Ilmastonmuutoksen hallinta perustavanlaatuisena instituutiona

Kansainvälisten suhteiden englantilaisen koulukunnan mukaan on olemassa joitakin perustavanlaatuisia kansainvälisiä instituutiota. Näillä instituutioilla ei tarkoiteta kansainvälisiä organisaatioita vaan tietyistä säännöistä ja toimintatavoista muodostuvia instituutioita.

Osa kansainvälisistä instituutioista on erityisen merkittäviä sen takia, että ne muodostavat kansainvälisen yhteisön itsessään ja antavat merkityksen toiminnalle tuossa yhteisössä.

Klassisen lähestymistavan mukaan perustavanlaatuisia kansainvälisiä instituutioita ovat diplomatia, kansainvälinen oikeus, vallan tasapaino, sota ja suurvaltojen rooli. Toki myös muita kansainvälisiä instituutioita on olemassa, kuten suvereenius, kaupankäynti, territoriaalisuus ja ihmisoikeudet.

Eero Palmujoki on tutkimuksissaan osoittanut, että ilmastonmuutoksen hallinnan käytännöt ja säännöt näyttävät muodostavan perustavanlaatuisen kansainvälisen instituution. Tämän instituution toimintalogiikka perustuu pitkälti markkinatalouden periaatteisiin.

Jos ilmastonmuutoksen hallinta on muodostunut yhdeksi kansainvälisten suhteiden merkittävistä instituutioista, se omalta osaltaan rakentaa kansainvälistä yhteisöä. Tässä mielessä ei ole yhdentekevää, että instituution toiminta näyttää perustuvan markkinatalouden normeille. Yhden toimintalogiikan valta-asema vie pohjaa muilta toimintalogiikoilta ja normeilta kuten esimerkiksi oikeudenmukaisuudelta ja kohtuudelta.

Ilmastonmuutoksen hallinnan tarkastelun ongelmia

Tietyn toimintalogiikan valta-asema on vain yksi ilmastonmuutoksen hallinnan ongelmista. Ylipäätään ilmastonmuutoksen tarkastelu kansainvälisen yhteisön kautta saattaa olla ongelmallista.

Ensimmäinen ongelma on kielellinen ja käsitteellinen. Suomeksi ”kansainvälinen yhteisö” saattaa viitata ainakin kahteen englanninkieliseen käsitteeseen. Sekä ”international society” että ”international community” kääntyvät suomeksi kansainväliseksi yhteisöksi, vaikka englanninkieliset käsitteet eroavat merkityksiltään. Tämä ei sinänsä ole vakava ongelma, mutta sen ymmärtäminen tuo esiin toisen ongelman.

Käsitteet ovat keinoja rakentaa ja jäsentää sosiaalista todellisuutta sekä antaa sille merkityksiä.

Ajatus siitä, että kansainvälinen yhteisö voisi olla ”heikko” (thin) tai ”vahva” (thick), olettaa sen olevan ”tuolla jossain” ja kuvattavissa. Pyrkimys kuvata maailmaa objektiivisesti on kuitenkin vaikeaa. Esimerkiksi kieleen keskittyvät konstruktionistit ovat osoittaneet että sen sijaan, että käsitteet peilaisivat todellisuutta, ne ovat keinoja rakentaa ja jäsentää sosiaalista todellisuutta sekä antaa sille merkityksiä.

Onkin siis mahdollista ajatella, että käsitteenä kansainvälinen yhteisö viittaa jonkin konkreettisen ja suhteellisen pysyvän ryhmän sijaan historiallisten olosuhteiden ja muiden tekijöiden mukana muodostuvaan ryhmittymään. Tämä lähtökohta mahdollistaa ihmiskeskeisyyden heikentämisen, jonka tarve on yksi viime aikojen merkittävimmistä syvällisistä humanististen ja yhteiskuntatieteiden oivalluksista.

Antroposeeni ja ihmiskeskeisyys

Historiallisista syistä johtuen englantilainen koulukunta ja muut kansainvälisten suhteiden lähestymistavat ovat hyvin ihmiskeskeisiä. Toki eroa on esimerkiksi siinä, painottaako englantilainen koulukunta valtiota (”international society”) vai mahdollisesti antaa yhtäläisen painoarvon valtiolle, poikkikansallisille järjestöille ja yksilöille (”world society”). Tällaiset erottelut eivät kuitenkaan muuta lähestymistavan ihmiskeisyyttä.

Perinteisestä näkökulmasta ihmiskeskeisyys ei sinänsä ole ongelma, mutta antroposeeni ja sen syvenevä ymmärtäminen haastavat perinteiset lähestymistavat.

Antroposeenin eli ihmisen ajan ymmärtämisen myötä ihmisen ja luonnon erottaminen toisistaan ei tunnu enää järkevältä. Osa esittää ja pyrkii virallistamaan antroposeenin uutena aikakautena, joka alkoi joko teollisen vallankumouksen myötä tai ensimmäisen atomipommin räjähdyksestä.

Antroposeeni on uusi aikakausi, jos tällä tarkoitetaan sitä, että osa ihmiskunnasta on vasta viimeisen kahden vuosikymmenen aikana tajunnut sen todellisuuden.

Jos taas antroposeenilla ymmärretään ihmisen geologinen vaikutus maapallolla, tai ylipäätään ihmisen ja luonnon toisistaan erottamisen hauraus, on se vuosituhansia vanha.

Mitä enemmän tutkimme ja ymmärrämme antroposeenia, sitä vaikeampaa on laittaa tietyt asiat laatikkoon nimeltä ”luonto” ja toiset laatikkoon nimeltä ”ihminen”.

Yksi keskeisimmistä valistuksen opeista ja modernin ajan dikotomioista – jako ihmisen ja luonnon välillä – on enenevissä määrin kyseenalainen: mitä enemmän tutkimme ja ymmärrämme antroposeenia, sitä vaikeampaa on laittaa tietyt asiat laatikkoon nimeltä ”luonto” ja toiset laatikkoon nimeltä ”ihminen”.

Ihmisten ja ihmisyhteisöjen toiminnalla on ollut laajaa vaikutusta maapallolla jo vuosituhansia johtuen metsien hävittämisestä eri keinoin, maanviljelystä ja karjankasvatuksesta sekä louhinnasta. Esimerkiksi ihmisperäisen kasvihuonekaasu metaanin määrät ovat olleet maapallon ilmaston kannalta merkittäviä jo noin 5 000 vuoden ajan johtuen riisinviljelystä ja karjankasvatuksesta.

Ihmisen erottamattomuus luonnosta ei myöskään ole uusi asia, vaikka nämä kaksi on pyritty erottamaan toisistaan. Sen lisäksi että ihminen tarvitsee elääkseen muita eläviä olentoja sisällään, pikkuruiset patogeenit voivat määrittää ihmisyhteisöjen toimintaa ja niiden rajoja.

Samoin käsitys siitä, että olisi olemassa jokin koskematon, ”villi” luonto, on osoittautumassa enenevissä määrin romanttiseksi ajatteluksi. Esimerkiksi orangit hahmotettiin pitkään lajeiksi, jotka ovat joutuneet ihmisten vaikutuksen alaisiksi vain joidenkin vuosikymmenten ajan, vaikka orangit ovat itse asiassa sopeutuneet ihmisiin jo noin 70 000 vuoden ajan.

Ilmastonmuutoksen hallinta ja antroposeeni

Antroposeenin sisäistäminen ei tarkoita, etteikö esimerkiksi englantilainen koulukunta olisi toimiva lähestymistapa kansainvälisten suhteiden tarkasteluun. Sen eri työkalut soveltuvat tutkimukseen edelleen, mutta niiden rajoitteet tulee huomioida.

Samoin antroposeenin sisäistäminen ei tarkoita sitä, että ihmiset voisivat päästä lopullisesti eroon ihmiskeskeisyydestä. Esimerkiksi niin sanotun planeettapolitiikan manifestin kirjoittajien mukaan ihmiskeskeisyyttä voidaan vähentää antamalla ääni muulle elämälle.

Nämä kannatettavat ajatukset kompastuvat siihen, että tuonkaltaisista yrityksistä huolimatta ihmiset, edelleen omilla ehdoillaan, antavat äänen muille, ja ihmiset pysyvät myös kuuntelijoina ja tulkitsijoina. Kaikkea tätä ohjaa ihmisperäiset lähtökohdat.

Sovellettaessa edellä mainittuja asioita ilmastonmuutoksen hallintaan onkin huomattava, että antroposeeni tarkoittaa sen hyväksymistä, että ihmiset eivät hallitse ilmastonmuutosta tai eivät ainakaan hallitse sitä yksin.

Elämän maantieteen (geography of life) muutokset viime vuosikymmeninä ovat tästä hyvä esimerkki. Ilmastonmuutoksen myötä kasvien ja eläinten levinnäisyys kokee globaaleja muutoksia, mikä johtaa uusiin ekosysteemeihin ja -yhteisöihin, joilla on omia ilmastovaikutuksia. Kaikki nämä myös vaikuttavat ihmisyhteisöihin sekä suoraan että epäsuorasti.

Toisin sanoen ”luonto” ei ole ”tuolla jossain” odottamassa passiivisesti ihmisten harjoittamaa hallintaa.

Toki ihmisten toiminta, mukaan lukien ilmastonmuutoksen aiheuttaminen ja sen hallintayritykset, ovat merkittävässä asemassa, kun puhutaan maapallon ja sillä olevan elämän tulevaisuudesta.

”Luonto” ei ole ”tuolla jossain” odottamassa passiivisesti ihmisten harjoittamaa hallintaa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vain ihmisperäisellä toiminnalla on merkitystä. Muu kuin ihmisperäinen elämä ja muut kuin ihmisperäiset prosessit eivät muodosta jotakin passiivista taustaa ihmisperäiselle toiminnalla.

