Mikä on poliitikko?

Poliitikko tarkoittaa ihmistä, joka osallistuu yhteisistä asioista päättämiseen. Poliitikkoja ovat esimerkiksi kansanedustajat, ministerit ja kunnanvaltuutetut. Poliitikot valitaan vaaleissa. Suomessa järjestetään monia eri vaaleja, esimerkiksi kuntavaalit ja eduskuntavaalit.

Poliitikon työ on vaikeaa

Poliitikkojen työ on vaikeaa, koska heidän täytyy ottaa huomioon koko kansan etu. Heidän täytyy ottaa huomioon myös pienempien ryhmien etu. Heillä on omia periaatteita, mutta heidän täytyy tehdä käytännöllisiä päätöksiä. Periaatteita ja käytäntöä on joskus vaikea yhdistää.

Tilanteet muuttuvat koko ajan. Usein tilanteet ovat vaikeita. Yleensä poliitikot yrittävät tehdä parhaansa, jotta tilanteet ratkeavat.

Poliitikoilla on paljon valtaa ja paljon vastuuta. Poliitikot ymmärtävät yleensä itse nykyään entistä paremmin, millainen heidän tehtävänsä on. He tietävät, millainen rooli heillä on yhteiskunnassa.

Miten poliitikkoihin suhtauduttiin aikaisemmin?

Poliitikoista on käytetty monenlaisia nimityksiä eri puolilla Eurooppaa eri aikoina. Nimitykset kuvaavat sitä, miten ihmiset ovat suhtautuneet poliitikkoihin. Poliitikkoja on sanottu esimerkiksi valtiomiehiksi ja lainsäätäjiksi, kun heitä on arvostettu. Sana valtiomies voi kuitenkin antaa kuvan, että vain miehet voivat olla poliitikkoja. Myös naisia on ollut pitkään paljon mukana politiikassa, erityisesti Suomessa.

Poliitikkoja on myös haukuttu. Heitä on nimitetty esimerkiksi varkaiksi ja vallanhimoisiksi. Viime aikoina on puhuttu siitä, mikä ero on aktivistin ja poliitikon välillä. Molemmat haluavat muuttaa yhteiskuntaa, mutta he tekevät sen eri tavoilla. Aktivisti haluaa toimia ja poliitikko haluaa edustaa ja keskustella.

Kansalaiset arvostelevat poliitikkoja usein

Poliitikoilla on valtaa yhteiskunnassa. Siksi tavalliset kansalaiset arvostelevat heitä silloin, kun he toimivat huonosti. Poliitikkojen pitäisi edistää kansalaisten etua. He eivät saisi edistää omaa etuaan. Siksi ihmiset suuttuvat, jos poliitikko yrittää hyötyä omasta asemastaan.

Ihmiset kuitenkin odottavat poliitikoilta ristiriitaisia asioita. Joku ihminen voi esimerkiksi sanoa, että joku poliitikko ei ole tarpeeksi ammattimainen. Joku toinen voi olla sitä mieltä, että sama poliitikko on vain ammattilainen, joka yrittää tienata rahaa eikä halua aidosti edistää hyviä asioita.

Ihmiset arvostelevat poliitikkoja eri tavoilla. Heistä tehdään esimerkiksi pilakuvia lehtiin. Joskus heistä tehdään televisio-ohjelmiin sketsejä eli lyhyitä hauskoja esityksiä. Pilakuvat ja sketsit ovat yksi tapa, jolla ihmiset voivat arvostella poliitikkoja ja osallistua politiikkaan.

Nykyään ihmiset arvostelevat poliitikkoja myös netissä, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Siellä ihmiset haukkuvat usein poliitikkoja todella rumilla sanoilla.

Poliitikot joutuvat pelkäämään väkivaltaa

Poliitikon työ voi olla joskus myös vaarallista. Joskus ihmiset uhkailevat poliitikkoja. Yle teki kansanedustajille kyselyn vuonna 2024. Kyselyssä joka neljäs kansanedustaja kertoi, että häntä on uhkailtu tai joku on tehnyt hänelle väkivaltaa. Myös muissa maissa poliitikot kokevat joskus väkivaltaa.

Edustuksellisessa demokratiassa on pakko olla poliitikkoja

Demokratia on valtio jossa valta on kansalla. Edustuksellisessa demokratiassa kansalaiset valitsevat vaaleilla esimerkiksi kansanedustajat ja kunnanvaltuutetut. Nämä edustajat ja valtuutetut edustavat kansalaisia eduskunnassa ja kunnanvaltuustossa. Edustuksellisessa demokratiassa joidenkin ihmisten on pakko olla poliitikkoja. He päättävät yhteisistä asioista kaikkien kansalaisten puolesta.

Demokratia on muuttunut, koska viestintä on nykyään digitaalista eli se tapahtuu internetissä. Ihmiset haluavat, että poliitikot kuuntelevat heidän mielipiteitään, kun poliitikot tekevät päätöksiä. Nykyään on myös enemmän tapoja osallistua keskusteluun.

Suomi on demokratia, mutta kaikki maat eivät ole demokratioita. Esimerkiksi diktatuurissa ei ole vapaita vaaleja, joissa kansalaiset valitsevat, ketkä heitä edustavat. Silloin kansalla ei ole valtaa, vaan yksi ihminen päättää melkein kaikesta.

Demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu sekin, että kansalaisilla on oikeus arvostella poliitikkoja. Diktatuurissa ihminen voi joutua vankilaan, jos hän arvostelee niitä, joilla on valtaa. Demokratiassa sellaista ei tapahdu.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja dosentti Pasi Ihalainen. Hän on professori Jyväskylän yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Pasi Ihalaisen artikkelista, joka on julkaistu elokuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti Saavuta Asiantuntijapalvelut Oy:stä.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Miten ihmiset suhtautuvat poliitikkoihin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kriisi-sana tarkoitti aluksi vain yllättävää ja vaikeaa tilannetta, johon täytyy reagoida heti. Ensin sanaa käytettiin, kun puhuttiin sairauskohtauksesta. Vähitellen ihmiset alkoivat käyttää kriisi-sanaa monissa eri tilanteissa. Nykyisin puhutaan kriisistä silloinkin, kun tilanne ei ole yllättävä ja äkillinen eikä se vaadi nopeaa reagointia.

Poliitikot käyttävät kriisi-sanaa usein ja monesta asiasta. Poliitikot puhuvat esimerkiksi talouskriisistä ja ympäristökriisistä. Kriisi-sanaa käytetään myös monen muun yhteiskunnallisen ongelman yhteydessä. Poliitikko voi esimerkiksi sanoa, että on kriisi, kun Suomessa syntyy vähemmän lapsia kuin ennen.

Miksi kriisi-sanaa käytetään niin paljon?

Kriisi-sana korostaa, että tilanne on vakava. Sana kertoo, että jotain epänormaalia on tapahtunut tai tapahtuu. Kriisi-sana liittyy aina johonkin uhkaan: luonto, ihminen tai yhteiskunta ovat vaarassa.

Kun poliitikko käyttää tätä sanaa, hän kertoo, että asia on hänestä tärkeä. Samalla hän toivoo, että hänen viestinsä saa paljon huomiota. Ihmisiä kiinnostavat usein poikkeukselliset viestit. Jos viesti on yleinen ja kertoo tavallisista asioista, ihmisten huomiota voi olla vaikea saada. Uhkaava viesti pysäyttää ihmisen helpommin.

Mitä ongelmia kriisi-sanaan liittyy?

Monet kriisit ovat todellisia. Meillä on ollut esimerkiksi koronakriisi, ja maailmassa on ilmastokriisi.

Poliitikot voivat kuitenkin sanoa kriisiksi asiaa, joka ei ole kriisi kaikkien mielestä. Myös media toimii näin. Uutisia on paljon, ja eri mediat kilpailevat ihmisten huomiosta.

Kun kriisi-sanaa käytetään paljon, sen tehokkuus heikentyy. Samalla sanan merkityksestä tulee epäselvä, kun se ei enää liity vain tilanteisiin, jotka ovat oikeasti äkillisiä tai uhkaavia. Ihmisten on vaikea tietää, mikä tieto on totta ja miten asiat ovat oikeasti, jos kriisin tapaisia sanoja käytetään usein ja hyvin erilaisissa tilanteissa.

Jos ihmiset tottuvat siihen, että vakavaa ongelmaa sanotaan aina ”kriisiksi”, sanaa pitää käyttää todella monissa tilanteissa. Muuten ihmiset eivät ajattele, että ongelma on vakava.

Toisaalta puhe äkillisistä kriiseistä voi viedä myös liikaa huomiota muilta asioilta. Jos politiikassa tai mediassa puhutaan vain äkillisistä ja yllättävistä kriiseistä, emme ehkä huomaa muita ongelmia Suomen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa on paljon vakavia ongelmia, jotka eivät ilmene tai etene nopeasti. Esimerkiksi ihmisten taloudellinen eriarvoisuus on tällainen asia.

Jos näitä ongelmia ei korosteta sanomalla niitäkin kriiseiksi, ihmiset voivat tottua niihin. He voivat ajatella, että nämä asiat eivät ole kriisejä tai ongelmia, vaan tavallista elämää. Kuitenkin nämäkin asiat ovat suuria ongelmia, jotka päättäjien täytyy ratkaista.

Mitä kriisi-sanalle täytyisi tehdä?

Kriisi-sanaan liittyy siis paljon ongelmia. Siksi tämän sanan käyttöä täytyy tutkia kolmesta näkökulmasta:

• Mitä asioita sanotaan kriisiksi
• Miten kriisi-sanan käyttö ohjaa politiikkaa ja päätöksiä
• Millaista tietoa kansalaiset saavat?

Tämä tieto on tärkeää. Tutkijoiden ja päättäjien täytyy tietää, mitkä asiat ovat todellisia kriisejä ja millaisen tiedon ja tutkimuksen avulla näitä kriisejä voidaan ratkaista.

