Euroopan unionin noin 400 miljoonaa kansalaista valmistautuu äänestämään unionin parlamenttivaaleissa kesäkuussa 2024. Tarkoituksena on valita 720 edustajaa maanosan ainoaan parlamenttiin, jolla ei ole oikeutta tehdä lakialoitteita. Tällä hetkellä kyselytutkimukset viittaavat siihen, että euroskeptinen äärioikeisto olisi ottamassa vaalivoiton.

Ennustusten valossa äärioikeistoryhmät voisivat saada yhteenlaskettuna neljänneksen parlamentin paikoista. Tämä on herättänyt kommentoijissa huolta siitä, että vaalitulos voisi toteutuessaan muuttaa olennaisella tavalla Euroopan suuntaa.

Äärioikeiston gallupsuosiota koskeva keskustelu näyttää uudessa valossa sen, että Euroopan parlamentilla on edelleen vähän vaikutusvaltaa verrattuna tavanomaisiin parlamentteihin. Euroopan unionin kontekstissa onkin keskusteltu paljon unionin niin sanotusta demokratiavajeesta.

Usein esitetyn kritiikin mukaan päätöksenteko unionissa on siirretty etäälle demokraattisesti valituista poliitikoista, ja maanosan kannalta merkittävimmät päätökset tehdään suljettujen ovien takana. Kriittinen keskustelu parlamentin valtaoikeuksista muuttuu uudella tavalla kiinnostavaksi nyt, kun näyttää ensimmäistä kertaa siltä, että olennainen osa parlamentaarikoista voi pian edustaa euroskeptistä äärioikeistoa. Käsillä oleva tilanne auttaa ehkä hahmottamaan yhden näkökulman siihen, miksi unionin tosiasiallinen päätöksenteko on haluttu eristääparlamentarismista.

Nykykeskustelun ymmärtämiseksi on olennaista hahmottaa, että koko unionin järjestelmä on luotu toimimaan demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella. Kun nykyisen unionin esiaste perustettiin vuonna 1957, kokonaisuuteen ei edes sisältynyt toimivaksi parlamentiksi miellettävää instituutiota. Alkuperäiseen järjestelmään kuului jäsenvaltioiden parlamentaarikoista muodostuva keskustelukokous, jolla ei ollut yhteisön toimintaa koskevaa päätösvaltaa.

Kuvaavaa on, että 1980-luvulla havahduttiin kesken oikeusprosessin siihen, ettei unionin tuomioistuimelle ollut perustettu toimivaltaa käsitellä parlamentin tekemiä päätöksiä. Syynä oli se, ettei parlamentin ollut ajateltu tekevän päätöksiä.

Miksi Euroopassa päädyttiin tällaiseen malliin 1950-luvulla? Eikö liberaalin demokratian vahvistaminen ja tukeminen ollut tärkeää, kun Länsi-Euroopassa juuri oli päästy eroon totalitaristisista hallinnoista?  

Yritykset demokraattisen yhteisön perustamiseksi epäonnistuivat

Euroopassa kokeiltiin 1940-luvulta alkaen useita erilaisia strategioita maanosan poliittiseksi yhdistämiseksi. Yrityksistä jokainen, johon liittyi demokratia, epäonnistui. Eräs ensimmäisistä integraatioyrityksistä oli eurooppalaisten federalistien pyrkimys käynnistää Euroopan kansojen poliittinen yhdentyminen alhaalta ylöspäin.

Projektia veivät eteenpäin etenkin italialaiset, Yhdysvalloista vertailukohtaa hakeneet federalistit, heistä tunnetuimpana Altiero Spinelli. Ajatuksena oli kerätä eri Euroopan valtioista kansalaisten tuki adressille, josta olisi muodostunut eräänlainen itsenäisyysjulistusta muistuttava paneurooppalainen demokraattinen momentti, ”perustuslaillinen hetki”. Ideana oli, että Länsi-Euroopan valtiot muodostaisivat poliittisen yhteisön, jonka legitimiteetti olisi tullut suoraan eurooppalaisilta ihmisiltä. Kansalaiset olisivat edustajiensa välityksellä muodostaneet Euroopan Yhdysvallat.

Hanke epäonnistui. Kansalaisilta ei saatu kerättyä projektille riittävää kannatusta, ja lopulta federalistisesta ideasta ei tullut sitä mallia, jonka pohjalta integraatioprojektia olisi lähdetty edistämään. Samalla kun tämä yritys kuopattiin, kuopattiin myös ajatus sellaisesta integraatiomallista, jonka taustalla olisi selvä eurooppalaisten kansalaisten tuki.

Valtiosääntöteorian näkökulmasta tällöin hylättiin se liberaaliin valtiosääntöajatteluun kuuluva oppi, että poliittisen järjestyksen oikeuttavana tekijänä olisi demokraattinen tahdonilmaus. Kokeilemalla oli selvitetty, ettei riittävän laajaa kansalaisten tukea hankkeelle ollut osoitettavissa.

Mallin toteutuminen epäonnistui tavalla, joka selittää paljon nykyisen unionin toimintalogiikasta. Kysymys perussopimusten kokonaisuudesta politisoitui ranskalaisessa yhteiskunnassa avoimeksi konfliktiksi, joka repi kansakuntaa ja poliittista järjestelmää.

Seuraavaksi yritettiin jotain muuta. Uudessa mallissa tarkoituksena oli luoda ”Euroopan poliittinen yhteisö” (Communauté politique européenne), joka edelleen muistutti rakenteeltaan ja idealtaan liittovaltiota. Uudessa mallissa kuuden Länsi-Euroopan valtion (Ranska, Italia, Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Länsi-Saksa) edustajat kävivät neuvotteluita kansainvälisen diplomatian hengessä, ja kansalaisten suorasta edustuksesta perustamisvaiheessa oli luovuttu.

Ehdotettu perustamissopimus oli kuitenkin selvän parlamentaarinen: malliin sisältyi kaksikamarinen parlamentti, joka olisi toiminut yhteisön lainsäätäjänä. Parlamentin alahuone olisi edustanut suoraan eurooppalaisia ihmisiä ja sen edustajat olisi valittu suorilla yleiseurooppalaisilla vaaleilla.

Mallin toteutuminen epäonnistui tavalla, joka selittää paljon nykyisen unionin toimintalogiikasta. Kysymys perussopimusten kokonaisuudesta politisoitui ranskalaisessa yhteiskunnassa avoimeksi konfliktiksi, joka repi kansakuntaa ja poliittista järjestelmää. Etenkin tietyt eurooppalaisiin asevoimiin liittyvät kysymykset kärjistyivät Ranskassa yhteenotoiksi, jotka jakoivat perheitä ja räjäyttivät pintaan historiallisia traumoja. Lopulta Ranska kieltäytyi ratifioimasta Euroopan poliittisen yhteisön perustamissopimusta ja romutti näin vuosien työn, jossa oli itse ollut keskeisessä roolissa.

Integraatioprojektin uusi vihollinen: Julkinen poliittinen keskustelu

Neuvottelut Euroopan yhdistämiseksi alkoivat alusta, mutta tällä kertaa hankkeella oli kaksi uutta hengenvaaralliseksi osoittautunutta vihollista: politiikka ja julkinen keskustelu. Uusissa neuvotteluissa Euroopan yhdentymiskehitystä päätettiin edistää olennaisesti uudenlaisella lähestymistavalla. Uusi strategia oli saanut inspiraationsa varsinkin niin sanotulta neofunktionalistiselta koulukunnalta kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa.

Neofunktionalismin oppi-isien, kuten David Mittranyn ja Ernst B. Haasin, ajattelussa korostui oppi, jonka mukaan toimiva kansainvälinen yhteistyö on luonteeltaan teknokraattista ja välttää viimeiseen asti repimästä auki tulehtuneita kysymyksiä politiikasta ja identiteetistä.