Jatkoa ajatellen ilmastonmuutoksen hallinnan tarkastelussa saattaisi siis olla tärkeää huomioida edellä mainitsemani ymmärrys kansainvälisestä yhteisöstä jossakin tietyssä historiallisessa kontekstissa muodostuvana ryhmittymänä. Se mahdollistaisi myös muiden kuin ihmisten tai ihmisperäisten entiteettien huomioimisen osana kansainvälistä yhteisöä silloin, kun se on tarpeen.

Jos muiden kuin ihmisten toiminnan seurauksena syntyy rajoja; jos muutkin kuin ihmiset muodostavat rajat ylittäviä muuttoliikkeitä; jos politiikkaa, valtaa ja hallintaa esiintyy muidenkin kuin ihmisten keskuudessa, tulisi kansainvälisten suhteiden tieteenalan ylipäätään laajentaa käsityksiään tutkimuskohteistaan.

Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa.

PhD Hannes Peltonen on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Ilmastonmuutoksen hallinta antroposeenin aikana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmaston muutoksesta on tullut toinen kahdesta pelottavuutensa nojalla omaan superluokkaansa erottuvasta globaaliuhasta. Toinen niistä on jo 1950-luvulla ihmiskunnan tietoisuuteen vahvasti iskostunut, viime vuosina jälleen uusia kärjistymisen merkkejä osoittanut, ydinsuursodan uhka. Eero Palmujoen tutkimustyön keskiössä on tällä vuosikymmenellä ollut kysymys ilmastonmuutoksen hallinnan mahdollisuuksista ja rajoista.

Tuomiopäivän kellon tikitys ja lämpötilan katastrofitrendi

Atomitieteilijöiden ydinsuursodan uhkaa mittaava ja jatkuvasti tikittävä tuomiopäivän kello näytti vuonna 1995 – kylmän sodan päättymisen toiveikkaissa jälkitunnelmissa – lukemaa 14 minuuttia vaille kohtalokasta puolen yön lyöntiä. Kymmenen vuotta myöhemmin jäljellä oli enää 3 minuuttia.

Tänä vuonna aikaa katastrofiin on tuon kellon mukaan enää kaksi minuuttia, mikä on sama kuin Korean sodan viimeisen vuoden 1953 lukema. Vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisin aikaista lukemaa ei ole saatavilla, mutta silloin näissä asioissa Albert Einsteinin kanssa läheistä yhteistyötä tehnyt Bertrand Russell julisti: ”Huomenna olemme kaikki kuolleet”. Näin ei kylläkään käynyt kriisin osapuolten Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen politiikassa viime hetkillä tapahtuneiden suunnantarkistusten vuoksi.

Atomitieteilijöiden tuomiopäivän kello edistää ehkä noin viitisen minuuttia, mutta mikään romu se ei ole.

Atomitieteilijöiden tuomiopäivän kello edistää ehkä noin viitisen minuuttia, mutta mikään romu se ei ole. Ja vaikka se tuntuvasti edistäisikin, sen osoittamien vuosilukemien keskinäinen vertailu on joka tapauksessa varsin informatiivista.

Ilmastonmuutoksen todellisuudesta, etenemisvauhdista, syistä ja kohtalokkuudesta esiintyy tutkijoiden, politiikantekijöiden ja yleensäkin ihmisten keskuudessa erilaisia käsityksiä. Selvänä yleistrendinä kuitenkin on tämän ilmiön todellisuuden ja sen kohtalokkuuden kiistäjien ynnä ihmisen oman syypäisyyden epäilijöiden joukon supistuminen.

Kiistäjät ja epäilijät joutuvat yhä ahtaammalle enemmistönäkemysten taholta tulevan paineen puristuksessa. Ja tämä enemmistö on vaihtelevin korostuksin sillä kannalla, että kyseessä on mitä todellisin, trendimäisesti kasvava katastrofin uhka, jonka jatkuvan pahenemisen pysäyttäminen on ihmiskunnan nykyisistä haasteista kaikkein vakavin.

Pakostikin näyttää siltä, että tällainen prosessi voi vuosikymmenten ja -satojen vuosien kuluessa tehdä ihmiselämän ensin sietämättömän vaikeaksi ja lopulta täysin mahdottomaksi tällä planeetalla. Lopulta jäljelle saattaisi jäädä vain joitain erityisen sitkeähenkisiä matolajeja ja bakteereja merien pohjalle. Tämä näyttäisi puoltavan ilmaston lämpenemisen arvioimista ydinasesuursotaakin vakavammaksi uhaksi ihmiskunnalle ja sen luomalle sivilisaatioille.

Palmujoen tutkimuksissa ilmastonmuutoksen kansainvälisen hallinnan problematiikka kytkeytyy usein globaalipolitiikan muihinkin kysymyksiin, kuten kansainvälisen talouden ongelmiin, metsien suojeluun ja uusiutuvan energian käytön näkymiin. Palmujoen tutkimuksissa ilmastopolitiikan analyyseihin yhdistyy usein myös globaali (kansainvälis)alueellinen ja valtiollisen ulkopolitiikan näkökulma, mikä onkin varsin ymmärrettävää ottaen huomioon hänen tutkimusuransa varhaiset vaiheet maa- ja aluespesialistina.

Ilmaston lämpenemisen ja ydinsodan vaaran vertaamista toki suuresti hankaloittaa näiden kahden superuhan moninainen yhteismitattomuus.  Joka tapauksessa huolenaiheita ja uhkakokemuksia selvittävien mielipidetutkimusten valossa näistä uhista etummaisempana ihmisten mielissä on nykyisin ilmaston lämpeneminen.

Omaa kieltään sitä koskevan yleisen huolen kasvusta puhuu muun muassa kaikkialla viime vuosina ponnahdusmaisesti kasvanut kiinnostus siihen sinänsä vanhaan kysymykseen, löytyisikö avaruudesta toinen ihmiselämälle sovelias planeetta.

Kohti ”kokonaisvaltaisempaa” ymmärrystä ja hallintaa

Globaalihallinta on globaalitoimijoiden yhteistä ja rinnakkaista – käytännössä enemmän tai vähemmän sopuista tai ristiriitojen sävyttämää – pyrkimystä globaaliuhkien rajoittamiseksi tai ratkaisemiseksi. Tämän toiminnan suurimpana haasteena voidaan pitää tehtäväkentän yhä kompleksisempaa luonnetta.

Globaaliongelmia on yhä vaikeampi käsitellä ja ratkoa yksittäin, sillä niitä kytkee toisiinsa alati tihenevä keskinäisten riippuvuuksien verkosto. Siinä ilmastonmuutos muodostaa yhden moniyhdisteisimmistä kohdista.

Tämä verkosto on mutkistunut siihen pisteeseen, että siitä ei enää saa kunnon otetta pelkän keskinäisriippuvuuden ajatuksenkaan avulla. Kyseessä on ”rikasyhdisteinen systeemi”, jollaisessa – Robert Jervisin mainiosti pelkistävän ilmauksen mukaan –  ”ei koskaan voi muuttaa yhtä asiaa”.

Tällaisen globaaliuhkien järjestelmän puitteissa on ylen vaikea arvioida muun muassa sitä, mitä mahdollisuuksia tai todellisia vaikutuksia tällä tai tuolla hallintahankkeella on tai voisi olla. Yleishaasteena on entistä kokonaisvaltaisemman kuvan muodostaminen globaalihallinnan tehtäväkentästä. Ja kokonaisuushan tarkoittaa sellaista, mikä on määräävässä asemassa osiinsa nähden, kuten esimerkiksi filosofi Oiva Ketonen kirjassaan Se pyörii sittenkin aikanaan kiteytti.

Uusi YK

Ainoa nykymaailman kansainvälinen organisaatio, joka jäsenistönsä ja tehtäväkenttänsä laajuuden ja toimintakoneistonsa moninaisuuden nojalla voisi ottaa globaaliongelmien ja niihin sisältyvien uhkien hallinnasta kokonaisvastuun on YK.

Sen todelliset edellytykset tämän vastuun kantamiseen ovat kuitenkin hyvin tunnetuista reaalipoliittisista syistä jääneet varsin vajavaisiksi. Esimerkiksi pääsihteeri Kofi Annanin harvinaisen pontevat yritykset YK:n uudistamiseksi johtivat Yhdysvaltain tiukkaan vastarintaan, esteeseen, jonka ylittämiseen Annanilla ei riittänyt keinoja.

Luin äskettäin sattumoisin tähtitieteilijä Esko Valtaojan tyyliniekkamaisesti kirjoitetun kirjan Maailmanloppu peruttu, jossa hän selittää maailman tilan ja kehitystendenssin hyvinkin suotuisaksi lukien tämän pääasiassa valistushengen ja luonnontieteiden ansioksi. Pääteemojensa ohessa Valtaoja ohimennen hilpeilee silläkin, että yhteistyökyvyttömyyden leimaamaa suomalaista politiikkaa sentään onneksi nykyisin johtaa insinööri eikä valtiotieteilijäpoliitikko.

Luonnontieteillä ja teknologialla epäilemättä onkin tieteistä suurimmat mahdollisuudet edesauttaa globaaliongelmien hallitsemista ja ratkaisemista kumuloituvasti karttuvan tietonsa ja ajoittaisten läpimurtokeksintöjensä kautta.

Globaalihallinnan menestymismahdollisuuksien tulevaisuuden ratkaisee kuitenkin viime kädessä valtiollinen ja kansainvälinen politiikka.

Globaalihallinnan menestymismahdollisuuksien tulevaisuuden ratkaisee kuitenkin viime kädessä valtiollinen ja kansainvälinen politiikka, joiden luonteen, mahdollisuuksien ja rajojen selvittäminen on politiikan tutkimuksen ja muiden yhteiskuntatieteiden tehtävä. Useat maailmanongelmien kehitystrendejä koskevat todistelut pysyvät Valtaojan kirjassa joten kuten pystyssä vain keskeisten poliittisten näkökohtien huomaamatta jäämisen tai mainitsematta jättämisen vuoksi.