Kirjoittaja Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Teppo Eskelisen artikkelista, joka on julkaistu helmikuussa 2025. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti Saavuta Asiantuntijapalvelut Oy:stä

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Miksi kriisi-sana on yleinen politiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yle uutisoi hiljattain uuden Grand Egyptian Museumin (GEM) avaamisesta Gizassa, Egyptissä. Se on maailman suurin egyptiläistä arkeologista esineistöä esittelevä museo. Yksi peruste sille, miksei Rosettan kiveä tai muita British Museumissa ja muissa eurooppalaisissa museoissa olevia kansallisaarteita palauteta Egyptiin, on ollut se, että turvalliset ja ilmasto-olosuhteiltaan säädeltävät museotilat puuttuvat.

Huippumoderni GEM-museo on rakennettu täyttämään nämä edellytykset. Värikkäästi julkisuudessa esiintynyt egyptiläinen arkeologi ja entinen ministeri Zahi Hawass laittoi vireille vetoomuksen Rosettan kiven ja Pariisin Louvressa sijaitsevan Denderan eläinratareliefin palauttamiseksi Egyptin GEM-museoon. Julkinen vetoomus on kerännyt yli 300 000 allekirjoitusta.

Kolonialismin valtarakenteissa riistettyjen ihmisten kulttuuristen oikeuksien uudelleenrakentamista kutsutaan dekolonisaatioksi. Sitä on näkynyt viime vuosina myös Suomen museokentällä. Esimerkiksi Kansallismuseo on palauttanut ihmisjäänteitä alkuperäiskansojen edustajille Mesa Verde -kokoelmastaan sekä yli 2000 esinettä Siida-museoon.

Tänä kesänä Lahden museot palautti Viipuri-säätiön kokoelman saamelaistekstiilit Siidaan. Ruotsista Pälkäneelle palautetuista ihmisen pääkalloista uutisoitiin myös laajasti viime vuonna. Oikeus kulttuuriperintöön on noussut aiheeksi, joka puhututtaa asiantuntijoiden lisäksi suurta yleisöä.

Kulttuuriperinnön palautus – repatriaatio – edellyttää provenienssitutkimusta. Siinä selvitetään mahdollisimman kattavasti esineen tai taideteoksen omistajahistoriaa. Tutkimusala on saanut nykyisen muotonsa pitkälti sen selvitystyön tuloksena, jota on tehty natsi-Saksan juutalaisilta ryöstämän kulttuuriomaisuuden palauttamiseksi laillisille omistajilleen tai heidän perillisilleen.

Provenienssitutkimuksen merkitys on 2000-luvun kuluessa korostunut myös puhuttaessa kolonialismista. Kun keskustelu mediassa ja museoissa on laajentunut, muutkin konfliktit ja kumoukset ovat alkaneet saada huomiota. Nostan tässä tekstissä erityisesti esiin Venäjän vallankumouksen vaikutuksen suomalaisiin museokokoelmiin ja avaan sitä, millaiset eettiset kysymykset ovat vakiintuneet provenienssitutkimuksen osaksi ja muovanneet sen tavoitteita.

Mihin provenienssitutkimusta tarvitaan?

Taideteosten provenienssitutkimuksella on perinteisesti pyritty vahvistamaan tai kumoamaan teoksen aitouteen tai esimerkiksi ajoitukseen liittyviä epäilyksiä. Teoksen tai esineen olemassaololle on siis etsitty kirjallisia todisteita. Provenienssi on myös saattanut antaa uutta tietoa taideteoksen tekijästä tai alkuperäisestä tilaajasta. Proveniensseja ovat tutkineet erityisesti museot, keräilijät ja huutokaupat. Käytännön tutkimustyössä tutkitaan tyypillisesti itse esinettä ja siinä saatetaan hyödyntää myös teknisiä ja materiaalitutkimuksen menetelmiä. Lisäksi etsitään ja analysoidaan erilaisia arkisto- ja kirjallisuuslähteitä.

Proveniessitutkimukseen liittyy vahva eettinen ulottuvuus: se aloitetaan museoissa usein silloin, kun epäillään, että jokin esine tai tietyn keräilijän kokoelma on vaihtanut omistajaa epäoikeudenmukaisesti.

Nykyisin proveniessitutkimukseen liittyy vahva eettinen ulottuvuus: se aloitetaan museoissa usein silloin, kun epäillään, että jokin esine tai tietyn keräilijän kokoelma on vaihtanut omistajaa epäoikeudenmukaisesti. Esineeseen saattaa myös kohdistua palautusvaatimus (restitution claim).

Eettisen näkökulman syventyminen näkyy käsitteiden käytössä. Englanniksi käytetään usein termiä epäoikeudenmukainen viitekehys (context of injustice). Sillä tarkoitetaan yleensä selvien laittomuuksien sijaan olosuhteita, joissa yksittäiset ihmiset tai kansat ovat luopuneet kulttuuriomaisuudesta siksi, ettei heillä ole ollut aitoa mahdollisuutta valita toisin.

Natsi-Saksan jälkipyykki

Provenienssitutkimus on kehittynyt nykymuotoonsa samalla, kun tutkijat ovat selvittäneet natsi-Saksan kulttuuriomaisuuden ryöstämisen tapoja ja laajuutta.

Varastetun kulttuuriomaisuuden dokumentointi, tutkimus ja palauttaminen alkoi jo toisen maailmansodan aikana. Kun sota loppui, valtavia määriä taidetta ja muuta esineistöä palautettiin lähtömaihinsa siten, että julkisten instituutioiden tehtäväksi jäi etsiä palautettujen esineiden lailliset omistajat. Näin ei läheskään aina tapahtunut.

Liittoutuneiden miehitysvyöhykkeillä Saksassa puolestaan laadittiin pian sodan jälkeen lakeja, jotka antoivat yksityisille ihmisille mahdollisuuden hakea korvausta menetetystä omaisuudesta tai vaatia sitä takaisin. Käytännössä prosessit olivat kuitenkin uuvuttavan monimutkaisia ja vaativat sen kaltaista todistusaineistoa omistajuudesta, jota harvalla oli.

Samaan aikaan museot palasivat normaaleihin rutiineihinsa: kokoelmien kartuttaminen jatkui ilman provenienssien tarkempaa tutkimusta aikana, jolloin taide- ja antiikkimarkkinoilla liikkui huomattavasti varastettuja esineitä. Museoiden kokoelmiin oli myös sodan jälkeisten valtiollisten palautusten myötä päätynyt kiusallisen paljon omistajahistorialtaan epäselviä teoksia ja esineitä.

Provenienssitutkimus on kehittynyt nykymuotoonsa samalla, kun tutkijat ovat selvittäneet natsi-Saksan kulttuuriomaisuuden ryöstämisen tapoja ja laajuutta.

Provenienssitutkimuksen kannalta rajapyykki oli vuonna 1998 Washingtonissa pidetty konferenssi, jossa 44 maata sitoutui edistämään natsi-Saksan ryöstämien esineiden ja teosten palauttamista laillisille omistajilleen. Nimellä Washington Principles tunnetut periaatteet loivat yhteistä pohjaa provenienssitutkimuksen menetelmien kehittämiselle, lähdeaineistojen digitoinnille, avoimelle julkaisemiselle, kansainväliselle yhteistyölle ja rahoitukselle.

Kansainvälisellä museokentällä on tullut Washingtonin periaatteiden myötä tavaksi keskittää tutkimusta niihin teoksiin ja esineisiin, joiden provenienssissa on epäselvyyksiä vuosien 1933 ja 1945 välillä. Suomalaisissa museoissa tällaisia taideteoksia tutkittiin 2000-luvun alussa, mutta sen jälkeen edistystä ei ole juuri tapahtunut, mikä todetaan World Jewish Restitution Organization:in viime vuonna ilmestyneessä raportissa.

Esimerkiksi Kansallisgalleriaan kuuluva Ateneumin taidemuseo on kuitenkin julkaissut nettisivuillaan listan teoksista, joiden provenienssiin liittyy epäselvyyksiä vuosina 1933–1945. Kansallismuseo pyrkii julkaisemallaan listalla saamaan provenienssitietoja myös tämän aikavälin ulkopuolelta.

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Suomalaisia museokokoelmia tulisi tutkia Washingtonin periaatteiden mukaisesti nykyistä tarkemmin. Samalla pyrin väitöstutkimuksessani kiinnittämään huomiota toiseen Suomen näkökulmasta kiinnostavaan ilmiöön. Koska Suomi on Venäjän naapurissa ja etäisyys Pietariin lyhyt, vaikutti Venäjän vallankumous kotimaisiin taide- ja antiikkimarkkinoihin 1920–1930-luvulla välittömämmin kuin natsi-Saksa.

Neuvostoliitosta suomalaisiin museokokoelmiin päätynyt esineistö on vielä pitkälti tutkimatta, ja aihetta on käsitelty lähinnä yksittäisten teosten kautta, joista mainitsen esimerkkinä antiikintutkija Leena Pietilä-Castrénin artikkelin Porvooseen lahjoitetusta roomalaisesta marmoriveistoksesta. Lisäksi historioitsija Lars Westerlundin 2023 ilmestynyt kirja helsinkiläisestä antiikkikaupasta valottaa Neuvostoliittoon kytkeytynyttä kauppaa etenkin Kansallisarkistossa säilytettävän Etsivän keskuspoliisin arkiston näkökulmasta.

Neuvostoliitosta suomalaisiin museokokoelmiin päätynyt esineistö on vielä pitkälti tutkimatta, ja aihetta on käsitelty lähinnä yksittäisten teosten kautta.

Vaikka aihe on Suomessa melko tuntematon, Venäjän vallankumouksen vaikutuksia eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin museokokoelmiin on tutkittu kansainvälisesti. Stalinin ensimmäisen (1928–32) ja toisen (1933–37) viisivuotissuunnitelman aikana paine realisoida valtion omaisuutta oli kova. Kaikki keinot ulkomaisen valuutan hankkimiseksi olivat käytössä – myös yksityisiltä henkilöiltä, keisarilta ja kirkolta kansallistettu kulttuuriomaisuus sekä museokokoelmat. Tutkimus on painottunut erityisesti Neuvostoliiton vientiorganisaatioiden toiminnan analysoimiseen.

Toisin kuin natsi-Saksan kohdalla, kysymys kulttuuriomaisuuden palauttamisesta ei ole ollut keskeinen. Siihen on useita syitä, joista tärkein on se, että Neuvostoliitto oli tunnustettu valtio vuosikymmeniä virallisine kauppasuhteineen. Muita, luonteeltaan historiapoliittisempia syitä olen käsitellyt toisaalla. Stalinin aikana länteen myytyyn kulttuuriperintöön liittyviä eettisiä kysymyksiä on analysoinut myös itävaltalainen tutkija Waltraud M. Bayer.