Samaan aikaan nähtiin, että Euroopan tuhonneet totalitaristiset järjestelmät olivat saaneet alkunsa nimenomaan politiikasta ja ennen kaikkea massojen poliittisesta osallistumisesta. Ernst B. Haasin luonnehdinnan mukaan politiikka rinnastui ”infantiileihin käyttäytymisen piirteisiin”, kun taas teknokraattinen hallinnointi edusti ”kypsää mieltä ja tervettä yhteiskuntaa”. Hypoteesina oli, että ajan myötä yleisesti hyväksyttyjen, itsestään selvien asioiden joukko laajenisi vieden samalla yhä enemmän asioita pois poliittisen keskustelun piiristä.             

Neuvottelut Euroopan yhdistämiseksi alkoivat alusta, mutta tällä kertaa hankkeella oli kaksi uutta hengenvaaralliseksi osoittautunutta vihollista: politiikka ja julkinen keskustelu.

Uusiin neuvotteluihin lähdettiin toisin sanoen aiempiin yrityksiin nähden päinvastaisella linjalla. Sen sijaan, että asialistalla olisi ollut poliittinen liittovaltio tai edes viittauksia politiikkaan, päätettiin edistää tulliyhteistyötä. Uudessa integraatioprojektissa oli tarkoitus sopia niin pitkäveteisistä asioista, ettei julkinen mielenkiinto varmasti kirvoittaisi Ranskan kaltaista katastrofia ja näin vaarantaisi toistamiseen koko hanketta.

Poliittisen euforian sijaan neuvottelijat tulivat ulos puuduttavan Rooman sopimuksen kanssa. Hankkeen kulmakiven muodostivat pikkutarkka sääntely tulliyhteistyöstä sekä typerryttävän tekniset askelmerkit kohti yhteisiä hyödykemarkkinoita. Uudessa ”Euroopan talousyhteisön” perustavassa Rooman sopimuksessa kaksikamarinen parlamentti oli vaihtunut alussa mainittuun ”parlamentaariseen kokoukseen”, joka oli niin merkityksetön, ettei ollut aihetta edes perustaa tuomioistuimelle toimivaltaa arvioida sen toimia.

Lähestymistapa toimi. Paitsi että poliittisesti lähes mahdoton hanke saatiin toteutumaan, se on olemassa yhä tänä keväänä.   

Demokratiavaje – Ei ongelma, vaan ratkaisu

Unionin demokratiavajetta koskevan kritiikin osalta on siis tärkeää hahmottaa, että poliittinen apatia ja puuttuva demokraattinen legitimiteetti eivät ole olleet unionille ongelmia, vaan ratkaisuja Euroopan kansalaisten kollektiivista tukea ei ole koskaan onnistuttu osoittamaan vaaleissa, ja julkisella poliittisella keskustelulla on maine pikemminkin integraatioprojektin vaarantajana kuin sen kehittäjänä.

Unionin demokratiavajeesta keskustellessa valitellaan usein puuttuvaa yhteiseurooppalaista julkista tilaa, jonka nähdään olevan osasyynä eurooppalaisen poliittisen keskustelun puuttumiseen. Tilaa on kyllä rakennettu, mutta sitä pönkittävissä hankkeissa, kuten Euroviisuissa ja eri urheilulajien Euroopan mestaruuskilpailuissa, kaikki poliittinen on nimenomaisesti kielletty.

Parlamentilla on tärkeä symbolinen ja myös poliittinen roolinsa, mutta se ei ole ollut missään vaiheessa välttämätön integraatioprojektin toteutumiselle tai jatkumiselle.

Euroopan parlamentin valtaoikeuksia on sittemmin laajennettu ja se on 1970-luvulta alkaen valittu suorilla vaaleilla. Myöhemmillä muutoksilla on oma olennainen merkityksensä, mutta se ei muuta valitun integraatiomallin peruslogiikkaa. Olennainen yhdentymiskehitys on toteutettu syvällä taloussääntelyn teknisessä ytimessä, ja merkittävimmät edistysaskeleet on otettu muualla kuin Euroopan parlamentissa.

Projektia viedään eteenpäin unionin tuomioistuimen ratkaisuilla, Euroopan keskuspankin ja euroryhmän kokouksilla, unionin toimielinten palveluksessa olevan juristikunnan oikeudellisilla tulkinnoilla sekä ennen kaikkea jäsenvaltioiden johtajien neuvotteluissa suljettujen ovien takana. Parlamentilla on tärkeä symbolinen ja myös poliittinen roolinsa, mutta se ei ole ollut missään vaiheessa välttämätön integraatioprojektin toteutumiselle tai jatkumiselle.

Merkittävimmät päätökset ovat edelleen parlamentin ulottumattomissa

Palataan spekulaatioihin Euroopan parlamentista, jossa tosiasiallista päätösvaltaa käyttäisi äärioikeisto. Minkälaista vahinkoa se voisi valituksi tullessaan aiheuttaa unionin toiminnalle? Parlamentti voisi painostaa unionia kieltäytymällä kategorisesti hyväksymästä uutta lainsäädäntöä ja unionin budjettia. Lisäksi parlamentti voisi erottaa komission puheenjohtajan ja vaatia komissiota eroamaan – jolloin jäsenvaltiot nimeäisivät tilalle uudet komissaarit.

Tällaisilla poliittisella painostuksella parlamentti voisi tosiasiallisesti saattaa unionin kaoottiseen ja hankalaan lukkotilanteeseen. Toisaalta parlamentilta puuttuisivat oma-aloitteiset keinot rapauttaa unionin toimintaa. Se ei voisi esimerkiksi tehdä itsenäisesti aloitteita uudesta lainsäädännöstä, eikä myöskään saattaa lainsäädäntöä voimaan ilman komission ja neuvoston myötävaikutusta.

Kaikkein olennaisinta kuitenkin on, että monet kuluneiden vuosien merkittävimmistä valtiosääntöoikeudellisista ratkaisuista on periaatteessa tehty ilman parlamentin osallistumista. Esimerkiksi koronakriisin jälkimainingeissa luotu NextGenEU-elpymispaketti, jonka myötä unioni loi itselleen oikeuden lainata markkinoilta 750 miljardia euroa, perustuu perussopimusten poikkeusartiklaan, joka ei edellytä parlamentin hyväksyntää. Rahojen käyttöä koskevassa päätöksenteossa parlamentilla on muodollinen rooli, mutta ei mitään todellista vaikutusvaltaa.

Sama koskee vuonna 2008 alkaneen eurokriisin aikana luotuja rahoitusjärjestelyitä, joiden merkitys unionille ja sen jäsenmaille on ollut valtava. Viime kuukausina on aloitettu keskustelu siitä, voisiko eurokriisissä luoduilla mekanismeilla rahoittaa unionin yhteistä puolustusta. Tähän parlamentilla ei voisi edes teoriassa olla kommentoitavaa, sillä koko järjestely on toteutettu näennäisesti unionin perussopimusten ulkopuolisella sopimuksella.

Unionin parjattu demokratiavaje ja teknokraattisuus ovat tavallaan rattilukkoja, joilla on varauduttu juuri sellaiseen tilanteeseen, johon 2024 vaalitulos saattaisi äärimmillään johtaa.

Kokemustieto toisin sanoen osoittaa, että kriiseihin vastaaminen ei edellytä parlamentin myötävaikutusta. Mikään ei myöskään viittaa siihen, että parlamentti voisi halutessaan estää unionin muita toimielimiä tai jäsenvaltioita viemästä integraatiota eteenpäin. Viime vuosien kuluessa parlamentin jo lähtökohtaisesti vähäistä valtaa on kavennettu entisestään, kun yhä suurempi osa merkittävistä taloudellisista päätöksistä on siirretty unionin budjetin ulkopuolelle.