Lopuksi palaan vielä lyhyesti kysymykseen YK:n tulevaisuudesta. Sen laajasuuntaisten uudistamispyrkimysten historiaa leimaavat lukuisat enemmän tai vähemmän täydelliset epäonnistumiset. Usko sen uudistamis- ja uudistumiskykyyn on tämän seurauksena päässyt pahoin horjumaan. Silti on syytä myös optimismiin – erityisesti juuri ilmaston lämpenemiskehityksen esiin nostaman katastrofin uhan takia.

Historia ei laajasti ottaen tue sitä käsitystä, että  YK:n perusteellinen reformi kertaheitollakaan olisi mahdottomuus. Kaikki kolme tähänastista maailmanorganisaatiota – 1800-luvun kongressijärjestelmä, Kansainliitto ja YK – ovat syntyneet nopeasti suursodan katastrofista ja sellaisen toistumisen pelosta. Jotakuinkin kaikki vanhemmat suurisuuntaiset rauhansuunnitelmat ovat perustuneet suurten sotien toistumisen uhkaan ja toiveeseen tällaisten murhenäytelmien välttämisestä.

Epäilemättä myös YK:n uudistaminen tai ”uudella YK:lla” korvaaminen vaatii esteensä murtaakseen jonkin sokkimaisen mullistuksen tai uhan sellaisen lähestymisestä. Kohti tällaista käännettä saattaa olla viemässä ilmaston lämpenemisen jatkuminen riittämättömästi hallittuna. Pakottavan pakon edessä maailmanorganisaation perusteellisesta uudistamisesta tulisi ehdoton välttämättömyys.

Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa.

Harto Hakovirta on valtio-opin, erityisesti kansainvälisen politiikan emeritusprofessori Turun yliopistossa ja kansainvälisen politiikan dosentti Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Ilmaston lämpeneminen, globaali ongelmavyyhti ja uuden maailmanorganisaation mahdollisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saksasta vuonna 2015 alkusysäyksensä saanut ilmasto-oikeudenmukaisuusliike Ende Gelände on saanut tuhannet ihmiset ottamaan osaa hiilivoiman vastaisiin tempauksiin kolmen viime vuoden aikana. Suomeksi liikkeen nimi voidaan kääntää ilmaisuin ”Nyt riittää!”, ”Tässä menee raja!” tai ”Tähän loppui!”.

Kansalaistottelemattomuutta aikanamme ennennäkemättömässä laajuudessa hyödyntävän liikkeen aktivistit ovat pysäyttäneet Euroopan suurimpien ruskohiilikaivosten toiminnan aina uudelleen väkivallattomien kehollisten protestien avulla. Ende Gelände -liikkeen sanoma on selkeä: päättäjien tulee ottaa ilmastonsuojelu, ja näin hiilivoimasta luopuminen, tosissaan niin Saksassa kuin ympäri maailmaa.

Mutta mikä rooli kehollisella kansalaistottelemattomuudella on tässä kaikessa?

Ilmastonmuutos uhkaa tuntemamme elämän peruspilareita

Kesän ajan ympäri maailmaa riehuneet metsäpalot, turmeltuneet sadot ja ennätykselliset helleaallot ovat nostaneet ilmastonmuutoksen todellisuuden entistä kiivaammin julkiseen keskusteluun.

Käsistä riistäytynyt ja tuntemamme elämän muodoille kohtalokas maapallon lämpeneminen on kuitenkin mahdollista välttää johdonmukaisilla ja laajamittaisilla poliittisilla päätöksillä, joiden keskiössä on nopea irtautuminen fossiilisista polttoaineista.

Nykyiset poliittiset toimet eivät kuitenkaan ole vielä riittäviä, jotta ilmaston lämpeneminen pysähtyisi kansainvälisesti sovittuun alle kahden, saati 1,5 asteen rajapyykkiin. Ilmastonmuutos olisi tuotava jokaisen poliittisen päätöksen keskiöön jottei, Satu Hassin sanoin, kaikilta muilta yhteiskunnallisilta päätöksiltä putoa pohja.

Eero Palmujoki, ilmastopoliittisen tutkimuksen uranuurtaja, kirjoittaa International Relations -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan  ilmastonmuutoksen hallinnan pirstoutumisesta YK:n virallisen neuvotteluprosessin ulkopuolella toimiville tahoille. Palmujoen mukaan pirstaloitumisen ohella ilmastonmuutoksen hallinta on kuitenkin myös monimuotoistunut eikä kansalaisjärjestöjen ja ruohonjuuritason liikkeiden roolia voi enää jättää huomiotta.

Ilmastonmuutoksen hallinta on monimuotoistunut eikä kansalaisjärjestöjen ja ruohonjuuritason liikkeiden roolia voi enää jättää huomiotta.

Pian valmistuvassa pro gradu -tutkielmassani olen kiinnostunut Ende Gelände -liikkestä yhtenä oivaltavana esimerkkinä Palmujoen analysoimasta ilmastonmuutoksen hallinnan pirstaloitumisesta. Keräsin tutkimuksen aineiston etnografista uteliaisuutta hyödyntäen kenttätyönä ilmastoliikkeen aktivistien parissa Saksassa kesän 2017 ja kevään 2018 aikana.

Esitän tutkielmassani, että hiilivoimaa vastaan protestoivat kehot toimivat eräänlaisena siltana kansainvälisten ilmastosopimusten ja niiden täytäntöönpanon välillä. Ne ovat vastarinnan koreografioita, joissa kehot järjestäytyvät tilassa ja ajassa yhteiskunnan muuttamiseksi. Nämä koreografiat viestittävät, että mikäli vaarallinen ilmastonmuutos halutaan estää, on fossiilisista energialähteistä oikeasti luovuttava nopealla tahdilla.

Iho väkivallan ja vastarinnan pintana

Joissain tilanteissa kehomme ovat ainoa keino saada äänemme kuuluviin ja päästä vaikuttamaan yhteiskuntaan. Kansalaistottelemattomuus on yhteiskunnallisiin epäkohtiin suoraa puuttumista ja niiden julkiseen keskusteluun nostamista useimmiten kehollisen väkivallattoman protestin muodossa, jossa olemassa olevan lainsäädännön eettisyys ja oikeutus kyseenalaistetaan.

Kehollisuuden linssien kautta tarkasteltaessa hylätään ajatus ihmisestä toisistaan ja ympäristöstään erillisenä olentona ja painotetaan keskinäisriippuvuden merkitystä. Kehollisuuden tutkimus haastaa länsimaisessa ajattelussa vahvasti vallalla olevan erottelun politiikan, jossa mieli ja keho, yksilö ja yhteisö tai vaikkapa luonto ja ihminen erotetaan toisistaan.

Tutkimukseni haastateltaviin kuuluvan Robinin oivallus kuvaa kehon välittömyyttä ja radikaalia rehellisyyttä: “Kun minä olen tässä, hiilikaivuri ei liiku.”

Kansainvälinen politiikka tapahtuu myös kehojen pinnoilla, jossa sekä vastarinta, väkivalta että välittäminen tulevat todeksi.

Iho on haavoittuvaisuuden, hoivan ja läheisyyden mutta myös väkivallan ja kivun pinta. Se on raja, joka erottaa, mutta jonka kautta myös pääsee yhteyteen toisen ihmisen ja ympäröivän maailman kanssa. Välittävä kosketus tekee ihmisestä ihmisen, mutta väkivaltainen kosketus voi saada aikaa paljon harmia.

Esimerkki Ende Gelände -ilmastoaktivismista osoittaa, kuinka kansainvälinen politiikka tapahtuu myös kehojen pinnoilla, jossa sekä vastarinta, väkivalta että välittäminen tulevat todeksi.

Vastarinnan koreografian rakentaminen

Elokuussa 2017 Ende Gelände -vastarinnan koreografian konkreettinen tavoite oli pysäyttää ruskohiilikonserni RWE:n Euroopan suurin hiilikaivos häiritsemällä kaivoksen infrastruktuurin toimintaa aktiivisen ja passiivisen väkivallattoman protestin keinoin.

Tämän toteuttaakseen aktivistit organisoituvat monitasoisten prosessin kautta luomalla pohjan yksilön tarpeita kunnioittavalle kollektiiviselle toiminnalle. Kukaan ei osallistu vastarinnan koreografiaan yksin ilman vahvoja tukiverkostoja. Aktivistit jakautuvat omien tarpeidensa, toiveidensa ja toimintavalmiutensa mukaisesti pienryhmiin, joiden kautta vastarinta toteutetaan.

Vastarinnan koreografian kulku koostuu ryhmän muodostamisesta, koreografian harjoittelusta, valmistautumisesta, toteutuksesta ja jälkiseurausten hoidosta.

Pienryhmät kehittävät oman käsi- tai äänimerkin, jonka avulla he voivat löytää toisensa ihmisjoukon keskeltä. Tämä lisäksi he sopivat, millä keinoin päätöksiä tehdään ryhmässä demokraattisesti myös stressaavassa tilanteessa. Vain ani harvoilla vastarinnan koreografiaan osallistuvilla on henkilöpaperit mukana, kun suunnataan kaivokselle. Anonymiteetti tuo turvaa poliisien harjoittamien hallintakeinojen edessä.

Ryhmän jäsenet kirjoittavat oman pienryhmänsä jäsenten tunnistusnumerot permanenttitussilla ihoonsa pidätystilanteen varalta. Henkilökohtaiset tunnistusnumerot ovat leirin oikeusasiantuntijoiden tiedossa, joille pidätyksen tapahtuessa ilmoitetaan.

Ennen tempauksen alkamista pienryhmät osallistuvat useimmiten action training -nimiseen tapahtumaan, jossa harjoitellaan konkreettisesti vastarinnan koreografian kulkua. Osallistujat oppivat muun muassa, millä tavoin päästä poliisiketjun lävitse ryhmänä, miten toteuttaa istumaprotesti yhdessä, millä keinoin kehosta saa mahdollisemman raskaan kantaa ja miten omia niveliä ja niskaa voi suojata tilanteessa, jossa poliisit siirtävät voimakeinoin passiivisesti protestoivan aktivistin pois.