Muistojen varassa

Neuvostoliiton ja Suomen välille syntynyttä, monimuotoista taidekauppaa on käsitelty muiden muassa diplomaatti ja ministeri Antti Hackzellin ja kirjailija Hella Wuolijoen elämäkerroissa sekä muistelmissa. Helsinkiläisen antiikkikauppatoiminnan kasvu vallankumousten jälkeen oli niin näkyvää, että se jätti jälkensä nuo ajat eläneiden muistiin ja kotien seinille. Osa kertomuksista on säilynyt suullisena perintönä jälkipolville, kun sekä esineitä että niihin liittyviä muistoja on haluttu siirtää eteenpäin. Muistitieto on arvokas lähde tilanteessa, jossa erilaisia viranomaisasiakirjoja tai antiikkikauppiaiden yksityisarkistoja on säilynyt vähän. Lisäksi nämä kirjalliset lähteet ovat hajallaan eri arkistokokoelmissa.

Neuvostoliitosta Suomeen kulkeutuneiden taideteosten ja arvoesineiden ympärille syntyi etenkin salakuljetukseen liittyvää negatiivista mediahuomiota. Taidekauppiaat ja muut välittäjät saattoivat varovaisuussyistä jättää kertomatta hankintamatkoistaan Leningradiin ja Moskovaan, mikä vaikeuttaa provenienssitutkimuksen tekemistä tänä päivänä.

Taidekauppiaat ja muut välittäjät saattoivat varovaisuussyistä jättää kertomatta hankintamatkoistaan Leningradiin ja Moskovaan, mikä vaikeuttaa provenienssitutkimuksen tekemistä tänä päivänä.

Venäläiset pakolaiset – tai emigrantit, kuten heitä oli tapana kutsua – toivat vallankumouksen jälkeen mukanaan perhekalleuksia ja muuta rahaksi muutettavaa omaisuutta. Olen kuitenkin samalla kannalla kuin Lars Westerlund edellä mainitussa kirjassaan siinä, että suomalaiset taidekauppiaat ja keräilijät korostivat venäläisten emigranttien vaikutusta Suomen taide- ja arvoesinekauppaan ja vähättelivät omaa aktiivisuuttaan.

He saattoivat myös kuvata omaa toimintaansa kulttuuriperinnön pelastamisena sekasortoisista oloista tai kertoa halunneensa antaa taloudellista apua kotoaan pakenemaan joutuneille venäläisille. Tällaiset oikeutuskertomukset ovat hyvin tavanomaisia – niihin turvautuivat esimerkiksi 1800-luvulla kansallisia taidekokoelmia rakentaneet museomiehet, jotka tekivät kyseenalaisia hankintoja Italiasta.

Oikeutuskertomuksia ei kuitenkaan kannata pitää vain koottuina selityksinä. Ne avaavat näkymiä ihmisten ajan kuluessa muuttuviin käsityksiin hyväksyttävästä, oikeasta, väärästä, tavanomaisesta ja epätavanomaisesta. Muistitietotutkimusta kehittäneen kirjallisuustieteilijä Alessandro Portellin sanoin (suomennos täällä) muistitieto kertoo vähemmän siitä, mitä ihmiset tekivät kuin siitä ”mitä he halusivat tehdä, mitä he uskoivat tekevänsä ja mitä he jälkikäteen katsoivat tehneensä”.

FM Kersti Tainio on Politiikasta-lehden päätoimittaja ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa kohdistuu taideteoksiin ja kulttuurihistoriallisiin esineisiin, jotka tulivat Suomeen Venäjän vallankumousten seurauksena ja päätyivät museokokoelmiin.

Artikkelin kuvituskuva: Amerikkalaissotilas Ellingenin Schloßkirchessä, Saksassa 24.4.1945 tutkimassa takavarikoituja taide-esineitä.
Lähde: Wikimedia Commons CC0

Julkaisu Politiikasta taidetta: Kumousten ja sotien merkitsemät esineet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mitä ovat enemmistöhallitus ja vähemmistöhallitus?

Hallitus voi olla enemmistöhallitus tai vähemmistöhallitus.

Suomessa on yleensä ollut enemmistöhallitus. Enemmistöhallituksen ministerit ovat puolueista, joihin kuuluu suurin osa eduskunnan kansanedustajista. Suomessa on 200 kansanedustajaa. Vähemmistöhallitus on hallitus, jonka puolueella on eduskunnassa yhteensä alle 100 kansanedustajaa.

Suomen perustuslain mukaan eduskunnan täytyy luottaa hallitukseen. Silloin kansanedustajat voivat hyväksyä hallituksen ehdotukset, kuten hallitusohjelman eli hallituksen tärkeimmät suunnitelmat ja tavoitteet. Jos kansanedustajat eivät ole tyytyväisiä hallitukseen, he voivat tehdä välikysymyksen. Se tarkoittaa, että vähintään 20 kansanedustajaa esittää yhdessä hallitukselle kysymyksiä. Kysymykset liittyvät asioihin, joista hallitus on vastuussa. Lopuksi kaikki kansanedustajat äänestävät siitä, luottavatko ne hallitukseen. Jos suurin osa kansanedustajista ei luota, hallitus hajoaa.

Yleensä ajatellaan, että enemmistöhallituksen on helpompi toimia kuin vähemmistöhallituksen. Hallituspuolueiden kansanedustajat ovat yleensä samaa mieltä kuin hallitus ja äänestävät siis hallituksen esitysten puolesta.

Toisaalta jotkut ajattelevat, että Suomessa voisi olla vähemmistöhallitus. Vähemmistöhallitus ei edusta niin monia kansanedustajia kuin enemmistöhallitus. Siksi sen poliittinen kanta ja linja voi olla yhtenevämpi kuin enemmistöhallituksen. Yleensä kuitenkin ajatellaan, että vähemmistöhallitus on hauras. Sen pitää saada jatkuvasti opposition tukea asemalleen ja jokaiselle ehdotukselleen. Enemmistöhallitukselle tällaisen tuen saaminen on siis yleensä helpompaa.

Eri hallituksilla on erilaiset arvot ja tavoitteet

Suomen hallituksista puhutaan yleensä niiden pääministerien nimillä. Vuonna 2025 Suomessa on Petteri Orpon hallitus, ja sitä ennen oli Sanna Marinin hallitus. Orpo ja Marin ovat eri puolueista ja ajattelevat asioista eri lailla. Jos heidän hallituksiaan vertaillaan, huomataan helposti, että ne ovat erilaisia. Jokaisella hallituksella on erilaiset arvot ja tavoitteet.

Hallituksia voidaan tarkastella ja vertailla niiden talouspolitiikan linjan mukaan eli sen mukaan, mihin asioihin hallitus haluaa käyttää rahaa.

Hallituksen politiikka voi olla vasemmistolaista tai oikeistolaista. Vasemmistolaisessa politiikassa tärkeitä asioita ovat esimerkiksi se, että eri työtä tekevien ihmisten tuloerot eivät ole kovin suuret. Tärkeää on myös hyvinvointivaltio eli se, että yhteiskunta auttaa ihmisiä esimerkiksi erilaisten tukien ja palvelujen avulla. Rahaa näihin tukiin ja palveluihin saadaan veroilla.

Oikeistolaisessa politiikassa korostuu ajatus siitä, että talouskasvu on tärkeää. Veroja ei haluta nostaa, vaan mieluummin laskea. Yhteiskunnan tukia ja palveluja halutaan vähentää.

Näiden asioiden lisäksi politiikan toimijoita voidaan tarkastella ja jakaa myös niiden arvojen mukaan. Puolueella tai kansanedustajalla voi olla esimerkiksi konservatiiviset arvot. Näihin arvoihin kuuluu usein maahanmuuton vastustaminen sekä kriittinen suhtautuminen vähemmistöjen oikeuksiin ja siihen, miten ilmastonmuutosta hillitään.

Puolueella tai kansanedustajalla voi olla myös liberaalit arvot. Liberaaleja poliittisia arvoja ovat esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksien korostaminen ja puolustaminen, myönteinen suhtautuminen maahanmuuttoon ja halu toimia tavalla, joka hillitsee ilmastonmuutosta.

Tässä kuvassa näet nämä ominaisuudet: vasemmisto ja oikeisto, konservatiivinen ja liberaali.

Kuva: Venla Hannuksela

Näet myös, miten niitä voidaan yhdistellä. Hallitus voi olla esimerkiksi oikeistokonservatiivinen. Se tarkoittaa, että hallituksen arvot ja tavoitteet ovat oikeistolaisen politiikan mukaisia. Esimerkiksi yritykset ja talouskasvu ovat tärkeitä oikeistohallitukselle. Jos hallitus on lisäksi konservatiivinen, esimerkiksi vähemmistöjen oikeudet eivät erityisesti vaikuta sen päätöksiin.

Millainen Petteri Orpon hallitus on?

Monien mielestä Petteri Orpon hallitus on oikeistokonservatiivinen. Tämä hallitus haluaa esimerkiksi laskea veroja ja pienentää tai poistaa erilaisia tukia. Tukia ovat esimerkiksi asumistuki ja työttömyysturva. Orpon hallitus haluaa myös hillitä maahanmuuttoa, eivätkä ilmastotoimet tai ihmisten yhdenvertaisuus ole keskeisiä asioita sille.

Poliitikkojen mielipiteitä voidaan tutkia sen perusteella, miten he vastaavat vaalikoneen kysymyksiin. Vaalikoneiden perusteella suurin osa Petteri Orpon hallituksen kansanedustajista ja heidän äänestäjistään on oikeistokonservatiivisia. Ainoa poikkeus on hallituspuolue ruotsalainen kansanpuolue. Sen politiikka on oikeistoliberaalia.

Näiden asioiden lisäksi puolueita ja hallituksia erottavat ja yhdistävät monet muutkin asiat. Suomessa tällaisia asioita ovat esimerkiksi ruotsin kieli, maaseutu ja kaupunki sekä uskonto ja uskonnottomuus. Eri puolueet voivat olla joistakin asioista samaa mieltä keskenään ja toisista aivan eri mieltä.

