokratian tukipilari.

Ne muodostivat keskeiset periaatteet, joiden ympärille perustettiin ylikansallisia instituutioita, kuten YK ja Euroopan neuvosto. Tavoitteena oli suojella ihmisiä ja ihmisarvoa valtioiden suvereenilta vallankäytöltä. Käytännössä ihmisoikeuksia toteutetaan kuitenkin kansallisissa konteksteissa.

Ihmisoikeudet asetetaan usein vastakkain turvallisuusnäkökulman kanssa.

Nykykeskusteluissa ihmisoikeudet asetetaan usein vastakkain turvallisuusnäkökulman kanssa. Tämä näkyy esimerkiksi Suomessa käydyissä turvapaikkakeskusteluissa. Oikeuksia pyritään rajoittamaan turvallisuuteen ja laillisuuteen vedoten.

Laillisuuspuhetta tarkastellessa tulisi muistaa myös ne kansainväliset sopimukset, joihin valtiot ovat sitoutuneet. Mikäli oikeudet nähdään pikemminkin rajoitteina tai viimeisinä oljenkorsina sen sijaan, että ne nähtäisiin demokratian keskeisinä periaatteina, on entistä hankalampaa ja toisaalta myös entistä tärkeämpää puolustaa ihmisoikeuksia.

Kuten politiikan teoreetikko Norberto Bobbio toteaa teoksessaan Age of Rights, demokratiaa ei ole olemassa ilman ihmisoikeuksien tunnustamista ja turvaamista. Tätä keskeistä huomiota ovat painottaneet Suomessa etenkin ihmisoikeusjuristit ja valtiosääntötutkijat.

He ovat huomauttaneet, että mikäli yhteydet demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion välillä unohtuvat, tulee poliittisista järjestelmistä haavoittuvaisia. Onkin paradoksaalista, että edustuksellisissa demokratioissa kriisiytetään puheella ihmisoikeuksia, joiden pitäisi juuri kriisitilanteissa antaa suojaa.

Edustuksellisissa demokratioissa kriisiytetään puheella ihmisoikeuksia, joiden pitäisi juuri kriisitilanteissa antaa suojaa.

Demokratian nimissä voidaan jopa rajoittaa ihmisoikeuksien toteutumista, vaikka valtiot olisivat sitoutuneita kansainvälisiin sopimuksiin. Politiikan tutkijan näkökulmasta kiinnostavaa on esimerkiksi se, kuinka oikeuksia oikeutetaan, vastustetaan ja kenelle niiden nähdään kuuluvan.

Koska kielenkäytöllä on suuri merkitys tässäkin yhteydessä, ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia kyseenalaistavat puheet tulee ottaa vakavasti. On tärkeää, että ihmisoikeuksien sivuuttamista ei pidetä vain niiden ”unohtamisena”, vaan se kytkeytyy myös selväsanaisesti esitettyihin poliittisiin pyrkimyksiin niiden rajoittamiseksi.

Poliittista debattia demokratiasta ja ihmisoikeuksista

Ehkä tärkeät käsitteet tarvitsevat arvonpalautusta nykykeskustelussa. Ne perusarvot, jotka ovat muun muassa Euroopan unionin taustalla, on haastettu monella tavoin, mutta kritiikki antaa yhtä lailla mahdollisuuden niiden puolustamiselle.

Demokratian tarkastelu tarkoittaa myös oikeuksien tarkastelua. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että olennainen historiallinen linkki oikeuksien ja demokratian välillä on unohtunut. Populistinen edustuksellisen demokratian kritiikki paitsi vaikuttaa oikeuksien toteutumiseen asettaa myös haasteita politiikan tutkijalle.

Historiallinen näkökulma antaa tarpeellista etäisyyttä nykykeskustelun arviointiin. Toisaalta historialla ei voi yksin perustella sitä, miksi ihmisoikeuksia ja niihin kytkeytyviä demokraattisia arvoja tulisi pitää merkityksellisinä nykyään. Entä jos enemmistö haluaakin rajoittaa oikeuksia?

Ihmisoikeuksien ja edustuksellisen demokratian puolustaminen edellyttää, että niistä käydään aktiivista ja moniäänistä keskustelua. Jos dialogi kriittisten äänien kanssa lopetetaan, se jättää poliittisen pelikentän vain niiden käyttöön, jotka esittävät olevansa enemmistö.

Kirjoitus on osa Demokratian haasteet -juttusarjaa.

YTT Hanna-Mari Kivistö on Koneen Säätiön rahoittama apurahatutkija Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Hänen kolmivuotinen post doc -tutkimuksensa keskittyy ihmisoikeuksien politiikkaan. YTT Taru Haapala on poliittisen retoriikan tutkija ja tutkijatohtori Suomen Akatemian rahoittamassa FiDiPro-hankkeessa Transformations of Concepts and Institutions in the European Polity (TRACE) Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Molemmat kirjoittajat ovat mukana EU-rahoitteisessa COST-tutkimusverkostossa Reappraising Intellectual Debates on Civic Rights and Democracy in Europe (RECAST) 2017-2021.

Julkaisu Demokratian ja ihmisoikeuksien paradoksit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionissa on herätty ihmettelemään, kun huolestuttavat uutiset lisääntyvät itäryhmän suunnalta. Päänvaivaa eivät aiheuta pelkästään median päähuomion kohteena olevat Unkari ja Puola vaan myös Romania, Bulgaria ja hiljattain jopa Tšekki ja Slovakia.

Voidaan väittää, että mikään, mitä nyt tapahtuu, ei ole yllättävää eikä edusta käännettä, vaan on johdonmukaisen kehityksen tulos. Ongelmien taustat on kuitenkin hankala nähdä, koska ymmärrystä haittaavat median, poliitikkojen ja usein myös tutkijoiden mantrat.

Nämä mantrat tarjoavat rajoitetun tulkintakehyksen, koska ne paitsi ohjaavat vahvasti tulkintaa, niitä myös toistetaan riittävän usein, jotta mantrojen uskottavuus korostuisi.

Mantra 1: EU:n suuri kertomus onnistuneesta itälaajentumisesta

Eurooppalaisen projektin tärkeimpänä saavutuksena pidetään itälaajentumista, joka edesauttoi demokratisaatiota entisissä kommunistimaissa ja varmisti rauhan maanosassa.

Onnistuneen itälaajenemisen myytti johtuu yhtäältä siitä, että vaivalla markkinoitu eurooppalainen identiteetti nojaa demokraattiseen arvomaailmaan, jota yhteisön jäsenien sanotaan jakavan. Toisaalta se johtuu siitä, että ongelmista puhuttaessa esiin tuodaan usein vain niitä itä-Euroopan maita, jotka eivät päässeet unioniin. Ukrainan, Valko-Venäjän ja Moldovan pitää tarjota riittävän selkeä kontrasti itäisille EU-maille ja painava vasta-argumentti epäilijöille.

Tällaisen mustavalkoisen mielikuvan viljely tuuditti eurooppalaiset poliitikot ja byrokraatit pitkäksi aikaa uskoon siitä, että vaikka ongelmia ilmaantuisikin, uudet jäsenmaat olivat kyllä riittävän demokraattisia liittyessään unioniin vuosina 2004 ja 2007 – loput sitten oppivat unionin länsiryhmältä kanssakäymisen kautta.

Liittyminen tapahtui kuitenkin paradoksaalisesti sekä liian myöhään että liian aikaisin, mikä kävi kalliiksi kaikille osapuolille.

Liittyminen tapahtui kuitenkin paradoksaalisesti sekä liian myöhään että liian aikaisin, mikä kävi kalliiksi kaikille osapuolille.

Neuvostojärjestelmän romahduksen jälkeen alueen maissa yleistyi iskulause ”takaisin Eurooppaan”. Eurooppa tarkoitti Länsi-Eurooppaa, sitä kylmän sodan aikaisen länsipropagandan ideaalikuvaa vapaudesta, demokratiasta, ihmisoikeuksista ja ennen muuta hyvinvoinnista. Mielikuva eli vahvana idän kansojen mielissä.

”Takaisin” vastaavasti viittasi siihen lännelle suunnattuun todisteluun, että länsi oli se oikea koti, johon alue on aina kuulunut ennen kuin kommunistit suistivat maat ”luonnolliselta” kehitysraiteeltaan. Entisen itäblokin maiden pyrkimys liittyä nopeasti unioniin oli kuitenkin ongelma lännessä. Edessä oli joukko maita, joissa elettiin euforiassa ja otaksuttiin, että länsi propagandan mukaisesti toivottaa idän tervetulleeksi.

Suurin dilemma EU:ssa olikin, miten ylläpitää sekä näiden maiden demokratiakehitys että lännen auktoriteettiasema, mutta samalla jarruttaa liittymistä siitä yksinkertaisesta syystä, että länsi ei ollut valmis siihen vielä 1990-luvulla. Piti ratkaista ensin käytännön ongelmat, kuten kuka maksaa liittymisen kustannukset tai millaisia rakenteellisia muutoksia tarvitaan EU:n päätöksentekojärjestelmässä.

Eikä vähäinen ollut sekään huoli, että suurin osa idän ehdokasmaista oli maataloustuottajavaltioita, joiden mukaantulo heikentäisi ennen muuta Ranskan, Espanjan ja Italian maataloustuottajien asemaa EU:n markkinoilla. EU siis alkoi pelata aikaa.

Idän maille tuli nöyryyttävänä yllätyksenä, ettei länsi tahtonutkaan näitä maita osaksi yhteisöä vaan asetti tiukat vaatimukset.

Idän maille tuli nöyryyttävänä yllätyksenä, ettei länsi tahtonutkaan näitä maita osaksi yhteisöä vaan asetti tiukat vaatimukset. Kööpenhaminan kriteerit vuodelta 1993 työnsivät liittymisen mahdollisuutta vuosien päähän. Pitkän odotuksen aikana ja EU:n paternalististen asenteiden takia euforia kuihtui.

Samalla kuihtui myös euforian siivittämä keskustelu eurooppalaisista arvoista, demokratian ja oikeusvaltion luonteesta sekä ihmisoikeuskysymysten merkityksestä. Euforia olisi mahdollistanut avoimuutta ja herkkyyttä uusille vaikutteille.

Euforian tilalle astuivat hyötynäkökulmat. Tavoitteiksi nousivat kansalaisten elintason nousu, nopea talouskehitys EU-tukia hyödyntäen ja länsimarkkinoille pääsy. Hyötynäkökulma muutti myös asennoitumista Kööpenhaminan kriteereihin eli määrittelyyn siitä, mitä demokratisaatiolla tarkoitettiin.

Ulkoapäin tulleisiin vaatimuksiin suhtauduttiin samalla tavalla kuin itäblokin aikana eli näennäisesti. Syntyi Pygmalion-efekti: länsi mieltyi näyteikkunademokratioihin, joita se kiirehti luomaan kiinnittämällä huomiota pääasiassa demokratian ulkoisten rakenteiden pystyttämiseen.

Demokratia ei ulottunut poliittiseen kulttuuriin ja ajattelutapaan, vaan nopeasti parsitut rakenteet täytettiin vanhoilla käytänteillä.

Demokratia oli kosmeettista, mutta se riitti jäsenyyteen. Demokratia ei ulottunut poliittiseen kulttuuriin ja ajattelutapaan, vaan nopeasti parsitut rakenteet täytettiin vanhoilla käytänteillä.

Mantra 2: Demokratiavaje on hetkellinen toimintahäiriö, populististen politiikkojen manipulaation ja putinismin leviämisen tulos

Edellä mainitusta mantrasta johtuen EU:n länsivaltiot suhtautuvat itäisten maiden demokratiaongelmiin ohimenevänä ilmiönä ja jokseenkin yllättyneinä. Erityisesti mediassa populismi nostetaan kehityksen keskeiseksi syyksi.

Tällaisessa ajattelussa on edellään läsnä ajatus ”historian lopusta” eli siitä, että länsimainen liberaali demokratia on ainoa tavoiteltava päämäärä yhteiskunnissa. Silloin on vaikea kuvitella, että kansan tahdon ilmentymä olisi autoritäärinen järjestelmä.

Ajattelussa on edellään läsnä ajatus siitä, että länsimainen liberaali demokratia on ainoa tavoiteltava päämäärä yhteiskunnissa.

Unkarin ja Puolan tilanteet kertovat kuitenkin juuri tästä. Unkarin itsevaltias Fidesz-puolue on voittanut vuodesta 2010 lähtien kaikki maassa järjestetyt kuusi vaalia. Puolassa ensimmäistä kertaa valtiososialismin romahduksen jälkeen yksi puolue, Laki ja oikeus, sai äänten ylivoimaisen enemmistön vuonna 2015.