Myös ilmastopoliittisten laulujen ja rohkaisevien huutojen opettelu kuuluu action training -tapahtumaan vaikkapa Pink Floydin sävelmän tahtiin:

“We don’t need no coal power stations.
We don’t need no fossil fuels.
Hey, diggers.
Leave the coal alone.” 

Tempausta varten aktivistit valmistautuvat pukeutumalla valkoiseen haalariin, ottamalla mukaan keuhkoja ja tunnistusta suojaavan hengityssuojaimen, istumista ja nukkumista helpottavan olkipussin sekä pippurisumutteelta suojaavan visiirin. Aktivistien sormenpäät ovat usein päällystetty pikaliimalla sorminjälkitunnistamisen estämiseksi. Tämän lisäksi aktivistit koristautuvat värikkäästi lipuin, sateenvarjoin, kasvomaalein ja julistein.

Ende Geländen erikoisuus on, että aktivistit jakautuvat kymmenistä ellei sadoista pienryhmistä koostuviin, eri värein nimettyihin sormiin, jotka yhdessä muodostavat hiilikaivosinfrastruktuurin pysäyttävän käden. Jokaisella sormella on oma temaattinen painopisteensä, oma tehtävänsä, reittinsä ja yleensä eritasoinen toimintavalmius väkivallan kohtaamisen varalta.

Jokainen Ende Geländen kansalaistottelemattomuuten osallistuva ihminen on hyväksynyt toimintakonsensuksen, jonka mukaan pidättäydytään väkivaltaisesta toiminnasta.

Yhdessä synkronisesti liikkuminen, laulaminen, istuminen, taputtaminen ja tanssiminen ovat Ende Gelände -vastarinnan koreografian keskeisimpiä elementtejä. Hiilikaivurin tai hiilijunaraiteen valtaus voi muuttua yllättäen värikkääksi karnevaaliksi, hierontaringiksi tai joogatuokioksi.

Yhteenkuuluvuuden kokemus ja tunne siitä, että liikkuvat aktivistit ovat kuin yksi yhtenäinen keho, antavat aktivisteille uskallusta kansalaistottelemattomuuden toteuttamiseen ja mahdolliseen poliisiväkivallan kohtaamiseen.

Synkronisaation rikkoutuessa esimerkiksi silloin, kun pyritään pääsemään hiilikaivoksen infrastruktuurille poliisiketjun lävitse, aktivistit kokevat olevansa erityisen yksin ja haavoittuvaisia poliisin pippurisumutteelle, pampun iskuille ja muille hallinnan keinoille.

Huolenpito mahdollistaa vastarinnan koreografian

Hoiva ja välittäminen yhdistävät ihmiskehon ympäröivään maailmaan yhteiseksi elämää kannattelevaksi verkoksi. Tulemme todeksi ollessamme yhteydessä toiseen elävään olentoon, jaettuihin kokemuksiin ja kosketukseen. Hoiva perustuu kehollisuudelle ja kehollinen empatia onkin tärkeä moraalisen ajattelun kulmakivi, kuten Elisa Aaltola ja Sami Keto osoittavat tuoreessa kirjassaan Empatia.

Ilmastoleirin infrastruktuuri on tärkeä esimerkki hoivan merkityksestä. Ilmastoleiriltä löytyy melkein yötä päivää toimiva kenttäkeittiö, jossa kokataan ruokaa tuhansille aktivisteille. Itse rakennettujen suihkujen ja vessojen lisäksi leiriltä löytyvät myös lastenhoitoon, oikeusapuun ja psykologiseen neuvontaan erikoistuneet yksiköt.

Ilman näitä huolenpidon ja välittämisen rakenteita laajamittaisen onnistuneen kansalaistottelemattomuuden toteuttaminen tuskin olisi mahdollista. Esimerkiksi ulkona odottavat logistiikkatiimin ihmiset ovat vastassa pidätyksestä keskellä yötä vapaaksi päässyttä aktivistia poliisilaitoksen edessä ruuan, juotavan ja psykologisen tuen kera.

Haavoittuvassa asemassa oleminen korostaa inhimillisen keskinäisriippuvuuden merkitystä. Omien tarpeiden artikulaatio, itsereflektio ja kuunteleminen ovat yhtä tärkeitä vastarinnan koreografian onnistumiselle kuin sanitaatio ja laillinen apu. Yhteisöllisyys ja ryhmän tuki ovat erityisen tärkeitä silloin, kun aktivistit kohtaavat väkivaltaa.

Ilmastonmuutoksen väkivallan ulottuvuudet

Vastarinnan koreografian järjestäminen siellä, missä ilmastotuho tapahtuu, tekee vastuunkannon abstraktista retoriikasta fyysistä, todellista. Suuri osa ilmastopäästöistä saa alkunsa hiilikaivoksilla, joissa hidas väkivalta ilmenee myös maa-alueiden saastumisena, eroosiona, metsien hakkuina ja hiilikaivostyöntekijöiden sairauksina.

Ilmastonmuutosta aktiivisesti edistävät toimet – tai ne hiljaisesti hyväksyvä politiikka – edesauttavat ilmastonmuutoksen hidasta väkivaltaa.

Pidätyksessä ja kuulusteluissa tapahtuva aktivistien ravistelu, pampunlyöntien ja pippurisumutteen käyttö, maahan iskeminen, puristusotteet, alasti riisuminen ja intiimialueiden paljastukseen pakottaminen tuntuvat raskailta toimenpiteiltä. On vaikea nähdä, miksi ne olisivat perusteltuja voimakeinoja tapauksissa, joissa aktivistit kulkevat RWE-hiilikonsernin maa-alueelle laittomasti mutta rauhanomaisesti.

Tästä huolimatta aktivistien haavoittuvat kehot löytävät vastarinnan keinoja myös väkivallan ja hallinnan keskellä. Sormien ihon rikkominen tai sormenpäiden päällystäminen pikaliimalla piiritystilanteessa ennen poliisikuulustelua ovat tehokkaita keinoja turvata aktivistin anonymiteetti ja siten laillinen koskemattomuus tempauksen jälkeen. Kuulustelun yhteydessä tapahtuvissa kuvauksissa aktivistit näyttävät hassuja vääristyneitä ilmeitä poliisin kameralle tai koukistivat polviaan pituusmittauksissa tunnistuksen vaikeuttamiseksi.

Tutkija Minni Haanpään mukaan tieto liikkuu ja sitä tuotetaan koreografiassa yhteisen kehollisen kokemuksen välityksellä, kuten Ende Gelände -aktivistien vastarinnan mikrostrategiat poliisikuulusteluista osoittavat.

Lihaa Pariisin ilmastosopimuksen luiden päälle – monipuolisen ilmastohallinnan tarve

Pro gradu -tutkimuksessani tarkastelen Ende Gelände -aktivistien toimintaa vastarinnan koreografian kautta. Ajattelen koreografian ilmentävän sekä ilmastonmuutoksen politiikan valtasuhteita että vaikuttamisen mahdollisuuksia. Aktivistit samaan aikaan sekä häiritsevät, rakentavat että muuttavat ilmastopolitiikkaa.

Tuhansien ihmisten osallistuminen kansalaistottelemattomuuteen toimii kaksisuuntaisen vaikuttimen tavoin: se sekä laskee väkivallattoman suoran toiminnan harjoittamisen kynnystä että tuo sen mahdollisen poliittisen toiminnan piiriin.

Kansalaistottelemattomuuden harjoittaminen on keino nujertaa ilmastonmuutoksen edessä oleva toivottomuus. Huolellisesti suunnitellun vastarinnan koreografian avulla Ende Gelände -aktivistit laajentavat poliittisen toimijuuden kenttää. Monet haastattelemistani aktivisteista kokevat viimein pystyneensä toimimaan konkreettisesti ja arvojensa mukaisesti ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Monet kokevat yltäneensä sellaiseen toimintaan, jota he eivät yksin olleet osanneet edes kuvitella.

“Ilmastonmuutos on joka tapauksessa ratkaistava, joten miksi emme sitä tehdessä opettelisi myös järjestäytymään uudelleen?”

Yhdeksi vastarinnan kehoksi muuttuva liikkuvien, laulavien tai hiilijunaraiteilla toisiinsa käsikynkkää lyöttäytyneiden ihmisten yhteisöllisyyden voimaa ei tule aliarvioida. “Ilmastonmuutos on joka tapauksessa ratkaistava, joten miksi emme sitä tehdessä opettelisi myös järjestäytymään uudelleen?” totesi Emil-niminen haastateltavani.

Ende Gelände ei ole aktivisteille siis ainoastaan vastarinnan harjoittamisen hetki, vaan myös paikka, jossa visioida siitä, minkälaisen yhteiskunnan puolesta ilmastopoliittista oikeudenmukaisuuskamppailua käydään.

Kansalaistottelemattomuus, yhdessä vastarinnan mahdollistavien hoivan ja välittämisen verkostojen kanssa, on esimerkki uusien yhteiskunnallisten toimintamallien rakentamisesta.

Kehojen politiikkaan ei pidä kuitenkaan suhtautua kritiikittömästi, sillä aina julkisessa tilassa protestoivat kehot eivät suinkaan ole edistämässä ilmasto-oikeudenmukaisuutta tai demokratiaa, vaan ne voivat toimia esimerkiksi militarismin tai väkivallan tuottamisen koreografioina. Kuten Judith Butler muistuttaa, olennaista on se, mitä kehot tekevät ja saavat aikaan.

Palmujoen ilmastopolitiikan pirstaloitumista koskevaa oivallusta mukaillen Ende Geländen vastarinnan koreografia voidaan nähdä esimerkkinä ilmastonmuutoksen hallintaan osallistuvien toimijoiden monimuotoistumisesta. On mahdollista, ettei tämä monimuotoistuminen tarkoitakaan ilmastonsuojelun hallitsematonta pirstaloitumista, vaan sen valtioiden rajojen yli ulottuvaa vahvistumista uusien kanavien ja poliittisten toimintatilojen luomisen kautta.