Euroopan unionin epädemokraattisuutta voi vastustaa, samoin äärioikeiston nousua. Kokonaiskuvaa tarkastellessa on kuitenkin olennaista ymmärtää, että unionin parjattu demokratiavaje ja teknokraattisuus ovat tavallaan rattilukkoja, joilla on varauduttu juuri sellaiseen tilanteeseen, johon 2024 vaalitulos saattaisi äärimmillään johtaa. Unionin todellisuudessa on mahdotonta arvioida, minkälaista konkreettista valtaa Euroopan parlamentti voisi lopulta käyttää.

Historioitsija Luuk van Middelaar on kuvannut Rooman sopimuksen järjestelmää eräänlaiseksi aikatunneliksi, jonka lupaus kohdistui laatimishetken sijaan tulevaisuuteen. Jäsenvaltiot astuisivat yhdessä tunneliin, suorittaisivat banaaleja toimia, ja astuisivat lopulta toisessa päässä ulos yhteisönä. Sama aikamatkailu näkyy unionin suhteessa demokratiaan.

Kun kansalaisten tukea laajalle poliittiselle integraatiolle ei onnistuttu 1950-luvulla saavuttamaan, ongelma ratkaistiin rakentamalla pitkäpiimäinen aikakone, joka viivyttäisi hankkeen pintautumista poliittisena kysymyksenä. Kansalaisten aktiivista kannatusta ei tarvittu – apatia oli itse asiassa parempi.

Jos kevään 2024 vaaleja koskevat skenaariot toteutuvat, pääsemme ehkä seuraavalla vaalikaudella katsomaan aikakonetta tarkemmin. Olemmeko ehtineet niin kauas tulevaisuuteen, ettei järjestelmää huojuta enää edes aktiivinen vastustus?          

OTM Tuuli Talvinko on väitöskirjatutkija eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Eurostorie-juttusarjaa.

Eurostorie articles in english.
Eurostorie artiklar på svenska.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Eurostorie: Äärioikeiston nousu voi auttaa ymmärtämään, miksi EU ei ole demokraattinen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Luokkataistelu on palannut valkokankaalle. Viime vuosina yhteiskunnan eliittiä ja osattomia on kuvattu elokuvissa kuten Triangle of Sadness, Parasite, The Forgiven ja I Came By. Televisiossa suosiota on niittänyt makaaberi Squid Game ja hienovaraisemmat satiirit White Lotus ja Succession.  

Elokuviin ja tv-sarjoihin verrattuna mediassa keskustelu eliitistä on jäänyt vähäisemmäksi. Venäjän opposition tunnettu edustaja, edesmennyt Alexei Navalnyi kirjoitti vuoden 2022 elokuussa, että keskustelussa Venäjä-pakotteista Euroopassa elävät oligarkit olivat jääneet liian vähälle huomiolle. Navalnyin mukaan vain 46:een Venäjän 200 rikkaimmasta ihmisestä oli kohdistettu länsimaiden pakotteita. Oligarkkivaltion muuttamiseksi olisi tehokasta puuttua oligarkkien elämään.

Puhe eliitistä on tulenarkaa: kaikki eivät halua ajatella olevansa eliittiä. Kun Suomessa nousi kohu WSOY:n influensereille tarjoamasta maksuttomasta kirjoituskurssista, keskustelun kumpikin osapuoli syytti pian toisiaan elitismistä: influensserit sysäsivät kirjailijat kulttuurieliittiin, kirjailijat influensserit taloudelliseen eliittiin.

Populistinen politiikka on lähtökohdiltaan eliitin vastaista, mutta sen edustajat voivat ymmärtää eliitin hyvin eri tavoin. Jotkut vaihtoehtoisen median edustajat, kuten Russell Brand, puhuvat hyvin laveasti eliitistä, viitaten sillä ”median, finanssi-intressien, ja valtion” hallintaan pyrkiviin vallanpitäjiin. Vielä yksinkertaistavampaa ajattelua löytyy pandemian aikana syntyneissä vapausliikkeissä, kuten Ruotsissa vaikuttavassa Frihetsrörelsenissä.

Koronarajoituksia omilla turvallisuusjoukoilla ja reiveillä vastustanut Frihetsrörelsen on puhunut valtaeliitin salaliitosta ihmiskuntaa ja jopa maailmankaikkeutta vastaan. Kyseessä on monia kiehtova ajatus eliitin eliitistä, globaalia järjestystä hallitsevasta joukosta, joka on jossain tuolla. Paradoksaalisesti juuri tällainen ajattelu on sokeinta todellisille, eliittejä tuottaville rakenteille.

Identiteettipolitiikan eri identiteetit

Kiinnostavan teoreettisen avauksen keskusteluun eliitistä on tehnyt filosofi Olúfẹ́mi O. Táíwò. Anti-koloniaalisesta teoriasta ja aktivismista ammentavassa kirjassaan Elite Capture: How the Powerful Took Over Identity Politics (And Everything Else) Táíwò soveltaa kehittyvien maiden tutkimuksessa syntynyttä eliitin kaappaus (elite capture) -käsitettä. Käsitettä on hyödynnetty aiemmin esimerkiksi tutkimuksessa kehitysavusta, joka on vaarassa joutua eliitin ohjailtavaksi.

Táíwò osoittaa, että eliitti ei nappaa itselleen yhteisiä resursseja vain kehittyvissä maissa. Materian ohella se ottaa haltuun ideoita ja jopa poliittisia liikkeitä. Táíwò ottaa esimerkiksi identiteettipolitiikan, jonka juuret hän paikantaa Yhdysvalloissa 1970-luvulla toimineeseen Combahee River Collective -yhteisöön. Yhteisössä sosiaalinen identiteetti käsitettiin tapana rakentaa poliittista liikettä heille, joiden ääni työntekijämiehiä korostavassa vasemmistolaisessa politiikassa ei kuulunut.

Táíwò osoittaa, että eliitti ei nappaa itselleen yhteisiä resursseja vain kehittyvissä maissa. Materian ohella se ottaa haltuun ideoita ja jopa poliittisia liikkeitä.

Identiteettipolitiikan alkuperäisenä ajatuksena oli muotoilla poliittista strategiaa sosiaalisten, rodullisten ja luokkaidentiteettien kautta. Se tarkoittaa, että pohditaan oman viiteryhmän todellisia tarpeita ja sitä, kenellä on parhaat resurssit niiden vaatimiseksi. Identiteettipolitiikan merkitys kuitenkin muuttui ajan saatossa.

Táíwò esittää, että jossain vaiheessa identiteettipolitiikasta tuli maailman selittämistä, ei niinkään työkalu sen muuttamiseksi. Táíwò satirisoi, että eliitin kaappaamassa identiteettipolitiikassa CIA:n entinen johtaja ja naapuruston joogaharrastajat ovat samassa poliittisessa asemassa, koska kummatkin ovat valkoisia naisia.

Táíwò kirjoittaa, kuinka eliitti ei ota haltuun ainoastaan materiaalisia resursseja, vaan myös identiteettipolitiikan kaltaisia poliittisia liikkeitä ja jopa halujamme. Eliitti omi hänen mukaansa radikaalin sateenkariväestön vapautusliikkeen, josta tuli enenevissä määrin tasavertaiseen avioliittoon typistyvä liike. Samoin yliopistomaailmassa, jota Táíwò sisältäpäin kritisoi, radikaali aktivistien kehittämä teoria menettää toiminnan ulottuvuuden.

Tutkijat Eve Tuck ja K. Wayne Yang kirjoittavat vaikutusvaltaisessa artikkelissaan, että dekolonisaation yhteydessä ei yliopistoissa puhuta enää maiden palauttamisessa alkuperäiskansoille, vaan siitä on tullut metafora parempaan maailmaan, edustukseen ja kielenkäyttöön. Politiikan tutkija Genevieve Fuji Johnson argumentoikin, että tällainen muodonmuutos sivuuttaa olennaiset ja vaikeammat kysymykset järjestelmällisestä rasismista.