Voidaan väittää, että länsimainen liberaali demokratia on Tšekkiä lukuun ottamatta vieras tuontitavara itäisessä Keski- ja Kaakkois-Euroopassa. Maat, jotka syntyivät vuonna 1918 alueella vaikuttaneiden valtakuntien romahdettua, eivät olleet länsityyppisiä demokratioita vaan autoritääriseen suuntaan kehittyviä valtioita, jotka sittemmin joutuivat Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Kommunistijärjestelmän romahdettua maita askarrutti, mitä tietä kannattaisi edetä demokratisoitumisessa. Piti kuroa umpeen kuilu idän ja lännen kehityksen välillä. Keskeinen debatti käytiin siitä, pitäisikö kopioida lännen malli vai kehittää omaehtoista järjestelmää.

Keskeinen debatti käytiin siitä, pitäisikö kopioida lännen malli vai kehittää omaehtoista järjestelmää.

Länsimieliset todistelivat, että kansallisen kehitystien keksiminen vie liikaa aikaa. Pitää vain yksinkertaisesti omaksua se, mitä länsi on niin halukas opettamaan. Kansallisen ratkaisun puolestapuhujat väittivät, ettei yhteiskunnallisessa kehityksessä ole isoa harppausta, vaan jokaisen on kuljettava sitä tietä, joka pohjaa omaan poliittiseen ja kulttuuriseen perinteiseen.

1990-luvun puoliväliin mennessä kävi selväksi, että EU:n tarjoama runsas talousapu oli tarjolla vain niille, jotka hyväksyivät nopean etenemisen länsimaista kehitysmallia kohti. EU-jäsenyys syväjäädytti keskustelun omaehtoisesta kehitystiestä. Keskustelu heräsi uudestaan 2010-luvulla pettymysten siivittäminä.

Schengenin alueen ja sisämarkkinoiden asteittainen avautuminen uusien jäsenmaiden edessä oli osoitus kahden kerroksen kansalaisista yhteisön sisällä. Korruptio, josta EU jaksoi muistuttaa, oli yhtä merkittävää Italiassa ja Kreikassa. Elintaso ei noussutkaan odotetusti ja idän siirtotyöläisille maksettiin edelleen vain murto-osa länsimaisista palkoista.

Monet väliinputoajat kokivat markkinatalouden tulon kipeällä tavalla ilman riittävää sosiaaliverkkoa. Eriarvoisuus sekä näkyvän köyhyyden ja pitkäaikaistyöttömyyden vakiintuminen lisäsivät epävarmuutta.

Toivottomalta vaikuttava tilanne edesauttoi sitä, että entisiä aikoja alettiin nostalgisoida. Nostalgia kohdistuu valtiososialismin aikaan, jolloin vahvat johtajat kykenivät takaamaan minimielintason ja elämä oli ennalta arvattavaa.

Toivottomalta vaikuttava tilanne edesauttoi sitä, että entisiä valtiososialismin aikoja alettiin nostalgisoida.

EU-kriittisyyden kasvun myötä palautui mieliin omaehtoisten ratkaisujen merkitys. Visegrád-maat eli Tšekki, Unkari, Puola ja Slovakia ovat vastustaneet EU:n integraation syventämistä, Venäjä-pakotteita ja pakolaiskiintiöitä. EU:n puuttumista sisäisiksi asioiksi miellettyihin kysymyksiin on vertailtu Moskovan toimintatapoihin itäblokin aikaan.

Kansallismielisten poliittisten piirien voimistuminen on ollut reaktio myös talouden rakenteiden muutostarpeille. EU:n itälaajenemisen yksi tärkein aspekti oli lännen yritysten pääsy idän valtaville markkinoille ja idän halpa, koulutettu työvoima.

Pääomarikkaiden ja monikansallisten yritysten saapuminen loi epäreilun kilpailutilanteen kommunistivallan jälkeen vasta-aloitteleville yrittäjille. Näin yritysrakenne vinoutui, eikä kehitykseltä voinut suojautua valtiollisin keinoin.

Uusi nationalistinen suuntaus pyrkii nyt autoritäärisin keinoin puuttumaan markkinatilanteeseen ja kanavoimaan talousasemia kansallisille yrittäjille. Kun otetaan huomioon sosiaalipoliittiset myönnytykset eläkeläisille ja lapsiperheille niin Puolassa kuin Unkarissakin, on selvää, että kyse on jostain laajemmasta kuin pelkästä populismista. Autoritääriset eliitit nauttivat kansan suosiota, koska hyötyjien määrä on huomattava.

Autoritääriset eliitit nauttivat kansan suosiota, koska hyötyjien määrä on huomattava.

Kilpailutilanteen muuttaminen näkyy muillakin yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän osa-alueilla. Poliittista kilpailua rajoitetaan median vapautta rajoittamalla ja uusilla vaalilaeilla sekä kansalaisjärjestöjen kontrollilla. Usein väitetään, että uusi autoritäärinen trendi on osittain putinismin leviämisen tulos.

Vladimir Putinin hallintotapaa ei voi siirtoistuttaa yhtään sen paremmin kuin lännen liberaalia demokratiamalliakaan. Putinismin vetovoima perustuu juuri siihen, että se puhuttelee omaa poliittista perimää. Se muistuttaa sotien välisen ajan järjestelmää.

Uusi Zeitgeist

Euroopan unionin itäryhmän maissa näkyvä ”demokratian toimintahäiriö” on näköharha, joka johtuu normatiivisen lähestymistavan sumentamasta katseesta. Nykyinen tilanne ei välttämättä osoita vakiintunutta ja kestävää kehityskaarta.

Näköharha johtuu normatiivisen lähestymistavan sumentamasta katseesta.

Se on ilmiö, joka on pulpahtanut esiin yhtäältä sen takia, että siirtymäkauden alun yhteiskunnallista keskustelua omaehtoisen kehityksen mahdollisuudesta pyrittiin vaientamaan paimentamalla tietään etsiviä maita EU-mallin suuntaan.

Toisaalta kansallismielisten voimien esiinmarssi on vastareaktio EU:n pitkälliseen kriisiin ja pettymyksiin ylisuurista odotuksista jäsenyyden annista. Nämä ylisuuret odotukset pohjasivat mielikuviin ja lupauksiin, joita EU itse on ruokkinut.

EU:n itäryhmässä on vallalla konservatiivinen Zeitgeist, jota kannattavat niin oikeistolaiseksi kuin vasemmistolaiseksi identifioituvat ryhmät. Se tulee määräämään ainakin jonkin aikaa yhteiskunnallisen ja poliittisen kehityksen suuntaa jo senkin takia, että ajan henki mukailee alueen poliittista DNA:ta.

Kirjoittaja on myös mukana tänään järjestettävässä Demokratian kriisi -tilaisuudessa.

Katalin Miklóssy on poliittisen historian dosentti ja vanhempi tutkija Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Julkaisu EU:n mantrat estävät ymmärtämästä idän demokratian kehityshäiriötä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huomion kiinnittäminen demokratiakysymyksiin on tullut entistä tärkeämmäksi. Läntisissä demokratioissa eletään tilanteessa, jossa vaalit tuottavat jatkuvasti ”sokkeja” politiikan toimijoille ja sen tarkkailijoille. Näistä tuorein on oikeistopopulistisen Vaihtoehto Saksalle -puolueen huomattava menestys Saksan parlamenttivaaleissa.

Vaaliyllätykset heijastavat poliittisen järjestelmän olennaisesti heikentynyttä kykyä ennakoida ja tulkita kansalaisten tarpeita ja vastata niihin. Vastaavasti poliittisen järjestelmän vakauteen kohdistuvat riskit on alettu hahmottaa yhä keskeisemmäksi uhkatekijäksi yhteiskunnan kokonaiskehityksen kannalta.

Poliittisen osallisuuden eliittikehä

Suomalaisen demokratian perusta on vahva. Tiedetään, että suomalaiset ovat monilla asenneindikaattoreilla mitattuna kiinnittyneet poliittiseen järjestelmään melko vahvasti verrattuna muiden Euroopan maiden kansalaisiin. Tämän tyyppinen järjestelmän perusteisiin ja oikeutukseen kohdistuva valikoiva luottamus on keskeistä, kun pohditaan edellytyksiä demokratian säilymiseen vallitsevana hallintojärjestelmänä.

Suomalaiset ovat monilla asenneindikaattoreilla mitattuna kiinnittyneet poliittiseen järjestelmään melko vahvasti.

Eriarvoistumiskehitys on yksi keskeinen demokratian perusteita nakertava ongelma. Tämä ei koske ainoastaan Suomea vaan yleisesti läntisiä demokratioita. Vaikka Suomessa eriarvoistumiskehitys on ollut perinteisesti markkinaliberalistisia yhteiskuntia maltillisempaa, se voi myös meillä johtaa pahimmillaan joidenkin ryhmien pysyvään taloudelliseen ja sosiaaliseen syrjäytymiseen.

Demokratian kannalta ydinkysymys on, miten voidaan turvata haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien perustuslaissa taatut yhdenvertaiset vaali- ja osallistumisoikeudet. Tästä näkökulmasta pääministerin asettaman eriarvoistumistyöryhmän alatyöryhmä ”Poliittinen osallistuminen ja digitalisaatio” on tärkeä avaus poliittisen osallisuuden kokonaisvaltaiseen tukemiseen varhaiskasvatuksesta lähtien.

Taloudellisen ja sosiaalisen huono-osaisuuden siirtyminen syrjäytymiseksi demokraattisesta päätöksenteosta on asteittainen prosessi. Ensimmäinen vaihe liittyy kysymykseen siitä, missä määrin eri yhteiskunnallisessa asemassa olevien kansalaisten poliittiset asenteet, näkemykset ja tavoitteet poikkeavat toisistaan.

Toinen vaihe muodostuu näiden preferenssien artikuloinnista: onko eri kansalaisryhmillä yhdenvertaiset mahdollisuudet tuoda näkemyksiään esiin käytössä olevien osallistumismuotojen välityksellä? Kolmas vaihe kattaa puolestaan kansalaisilta tulleen syötteen välittymisen päätöksentekoon: vastaavatko poliittisen päätöksentekoprosessien tuotokset tasapuolisesti eri kansalaisryhmien tarpeita ja etuja?

Mikäli heikommassa ja paremmassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa olevat kansalaiset eroavat toisistaan kunkin kolmen vaiheen osalta, muodostuu poliittisen osallisuuden eliittikehä.

Poliittisen osallisuuden eliittikehä ei ole pelkkä teoreettinen malli, vaan se on osoittautunut empiirisissä tutkimuksissa osuvaksi kuvaukseksi Yhdysvaltojen nykytilanteesta. Göteborgin yliopistossa käynnissä olevassa laajassa tutkimushankkeessa on havaittu, että myös Ruotsissa on merkkejä poliittisen osallisuuden ja vaikutusvallan eriytymisestä.

Myös Ruotsissa on merkkejä poliittisen osallisuuden ja vaikutusvallan eriytymisestä.

Helsingin yliopistossa keväällä 2017 vierailleen hankkeen tutkija Eric Guntermannin mukaan valtaosassa (noin 1 700:ssa) tutkituista poliittisista päätöksestä taloudellisesti parhaimmassa ja heikoimmassa asemassa olevien näkemykset ovat yhteneväisiä, mutta niiden eriytyessä rikkaiden intressit tulevat paremmin kuulluksi. Mistä taloudellisesti vauraampien suurempi vaikutusvalta toteutettavaan politiikkaan juontaa Ruotsissa, missä Yhdysvalloista poiketen kampanjalahjoituksilla on vain vähäinen painoarvo?

Demokratian haurastuminen ja häivedemokratia

Toinen demokratiaa uhkaava kehitys liittyy demokratian nauttiman yleisen arvostuksen ja luottamuksen heikentymiseen, oli kyseessä sitten kansalaisten poliittisiin instituutioihin kohdistama tai kansalaisten keskinäinen luottamus. Tämä liittyy laajempaan keskusteluun demokratian haurastumisesta (democratic deconsolidation).

Toinen demokratiaa uhkaava kehitys liittyy demokratian nauttiman yleisen arvostuksen ja luottamuksen heikentymiseen.