Venla Hannuksela on tutkijatohtori Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen yksikössä. Hän työskentelee DISCO-projektissa (Discontinuities in Intergenerational Transmission of Political Values in Finland). Projekti tutkii aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa poliittisten arvojen yhtenevyyttä yleisesti sekä erityisesti maahanmuuttotaustaisissa perheissä.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu Venla Hannukselan artikkelista, joka on julkaistu marraskuussa 2023.
Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti Selkokeskuksesta.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Mitä tarkoittaa oikeistokonservatiivinen enemmistöhallitus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaalikoneet ovat suosittuja

Vaalikoneita on tutkittu etenkin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tutkimusten mukaan vaalikoneet ovat suosittuja. Vähintään joka kolmas äänestäjä käyttää vaalikoneita.

Eri maiden vaalikoneet muistuttavat toisiaan. Vaalikone on verkkosivu, jossa on erilaisia kysymyksiä. Äänestäjä vastaa kysymyksiin. Sen jälkeen hän voi lukea, mitä vaalien ehdokkaat ja puolueet ovat vastanneet samoihin kysymyksiin.

Vaalikoneiden tarkoitus on auttaa ihmisiä päättämään, ketä he haluavat äänestää. Vaalikoneet kertovat lyhyesti, mitä eri puolueet ja ehdokkaat tavoittelevat ja mitä mieltä he ovat asioista. Äänestäjä näkee vaalikoneesta, ketkä ovat hänen kanssaan samaa mieltä. Silloin hän tietää, ketä hänen kannattaa äänestää.

Eri maissa on erilaisia vaalijärjestelmiä. Siksi myös vaalikoneet ovat hieman erilaisia eri maissa. Suomessa äänestäjä ei voi äänestää pelkkää puoluetta, vaan hänen täytyy valita myös ehdokas. Suomessa vaalikoneita käytetään paljon, koska Suomen vaaleissa yksittäiset ehdokkaat ovat tärkeitä. Suomessa vaaleissa on myös paljon ehdokkaita.

Miten suomalaiset käyttävät vaalikoneita?

Tutkimusten mukaan vaalikoneet ovat Suomessa erityisen suosittuja. Kun alle 40-vuotiaat suomalaiset haluavat tietoa vaaleista, he etsivät sitä yleensä vaalikoneista. Ensimmäinen vaalikone julkaistiin vuonna 1999, kun Suomessa oli eduskuntavaalit. Siitä asti vaaleissa on ollut vaalikoneita. Alle 40-vuotiaat ovat siis aina voineet käyttää vaaleissa vaalikoneita.

Suomessa myös media on hyvin kiinnostunut vaalikoneista. Suuret mediat tekevät Suomessa tärkeimmät vaalikoneet. Suuria medioita Suomessa ovat esimerkiksi Yle ja Helsingin Sanomat.

Ehdokkaat siis tietävät, että kun he vastaavat vaalikoneisiin, heidän ajatuksensa pääsevät esille näissä suurissa medioissa. Siksi melkein kaikki ehdokkaat vastaavat vaalikoneisiin. He tietävät, että todella suuri osa äänestäjistä käyttää niitä. Myös äänestäjien mielestä vaalikoneet ovat hyödyllisiä, kun lähes kaikki ehdokkaat ovat mukana niissä.

Nykyisin Suomessa vaalikoneet ovat monille äänestäjille välttämättömiä. Jos esimerkiksi Yle tai Helsingin Sanomat ei julkaisisi vaalikonetta joissakin vaaleissa, monet ihmiset järkyttyisivät tai suuttuisivat.

Ovatko vaalikoneet tasapuolisia?

Jotkut miettivät, voivatko vaalikoneet olla epäreiluja. Voivatko vaalikoneet esimerkiksi suosia joitakin ehdokkaita tai puolueita? Tätä asiaa ei ole Suomessa tutkittu tarkasti. Kysymys on kuitenkin hyvin tärkeä.

Vaalikoneet eivät luultavasti olisi niin suosittuja Suomessa, jos ihmiset ajattelisivat, että ne ovat epäreiluja joillekin ehdokkaille tai puolueille. Suomessa media yrittää kohdella kaikkia ehdokkaita ja puolueita samalla tavalla.

Television vaalikeskusteluissa on joskus sellaisia rajoituksia, että pienten puolueiden ehdokkaat eivät voi osallistua niihin. Vaalikoneisiin saavat kuitenkin vastata kaikki ehdokkaat. Kysymykset ovat kaikille samat, ja kaikki saavat perustella vastauksensa. Siinä mielessä vaalikoneet ovat siis tasapuolisia kaikille.

Jotkut epäilevät, että vaalikone näyttää ihmisille useammin jonkin tietyn puolueen ehdokkaita kuin jonkin toisen puolueen. Tällaisesta ei ole kuitenkaan todisteita. On hyvä, että monet vaalikoneiden tekijät kertovat avoimesti, millä perusteella heidän vaalikoneensa suosittelee ehdokkaita ja puolueita. Näin ihmiset voivat luottaa vaalikoneisiin enemmän.

Suosivatko vaalikoneiden aiheet joitakin ehdokkaita ja puolueita?  

Vaalikoneen kysymykset voivat olla puolueellisia, vaikka vaalikone ei muuten olisi epäreilu ketään kohtaan. Vaalikoneessa ei ehkä kysytä ollenkaan jostakin tärkeästä asiasta. Jostakin toisesta asiasta voi olla todella paljon kysymyksiä.

Vaalikoneiden kysymyksiä voi miettiä esimerkiksi siitä näkökulmasta, onko niissä mukana vaalien kannalta tärkeitä aiheita. Jotkin aiheet hyödyttävät joitakin puolueita enemmän kuin toisia. Jos jokin puolue on esimerkiksi onnistunut jossakin asiassa, siitä asiasta kysyminen on sille puolueelle hyvä. Jotkin kysymykset voivat olla hyviä hallituspuolueille ja jotkin toiset kysymykset voivat olla hyviä oppositiopuolueille.

Hyvässä vaalikoneessa ei ole liikaa eikä liian vähän kysymyksiä. Kysymysten ja vastausvaihtoehtojen täytyy olla selkeitä. Kysymysten on hyvä liittyä niihin asioihin, joista valitut edustajat päättävät. Esimerkiksi kuntavaalien vaalikoneessa ei kannata kysyä asioista, joista päättää Suomen eduskunta. Suomalaisten medioiden vaalikoneissa nämä asiat ovat yleensä kunnossa.

Median tekijät haluavat tehdä vaalikoneista kiinnostavia niille, jotka käyttävät vaalikoneita erityisen paljon. Etenkin nuoret käyttävät vaalikoneita paljon. Heitä kiinnostavat usein esimerkiksi ympäristö, asuminen ja koulutus. Siksi esimerkiksi nämä aiheet voivat korostua vaalikoneissa. Se ei luultavasti ole kovin poliittinen valinta.

Vaalikoneessa ehdokas voi kertoa myös arvoistaan

Vaalikoneissa on usein kysymyksiä myös ehdokkaiden arvoista ja vakaumuksista. Arvot ovat sellaisia periaatteita, joiden mukaan ihminen haluaa toimia, koska hän pitää niitä tärkeinä. Arvoja ovat esimerkiksi vapaus ja oikeudenmukaisuus. Vakaumus voi olla esimerkiksi uskonnollinen vakaumus. Usein ehdokkaan oma uskonto ei vaikuta siihen, millaisia poliittisia päätöksiä hän tekee. Jotkut ehdokkaat kuitenkin kertovat, että myös uskonto vaikuttaa heidän päätöksiinsä.

Vaalikoneiden käyttäjät ajattelevat, että on tärkeää tietää, millaisia arvoja ehdokkaalla on. Siksi media kysyy myös näitä kysymyksiä vaalikoneissa.

Vaalikoneissa on usein myös arvokarttoja. Arvokartta on asteikko, jossa eri puolueet ja ehdokkaat asetetaan eri kohtiin sen mukaan, mitä he ajattelevat eri asioista. Kartassa näkyy, kuka kuuluu oikeistoon ja kuka vasemmistoon. Siinä näkyy myös, kuka on arvokonservatiivi ja kuka arvoliberaali.

Arvokonservatiivit kannattavat perinteisiä arvoja. Arvoliberaalit ajattelevat, että ihminen saa elää niin kuin hän itse haluaa, jos hän ei vahingoita muita. Arvokonservatiivit voivat esimerkiksi ajatella, että avioliitto kuuluu vain miehelle ja naiselle. Arvoliberaalit ajattelevat, että myös kaksi miestä tai kaksi naista voi mennä naimisiin.

Vaalikoneessa täytyy olla tarpeeksi kysymyksiä myös muista asioista

Vaalikoneissa on paljon kysymyksiä, joiden avulla koneen tekijä yrittää luokitella ehdokkaat heidän arvojensa mukaan. Se voi hyödyttää niitä puolueita, joiden tavoitteet on helppo asettaa arvokartan asteikolle.

Vaalikoneiden tekijöiden täytyy muistaa, että on muitakin tärkeitä asioita kuin ne, joiden avulla ehdokkaat voidaan asettaa arvokartalle. Vaalikoneissa täytyy olla tarpeeksi kysymyksiä myös asioista, jotka eivät liity arvoihin.

Kun vaalikoneessa on monenlaisia kysymyksiä, vaalikone pysyy poliittisesti tasapuolisena.

Sami Borg on tutkimuspäällikkö Kunnallisalan kehittämissäätiössä. Hän on valtio-opin dosentti Tampereen yliopistossa. Hän on tehnyt vaalitutkimuksia vuodesta 1991 alkaen.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu Sami Borgin artikkelista, joka on julkaistu tammikuussa 2025.
Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti Selkokeskuksesta.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Onko vaalikoneita vain Suomessa ja ovatko vaalikoneet tasapuolisia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ympäristötuhoa ja ajallisuutta runoissaan käsittelevä Mikko Räty nousi esiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana vuonna 2022. Politiikastan yleisölle Räty on tuttu tänä syksynä Valtiotieteelliselle yhdistykselle kirjoittamastaan juhlarunosta.

Mikko Räty julkaisee toukokuussa 2026 kolmannen runokokoelmansa. Rädyltä on aiemmin julkaistu kokoelmat Borealia (Tammi 2022) ja Erehtymättömyydestä (Tammi 2025).