Rakenteet synnyttävät eliittejä

Tosin kuin salaliittoteoreetikot esittävät, eliitin kaappaus ei tarkoita pientä joukkoa superrikkaita maailmankahvassa. Táíwò analysoi sitä sen sijaan prosessina, jossa yksilöt ovat lopulta sivuosassa. Kyse on ensisijaisesti rakenteista, jotka synnyttävät eliittejä erityisesti silloin, kun valta on jakautunut epätasaisesti. Eliitti omii asioita näkyvimmin kansallisella tasolla, kuten valtion resurssien jakautumisessa hyvin toimeentuleville, mutta tuhoisinta elitismi on nykyään paikallisella ja kansainvälisellä tasolla, Táíwò arvioi.

Eliitin kaappausta tapahtuu jo siinä, miten huomiomme kohdistuu päivänpoliittisiin aiheisiin. Kohussa influenssereille tarjotusta kirjoituskurssista käsikirjoitus on tavallaan ennalta annettu. Sosiaalisen median käyttäjää rohkaistaan reagoimaan jommankumman puolesta: oletko influenssereiden vai kirjailijoiden puolella. Jos koko keskustelu tuntuu keinotekoiselta, se myös onkin sitä: sosiaalisen median rakenteiden muokkaamaa.

Huomio on resurssi, jota useimmilla ihmisillä on vähän, mutta ei paljon parjatun keskittymiskyvyn huonontumisen takia – vaan koska ylikansalliset yritykset ja heidän algoritminsa luovat sille huonot olosuhteet.

Táíwòn mukaan ei ole niin, että olemassa oleva eliitti hallitsee X:n (entinen Twitter) keskustelua, vaan alustan rakenteet luovat jälleen eliitin. Algoritmi suosii yksinkertaistavia mielipiteitä sekä reaktiivista käyttäytymistä, ja näin käyttäytyvistä tulee Twitterin näkyvimpiä ja seuratuimpia. He saattavat olla keitä tahansa ja keskenään hyvin eri mieltä.

Kyse on huomiotaloudesta, joka ei ole vain trendikäs käsite, vaan uusi ja merkittävä talouden ala. Huomio on resurssi, jota useimmilla ihmisillä on vähän, mutta ei paljon parjatun keskittymiskyvyn huonontumisen takia – vaan koska ylikansalliset yritykset ja heidän algoritminsa luovat sille huonot olosuhteet.

Oikeudenmukaisuuden painavien kysymysten sijaan huomio keskittyy näiden kysymysten esittäjiin. Tutkija William Davies on puhunut reaktiotaloudesta: tärkein ja palkittavin teko algoritmien näkökulmasta on reagoida, kiinnittää itsensä tiettyyn asiaan sen edustajan välityksellä. Siksi demokraattinen politiikka ei kenties voi luontaisen hitautensa takia pysyä perässä.

Eliitti, joka ei omista mitään

Ajatus rakenteiden luomasta eliitistä on myös läsnä elokuvissa kuten Triangle of Sadness. Ruben Östlundin ohjaamassa satiirissa mallipariskunta pääsee kaupallisena yhteistyönä luksusristeilijälle superrikkaiden kanssa. Laivan miehistö esitetään vastakohtana sen asiakkaille, joihin kuuluu esimerkiksi venäläinen oligarkki, suomalainen IT-miljonääri ja brittiläinen asekauppias. Kun heidän illallisensa päättyy merisairauteen, kurinalainen komppania siivoojia huolehtii sotkuista.

Kiinnostava käänne tapahtuu, kun kummankin kerroksen väki haaksirikkoutuu autiolle saarelle. Vanhat hierarkiat eivät enää päde. Tämän tajuaa siivooja, joka ainoana porukasta osaa kalastaa ja tehdä tulen. Hän alkaa johtamaan pientä yhteisöä vaatien muilta täydellistä alistumista. Hän ottaa itselleen parhaan yösijan ja mallipariskunnan miehen rakastajakseen, antaen tälle vaivanpalkaksi pieniä lahjoja.

Osat ovat kääntyneet ja uudessa tilanteessa siivooja alkaa pelätä, että heidät pelastetaan saarelta. Elokuvan lopussa hän joutuu valitsemaan, onko ihmishengen uhraaminen saavutetun aseman säilyttämisen arvoista. Eliitin suurimpana pelkona on heidän asemaansa ylläpitävien rakenteiden menettäminen.

Yhteiskunnan eliitti ja sitä vastaan kapinoivien osattomien kuvaus on palannut elokuviin, mutta myös yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Eliitin olemassaolo on kiistämätön tosiasia, mutta tarvitaan varovaista erottelua sen eri muotojen välillä.

Tässä myös moni eliitin vastainen poliittinen kamppailu ajautuu harhaan. Ne, jotka vastustavat Ukrainan aseellista tukea sen perusteella, että se jollain tasolla hyödyttää Yhdysvaltain aseteollisuuden ympäröimää eliittiä, eivät näe, että imperialistista eliittiä voi purkaa vain tuhoamalla imperialismia johdonmukaisesti myös Venäjällä. On hyvä muistaa miten oligarkkivaltio syntyi: Neuvostoliiton romahdusta seurasi yksi valtavimmista eliitin kaappauksista ikinä, resurssien uudelleenjako, jota lännen toimet edesauttoivat.

Venäjällä ökyrikasta eliittiä edelsi Neuvostoliiton vähemmän rikas, mutta yhtä aito eliitti. Poliittisen johdon lisäksi eliittiä edustivat erityisesti neuvostotalouden suunnittelijat ja managerit. Heistä tuli merkittävä este Neuvostotalouden kehittymiselle. Jo 1940-luvulla tapahtui tärkeitä matemaattisia läpimurtoja, jotka olisivat mahdollistaneet paljon laajemman ja järjestelmällisemmän talouden suunnittelun, mutta nämä eivät sopineet taloussuunnittelijoiden eliitille, jota kiinnosti vain viisivuotissuunnitelman toteutus.

Tämä on jokaisen eliitin pohjimmainen olemus – ei rahallinen rikkaus tai edes kyky päättää maailman menosta, vaan valta ylläpitää rakenteita, jotka luovat eliitin.

Yhteiskunnan eliitti ja sitä vastaan kapinoivien osattomien kuvaus on palannut elokuviin, mutta myös yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Eliitin olemassaolo on kiistämätön tosiasia, mutta tarvitaan varovaista erottelua sen eri muotojen välillä. Lisäksi eliitin analysoiminen erillisenä rakenteista, jotka jatkuvasti luovat uusia eliittejä, johtaa haitallisiin mielikuviin ja uusien, populististen eliittien valtaannousuun.

FM Ville Louekari on väitöstutkija eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa koskee utopia-ajattelua politiikassa.

Artikkeli on osa Eurostorie-juttusarjaa.

Eurostorie-articles in english.
Eurostorie artiklar på svenska.

Artikkelikuva: PublicDomainPictures / Pixabay

Julkaisu Eurostorie: Keitä saa kutsua eliitiksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on osoittanut, että hegemoniset historiat Euroopan sisäisestä kehityksestä ja sen suhteesta Venäjään täytyy miettiä uudelleen. Jos länsimaisen oikeusvaltion ihannetta käytetään lähimenneisyyden arviointiin, on otettava huomioon abstraktien arvojen ja arkipäiväisen elämän ero. Kaikki sosialististen diktatuurien kansalaiset eivät nähneet autoritääristä ja valehtelevaa valtiota onnellisuuttaan uhkaavana tekijänä, eivätkä kaikki liberaalin lännen asukkaat ole syntyneet vapaiksi tavoittelemaan omaa onneaan.

Kylmän sodan mustavalkoista kaksijakoisuutta heijasteleva selitysmalli peittää historiallisia jatkuvuuksia, ajatusten ja yhteiskunnallisen muutoksen syy-seurauksia sekä erilaisia tapoja yhdistää ideologia ja arki jokapäiväisessä elämässä. Keskittyminen kylmään sotaan ja siitä johdetun kategorisoinnin ulottaminen yhteiskunnallisen elämän kaikille aloille on osoittautunut epähistorialliseksi.