On esitetty, että edustuksellisen demokratian vakaus riippuu kolmesta tekijästä: demokratian nauttimasta luottamuksesta hallintajärjestelmänä, haastajien varteenotettavuudesta ja demokraattisten pelisääntöjen kunnioittamisesta. Demokratia voi hyvin niin kauan kuin sillä on käytännössä monipoliasema hallintojärjestelmänä.

Suomessa tilanne näyttää tältä osin vakaalta. Syytä on kiinnittää aktiivista huomiota muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa ilmenevien järjestelmäkriittisten puolueiden ja autoritaarisiin menettelytapoihin nojaavien toimijoiden nousuun. Näkemys Pohjoismaista ”onnellisina demokratioina” tai yleiseurooppalaisilta mielipideilmaston myllerryksiltä ja niiden ilmiasuista syrjässä olevana lintukotona ei ole enää pitkään aikaan ollut realistinen.

Demokratian haurastumiseen nivoutuu myös häivedemokratian kannatuksen nousu.

Demokratian haurastumiseen nivoutuu myös häivedemokratian (stealth democracy) kannatuksen nousu. Häivedemokratiassa on lähtökohtaisesti kyse siitä, että edustuksellinen demokratia koetaan tehottomaksi ja ”sotkuiseksi” hallintomuodoksi. Se korostaa yhtäältä yritysmaailmasta tuotujen toimintamallien, esimerkiksi strategisen johtamisen, ja toisaalta puolueettomien asiantuntijapaneelien tarvetta.

Vuoden 2007 eduskuntavaalitutkimus osoitti Yhdysvalloissa kehitettyjen häivedemokratian mittareiden saavan kannatusta myös suomalaisten äänestäjien keskuudessa. Vastaavasti professori Ilkka Ruostetsaari on osoittanut häivedemokratian olevan energiapoliittisessa päätöksenteossa kansalaisten näkökulmasta selvästi edustuksellista demokratiaa suositumpaa.

Politiikan oikeudellistuminen

Kolmas riski liittyy politiikan oikeudellistumiskehitykseen. Tässä kehityskulussa on kyse siitä, että ideologiset, poliittisen päätöksenteon alaan kuuluvat kysymykset aletaan hahmottaa lisääntyvässä määrin perusoikeuskysymyksiksi. Tällöin perustuslailliset näkökohdat ja perusoikeudet asettavat rajoituksia lainsäätäjän riippumattomalle, poliittiselle harkintavallalle.

Voimakkaimmillaan oikeudellistumiskehitys tulee esiin näkemyksissä, joiden mukaan perustuslain valvonta tulisi Suomessakin siirtää erilliselle perustuslakituomioistuimelle. Halu viedä perusoikeudet ”turvaan” parlamentin sisällä tapahtuvilta prosesseilta on edustuksellisen demokratian ja siihen olennaisesti sisältyvien valvontamekanismien kannalta kuitenkin erittäin ongelmallinen.

Kolmas riski liittyy politiikan oikeudellistumiskehitykseen.

Tuoreessa teoksessa Poliittinen valta Suomessa tuodaan esiin edustuksellisen demokratian ja uusien vaikutusmuotojen keskinäiseen suhteeseen ja (kansallisen) politiikan liikkumatilan kaventumiseen liittyvien riskien ohella myös suomalaisen konsensuspolitiikan tulevaisuuteen liittyvä jännite. Miten turvata suomalaisen sopimusyhteiskunnan perinne tilanteessa, jossa vasemmiston ja oikeiston välinen jakolinja tuntuu syvenevän ja edellytykset hallitusyhteistyöhön tuntuvat kapenevan?

Vaikka äänestäjän näkökulmasta selkeiden vaihtoehtojen tarjoaminen korostaa vaalien merkitystä, jatkuvuuden kannalta toimintakulttuuri, jossa uusi hallitus pyrkii tekemään tyhjäksi edeltäjänsä aikaansaannokset, on ongelmallinen. Tämä voi myös korostaa jakoa yhteiskunnan voittajiin ja häviäjiin kulloisestakin hallituspohjasta riippuen.

Vaalidemokratia demokratian vahvistamisessa

Lähtökohtaisesti hallinnon tasolta ilmaistu halu tukea demokratiaa voi vahvistaa myös kansalaisten poliittista järjestelmää kohtaan tuntemaa luottamusta. Demokratiapolitiikkaa ei ole rakentavaa hahmottaa kansalaisyhteiskunnasta nousevia demokratiainnovaatioita ohjaavana toimintana. Alhaalta ylöspäin vastaan ylhäältä alaspäin -jaottelu on tässä mielessä kapea ja vanhanaikainen.

Esimerkiksi nettiäänestystä pohtivan työryhmän asettamisen voi nähdä osana laajempaa vaalien fasilitointikokonaisuutta, jonka tavoitteena tulee olla osallistumiskäytäntöjen uudistaminen ja suunnitteleminen mahdollisimman matalakynnyksellisiksi ja suotuisiksi erilaisista lähtökohdista tuleville kansalaisille.

Demokratiapolitiikkaa ei ole rakentavaa hahmottaa kansalaisyhteiskunnasta nousevia demokratiainnovaatioita ohjaavana toimintana.

Nettiäänestyksen perinpohjainen puntarointi eri näkökulmista, esimerkiksi parhaiten soveltuva vaalityyppi, tarkastuslaskennan toteuttaminen, vaalisalaisuuden säilyminen, luotettavuus ja legitimiteetti sekä kustannukset, on osoitus siitä, että Suomessa otetaan vaalien integriteettiin liittyvät kysymykset vakavasti. Tämän tyyppinen työ on tärkeää myös vaalien kansainvälisten kehittämispyrkimysten kannalta.

Vaalien käytännönjärjestelyjen helpottamisen eli fasilitoinnin merkitys korostuu Suomessa jatkossa myös siksi, että puoluesihteerit eivät löytäneet yksimielisyyttä vaalien yhdistämisestä. Näin ollen vuosina 2018–2019 järjestetään yhteensä neljät eri vaalit.

Onkin todennäköistä, että tästä aiheutuva puolueiden kampanjointiresurssien kaventuminen ja vaaliteemojen sekoittuminen kohdistuu yhtäältä osallistumisen kannalta haavoittuvassa asemassa oleviin äänioikeutettuihin ja toisaalta vaaleihin, joiden huomionarvo on muutenkin vähäisempi, kuten eurovaalit.

Tällaisten ryhmien ja vaalien kohdalla voisi harkita kohdennettua tiedotusta. Yksi mahdollisuus olisi toteuttaa eurovaalien yhteydessä oikeusministeriön johdolla toisen asteen oppilaitoksissa opiskeleville nuorille suunnattu tekstiviestikampanja, josta on tehty kokeiluja Tanskassa. Tekstiviestissä voisi olla linkki esimerkiksi Yleisradion eurovaalikoneeseen sekä yhteistyössä nuorten kanssa laadittuun audiovisuaaliseen vaalimateriaaliin. Sosiaalinen media olisi kampanjan toteuttamisessa keskeisessä roolissa.

Jotta vaalit todella olisivat tavoitettavat, on merkittävää, että maahanmuuttotaustaisille äänioikeutetuille suunnattuun viestintään kiinnitetään tulevissa kuntavaaleissa erityistä huomiota. Tuoreen tutkimuksen mukaan huomattava osa ulkomaan kansalaisista ei ollut tietoisia äänioikeudestaan vuoden 2017 kuntavaaleissa.

Siksi olisi tärkeää, että vaalilaissa äänioikeusrekisteriä koskevaan pykälään 21 lisättäisiin merkintä, että ilmoituskortin lähetyskuoressa tulee olla tieto sen sisällöstä myös muulla kuin suomen kielellä. Kaikissa äänestyspaikoissa tulisi myös siirtyä käyttämään sähköistä äänioikeusrekisteriä, jonne merkitään tieto äänioikeuden käyttämisestä. Tämä helpottaisi huomattavasti osallistumisen kannalta haavoittuvaisemmassa asemassa olevien ryhmien identifioimista.

Maakuntademokratia pystyyn

Maakuntatason demokratian vahvistumiseen tähtääviin hankkeisiin panostaminen on erityisen tarpeellista, sillä hallituksen 2.3.2017 antamassa esityksessä sote- ja maakuntauudistuksesta kansalaisten osallisuus- ja vaikuttavuusmahdollisuuksien järjestäminen jätetään pitkälti maakuntien oman aktiivisuuden varaan. Riskinä on, että pienten ja resursseiltaan heikompien maakuntien asukkaat jäävät tässä eriarvoiseen asemaan.

Riskinä on, että pienten ja resursseiltaan heikompien maakuntien asukkaat jäävät eriarvoiseen asemaan.

Maakuntatason demokratian kannalta sote- ja maakuntauudistus mahdollisesti vaikuttavat myös kuntatason vanhus-, vammais- ja nuorisoneuvostojen asemaan ja vaikutusvaltaan. Tämä korostaa tarvetta saada tutkittua tietoa kyseisten elimien tosiallisesta vaikutusvallasta.

Heikentynyt terveys tai erilaisista vammoista kärsiminen vaikuttaa monisäikeisesti poliittiseen kiinnittymiseen.

On ongelmallista, mikäli vaikutusvalta osoittautuisi olevan lähinnä heikko ja symbolinen, vaikka vanhus-, vammais- ja nuorisoneuvostojen aseman institutionaalinen vahvistaminen voisi olla tehokas tapa sitouttaa haavoittuvassa asemassa olevien erityisryhmien näkökulmia vahvemmin mukaan päätöksentekoon. Tuoreessa suomalaisessa tutkimuksessa on osoitettu, että heikentynyt terveys tai erilaisista vammoista kärsiminen vaikuttaa monisäikeisesti poliittiseen kiinnittymiseen.

Kansalaiset ja järjestöt kuulluksi

Päätöksenteon avoimuus paitsi tiedonsaannin myös kansalaisilta tulevan syötteen vastaanottamisen kannalta muodostaa pohjoismaalaisen hyvän hallinnon kulttuurin ytimen. On kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, päästäänkö valtioneuvoston tuoreessa demokratiapoliittisessa toimintaohjelmassa mainituilla keinoilla (lausumisprosessin aikaistaminen, lausumisprosessiin kutsuttavien ryhmien laajentaminen ja paikantaminen myös maahan muuttaneisiin ja ryhmien motivointi osallistumaan) kiinni aitoon vuorovaikutukseen, joka on ydinolemukseltaan kahdensuuntainen prosessi.

Aidon vuorovaikutuksen tasavertainen toteuttaminen on vaativaa, sillä siinä tulisi tehdä läpinäkyväksi eri osapuolten tavat käyttää valtaa ja hyväksyä osapuolten erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet, joista käsin myös esillä olevia vaihtoehtoja punnitaan. Yhtenä esimerkkinä uusia käytäntöjä synnyttävästä vuorovaikutteisesta prosessista voi mainita Helsingin Maunulassa toimivan Maunula-talon osallistuvan suunnittelun ja yhteishallinnon.

Tulisi hyväksyä osapuolten erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet, joista käsin myös esillä olevia vaihtoehtoja punnitaan.

Paikallisessa demokratiainnovoinnissa kehittyneistä käytännöistä voitaisiin kuntatasolla vakiinnuttaa osallistumisen, vuorovaikutuksen ja yhteishallinnon muotoja, jotka olisivat läpinäkyviä ja mahdollistaisivat erilaisten ihmisten tasavertaisen osallistumisen eivätkä jäisi pelkäksi epämuodolliseksi kansalaisvaikuttamiseksi. Nämä voivat sisältää sekä suoran että edustuksellisen demokratian elementtejä.

Järjestöjen osallistumismahdollisuuksien osalta demokratiapoliittinen toimintaohjelma sisältää tärkeitä avauksia, kuten lausuntopalvelu.fi-palvelun kehittämisen. Kuitenkin keskeiset ja vaikuttavimmat järjestöosallistumisen muodot eli suora osallistuminen jäsenenä työryhmiin ja osallistuminen toimeenpanoa suunnitteleviin ja toteuttaviin elimiin (esimerkiksi erilaiset pysyväisluonteiset lautakunnat ja niin edelleen) saavat toimenpideohjelmassa vain vähäisen painoarvon.

Näin ollen riskinä on, että edistetään marginalisoituneiden ryhmien mahdollisuuksia saada näkemyksiään nykyistä paremmin kuuluviin, mutta ei kiinnitetä huomiota tosiasiallisen vaikutusvallan mahdolliseen keskittymiseen tietyille, lähinnä elinkeinoelämän toimijoille ja järjestöille ja työmarkkinajärjestöille, jotka pääasiallisesti vaikuttavat olemalla osallisina erilaisissa toimielimissä.

