Valta ei kasva ainoastaan sitä käyttämällä vaan myös vallankäytön anatomiaa tuntemalla. Kansanedustaja Anna Kontula kirjoitti Politiikka-lehden numerossa 4/2017, että kansalaisten ohella myös kokeneet politologit vaikuttavat olevan välillä heikosti perillä eduskunnan käytännöistä ja toimintakulttuurista. Tätä vajetta paikkaamaan Kontulalta ilmestyi lokakuun alussa etnografinen tutkimus Eduskunta: ystäviä ja vihamiehiä (Into 2018). Sen lähtökohtana on näkemys, että prosessien avaaminen parantaa päätöksenteon laatua, lisää kansalaisten mahdollisuuksia arvioida valitsemiensa edustajien toimintaa ja tasapuolistaa kansalaisyhteiskunnan eri toimijoiden tilaisuuksia tarjota päätöksentekoprosesseihin syötettä oman asiantuntemuksensa pohjalta.

Kontulan teoksen keskeinen havainto on, että eduskunnan toimintakyky edustuksellisena instituutiona nojaa kolmeen keskeiseen mekanismiin: sisäisten valtataistelujen säätelyyn hierarkioiden kautta, konfliktien karsimiseen normiston avulla ja ristiriidoilta suojautumiseen ryhmittymällä samanmielisten porukoihin. Eduskunnan toimintakulttuuri muodostuu näin yhtäältä hajottavien toimintamallien (valtapyrkimykset, konfliktit ja ristiriidat) ja toisaalta niiden pidikkeiden (hierarkiat, normistot ja fraktiot) keskinäisestä dynamiikasta.

Toisin kuin monissa organisaatioissa, eduskunnassa vallantavoittelu kuuluu tavallaan asiaan.

Demokratiatutkimuksen näkökulmasta on kiinnostavaa, että kukin näistä pidikkeistä saattaa olla vaikutuksiltaan demokratialle jopa hajottavia piirteitä haitallisempi. Kontula tuo esiin, että toisin kuin monissa organisaatioissa, eduskunnassa vallantavoittelu kuuluu tavallaan asiaan: vaikutusvallan maksimointi on jokaisen edustajan velvollisuus äänestäjiään kohtaan. Jotta politiikka ei muuttuisi pelkäksi valtapeliksi, tarvitaan kuitenkin säännöstö siitä, miten ja milloin valtaa voi käyttää tai ylipäänsä tavoitella. Menestyäkseen tehtävässään kansanedustaja tarvitsee pääoma-arsenaalin, joka koostuu niin aineellisista kuin aineettomista hyödykkeistä (aika, raha, tieto, kokemus, tyyli, verkostot). Näiden pohjalta määräytyy pitkälti edustajan asema omassa eduskuntaryhmässään ja eduskuntaryhmän koon, vaikutusvallan ja ryhmädynamiikan pohjalta puolestaan niiden keskinäinen nokkimisjärjestys, joka ilmenee konkreettisimmillaan täysistuntosalin istumisjärjestyksessä ja valiokuntapaikoissa.

Valtapyrkimyksiä säätelevien hierarkioiden kääntöpuoli on mahdollinen eriarvoisuuden lisääntyminen. Mitä enemmän henkilökohtaiset ominaisuudet ja käytössä olevat resurssit säätelevät sekä ehdokkaaksi valikoitumista että valittujen kansanedustajien toimintamahdollisuuksia, sitä elitistisemmäksi edustuksellinen järjestelmä muodostuu. Tällöin poliittisten päätöksentekoprosessien tuotokset eivät myöskään välttämättä vastaa tasapuolisesti eri kansalaisryhmien tarpeita ja etuja. Göteborgin yliopistossa käynnissä olevassa laajassa tutkimushankkeessa on havaittu, että kuten Yhdysvalloissa myös Ruotsissa on merkkejä poliittisen osallisuuden ja vaikutusvallan eriytymisestä. Valtaosassa tutkituista poliittisista päätöksissä taloudellisesti parhaimmassa ja heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten näkemykset olivat yhteneväisiä, mutta niiden eriytyessä rikkaiden intressit tulivat paremmin huomioiduiksi.

Valtapyrkimyksiä säätelevien hierarkioiden kääntöpuoli on mahdollinen eriarvoisuuden lisääntyminen.

Kamppailu vallasta ja näkyvyydestä johtaa väistämättä konflikteihin, joiden mahdollisuutta lisäävät myös ideologisiin eroihin pohjautuvat kamppailut politiikan suunnasta. Kontula tuo kirjassaan esiin Suomessa korostuvan pyrkimyksen konsensukseen, mikä monessa muussa poliittisessa kulttuurissa nähdään lähinnä poikkeustilanteeseen soveltuvana päämääränä. Konflikteja pyritään hillitsemään käytöskoodistolla ja tapasäännöstöllä, jotka rajaavat konfliktit vain tiettyihin, hallittaviin tilanteisiin kuuluviksi. Näistä keskeisin on täysistuntosali, jossa vapaa puheoikeus ei kuitenkaan merkitse vastavuoroista kuunteluvelvoitetta. Puhe ja debatointi ovat elimellinen osa koko parlamentin toimintaa, joten konfliktin rajoittaminen niitä kaventamalla vie pohjaa edustuksellisuuden toteutumiselta. Mikäli perusteelliseen väittelyyn tai asioita monipuolisesti tarkastelevaan keskusteluun – mikä usein paikannetaan valiokuntatyöskentelyyn – ei nähdä tarvetta tai siihen ei ole tilaisuutta, esimerkiksi jatkuvasti lisääntyvien asiantuntijakuulemisten viedessä aikaa muulta valiokuntakäsittelyltä, myös muodostuva yksimielisyys saattaa jäädä pitkälti näennäiseksi.

Toisaalta puhemiesneuvosto on itse ollut halukas lisäämään debatoinnin roolia istuntosalikeskusteluissa perinteisten ”pönttöpuheiden” sijaan. Tämän on ajateltu jäsentävän poliittista keskustelua kansalaisen kannalta paremmin, mutta siinä missä ideologiset erot saattavat kirkastua, voivat ne myös tuoda mukanaan tarpeettomia kärjistyksiä ja edustajille sopimatonta epäkunnioittavaa käytöstä. Tämä on heijastunut myös monien vuoden 2019 eduskuntavaaleissa luopuvien kansanedustajien lausunnoissa, joissa on moitittu eduskunnan kärjistynyttä keskustelukulttuuria. Puhemies Paula Risikko ilmoittikin ottavansa asian syksyn aikana esiin ”aamukoulussa” eli järjestämissään epävirallisissa tapaamisissa valiokuntien puheenjohtajien ja eduskunnan virkamiesjohdon kanssa.

Normistoa ei kuitenkaan tarvita ainoastaan pitämään konflikteja aisoissa vaan myös vahvistamaan parlamentaariseen demokratiaan kuuluvaa jännitettä hallituksen ja opposition välillä. Tähän keskeinen väline on etenkin hallituspuolueissa korostuva ryhmäkuri. Kontula kuvaa havainnollisesti ryhmäkurin ja ryhmäsolidaarisuuden keskinäisriippuvuutta ja yksittäisen ehdokkaan tasapainoilua ryhmäsolidaarisuuden ja omantuntonsa välillä, missä ”valitse taistelusi” on usein toimivin ohje.

Ryhmäkuriin liittyy demokratianäkökulmasta monia ongelmia.

Ryhmäkuriin liittyy demokratianäkökulmasta monia ongelmia. Monet eduskuntatyön jännitteet tulevat näkyviksi ainoastaan niissä tilanteissa, joissa ne ”puhutaan esiin” eli ryhmädynamiikassa havaitut epäkohdat tuodaan julki. Edustajien on helpompi äänestää eduskuntaryhmänsä kannan mukaisesti hankaliksikin koetuissa kysymyksissä silloin, kun niiden määrittely jättää käsitteellistä ja käytännöllistä väljyyttä.

Viimeksi ryhmädynamiikkaan liittyviä jännitteitä koettiin ulkoministeri Timo Soinin luottamusäänestyksessä, joka näyttäytyi ulospäin varsin raadollisena ”pelin politiikkana” sinisten tehtyä asiasta epävirallisen hallituskysymyksen. Tämänkaltaisissa tilanteissa hyödyttäisiin erillisestä, etenkin kansalaisille suunnatusta istuntosalikeskustelusta, jossa käsiteltäisiin itse eduskuntaprosessia ja siihen liittyviä käytäntöjä, kuten ryhmäkurin ideaa. Miksi edustaja ei saa äänestää ryhmäänsä vastaan? Tämä olisi erityisen tarpeellista sitä taustaa vasten, että omantunnonkysymyksistä ja niihin sisältyvistä ”vapaista käsistä” on nykyisin tullut osa suomalaista poliittista kulttuuria. Miten omantunnonkysymykset määritellään ja millaiseen harkintaan kansanedustaja niissä ratkaisunsa pohjaa? Ryhmäkurin ja ryhmäsolidaarisuuden sekä omantunnonkysymysten dynamiikkaan ja poliittisiin pelisääntöihin pureutuva julkinen eduskuntakeskustelu nostaisi myös keskeisellä tavalla eduskuntaryhmän, puolueen ja kansanedustajan väliset suhteet demokraattiseen tarkasteluun, ja toimisi myös edustajien itseymmärryksen välineenä. Eduskuntasali olisi luonteva paikka käydä myös ”keskustelua keskustelusta”, ei vain päätöksistä.

Kolmas mekanismi eduskunnan toimintakyvyn turvaamiseksi nivoutuu erilaisten ryhmien muodostumiseen. Ryhmiä on sekä muodollisia, kuten eduskuntaryhmät, mutta myös epämuodollisempia ja lyhytkestoisempia yhteenliittymiä. Näillä on suuri merkitys niin kansanedustajaksi sosiaalistumisen kuin yhteisöllisyyden ja luottamuksen rakentumisen kannalta. Eduskuntaa ulkoapäin tarkasteleville monesti piiloon jäävät klikit ja porukat vahvistavat kuitenkin vaikutelmaa kahdesta eri todellisuudesta: istuntosalissa kiistellään railakkaasti, mutta suljettujen ovien takana taputellaan kaveria selkään.  Käytävillä ja valiokunnissa käytävä neuvottelu ja edustuksellisen politiikanteko poikkeavat toimintalogiikaltaan olennaisesti täysistuntojen ympärille keskittyvästä poliittisesta julkisuudesta. Kuten Kontula kirjassaan kirjoittaa:

”Ero julkisen ja salatun eduskunnan välillä ei ole näytellyssä ja todessa, kuten toisinaan kuulee sanottavan. Pikemminkin kyse on kahdesta eri näytelmästä eri käsikirjoituksilla, yhtä todesta tai epätodesta kuin elämä yleensä. Yleisesti ottaen kansanedustajat kyllä allekirjoittavat täysistuntosalin ulkopuolella samat ajatukset ja tavoitteet kuin salissakin, mutta näiden rinnalle nousee muita, oman työyhteisön toimivuuteen ja vallan jakautumiseen liittyviä päämääriä, joita pidetään liian teknisinä äänestäjille raportoitavaksi.”