Jos otetaan lähtökohdaksi 1900-luvun suomalaisen yhteiskuntahistorian uudelleenarviointi sitä silmällä pitäen, kuinka Suomi on erilainen tai samankaltainen suhteessa muuhun Eurooppaan, Itä-Eurooppa-vertailu on perusteltua. Suomen asema niin kutsuttuna reunavaltiona – eli Neuvostoliiton itäeurooppalaisena rajanaapurina – on tietysti historiantutkimuksessa tunnustettu fakta, jonka vaikutusta suomalaisen yhteiskuntaan ei ole vähätelty. On julkaistu pätevää vertailevaa tutkimusta Suomen ja muiden reunavaltioiden poliittisen kulttuurin eroista ja yhteneväisyyksistä.

Toisen maailmansodan jälkeistä suomalaista kehitystä on kuitenkin harvoin suhteutettu muihin reunavaltioihin. Erityisesti sodan jälkeisen maatalous- ja väestöpolitiikan, luonnonvarojen hallinnan sekä kansallisen talouden jälleenrakentamisprosessin alueilla vertailu Itä-Euroopan maiden välillä voi tuottaa uusia näkökulmia kansallisiksi ajateltuihin kehityskulkuihin. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kuitenkaan kieltää päivänselvien erojen olemassaoloa: esimerkiksi Neuvostoliitto ei miehittänyt Suomea, toisin kuin lähes kaikki muut reunavaltiot.

Maareformi ja uudelleenasuttaminen Suomessa ja muualla Itä-Euroopassa

Vertailun esteenä on enimmäkseen ajatus toisen maailmansodan jälkeen syntyneistä Itä-Euroopan diktatuureista, joita myös Itä-blokiksi kutsuttiin, homogeenisena kokonaisuutena – mitä ne eivät olleet. Lisäksi toisen maailmansodan jälkeen Suomi halusi tehdä sekä selkeän eron Itä-Euroopan maihin että korostaa omaa pohjoismaista historiaansa.

Yhteiskuntatieteissä on tullut tavaksi asemoida Suomi erityiseksi ”itä-pohjoiseksi” osaksi Pohjoismaita. Erilaiset jaottelut ja uudet käsitteet eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että historiansa puolesta Suomi eroaa selkeästi sekä Itä-Euroopan että pohjoismaiden viiteryhmistä (jotka molemmat ovat joukko hyvinkin erilaisia maita), mutta samalla sillä on yhtäläisyyksiä monien näihin kuuluvien maiden kanssa.  

Ennen toista maailmansotaa Suomi oli osa Itä-Euroopan ”vihreää vyöhykettä”, jossa oli tapana tasata eriarvoisuutta ja ratkoa sosiaalisia ongelmia maaomaisuuden uudelleenjaoilla. Näissä maissa maanomistaminen ja maaseudun kulttuuri muodostivat kansallisen identiteetin kovan ytimen.

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että lähes kaikki reunavaltiot aloittivat sodan jälkeisen yhteiskunnan jälleenrakentamisen valtavalla maaomaisuuden uudelleenjaolla. Maareformin pintapuolinen perustelu myötäili monissa reunavaltioissa sosialistista ideologiaa, mutta käytännön alkusyy maanjaolle olivat ne miljoonat pakolaiset, jotka toisen maailmansodan loppuvaiheessa täytyi uudelleenasuttaa koko reunavaltiovyöhykkeen pituudella.

Suomessa on kirjoitettu paljon evakkojen ja sotaveteraanien asuttamisesta, mutta harvemmin osana Itä-Euroopan laajuista uudelleenasuttamisten aaltoa.

”Vihreä vyöhyke” – Itä-Euroopan maaseutu – oli toisen maailmansodan verisimpien alalukujen näyttämö: miljoonia ihmisiä oli kuollut, ja kokonaisia väestönosia esimerkiksi juutalaiset vähemmistöt kulttuureineen ja historioineen oli pyyhitty pois. Sodan jälkeen Itä-Euroopan kartta järjesteltiin uudelleen, jonka seurauksena miljoonat ihmiset joutuivat etsimään uuden kodin itselleen.

Suomessa on kirjoitettu paljon evakkojen ja sotaveteraanien asuttamisesta, mutta harvemmin osana Itä-Euroopan laajuista uudelleenasuttamisten aaltoa. Vuonna 1945 Puola ajoi etniset saksalaiset pois maasta, ja maahan tuli satojatuhansia ukrainalaisia. Tšekkoslovakia ja Jugoslavia karkottivat saksalaiset ja osan unkarilaisvähemmistöistään. Jugoslavia asutti heidän tilalleen köyhiä väestöryhmiä Makedoniasta, Bosniasta ja Montenegrosta. Tšekkoslovakia ”vaihtoi” unkarilaiset slovakkeihin Unkarin kanssa. Bulgaria karkotti satojatuhansia etnisiä turkkilaisia.

Toisin kuin muut Keski-Euroopan maat, Romania puolestaan ei karkottanut saksalaista väestöä. Se vain pakkolunasti heidän maansa ja antoi ne ukrainalaisille ja bulgarialaisille uudisasukkaille. Arviot Itä-Saksaan saapuneiden pakolaisten määrästä vaihtelevat, mutta DDR:n oli vuoteen 1950 mennessä pitänyt uudelleenasuttaa yli neljä miljoonaa ihmistä.

Usein paikallistasolla ainoa tapa integroida valtava määrä uusia – väkivallan traumatisoimia – asukkaita hallintojärjestelmiin ja rakentaa maatalouden rakenteet uudelleen oli antaa ihmisille maata – ja toivoa, että aika parantaisi pahimmat haavat. Sotia seuranneina vuosikymmeninä ”vihreän vyöhykkeen” valtiot kohtasivat samankaltaisia haasteita koskien asutuspolitiikkaa ja kansallisen maatalouden sopeuttamista globaaleihin markkinoihin, mutta käytetyt keinot vaihtelivat suuresti. Maaseudun modernisoinnin jokainen maa kuitenkin hoiti yhdistelemällä lakia, poliittista ohjausta ja taloudellisia kannustimia – ja missään projekti ei toteutunut kuin oli alun perin tarkoitettu.

Ideologia, laki, ja maaseudun modernisointi

Maanviljelijät ympäri Itä-Eurooppaa, sekä ”vanhat” viljelijät että uudet tulokkaat, olivat suurelta osin maaomaisuuden uusjaon puolella ja ymmärsivät projektin välttämättömyyden. Esimerkiksi Itä-Saksassa asiasta äänestettiin ja valtaosa äänestäjistä kannatti maareformia.

Uusjako kuitenkin aloitti valtavan maaseudun muutosprosessin ja toista maailmansotaa edeltävään aikaan ei ollut enää paluuta. Maaseuduilla ”uusien tulokkaiden” ja vanhan väestön välit usein kiristyivät. Pakon edessä asutetut ”uustalonpojat” eivät monesti joko osanneet viljellä maata ollenkaan tai eivät olleet tottuneet uuden asuinseutunsa maaperän, sään ja viljelyskasvien erityislaatuisuuksiin: läpi Itä-Euroopan uudet maatilat olivat suurelta osin kannattamattomia.

Maareformit olivat myös luoneet suuremman, rakenteellisen ongelman. Reformien seuraus oli valtava määrä pientiloja, jotka eivät olleet teknologisen kehityksen myötä ja globaalien markkinoiden puristuksessa enää kannattavia. Itä-Euroopassa kehitys vei kohti yhä suurempia yksiköitä. Maatalouskollektiivit olivat sosialistisen ideologian kannalta puhdasoppinen vaihtoehto, mutta eivät mitenkään ilmiselvä lopputulos, varsinkaan kun maanviljelijät lähes aina vastustivat kollektiiveihin siirtymistä.