Epävirallinen vaikuttamistoiminta tai lobbaus jää toimenpideohjelmassa myös kokonaan huomioimatta. Tästä näkökulmasta kansallisen vaikuttajarekisterin ja lobbaukseen liittyvän toimintakoodiston kehittämisen edistäminen olisivat tärkeitä avauksia, etenkin sen jälkeen kun eduskunta päätti keväällä 2017 siirtyä käytäntöön hävittää päivittäin tiedot ulkopuolisista vierailijoista.

Päätöksentekijät itsekin ovat ilmaisseet tarvetta läpinäkyvyyden lisäämiseen vaikuttamistoiminnassa.

Päätöksentekijät itsekin ovat ilmaisseet tarvetta läpinäkyvyyden lisäämiseen vaikuttamistoiminnassa. Esimerkiksi joukko Helsingin kaupunginvaltuutettuja teki syyskuussa 2017 aloitteen julkaista valtuutettujen tapaamiskalenterit verkossa.

Yleisesti ottaen tärkeä lainvalmistelun vuorovaikutteisuuden lisääminen liittyy kysymykseen komitealaitoksen roolista. 1990-luvulla valtion komitealaitos on lähes kokonaan menettänyt merkityksensä ministeriötason ad hoc -valmistelussa ja sen tilalle ovat tulleet ministeriöiden asettamat työryhmät ja selvityshenkilöt tai pitäytyminen normaalissa virkavalmistelussa.

Vaikka valmistelu on näin saattanut tehostua ja muuttua menettelytavoiltaan joustavammaksi, eri tahojen osallistumismahdollisuudet ovat voineet vähentyä ja sitä kautta valmisteluun tuleva syöte ja tietopääoma olennaisesti kaventua. Muun muassa vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto on ottanut kantaa komitealaitoksen palauttamisen puolesta pitkittyneeseen sote-valmisteluun viitaten.

Oleellista on, että asianosaiset intressiryhmät pääsevät mukaan valmisteluelimiin eivätkä tule kuulluiksi ainoastaan lausuntojen kautta tai verkkopohjaisilla väylillä. Myös tutkimuskirjallisuuden mukaan tämän tyyppinen todellinen ”sisäpiiriin” pääsy on tehokkain keino vaikuttaa.

Kansalaisraadit ja fasilitoiva luottamus

Läpinäkyvyyden lisääminen ei ole kuitenkaan ainut tapa vahvistaa sidettä päätöksentekijöiden ja kansalaisten välillä. Mark E. Warren ja John Gastil ovat esittäneet, että kansalaiset voivat toteuttaa demokraattisessa järjestelmässä heille kuuluvaa valvontatehtävää omien tavoitteidensa kannalta tarkoituksenmukaisella työnjaolla.

Kansalaiset voivat toteuttaa demokraattisessa järjestelmässä heille kuuluvaa valvontatehtävää omien tavoitteidensa kannalta tarkoituksenmukaisella työnjaolla.

Siinä missä tiettyjä instituutioita keskitytään monitoroimaan tarkemmin, osaan päätetään tietoisesti luottaa. Warren ja Gastil käyttävät deliberatiivisia kansalaisraateja esimerkkinä poliittisesta instituutiosta, jotka voivat auttaa kasvattamaan politiikkoihin kohdistuvasta valikoivasta luottamuksesta eroavaa fasilitoivaa luottamusta ja asiakysymysten kriittistä reflektiota.

Tutkijoiden esittämää näkemystä voi myös jatkaa pohtimalla, voisivatko puolueettomaan harkintaan, asiantuntijatietoon ja keskinäiseen puntarointiin perustuva kansalaisraatien päätöksentekoprosessi olla omiaan vahvistamaan kansalaisten edustajia ja sitä kautta koko poliittista järjestelmää kohtaan tuntemaa luottamusta. Päätöksentekijöihin kohdistuvan luottamuksen ei tarvitse olla lähtökohtaisesti valikoivaa tai sameaa, vaan sen perusteita voidaan tukevoittaa erilaisten rohkaisevien edustuskokemusten kautta.

Kuplakyläilyjä ja digitaalisia diplomaatteja

Myös digitaalisuuden hyödyntäminen, esimerkiksi digikomiteat, on tärkeää, sillä se mahdollistaa tasa-arvoisempaa osallisuutta myös maantieteellisesti. Lainsäädännön valmistelussa digitaalisen alustan kehittäminen tarjoaa mahdollisuuksia osallistua valmisteluun ja jakaa siitä tietoa myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Kokeilut ovat moninaisia, joten niistä tulevaa tietoa tulee koota yhteen, jotta vältetään lukuisia kokeiluja pirstaloitumasta ja hajoamasta eri suuntiin.

Demokratian yksi keskeinen uhkakuva liittyy siihen, miten ”me” kansalaiset tulemme jatkossa toimeen keskenämme ja miten ”me” määritellään. Tästä näkökulmasta voisi jopa pohtia konfliktinratkaisussa käytettyjen toimintamallien soveltamista demokratiatyöhön.

Voisi jopa pohtia konfliktinratkaisussa käytettyjen toimintamallien soveltamista demokratiatyöhön.

Strategisen tutkimuksen neuvoston ”Muuttuva yhteiskunta ja kansalaisuus globaalissa murroksessa” -teemasta rahoitettu ”Kansalaisuuden kuilut ja kuplat” (BIBU) -tutkimushanke (2017–2020) kehittää osaltaan erilaisia ”kuplakyläilyn” keinoja. Näistä esimerkkejä ovat yhtäältä kasvokkain tapaavat sovintokomiteat ja toisaalta digitaaliset diplomaatit tai rauhanvälittäjät, jotka pyrkivät suuntaamaan polarisoivaksi kehittymässä olevaa verkkokeskustelua sovittelevampaa ja deliberaatiota edistävämpää argumentointityyliä tukevaan suuntaan.

Tämä voi parantaa myös edellytyksiä arvioida erilaisia tietotyyppejä. Konfliktintorjuntaan tähtäävät kokeilut edistävät kokonaisvaltaisen ja toimintaan pohjautuvan osallisuuden kokemuksia sen sijaan, että demokratiassa toimiminen irrotetaan erikseen opeteltavaksi asiaksi, mikä voi pikemmin vieraannuttaa kansalaisia entisestään poliittisesta järjestelmästä.

Demokratiakasvatus koskee myös päätöksentekijöitä.

Demokratiakasvatus koskee myös päätöksentekijöitä, mistä syystä BIBU-hankkeen osana toteutetaan kursseja uusille kansanedustajille yhteistyössä Sitran kanssa. Koulutuksen tarve on keskeistä etenkin silloin, kun vaaleissa valitaan suuri joukko uusia kansanedustajista poliittisesta ryhmästä, jonka kokemus eduskuntatyöskentelystä on suhteellisen lyhyt. Tämä edistää edustajan pätevyyttä toimia itsenäisesti, ja siten osaltaan madaltaa demokraattisessa toimintaohjelmassa mainittua riskiä virkamies-asiantuntijavallan kasvusta.

Tulevaisuuden demokratiapolitiikkaa

Demokratiaan kohdistuu jatkuvasti monenlaisia ulko- ja sisäpuolelta tulevia paineita. Demokratian vahvuus hallintojärjestelmänä perustuukin sen kykyyn oppia kriiseistä ja kehittyä niiden myötä. Tämä kuitenkin edellyttää, että käsitys demokratiasta jatkuvasti päivittyy sen ulkoisen toimintaympäristön muutosten myötä.

Useat demokratioiden ja kansalaisten poliittista käyttäytymistä koskevista teoreettisista malleista on kehitetty aikakautena, jonka sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset olosuhteet poikkeavat lähes tyystin nykyisistä. Euroopan liberaalit demokratiat toimivat 2010-luvulla aikana, jolle on ominaista matala tai jopa negatiivinen talouskasvu, epävakaat työmarkkinat, täystyöllisyyden lipuminen yhä kauemmas realistisena poliittisena tavoitteena, väestön ikääntyminen ja siitä seuraava terveys- ja hyvinvointimenojen kasvu, kaupungistuminen ja alueellisten erojen välinen lisääntyminen ja kansallisvaltioiden suvereniteetin kaventuminen globaalien markkinoiden myötä.

Demokratian vahvuus hallintojärjestelmänä perustuu sen kykyyn oppia kriiseistä ja kehittyä niiden myötä.

Myös demokratian kehittämisen kannalta on olennaista, että politikan toimijoiden ja tutkijoiden tilannekuva kehittyy jatkuvasti ajassa. Tässä olennaiseksi nousee kielen käsite: koko hallinto toimii tekstien varassa, ja esimerkiksi tieto on pääosin verbaalisessa muodossa.

Kieli läpäisee hallinnon eikä ole erotettavissa mistään sen toiminnan osasta. Digitalisaation kasvava merkitys poliittisen osallistumisen väylänä ja mahdollistajana korostaa kielen merkitystä, sillä henkilökohtaisen kontaktin sijaan monet ohjeet ja toiminnot ovat saatavilla ainoastaan kirjallisessa muodossa.

Tämä asettaa kirjalliselle viestinnälle suuria vaatimuksia. Siksi myös niihin liittyvässä kehittämistyössä olisi järjestelmällisemmin sekä kiinnitettävä huomiota kielenkäyttöön että otettava mukaan ja kuultava kielenkäytön asiantuntijoita.

Laajasti ottaen demokratian kehittämisessä voidaan nähdä kaksi ulottuvuutta. Ensimmäinen on instituutioiden kehittäminen vastaamaan paremmin toimintaympäristön muutosta. Toinen ulottuvuus on poliittisen osallisuuden resurssien nykyistä tasapuolisemman jakaantumisen vahvistaminen, mihin keskeinen keino on eriarvoistumisen ehkäisy.

Jälkimmäisessä koulut ovat merkittäviä toimijoita: opettajien valmiudet, opetusresurssit ja yhteistyö demokratian instituutioiden kanssa. Osana demokratiapoliittista kehittämistyötä tulisi pohtia myös teknologisten innovaatioiden, kuten simulaatioiden tai virtuaalitodellisuuden, esimerkiksi politiikkojen reaaliaikaisen seuraamisen, kautta poliittisten päätösten eri yhteiskuntaryhmille koituvien seurausten kokemista.

Luottamuksen vahvistamisen osalta on tärkeää tunnistaa kolmas taso eli poliittisten toimijoiden ja instituutioiden keskinäisen luottamuksen ohentuminen, mikä on nykyisessä demokratiapoliittisessa toimintaohjelmassa jäänyt huomioimatta. On esitetty, että Euroopan yhdentymisessä ollaan asteittain siirtymässä konsensuksen aikakaudesta ”dissensukseen”.

On esitetty, että Euroopan yhdentymisessä ollaan asteittain siirtymässä konsensuksen aikakaudesta ”dissensukseen”.

Eurokriisin ja pakolaiskriisin myötä on käynyt selväksi, etteivät Euroopan unioni ja talous- ja rahaliitto EMU kykene lunastamaan lupauksiaan siitä, että kansallista päätäntävaltaa olisi kannattavaa siirtää kansalliselta ylikansalliselle tasolle. Useiden kansallisten vaalien tulos onkin ollut tulkittavissa kansalaisten epäluottamuslauseeksi vakiintuneille valtapuolueille, mikä on puolestaan tehnyt ne varovaisemmiksi integraation syventämistä koskevissa kannanotoissaan.

Vastapainoisesti kansallisten intressien korostaminen on lisääntynyt. Tämä on saanut aikaan tilanteen, jossa paitsi kansalaisten luottamus poliittisiin eliitteihin myös eliittien keskinäinen luottamus heikkenee.

Vaalien tuottamien yllätysten ymmärtämiseksi on olennaista tarkentaa pitkään vallalla ollutta asiakysymysvetoisen äänestämisen mallia, joka Suomessakin otetaan usein lähtöoletukseksi arvioitaessa kansalaisten käyttäytymistä vaaleissa. Asiakysymysvetoisessa mallissa äänestäjillä oletetaan olevan tarkkaan punnittuja näkemyksiä useissa eri poliittisissa asiakysymyksissä.

Paitsi kansalaisten luottamus poliittisiin eliitteihin myös eliittien keskinäinen luottamus heikkenee.