Kontulan kirjan lähtökohta on, että eduskunnan prosessien avaaminen lukijoille tuo ne lähemmäs kansalaisia. Etäisyys ei kuitenkaan poistu pelkästään lisäämällä tietoa näistä prosesseista vaan itse prosessien avoimuutta lisäämällä. Pitkälle viety työnjako politiikan ulko- ja sisäkehien välillä ei sovellu nyky-yhteiskuntaan, jossa kansalaisilla on ennennäkemätön määrä tietoa saatavillaan ja koulutustason ja medialukutaidon nousun myötä aiempaa paremmat edellytykset sen prosessointiin. Viheliäisten ongelmien leimaamalla aikakaudella poliitikoilla ei voi olla tiedollista monopolia, vaan niiden ratkaisemiksi tarvittava tieto löytyy kansalaisyhteiskunnan eri osa-alueisiin ripoteltuna. Poliittisen järjestelmän hyväksyttävyyteen vaikuttaa olennaisesti kansalaisten mahdollisuus tuoda näkemyksiään esiin käytössä olevien osallistumismuotojen välityksellä ja tuottaa siten syötettä päätöksentekoprosessiin. Esimerkiksi Maija Setälä on esittänyt kansalaisraatien- tai paneeleiden ottamista osaksi edustuksellisissa elimissä tehtävää päätöksentekoa.

Viheliäisten ongelmien leimaamalla aikakaudella poliitikoilla ei voi olla tiedollista monopolia, vaan niiden ratkaisemiksi tarvittava tieto löytyy kansalaisyhteiskunnan eri osa-alueisiin ripoteltuna.

Olennaista on myös se, miten eduskuntalaitos käsittelee saamiaan syötteitä. Mikäli se näyttäytyy kansalaisille perusteellisena ja mielekkäänä, voi itse prosessiin kohdistettu legitimiteetti nousta. Tästä näkökulmasta on tärkeää, että kansalaisaloitteita käsittelevät valiokuntaistunnot olisivat mahdollisimman pitkälle julkisia. Vastaavasti käsittelyyn otettujen kansalaisaloitteiden raukeaminen vaalikauden päättyessä on ongelmallinen käytäntö. Poliittinen järjestelmä ei toimi kenenkään näkökulmasta ihanteellisesti silloin, kun kansalaisille ainoa tapa arvioida prosessin mielekkyyttä on tehdä se varsinaisen tuotoksen tyydyttävyyden perusteella. Hyvinvoivassa demokratiassa eduskunnan toimintaa tulisi voida monitoroida eri käänteissä.

Politiikka-lehden käynnissä ollut juhlavuosi huipentuu joulukuussa järjestettävään Politiikka – avoin lehti -seminaariin, jossa neljä eri vuosikymmenenä toiminutta päätoimittajaa avaa ja analysoi kutsumansa vieraan kanssa jotakin päätoimittajakaudellaan runsaasti esillä ollutta yhteiskunnallista ilmiötä tai käsitettä. Samassa yhteydessä esitellään lehden pitkään valmisteilla ollut askel tavoitettavuuden ja läpinäkyvyyden lisäämiseen eli siirtyminen avoimeen julkaisemiseen. Tässä numerossa juhlavuosi jatkuu alkuperäiskansoja ja kolonialismin muuttuvia jatkumoja käsittelevällä minisymposiumilla.

Hanna Wass on akatemiatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen ja Politiikka-lehden toinen päätoimittaja. Jenni Rinne on yleisen valtio-opin nuorempi tutkija Helsingin yliopistossa. 

Julkaisu Miten vallan linnaketta pidetään pystyssä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikka-lehti avasi 60-vuotisjuhlavuotensa helmikuun alussa Pikkuparlamentissa järjestetyllä seminaarilla Tutkija eduskunnassa. Seminaarin tavoite oli vastata kansanedustaja Anna Kontulan puheenvuorossakin avautuvaan ”kohtaanto-ongelmaan”: Miten poliittisiin päätöksentekoprosesseihin sisältyvät hiljaiset käytännöt ja kirjoittamattomat pelisäännöt avautuisivat paremmin tutkijoille? Entä kuinka päätöksentekijöiden ymmärrystä tieteellisen tiedon ja tutkimuksen sekä mahdollisuuksista että rajoitteista voitaisiin edistää?

Perinteinen tapa muodostaa kytkös vallan ja oppineisuuden välille oli idea filosofikuninkaasta – tieteentekijä on samalla valtiojohtaja. Suomen historiassa ei tarvitse palata Snellmaniin asti löytääkseen versioita vastaavasta käytännöstä. Kun esimerkiksi Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori K. J. Ståhlberg ensimmäisenä tasavallan presidenttinä muovasi juuri itsenäistyneen Suomen poliittista kulttuuria, ei ollut syytä käydä keskustelua oikeustieteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta.

Heinäkuussa 99 vuotta täyttävää presidentin tehtävää ovat hoitaneet yhteensä 61 vuoden ajan yliopiston ulkopuolelle työllistyneet tohtorit Ståhlberg, Relander, Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto. Vastaavasti vuosina 1918–1944 istui 22 hallitusta, joista peräti kymmenen pääministerinä toimi yliopiston professori. Vaikka kaikista tieteen huipuista ei tullutkaan huippupoliitikkoja, jotakin tieteen arvovallasta kertoo se, että myös monet eturivin poliitikoista ovat tavoitelleet korkeimpia oppiarvoja. Tästä ovat osoituksena esimerkiksi tohtorit Karjalainen, Virolainen, Ilaskivi, Väyrynen, Tuomioja, Kääriäinen sekä Lehtinen.

Vaikka kaikista tieteen huipuista ei tullutkaan huippupoliitikkoja, jotakin tieteen arvovallasta kertoo se, että myös monet eturivin poliitikoista ovat tavoitelleet korkeimpia oppiarvoja.

Tieteentekijöiden nousu johtaviin yhteiskunnallisiin asemiin poliitikkoina ja julkisina intellektuelleina kertoi ajasta, jolloin niin politiikan kuin tieteen eliitit olivat suppeita ja niiden väliset henkilötason sidokset tiiviitä. Tilanne muuttui vähitellen toisen maailmansodan jälkeen, kun yliopistolaitoksen voimakas laajentuminen aiheutti inflaatiota akateemisten työntekijöiden statukselle ja ainakin jossakin määrin leikkasi professorin tittelin vanhan sääty-yhteiskunnan ajoilta asti periytyvää arvoa.

Samanaikaisesti ilmeni tarvetta uudentyyppiselle asiantuntijuudelle, myös ”vastineena” valtion 1960-luvulta lähtien merkittävästi laajentuneille investoinneille korkeakoulutukseen. Työeläkkeen, sairausvakuutuksen ja peruskoulun kaltaiset suuret kansalliset reformit sekä julkisten palveluiden ja infrastruktuurien laajentaminen takasivat sen, että yliopistojen tutkija-opettajille riitti jäsenyyksiä erilaisissa komiteoissa ja asiantuntijaryhmissä.

Myös laajenevan julkisen sektorin virat täytettiin yliopistoista valmistuneilla maistereilla. Vaikka yliopistojen tutkija-opettajilla, jotka hekin vuoteen 2010 saakka olivat valtion virkamiehiä, ei ollut lakiin perustuvaa poliittista valtaa, oli akateemisella asiantuntijatiedolla kuitenkin vakiintuneet kanavansa päätöksenteon ytimen tuntumaan esimerkiksi valtion komitealaitoksen kautta. Näitä väyliä epäilemättä alettiin pitää myös eräänlaisina läänitettyinä valtaosuuksina, joista jotkut tieteenalat ja jopa yksittäiset tutkijat saattoivat varsin pysyväisluonteisesti nauttia.

Keskustelu tutkimuksen ja päätöksenteon nykyisistä vuorovaikutusongelmista heijastaa osin neuvottomuutta sen murroksen edessä, joka on jo pitkään runnellut modernimpaa sotienjälkeistä kansallista ja hyvinvointivaltiollista työnjakoa ja asiantuntijoiden valta-asemia. Filosofikuningasmaisen vallan ja opin yhteensulautumisen sijasta on siirrytty pikemminkin työnjakoon, jossa politiikka ja tiede nähdään lähtökohtaisesti eriluonteisina ja erilaisia keinoja valitsevina tehtävinä, vaikka ne yksittäisen henkilön kohdalla eivät aina olisikaan toisiaan täysin poissulkevia.

Työnjaollisen eriytymisen riskinä on kuitenkin vain ohuesti keskenään kommunikoivien blokkien muodostuminen ja siitä seuraava siiloutuminen. Tätä tuskin voidaan ehkäistä palaamalla yhteiskuntaan, jossa etäisyys tieteen ja vallan välillä oli professorin parin minuutin kävelymatka Helsingin yliopiston päärakennuksesta Senaatintorin yli valtioneuvoston linnaan. Myöskään sedimentoituneiden henkilöön sidottujen asiantuntijapaikkojen elvyttäminen ei kuulosta hohdokkaalta vaihtoehdolta.

On siirrytty työnjakoon, jossa politiikka ja tiede nähdään lähtökohtaisesti eriluonteisina ja erilaisia keinoja valitsevina tehtävinä, vaikka ne yksittäisen henkilön kohdalla eivät aina olisikaan toisiaan täysin poissulkevia.

Tarvitaan siis kokonaan uudenlaisia risteyksiä ja yhteydenpidon formaatteja. Politologille on yhä harvemmin tarjolla valmis vallankäytön paikka, johon hänen tarvitsee ainoastaan astella sisään. Kun julkinen valta ei kutsu tutkijaa, on hänen hankittava kutsunsa itse.

Erilaisten valmisteluprosessien nopeutuminen ja yritysjohtamistyyppisen hallintokulttuurin laajeneminen osaltaan vaikeuttaa tilanteiden lukemista ja ennakointia. Muodollisten päätöksentekovaiheiden, kuten valiokuntien saati täysistunnon, sijaan prosesseihin ja mielipiteisiin olisi kyettävä vaikuttamaan jo valmisteluvaiheessa.