Uusjako kuitenkin aloitti valtavan maaseudun muutosprosessin ja toista maailmansotaa edeltävään aikaan ei ollut enää paluuta. Maaseuduilla ”uusien tulokkaiden” ja vanhan väestön välit usein kiristyivät.

Itä-Euroopan maat joutuivat kukin tulemaan toimeen rakenteellisesti vinoutuneen maataloustuotannon kanssa ja kokeilivat sen korjaamiseen tulevina vuosikymmeninä erilaisia yhdistelmiä suoraa pakottamista, maaseudun yhteisöjen itsehallinnon lisäämistä ja rahallista subventointia, jolla pyrittiin ohjaamaan maanviljelijöitä sopeuttamaan tuotantonsa haluttuun suuntaan.

Maaseudun historia Itä-Euroopassa ei ole – ei Suomen eikä muidenkaan maiden kohdalla – suoraviivainen narratiivi valtiollisesta ohjauksesta ja maaseudun identiteettien poliittisesta alistamisesta vaan monimutkainen prosessi, jossa talous, poliittiset ideologiat, laki ja paikalliset identiteetit dynaamisessa vuorovaikutuksessa loivat erilaisia maatalouden muotoja.

Esimerkiksi Puolassa hallitus pyrki kollektivisoimaan maaseudun pientiloja vuosien ajan, mutta joutui vuonna 1956 avoimen kapinan edessä myöntämään tappionsa. Puolan maataloudesta tuli kummallinen pientilavaltainen perinteisten arvojen läpikyllästämä valtio sellaisen valtion sisällä, joka vannoi yksityisomaisuuden hävittämisen nimeen.

Itä-Saksassa kollektivisointi toteutettiin pakolla talvella 1959–60 useiden vuosien suostuttelun, pakottamisen ja erilaisten projektien epäonnistuttua. Nitisevä ja natiseva rakennelma saatiin pidettyä kasassa vain myöntämällä kollektiiveille diktatuurin mittakaavassa huomattava määrä itsehallintoa, jota hallitus pyrki kaikin keinoin peruuttamaan 1970– ja 80-luvuilla.

Ilmastonmuutos tulee – sodista riippumatta – määrittämään ihmislajin elämänmuotoa tulevina vuosisatoina. Siksi suhteemme maahan ja sen hyödyntämiseen tulisi olla myös historian tutkimukselle tärkeää.

Molemmissa maissa taloudellisesti kannattava, omavaraisuuden takaava maatalous oli poliittinen prioriteetti, mutta kaukainen haave. Sen eteen tehtiin kuitenkin töitä, ja huolimatta siitä, että julkisesti vannottiin ”sosialistisen maaseudun” ensisijaisuutta, käytännön tasolla kannattavuus ajoi ideologian edelle.

Suomessa toisen maailmansodan jälkeinen maareformi loi valtavan pientilojen uuden kerrostuman maahan, joka oli jo valmiiksi täynnä pieniä viljelytiloja. Vaikka oikeusjärjestelmä tunnusti yksityisomaisuuden pyhyyden, kansallinen talouspolitiikka varsinkin vuodesta 1956 eteenpäin käytännössä teki suuresta osasta pientiloja kannattamattomia.

Valtion päätös tukea vain lähtökohtaisesti taloudellisesti kannattavaa maanviljelyä, suuren luokan modernisointiprojektit sekä metsätalouden murros autioittivat satoja tuhansia pientiloja, jotka olivat syntyneet toisen maailmansodan jälkeisessä maareformissa. 1960-luvulta lähtien ympäristö, vesi- ja metsälainsäädännön uudistukset sementoivat maaseudun yhdistysten ja toimikuntien aseman oman yhteisönsä yhteisen varallisuuden vartioijina, hallinnoijina ja edusmiehinä.

Maa, historia ja identiteetti

Viime vuosisadan poliittiset ideologiat ovat saattaneet kuolla tai muuttaa muotoaan, mutta sosiaaliset rakenteet, arvostukset ja maailmankatsomukset, joita ne loivat, ovat elossa ja vaikuttavat Euroopan arkipäivään. Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeinen maareformi ja pakolaisten uudelleenasuttaminen Euroopassa olivat massiivisia projekteja, jotka olivat vain joiltain osin poliittisilla ideologioilla perustellut, mutta vaikuttivat täysin kiistatta suoraan miljoonien ihmisten elämään.

Maan, identiteetin ja historian yhteenkuuluvuus tulee ilmeiseksi kriiseissä, kuten Venäjän hyökkäyssota on osoittanut. On kuitenkin hyvä muistaa, että ilmastonmuutos tulee – sodista riippumatta – määrittämään ihmislajin elämänmuotoa tulevina vuosisatoina. Siksi suhteemme maahan ja sen hyödyntämiseen tulisi olla myös historian tutkimukselle tärkeää. 1900-luku on osoittautunut pitkäksi vuosisadaksi – se ei suostu päättymään. Jotta ymmärtäisimme sen haamuja oikein, meidän täytyy kyetä ymmärtämään sitä aina uudelleen, löytäen jatkuvuuksia ja katkoksia, joiden merkitys on aiemmin tuntunut vähäpätöiseltä. 

OTT Ville Erkkilä on yliopistotutkija Suomen akatemian eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historiantutkimuksen EuroStorie-huippuyksikössä, Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Artikkeli on osa Eurostorie-juttusarjaa.
Eurostorie articles in english.
Eurostorie artiklar på svenska.

Artikkelikuva: Anna Schavikin / Pixabay

Julkaisu Eurostorie: Suomen itäeurooppalainen historia – Maaseutu, muuttoliike ja modernisaatio ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Filosofit ovat pohtineet konfliktien luonnetta sekä niiden mahdollisia haittoja ja hyötyjä jo 400-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Kaksi merkittävää länsimaalaista teoreetikkoa, antiikin kreikkalainen filosofi Aristoteles (384–322 eaa.) ja italialainen valtiomies Niccolò Machiavelli (1469–1527), käsittelivät kirjoituksissaan valtion sisäisiä kahinoita.

Sekä Aristoteles että Machiavelli kuvaavat eliitin ja kansan välistä sovittamatonta ristiriitaa. Molemmat heistä pitivät konfliktin ratkaisuna sekoitettua valtiomuotoa, eli yhdistelmää demokratiasta, monarkiasta ja aristokratiasta tai sekoitusta oligarkiasta ja demokratiasta.

Silti Aristoteles ja Machiavelli ymmärsivät eri tavoin sen, miten ristiriita käytännössä ratkaistaisiin. Aristoteles piti konfliktin ratkaisuna vahvaa keskiluokkaa, joka olisi hallitsevassa asemassa. Machiavelli sen sijaan sivuutti keskiluokan ja piti ihanteellisena tilannetta, jossa kansa valvoo eliittiä.

Aristoteleen ja Machiavellin näkemykset nostavatkin esiin kysymyksen: Onko poliittinen konflikti väistämättä aina uhka vai piileekö siinä mahdollisuuden siemen?

Konflikti jatkuvana valtakamppailuna

Aristoteleen mukaan erilaiset taloudelliset ja poliittiset ongelmat voivat aiheuttaa valtiomuodon muutoksen tai jopa tuhon. Hän kuvasi kirjoituksissaan, kuinka sisäisestä epäoikeudenmukaisuudesta aiheutuva sairaus voi saada kaupunkivaltion oireilemaan ja lopulta syövän tavoin rappeuttaa sen sisältäpäin ilman ulkoista vaikutusta. Aristoteleen keskeinen politiikan teoriaa käsittelevä teos Politiikka tulisikin nähdä ensisijaisesti pyrkimyksenä paikantaa sairauden aiheuttaja sekä yrityksenä löytää lääke kyseiseen tautiin.