On vielä epävarmaa, millaisia pitkäjänteisiä vaikutuksia Ende Geländen vastarinnan koreografialla on Saksan ja Euroopan ilmastopolitiikkaan. On kuitenkin selvää, että Ende Gelände -ilmastoliike on muistuttanut ikivanhan poliittisen perinnön, kansalaistottelemattomuuden, tarpeellisuudesta nykypäivän ilmastonsuojelussa.

Elämme aikaa, jossa meillä on kaikki käytettävissä oleva tieto ja teknologia ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi. Riittävä poliittinen tahto päätösten toimeenpanemiseksi kuitenkin vielä puuttuu. Olisivatko vastarinnan koreografiat juuri sitä, mitä Pariisin ilmastosopimus tarvitsee saadakseen lihaa luidensa päälle?

Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa. 

Henna-Elise Selkälä on Berliinissä asuva kansainvälisen politiikan opiskelija, tanssitaiteilija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän viimeistelee politiikan tutkimuksen maisteriopintojaan Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Julkaisu Protestoivat kehot näyttävät, miten Pariisin ilmastosopimus laitetaan toimeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eero Palmujoki tarkastelee vuonna 2011 artikkelissaan ”Kohti pirstoutuvaa vai yhtenäistä globaalin ilmastonmuutoksen hallintaa” kansainvälistä ilmastokeskustelua ja globaalin ilmastonmuutoksen hallinnan muotoutumista kansainvälisten suhteiden teorioiden valossa.

Artikkelin keskiössä ovat kansainvälisen politiikan realistinen ja liberalistinen sekä kansainvälistä yhteisöä ja normeja painottava näkökulma. Palmujoki toteaa realististen ja liberaalien näkökulmien korostavan globaalin ilmastonmuutoksen hallinnan pirstaloitumista. Kansainvälistä yhteisöä ja normeja painottavat lähestymistavat taas tuovat esiin ilmastonmuutoksen hallintaa yhtenäistävien sopimusten ja standardien vaikutuksen.

Tässä tekstissä tarkastelen edellä mainittujen kansainvälisen politiikan teorioiden selitysvoimaa suhteessa globaalin ilmastonmuutoksen hallinnan viimeaikaisiin kehityskulkuihin, kuten Pariisin sopimuksen solmimiseen, presidentti Donald Trumpin ilmoitukseen Yhdysvaltojen vetäytymisestä Pariisin sopimuksesta, ei-valtiollisten toimijoiden ilmastopoliittiseen aktivoitumiseen sekä kansainvälisessä ilmastoneuvotteluprosessissa käynnistettyyn talanoa-vuoropuhelun tavoitteisiin.

Palmujoen teoriajäsennyksen perusteella Trumpin ilmastopolitiikkaa selittää parhaiten kansainvälisen politiikan realistinen koulukunta, kun taas eräät liberalistien näkemykset tukevat Trumpin toiminnasta seurannutta ei-valtiollisten toimijoiden vahvaa esiinmarssia.

Yhteisöä ja normeja painottavat kansainvälisen politiikan lähestymistavat puolestaan tarjoavat tarkastelupintaa ilmastoneuvotteluprosessissa käynnissä olevaan vuoropuheluun.

Yhteisvastuun periaate ja pariisin ilmastosopimus

Keskeisenä lähtökohtana YK:n ilmastopuitesopimuksessa sovittiin ”yhteisen mutta eriytetyn vastuun” periaatteesta, jonka mukaan kehittyneillä mailla on päävastuu ilmastonmuutoksen hillinnästä päästöjä vähentämällä ja kehittyviä maita tukemalla. Tämä periaate oli kuitenkin keskeinen este Yhdysvaltain osallistumiselle Kioton pöytäkirjaan.

Jo vuonna 1997 Yhdysvaltain kongressin Byrd-Hagel-päätöksessä linjattiin, että maa ei liity ilmastosopimukseen, jossa kehittyville maille ei aseteta samanlaisia päästövähennysvelvoitteita kuin kehittyneille maille tai joka voisi aiheuttaa vakavaa haittaa Yhdysvaltain taloudelle.

Juuri tästä palomuuriksikin kutsutusta, kehittyvien maiden vaalimasta periaatteesta Pariisin sopimuksessa pyrittiin eroon, kun ensimmäistä kertaa myös kehittyvät maat asettivat itselleen päästövähennystavoitteita.

Pariisin sopimuksessa yhteisymmärrystä on rakennettu yhteisen tavoitteen varaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.

Samalla myös muut merkittävät periaate-erot, jotka Palmujoen mukaan näkyivät Kioton pöytäkirjassa, eivät enää samalla tavalla heijastu Pariisin sopimuksesta. Näitä olivat Euroopan unionin pyrkimys selviin päästörajoituksiin ja kiintiöihin, Yhdysvaltojen haluttomuus sitoutua niihin sekä pyrkimys markkinoiden kehittämiseen siten, että tarve kiinteille päästörajoille minimoituisi.

Pariisin sopimuksessa yhteisiä periaatteita on etsitty muualta. Yhteisymmärrystä on rakennettu yhteisen tavoitteen varaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Tässä tieteellisen tiedon merkitys on korostunut.

Se tukee Palmujoen esittämää liberalistisen kansainvälisen politiikan koulukunnan näkemystä siitä, että asiantuntijatieto yhteistyön tarpeellisuudesta saa valtiot ylläpitämään globaaleja julkisia hyödykkeitä, kunhan niiden olemassaolo on riittävän hyvin perusteltu valtiojohdolle. Julkisilla hyödykkeillä viitataan hyödykkeisiin, joiden kulutus yksilön tai maan toimesta ei sulje pois muiden mahdollisuutta kuluttaa niitä.

Pariisin ilmastosopimus tuli voimaan ennätysajassa vuonna 2016, vain 10 kuukautta sen jälkeen, kun sopimuksen neuvottelutuloksen syntyi. Sopimuksen voimaantuloa vauhditti muun muassa käynnissä ollut tiukka Yhdysvaltojen presidentinvaali, joka aiheutti huolta siitä, että valituksi tulleessaan vaalikampanjassaan ilmastosopimusta vastaan puhunut Trump todennäköisesti vetäisi Yhdysvallat pois sopimuksesta.

Pariisin sopimukseen laadittiinkin tavallisuudesta poikkeavat vetäytymissäännöt (artikla 28), jotka mahdollistavat Yhdysvaltojen lopullisen poistumisen sopimuksesta aikaisintaan seuraavien presidentinvaalien aattona 2020.

Pariisin sopimuksen keskeinen tavoite on lämpenemisen pysäyttäminen alle kahteen celsiusasteeseen ja pyrkiminen kohti 1,5 asteen tavoitetta.

Toisena keskeisenä periaatteena on päästövähennystavoitteiden määrittyminen yhteisten sitovien tavoitteiden sijaan alhaalta ylöspäin: maat ilmoittavat itse omat sitovat päästövähennystavoitteensa ja tavoitteita kiritetään viiden vuoden välein järjestettävällä globaalilla tarkastelulla. Päästövähennystoimien lisäksi tarkastellaan myös ilmastonmuutoksen sopeutumistoimia ja rahoitusta, jotka ovat mukana sopimuksessa.

Sopimuksen yhteydessä annetut päästövähennyslupaukset eivät vielä lähellekään riitä tavoitteen saavuttamiseen.

Pariisin sopimus oli voitto globaalin ilmastohallinnan yhtenäisyydelle ja vahvisti uskoa siihen, että kansainvälinen ilmastosopimus voi auttaa ilmastonmuutoksen rajoittamisessa. Silti sopimuksen yhteydessä annetut päästövähennyslupaukset eivät vielä lähellekään riitä tavoitteen saavuttamiseen.

Neuvottelut Pariisin sopimuksen säännöistä – päästövähennysten seurannasta ja raportoinnista – ovat vasta meneillään, ja länsimaiset neuvottelijat pelkäävät ”palomuurin” uutta nousua maaryhmien välille.

Talanoan henki – vuoropuhelulla normiston vahvistamiseen?

Parisiin sopimuksen solmimisen ja sen kunnianhimon kirittämiseen tähtäävän talanoa-vuoropuhelun tulkinta onnistuu kansainvälisen politiikan teoriakehyksessä parhaiten normien ja kansainvälisen yhteisön näkökulmasta.

Palmujoki kiteyttää normeja korostavan kansainvälisen politiikan teorian näkemyksen seuraavasti: ”mitä useampia yhteisiä normeja valtiot jakavat ja mitä yhdenmukaisempi tulkinta valtioilla niistä on, sitä kiinteämpi valtioyhteisö on ja sitä helpommin löytyvät ne periaatteet, joilla yhteistyötä tehdään”.

Neuvotteluprosessin haasteita selittääkin juuri neuvotteluosapuolien erilaiset näkemykset yhteistyön periaatteista.

Riossa sovitun ilmastopuitesopimuksen jälkeisen neuvotteluprosessin haasteita selittääkin juuri neuvotteluosapuolien erilaiset näkemykset yhteistyön periaatteista.

Talanoan – perinteisen Tyynenmeren saarivaltioiden tavan rakentaa konsensusta ja ratkaista vaikeita haasteita – lanseerasi vuonna 2017 ilmastoneuvotteluiden (COP23) puheenjohtajana toiminut Fidži. Talanoa tarkoittaa dialogia tai tarinan kertomista. ”Talanoan tarkoitus on jakaa tarinoita ja rakentaa empatiaa, jotta yhteiseksi hyväksi olevien viisaiden päätösten tekeminen olisi mahdollista”.

Vaikka virallisesti vuonna 2018 käynnissä olevalla talanoa-vuoropuhelulla pyritään kannustamaan sopimuksen osapuolia kunnianhimon nostamiseen, dialogin tavoitteena on selkeästi myös yhteisen normiston vahvistaminen ja keskustelun käyminen niistä jaetuista periaatteista, joiden mukaan kansainvälistä ilmastopolitiikkaa tulisi Pariisin sopimuksen kautta edistää.

Trumpin haaste kansainväliselle ilmastohallinnalle

Trumpin presidenttikauden politiikka on ollut monella tavoin kansainvälisen politiikan teoriatulkintoja pakenevaa, mutta ilmastopolitiikan osalta perinteinen realistinen koulukunta tarjoaa osviittaa sille, miksi Trump veti Yhdysvallat Pariisin sopimuksesta.