Tämäkään ei tapahdu pelkästään virallisissa yhteyksissä vaan erilaisissa verkostoissa, julkisuudessa ja yhä enemmän myös sosiaalisessa mediassa. Mitä epämuodollisempia vuorovaikutuksen muodot ovat, sitä enemmän korostuvat tutkijan omat resurssit.

Vakavimmillaan tämä voi johtaa asiantuntijuuden elitisoitumiseen ja jopa aiempaa vahvempaan henkilöitymiseen, mikä vaikeuttaa etenkin uraansa käynnistävien tutkijoiden asemaa. Tämän välttämiseksi tulisi kehitellä institutionaalisia foorumeita tutkimustiedon ja päätöksenteon valmistelun parittamiseksi, vaikka siitä tulisikin mieleen syyttäkin parjattu ”komitealaitos”. Hybridimalleissa voisi esimerkiksi yhdistää komitealaitoksen ja Kultaranta-keskustelut-tyyppisten epävirallisten areenoiden parhaita puolia.

Päätöksentekijöiden ja tutkijoiden vuorovaikutusta suunnitellessa on huomioitava asiantuntijavallan työnjaossa tapahtuneet muutokset. Näistä keskeinen on tarjonnan kasvu.

Päätöksentekijöiden ja tutkijoiden vuorovaikutusta suunnitellessa on huomioitava myös asiantuntijavallan työnjaossa tapahtuneet muutokset. Näistä keskeinen on tarjonnan kasvu.

Noin kolmessakymmenessä vuodessa tohtorintutkintojen vuosittainen määrä on noussut runsaasta kolmestasadasta lähes kahteentuhanteen. Samanaikaisesti yliopistot ovat saaneet rinnalleen uudenlaisia asiantuntijaorganisaatioita, kuten ajatuspajoja ja vaikuttajaviestintään erikoistuneita toimijoita, jotka kilpailevat osittain samoista toimeksiannoista yliopistotutkijoiden kanssa.

Politiikan kenttään vaikuttamaan pyrkivien asiantuntijadiskurssien määrä on niin ikään huomattavasti kasvanut. Siellä missä juridiikka ja yhteiskunnalliset suunnittelutieteet olivat ennen hallitsevia puhetapoja, on nykyisin havaittavissa esimerkiksi liikkeenjohdon, verkostoteorian ja strategisen suunnittelun kaltaisia tulokulmia. Nykyään poliittisen päätöksenteon kannalta ”vaikuttavat” tutkijat ovat harvemmin Georg Henrik von Wrightin tai Erik Allardtin kaltaisia yksittäisiä, lähes herooisia intellektuelleja, vaan alaa leimaa yhä selvemmin yhtäältä verkostoituminen ja toisaalta erikoistumiseen perustuva työnjako.

Erikoistumisen tendenssi on ongelmallinen yhä globaalimmaksi ja keskinäisriippuvaisemmaksi mielletyssä maailmassa, jonka ongelmat eivät ole enää siinä mitassa kansallisten poliittisten ja tieteellisten eliittien ratkaistavissa kuin mitä vielä muutama vuosikymmen sitten saatettiin olettaa. Jotta erikoistuminen ei johtaisi ylenmääräisiin tieteensisäisiin blokkeihin, tarvitaan yhä enemmän matalakynnyksisiä kohtaamispaikkoja ja tieteellisen kuplakyläilyn muotoja.

Politiikka-lehti onkin ottanut juhlavuoden teemakseen tämäntyyppisen seurustelun tukemisen. Kussakin vuoden 2018 numerossa on symposium, joka sijoittuu tieteenalojen raja-alueille tai tekee avauksen tutkimusalueelle, jota ei toistaiseksi ole välttämättä hahmotettu politologiaan kuuluvana. Näistä ensimmäisen teema on poliittinen taloustiede, jossa symposiumin kirjoittajat Heikki Patomäki, Jamie Morgan, Ville-Pekka Sorsa ja Teppo Eskelinen tarkastelevat klassisen taloustieteen yhteiskunnallista roolia, asemaa ja sen vaikutusvallan mekanismeja.

Niin päätöksen- ja tieteentekijöiden välisen kuin tutkijoiden keskinäisen vuorovaikutuksen kannalta on haitallista, mikäli jollakin tieteenalalla on havaittavissa voimakasta halua ”omistajuuteen”.

Niin päätöksen- ja tieteentekijöiden välisen kuin tutkijoiden keskinäisen vuorovaikutuksen kannalta on haitallista, mikäli jollakin tieteenalalla on havaittavissa voimakasta halua ”omistajuuteen”. Tämä voi näkyä esimerkiksi pyrkimyksellä saada sisäisesti päättää käytössä olevista lähestymistavoista, käsitteistön määrittelyistä ja tutkimuskysymysten kehystämisen narratiiveista.

Etenkin taloustieteen alueelle kurottuvassa keskustelussa on ollut havaittavissa, että toista tutkimusperinnettä tai lähestymistapaa edustavien tutkijoiden avaukset saavat niskaansa systemaattisen, runsaslukuisen ja sävyltään aggressiivisen palauteryöpyn kollegakunnalta. Tässä julkisuudessa – usein sosiaalisessa mediassa ja etenkin Twitterissä – käytävässä keskustelussa on kyse eri asiasta kuin falsifioinnista tai ylipäänsä heikosti rakennetun argumentaation kumoamisesta, mikä on luonnollisesti tieteellisen kanssakäymisen ydintehtävä. Monet näistä kiistoista ovat luonteeltaan sellaisia, että niiden ytimessä oleva kysymys ei edes ole ”falsifioitavissa”, vaan pikemminkin puhutaan oikeudesta koko ilmiökentän tarkasteluun.

Riippumatta siitä, käyvätkö tutkijat keskustelua tieteellisillä tai laajemmin julkisilla foorumeilla, tieteen tekemisen omiin kirjoittamattomiin säätöihin kuuluu, että tämä toteutetaan kunnioittavalla tavalla keskinäisen arvostuksen vallitessa. ”Oman” tieteenalansa puolustajien, joihin voi kuulua myös ministeriöiden virkamiehiä tai poliitikkoja, verbaaliselle tykityslinjalle joutuminen on dissidentin asemaan asetetulle tutkijalle hämmentävä tai peräti musertava kokemus.

Viime vuosina on usein esitetty pelkoja siitä, että herkiksi koettujen aiheiden, kuten ravitsemuksen, maahanmuuton ja puolustuskysymysten, asiantuntijat saattavat kansalaisilta tulevan kriittisen palautteen vuoksi kieltäytyä julkisista esiintymisistä. Huomattavasti vähemmän on keskusteltu ”kollegiaalisen”, räikeimmillään suoranaista vihapostia muistuttavan palautteen vaikutuksista, vaikka se voi johtaa jopa tutkijan itsesensuuriin. Tämä on koko tiedeyhteisön kannalta vakava uhka.

Mahdollisuus tehdä riippumatonta ja avointa tiedettä, keskustella avarakatseisesti sen tuloksista ja hyödyntää niitä päätöksenteossa on suuri vahvuus yhteiskunnalle. Tutkimus ja varsinkin politiikan tutkimus kuuluvat kaikille. Tästä oikeudesta nauttien Politiikka-lehti toivottaa lukijoilleen antoisaa juhlavuotta.

Petri Koikkalainen toimii akatemiatutkijana Lapin yliopistossa. Hän on Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen ja Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja.

Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen.

Jenni Rinne on yleisen valtio-opin nuorempi tutkija Helsingin yliopistossa. 

Pääkirjoitus perustuu pääosin Tieteentekijöiden liiton puheenjohtajan Petri Koikkalaisen Tutkija eduskunnassa -seminaarin päätöspuheenvuoroon.

Julkaisu Kenelle politiikan tutkimus kuuluu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikka-lehden numerossa 4/2017 keskustellaan eduskunnasta ja sen tutkimisesta useasta eri tulokulmasta. Katsauksia ja keskustelua -osiossa kansanedustaja Anna Kontula antaa napakkaa palautetta eduskuntatutkimuksen tiimoilta. ”[O]salta politiikan tutkijoista puuttuu ymmärrys siitä, millaiset tekijät päätöksiin vaikuttavat ja mitä näissä prosesseissa syntyvistä dokumenteista voidaan päätellä”, Kontula kirjoittaa.

Kontula esittää ratkaisuksi nykyistä tiiviimpää yhteydenpitoa tutkijoiden ja tutkimuskohteena olevan instituution välillä, jotta ilmeisten virhepäätelmien korjaamiseen tai täydentävien huomioiden esittämiseen olisi mahdollisuus jo ennen tutkimustulosten julkaisemista.

Kontulan suositus vuoropuhelun lisäämisestä on sisäänrakennettuna uudentyyppisiin tutkimusrahoitusinstrumentteihin, kuten strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoitukseen. Tämä perustuu oletukseen, että yhteistyö erilaisten sidosryhmien (stakeholders) kanssa tarjoaa väylän käytännönläheisen tiedon hyödyntämiseen tutkimuksen eri vaiheissa ja siten osaltaan lisää tutkimuksen yhteiskunnallista relevanssia.

Tämä on kirvoittanut osassa tutkijakuntaa ja tutkimusta tiiviisti seuraavien tahojen keskuudessa kiivaitakin vastareaktioita: perustutkimus ei neuvottele tai tee tutkimusta yhdessä sidosryhmien kanssa! Näkemys käytäntöjen tuntemisen hedelmällisyydestä tutkimukselle ei kuitenkaan ole politologian saralla uusi.

Tässä yhteydessä viitataan usein edesmenneen valtio-opin professori Jan-Magnus Janssonin tunnettuun toteamukseen, jonka mukaan politiikan tutkija, joka ei koskaan ole itse osallistunut politiikkaan, on kuin kirurgi, joka ei ole tehnyt yhtään leikkausta.

Näkemys käytäntöjen tuntemisen hedelmällisyydestä tutkimukselle ei ole politologian saralla uusi.

Etenkin empiiriseen politiikan tutkimukseen kohdistuvien, moninaisten vuorovaikutteisuuden, vaikuttavuuden ja hyödynnettävyyden vaatimusten rinnalla on hyvä selkiyttää, miksi tutkimus ja sen pohjalta tehdyt päätelmät saattavatkin näyttäytyä kohteen näkökulmasta yllätyksellisinä, vieraina tai jopa vääristyneinä. Tutkimuksen tavoitteena on kuvata, ymmärtää ja selittää kohdettaan; paljastaa siitä huomioimatta jääneitä ulottuvuuksia sekä liittää yhteen ilmiöitä, joiden välisiä sidoksia ei aiemmin ole tunnistettu.