Kersti Tainio haastatteli Rätyä syksyllä 2025 erityisesti tämän työskentelystä ja poliittisesta runoudesta.

Kerro vähän itsestäsi. Miten sinusta tuli runoilija?

Tähän ei taida olla mitään selkeää, yksiselitteistä vastausta. Kyse lienee pohjimmiltaan ajautumisesta, niin kuin parhaiden asioiden kanssa usein on.

Noin parikymppisenä päädyin runokirjojen äärelle, vähän sattumaltakin, enkä aluksi ymmärtänyt niistä mitään. Kukapa ymmärtäisi. Mutta jokin painovoima ja vetovoimatekijä niissä oli. Ehkä uteliaisuuteni runoutta kohtaan liittyi selittämättömyyteen ja avoimuuteen ja erilaisiin kielen rekistereihin. Riittävän paljon runoilijoita läpi käytyäni päädyin viimein lukemaan Sirkka Turkan teoksia ja sittenpä sitä mentiinkin. Olin alkanut itsekin hahmotella jo jotain runontapaisen kirjoittamista matkan varrella, mutta Turkkaa lukiessani runon kieli ja kielen loputtomat mahdollisuudet kirkastuivat. Sitä kautta aloin löytää myös omaa ääntäni kirjoittajana. Eli niin, minusta tuli runoilija ennen kaikkea lukemalla.

Valtiotieteellinen yhdistys täytti tänä vuonna 90 vuotta. Keksimme Politiikasta-lehden toimituskunnassa idean antaa yhdistykselle lahjaksi runon. Pyysin sitä sinulta teoksesi Erehtymättömyydestä (Tammi 2025) innoittamana. Syy oli se, että minä koin, että käsittelet runoissasi ajattelua, yhteiskuntaa ja ajallisuutta jotenkin luontaisen tutkimuksellisella otteella. Osaatko selittää tätä tunnetta?

Ehkä se liittyy työskentelytapaani. Ennen varsinaista kirjoitustyötä, ja toki myös kirjoittamisen ohessa, pyrin lukemaan tutkimastani aiheesta mahdollisimman paljon, mielellään hyllymetreittäin. Erehtymättömyyttä kirjoittaessani luin muiden muassa Hannah Arendtia, Pjotr Kropoktinia, Heidi Liehua, Ele Aleniusta ja Antti Salmisen ja Tere Vadènin naftologia teostrilogiaa – ja paljon muuta. Ajan kanssa luettu sitten sisäistyy (miten sisäistyy) ja kirjoitustyön alettua alkaa purkautua runouden kielelle. Ehkä tunne kytkeytyy siihen: nojaan kirjoittaessani muiden tutkimaan tietoon. Tutkijan koulutustahan minulla itselläni ei ole, olen kirjastolaitoksen kouluttama, kiitos hyvinvointivaltion.

Poliittisesta runoudesta voi helposti tulla ”taistolainen” maku suuhun – se yhdistyy vasemmistolaiseen ajatteluun ja tavoitteisiin muuttaa yhteiskunnan ja talouden rakenteita perustavalla tavalla. Toki jos mennään ajassa taaksepäin, niin nationalismihan on kuulunut kiinteästi runouteen niin kuin muihinkin taiteisiin 1800-luvulla ja pitkälle 1900-luvulle. Siinä mielessä poliittisen runouden vasemmistolainen henki ei ole mikään selviö. Miltä poliittinen runous sinusta tänä päivänä näyttää? Millaiset teemat nousevat esiin?

Polittinen runous on kieltämättä edelleen haastava määritelmä, juurikin mainitsemistasi syistä. Siihen liittyy yhä julistavuuden leima. Itse kuitenkin koen ja näen, että julistavuutta on nykypäivän julkaistussa runoudessa aika lailla vähän, kantaaottavuus on nykyään hienosyisempää.

Ehkä vahvimmin poliittisuus näkyy tämän hetken runoudessa ympäristöteemoissa. Ilmastonmuutos ja lajikato on niin valtava, planetaarisesti tuhoisa asia, että sitä käsitellään myös tämän hetken runoudessa varsin taajaan. Ja ilmastonmuutoksen kysymys on mitä suurimmissa määrin poliittinen kysymys.

Ja olettaisin, että esimerkiksi autoritääristen liikkeiden voimakas nousu ja niiden vaikutukset yhteiskuntaan alkavat vuotaa myös runoteoksiin tulevina vuosina.

Mitä runouden poliittisuuteen tulee noin laajemmin, niin itse koen kaiken runouden olevan pohjimmiltaan poliittista. Runoudessa ympäröivä yhteiskunta ja olosuhteet ovat aina jollain tapaa läsnä. Havainnot kumpuavat niistä käsin, ovat ne sitten henkilökohtaisia tai rakenteisiin liittyviä. Kaikki runoilijat tosin eivät ole poliittisia, eikä tarvitsekaan.

Olet myös lavarunoilija. Mitä lavarunous on? Millaisia eroja tunnistat omassa työskentelyssäsi silloin, kun lopputulos on tarkoitus lausua ääneen tai julkaista kirjana? Lavarunous, yksinkertaisesti määriteltynä, on ääneen esitettyä runoutta.

Kirjoittaessani mitä tahansa runoutta tunnistan aika nopeasti, sopiiko se esitettäväksi lavalla. Kyse on ennen kaikkea rytmistä. Lavarunoudessa runon täytyy soljua, sointua ja virrata ääneen lausuttuna. Esittävässä runoudessa on myös vähemmän runouden työkaluja käytettävissä, kuten vaikkapa säkeiden asemointi, joten tekstin täytyykin toimia kertakuulemalta.

Mutta ehkä suurin ero työskentelyssä on kuitenkin sisällöllinen. Lavalle kirjoittaessani kykenen olemaan leikillisempi, humoristisempi ja toisaalta kärkkäämpi ja suoremmin kantaaottava. Esittävän runouden hetkellisyys ja se, ettei siitä jää kirjallista taltiota, tuntuu myös sallivan suuremman liikkumavaran. Esitettävän tekstin ei tarvitse aina olla niin loppuun asti hiottua.

Nyt kun puhutaan työskentelytavoista, niin minua jäi kiinnostamaan, kun kerroit Valtiotieteellisen yhdistyksen juhlarunon viimeistelyvaiheessa, että kirjoitit ja editoit kirjoitusprosessin aikana kymmenittäin säepareja.      
Vaikka runot ovat tekstin määrässä mitattuna lyhyitä, työskentely vaatii siis aikaa. Millainen työskentelyprosessi runon tekeminen sinulle on?

Tuotan suht paljon tekstiä, josta sitten editoin ne tarvittavaan muotoon. Ja valtaosa kirjoitetusta tekstistä on vieläpä sellaista, ettei se etene edes siihen editointivaiheeseen. Olenkin laskeskellut, että yhtä 80 sivuista runokokoelmaa tehdessäni kirjoitan siihen karkeasti arvioiden noin kymmenkertaisen määrän materiaalia. Enkä usko olevani tässä mitenkään poikkeuksellinen kirjoittaja. Runo, hyvin usein, syntyy editoidessa.

Joskus toki käy niinkin kauniisti ja ihanasti, että runo syntyy valmiina. Ja kirjoittajan kannalta siinä onkin heti jo jotain epäilyttävää.

Runouden kirjoittaminen vaatii aikaa. Vaikka työskentelenkin tekstin parissa lähes päivittäin, teoksen syntyminen vaatii myös tekstistä irrottautumista, etäisyyden ottamista. Joskus runo avautuu vasta kun se on saanut levätä riittävän pitkään, kuukausia.

Olet ilmeisesti piakkoin julkaisemassa. Millaisia teemoja käsittelet seuraavassa runoteoksessasi?

Viimeistelen parasta aikaa seuraavaa runokirjaani, se julkaistaan toukokuussa 2026 Tammen kustantamana ja on nimeltään Kaikki putoava.

Reilu vuosi sitten lähdin tutkimaan sinällään eriparisia asioita: sieniä ja Simone Weilin ajattelua. En tiennyt miten nämä yhdistyisivät kirjaksi vai yhdistyisivätkö lainkaan, mutta se oli kirjan lähtökohtainen tilanne. Sittemmin elämässäni tapahtui läheisen ihmisen menetys ja ryhtyessäni purkamaan tapahtunutta kirjoittamalla, alkoivat asiat yhdistyä myös temaattisesti. Kaikki putoava on kirja menettämisestä ja armosta, kuolemasta ja kaiken jatkuvuudesta. Weilin ajattelun lävitse tulen käsitelleeksi myös valtaa ja sitä mitä vallankäyttö aiheuttaa kohteelleen.

Saako vielä kysyä, mistä toimeentulosi runoilijana muodostuu? Runoushan ei ole mikään bisnes, vaikka sitä julkaistaan aika paljon ja lukijakuntaakin löytyy. Millaiset puitteet työlläsi 2020-luvun Suomessa on?

Olen ollut nyt vuoden päivät erityisen onnekkaassa asemassa saadessani tehdä työtä apurahoitettuna. Ja sepä onkin miltei ainoa tapa, jolla runoilijat, ja kirjailijat yleisemminkin, voivat tehdä täysipäiväisesti kirjailijan töitä. Suomalaiset ovat kyllä runouskansaa, mutta runouden myynti on valitettavan vähäistä, eikä siitä toimeentuloksi ole. Ja leikkauspolitiikan myötä kirjailijoiden tilanne ikävä kyllä vain kurjistuu.

Jotta kieli ja kirjallinen kulttuuri pysyisi tulevaisuudessakin elinvoimaisena ja uutta luovana, toivoisinkin ihmisten suuntaavan useammin kirjakaupoille!

Kersti Tainio on Politiikasta-lehden päätoimittaja ja Politiikasta taidetta -osion toinen kuraattori.