Vaalien alla äänestäjät vertailevat systemaattisesti puolueiden näkemyksiä eri kysymysten suhteen ja valitsevat tämän pohjalta puolueen ja ehdokkaan, joka parhaiten sopii yhteen omien intressien kanssa. Vastaavasti puolueet imaisevat vaaleissa kansalaisilta tulleen syötteen ja muokkaavat politiikkaansa mahdollisimman responsiiviseksi eli vastaamaan kansalaisten vaaleissa ilmaisemia tarpeita ja tavoitteita.

”Realistisen vaalidemokratian” malli kuitenkin esittää, että jopa politiikkaa tiiviisti seuraavat äänestäjät tekevät poliittiset ratkaisunsa pitkälti moninaisten sosiaalisten identiteettien pohjalta, etenkin kun jokin identiteetin osa-alue aktivoituu ulkoisen paineen myötä. Esimerkkinä tästä on käytetty presidentti Donald Trumpin nauttimaa laajaa kannatusta Yhdysvaltojen ”ruostevyöhykkeellä” elävien miesten keskuudessa, jotka kokevat asemansa uhatuksi niin meksikolaisten vierastyöläisten kuin Washingtonin eliittien taholta.

Identiteettien tunnistamisen ohella myös sekä valtion että yksilön oman taloudellisen tilanteen kehittymisellä on merkitystä äänestyspäätösten kannalta. Äänestäjät eivät kuitenkaan välttämättä käytä arvionsa perustana koko vaalikautta vaan suhteellisen lyhyttä ajanjaksoa ennen vaalipäivää.

Tällöin olennaista on se, miltä talouden suuntaviivat näyttävät äänestäjän omasta näkökulmasta. Suotuinenkaan talouskasvu ei välttämättä lisää äänestäjän luottamusta vallassa olevien puolueiden toimintakykyyn, mikäli oman tai lähipiirin aseman parantumiseen ei katsota olevan realistisia edellytyksiä. Tämäkin havainto korostaa tiivistä yhteyttä taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden ja poliittisen osallisuuden välillä.

Kirjoitus perustuu Wassin perustuslakivaliokunnalle 26.9.2017 antamaan lausuntoon valtioneuvoston vuosiksi 2017–2019 laatimasta demokratiapoliittisesta toimintaohjelmasta. Kirjoittaja kiittää Anne Maria Hollia, Karina Jutilaa, Anu Kantolaa, Emilia Palosta, Antti Ronkaista, Ulla Tiililää ja Mika Vehkaa arvokkaista kommenteista.

Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Demokratiapolitiikka vaaliyllätysten aikakautena ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Demokratian tila herättää perusteltua huolta. Äänestysprosentit laskevat ja tutkimukset osoittavat, että kiinnostus ja sitoutuminen politiikkaan heikkenevät erityisesti uusien ikäpolvien myötä. Passiivisuuden kasvu herättää perusteltua huolta ja poikii säännöllisesti keskustelua ja korjausliikkeiksi tähtääviä avauksia.

Esitämme tässä artikkelissa, että demokratian kriisi on todellinen, mutta se tulkitaan usein pinnallisesti. Olennainen kysymys on, mikä saa ihmiset ylipäänsä välittämään demokraattisesta politiikasta.

Demokratian tulkinta tiukasti päätöksenteko- ja hallintomallina sivuuttaa kysymykset yhteiskunnallisesta kuvittelukyvystä.

Nähdäksemme demokraattisen politiikan mielekkyys edellyttää näkymiä paremmista tulevaisuuden yhteiskunnista. Tällaisia näkymiä syntyy vain, jos vallitsee paitsi aito usko muutoksen mahdollisuuteen, myös kyky hahmottaa ja artikuloida laaja-alaisia nyky-yhteiskunnan ”vastakuvia”.

Viime kädessä vain utopiat antavat mielen politiikalle. Demokratian tulkinta tiukasti päätöksenteko- ja hallintomallina sivuuttaa kysymykset yhteiskunnallisesta kuvittelukyvystä.

Demokratian teknokratisoituminen

Demokratia on tunnetun monitulkintainen käsite. Yleisimmin ilmaistuna demokratia eli kansanvalta on periaate, jonka mukaan poliittinen valta kuuluu ”kansalle”. Joskus ”kansa” tulkitaan ulossulkevan poliittisen yhteisön merkityksessä, mutta pohjimmiltaan se tarkoittaa ”ketä tahansa”.

Toisin sanoen demokratiassa on kyse antihierarkkisesta ideasta, jonka mukaan jokaisen ihmisen tahdon tulisi julkisissa asioissa painaa yhtä paljon. Toisaalta kansanvalta viittaa myös siihen, että millään tasa-arvoisten ihmisten yhteisöä ”suuremmalla” voimalla ei ole oikeutettua valtaa päättää yhteiskunnan muodosta.

Reaalipolitiikan ja hallinnon parissa demokratian idea ymmärretään huomattavasti kapeammin. Tällöin demokratialla viitataan lähinnä päätöksenteko- ja hallinnointitapaan, johon toisinaan liitetään julkisen keskustelun tai perusoikeuksien kaltaisia asioita.

Periaatteessa demokraattisen oikeutuksen vaatimuksen tulisi koskea kaikkea yhteiskunnallista toimintaa. Käytännössä demokratia ei ulotu läheskään näin laajalle. Monet yhteiskunnalliset kysymykset esitetään rutiininomaisesti joko demokratialle ulkoisina tai niihin liittyvä päätöksentekovalta oikeutetaan asiantuntijuudella – erotuksena demokraattisesta oikeutuksesta.

Jos politiikka nähdään ”asioiden hoitamisena”, päätöksenteon oikeutus liittyy pikemmin pätevyyskriteereihin kuin demokratian periaatteisiin.

Asiantuntijavalta näkyy erityisesti talouspoliittisen päätöksenteon piirissä. Jos politiikka nähdään ”asioiden hoitamisena”, päätöksenteon oikeutus liittyy pikemmin pätevyyskriteereihin kuin demokratian periaatteisiin. Demokraattisen politiikan tai yleisemmin poliittisen muutoksen tila kapenee, kun asioita ryhdytään näkemään hallinnollisesti ratkaistavissa olevina kysymyksinä.

Erityisesti taloudelliset suhteet esitetään demokratiaan liittymättömänä kysymyksenä. Suuryritysten pitkällinen intressi on luoda ”ennakoitavaa toimintaympäristöä”, siis rajoittaa ennalta poliittista päätöksentekoa.

Myös kansainvälisiä talousinstituutioita on tietoisesti rakennettu niin, että demokraattisen politiikan rooli on kaventunut. Esimerkiksi Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) rakenne järjestettiin alun perin niin, että keskuspankin rahapolitiikka ei ole lainkaan demokraattisen päätöksenteon piirissä.

Demokratian kriisin seurauksia ja pelastuksia

Tällaisessa tilanteessa monet ihmiset ymmärrettävästi kokevat, että muodollinen poliittisten voimasuhteiden muutos ei aiheuta tosiasiallisia yhteiskunnallisia muutoksia. Ääriesimerkit ovat tuttuja. Velkavaltioissa, kuten Kreikassa, merkittävätkään demokraattiset muutokset eivät ole muuttaneet ulkoa saneltua politiikan linjaa. Sama ilmiö näkyy universaalisti.

Kiinnostus politiikkaa kohtaan vähenee siitä täysin ymmärrettävästä syystä, että jokaisen vaihtoehdon koetaan tuottavan jokseenkin samanlainen tilanne. Samasta syystä esille nousee erilaisia identiteettivetoisempia populistisia liikkeitä – kunnes nekin osoittautuvat pitkälti ”vanhoiksi puolueiksi”.

Kiinnostus politiikkaa kohtaan vähenee siitä täysin ymmärrettävästä syystä, että jokaisen vaihtoehdon koetaan tuottavan jokseenkin samanlainen tilanne.

Hallinto on reagoinut demokratian kriisiin toteuttamalla erityistä ”demokratiapolitiikkaa”. Tähän kuuluvat erilaiset hallinnon järjestämät tempaukset, demokratiapalkinnot, työryhmät ja muu hallinnolle luonteva demokratiapuuhastelu.

Hieman pidemmälle vietynä demokratian proseduraalista puolta pyritään kehittämään. Tällaista toimintaa ovat vaikkapa aloitteet äänestämisen helpottamisesta, tai pidemmälle vietynä kansalaisaloitteet ja osallistava budjetointi.

Demokratian syvemmän merkityksen tavoittamiseksi olisi kuitenkin edettävä pidemmälle. Tämä tarkoittaa politiikan teknokratisoitumisen syiden paikantamista.

Ilmeisimmät syyt liittyvät asiantuntijavallan ja demokraattisen politiikan rajapintojen siirtymiseen ja globaalin kapitalismin talousjärjestyksen lukitsemiseen. Demokraattisen politiikan mieltä voisi vaivatta kehittää hyväksymällä demokraattisemmin ohjattu politiikka, erityisesti talouspolitiikka.

Teknokratisoitumisella on myös syvemmät kulttuuriset syynsä. Viittaamme tässä yhteiskunnallisten utopioiden katoamiseen poliittisesta keskustelusta. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan hallinnollisesta kaappauksesta, vaan yhden demokratiakäsityksen ylivallasta ja materialisoitumisesta.

Tässä tulkinnassa demokratia nähdään ennen kaikkea irrallisten ihmisyksilöiden välisten intressien yhteensovittamisen mekanismina.

Tässä tulkinnassa demokratia nähdään ennen kaikkea irrallisten ihmisyksilöiden välisten intressien yhteensovittamisen mekanismina. Tällöin ajatellaan, että jokaisella yksilöllä on tiettyjä arvoja tai preferenssejä ja demokraattinen politiikka on keino luoda kompromisseja näiden arvojen välille.

Tyypillistä onkin, että politiikka jäsennetään jonkinlaisina jähmettyneinä ”nelikenttinä”, joissa sijaitsee arvojen sijaintia osoittavia pisteitä. Näiden painottuminen sitten muodostaa poliittisen tilanteen ja analyysin.

Samaan aikaan yhteiskunnalliset kysymykset typistyvät laajemminkin yksilöllisiksi valinnoiksi ja niiden olosuhteiksi. Demokratia tulisi nähdä prosessina, jossa neuvottelua ei käydä irrallisten  ”arvojen”, vaan laajempien yhteiskunnallisten utopioiden välillä.

Takaisin utopiaan

Demokratian teknokratisoitumisen juurisyynä voidaan pitää mielikuvituksettomuuden hallitsemaa yhteiskunnallista tilaa, joka sai tunnetuimmat ilmentymänsä politiikan tutkija Francis Fukuyaman  teesissä ”historian lopusta”. Tätä yhteiskunnallista tilaa on kuvattu myös ”uudeksi yleiskatsauksettomuudeksi” ja ”täysin hallinnoiduksi yhteiskunnaksi”.

Fukuyamalle reaalisosialismin romahtaminen lakkautti mahdollisuuden normien rikkomiseen, rajojen ylittämiseen ja ristiriitaan. Historia on loppunut ainakin siinä merkityksessä, että mikään ei enää muutu toiseksi, mitään uutta ei ilmaannu.

Erityisen hyvin uuden kuihtuminen näkyy taiteen kentällä. Kuten taiteilija ja filosofi Guy Debord teoksessaan Spektaakkelin yhteiskunta hienosti tiivistää: avantgarde ei taiteessa ole enää mahdollista, ”avantgardea on sen oma katoaminen”.

Kulttuuriteoreetikko Fredric Jamesonin sanoin ”täysin hallinnoidulle” yhteiskunnalle on ominaista ”utopia-ahdistus”. Kun toisenlaisen yhteiskunnan mahdollisuus katoaa näkyvistä, myös poliittisten ideologioiden mieli katoaa.

Politiikasta tulee hallinnointia, teknisten ongelmien ratkaisua ja strategista ajattelua.

Politiikasta tulee hallinnointia, teknisten ongelmien ratkaisua ja strategista ajattelua. Utooppisen ajattelun heikentyminen on siis teknokratisoitumisen oire.

Vastaavasti demokratian mielen palauttaminen edellyttää paitsi demokraattisen politiikan toimintatilan palauttamista, myös utooppisen ajattelun nostamista esiin. Ydinasia tässä kunnianpalautuksessa on ymmärtää utopiat kriittisen ajattelun metodina valmiin yhteiskunnallisen mallin sijaan.

Jälkimmäiseen tulkintaan nojaa liberaali utopiakritiikki, kuten Isaiah Berlin, Karl Popper ja Jacob Leib Talmon. Utopiat nähdään lukkoon lyötyinä toiminnan päämäärinä, jotka pakotetaan totalitaristisin elkein historiallisen todellisuuden ylle.