Tutkimus on systemaattisen tiedonkeruun, analyysin ja tulkinnan seurauksena syntynyt kuvaus kohteestaan, mutta siinä välittyy aina myös vahvasti tekijälleen ominainen ote. Tutkimus on sarja tutkijan ontologisten ja epistemologisten lähtökohtien pohjalta tehtyjä (mielellään eksplikoituja) valintoja lähtien tutkimuskohteen määrittelystä ja siihen liittyvistä rajauksista aina viitekehyksen muodostamiseen ja käsitteiden valintaan. Tutkija myös päättää sen, miten kohteensa näyttää ja millaisin metodisin keinoin sitä lähestyy.

Vaikka tutkimus perustuu tieteelliselle tiedonhankintaprosessille, tieteellisten menetelmien käytölle ja tulkinta tapahtuu suhteessa olemassa olevaan tietoon, tutkimuksella on silti aina tekijänsä, tutkija, jonka ainutkertaisesta positiosta tutkimus syntyy. Tässä mielessä tutkija tekee aina omanlaisensa representaation eli uudelleen-esityksen tutkimuskohteestaan.

Kyseinen näkemys on realistiselle tieteenfilosofialle ja positivistiselle, erityisesti luonnontieteelliselle tutkimukselle lähtökohtaisesti vieras: tieteellinen tutkimushan esittää todellisuutta sellaisena kuin se on ilman että itse osallistuisi sen rakentamiseen. Representaationäkökulmasta tutkija ei kuitenkaan sen enempää kanavoi puhtaita faktoja kuin häviä tutkimuksen subjektina.

Tutkija tekee aina omanlaisensa representaation eli uudelleen-esityksen tutkimuskohteestaan.

Asetelma tunnustetaan interpretistisissä tutkimussuuntauksissa, joissa lähtökohtaisesti ajatellaan, että tutkimus esittää todellisuutta ja myös osallistuu sen rakentamiseen. Hermeneuttiselle tutkimusotteelle on ominaista ymmärrys siitä, että tutkimus tapahtuu prosessinomaisena dialogina aineiston ja sen tulkinnan tai luennan välillä, tulkitsijan ja tulkittavan välisenä vuoropuheluna, jossa tulkinta on riippuvainen tutkijan tulkintahorisontista.

Post-strukturalistit puolestaan luovuttavat lopullisen merkityksenannon lukijalle. Representaatioon jää väistämättä ”aukkoja”, joita lukija täyttää omista lähtökohdistaan ja näkökulmistaan käsin. Miten tutkimusta sen moninaisten subjektien tuottamana representaationa voidaan näin ollen lähestyä ja arvioida?

Representaatioon jää väistämättä ”aukkoja”, joita lukija täyttää omista lähtökohdistaan ja näkökulmistaan käsin.

Tieteellisen tutkimuksen ominaispiirteisiin kuuluu tutkimusprosessin aikana tehtyjen valintojen saattaminen läpinäkyviksi ja niiden vakuuttava perusteleminen. Hyvä tutkimuksen representaatio ei kiistä rajallisuuttaan. Tällöin positivismille lähtökohtaisesti kompleksinen näkemys tutkimuksesta representaationa liudentuu.

Kun representaatioon vaikuttavat tieteenalan konventiot, tutkimuskäytännöt, teoreettiset käsitteet ja paradigmat ovat tunnistettavissa, ja niiden pohjalta tutkimuskohteesta uutettu tietomassa järjestetään systemaattisesti suhteessa vallitsevaan tietoon ja esitetään tieteellisten esittämistapojen mukaisesti, muodostuu kohteesta kuva tai kuvaus, joka on ideaalitilanteessa tarkempi, syvällisempi, analyyttisempi ja paljastavampi kuin sen aiemmat representaatiot. Tämän tyyppinen tutkimus representaationa tarjoaa vastauksia tutkimuskysymyksiin, mutta samanaikaisesti avaa kohteestaan myös uusia kysymyksiä ja tulokulmia.

Tutkimuskohteesta tutkimuksessa esiin nouseva representaatio voi olla myös vääristymä. Sen muodostumiselle voi olla useitakin eri syitä. Tutkimuskohdetta saatetaan lähestyä puutteellisen tai epäsopivan aineiston kautta, tai käytetyt tutkimusmenetelmät eivät ole linjassa tutkimuskysymysten kanssa. On mahdollista, että tulokset tulkitaan virheellisesti, koska käsitteiden operationalisointi on alun perin ollut virheellinen.

Tulokset voidaan myös esittää muodossa, joka ei avaudu lukijalle. Jälkimmäinen tekijä on erityisen merkityksellinen siinä mielessä, että representaatioiden voima perustuu osaltaan kuvauksen tunnistettavuuteen. Vääristymien välttämiseksi tutkimus nojaa vahvasti tieteenalansa konventioihin.

Tutkimuskohteiden representaatioiden vakiintuessa ongelmaksi voi kuitenkin muodostua se, että tutkimus uusintaa sekä tutkimusasetelman että -menetelmien osalta liiaksi vallalla olevaa käsitystä. Jokin esitystapa voi saavuttaa myös etuihinsa nähden ylikorostuneen aseman.

Johanna Vuorelma kiinnittää omassa puheenvuorossaan huomiota narratiivianalyysin, joka tarjoaa politiikan tutkijalle paitsi aineistoa myös menetelmän, joka soveltuu erityisen hyvin politiikan tutkimukseen pyrittäessä hahmottamaan politiikan merkityksiä, jatkuvuuksia ja muutosta. Narratiivimuotoon liittyy kuitenkin myös omat ongelmansa, kuten tulokulman kapeutuminen ennakolta asetetun kehyksen mukaisesti.

Mikäli esimerkiksi eduskunnan täysituntoa pidetään ”tyhjän puhumisen paikkana” ja näitä keskusteluita lähestytään ainoastaan strategisen puheen tarkoitusperistä käsin, voivat puhetta motivoivat muut elementit jäädä huomioimatta. Tämä sopii heikosti yhteen tutkimuksen representatiivista olemusta painottavan tulkinnan kanssa, sillä vaikka representaatiot tarjoavatkin omassa kontekstissaan yhtenäisen uudelleenesityksen, ne pyrkivät myös esittämään kohteensa uudessa valossa, haastamaan ja kyseenalaistamaan aiemmin tehtyjä tutkimuskohteen kuvauksia.

Representaatiot pyrkivät esittämään kohteensa uudessa valossa, haastamaan ja kyseenalaistamaan aiemmin tehtyjä tutkimuskohteen kuvauksia.

Tältä osin olennainen onkin Kontulan ja Vuorelman puheenvuoroihin nivoutuva kysymys tutkimuskohteen ja sen representaation välisestä erosta – sisältyyhän representaation käsitteeseen vihjaus kohteen ja sen kuvauksen sisäsyntyisestä eroavaisuudesta. Tutkimuksen pohjalta muodostuva kuvaus eduskunnasta ei välttämättä vastaa instituution omien toimijoiden käsitystä eduskuntatyöstä tai tavoita työn moninaisia finessejä. Tältä osin analyysin voidaan nähdä menevän ”vikaan”.

Tutkimuskohteiden ja tutkittavien ilmiöiden syvällisempää ymmärrystä voi edesauttaa tutkimuskohteiden hyödyntäminen informantteina. Politiikan tutkijoiden eteen ei välttämättä avaudu se eduskunnan sisäinen ekosysteemi, jonka toimijat itse parhaiten tunnistavat. Kontula kehottaakin tutkijoita perehtymään paremmin eduskunnan arkeen ja käytäntöihin.

Kokonaisuudessaan lainsäätäminen eduskunnassa koostuu monikerroksista verkostoista ja käytänteistä. Esimerkiksi uusilla kansanedustajilla kestää tovi opetella lainsäätämisjärjestyksen perusteet puhumattakaan jokaisessa organisaatiossa piilevän hiljaisen tiedon omaksumisesta.

Toisaalta eduskunnan sisäisen kompleksisuus, jossa saman toimijan sijainti vaihtelee ulkokehältä sisäkehälle tehtävästä riippuen, tarjoaa kiinnostavan lisäulottuvuuden representaatioon. Eduskunta voi näyttäytyä samalla toimijalle eri valossa katsontakulmasta riippuen, jolloin empiirisiin havaintoihin perustuvia käsityksiä kohteesta on useampia.

Empiirisiin havaintoihin perustuvia käsityksiä kohteesta on useampia.

Empiirisesti koetun ja siitä tutkimuksessa tehtävän representaation välinen kuilu ei kuitenkaan myöskään suoraan dismeritoi tiedettä ja tutkimusta. Kuten Vuorelma omassa tekstissään tuo esiin, tutkijan omaamat analyyttiset työkalut ohjaavat kriittisesti havaitsemaan yhteyksiä ja ilmiöitä, jotka eivät välttämättä avaudu tutkimuskohteille heidän omasta perspektiivistään. Toisinaan myös tutkijan teoreettinen käsiteapparaatti erkanee asian tai ilmiön arkikäsitteestä, joka on suoraviivaisempi kuin abstraktiotasolla liikkuva tutkimuskäsite.

Tästä osuva esimerkki on vilkkaana käytävä keskustelu edustamiskäsitteen uudelleenmäärittelyistä. Ansiokas kotimainen kontribuutio kyseiseen keskusteluun on Maija Mattilan marraskuun lopulla tarkastettu väitöskirja From representative democracy to democratic representation: Lessons from the Talvivaara controversy. Tutkimuksessa tuotetaan politiikan teoriasta johdetun poliittisen edustamisen käsitteen avulla käytännön edustustoiminnasta analyyttisesti monitasoinen ja -syinen kuvaus, jolle ei tutkimuskohteiden itsensä näkökulmasta välttämättä löydy suoranaisia käsitteellisiä vastaavuuksia.

Tällaisten tarkastelujen ydin ei kuitenkaan muodostu politiikan teoreetikoiden keskinäisistä näppäristä sormiharjoituksista vaan tutkimuskäsitteiden kriittisestä uudelleentarkastelusta, jonka avulla saadaan ote edustuksellisen demokratian instituutioissa tapahtuvan moniulotteisen edustustoiminnan liikkeistä. Tämä on erityisen tärkeää siltä osin, että eduskunta, kuten mikä tahansa poliittinen instituutio, on tutkimuskohteena liikkuva maali. Kun kohde muuttaa jatkuvasti muotoaan, myös tutkijan käytössä olevan käsitteellisen apparaatin tulee uusiutua.