Realistien näkemyksen mukaan valtiot tarkastelevat ensin omia hyötyjä ja kustannuksia ja vasta sen jälkeen yhteisiä hyötyjä. Lisäksi realistit korostavat valtioiden välisiä anarkistisia suhteita sekä valtion omia etuja kansainvälisen politiikan tärkeimpänä motiivina.

Palmujoki viittaa myös Scott Barrettiin, jonka mukaan tehokkaan ilmastosopimuksen tunnusmerkkejä on tulkittava sen suhteen, mitä allekirjoittajamaat joutuisivat tehokkaan sopimuksen vuoksi uhraamaan – ei sopimuksella saavutettavien yhteisten hyötyjen kautta. Perinteisesti maat ovat olleet valmiita tekemään vain sellaisia sopimuksia, joissa taloudelliset uhraukset ovat pieniä tai lähes olemattomia. Sen sijaan teknologioista tai raaka-aineiden käytöstä voidaan oman edun mukaisesti luopua, jos käytössä on korvaavia tekniikoita, käytäntöjä ja raaka-aineita.

Trumpille Yhdysvaltain edut näyttäytyvät nimenomaan tämänhetkisten taloudellisten hyötyjen näkökulmasta, vaikka Trumpin edeltäjän presidentti Barack Obaman nimittämä republikaanitaustainen puolustusministeri nimesi jo ilmastonmuutoksen kansalliseksi turvallisuuskysymykseksi.

Julkisuudessa on esitetty huomioita siitä, ettei hiilivoiman tukeminen ole talouden ja työllisyyden näkökulmasta yhtä tehokasta kuin uusiutuvan energian tuotannon vauhdittaminen. Trumpille hyödyt näyttävätkin liittyvän nimenomaan sisäpoliittisiin ja omien kannattajien hyötyihin, eivät Yhdysvaltojen valtion taloudellisiin hyötyihin.

Tarinallisuus leimaa myös talanoa-vuoropuhelua, jossa tieteellisen tiedon rinnalle nostetaan ihmisten tarinoita ja näkökulmia ilmastonmuutoksen vaikutuksista, toimivista torjuntakeinoista ja tarvittavista toimista

Lisäksi Trumpin presidenttikaudella tieteellisen tiedon merkitystä on alettu väheksyä aiempaa voimakkaammin. Valeuutiset ja ihmisiin vaikuttaminen esimerkiksi sosiaalisen median kautta ovat saaneet sijaa perinteisemmältä tieteeseen pohjaavalta näkemykseltä.

Tarinallisuus leimaa entistä enemmän myös talanoa-vuoropuhelua, jossa tieteellisen tiedon rinnalle nostetaan ihmisten tarinoita ja näkökulmia ilmastonmuutoksen vaikutuksista, toimivista torjuntakeinoista ja tarvittavista toimista. Tiedon ohella tunteisiin vetoaminen tarinoiden kautta on korostunut.

Ei-valtiollisten toimijoiden esiinnousu

Vaikka luonnontieteilijöiden näkemys ilmastonmuutoksen syistä ja seurauksista on vahvistunut 1990-luvun vaihteesta lähtien, pelkkä tieto ei ole riittänyt takaamaan tehokasta ilmastonmuutoksen hallintaa globaalilla tasolla.

Kansainvälisen politiikan realistien selitykset ovat peitonneet liberalistit painottamalla valtioiden itsekästä omien intressien punnintaa siinä missä liberalistit uskovat valtioiden tarkastelevan myös kansainvälisen yhteistyön laajempaa hyötyä.

Siinä missä ”valtiot ryhtyvät yhteistyöhön vain pakon sanelemana, ei-valtiolliset toimijat kuten yritykset, kansalaisjärjestöt ja yksilöt ryhtyvät funktionaaliseen yhteistyöhön aina kun kokevat sen tarpeelliseksi.”

Sen sijaan liberaalin koulukunnan funktionalistit, jotka eivät usko valtioiden rooliin ilmastonmuutoksen hallinnassa, ovat hyvin kyenneet selittämään Trumpin ajan ei-valtiollisen ilmastopolitiikan virtauksia. Palmujoen mukaan tämän koulukunnan näkemys on, että siinä missä ”valtiot ryhtyvät yhteistyöhön vain pakon sanelemana, ei-valtiolliset toimijat kuten yritykset, kansalaisjärjestöt ja yksilöt ryhtyvät funktionaaliseen yhteistyöhön aina kun kokevat sen tarpeelliseksi.”

Kyseinen tulkinta tarkastelee globaalia julkista tilaa myönteisenä ympäristön ja ilmaston suojelua tukevana tilana. Globaalina julkisena tilana ymmärretään se politiikan alue, jossa erityisesti ei-valtiollisilla toimijoilla kuten ympäristöjärjestöillä, tiedotusvälineillä ja yrityksillä on merkittävä asema. Lisäksi asiantuntija- ja tiedeyhteisöt nähdään keskeisissä rooleissa ilmastonmuutoksen hallinnassa. Näiden toimijoiden painostuksen vuoksi valtiot ryhtyvät vapaaehtoisesti rajoittamaan tuotannosta ja kulutuksesta tulevia päästöjä.

Palmujoki toteaakin, että tämä funktionalistinen politiikka on näennäisen epäpoliittista, sillä ratkaisevassa roolissa ovat uudet teknologiat ja energiamuodot.

Politiikka ja kansainvälinen politiikka näyttäytyvät ei-valtiollisessa muodossa: yli valtiollisten rajojen ulottuva kuluttajien ja kansalaisaktivistien toiminta pakottaa yritykset ei vain vähentämään tuotannosta ja kulutuksesta aiheutuvia päästöjä, vaan myös sopimaan erilaisista standardeista ja niiden valvontamekanismeista, joilla kasvihuonekaasupäästöjä vähennetään.

Kohti pirstaloituvaa ilmastonmuutoksen hallintaa?

Nykyisessä globaalissa julkisessa tilassa toimintaansa ovat vahvistaneet varsinkin kaupungit, alueet ja (Yhdysvaltojen) osavaltiot suuryritysten ohella. Myös kuluttajien kiinnostus ilmastonmuutoksen ja kulutuskäyttäytymisen suhteeseen on kasvanut.

Trumpin kieltäytyminen uskomasta ilmastonmuutoksen uhkaan ja halu hidastaa valtioiden välisen yhteistyön edistymistä vahvistaa funktionalistien näkemystä, jonka mukaan julkisen vallan toiminta voi ennemmin haitata globaalin ilmastonmuutoksen hallinnan edistymistä, jota puolestaan ei-valtiolliset toimijat vievät merkittävämmin eteenpäin.

Meidän ei tulisi odottaa yhtä ratkaisua ilmastonmuutoksen hallintaan monenkeskiseltä valtioiden neuvottelujärjestelmältä.

Erilaisia ilmastohallinnan muotoja tutkinut Michael Hoffmann argumentoi, ettei meidän tulisi odottaa yhtä ratkaisua ilmastonmuutoksen hallintaan monenkeskiseltä valtioiden neuvottelujärjestelmältä. Hänen mukaansa globaalin vastauksen odottaminen sokaisee meidät siltä momentumilta, jota jo kohti energiajärjestelmän, talouden ja yhteiskunnan muutosta kohti työskentelevä merkittävä toimijajoukko luo.

Käsillä olevan haasteen mittasuhteet huomioiden yksi monenkeskinen sopimus tuskin loisi puitteita globaalille ratkaisulle. Sen sijaan ongelma voi ratketa monien toimijoiden aikaan saamalla muutoksella.

Palmujoen artikkelin otsikon kysymykseen, onko globaali ilmastonmuutoksen hallinta yhtenäistymässä vai pirstaloitumassa entisestään, voisi tänään vastata, että globaali kehitys kulkee edelleen molempiin suuntiin, riippuen siitä mistä näkökulmasta prosessia tarkastellaan.

Siinä missä Pariisin sopimus tai talanoa-vuoropuhelun kaltainen prosessi voi yhtenäistää globaalia ilmastonmuutoksen hallintaa luomalla puitteita ja yhteistä normistoa, ilmastonmuutoksen hallinta myös pirstaloituu edelleen lukuisien erilaisten toimijoiden luomien kokeilujen, järjestelmien, standardien ja yhteistyön myötä, eikä tälle kehitykselle näy loppua. Hoffmannin analyysin mukaisesti näyttääkin siltä, että ilmastonmuutoksen hallintaan tarvitaan paljon valtiopäättäjiä isompi joukko.

Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa.

Johanna Kentala-Lehtonen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa ja työskentelee ympäristöministeriön ilmastoyksikössä. Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat yksin kirjoittajan eivätkä välttämättä vastaa ympäristöministeriön näkemyksiä.

Julkaisu Pariisi, Trump ja talanoa – globaalin ilmastonmuutoksen hallinnan viimeaikaiset kehityskulut ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pariisin ilmastosopimus otettiin vastaan suurin odotuksin muutama vuosi sitten. Yksikään aiempi ilmastosopimus ei ole tullut voimaan yhtä nopeasti, saavuttihan sopimus riittävän määrän ratifiointeja alle vuodessa.

Sittemmin sopimuksen varsin yleisluonteisia velvoitteita on yritetty sanoittaa konkreettisimmiksi askelmerkeiksi, joiden avulla ilmastonmuutokseen kyettäisiin käytännön tasolla puuttumaan. Joulukuussa 2018 järjestettävä Puolan ilmastokokous, COP24, on seuraava merkittävä virstanpylväs.

Puolan kokouksen keskeisenä tavoitteena on saada valmiiksi ”Pariisin sääntökirja”. Se antaa yksityiskohtaiset ohjeet kansallisten velvoitteiden ja päästöjen laskentaa sekä valtioiden edistymisen seurantaa varten. Niin sanottu globaali laskenta (“global stocktake”) pitää viisivuotiskausittain kirjaa siitä, miten valtiot saavuttavat itse asettamansa tavoitteet ja edistyvät ilmastonmuutoksen hallinnassa.