Tällaisia utopian muotoja saksalaisfilosofi Ernst Bloch on kuvannut abstrakteiksi utopioiksi vastakohtana historiallisiin olosuhteisiin kytkeytyville konkreettisille utopioille. Näkemys utopioista väkivalloin toteutettavina, absoluuttisina ja ajasta ja paikasta irrotettuina abstrakteina malleina on johtanut juuri atomistisen yksilökuvan hallitsemaan ”täysin hallinnoituun” liberalismiin.

Utopioiden näkeminen kritiikkinä puolestaan kytkee utopiat jo lähtökohtaisesti historialliseen tilanteeseen, jossa ne on tuotettu. Tällöin utopioiden näkeminen positiivisena tavoitteena suhteellistaa utopiat.

Utopian ymmärtäminen positiivisena tavoitteena koskee tällöin ainoastaan vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ylittämistä. Toisin sanoen utopia on muuttumattomien, ylihistoriallisten päämäärien sijaan pikemminkin vallitsevan yhteiskunnan kriittinen vastakuva.

Utopia on muuttumattomien, ylihistoriallisten päämäärien sijaan pikemminkin vallitsevan yhteiskunnan kriittinen vastakuva.

Utooppinen ajattelu tuottaa vastakuvia kulloisellekin yhteiskunnalle osoittaen muutoksen suuntaa. Sosiologi Ruth Levitasia seuraten tätä voisi kutsua utopioiden kriittisen funktion yhdeksi muodoksi.

Blochin sanoin utopioiden sisällöt ovat aina historiallisia, mutta utooppista impulssia, jatkuvaa parempaan elämään pyrkimistä, voidaan pitää jonkinlaisena antropologisena vakiona. Utooppiset kuvat täytyy osata erottaa utooppisesta menetelmästä.

Utopia osoittaa muutoksen suunnan ja merkityksen

Analyysi demokratian heikkenemisestä vaikuttaa paikkansapitävältä, mutta asiaa ei voi lähestyä pelkästään kysymyksenä äänestysasteen kaltaisten muodollisten osoittimien kehityksestä. Pikemmin lähtökohdaksi tulisi ottaa taustalla vaikuttava demokratiakäsitys.

Demokratiakäsitys voidaan ymmärtää hyvin karkeasti joko liberaalissa mielessä intressinsä tuntevien irrallisten yksilöiden tahtotilojen yhteensovittamisen menetelmänä tai laajemmin kykynä kuvitella yhdessä nyky-yhteiskunnan ”vastakuvia”.

Nykyaikaa leimaa utopioiden katoaminen tai ainakin köyhtyminen, eikä varmasti ole sattumaa, että mielenkiinto demokratiaa kohtaan on vähentynyt samaan aikaan. Yksittäiset yhteiskunnalliset muutokset ovat mielekkäitä vasta osana laajempaa artikulaatiota ihanteellisesta yhteiskunnasta.

Yksittäiset yhteiskunnalliset muutokset ovat mielekkäitä vasta osana laajempaa artikulaatiota ihanteellisesta yhteiskunnasta.

Utopia osoittaa muutoksen suunnan ja merkityksen. Vaikka teknokratisoituminen hallinnollisena prosessina on eri asia kuin mielikuvituksen köyhtyminen, niitä tulisi tarkastella osana samaa ilmiötä tai kierteenä. Täysin hallinnoitu yhteiskunta tuhoaa utooppisen ajattelun kykyjä, ja kun utooppinen ajattelu heikentyy, hallinnointi korvaa politiikkaa.

Poliittista mielikuvitusta voi luonnehtia tärkeimmäksi demokraattiseksi kyvyksi. Jos ihmisillä ei ole kykyä kuvitella yhdessä toisella tavalla ja paremmin toimivaa yhteiskuntaa, poliittinen ajattelumme toimii ahtaammissa puitteissa. Utopia tulisikin nähdä tutkimusotteena demokratian tilan pohtimiseen.

Kysymys kuuluu, miten ihmisten kyky utooppiseen ajatteluun vahvistuu, minkälaiset käytännöt sitä ruokkivat ja miten mielikuvituksen ja todellisuuden vuorovaikutus organisoidaan demokratiaksi. Vasta proseduraalisen demokratian tuolle puolen katsominen avaa mahdollisuuden tutkia demokratian tilaa.

Teppo Eskelinen, YTT (dos.), työskentelee kehitysyhteistyön maisteriohjelman ma. yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa. Keijo Lakkala on filosofian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Demokratia tarvitsee yhteiskunnallisia utopioita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltalaisen Freedom Housen mukaan autoritaaristen, nationalistis-populististen voimien nousu on vuonna 2016 muodostanut kasvavan uhan viime vuosisadalla menestykseensä nousseelle demokratialle ja toisaalta kansalaisoikeuksien säilymiselle. Esimerkiksi Puolan, Turkin ja Venezuelan epädemokraattista kehitystä on seurattu laajasti huolestuneina.

Myös Suomessa on käyty keskustelua demokratian ja sananvapauden tilasta. Kritiikkiä on herättänyt muun muassa se, miten hallitus on jyrännyt eteenpäin perustuslain kannalta ongelmallisia lakiesityksiä oikeuskanslerista välittämättä.

Median ja poliittisen johdon suhdetta on puitu niin sanotun Ylegaten yhteydessä, jossa pääministeri Juha Sipilä painosti Yleä hiljaisuuteen itselleen kiusallisista kytköksistä valtion tukea saaneeseen Terrafameen. Kohun jälkeen pääministeri ei kokenut tarpeelliseksi lukuisista vaatimuksista huolimatta irtisanoutua tehtävistään, koska katsoi itse toimineensa moitteettomasti.

Voiko valtion päämies olla itse se, joka tekee arvion ja päätöksen siitä, voiko jatkaa tehtävässään?

On huomionarvoista kysyä, voiko valtion päämies olla itse se, joka tekee arvion ja päätöksen siitä, voiko jatkaa tehtävässään. Montesquieuta lukeneet tietävät, ettei tämän pitäisi olla mahdollista. Hänen 1700-luvun puolivälissä esittämänsä vallan kolmijako-oppi on ollut keskeinen osa länsimaisten demokratioiden perustaa. Sen mukaan tulee vallan väärinkäytösten estämiseksi lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta erottaa toisistaan, jotta ne toimisivat toistensa valvojina.

Poliittisen johdon kommenteista on toisinaan huokunut myös varsin kapea näkemys siitä, mistä demokratiassa on kysymys. Suomessa on tapana ajatella demokratian merkitsevän vaalien vapautta ja yleistä äänioikeutta.

Usko vaalien suomaan ehdottomaan valtamandaattiin on täällä luja. Ajoittain näkyvissä on ollut myös peittelemätöntä tuskastumista oppositioon ja ajankohtaisista aiheista käytyyn kansalaiskeskusteluun.

Pääministeri Sipilä esitti jopa vetoomuksen, että opposition tulisi antaa hallitukselle ”työrauha” ja ”pulinat pois”.  Vapaus valita kansanedustajat vaaleissa ei kuitenkaan automaattisesti vielä tarkoita kansanvaltaa, jos hallitusvastuussa olevien toimia ei sovi arvioida ja kyseenalaistaa.

Vaikka demokratiaa onkin pidetty laajasti toivottavana asiantilana, siihen liittyviin piirteisiin tuskastuneita vaikuttaa olevan alati enemmän. Nykykeskustelusta heijastuvat myös monet klassiset demokratian kritiikin teemat.

Massojen tyrannia 

Demokratia on kohdannut vastustusta idean tasolla antiikin Kreikasta lähtien. Platon kritisoi demokratiaa paitsi esittämällä, että kansanvallasta versoo väistämättä lopulta esiin tyrannia, myös kuvaamalla sitä typerän enemmistön mielivaltana. Hän katsoi, että demokratiassa yhteiskunnan pienin ja parhain osa on suurimman ja huonoimman orjuuttama.

Vaarana on aina se, että kansan enemmistö voi demokraattisesti äänestäen päättää vähemmistöä sortavasta politiikasta.

Demokratiassa vaarana on aina se, että kansan enemmistö voi demokraattisesti äänestäen päättää vähemmistöä sortavasta politiikasta. Useassa maassa tätä riskiä on pyritty minimoimaan ennen kaikkea perustuslailla, johon on kirjattu ehdottomia kohtia, joita muutaman vuoden välein vaihtuvat eduskunnat eivät voi muuttaa.

Siitä huolimatta enemmistön valta tuottaa toisinaan surullisia esimerkkejä. Enemmistövallan nurjaa puolta kuvastaa muun muassa kurdivähemmistön tilanne nyky-Turkissa. Demokratia, jossa enemmistö sortaa vähemmistöä, onkin rinnastettu yksittäisen ihmisen diktatuuriin.

Teknokraattinen demokratiakritiikki

Kansan viisauteen ei luottanut myöskään Voltaire, joka kritisoi demokratiaa 1700-luvulla kuvaamalla sitä ”massojen idiotismiksi”. Teknokratian mukaan niillä, joilla on tietoa ja taitoa, tulisi olla yhteiskunnassa hallitseva asema.

Platon argumentoi, että vallan tulee olla niillä harvoilla ja valituilla, joilla on todellista tietoa, eli filosofikuninkailla. Vain he ovat kykeneviä ohjailemaan valtiolaivaa rationaalisesti. Todellisuudessa useimmista demokratioidenkin poliittisista päätöksistä vastuussa ovat lopulta ministeriöiden virkamiehet ja muut asiantuntijat.

Kaiken politiikan tulisi pyrkiä kansalaisten etuun sekä hyvään ja oikeudenmukaiseen valtioon – millaisia merkityksiä hyvälle ja oikeudenmukaisuudelle sitten annetaankaan. Demokratian ja teknokratian eli asiantuntijavallan hyveitä vertaillessa tulee pohtia, painaako vaakakupissa enemmän kaunis ihanne vai asiantuntijatietoon perustuva lopputulos.

Pierre Rosanvallon kysyykin, kummalle tulisi antaa suurempi arvo: poliittiselle tasa-arvolle ja yhtäläiselle äänioikeudelle vai rationaaliselle hallinnolle.

Kun demokratian oikeutusta perustellaan ja esitetään se ainoana reiluna ja ”moraalisesti” legitiiminä valtiomuotona, viitataan juuri demokratiaan ihanteena. Itsessään se on amoraalinen järjestelmä – siihen ei sisälly mitään moraalista tai toisaalta moraalitonta.

Demokratia itsessään on amoraalinen järjestelmä – siihen ei sisälly mitään moraalista tai toisaalta moraalitonta.

Teknokratian puolustajat usein perustelevat järjestelmäänsä sillä, että valtaosa ihmisistä on liian tietämättömiä kyetäkseen tekemään hyviä ja rationaalisia päätöksiä valtion asioista, esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisesta. Heidän mukaansa parhaimmillaankin demokratia voi johtaa vain sattumalta hyviin lopputuloksiin, mutta toisinaan huonoihin ja erittäin huonoihin.

Teknokratiaan itseensä sisältyy kuitenkin eräs ongelma, jota yksikään teknokraatti ei ole toistaiseksi kyennyt ratkaisemaan – nimittäin se, kuka sitten on asiantuntija ja kenellä on oikeus päättää, mikä on oikeaa tietoa.

Kenties esimerkiksi itsensä tolkun ihmiseksi määrittelevä henkilö voisi tarpeen vaatiessa kuvitella peiliinsä myös korvaamattoman filosofikuninkaan. Asiantuntijuuden ja oikean tiedon määrittely on siis kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

”Kansan tahtoa” vääristäviä tekijöitä

Köyhyydellä on tutkitusti passivoiva vaikutus ihmiseen, ja köyhän on vaikeampi ottaa asioista selvää, kun energia kuluu toimeentulosta huolehtimiseen. Tieto on valtaa ja on selvää, ettei demokratia voi toimia optimaalisesti, jos kokonaisilla ihmisryhmillä on merkittävästi enemmän tietoa kuin toisilla.

Mitä enemmän yhteiskunta eriarvoistuu ja koulutus – eli myös tieto – periytyy, sitä suurempi ongelma syntyy demokratian tasa-arvon ihanteen kannalta. Köyhät ja kouluttamattomat äänestävät huomattavasti harvemmin kuin rikkaat ja koulutetut – ihmiset, joilla on paitsi tietoa, myös jotain menetettävää. Tämä vääristää ja murtaa ajatusta siitä, että vaaleilla valitut kansanedustajat edustaisivat legitiimiä ”kansan ääntä”.