Tutkijan etäisyys kohteestaan voi tuoda mukaan edellä mainittujen etujen lisäksi myös haittoja tai aiheuttaa suoranaisia kömmähdyksiä. Näistä ilmeisin on Kontulan esiin nostama tilanne, jossa päädytään tekemään suoria päätelmiä numeroista, jotka eivät kuitenkaan välttämättä kuvaa totuudenmukaisesti tai ainakaan mielekkäästi tutkittavaa ilmiötä. Sinällään faktuaalisesti virheetön tarkastelu voi sisältää, kuten Niko Pyrhönen tässä numerossa julkaistavassa kirja-arviossaan huomauttaa, ”tarkoituksenmukaisesti valittuja vertailukohtia, indikaattorien kiistanalaisia operationalisointeja ja laadullisten määreiden yksinkertaistavaa kvantifioimista, mikä vakavimmillaan voi johtaa toiminnan mittaamisen tahattomiin ohjausvaikutuksiin”.

Oppikirjaesimerkki tästä on täysistunnoissa käytettyjen puheenvuorojen mekaaninen laskeminen valtiopäiväaktiivisuuden mittarina ja näiden lukujen raportointi mediassa. Se lisää kansanedustajien ”puhumisen pakkoa” tai niin kutsuttua pöytäkirjaan puhumista, mikä on kuitenkin konkreettisen lainsäädäntötyön kannalta selvästi esimerkiksi valiokunnissa tapahtuvaa työskentelyä vähämerkityksellisempää.

Parlamentaarisen edustusinstituution moniulotteinen toiminta voikin tutkijan perspektiviistä typistyä ”tuotoksiksi” eli faktuaalisiksi dokumenteiksi, kuten valiokuntamietinnöiksi, vastalauseiksi, kansanedustajien lakialoitteiksi ja istuntosalipöytäkirjoiksi. Tätä kehitystä saattaa edistää Kontulankin mainitsema digitaalisten asiakirja-aineistojen hyvä saatavuus. Sama huomio on saanut aikaan kriittistä pohdintaa myös teoreettisissa edustamiskeskusteluissa.

Aineistolähtöisyys on ohjannut parlamenttitutkimusta omaksumaan edustusnäkemyksen, jonka standardiluennassa edustamista tutkitaan lähinnä intressi- ja asiakongruenssinäkökulmastaeli tarkastellaan sitä, miten hyvin ”kansan tahto” kanavoituu edustuslaitoksen ja sen toimijoiden eli kansanedustajien kautta. Lähtökohdaksi otettu ”edustamisen normatiivinen ongelma” pohjustaa keskittymään demokraattisessa edustamisessa yksinomaan  tilivelvollisuuden ja responsiivisuuden periaatteiden toteutumiseen.

Edustusinstituution toiminnasta saatava aineisto edistää edellä mainittujen periaatteiden mukaista ajatusta valvonta-, kontrolli ja sanktiomekanismien ylikorostumisesta poliittisen edustamisen luennassa.

Miten toimia tilanteessa, jossa tutkijan representaatio tutkimuskohteestaan näyttäytyy kertakaikkisen käsittämättömältä?

Keskeistä näkemyksessä tutkimuksesta representaationa on representaation palautuminen arvioitavaksi. Miten siis toimia tilanteessa, jossa tutkijan representaatio tutkimuskohteestaan näyttäytyy kertakaikkisen käsittämättömältä? Tieteellisen yhteisön sisällä opponointiin on tarjolla useita eri kanavia. Usein kiistanalaisimmat tulkinnat hioutuvat jo vertaisarviointivaiheessa.

Julkaistuja tuloksia voidaan haastaa ja kritikoida ankarastikin erilaisissa kommentaareissa tai osana uutta, aiheeseen jollakin tapaa nivoutuvaa tutkimusta. Tutkimusinstituutioiden yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen eli YVV-toiminnan ja tiedeviestinnän idea on puolestaan tarjota laajemmalle yleisölle mahdollisuus osallistua tutkimuksen arviointiin omista lähtökohdistaan käsin.

Vaikka kyseinen prosessi poikkeaa tavoitteiltaan ja käytännöiltään huomattavasti tiedeyhteisön sisäisestä arvioinnista, se voi tarjota tutkijalle monenlaisia oivalluksia ja itsereflektion mahdollisuuksia. Tämä voi osaltaan myös kuroa sitä kuilua, johon tutkija mahdollisesti törmää silloin, kun tutkimuksesta aletaan keskustella julkisuudessa. Tutkija voi kokea, että tiedotusvälineiden esittämä representaatio ei tee lainkaan oikeutta hänen alkuperäiselle tutkimukselleen.

Tutkimuksen ja representaation moninaisen yhteenkietoutumisen hahmottaminen on eräs keino tutkimuksen lähestyttävyyden parantamiseen ja tiede kuuluu kaikille -periaatteen vahvistamiseen. Siksi olemme erityisen iloisia, että tätä keskustelua käydään nyt Politiikka-lehden ja Politiikasta-verkkolehden areenoilla ja kiitämme lämpimästi kaikkia siihen osallistuneita.

Jenni Rinne on yleisen valtio-opin nuorempi tutkija Helsingin yliopistossa. Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen.

Julkaisu Tutkimus representaationa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansanedustaja Anna Kontula (vas.) esittää, että ”osalta politiikan tutkijoista puuttuu ymmärrys siitä, millaiset tekijät päätöksiin vaikuttavat ja mitä näissä prosesseissa syntyvistä dokumenteista voidaan päätellä”. Kontula ei ole kritiikkinsä kanssa yksin.

Berkeleyn yliopiston professori Mark Bevir ja Southamptonin yliopiston professori Roderick Arthur William Rhodes ovat kiinnittäneet huomiota samaan ongelmaan teoksissaan Interpreting British Governance ja Governance Stories. Bevir ja Rhodes lähtevät liikkeelle kysymällä, mitä tiedämme Britannian hallinnosta:

”Helppo vastaus kysymykseen on kuvailla avaininstituutiot kuten pääministeri, hallitus ja virkamieskoneisto käyttämällä perinteisiä yhteiskuntatieteiden teorioita apuna. Yksi ongelma helppojen vastausten ja perinteisten teorioiden kohdalla on, että ne usein tuottavat steriilejä agendoja ja tylsiä tuloksia.”

Heidän mukaansa tutkijat tarvitsevat ”uudet linssit” hallinnon tutkimukseen, jonka keskeinen tehtävä on poliittisen järjestelmän merkityskerrostumien tarkastelu.

Kontulan esittämä ratkaisu on lisätä eduskuntaa koskevaa laadullista tutkimusta ja jättää määrällinen tutkimus pienempään rooliin. Erityisesti Kontula kannustaa tutkijoita omaksumaan etnografisemman tutkimusotteen ja jalkautumaan eduskuntaan niin lähelle päätöksentekoa kuin mahdollista:

”Eduskunta on ehkä aika suljettu, mutta ei hermeettisesti. Täysistuntoa voi seurata kuka tahansa, ja yliopistoväen on helppo hankkia kutsu myös sellaiseen valiokunnan asiantuntijakuulemiseen, joka sivuaa omaa erityisalaa.”

Kontula nostaa esiin haastattelujen merkityksen laadullisena menetelmänä, oli kyseessä sitten kansanedustajien tai heidän ympärillään vaikuttavien tahojen kuuleminen.

Kontulan näkökulmassa on samoja elementtejä kuin Bevirin ja Rhodesin kehittämässä mallissa, jossa politiikka nähdään kulttuurisena käytäntönä. Heidän tulkintamallinsa painottaa sitä, että toimijoiden mahdollisuus vaikuttaa rakenteeseen on tunnistettava sen sijaan, että ylikorostaa rakenteen merkitystä.

Tämä tarkoittaa hallinnon tutkimuksen näkökulmasta sitä, että yksittäisten toimijoiden haastattelujen ja etnografisen tarkastelun kautta on mahdollista täsmällisemmin hahmottaa rakenteen sisällä tapahtuvia muutoksia, instituutioiden välisiä voimasuhteita, poliittiseen päätöksentekoon vaikuttavia tekijöitä ja vakiintuneita käytäntöjä.

Toimijoiden mahdollisuus vaikuttaa rakenteeseen on tunnistettava sen sijaan, että ylikorostaa rakenteen merkitystä.

Tässä keskeistä kuitenkin on, että tutkijan on kriittisesti tulkittava poliittisten toimijoiden tarjoamia näkökulmia asettamalla ne laajempaan kontekstiin ja vertailemalla niitä – ei siis vain pitäytyä haastatteluissa tai varsinkaan vain ”testauttaa tutkimustuloksiaan henkilöillä, joita ne koskevat”, kuten Kontula ehdottaa. Bevir ja Rhodes siis painottavat, ettei tutkijan pidä ottaa poliittisten toimijoiden omia tulkintoja annettuna vaan tarkastella niitä kriittisesti.

Jason Glynos ja David Howarth kirjoittavatkin, että Bevirin ja Rhodesin malli on erityisen vetovoimainen, koska sen tarjoamien konseptien avulla tutkija voi ”selittää sosiaalisen ja poliittisen muutoksen toimijoiden itsetulkintaa pidemmälle”.

Politiikkaperinteet, uskomukset ja dilemmat

Bevir ja Rhodes tarkastelevat poliittisten toimijoiden ja poliittisen järjestelmän välistä suhdetta dilemmoista (dilemmas), perinteistä (traditions) ja uskomuksista (beliefs) muodostuvan teoreettisen kolmion kautta. Politiikan tutkijan täytyy ensiksi hahmottaa poliittisessa järjestelmässä vaikuttavia perinteitä, ”sosiaalista perintöä”, joka ohjaa poliittisia toimijoita.

Niitä voi tulkita vain laadullisen tarkastelun avulla ja perehtymällä poliittiseen järjestelmään sen toimijoiden kautta. Perinteet kantavat mukanaan uskomuksia, jotka hahmottuvat niin ikään vain tulkitsemalla toimijoiden jaettua ymmärrystä ja historiallisia yhteyksiä, jotka eivät näy määrällisessä tarkastelussa.

Dilemmat ovat tärkeä osa hallinnon tarkastelua, koska ne selittävät muutoksen mahdollisuuden järjestelmässä.

Dilemmat ovat tärkeä osa hallinnon tarkastelua, koska ne selittävät muutoksen mahdollisuuden järjestelmässä. Jos huomio on liikaa poliittisen järjestelmän rakenteissa, esimerkiksi instituutioissa, muutokset politiikan käytännöissä jäävät huomaamatta ja aktiivinen poliittinen toimijuus tulee sivuutetuksi. Myös Kontula kiinnittää tähän huomiota: hänen mukaansa eduskunnassa on perinteiksi muodostuneita vakiintuneita käytäntöjä, jotka eivät näy virallisten dokumenttien tarkastelussa.