Kun Puolan Katowicen korkean tason tapaaminen päättyy joulukuussa, tulisi olla neuvottelutulos siitä, miten päästöt lasketaan, milloin tavoitteet katsotaan saavutetuiksi ja miten toimitaan, jos tavoitteita ei saavuteta.

Pariisin ilmastosopimus otti askeleita oikeaan suuntaan antamalla toivoa yhteisen poliittisen tahdon olemassaolosta. Globaalin ilmastopolitiikan tulevaisuus konkreettisten tulosten suhteen on kuitenkin vielä hyvin epäselvä.

Miten poliittinen tahtotila ja ymmärrys yhteisistä konkreettisista tavoitteista valtioiden välillä luodaan?

Ilmasto-oikeudenmukaisemmasta kansainvälisestä järjestelmästä puhuttaessa on otettava huomioon Yhdysvaltojen vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta, jännitteet kehittyvien ja kehittyneiden maiden välisessä vastuunkannossa sekä fossiilisista polttoaineista riippuvaisten ja erityisen haavoittuvien valtioiden kohtalot.

Bonnin pettymys laukaisi talanoa-dialogin

Mutta miten poliittinen tahtotila ja ymmärrys yhteisistä konkreettisista tavoitteista valtioiden välillä luodaan? Kansainvälistä ilmastopolitiikkaa kun ovat aina Yhdistyneiden kansakuntien ilmastonsuojelun puitesopimuksen (nk. Rion sopimus / UNFCCC) voimaantulosta saakka leimanneet ympäripyöreät lupaukset minimaalisine käytännön toimineen.

Odotukset viime vuonna Saksan Bonnissa pidettyä ilmastokokousta kohtaan olivat suuret varsinkin haavoittuvilla valtioilla, sillä kyseessä oli historian ensimmäinen kehittyvän saarivaltion isännöimä ilmastokokous. Saarivaltiot ovat olleet etulinjassa vaatimassa kunnianhimoisempaa globaalia ilmastopolitiikkaa, onhan niiden koko olemassaolo uhattuna ilmastonmuutoksen vuoksi.

Ilmastokokouksen viimeisinä päivinä isäntämaa Fidžin pettymys agendan edistymisen hitauteen oli käsin kosketeltavissa Bonn Zonen Fidži-paviljongissa. Keskusteluissani maan delegaation kanssa kävi selvästi ilmi, että neuvotteluissa ei ollut edistytty etukäteen odotetulla tavalla.

Kun neuvotteluagendalla olleet yksityiskohdat Pariisin sääntökirjan sisällöstä sekä ilmastonmuutoksen negatiivisten haittavaikutusten torjunnan rahoitusmuotojen tulevaisuudesta takkusivat, lanseerasi Fidžin pääministeri Voreque Bainimarama talanoa-dialogin edistääkseen tulevaisuuden globaalia ilmastoyhteistyötä. Talanoa-dialogin konkreettisena tavoitteena on ollut toimia pohjustuksena globaalin laskennan käytäntöjen selvittämiselle Puolan ilmastokokouksessa.

Talanoan perustana ovat luottamus, empatia ja ajatus yhteisestä hyvästä.

Talanoa sanana viittaa eteläisellä Tyynellämerellä käytettävään avoimeen, inklusiiviseen ja kunnioittavaan dialogiin, jonka avulla pyritään löytämään parhaat toimintamallit yhteisön mahdollisissa konfliktitilanteissa ja ylläpitämään yhteistyötä suurten murrosten edessä. Talanoan perustana ovat luottamus, empatia ja ajatus yhteisestä hyvästä. Se on ollut perinteinen kommunikaation muoto, jonka avulla yhteisöt ovat hallinneet itseään.

Talanoa-dialogia on mahdollista tarkastella kansainvälisen politiikan käytäntönä, joka toimii siltana kansainvälisen politiikan realiteettien ja ilmastonmuutoksen hallintaan olennaisesti liittyvien oikeudenmukaisuutta koskevien vaateiden välillä. Eero Palmujoen vuonna 2013 julkaiseman artikkelin ja sitä edeltäneen suomenkielisen kirjanluvun innoittamana tarkastelen talanoa-dialogia erityisesti kansainvälisten suhteiden sovinnaissääntöjen, normien sekä instituutioiden merkitystä korostavan, englantilaiseksi koulukunnaksi kutsutun lähestymistavan kautta.

Kiinnitän huomiota erityisesti siihen, miten talanoa-dialogin avulla kyettäisiin tarttumaan kansainvälisen ilmastopolitiikan taustalla vallitsevaan ristiriitaan valtion etuja korostavan pluralistisen kansainvälisen järjestelmän ja universaaleja oikeudenmukaisuuskysymyksiä priorisoivan solidaristisen kansainvälisen yhteisön välillä.

Kansainvälinen yhteisö ja globaali ilmastohallinta primääri-instituutiona

Palmujoki kuvaa artikkeleissaan kansainvälisen ilmastoregiimin kehittymistä Rion sopimuksesta aina Kioton pöytäkirjaan. Kansainvälisen ilmastohallinnan kehitys voidaan hänen mukaansa selittää samanaikaisesti sekä pirstoutuvana että yhtenäisyyteen pyrkivänä prosessina.

Pirstoutuneisuutta kuvaavat muun muassa ilmastolainsäädännön hajanaisuus, kansainvälisten sopimusten yleisluonteisuus sekä taloudellisten ja ilmastointressien toimijakentän etujen ja toiveiden väliset ristiriidat. Yhtenäisyyttä puolestaan edustavat muiden politiikkalohkojen lisääntyvä tietoisuus ympäristö- ja ilmastohallinnasta sekä normiston laajentuminen ja syventyminen.

Palmujoen mukaan yhtenäistymisen trendillä on kaikki mahdollisuudet tulla hallitsevaksi kulkusuunnaksi siitäkin huolimatta, että uusien normien hyväksyntä riippuu tietysti siitä, miten keskeiset toimijat – erityisesti vaikutusvaltaisimmat valtiot – suhtautuvat yhä syvenevään yhteistyöhön ilmastopolitiikan saralla.

Palmujoki kuvaa ilmastohallintaa kiinnostavasti uutena kansainvälisen yhteisön primääri-instituutiona. Englantilaisen koulukunnan keskeisen ajattelijan Hedley Bullin mukaan kansainvälisen yhteisön perustana ovat viisi perusinstituutiota: valtion suvereniteetti, kansainvälinen laki, diplomatia, suurvaltajärjestelmä ja sota.

Kansainvälinen yhteisö nojaa yhteiseen normistoon ja käytäntöihin, ei ainoastaan valtasuhteisiin (kuten perinteinen kansainvälisen politiikan realistinen lähestymistapa olettaa), ja näin ylläpitää järjestystä suvereenien valtioiden välillä.

Bullin luoman primääri-instituutioiden listan merkityksellisyydestä on sittemmin keskusteltu koulukunnan sisällä runsaasti. Instituutiot edustavat valtioiden jakamia käytänteitä ja kuvastavat niitä normeja, joiden noudattamiseen valtiot ovat yhteiselonsa takaamiseksi sitoutuneet.

Siinä missä Bullille primääri-instituutioita oli vain viisi, ovat koulukunnan edustajat sittemmin kyseenalaistaneet näiden westfalenilaisten instituutioiden ensisijaisuuden suhteessa muihin mahdollisiin valtiojärjestelmän perusteisiin.

Ilmastonmuutoksen hallintaan tähtäävät toimet ovat muodostaneet valtioiden toimintaa ohjaavan käytänteen, jonka voidaan katsoa täyttävän instituution tunnusmerkit.

Kansainvälisen ilmastopolitiikan historia, Palmujoki argumentoi, osoittaakin sen kehittymistä asteittain hyväksyttävämmäksi primääri-instituutioksi. Ilmastonmuutoksen hallintaan tähtäävät toimet ovat muodostaneet valtioiden toimintaa ohjaavan käytänteen, jonka voidaan katsoa täyttävän instituution tunnusmerkit.

Argumentti on erittäin kiinnostava. Englantilaista koulukuntaa on usein arvosteltu sen sisäisestä ristiriitaisuudesta, jopa skitsofrenisestä luonteesta.

On totta, että koulukunnan jäsenet eivät ole kyenneet riittävällä tavalla vastaamaan kritiikkiin normipohjan syventymisen ja realistisen kansainvälisen politiikan välisestä narunvedosta – eli kysymykseen siitä, missä suhteessa pluralistinen ja solidaristinen katsantokanta ovat toisensa poissulkevia ja tämän vuoksi mahdollisesti sopimattomia saman teorian alle.

Kuvaava esimerkki tästä ristivedosta koulukunnan kirjallisuudessa on ollut keskustelu järjestyksen ja oikeudenmukaisuuden välisestä suhteesta. Keskustelu on keskeisessä roolissa myös puhuttaessa ilmasto-oikeudenmukaisuudesta.

Kansainvälisen ilmastopolitiikan taustalla vaikuttavat ainakin näennäisesti eri suuntiin vetävät pirstaloitumisen ja jatkuvasti syvenevän normipohjan suuntaukset. Kansainvälistä ilmastohallintaa on aina Riosta asti ohjannut yhtäältä pluralistinen ja realistinen ajatus valtioiden oikeudesta taloudelliseen kehitykseen ja sitä kautta tiettyyn määrään päästöjä muiden valtioiden tähän puuttumatta.

Samanaikaisesti universaalit, solidaristiseen suuntaan ohjaavat eettiset periaatteet on myös tunnustettu, ovathan yhteinen mutta eriytetty vastuu, sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus ja haavoittuvimpien valtioiden ja yhteisöjen suojeleminen keskeisiä ilmastohallinnan arvoja.

Talanoa – uusi kansainvälisen ilmastopolitiikan käytäntö?

Talanoan aattellisena perustana on, että me kaikki olemme samassa druassa (perinteinen Tyynenmeren kalastusvene, kanootti). Voidaksemme navigoida arvaamattomissa vesissä on meidän pyrittävä soutamaan samaan suuntaan.