Demokratia ei voi toimia optimaalisesti, jos kokonaisilla ihmisryhmillä on merkittävästi enemmän tietoa kuin toisilla.

Mitä vähemmän ihmiset luottavat poliitikkoihin, demokratiaan ja siihen, että heidän äänellään on väliä, sitä alhaisemmaksi äänestysprosentti laskee. Useassa maassa äänestysprosentti on nykyään alle 50 prosenttia. Ranskan kesäkuisissa parlamenttivaaleissa äänestysprosentti oli ennätyksellisen alhainen, vain 42 prosenttia.

Eikö sitten ole ihmisten itsensä vika, jos he eivät käytä oikeuttaan äänestää? Vaikka periaatteessa vastaus on mitä ilmeisimmin kyllä, kielii ilmiö kuitenkin huolestuttavalla tavalla demokratian toimivuudesta ja ihmisten luottamuksesta poliittiseen instituutioonsa. Kenties lähes kaikkialla yleistyneeseen epäluottamukseen on myös jokin syy.

Kansan oletettuun tietämättömyyteen sisältyy myös toisenlaisia ongelmia. Mitä vähemmän ihmiset ymmärtävät asioista, joista äänestävät, sitä alttiimpia he ovat uskomaan asiat mustavalkoisena esittävää populistista johdattelua. Kukapa viitsisi käyttää vuosikausia Thomas Hobbesin tai Hannah Arendtin opiskelemiseen, jos yhtä lailla politiikkaa voi oppia hauskasti omenista, mangoista ja lippalakeista.

Erityisen suuri vaara demokratialle populismista syntyy silloin, kun asiat eivät ole hyvin. Kärsimys ja epävarmuus tulevasta ovat vaarallisia kasvualustoja kansankiihottajille.

Vahvan johtajan kaipuu

Epävarmuuden lisäännyttyä on myös useassa liberaalissa demokratiassa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu. Euroopan historiaa määrittelee suuressa määrin vastakkainasettelu ja valtakamppailu kuninkaan ja aateliston välillä. Kuningas on ollut yleensä tapana esittää hyveellisenä ja oikeudenmukaisena kansan isänä, kun taas aateli omaa etuaan ajavana, ahneena rosvojoukkona.

Aatelia ei ole sitonut velvollisuudet valtiota tai kansaa kohtaan, jolloin sen on ollut mahdollista huolehtia ensi sijassa saavutettujen etuoikeuksien säilyttämisestä ja omasta edustaan. Kuningas – riippumatta siitä, onko tämä ollut luonteeltaan erityisen oikeudentuntoinen – on taas valtakamppailussaan aatelia vastaan ollut pakotettu turvautumaan rahvaaseen ja ainakin näennäisesti asettumaan sen puolelle.

Epävarmuuden lisäännyttyä on myös useassa liberaalissa demokratiassa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu.

Demokratiaan epäilevästi suhtautunut Voltaire viljeli toiveita täydellisen hyveellisestä, oikeudenmukaisesta ja rationaalisesta valistuneesta itsevaltiaasta – todeksi käyneestä filosofikuninkaasta, joka uhraa itsensä kansan hyvän puolesta. Hänen kanssaan läheisissä väleissä ollut Preussin kuningas Fredrik II päätyi jopa kirjoittamaan Niccolò Machiavellia kritisoivan teoksen Anti-Machiavel. Siinä hän esitti valistusihanteista inspiroituneena, että kuninkaan tulee aina pitää kansan parasta etusijalla omaan etuunsa nähden ja, että tämä on vain kansansa ensimmäinen palvelija.

Mielikuviin hyveellisestä kuninkaasta ja ahneesta aatelista perustuu osin myös nykydemokratioissa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu. Mielikuvissa aateli vertautuu demokratioissa valtaa käyttäviin kieroileviin poliitikkoihin ja omaa etuaan ajavaan eliittiin, kuningas puolestaan esimerkiksi vahvaan presidenttiin, jonka esitetään olevan puoluepolitiikan yläpuolella.

Yleensä tällaiseen johtajaan liitetään myös messiaanisia piirteitä. Johtaja esitetään suurena sankarina ja vapahtajana, joka on tullut pelastamaan kansan palauttamalla oikeanlaiset arvot, kansakunnan yhtenäisyyden, talouden ja työpaikat tai valtion takaisin sen todellisille kansalaisille.

Tämä on ollut peruskauraa jo jonkin aikaa esimerkiksi Venäjällä ja Turkissa, mutta samanlainen retoriikka on tullut trendikkääksi myös lännessä valtaan hamuaville. Viekkaimmat poliitikot ovat ymmärtäneet, kuinka hyödyllistä on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.

Poliitikot ovat ymmärtäneet, kuinka hyödyllistä on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.

Tämä ilmenee paitsi Emmanuel Macronin irtautumisessa Ranskan perinteisistä puolueista ja Donald Trumpin menestyksessä Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa myös täällä meillä. Pääministeri Sipilä totesi haluavansa potkun polveen, jos hän alkaa muistuttamaan ”tavallista poliitikkoa”.

Mielenkiintoisimpia esimerkkejä vahvan johtajan kaipuusta on kuitenkin Turkin kansanäänestys lain puolesta, joka kasvatti huomattavasti presidentti Recep Tayyip Erdoğanin valtaoikeuksia. Kansa itse äänesti siis ainakin periaatteessa demokraattisesti demokratian kaventamisesta.

Onkin mielenkiintoista pohtia, sisältyykö demokratiaan väistämättä mahdollisuus siihen, että kansa voi niin halutessaan myös lakkauttaa kansanvallan.

Onko todellinen kansanvalta mahdollista?

Moni ajattelija on kritisoinut demokratiaa esittämällä, ettei kansanvalta ole käytännössä koskaan mahdollista. Eräs eurooppalaisen konservatismin isähahmoista, Joseph de Maistre esitti 1800-luvun alussa, ettei ideaali kansanvallasta toteudu koskaan, sillä todellinen valta tulee aina olemaan rajatulla ihmisjoukolla – eliitillä. Ranskan vallankumouksen lopun verisestä sekasorrosta järkyttynyt de Maistre kääntyi paitsi vallankumouksen ja demokratian, ennen kaikkea ne hänen mukaansa mahdollistaneen valistuksen katkeraksi vastustajaksi.

De Maistren keskeinen demokratian kritiikki on, ettei se ole kauniista sanoista huolimatta tehnyt valtiosta parempaa ja reilumpaa vaan päinvastoin huomattavasti huonomman ja armottomamman.

Demokratiassa useampi ihminen on periaatteessa vapaampi kuin monarkiassa, kun ei ole kuningasta, joka tuota vapautta rajoittaisi. Kun mikään ei hillitse eliitin vallanhimoa ja oman edun tavoittelua, on kuitenkin suurempi joukko pienemmän joukon vapauden ja onnen tähden orjuutettu.

De Maistre esitti, että demokratiassa eliitin häikäilemättömyys ja sorto tulevat olemaan monin kerroin entistä pahempia, kun kaikki ovat näennäisesti yhtä vapaita ja tasa-arvoisia eikä aatelin erioikeuksia ole tarkasti laissa määritelty.

Eliittiteorian ydinsanoma on, että pieni vähemmistö pitää aina hallussaan suurinta osaa vallasta.

De Maistren ajatuksia muistuttavaa eliittiteoriaa muotoilivat puolestaan 1900-luvun alussa Vilfredo Pareto, Gaetano Mosca ja Robert Michels. Eliittiteorian ydinsanoma – sikäli kuin kolmen itsenäisen ajattelijan ja samankaltaisia teorioita myöhemmin kehitelleiden tutkijoiden ajatukset voidaan niputtaa yhden käsitteen alle – on se, että pieni vähemmistö, joka koostuu taloudellisesta ja poliittisesta eliitistä, pitää aina hallussaan suurinta osaa vallasta, ja tuo valta on täysin riippumatonta valtion demokraattisesta vaaliprosessista.

Eliitin jäsenillä on suuri vaikutusvalta, mitä tulee suuryritysten ja esimerkiksi valtionyhtiöiden sekä kokonaisten valtioiden poliittisiin päätöksiin. Heidän vaikutusvaltansa perustuu paitsi korkeisiin asemiin yrityksissä ja yritysneuvostoissa, myös rahallisen tuen tarjoamiseen poliittisessa avainasemassa oleville tahoille.

Michels hyökkäsi demokratian mahdollisuutta vastaan vuonna 1911 kehittämällään oligarkiateoriallaan, ”oligarkian rautaisella lailla”. Siinä hän esitti, että riippumatta siitä, kuinka demokraattisesti jokin organisaatio tai valtio on alkujaan järjestetty, ajautuu todellinen valta väistämättä lopulta eliitille.  Siten alkujaan demokraattinen valtio muuttuu oligarkiaksi. Näin ollen todellista kansanvaltaa ei voi koskaan olla – ainakaan kovin kauaa.

Demokratian jälkeen

Eliittiteoriasta tuttuja aineksia nykyajan poliittiseen kontekstiin toi Colin Crouch vuonna 2000. Post-demokraattisella yhteiskunnalla Crouch tarkoittaa sellaista, joka toimintatavoiltaan ja instituutioiltaan yhä muistuttaa demokratiaa, mutta jossa demokraattisista piirteistä on tullut vain näennäinen kuori. Post-demokratiassa valta on karannut kauaksi kansalaisten ulottuvilta ja hallinnon läpinäkyvyys on huomattavasti sumentunut, kun pr-toimistojen ja konsulttiyritysten rooli on korostunut poliittisessa päätöksenteossa.

Kansanvallan näennäisistä piirteistä huolimatta valta on poliittisilla ja taloudellisilla eliiteillä, vaikkei kansa välttämättä tätä itse huomaa. 2000-luvun poliittisessa keskustelussa onkin pohdittu, ovatko liberaalit demokratiat siirtyneet tai siirtymäisillään post-demokratiaan.

Post-demokratiassa valta on karannut kauaksi kansalaisten ulottuvilta ja hallinnon läpinäkyvyys on huomattavasti sumentunut.

Merkeiksi post-demokratiaan luisumisesta Crouch luettelee piirteitä, jotka kuulostavat vuonna 2017 varsin tutuilta. Sitä ilmentää muun muassa heikentynyt äänestysprosentti, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa siihen, että heidän äänellään on väliä, ja se, että poliitikot saattavat sivuuttaa epämieluisan kansanäänestyksen tai mielipidemittauksen tuloksen.

Mitä enemmän tyytymättömyys ja epäluottamus vallitsevaan järjestelmään kasvaa, sitä enemmän kohoaa puolestaan niitä kasvualustanaan käyttävien muukalaisvihamielisten puolueiden suosio. Crouchin mukaan post-demokratiassa ulkovaltojen vaikutus suvereenien valtioiden sisäpolitiikkaan kasvaa. Hän myös esittää, että post-demokratiaan luisunutta valtiota kuvastaa yksityisen edun tavoittelun korostuminen valtiollisessa politiikassa. 

Kun luemme uutisia esimerkiksi Terrafamesta tai kokoomuspoliitikoista, jotka ensin poliittisen vallan haltijoina päättävät terveyspalvelujen yksityistämisestä ja pian sen jälkeen siirtyvät kyseisten terveystalojen johtoon, näyttäytyvät edellä esitellyt eliittiteoriat sekä ajatus post-demokratiasta kovin ajankohtaisilta.

Kirjoitus on perusteellisempi versio Voima-lehdessä 7/2017 julkaistusta kirjoituksesta ”Demokratia on epäonnistunut”.

Julkaisu Mitkä vaarat vaanivat demokratiaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Marianne Sandelinin lukemana:

Demokratian olemuksen tutkiminen voidaan helposti mieltää röyhkeäksi projektiksi. Demokratiakäsitteen ympärillä velloo niin sankka epämääräisyys, että demokratialla voidaan kuvailla lähes kaikkia hallintomuotoja. Nykyfilosofian keskusteluista ammentaen esittelen tässä artikkelissa yhtä demokratialle tärkeää piirrettä, ennakoimattomuutta, joka usein saa valitettavan vähän huomiota.

Ilman ennakoimattomuudelle avautumista politiikka jähmettyy, vaikka usein ennakoimattomuus koetaan politiikan vihollisena. Ennakoimattomuuden painottaminen osana politiikka ei suinkaan poista eri ideologioiden tai arvojärjestelmien merkitystä, mutta auttaa ymmärtämään demokratian olemusta paremmin.