Esimerkiksi valiokuntien mietintöjen vastalauseiden ja lausuntojen eriävien mielipiteiden lisääntyminen on kysymys, jota on vaikea selvittää ilman eduskunnan perinteiden ja dilemmojen tarkastelua laadullisella tutkimuksella. Kontulan mukaan internet ja avustajajärjestelmä selittävät kyseisen ilmiön, mikä olisi Bevirin ja Rhodesin mallin mukaisesti mahdollista selvittää tarkastelemassa läpinäkyvyyden vaatimusta yhtenä politiikkaperinteitä muuttavana dilemmana, joka pitää sisällään uskomuksia demokratian ja avoimuuden uudenlaisesta suhteesta.

Dilemmat tarjoavat raamit juuri politiikkaperinteissä ja politiikkaan liittyvissä uskomuksissa tapahtuvien muutosten tarkasteluun. Niitä voivat olla esimerkiksi yksityisen ja julkisen raja, oikeuden ja politiikan välinen suhde, asiantuntijuuden ja demokratian välinen suhde tai konsensuksen ilmenemismuodot.

Kontula kutsuu politiikkaa ”normien, ihmisten, kamppailujen ja intressien myllyksi”, jota on mahdotonta hahmottaa pelkästään määrällisen analyysin avulla. Bevir ja Rhodes piirtävät samanlaisen kuvan politiikasta ja esittävät, että poliittisen toimijuuden ja siihen liittyvän kamppailun tunnistaminen on keskeinen osa politiikan tutkimusta. He ovat varovaisia sellaisten käsitteiden kuin ”valta” ja ”rakenne” kanssa juuri siksi, että ne helposti ohittavat merkityksellisen poliittisen toimijuuden.

Enemmän huomiota pitäisi kohdistaa siihen, kuinka poliittiset toimijat hahmottavat poliittisen järjestelmän, siihen liittyvät politiikkaperinteet ja uusien hallintamekanismien vaikutuksen politiikan jatkuvuuteen.

Enemmän huomiota pitäisikin kohdistaa siihen, kuinka poliittiset toimijat hahmottavat poliittisen järjestelmän, siihen liittyvät politiikkaperinteet ja uusien hallintamekanismien vaikutuksen politiikan jatkuvuuteen. On tärkeää pureutua suoraan ensimmäisen asteen representaatioon eli politiikan toimijoiden omiin tulkintoihin, eikä tarkastella pelkästään poliittiseen kieleen liittyviä tulkintoja. Usein niistä saadaan tietoa vain anekdoottimaisesti tai elämänkerrallisesti.

Bevir ja Rhodes esittävät, että politiikan tutkijoiden tulisi omaksua narratiivimuoto selittäessään poliittista järjestelmää. Politiikan tutkimuksessa on jo vuosia kiinnitetty enenevässä määrin huomioita narratiivisuuden ulottuvuuteen, joka on keskeinen osa poliittisen kentän ja laajemmin sosiaalisen todellisuuden tulkintaa.

Politiikan tarinallisuuden tutkimuksessa on tarkasteltu muun muassa sitä, kuinka politiikkaa voi tulkita siitä kerrottavien tarinoiden kautta sekä sitä, miten tarinan muotoon rakennettu poliittinen puhe vaikuttaa demokraattisessa järjestelmässä. Bevir ja Rhodes pitävät narratiivimuotoa luontaisena esitysmuotona politiikan tutkimuksessa, jossa pyritään hahmottamaan politiikan merkityksiä, jatkuvuuksia ja muutosta. Toisin sanoen narratiivit tarjoavat sekä tutkimusaineistoa että menetelmän tutkijalle, kuten Donald E. Polkinghorne kirjoittaa.

Toimijuus politiikan tutkimuksessa

Kritiikki Bevirin ja Rhodesin lähestymistapaa kohtaan liittyy osittain heidän esittämiinsä kriittisiin näkökulmiin poststrukturalistisesta tutkimuksesta, jossa rakenteet ovat heidän mukaansa ylikorostuneita ja toimijuus ”katoaa”. Esimerkiksi Glynos ja Howarth pitävät Bevirin ja Rhodesin mallia kehittymättömänä sosiaalisen ontologian osalta ja ”karikatyyrinä” poststrukturalistisesta lähestymistavasta politiikan tutkimukseen.

Heidän mukaansa vallan ja ideologian analyysin puuttuminen tekee mallista ontologisesti puutteellisen. Glynosin ja Howarthin kritiikki liittyy anglosaksisella tutkimuskentällä keskeisessä roolissa olevaan kysymykseen rakenteen ja toimijoiden suhteesta, jonka Bevir ja Rhodes ratkaisevat puhumalla ”sijoittuneesta toimijasta” (situated agency). Glynos ja Howarth esittävät, että toimijuus kyllä tunnistetaan poststrukturalistisessa tutkimusperinteessä mutta radikaalina, ei sijoittuneena.

Toisaalta Glynos ja Howarth yhtyvät heidän kritiikkiinsä positivismista, jossa pyritään mallintamaan poliittista järjestelmää lähes lainomaisilla selitysmalleilla. Bevir ja Rhodes ovat oikeassa siinä, että Glynosin ja Howarthin esittämä kritiikki näyttää lopulta liittyvän vain terminologisiin eroihin heidän välillään.

Martin J. Smith puolestaan kritisoi Beviriä ja Rhodesia siitä, että heillä on liian kapea suhtautuminen politiikan tutkimukseen, ja he tarjoavat vain yhden tavan tutkia poliittista järjestelmää. Smithin mukaan malli ei tarjoa riittävästi työkaluja perusteelliseen hallinnon käytäntöjen tutkimiseen.

Mikään yksittäinen teoria tai menetelmä ei riitä.

Kontulan esittämää näkökulmaa kohtaan voisi esittää samanlaista kritiikkiä kuin mitä Smith esittää Bevirin ja Rhodesin osalta. On liian yksipuolista väittää, ettei politiikka avaudu laskimella. Monet politiikkaan liittyvät kysymykset kyllä avautuvat laskimella – usein paremmin kuin laadullisilla menetelmillä. Laskin ei kuitenkaan riitä, aivan kuten ei mikään yksittäinen menetelmä tai teoria. Tarvitaan monia tutkimusmenetelmiä ja teoreettisia näkökulmia sekä runsaasti erilaisia aineistoja.

Keskeinen lähtökohta on, että määrällinen tutkimus, joka tarkastelee poliittisia valtasuhteita ja poliittista järjestelmää instituutioiden ja käytäntöjen kautta, jättää helposti varjoonsa paitsi eri politiikkaperinteisiin liittyviä jännitteitä myös poliittisten toimijoiden omat tulkinnat niistä. Toisaalta haastatteluaineiston kautta ilmiöiden mittakaavaa voi olla vaikea hahmottaa. Kontula sortuu liian tiukkaan rajanvetoon määrällisen ja laadullisen tutkimuksen – ”laskimen ja nauhurin” – välillä.

Parlamentaarisen retoriikan tutkimus

Parlamentaarisen retoriikan tutkimus on keskeinen osa eduskunnan tutkimusta, joka vaatii muutakin kuin Kontulan mainitsemat haastattelut ja tutkimustuloksien testauttamisen politiikan toimijoilla. Kansanedustajat tai politiikassa toimivat tahot eivät välttämättä hahmota parlamentaarisessa puhekulttuurissa tapahtuvia muutoksia tai heidän sosiaalistumistaan poliittisiin perinteisiin, koska puhekulttuurin tarkastelu vaatii perusteellista laadullista tai määrällistä tutkimusta eduskunta-aineistojen pohjalta.

Kari Palosen mukaan parlamentaarinen retoriikka ”sisältää parlamentaaristen puheiden poliittisen asetelman, poliittisten menettelytapojen ja puhekulttuurin aspektit. Parlamentarismin retorinen merkitys ilmenee myös siinä, että parlamentin jäsenyys muovaa henkilön poliittista profiilia: hänen odotetaan puhuvan uudella tavalla sekä parlamentaariselle yleisölle että parlamentaarisen poliittisen kulttuurin käytäntöjä seuraten”.

Palosen määritelmä on lähellä Bevirin ja Rhodesin painottamaa perinteiden, uskomusten ja dilemmojen kolmiota, jonka pitäisi ohjata tutkimusta. Puhekulttuurin tarkastelu pitää sisällään poliittisten perinteiden ja vallitsevien uskomusten tarkastelun, kun taas dilemmat hahmottavat muutoksen periaatetta (principle of transformation), joka on retoriikan tutkija Kenneth Burken käsitteellinen työkalu retoriikan jännitteiden hahmottamiseen.

Puhekulttuurin tarkastelu pitää sisällään poliittisten perinteiden ja vallitsevien uskomusten tarkastelun, kun taas dilemmat hahmottavat muutoksen periaatetta.

Parlamentaarisessa puhekulttuurissa muutokset hahmottuvat sekä laadullisen että määrällisen tutkimuksen avulla. Tutkimuksen avulla voi esimerkiksi selvittää, kuinka laajaa on tiettyjen parlamentaarisessa puheessa toistuvien metaforien esiintyminen historiallisesti ja määrällisesti. Missä vaiheessa alettiin puhua kestävyysvajeesta tai kannustinloukusta? Entä kuinka tiettyjen käsitteiden arvoväritys on muuttunut ajan mittaan? Tällaisten kysymysten selvittämiseen tarvitaan sekä laadullisia että määrällisiä menetelmiä.

Toimittamassamme teoksessa Puhun niin totta kuin osaan. Politiikka faktojen jälkeen Jouni Tilli tarkastelee sitä, kuinka totuudenjälkeisyyden käsitettä alettiin käyttää eduskunnassa vuosina 2016–2017 ja esittää, että käsite tarjosi kiertoilmaisun valehtelusta syyttämiselle, mikä on parlamentaarisen puhekulttuurin vastaista. Tillin mukaan totuudenjälkeisyyden käsitteestä muodostui hetkessä parlamentaarisen retoriikan puhetapa, jolla oli useita poliittisia ulottuvuuksia.

Jos näitä ulottuvuuksia pyrkisi hahmottamaan pelkästään eduskuntahaastattelujen kautta, tulokset jäisivät yksipuolisiksi, koska parlamentaarisen retoriikan sisältä katsottuna käsitteiden kriittinen tarkastelu on vaikeaa jo pelkästään siksi, että puhekulttuuri muokkaa sen käyttäjiä, mutta myös siksi, että haastateltavilla ei ole käytössään tutkijan analyyttisiä työkaluja puheeseen liittyvien arvoväritysten ja merkityskerrostumisen avaamiseen.

Teoksessa tarkastelen myös sitä, millaista uskoon liittyvää retoriikkaa eduskunnassa on käytetty ja erotan viisi erilaista funktiota uskopuheen perinteessä. Ensimmäinen niistä osoittaa sitoutumisen käsillä olevaan politiikkakysymykseen: suhtautuminen tietoon näyttäytyy usein neutraalina, kun taas uskon retoriikka välittää henkilökohtaisemman ja perustavanlaatuisemman sitoutumisen.