Artikkelin kuva: Veikko Somerpuro

Julkaisu Politiikasta taidetta: Mikko Rädystä tuli runoilija ennen kaikkea lukemalla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

taas niitä syksyjä,
jolloin poliittinen tahto on laakerikuula vierimässä ojanpiennarta
pihlajat jakavat pieniä lahjojaan pienille linnuille
ja tähdet kukkivat kuin raa´at omenat

yleisesti ottaen asiat ovat niin kuin ne ovat aina olleet,
kesken ja tutkittavissa

yhdeksänkymmentä vuotta yhtämittaista ajattelua on hyvä alku

yhä veneet jatkavat rantautumistaan,
viinimarjat käymistään
yhä jokainen parvi kantaa erityisluonnettaan,
nälkäänsä, siipiensä tihenevää varjoa

yhteinen on haurasta nyt

uusi pöytäkirja avataan kello kahdeksan

kynät kohoavat ja laskeutuvat
hitaiden kämmenten amppeleissa

ja jatkavat:

kenen jauhoista leipä kohoaa
kelle kivi leipään leivotaan
kenen laulua leipoen lauletaan

Runo: Mikko Räty
Kuvitus: Nadja Andersson

Politiikasta -lehden päätoimitus ja toimituskunta onnittelevat 90-vuotiasta Valtiotieteellistä yhdistystä antamalla lahjaksi runoilija Mikko Rädyn kirjoittaman juhlarunon ja kuvittaja Nadja Anderssonin runon innoittamana tekemän kuvan.

Vuonna 1935 perustettu Valtiotieteellinen yhdistys on yksi alansa vanhimpia yhdistyksiä maailmassa.

Julkaisu Politiikasta taidetta: Politiikasta onnittelee 90-vuotiasta Valtiotieteellistä yhdistystä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sarjakuvataiteilija Riina Tanskasen näyttely Tympeät tytöt: Luokkakipuja Tampereen työväenmuseo Werstaalla on rikkonut kävijäennätyksiä. Näyttelyssä on esillä Tanskasen samannimisen sarjakuvakirjan originaalipiirroksia, joissa käsitellään tyttöyden ja talouden keskinäisiä suhteita. Tanskanen on saavuttanut tyttöyttä esittelevien yhteiskuntakriittisten sarjakuviensa ohella näkyvyyttä Instagramissa, jossa Tympeät tytöt -taidetilillä on yli 60 000 seuraajaa. Tanskanen on myös palkittu tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla vuonna 2022.

Työllään Tanskanen popularisoi feminismiä: hän tuo sen suurten yleisöjen nähtäväksi ja koettavaksi. Tarkastelemme ”Tympeät tytöt: Luokkakipuja” -näyttelyä ja sen suosiota populaarifeminismistä käydyn tutkimuskeskustelun valossa ja pohdimme feminismiä 2020-luvun Suomessa.

Feminismi on 2010-luvulla popularisoitunut: siitä on tullut osa populaari- ja kulutuskulttuuria, trendikäs identiteetti puhuttelee etenkin nuoria naisia. Julkisuuden henkilöt julistautuvat feministeiksi, naisille ja tytöille suunnatuissa lehdissä, tv-sarjoissa, elokuvissa ja kirjallisuudessa käsitellään feminismiä. Lisäksi feminismi leviää sosiaalisen median kampanjoiden välityksellä.

Populaarifeminismiä on kritisoitu feministisessä media- ja kulttuurintutkimuksessa muun muassa sen kaupallisuudesta ja sukupuolittuneiden valtarakenteiden sivuuttamisesta. Populaarifeminismin on sanottu olevan sisällöltään epämääräistä, muodoltaan visuaalista ja hengeltään nautiskelevaa, iloista ja kulutuskeskeistä. Sitä on syytetty feminismin historian sivuuttamisesta ja kollektiivisten kamppailujen korvaamisesta yksilökeskeisellä itsehoivalla.

Tanskasen näyttely kiistatta popularisoi feminismiä, ja Tanskanen myös luonnehtii itseään feminismin popularisoijaksi. Luokkakipuja-näyttely ei kuitenkaan sivuuta sukupuolittuneita rakenteita vaan yhdistää ne rodullistuneeseen sekä yhteiskuntaluokkaan ja alueellisuuteen liittyvään valtaan. Näyttelyn ytimessä on taloudellis-yhteiskunnallisten valtarakenteiden näkyminen arjen, henkilökohtaisen, kokemuksellisen ja ruumiillisen tasolla.

Pohdimme, miten Tanskasen näyttely kuvastaa laajempaa yhteiskunnallisten liikkeiden muutosta sekä populaarifeminismin rajoja ja mahdollisuuksia. Pohdimme myös populaarifeminismin suhdetta suomalaiseen valtiofeminismin perinteeseen.

Luokkakipuja osana feminismin popularisoitumista

Tanskanen on terävä yhteiskuntakriitikko, mutta näyttelyn suosio heijastaa myös populaarifeminismille ominaisia piirteitä: visuaalista ilotulitusta ja affektiivisuutta eli kykyä herättää katsojissa tunteita. Samat ainekset on tunnistettu myös osaksi datajättien pelikirjaa, jossa lisäarvoa pyritään tiristämään juuri tunteisiin vetoamalla.

Tanskasen mainetta niittänyt Instagram-tili ja näyttelyn sisältöihin liittyvät suuret jakomäärät kertovat tällöin paitsi populaarifeministisen sisällön suosiosta, myös tähän elimellisesti kytköksissä olevasta alustakapitalismista.

Kehitys on raivannut tilaa suurelle joukolle toimijoita ja yleisöjä liittyä osaksi feminististä liikettä – tai ainakin kokea yhteyttä siihen. Mukaan ovat mahtuneet niin hashtageja kierrättävät yksittäiset somekäyttäjät, kulttuurin ja politiikan liepeillä toimivat meemitilit kuin kaupallista toimintaa harjoittavat bisnekset, jotka myyvät tuotteitaan feministiseen eetokseen paikantuvilla lupauksilla.

Vaikka alustatalous on auttanut popularisoimaan feminismiä, kiinnostavin kysymys ei nähdäksemme koske niiden epäpyhäksi miellettyä liittoa. Kuten on huomautettu, uusliberalismin ja globaalin kapitalismin määrittämässä poliittisessa ilmastossa perinteisten, oikeuksia ajavien yhteiskunnallisten liikkeiden asema on joka tapauksessa hutera.

Näyttely kutsuu ihmisiä yhteen kokemaan osallisuutta tärkeäksi miellettyyn kollektiiviseen tarkoitusperään. Lohduton kuva sisältää myös lohtua.

Mielekkäämpää onkin pohtia populaarin feminismin muutosvoimaa: missä määrin populaarifeministiset sisällöt voivat laajentaa poliittista mielikuvitusta ja tarjota kielen, jonka avulla yhteiskuntaa voidaan ajatella toisin?

Ajoittain Tanskasen miltei akateemista argumentaatiota muistuttava taide herättää kysymyksen kohdeyleisöistä: onko näyttely suunnattu suurelle yleisölle vai pikemminkin heille, joita feminismin henki vetää puoleensa?

Kenties tähän paikantuu osa näyttelyn muutosvoimaa: se ei pyri olemaan liian tavoitettava eikä iloittelevan nautiskeleva, eikä se myöskään sorru moralisoivaan ihmisoikeuspuheeseen, jolla oma eetos järkeistetään ainoaksi tavaksi jäsentää yhteiskunta.

Sen sijaan näyttely kutsuu ihmisiä yhteen kokemaan osallisuutta tärkeäksi miellettyyn kollektiiviseen tarkoitusperään. Lohduton kuva sisältää myös lohtua: ”Tytöt eksyvät yhä kutomaansa tahmeaan verkkoon, sisartensa syliin, mutta laulu vahvistuu”, kuten Tanskanen sarjakuvassaan esittää.

Tässä mielessä kyse ei ole vain ontosta popularisoidusta representaatiosta vaan demokraattisten subjektiasemien synnyttämisestä, joihin liittyy toivo ja intohimo tavoitella muutosta.

Sarjakuva feministisen vaikuttamisen keinona

Luokkakipuja-näyttely asettuu populaarifeminismin jatkumolle myös muodoltaan: sarjakuva puhuttelee suurta yleisöä. Vaikka sarjakuvan historia on Suomessa ja maailmalla melko miesvaltainen, on naistekijöitä ollut olemassa jo aivan suomalaisen sarjakuvan alkuvuosilta alkaen. Feministisen sarjakuvan aalto alkoi Suomessa 1990-luvun alussa, erityisesti Naarassarjat-lehden perustamisen jälkeen. Tällä hetkellä feministisen sarjakuvan asiaa ajaa erityisesti Feministinen sarjakuvatoiminta -verkosto.

Sarjakuva on feministisen viestinnän muotona monitahoinen. Sarjakuva on visuaalisena viestinä helposti ymmärrettävä, samastuttava ja jaettava, mutta silti sisältörikas. Sosiaalisessa mediassa tekstipainotteinen sisältö jää usein kuva- tai videotulvan jalkoihin, mutta sarjakuvan avulla on mahdollista elävöittää asiatekstiä niin, että lukija pysähtyy viestin äärelle. Suositun sarjakuvan avulla Tanskanen tuottaa ja jakaa tietoa sukupuolittuneista valtarakenteista saavutettavasti ja samastuttavasti.

Monet sarjakuvantekijät ovat kommentoineet sarjakuvan olevan saavutettavaa lukijan lisäksi tekijälle. Sarjakuvan tekeminen onnistuu edullisilla välineillä, eikä se vaadi suurta tiimiä valmistuakseen. Tämä kerronnan välineen helppous madaltaa sarjakuvan aloittamisen kynnystä. Valmiin sarjakuvan tekeminen on mahdollista ilman kenenkään lupaa. Siksi feministinen tai muu vähemmistösarjakuva voi toimia riippumattoman aktivismin välineenä.

Painavaa yhteiskuntakritiikkiä kevyessä muodossa

Populaarifeminismiä on tutkittu etenkin angloamerikkalaisessa kontekstissa. Tutkimus asettuu osaksi pidempää perinnettä, jossa erilaisia feminiinisyyteen ja feminismiin kytkeytyviä kulttuurisia virtoja on tulkittu kriittisesti ja kyseenalaistaen. Populaarifeminismin tutkimuksessa näkökulma on tällöin ikään kuin valmiiksi aiemmasta tutkimusperinteestä annettu. Populaarifeminismin nähdään nostattavan henkeä, jossa keskeistä on yksilöiden menestyminen ja keskiluokkaiseen kulutukseen liittyvä mielihyvä.