Aristoteles oli ajattelussaan erityisen kiinnostunut konflikteista, jotka ilmenivät kahden sosiaaliluokan, rikkaiden ja köyhien välillä. Hän pohti distributiivisen oikeudenmukaisuuden – jolla tarkoitetaan lähinnä virkojen ja varallisuuden jakamista – merkitystä konfliktien taustalla, tasavertaisuuden ja hallitsemisen suhdetta sekä kysymystä vakaimmasta hallitusmuodosta.  

Ratkaisuna sisäisiin konflikteihin Aristoteles ehdotti valtiomuotoa, jossa keskiluokka olisi suurempi kuin kaksi muuta luokkaa eli rikkaat ja köyhät. Tällöin keskiluokka tasapainottaisi muiden luokkien välisiä kiistoja ja estäisi vain yhden luokan valtaannousun.

Vaihtoehtona suurelle valtaapitävälle keskiluokalle Aristoteles piti sekavaltiojärjestelmää. Siinä sekoittuisivat erilaiset elementit demokratiasta ja oligarkiasta. Näitä kahta valtiomuotoa yhdistää ajatus siitä, ettei vain yksi sosiaaliluokka olisi yksinään vallassa.

Vaikka Aristoteles myönsikin, että suuri keskiluokka on ilmiönä harvinainen, oli hänen ajatuksensa vallan jakautumisesta merkittävä. Aristoteleelle sisäiset konfliktit aiheutuivat pääosin kahden ryhmän, rikkaiden ja köyhien, välisestä valtakamppailusta ja ratkaisu ongelmaan löytyisi ensisijaisesti valtiomuodosta.

Vaihtoehtona suurelle valtaapitävälle keskiluokalle Aristoteles piti sekavaltiojärjestelmää. Siinä sekoittuisivat erilaiset elementit demokratiasta ja oligarkiasta. Näitä kahta valtiomuotoa yhdistää ajatus siitä, ettei vain yksi sosiaaliluokka olisi yksinään vallassa. Aristoteles kirjoittikin, että muutoksissa sekavaltiomuodosta yksinkertaiseksi valtiomuodoksi joudutaan väistämättä epätasapainoiseen tilanteeseen.

Jos köyhät saavat yliotteen, valtiosta tulee demokratia, ja mikäli rikkailla on valta, siitä tulee oligarkia. Aristoteles totesi, ettei yhteinen ja tasapuolinen valtiomuoto olisi mahdollinen tämänkaltaisessa tilanteessa. Suuri keskiluokka tai sekoitettu valtiomuoto toimisi eräänlaisena takeena sille, ettei kahden sosiaaliluokan konfliktista aiheuttaisi valtiomuodon jatkuvaa murrosta.

Instituutioiden rooli konfliktien ennaltaehkäisemisessä

Lähes 1900 vuotta Aristotelesta myöhemmin Machiavelli kirjoitti teoksessaan Valtiollisia mietelmiä Aristoteleen tavoin, kuinka rikkaiden ja köyhien välinen ristiriita aiheuttaa jatkuvan sisäisen konfliktin. Aristoteleesta poiketen Machiavelli näki sisäisen konfliktin myös mahdollisuutena muodostaa tasapuolisempi valtiomuoto.

Machiavelli ei ollut yksinomaan kiinnostunut sisäisistä konflikteista, vaan hän tutki myös ulkoisten ja sisäisten konfliktin välistä vastakkainasettelua. Spartan ja Rooman esimerkkejä käyttäen Machiavelli pohti teoksessaan, kumpi olisi parempi, sisäinen harmonia vai eripuraisuus.

Kynnyskysymykseksi Machiavellille muodostui valtion ulkopolitiikka. Mikäli valtion halutaan Rooman tavoin tulevan mahtavaksi imperiumiksi, tulisi sisäiset kiistat hyväksyä. Toisaalta jos valtion halutaan Spartan tavoin elävän pienenä ja pitkäikäisenä valtiona ilman valloituksia, tulisi sen kaikin keinoin pyrkiä estämään Rooman imperiumille ominaiset ristiriidat rikkaiden ja köyhien välillä.

Machiavelli katsoi, että valtiossa tulisi olla instituutioita, joiden avulla kansalaiset voisivat ilmaista turhautuneisuuttaan. Jos kansalaisille ei annettaisi tällaista mahdollisuutta, se löytäisi väkivaltaisen tavan purkautua.

Machiavelli kannatti rauhallisen Spartan sijaan Rooman kaltaista imperiumia, jossa sisäisille kahinoille annettiin tilaa.

Machiavelli oli kuitenkin tarkka siitä, minkälaiset konfliktit ovat hyväksyttäviä valtioissa. Hän vastusti väkivaltaisia konflikteja ja katsoi, että ristiriidat tulisi selvittää valtion taholla. Machiavelli katsoi, että valtiossa tulisi olla instituutioita, joiden avulla kansalaiset voisivat ilmaista turhautuneisuuttaan. Jos kansalaisille ei annettaisi tällaista mahdollisuutta, se löytäisi väkivaltaisen tavan purkautua.

Machiavellin mukaan tällaiset konfliktit ovat vääränlaisia, ja yhteiskunnan tehtävä on pyrkiä instituutioiden avulla ennaltaehkäisemään niitä.

Faktioiden väliset konfliktit valtion sairautena  

Aristoteleen tavoin myös Machiavelli oli huolissaan puolueryhmittymien eli faktioiden välisistä konflikteista. Machiavellin tulkinta faktioista on samankaltainen kuin Aristoteleen kuvaus kahden sosiaaliluokan välisestä jatkuvasta kamppailusta ja kyvyttömyydestä löytää yhteistä valtiomuotoa.

Molempien ajattelijoiden mukaan puolueryhmittymien väliset konfliktit ovat ensisijaisesti kahden omaa etuaan ajavan ryhmittymän välisiä kiistoja, joissa kaupunkivaltion ja kansalaisten yhteinen etu jää syrjään.

Tämänkaltaiset ryhmittymät muodostuvat usein vahvojen kansankiihottajien eli demagogisten johtajien ympärille. Sekä Aristoteles että Machiavelli pitivät ryhmäetujen ajamisesta syntyviä konflikteja negatiivisina konflikteina, joita tulisi valtioissa välttää sairauden tavoin.

Molempien ajattelijoiden mukaan puolueryhmittymien väliset konfliktit ovat ensisijaisesti kahden omaa etuaan ajavan ryhmittymän välisiä kiistoja, joissa kaupunkivaltion ja kansalaisten yhteinen etu jää syrjään.

Myös ateenalainen historioitsija Thukydides kuvaa 400-luvulla eaa. teoksessaan Peloponnesolaissota tilannetta, joka muistuttaa myöhemmin Aristoteleen ja Machiavellin pahekusmaa konfliktia:

”[…]väittäessään pitävänsä silmällä yhteistä hyvää ovat ajatelleet vain omaa etuansa, ovat taistelleet keskenään päästäkseen voitolle, ovat uskaltautuneet mitä kauheimpiin tekoihin ja vielä kauheamman koston harjoittamiseen. He eivät ole välittäneet oikeudesta eivätkä yhteishyvästä, vaan ovat menneet niin pitkälle kuin on mieli tehnyt.”

Thukydideen kuvaamassa tilanteessa vahvat puoluejohtajat johtavat ryhmittymiä, jotka oman edun nimissä tekevät kauheuksia toisen puolueen edustajille. Ryhmäkiistat kuvataan tässä aristokraattien ja demokraattien, eliitin ja kansan välisinä. Kysymykseksi nousee, kuinka poliittinen järjestelmä tulisi muodostaa, jotta vältyttäisiin Aristoteleen kuvaamalta jatkuvalta valtataistelukamppailulta.

Keskeinen ero Aristoteleen ja Machiavellin näkemyksissä liittyy juuri valtakamppailuihin ja vallan jakautumiseen: Aristoteles painotti sekä rikkaiden että köyhien taipumusta tavoitella valtaa. Machiavellille oli ilmeistä, että eliitti on suurempi uhka.