Toiseksi uskopuheen avulla vastuutetaan muita poliittisia toimijoita: minä uskon tähän vahvasti, mutta uskotteko te? Uskon retoriikka on myös puheteko, jonka funktiona on saada aikaan asioita: talouskasvu on riippuvainen siitä, että poliittisilla toimijoilla on usko siihen.

Parlamentaarisen puhekulttuurin tarkastelu poliittisten toimijoiden haastattelujen kautta tuottaisi hyvin erilaisia tuloksia kuin eduskunta-aineiston retoriikka-analyysi.

Uskopuheen neljäs funktio on politiikkakysymyksen esittäminen epäpoliittisena ja nouseminen poliittisen debatin yläpuolelle osoittamalla, että usko on henkilökohtainen ominaisuus, jota ei voi haastaa samalla tavalla kuin intressejä. Uskoretoriikalla lopulta myös esitetään poliittinen vastapuoli kyynisenä, pessimistisenä tai yleisen hyvän vastaisena toimijana, joka ei ole sitoutunut politiikkaan tunteen tasolla vaan suhtautuu siihen rationaalisen laskelmoidusti. Parlamentaarisen puhekulttuurin tarkastelu poliittisten toimijoiden haastattelujen kautta tuottaisi hyvin erilaisia tuloksia kuin eduskunta-aineiston retoriikka-analyysi.

Kontulan puheenvuoro on tervetullut ja hyvin ajoitettu vetoomus politiikan tutkijoille. Jalkautuminen eduskuntaan nauhurin kanssa avaa uusia horisontteja politiikan käytäntöihin, perinteisiin, uskomuksiin ja dilemmoihin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että muut laadulliset tai määrälliset menetelmät pitäisi jättää vähemmälle huomiolle. Politiikan tutkimukseen tarvitaan paitsi nauhureita ja laskimia myös monipuolisia teoreettisia työkaluja, joiden avulla aineiston politiikan ydin ja sen siirtymät hahmottuvat mahdollisimman tarkasti.

Johanna Vuorelma, PhD, työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.

Julkaisu Politiikan tutkijoiden nauhurit ja laskimet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime kuukausina olen kirjaprojektini vuoksi lukenut paljon suomalaista politiikan tutkimusta ja erityisesti eduskunnan toimintaan liittyviä tekstejä. Tutkimusperinne on ilahduttavan laadukas ja monipuolinen – kuten itseään kunnioittavassa demokratiassa pitääkin. Kiitos teille politiikan tutkijoille tästä työstä!

Olen kuitenkin törmännyt myös vakaviin ongelmiin käytetyn asiakirja-aineiston tai sen syntykontekstin tulkinnoissa. Näyttää siltä, että osalta politiikan tutkijoista puuttuu ymmärrys siitä, millaiset tekijät päätöksiin vaikuttavat ja mitä näissä prosesseissa syntyvistä dokumenteista voidaan päätellä. Koska heikkouksia esiintyy varsin etabloituneidenkin tutkijoiden teksteissä, epäilen, että politiikan tutkimuksen piirissä ilmiötä ei ole riittävän hyvin tunnistettu.

Osalta politiikan tutkijoista puuttuu ymmärrys siitä, millaiset tekijät päätöksiin vaikuttavat ja mitä näissä prosesseissa syntyvistä dokumenteista voidaan päätellä.

En ole politiikan tutkija ja pahoittelen siksi jo etukäteen, jos huomioni osuvat jotenkin nolosti ohi maalin. Kuuden kansanedustajavuoden jälkeen tunnen kuitenkin talon arkea ja käytäntöjä verraten hyvin. Tätä kokemustietoa olen nyttemmin täydentänyt muiden edustajien haastatteluilla ja julkaisuilla. En ole tieteenalanne asiantuntija, mutta eduskunnan toimintakulttuurin asiantuntija alan vähitellen olla, ja tätä taustaa vasten arvioin myös eduskunnasta tehtyä tutkimusta.

Arvelen, että kuvaamieni ongelmien taustalla on politiikan aineistojen nopea digitalisoituminen ja sen avaamat mahdollisuudet määrälliseen tutkimukseen. Nykyisin lähes kaikki eduskunnan tuottamat julkiset asiakirjat saa suoraan netistä ja loputkin vaivattomasti sähköpostilla. Hakuja voi tehdä monilla perusteilla. Asiakirjamateriaalien tilastointi, luokittelu ja kaikkinainen määrällinen vertailu helpottuvat huimaa vauhtia.

Kaiken runsauden keskellä voi unohtua, että asiakirjojen syntytapa on edelleen enimmäkseen laadullinen ja tapahtuu erilaisten poliittisten käytänteiden ja intressien sekamelskassa. Tämän tavoittaminen numeroilla on aivan yhtä vaikeaa kuin ennenkin, mikä rajoittaa merkittävästi määrällisten menetelmien käytettävyyttä. Tekstissäni käyn läpi kolme esimerkkiä, joissa valiokuntien tuottamaa aineistoa (mietintöjä, lausuntoja ja asiantuntijalausuntoja) on mielestäni käytetty harkitsemattomasti.

Valiokunnat ovat eduskunnan lainsäädäntöprosessin kuuma piste, paikka, jossa hallituksen esityksiä punnitaan ja jossa niihin voidaan tehdä muutoksia. Valiokuntien päätuotteita ovat suoraan täysistunnolle lähetetyt mietinnöt sekä kulloisellekin mietintövaliokunnalle kirjoitettavat lausunnot. Tekstien laadinnassa on asiantuntijoiden kuulemisella merkittävä rooli. Myös nämä asiantuntijalausunnot ovat viiveellä julkisia.

Esimerkki 1: Asiantuntijan vaikutusvalta ei selviä kuulemiskertoja laskemalla

Ensimmäinen esimerkkini on Anssi Keinäsen regressioanalyysi, jonka tavoitteena on selvittää asiantuntijaryhmien tosiasiallista valtaa valiokuntien päätöksentekoon. Eräs artikkelin keskeisiä johtopäätöksiä on, että koska valmistelevan ministeriön kuuleminen lisää selvästi todennäköisyyttä muutosehdotuksiin, on ministeriöllä tosiasiallista vaikutusvaltaa valiokunnan kannanmuodostukseen.

Johtopäätös vastaa hyvin arkikokemusta valiokuntatyöstä – valmistelevalla ministeriöllä toden totta on huomattavaa vaikutusvaltaa valiokunnan ratkaisuihin. Näin jo siksi, että mikäli valiokunta heittäytyy liian omapäiseksi, voi ministeri aina vetää esityksen takaisin. Lisäksi valmistelija on usein paininut lakiesityksen kanssa kuukausia ja kuullut sen pakeilta jos jonkinlaista intressitahoa, joten hänen asiantuntijuuttaan voi siksi hyvällä syyllä pitää ylivoimaisena ainakin valiokunnan rivijäseniin nähden. Mikäli valiokunta päätyy pykälämuutoksiin, se hyvin usein pyytää ministeriötä auttamaan niiden laadinnassa.

Tätä valmistelevan ministeriön vaikutusvaltaa ei kuitenkaan voi havaita laskemalla käyntikertojen suhdetta muutosten todennäköisyyteen. Valiokuntien kuulemiset alkavat lähes poikkeuksetta valmistelijan esittelyllä. Jos sama taho pyydetään kuultavaksi toistamiseen, kyse on yleensä siitä, että lakiesityksessä on havaittu jokin yllättävä ongelmakohta. Tällöin esityksen valmistelleelta ministeriöltä pyydetään selvitys ja tarvittaessa korjausehdotus.

Ministeriön kuuleminen ei aiheuta muutostarvetta, vaan muutostarve aiheuttaa ministeriön kuulemisen.

Syy–seuraus-suhde on siis juuri toisin päin: ministeriön kuuleminen ei aiheuta muutostarvetta, vaan muutostarve aiheuttaa ministeriön kuulemisen. Usein valmistelevan ministeriön edustaja käyttää näissä tilanteissa valtaansa pikemminkin estääkseen ja/tai minimoidakseen muutokset kuin kannustaakseen niihin.

Mikäli valmistelevan ministeriön vaikutusvaltaa halutaan arvioida, olisi ensin ainakin katsottava, kuinka usein muutokset ovat ministeriön toiveen mukaisia, milloin taas sitä vastaan. Myöskään muutosehdotukset eivät ole tilastoitavissa yhteismitallisina. Poliittisen prosessin kannalta on aivan eri asia, esittääkö valiokunta sisällöllistä muutosta vai onko kyseessä tekninen korjausehdotus (joita muutosehdotuksista suurin osa on).

Esimerkki 2: Jännitteitä ei voi arvioida vastalauseita laskemalla

Hieman samantyyppinen ongelma esiintyy Guy-Erik Isakssonin muuten ansiokkaassa tarkastelussa valiokuntien mietintöjen vastalauseista ja lausuntojen eriävistä mielipiteistä. Artikkelissa tarkastellaan siis tekstityyppiä, jolla valiokunnan enemmistön kanssa eri mieltä olevat edustajat perustelevat omaa kantaansa. Mikäli vastalausetta tai eriävää mielipidettä ei jätetä, erimielisyys näkyy vain valiokunnan pöytäkirjassa, ei varsinaisessa lausunnossa tai mietinnössä.

Isaksson havaitsee artikkelissaan, että näiden vastalauseiden ja eriävien mielipiteiden määrä on vuosituhannen ensimmäisellä kymmenluvulla tuplaantunut. Hän myöntää ilmiön olevan ”vaikeasti tulkittavissa”, mutta katsoo sen kuitenkin kertovan ”kasvavasta jännitteestä hallituksen ja opposition välillä”.

En osaa sanoa, onko hallitus–oppositio-asetelma nykyisin jännitteisempi kuin aikaisemmin. Varmaan se myös vaihtelee, riippuen kulloisestakin poliittisesta tilanteesta. Oli niin tai näin, ei asian laitaa voi päätellä valiokuntien vastalauseita ja eriäviä mielipiteitä laskemalla. Poliittisen jännitteen kannalta olennaisempi on esimerkiksi varsinainen äänestys, jossa erimielisyydellä on tosiasiallista merkitystä lopputulokseen. Eriävät mielipiteet ja vastalauseet kirjoitetaan enemmänkin dokumentointimielessä, eivätkä muut poliitikot lue niitä juuri koskaan.