Populaarifeminismin subjekti on tällöin uusliberaali subjekti, jota määrittää kapitalistisen logiikan ulottuminen kaikille elämänalueille työstä politiikkaan ja rakkauteen. Tutkimusperinteessä sama kritiikki, joka 2000-luvulla kohdistui postfeminismiksi nimettyyn, naisten yksilöllistä vapautta ja voimaantumista korostavaan ajattelutapaan, tuntuu osuvan lähes muuttumattomana myös 2020-luvun populaarifeminismiin. Tästä näkökulmasta katsottuna populaarin keveys uhkaa piilottaa tai siirtää paikaltaan rakenteellisen ja “painavan” feministisen kritiikin ja muutosvoiman.

Tanskasen feministinen ote ei ole millään tavalla kevyt. Pikemmin sarjakuvat vyöryttävät ajankohdalle ominaista kapitalismin vastaista ja feminististä kritiikkiä kovalla voimalla ja tekstimassalla.

Tanskasen ”Luokkakipuja” vastustaa onnistuneesti angloamerikkalaisen tutkimusperinteen tarjoamaa tulkintaa. Teosten visuaalinen maailma lainaa ja työstää pastellimaista keveyttä ja “tyttömäisyyttä”, mutta Tanskasen feministinen ote ei ole millään tavalla kevyt. Pikemmin sarjakuvat vyöryttävät ajankohdalle ominaista kapitalismin vastaista ja feminististä kritiikkiä kovalla voimalla ja tekstimassalla. Toisin kuin populaarifeminismin tutkimuksessa on esitetty, feminismin popularisoiminen ei Tanskaselle tarkoita sen muuttamista “helpommin sulatettavaan” muotoon siinä mielessä, että kriittinen ote lieventyisi tai vesittyisi.

”Luokkakipuja” käsittelee kapitalismia, uusliberalismia, rodullisuutta, luokkaa, syrjäseuduiksi nimettyjä alueita ja muita rakenteellisia kysymyksiä syvällisesti ja feministiseen tutkimusperinteeseen nojaten, mutta korostaen kokemuksellista ja kehollista näkökulmaa. Tässä mielessä ”Luokkakipujen” tiedon tuotannon politiikka on juuri feminististä politiikkaa, jossa henkilökohtainen on poliittista ja poliittinen henkilökohtaista – joskin ilman oletusta henkilökohtaisen paikantumisesta juuri tietyn henkilön “autenttisiin” kokemuksiin.

Poliittisesti ”Luokkakipujen” näkökulma on siis hyvinkin samankaltainen kuin angloamerikkalaisen populaarifeminismin tutkimuksen. ”Luokkakipuja” kritisoi esimerkiksi yksilölliseen voimaantumiseen ja taloudelliseen vaurastumiseen keskittyvää girlboss-puhetta, mutta tekee sen populaarin feminismin keinoin.

Luokkakipuja jatkaa suomalaisen valtiofeminismin perinnettä

Luokkakipuja osoittaa myös, että populaarifeminismi muodostuu omannäköisekseen eri aikoina ja eri paikoissa. Ehdotamme, että Tanskasen näyttelyä ja sarjakuvateosta voi lukea populaarifeminismin sekoittumisena Suomelle tyypilliseen pohjoismaiseen valtiofeminismin perinteeseen ja pitkäjänteisiin tasa-arvopoliittisiin kamppailuihin.

Suomalaiselle feminismille on ollut tyypillistä maltillisuus, valtiokeskeisyys ja feminististen tavoitteiden edistäminen yhteistyössä nais- ja tasa-arvojärjestöjen, poliitikkojen, tasa-arvoviranomaisten ja tutkijoiden kesken. Valtio on kuitenkin osoittautunut epäluotettavaksi kumppaniksi feministeille: tuen sijaan se on tarjonnut esimerkiksi sukupuolten tasa-arvoa heikentävää talouskuria.

Näyttelyä ja sarjakuvateosta voi lukea populaarifeminismin sekoittumisena Suomelle tyypilliseen pohjoismaiseen valtiofeminismin perinteeseen ja pitkäjänteisiin tasa-arvopoliittisiin kamppailuihin.

Luokkakipuja-näyttely tarkastelee populaarifeministisellä otteella perinteisiä valtiofeminismin teemoja, kuten seksuaalista itsemääräämisoikeutta, työelämän tasa-arvoa sekä naisten hoivavastuuta. Se ei kuitenkaan suuntaa viestiään epäluotettavalle valtiolle tai poliittisille toimijoille, vaan vaikuttaa kansalaisyhteiskunnan välityksellä tuomalla suuren yleisön näkyville epätasa-arvoa.

Kuvatessaan feminismiä kollektiivisena poliittisena kamppailuna Luokkakipuja-näyttely jatkaa valtiofeminismin perinnettä. Näyttelyssä on vahvasti läsnä naisliikkeen historia, usein työläisnaisten näkökulmasta katsottuna. Näyttelyn voi ajatella kutsuvan myös katsojansa feministiseen kamppailuun.

Luokkakipuja-näyttely myös laajentaa keskustelua epätasa-arvosta alueille, joille valtiofeminismi ei ole kurottanut: markkinatalouden synnyttämään ja vahvistamaan globaaliin epätasa-arvoon, ekokriisin sukupuolittuneisiin vaikutuksiin ja etenkin nuorten naisten kokemiin suorituspaineisiin sukupuolittuneessa yhteiskunnassa.

Populaarifeminismin mahdollisuudet

Riina Tanskasen ”Luokkakipuja” rakentaa yhteiskuntakritiikkinsä populaarikulttuurin säihkyvälle pinnalle: näyttely hyödyntää henkilökohtaisuutta, kokemuksellisuutta, visuaalisuutta ja tyttömäistä estetiikkaa, mutta kääntää ne käyttövoimaksi kollektiiviseen kamppailuun valtarakenteita vastaan.

Näyttely ja sen suosio osoittavat, että vaikka populaarifeminismi voi olla sisällöllisesti vesitettyä feminismiä, sen ei automaattisesti tarvitse olla sitä. Feminismi yhteiskunnallisena kamppailuna ei vain mukaudu alustatalouden sekä populaari- ja kulutuskulttuurin logiikkaan vaan myös taivuttaa niitä omiin tarkoitusperiinsä.

Näyttely ja sen suosio herättävät kuitenkin kysymyksen: onko ajassamme tilaa feminismille, joka ei ole kaunista, miellyttävää ja suosittua?

FT Julius Hokkanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa

YTT, dosentti Katariina Mäkinen on tutkija Tampereen yliopistossa

Henry-Paul Ontto-Panula on sarjakuvataiteilija

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sukupuolentutkimuksen apulaisprofessori Tampereen yliopistossa

Kirjoittajat työskentelevät Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa Populaarifeminismiä Pohjoismaassa: Kapitalismin uusi henki ja popularisoidut protestit (POPFEM)

Artikkelin kuva: Riina Tanskanen: Kutojanaiset (2025) / Työväenmuseo Werstas

Julkaisu Politiikasta taidetta: Pinkkiä yhteiskuntakritiikkiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentinvaaleissa voivat äänestää kaikki suomalaiset, jotka ovat täyttäneet 18 vuotta.

Vaaleissa on kaksi kierrosta. Jos yksi ehdokas saa ensimmäisellä kierroksella yli puolet äänistä, hänestä tulee presidentti. Jos näin ei käy, järjestetään toinen vaalikierros. Sen voittaa se, joka saa yli puolet äänistä.

Presidentinvaaleissa äänestetään paljon

Yleensä suomalaiset äänestävät aktiivisesti presidentinvaaleissa ja eduskuntavaaleissa. Muissa vaaleissa ei äänestetä yhtä paljon. Muita vaaleja ovat kuntavaalit, aluevaalit ja EU- eli europarlamenttivaalit.

Vuonna 2024 presidentinvaaleissa äänestettiin erityisen paljon. Ensimmäisellä kierroksella yli 75 prosenttia äänioikeutetuista kansalaisista äänesti.

Miksi niin moni äänesti? Yksi syy voi olla se, että Suomen tilanne on muuttunut viime vuosina. Ensin alkoi Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa, ja sitten Suomesta tuli Naton jäsen.

Tämä on vaikuttanut paljon Suomen ulkopolitiikkaan eli suhteisiin muiden maiden kanssa. Presidentti on ollut esillä enemmän kuin ennen. Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhdessä Suomen hallituksen kanssa.

Vuonna 2024 presidentinvaaleissa oli kaksi kierrosta. Toisella kierroksella ehdokkaat olivat Alexander Stubb ja Pekka Haavisto. Molemmilla oli paljon kokemusta Suomen ulkopolitiikasta ja liberaalit eli vapaat arvot.

Toisella kierroksella vain noin 70 prosenttia äänesti. Tähän voi olla monta syytä.

Jotkut äänestäjät olivat ehkä sitä mieltä, että kumpikin ehdokas on sopiva. Heille oli sama, kumpi voittaa vaalit. Siksi he eivät äänestäneet.

Toisten äänestäjien mielestä kumpikaan ehdokas ei ollut hyvä. Äänestäjillä on monenlaisia arvoja ja asenteita. Ehkä kaikki eivät halunneet äänestää ehdokasta, jolla on liberaalit arvot.

Alexander Stubb voitti vaalit, ja hänestä tuli presidentti. Stubb on Suomen kolmastoista presidentti.

Voiko presidentti olla koko kansan presidentti?

Äänestäminen on aina vapaaehtoista. Mitä tapahtuu, jos alle puolet kansasta äänestää presidentinvaaleissa?

Presidentin valintaan tai toimintaan ei vaikuta, kuinka moni äänestää. Presidentiksi tulee se, joka saa eniten ääniä niiltä, jotka äänestävät.

Presidentinvaaleissa voi kuitenkin käydä esimerkiksi niin, että 70 % äänioikeutetuista kansalaisista äänestää ja heistä vain vähän yli puolet äänestää uutta presidenttiä. Silloin ei voida sanoa, että uudella presidentillä on koko kansan tuki. Ei voida sanoa, että edes suurin osa kansasta tukee presidenttiä.

Täytyykö presidentillä olla koko kansan tuki?