Filosofian valtavirrassa on useimmiten keskitytty ilmiöihin ja sisältöihin, jotka ovat mahdollisimman jatkuvia. Varman tiedon ideaali on hylkinyt sellaisten ilmiöiden tutkimista, jotka ilmentävät epäjatkuvuutta ja ailahtelua.

Ilman ennakoimattomuudelle avautumista politiikka jähmettyy.

Poliittiset filosofit ovat kautta aikojen pohtineet ennakoimattomuuden poistamista politiikan yhtälöstä. Tämä asenne on usein ilmennyt demokratiaan kohdistuvana vihana.

Platonin Valtiossa esittämä demokratiakritiikki pohjautuu monelta osin ajatukseen, että juuri rahvaan ennakoimattomuus tekee koko demokraattisesta yhteisöstä epävakaan ja siten vaarallisen. Demokratioissahan, selittää Platon, rahvas jakaa virat keskenään arpomalla.

Niccolò Machiavellin Ruhtinas taas voidaan lukea joukoksi strategioita taistelussa poliittista ennakoimattomuutta vastaan. Thomas Hobbesin Leviathan-teoksessa esittelemä maailmankuva, jossa yksilöt vakauden nimissä luovuttavat vapautensa suvereenille, kuvastaa monelta osin länsimaisen ajattelun estotonta halua poistaa ennakoimattomuus politiikasta hinnalla millä hyvänsä.

Ennakoimattomuus johtuu muutoksesta ja uudistumisesta

Jotta ennakoimattomuutta voi ymmärtää, on ensin ymmärrettävä, miksi ilmiöt – tässä tapauksessa ihmismaailma – käyttäytyvät ennakoimattomasti.

Ennakoimattomuutta voi myös pitää ihmisenä olemisen perusehtona. Ihminen uudistaa itseään ja suhdettaan ympärillä olevaan maailmaansa jatkuvasti. Osa näistä uudistamisen prosesseista ei näy yhden sukupolven tai edes monien vuosisatojen aikana.

Toiset uudistamisen prosessit voivat näkyä hätkähdyttävän nopeasti. Tämän voi tunnistaa kuka tahansa, joka on seurannut maailmanpoliittisia tapahtumia viime vuosien aikana. Ihmiskunnan kokonaisuus, sikäli kuin voimme edes sellaisesta puhua, muodostaa sommitelman eri kokoluokissa, tahdeissa ja rytmeissä kehittyviä muutoksia.

Ennakoimattomuutta vastaan taistellaan monella eri rintamalla. Varmuuden ja turvallisuuden nimissä ihmisistä tehdään eri tekniikoin ja teknologioin hallittavia ruumiita, joiden elämät ovat (vallanpitäjien näkökulmasta) parhaimmassa maailmassa täydellisen läpinäkyviä. Näin jokainen päätös tulisi olemaan ennakoitavissa.

Kun elämänviivamme eivät enää ole veteen piirretyt vaan kiveen hakatut, myös monet ihmisen elämän merkityksellisyyttä kannattelevat elementit katoavat.

Turvallisuudella on tilansa ja paikkansa yhteisessä elämässä, mutta sen vastakohdan pakonomainen karsastus ja patoaminen synnyttää helposti syvempää ahdistusta. Kun elämänviivamme eivät enää ole veteen piirretyt vaan kiveen hakatut, myös monet ihmisen elämän merkityksellisyyttä kannattelevat elementit katoavat.

Poliittisista projekteista, jotka yrittävät täysin hankkiutua eroon ennakoimattomuudesta, tunnetuimmat ovat luultavasti totalitaariset kansallisvaltiot. Mutta myös hallintomuodot, joita kutsumme demokraattisiksi, voivat osallistua ennakoimattomuuden hävittämiseen.

Totalitaariset kansallisvaltiot usein kuitenkin onnistuvat paremmin ennakoimattomuuden hävittämisessä siksi, että niissä koko yhteinen todellisuus järjestetään yhden tai harvan kategorian mukaan. Muiden todellisuuskäsitysten esittämisestä seuraa pahimmillaan rangaistus tai kuolema.

Vallan tyhjä keskipiste

Filosofi Jean-Luc Nancy kutsuu ajatusta siitä, että ihminen aina ylittää itsensä – eli kehittyy – demokratian synnyn mukanaan tuomaksi opetukseksi. Nancyn mukaan demokratia tarkoittaa sitä, ettei elämällä tai kuolemalla ole itseisarvoa. Arvo voidaan ainoastaan johtaa yhteisestä olemisesta nojaamalla ymmärrykseen siitä, ettei yhteisellä olemisella ole mitään lopullista tai loputonta merkitystä.

Yhteinen oleminen ja sen mukanaan tuomat arvot voidaan siis myös ymmärtää ennakoimattomiksi. Globalisaatio ja tietoyhteiskunnan kasvu povaavat sitä, että arvojen ja todellisuuskäsitysten muuttumisen tahti voi kiihtyä, mikäli sitä ei väkisin rajata. Tämä muutoksen kiihtyminen tulee eittämättä kokeilemaan hallintomuotojemme muutossietokyvyn rajoja tulevaisuudessa.

Demokratialle keskeisen ennakoimattomuuden on ehkä parhaiten tiivistänyt filosofi Claude Lefort. Lefortin mukaan ennakoimattomuus on olennainen osa demokratiaa, koska muihin hallintomuotoihin verrattuna demokratiassa vallan keskipiste on aina tyhjä.

Ennakoimattomuus on olennainen osa demokratiaa, koska muihin hallintomuotoihin verrattuna demokratiassa vallan keskipiste on aina tyhjä.

Epädemokraattisissa hallintomuodoissa vallan keskiössä voi esimerkiksi olla monarkki, diktaattori, jokin puolue, ideologia tai jumala(t). Näissä ennakoimattomuudelle ei ole tilaa, koska jokin poliittiselle yhteisölle ulkopuoleinen taho järjestää koko sosiaalisen tilan ennalta annettujen tai yhteisöstä riippumattomien syiden mukaan.

Ennakoimattomuus voi ilmetä monilla eri tasoilla. Yleisimmällä tasolla ennakoimattomuus näyttäytyy esimerkiksi eurooppalaisissa demokratioissa hallitusten ja eduskuntien vaihtumisena. Emme voi ikinä varmasti sanoa, miltä eduskunnan kokoonpano näyttää ensi vaalien jälkeen emmekä aina vaalien välissäkään.

Mutta eduskuntatason vaihtuvuuden taustalla vaikuttavat – tai pitäisi ainakin vaikuttaa – myös yhteiskuntaan kuuluvien henkilöiden ajattelutapojen muutokset, eri ryhmittymien ja identifikaatiotapojen muutokset, poliittisen yhteisön tunnetilojen muutokset ja niin edes päin. Tämän lisäksi on huomattava, ettei mikään poliittinen yhteisö toimi eristyksessä muista yhteisöistä vaan on osa laajempaa maailmassa tapahtuvien muutosten sarjaa.

Ennakoimaton mutta hauras demokratia

Ennakoimattomuutta on käsitelty laajimmin radikaalidemokraattisiksi kutsuttujen ajattelijoiden keskuudessa. Radikaalidemokratia on epämääräinen käsite, mutta sen kannattajia yhdistää ainakin epäilys siitä, ettei demokratiaa voida rajata ainoastaan eduskunnassa käytyihin keskusteluihin ja säännöllisin väliajoin pidettyihin vaaleihin.

Demokratia, jossa aidosti huomioidaan ja ymmärretään ennakoimattomuus, on paljon enemmän kuin hallintomuoto. Se on todellisuuskäsityksiä alati ravistuttava muutoksen tila. Filosofi ja kulttuurikriitikko Walter Benjamin huomauttaa esseessä Keskuspuisto, että

Historian kulku […] ei oikeastaan voi vaatia ajattelijalta sen enempää kuin lapsen kädessään pitämä kaleidoskooppi, joka jokaisella kierroksella töytäisee kaiken järjestyksessä olevan kohti uutta järjestystä. […] Hallitsevien käsitteet ovat aina olleet peili, joka synnyttää kuvan ”järjestyksestä”. – Kaleidoskooppi on iskettävä säpäleiksi.

Demokratia sen radikaaleimmassa muodossa on juuri tämän kaleidoskoopin, kaikkien hallitsevien käsitejärjestelmien ja todellisuuskäsitysten, jatkuvaa säpäleiksi iskemistä.

Radikaalidemokraatit ajattelevat, että demokratian rajaaminen eri instituutioihin vahingoittaa aidon demokratian toteutumista. Myös kansallisvaltiota voidaan pitää demokratialle haitallisena instituutiona. Kansallisvaltioajattelun keskiössä on ajatus luonnollisesta ja rajatusta poliittisesta yhteisöstä, jolla on suvereniteetti hoitaa jonkin alueen asioita.

Poliittiset yhteisöt ovat tänä päivänä monimutkaisempia kuin kansallisvaltioiden kulta-aikana, jolloin ihmisten ja ajatusten liikkuvuus oli minimaalista nykypäivän tahtiin verrattuna. Paraneva tietoisuus maailman ongelmien kietoutumisesta yhteen haastaa myös ajatuksen, että yhdellä alueella asustava joukko ihmisiä pystyisi sen alueen suvereniteetin puitteissa ratkaisemaan omaa aluetta koskevat ongelmat yksin. Ilmastonmuutos lienee selvin ilmentymä tästä.

Demokratian radikalisoituminen

Politiikan teoreetikko ja radikaalidemokratian puolestapuhuja Alexandros Kioupkiolis ehdottaa demokratioiden radikalisoimiselle kolmea mahdollista kriteeriä, joita voi myös pitää ennakoimattomuuden huomioimisen reunaehtoina.

Poliittisen yhteisön ei tulisi ensinnäkään kuvitella saavuttavansa mitään absoluuttista määränpäätä, jonka jälkeen politiikka on turhaa tai joka takaisi, ettei muutosta enää tarvitse sietää. Sellaisten kuvitelmien ylläpitäminen voi pahimmillaan johtaa hallintomuotoa totalitaariseen ja autoritaariseen suuntaan.

Toiseksi poliittisen yhteisön tulisi sekoittaa sekä hierarkkisia että epähierarkkisia päätöksenteon muotoja.

Hierarkkiset muodot ovat sellaisia, joissa päätöksenteosta vastaa ja jota ohjaa jokin nimetty toimija. Esimerkiksi laajojen poliittisten projektien läpivieminen imaisisi helposti suurten ihmismäärien kaiken voiman ja ajan, mikä voisi johtaa monille epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen. Epähierarkkinen päätöksenteko on lähempänä sitä, mitä usein kutsutaan suoraksi demokratiaksi. Päätöksenteon vastuu ja ohjaus leviää silloin koko demokraattisen yhteisön läpi.

Molemmat ovat yhdessä toimimisen epävakaita sivuhaaroja, joiden välinen ero usein on poliittinen. Ihmistenväliset suhteet ovat harvoin todellisuudessa joko täysin hierarkkisia tai täysin ilman hierarkioita. Toisin kuvitteleminen ajaa usein jonkin tahon poliittista agendaa.

Vaarana on, että jos ei pysytä avoimena eri demokraattisten päätöksenteon ja edustuksellisuuden muodoille sekä näiden muuttumiselle, moniäänisyyttä rajataan ja eri ihmisryhmiä sysätään rakenteellisesti ulos päätöksenteosta.

Viimeinen sana päätöksenteossa ei voi olla filosofien tai muiden asiantuntijoiden käsissä, vaan sen täytyy syntyä kollektiivisten prosessien kautta. Tämä on viimeinen kriteeri.

On selvää, että ennakoimattomuuden syleileminen tekee demokratian hauraaksi.

On selvää, että ennakoimattomuuden syleileminen tekee demokratian hauraaksi. Tämän haurauden hyväksyminen on riski, joka on pakko ottaa, mikäli haluamme pitää hallintomuotomme demokraattisina.

Ennakoimattomuuden hyväksyvä ja muutosaltis demokratia voi milloin tahansa suistua raiteilta, kun jokin totalitaarisia ideologioita myötäilevä ryhmä pyrkii valtaan. Valitettavasti hauraus on demokratian ajatukseen syvälle punottu ominaisuus. Ilman haurautta ei ole myöskään demokratiaa.

VTM Mattias Lehtinen on käytännöllisen filosofian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa. 

Julkaisu Demokratian ailahteleva sydän ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.