Itse epäilen, että eriävien mielipiteiden ja vastalauseiden yleistymisen taustalla on kaksi 2000-luvun eduskuntatyön suurta muutosta: internet ja avustajajärjestelmä. Aikaisemmin valiokuntien asiakirjoihin tutustuminen oli kansalaisille huomattavan hankalaa. Tässä suhteessa internet on muuttanut tilannetta valtavasti. Nyt kansalaiset voivat etsiä ja lukea kiinnostavan mietinnön omalla kotisohvallaan. Monet niin tekevätkin. Myös kansanedustajat voivat kätevästi linkittää asiakirjoja suoraan kysyjille. Totta kai tämä vaikuttaa siihen, minkä verran niihin kannattaa panostaa.

Eriävien mielipiteiden ja vastalauseiden yleistymisen taustalla on kaksi 2000-luvun eduskuntatyön suurta muutosta: internet ja avustajajärjestelmä.

Lisäksi edustajan työtä on tässä suhteessa muuttanut 1990-luvulta lähtien laajentunut ja vakiintunut avustajajärjestelmä, joka nykyisin tuottaa valtaosan valiokuntien vastalauseista ja eriävistä mielipiteistä. Kansanedustajalla on aina kiire, ja useimmat edustajat priorisoivat ajankäyttönsä tarkoin. On hyvin mahdollista, että uusi avustajaresurssi on alentanut kynnystä jättää eriävä mielipide tai vastalause tilanteessa, jossa aiemmin olisi tyydytty asian äänestyttämiseen.

En ole varma, miten hallituksen ja opposition jännitteen pitkän aikavälin kehitystä kannattaisi tutkia. Kyse on pitkälti kokemuksellisesta ilmiöstä, jonka suhteen kaikissa aineistotyypeissä ja metodeissa on huomattavia heikkouksia. Joskus pitää hyväksyä sekin, että kaikki ilmiöt eivät ole tutkittavissa. Selvää kuitenkin on, että valiokuntien vastalauseet tai eriävät mielipiteet ovat tähän kelvoton lähestymistapa.

Esimerkki 3: Miksi-kysymyksiin ei voi vastata otsikoita laskemalla

Hieman toisentyyppinen ongelma liittyy Miira Raiskilan ja Matti Wibergin tutkimukseen lakiesitysten vaikutusarvioista. Artikkelin lähtökohdaksi on otettu oikeusministeriön laatima ohjeistus, jonka mukaan jokaisen hallituksen esityksen tulisi sisältää arviot ainakin taloudellisista ja yhteiskunnallisista vaikutuksista sekä vaikutuksista viranomaistoimintaan ja ympäristöön.

Tätä normia vasten kirjoittajat tarkastelevat vuoden 2016 aikana annettuja hallituksen esityksiä. He laskevat, kuinka monessa eri vaikutuksille on omat alaotsikkonsa sekä montako sanaa ja merkkiä kukin näistä osioista sisältää. Edelleen he laskevat, kuinka monessa esityksessä arviointi on kuitattu kiistämällä vaikutukset kokonaan ja esiintyykö eri ministeriöiden valmistelussa tai eri oikeusaloilla tässä eroja. Vielä he laskevat, mikä on kunkin ministeriön ja oikeusalan esityksissä vaikutusarvioiden osuus suhteessa esityksen kokonaispituuteen.

Tästä kaikesta syntyy paljon numeroita, jokunen varsin vaikuttava taulukko sekä havainto, että vaikutusarvioita ei läheskään aina kirjata oikeusministeriön ohjeen edellyttämällä tavalla. Tämän toki olisi saanut selville paljon vähemmälläkin vaivalla. Vaikutusarvioiden puutteissa on nimittäin kyse laajalti yleisessä tiedossa olevasta seikasta.

Vaikutusarvioiden puutteissa on kyse laajalti yleisessä tiedossa olevasta seikasta.

Ehkä uutteran laskemisen tulos jää artikkelin kirjoittajienkin mielestä laimeaksi, sillä he jatkavat pohtimalla havainnolleen selitystä. Olisiko vaikutusarvioiden puutteiden takana kenties se, että lain valmistajat eivät ajattele esityksillään olevan vaikutusta? Vai kertooko se valmistelijoiden ”laiskuudesta, osaamattomuudesta tai välinpitämättömyydestä”? Mikään laskelma ei kuitenkaan anna vastausta tähän artikkelin otsikkoon saakka nostettuun kysymykseen (Miksi hallitus esittää vaikutuksettomia lakeja?). Eikä voikaan, luulen, koska vastaus piilee lakiesitysten laadullisissa ominaisuuksissa.

On totta, että vaikutusarvioiden laadinnassa on puhtaasti kiireestä ja piittaamattomuudesta johtuvia puutteita. Itsekin olen näistä oppositiopoliitikon roolista käsin useaan kertaan reklamoinut. Samalla on kuitenkin huomioitava sekin mahdollisuus, että oikeusministeriön ohjetta ei ole alun alkaenkaan tarkoitettu noudatettavaksi kirjaimellisesti. Lainsäädännön motiivina voi nimittäin vaikutusten tuottamisen lisäksi olla myös esimerkiksi tekninen korjaus¹ tai jonkin jo voimassa olevan käytännön kirjaaminen². Näissä tilanteissa voi olla aivan perusteltua säätää lakeja, joilla ei ennakoida olevan vaikutusta.

Jotta tutkimus voisi tuoda yleisesti tunnettuihin tosiseikkoihin jotakin lisäarvoa, pitäisi sen nähdäkseni aloittaa analyysinsä selvittämällä, kuinka suurelta osin vaikutusarvioiden puutteet ovat lakiesitysten sisällön valossa perusteltuja. Tutkijoiden esittämien lainvalmistelijoiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai työskentelyolosuhteisiin liittyvien selitysten todentaminen edellyttäisi sekin laadullista tarkastelua.

Mikä neuvoksi?

Edellä kuvaamissani esimerkeissä on ehkä kyse siitä, että laskemisesta on tullut liian helppoa: kun julkaisuja pitäisi tuottaa nopeasti, ei malteta perehtyä aineistojen syntyprosesseihin ja sisältöihin riittävästi. Toisaalta halukkuutta laadulliseen tarkasteluun vähentää varmasti eduskuntainstituution luonne – kysehän on monella tapaa suljetusta, vartioidusta ja salatusta laitoksesta.

Ilman laadullista ymmärrystä ei edellä kuvaamiani esimerkkitilanteita voida kuitenkaan välttää. Muodolliset lainsäädäntöprosessit ja eduskunnan auki kirjoitetut pelisäännöt ovat kenen tahansa opiskeltavissa, mutta koska ne kertovat vain osan totuudesta, eivät nekään riitä pitkälle. Mitä siis on tehtävissä?

Eduskunta on ehkä suljettu, mutta ei hermeettisesti. Täysistuntoa voi seurata kuka tahansa, ja yliopistoväen on helppo hankkia kutsu myös sellaiseen valiokunnan asiantuntijakuulemiseen, joka sivuaa omaa erityisalaa. Muutamien tutkijoiden on onnistunut neuvotella itselleen läsnäolo-oikeuksia myös sellaisiin paikkoihin ja tilanteisiin, joihin ulkopuolisilla ei tavallisesti ole pääsyä.

Eduskunnan toimijoita on aina mahdollista myös haastatella. Vaikka poliitikot ovat monesti kiireisiä ja kärsimättömiä (sanon tämän omasta kokemuksesta), eduskunnassa työskentelee paljon myös virkamiehiä ja avustajia, joiden kalenterit eivät ole yhtä kilpailtuja. Eräs alihyödynnetty ryhmä ovat tuoreet veteraaniedustajat – heillä on vielä tuoretta tietoa talon toimintatavoista, mutta päivittäispolitiikan jättäneenä he malttavat ehkä katsoa sitä vähän etäämpää.

Ilman akateemista koulutustakin ihmiset osaavat tunnistaa ja nimetä omaa arkeaan koskevat virhepäätelmät tai esittää niitä täydentäviä huomioita.

Varsinaisten haastattelujen lisäksi voi olla hedelmällistä testauttaa tutkimustuloksiaan henkilöillä, joita ne koskevat. Ilman akateemista koulutustakin ihmiset osaavat tunnistaa ja nimetä omaa arkeaan koskevat virhepäätelmät tai esittää niitä täydentäviä huomioita. Jos kokonaiselle monografialle ei tällaisia kommentaattoreita löytyisi, voisi tulkintoja pilkkoa pienempiin osiin.

Asiakirja-aineistojen digitalisointi avartaa tutkimuksen mahdollisuuksia, mutta ei tässä tapauksessa muuta kovin paljoa itse tutkimuskohdetta: sitä normien, ihmisten, kamppailujen ja intressien myllyä, jota me politiikaksi kutsumme. Sen analyysissä voi numeroilla olla paljon annettavaa, mutta vain niin kauan, kun tunnistamme määrällisten tulkintojen rajat.

Anna Kontula (vas.) on kansanedustaja.

¹ Ks. esim. hallituksen esitys eduskunnalle laiksi kunnallisesta työmarkkinalaitoksesta annetun lain 2 §:n muuttamisesta (HE 95/2017 vp): ”Esityksessä ehdotetaan muutettavaksi kunnallisesta työmarkkinalaitoksesta annettua lakia siten, että kunnallisen työmarkkinalaitoksen valtuuskunnan toimikausi alkaisi kuntavaalien jälkeisen vuoden tammikuun alusta, kun se nykyisin alkaa vaalien jälkeisen vuoden lokakuun alusta.”

² Ks. esim. hallituksen esitys eduskunnalle laiksi painelaitelain muuttamisesta (HE 88/2017 vp): ”Lakiin ehdotetaan otettavaksi uusi säännös puolustusvoimien painelaiterekisteristä painelaitelain valvontaviranomaisten työnjaon selkeyttämiseksi. Lisäksi esitetään säädettävän paineen määritelmästä sekä täsmennettäväksi säännöksiä koskien painelaitteiden merkintöjen ja ohjeiden kielivaatimuksia, painelaitteen määräaikaistarkastusten siirtämisajankohtaa, turvallisuusvaatimuksia sellaisten painelaitteiden yhdistämisessä, jonka vaatimustenmukaisuutta ei ole osoitettu, sekä vaatimuksia koskien kuljetettavan painelaitteen ja kuljetettavan painelaitteen kaltaisen painelaitteen täyttöä ja täyttöpaikkaa koskevia vaatimuksia. Lisäksi tarkennettaisiin siirtymäsäännöstä. Ehdotetut muutokset olisivat tarpeellisia lain soveltamisen selkeyttämiseksi ja perustuisivat pitkälti aiempaan oikeustilaan ja vallitsevaan käytäntöön, jota ei ole ollut tarkoitus painelaitelakia uudistettaessa muuttaa.”

Julkaisu Politiikka ei avaudu laskimella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.