Konflikti mahdollisuutena tasapainoisempaan valtiomuotoon

Machiavelli oli erityisen huolissaan valtiosta, jossa valta olisi täysin eliitin käsissä ilman minkäänlaista vastavoimaa tai tarkistusmekanismeja. Eliitillä on Machiavellin mukaan muita luokkia suurempi alttius pyrkiä yksinomaiseen valtaan ja asettaa kansa alistettuun asemaan.

Machiavelli ehdottikin, että kansan tulisi valvoa eliitin valtaa, ettei näin tapahtuisi. Sekavaltiojärjestelmässä, jossa on piirteitä aristokratiasta, demokratiasta ja kuninkaanvallasta, ei eliitti voisi nousta jakamattomaan valtaan.

Roomaa esimerkkinä käyttäen Machiavelli osoitti, kuinka sisäiset kiistat voivat tuottaa uusia toimivia instituutioita ja siten muuttaa valtiomuotoa sekavaltiojärjestelmän suuntaan. Hänelle instituutiot olivat olennaisessa osassa, kun pyrittiin rajoittamaan eliitin valtaa.  

Ihannetapauksissa konfliktit siis luovat vallankäyttöä rajoittavia instituutioita. Machiavelli käytti tästä esimerkkinä kertomusta Tarquinius-suvusta. Suvun kuninkaiden kuoltua kansan ei ollut enää mahdollista pyytää heiltä apua eliitin väärinkäyttäessä asemaansa. Koska kuninkaiden mahdollinen apu ei ollut enää uhka, eliitti alkoi toimia mielivaltaisesti. Machiavelli korosti, että Rooman tulisi perustaa uusi instituutio, joka takaisi kansalle suojan eliitin mielivallalta.

Machiavellia seuraten eri instituutiot ja protestoiminen on osa tervettä valtiota, mitä ilman eripuraisuus voisi purkautua väkivalloin. Politiikassa onkin keskeistä erottaa toisistaan valtion terveyttä edistävät ja sairastumista aiheuttavat konfliktit.

Eliitin ja kansan välinen jatkuva eripura johti lopulta uuden instituution, kansantribuunien, perustamiseen. Tribuunit olivat vaaleilla valittuja virkamiehiä, joiden tehtävänä oli tarkistaa ja valvoa eliitin valtaa ja toimintaa.

Machiavelli näkee siten konfliktin myös mahdollisuutena. Sen kautta voi syntyä valtaa sääteleviä instituutioita. Kahden sosiaaliluokan välinen kamppailu ei aiheuttanutkaan Aristoteleen kuvaamaa jatkuvaa valtataistelua ja valtiomuodon heilahtelua oligarkian ja demokratian välillä. Päinvastoin sekä kansa että eliitti hyväksyttiin osaksi valtiomuotoa. Valtion sisäinen konflikti voikin siis olla positiivinen ja johtaa tasapainoiseen valtiomuotoon, jossa kansa jatkuvasti vahtii eliittiä.

Vaikka valtion tulisi pyrkiä välttämään faktioiden välisiä konflikteja, voivat jotkut poliittiset ristiriidat luoda uusia tarpeellisia instituutioita terveeseen valtiomuotoon. Machiavellia seuraten eri instituutiot ja protestoiminen on osa tervettä valtiota, mitä ilman eripuraisuus voisi purkautua väkivalloin. Politiikassa onkin keskeistä erottaa toisistaan valtion terveyttä edistävät ja sairastumista aiheuttavat konfliktit.  

VTM Aada Pettersson on väitöskirjatutkija eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Eurostorie-juttusarjaa.
Eurostorie-articles in english
Eurostorie artiklar på svenska

Artikkelikuva: Couleur / Pixabay

Julkaisu Eurostorie: Valtion sisäiset konfliktit: Terve vai sairas valtiomuoto? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eurooppalainen projekti on kriisissä. Pitkään jatkuneiden sisäisten vaikeuksien lisäksi muun muassa Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja koronaviruspandemia ovat viime vuosina pakottaneet pysähtymään ja pohtimaan eurooppalaisia arvoja sekä niiden toteutumista. Tässä keväällä 2024 julkaistavassa Eurostorie-artikkelisarjassa eurooppalaista jaettua arvopohjaa tarkastellaan kriittisesti monitieteisistä näkökulmista.

Euroopan unionin perustaviksi arvoiksi on nimetty muun muassa ihmisoikeudet, tasa-arvo ja demokratia. Näiden arvojen toteutuminen on aiempaa heikommissa kantimissa niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa. Voidaan myös kysyä, onko niiden korostaminen unionin tukipilareina historiallisesti tarkasteltuna perusteltua. Puhetta esimerkiksi oikeusvaltioperiaatteesta ja demokratiasta unionin perustavina arvoina voidaan pitää, ellei harhaanjohtavana, ainakin rajuna yksinkertaistuksena.

Artikkelisarjan seitsemän artikkelia avaavat ikkunoita eurooppalaisen politiikan kriiseihin oikeuden tutkimuksen, historian, aatehistorian ja politiikan tutkimuksen näkökulmista.

Historiallisesti Suomi on usein nähty saarekkeena, jonka historialla ei ole yhtymäkohtia esimerkiksi Itä-Euroopan entisiin valtiososialistisiin maihin. Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan myötä Suomen aseman yhteys ja samankaltaisuus Itä-Eurooppaan on kuitenkin korostunut uudella tavalla. Tämä avaa uusia mahdollisuuksia vertailevalle tutkimukselle Suomen ja niin kutsuttujen Visegrád-maiden historioista. Samalla avautuu uusia yllättäviäkin horisontteja tulevaan: esimerkiksi maankäyttöä koskevien uudistusten historia voi auttaa hahmottamaan tulevia ekologisia haasteita uudesta näkökulmasta.

Artikkelit ammentavat myös eurooppalaisesta aatehistoriasta, ja pohtivat sen kykyä valottaa nykyhetken poliittisia kriisejä kuten polarisaatiota ja totuudenjälkeisyyttä. Aristoteleen ja Machiavellin kaltaiset ajattelijat pitivät sisäisiä konflikteja keskeisenä osana hyvin toimivaa demokratiaa. Tästä näkökulmasta viimeaikaista konsensuksen murenemista ja polarisaatiota voitaisiin pitää myös mahdollisuutena, ei pelkkänä uhkana. Samalla kuitenkin muun muassa tasa-arvon ja vapauden toteutuminen on monella tapaa uhattuna.

Sen sijaan, että sosiaalinen media olisi kumonnut eliitin merkityksen julkisessa keskustelussa, se vaikuttaa luoneen uuden eliitin, jolla on yhä vahvempi rooli julkisen keskustelun suunnannäyttäjänä. Esimerkiksi pakolaisten kohtelu ja pakolaisuudesta käyty keskustelu tuottaa poliittisia hierarkioita, jotka asettuvat ristiriitaan poliittisen tasa-arvon kanssa.

Artikkelisarjan seitsemän artikkelia avaavat ikkunoita eurooppalaisen politiikan kriiseihin oikeuden tutkimuksen, historian, aatehistorian ja politiikan tutkimuksen näkökulmista. Kirjoittajat työskentelevät Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives (Eurostorie). Sarjan on toimittanut yhdessä lehden päätoimittajien kanssa Eurostoriessa tutkijatohtorina vuosina 2022–23 työskennellyt Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen Ari-Elmeri Hyvönen jahuippuyksikön johtaja Kaius Tuori.

Ari-Elmeri Hyvönen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hyvösen tutkimusintressejä ovat muun muassa politiikan ja kansainvälisten suhteiden teoria, totuuden rooli demokratiassa ja turvallisuuspolitiikka. Hyvönen on Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Artikkeli on johdanto Eurostorie-juttusarjaan.
Eurostorie-articles in english

Artikkelikuva: 652234 / Pixabay

Julkaisu Eurostorie: Näkökulmia eurooppalaisen projektin arvopohjaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.