Suomessa ajatellaan usein, että presidentti on Suomen edustaja ja on tärkeää, millaiset arvot hänellä on. Presidentti ei voi kuitenkaan edustaa kaikkien kansalaisten arvoja, koska arvoja on niin monenlaisia.

Suomessa presidentti kuitenkin yrittää toimia koko kansan puolesta. Yleensä hän luopuu puolueen jäsenyydestä, kun presidentin työ alkaa. Tässä ideana on, että silloin presidentti voi edustaa paremmin kansalaisia, jotka kannattavat eri puolueita.

Suomalaisilta kysytään säännöllisesti, mikä on heidän mielipiteensä presidentistä. Yleensä kansalaiset ovat tyytyväisiä. Tutkijoiden mielestä tämä ei tarkoita, että kaikki ovat tyytyväisiä juuri tiettyyn presidenttiin ihmisenä. Kansalaiset ovat tyytyväisiä siihen, millainen työ ja valta presidentillä on Suomessa.

Presidentti voi siis olla ihminen, jota suurin osa kansasta ei ole äänestänyt. Se ei vaikuta hänen työhönsä. Presidentille voi kuitenkin olla vaikeaa yhdistää kansaa ja edustaa erilaisia arvoja.

Suomessa on demokratia eli kansanvalta. Kansa valitsee päättäjät vaaleissa. Demokratian kannalta voi olla ongelmallista, jos vain harva äänestää. Vain äänestäjät vaikuttavat siihen, kuka pärjää vaaleissa ja saa valtaa.

Maarika Kujanen on väitellyt valtio-opista huhtikuussa 2025 Tampereen yliopistossa. Kujanen tutki väitöskirjassaan presidentinvaaleja sekä presidentin suosiota ja valtaa Suomessa ja muissa Euroopan maissa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu Maarika Kujasen artikkelista, joka on julkaistu helmikuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Voiko presidentti edustaa koko kansaa, jos suurin osa ei äänestä häntä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionissa eli EU:ssa on 27 jäsenmaata. EU:lla on oma parlamentti ja komissio. Ne ovat kuin eduskunta ja hallitus Suomessa. Parlamentti ja komissio tekevät päätöksiä, joita noudatetaan jokaisessa jäsenmaassa. Suomi on ollut EU-maa eli EU:n jäsen vuodesta 1995.

Jokaisessa EU-maassa on omia, kansallisia puolueita. Ne tekevät yhteistyötä muiden EU-maiden puolueiden kanssa. Lisäksi Euroopassa on monta europuoluetta. Europuolue toimii useassa EU-maassa. Kansalliset puolueet voivat olla europuoleen jäseniä.

Europuolue haluaa vaikuttaa sen jäsenpuolueiden mielipiteisiin. Se haluaa vaikuttaa myös siihen, millaisia päätöksiä EU tekee.

Europuolueita on ollut jo kauan. Vuonna 1993 tehtiin kansainvälinen Maastrichtin sopimus.

Sen mukaan europuolueet lisäävät yhteistyötä EU:ssa, antavat EU-maiden kansalaisille tietoa ja edistävät sitä, että kansalaiset voivat kertoa mielipiteensä politiikasta.

Miten europuolue toimii?

Europuolueet ovat samanlaisia kuin puolueet, jotka toimivat vain yhdessä maassa. Europuolueella on puheenjohtaja, puoluehallitus ja puoluevaltuusto. Sillä on myös puoluekokous, joka edustaa puolueen jäseniä ja tekee päätöksiä.

Europuolueilla on toimistot Belgian Brysselissä ja omat poliittiset ryhmät Euroopan parlamentissa eli EU:n parlamentissa. Europuolueella voi olla myös erilaisia työryhmiä ja alajärjestöjä, kuten nuorten ja naisten järjestöt.

Miten europuolue käyttää valtaa?

Useimmilla europuolueilla on selkeä tavoite: EU:n täytyy olla yhtenäinen. Yhtenäisyyttä on esimerkiksi se, että tietyt lait ja säännöt ovat samat kaikissa EU-maissa.

Europuolue voi vaikuttaa EU:hun ja EU-maiden asioihin monella tavalla. Esimerkiksi:

• Europuolue voi järjestää kokouksia, joihin se kutsuu EU:n päättäjiä ja asiantuntijoita.
  Näin se pyrkii vaikuttamaan päättäjien mielipiteisiin.
  
  Europuolueiden valta näkyy myös EU:n omissa kokouksissa, kuten huippukokouksessa. Se on EU-maiden johtajien kokous. Johtajat edustavat kokouksessa kotimaataan, omaa puoluettaan ja sitä europuoluetta, johon heidän oma puolueensa kuuluu. Huippukokouksista on tullut tärkeitä viime vuosina, kun maailmassa on ollut paljon kriisejä.

• Europuolue voi vaikuttaa lakeihin EU:n alueella.
  
  Euroopan parlamentti ja EU:n neuvosto voivat määrätä uusia lakeja EU-maihin. Parlamentin jäsenet ovat EU:n kansanedustajia. He tekevät päätöksiä yhdessä EU:n neuvoston kanssa. Moni parlamentin jäsen kuuluu kansalliseen puolueeseen, joka on europuolueen jäsen. Näin europuolueet vaikuttavat mielipiteisiin ja päätöksiin Euroopan parlamentissa.
  
  Erityisesti europuolueilla Euroopan kansanpuolue ja Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue on paljon jäseniä parlamentissa. Siksi voidaan sanoa, että näillä puolueilla on EU:ssa enemmän valtaa kuin yhdelläkään EU-maalla yksin.

• Europuolue voi vaikuttaa siihen, ketkä päättävät asioista EU:ssa.
  
  EU:ssa jokainen jäsenmaa valitsee oman komissaarin Euroopan komissioon. Komissio on vastuussa esimerkiksi laki- ja raha-asioista EU:ssa. Komissaarit ovat yleensä mukana jonkin europuolueen toiminnassa. Näin europuolueet saavat komissaarien kautta valtaa Euroopan komissiossa.
  
  Jäsenmaa ehdottaa EU:lle komissaariehdokkaita. EU:n parlamentti valitsee komissaarit vaalien avulla. Näissä vaaleissa europuolueella voi olla kärkiehdokas eli ehdokas, jota se kannattaa näkyvästi.

• Europuolue voi vaikuttaa asioihin myös EU:n ulkopuolella.
  
  Europuolueilla on yhteistyökumppaneita, jotka eivät ole EU-maasta. Esimerkiksi Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin Sluga Narodu -puolue on europuolue Euroopan liberaalidemokraattisen puolueen jäsen.
  
  Europuolueet haluavat vaikuttaa siihen, että EU voi laajentua. Lisäksi niille on tärkeää, että demokratia eli kansanvalta vahvistuu myös niissä Euroopan maissa, jotka eivät ole EU:n jäseniä.

Miten Euroopan parlamentti tukee europuolueita?

Europuolue voi vaikuttaa EU-asioihin monella tavalla. Myös Euroopan parlamentti voi vaikuttaa europuolueeseen.

Parlamentti antaa europuolueille puoluetukea eli rahaa. Eurooppaan on perustettu uusia europuolueita sen jälkeen, kun tukea alettiin antaa.

Parlamentti antaa tukea myös poliittisille säätiöille. Säätiöt hankkivat tietoa ja järjestävät erilaisia tilaisuuksia europuolueille.

Millaisia europuolueet ovat?

Europuolue toimii Euroopan unionin alueella. Yksittäinen henkilö ei yleensä voi kuulua europuolueeseen. Europuolueen jäseniä ovat eri maiden kansalliset puolueet. Myös monet suomalaiset puolueet kuuluvat europuolueeseen.

Europuolueita ovat:

• Euroopan kansanpuolue
  Tämä on vanhin europuolue. Kristillisdemokraattiset ja konservatiiviset puolueet perustivat sen vuonna 1976. Suomesta tämän europuolueen jäseniä ovat Kokoomus ja Kristillisdemokraatit.

• Euroopan sosialidemokraattinen puolue
  Suomen sosialidemokraattinen puolue on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan liberaalidemokraattinen puolue
  Suomesta Keskusta ja Ruotsalainen kansanpuolue ovat tämän europuolueen jäseniä.

• Euroopan vihreä puolue
  Suomesta Vihreät on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan demokraattinen puolue
  Tämä europuolue kuuluu Euroopan parlamentin liberaaliin ryhmään. Puolueella on liberaalit eli vapaat arvot.

• Euroopan vapaa allianssi
  Tämä europuolue tekee Euroopan parlamentissa yhteistyötä vihreiden kanssa. Suomesta Ålands Framtid on puolueen jäsen.

• Euroopan patriootit
  Tämä europuolue on kansallismielinen. Se korostaa oman kansan, kielen ja kulttuurin tärkeyttä.

• Suvereenien kansakuntien Eurooppa
  Myös tämä europuolue korostaa kansan, kielen ja kulttuurin merkitystä.

• Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue
  Tällä europuolueella on konservatiiviset arvot. Se korostaa paljon esimerkiksi naisen ja miehen perinteisiä rooleja. Suomalaisista puolueista Perussuomalaiset on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan vasemmistopuolue
  Suomalaisista puolueista Suomen Kommunistinen Puolue on tämän europuolueen jäsen. Tarkkailijajäsen voi osallistua puolueen kokouksiin, mutta ei voi äänestää.

• Euroopan vasemmistoliitto planeetan ja ihmisten puolesta
  Suomesta Vasemmistoliitto on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan kristillinen poliittinen liike
  Tämä puolue korostaa kristillisiä arvoja politiikassa.

Suomi ja europuolueet

Europuolueet vaikuttavat monella tavalla EU-maiden asioihin, myös Suomeen. Lisäksi moni suomalainen poliitikko osallistuu oman europuolueensa kokouksiin.

Silti suomalaiset eivät tiedä paljon europuolueista. Suomen media tai suomalaiset puolueet eivät kerro europuolueista tai EU-komissiovaalien kärkiehdokkaista. Tavallinen ihminen ei usein tiedä, mikä europuolue on ja miten europuolueiden valta näkyy EU:n päätöksisissä.

Johannes Lehtinen on yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän tekee väitöskirjaa Tampereen yliopistossa ja on Politiikasta-lehden toimittaja.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Johannes Lehtisen ja Tapio Raunion artikkelista, joka on julkaistu huhtikuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Mikä on europuolue? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.