Globaalin ilmastopolitiikan näkökulmasta talanoa ilmentää sitä, miten toimijoiden erilaisuuksista ja valta-asemista huolimatta kaikkien on kyettävä edistämään politiikkaa, joka ottaa huomioon nekin, jotka ovat pahimmin jäämässä ilmastonmuutoksen jalkoihin. Ilmastonmuutos on ongelma, johon on löydettävissä ainoastaan kollektiivinen ratkaisu. Tästä muodostuu yllä mainittu yhteisen mutta eriytetyn vastuun periaate.

Ilmastonmuutos on ongelma, johon on löydettävissä ainoastaan kollektiivinen ratkaisu. Tästä muodostuu yllä mainittu yhteisen mutta eriytetyn vastuun periaate.

Sen hengessä talanoan tarkoituksena on – pääministeri Bainimaraman sanoin – pyrkiä välttämään sormilla osoittamista tai syyttelyä ja näiden sijaan tukea konsensushenkistä ja ratkaisukeskeistä politiikkaa.

Talanoan ytimessä on ruohonjuuritason tarinoiden kuuleminen ja huomioiminen päätöksenteossa. Toisin kuin valtiokeskeinen pluralistinen politiikka, sen voidaan katsoa edustavan moniäänistä solidaristista ilmastohallintaa.

Se on kuitenkin samanaikaisesti näiden ideaalityyppien välimaastossa, sillä talanoan henkeen kuuluu keskeisesti universaalien totuuksien kieltäminen. Näin ollen talanoan tarkoituksena ei ole saavuttaa tilaa, jossa eläisimme jonkinlaisessa ilmastonmuutosvapaassa maailmanvaltiossa.

Tässä mielessä ajatus talanoasta kansainvälisen politiikan käytänteenä istuu erinomaisesti englantilaisen koulukunnan normatiiviseen teoriaan. Kuten Molly Cochran on englantilaisen koulukunnan eettisestä perustasta kirjoittaessaan osuvasti esittänyt, koulukunta on kiinnostunut löytämään toimivan keskitien universaalien eettisten ideaalien ja reaalipolitiikan välillä.

Tässä kuussa menehtynyt YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan esitti, että ”Pariisin sopimus on piirtänyt ensimmäiset suuret suuntaviivat ilmastonmuutoksen ongelmien ratkaisemiseksi.” Annan kuitenkin muistutti myös siitä, että ”kunnes tavoitteet on muutettu toiminnaksi, maailman vähiten kehittyneet valtiot eivät välttämättä ole vakuuttuneita siitä, että kehittyneet valtiot ovat tosissaan”.

Ilmasto-oikeudenmukaisuus vaatii paitsi tekoja, myös käytänteitä jotka kannustavat näihin tekoihin. Kuten Palmujoki artikkeleissaan muistuttaa, on toivottavaa, että valtioiden välisen yhteistyön ja kunnioituksen kautta ilmastohallinta todellakin lujittaa paikkansa kansainvälisen yhteisön primääri-instituutiona. Talanoa-dialogi on potentiaalisesti ohjaamassa meitä tähän suuntaan.

Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa.

PhD Milla Emilia Vaha on kansainvälisen politiikan tutkija Turun yliopistossa. Vahan tutkimus käsittelee kansainvälisen politiikan etiikkaa. Hän tutkii saarivaltioiden tulevaisuutta erityisesti eteläisen Tyynen valtameren ja Intian valtameren alueella.

Julkaisu Sopimuksista kunnioittavaan dialogiin: talanoa ja globaalin ilmasto-oikeudenmukaisuuden tulevaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Marraskuussa 2016 valmistunut väitöskirjani With Great Power Comes Great Responsibility? China and the International Practice of Climate Responsibility pohtii vastuullisuuden monia merkityksiä ja ulottuvuuksia kansainvälisessä ilmastopolitiikassa sekä analysoi Kiinan tulkintoja näistä.

Tarkastelen väitöskirjassani kansainvälisen ilmastopolitiikan käytänteitä sekä suurvalta-instituution roolia näissä käytänteissä. Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa käytänteillä tarkoitetaan ajan saatossa muotoutuneita intentionaalisia toimintatapoja. Näiden toimintatapojen ajatellaan ilmentävän sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muotoutuneita jaettuja käsityksiä. Tekemällä näkyväksi käytänteiden arvopohjaa ja historiallisia kehityskulkuja voimme ymmärtää paremmin, miksi koemme jonkin tietyn tavan toimia oikeaksi ja ”normaaliksi”.

Suurvaltainstituutio taas on kansainvälisten suhteiden englantilaisen koulukunnan mukaan perustavaa laatua oleva käytänne, joka järjestää ja ylläpitää kansainvälisen yhteisöä. Suurvallat toimivat siis eräänlaisina kansainvälisen yhteisön poliiseina ja huolehtivat, että järjestys yhteisössä säilyy.

Käytänteisiin ja suurvaltainstituutioon nojaavaa näkökulmaa kansainväliseen ilmastopolitiikkaan ehdotti väitöskirjani ohjaaja Eero Palmujoki. Aluksi ihmettelin ehdotusta: miksi olisi relevanttia tarkastella suurvaltainstituutiota ilmastovastuullisuuden käytänteissä, kun kansainväliset ilmastoneuvottelut keskittyvät pääasiallisesti kehittyneiden teollisuusmaiden ja kehitysmaiden väliseen taakanjakoon?

Tutkimukseni – ja oppimiseni – edetessä ymmärsin, että ehdotus oli hyvinkin järkeenkäypä ja sanoitti hyvin tutkimusintressejäni, joita en ollut vielä itse osannut käsitteellistää. Ehdotus näytti siis tutkimukselleni suunnan, jota kohti myös nykyinen, väitöksenjälkeinen tutkimuksenikin kulkee.

Suurvallat kansainvälisessä ilmastopolitiikassa

Kansainväliset ilmastoneuvottelut etenivät aluksi vauhdikkaasti, kun Yhdysvallat toimi niiden veturina. Kun George W. Bush kieltäytyi ratifioimasta Kioton pöytäkirjaa, neuvottelut muuttuivat mutkikkaammiksi ja juuttuivat juupas–eipäs-leikkiin pariksi vuosikymmeneksi.

Kun Barack Obama otti vahvan roolin Pariisin ilmastoneuvotteluissa, Kiina lähti imuun mukaan ja uusi kansainvälinen ilmastosopimus saatiin solmittua.

Erityisen arvokkaaksi suurvaltainstituution tarkastelu osoittautui Kiinan Kööpenhaminan ilmastokokouksen jälkeisen imagonparannuskampanjan analysoinnissa. Vaikutti siltä, että Kiinan leimautuminen vastuuttomaksi kansainväliseksi toimijaksi oli merkittävin tekijä sille, miksi tätä ei hyväksytty täysivaltaiseksi jäseneksi suurvaltojen klubiin.

Tutkimusprojektini kuitenkin takkuili pahasti, koska en saanut millään sovitettua YK:n ilmastoneuvotteluita tarkastelevaa analyysiani englantilaiseen koulukuntaan perustuvaan teoreettiseen viitekehykseeni. Englantilainen koulukunta teoretisoi perustavaa laatua olevien kansainvälisten käytänteiden eli primaari-instituutioiden roolia kansainvälisen järjestyksen muotoutumisessa. Näihin käytänteisiin, tai primaari-instituutioihin, lukeutuvat esimerkiksi vallan tasapaino, diplomatia ja kauppa. Kansainväliset organisaatiot eivät perinteisesti ole kiinnostaneet tätä tutkimusperinnettä, joten koin tutkimukseni olevan ristiriitainen.

Eräänä päivänä sain Palmujoelta sähköpostin, joka ratkaisi ongelmani. Sähköpostissa olivat International Studies Associationin konferenssissa New Orleanissa pidetyt esitykset, joita Eero oli ollut kuuntelemassa. Niistä kävi ilmi, että Cornelia Navari ja muutama muu englantilaisen koulukunnan tutkija olivat alkaneet teoretisoida kansainvälisten regiimien ja organisaatioiden roolia kansainvälisessä yhteisössä.

Näitä regiimejä ja organisaatioita kutsutaan myös sekundaari-instituutioiksi. Eero osallistui tähän uuteen tutkimusprojektiin kansainvälistä kauppaa tarkastelevalla tutkimuksellaan.

Myöhemmin Eero kutsui Navarin vastaväittäjäkseni ja avasi näin myös tien Tonny Brems Knudsenin ja Navarin kirjaprojektiin International Organization in the Anarchical Society: The Institutional Structure of World Order, joka käsittelee primaari- ja sekundaari-instituutioiden välistä suhdetta sekä näiden roolia kansainvälisen järjestyksen muotoutumisessa.

Kirjoitin kirjaan luvun väitöstutkimukseni pohjalta. Kirjassa on myös Eeron luku Maailman kauppajärjestöstä ja normatiivisesta muutoksesta.

Suurvaltojen ilmastovastuullisuus

Vain neljä päivää väitöstilaisuuteni jälkeen Palmujoen idea kansainvälisen ilmastopolitiikan tarkastelusta suurvaltainstituution kautta sai aivan uudenlaisia ulottuvuuksia, kun Donald. J. Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Kansainvälisille ilmastoneuvotteluille tämä oli erittäin huono uutinen, sillä Trump oli jo vaalikampanjansa aikana hyökännyt voimakkaasti ilmastopolitiikkaa vastaan.

Poliittisen ilmapiirin muuttuessa Pariisin ilmastokokouksen voimakkaasta me-hengestä kohti sisäänpäin käpertymistä totesin, että ei ole riittävää tarkastella suurvaltojen toimintaa kansainvälisessä ilmastopolitiikassa pelkästään empiirisesti. Tarvitaan normatiivista keskustelua suurvaltojen globaalista vastuusta yleisesti, mutta erityisesti ilmastonmuutoksen kontekstissa.

Tästä oivalluksesta käynnistyi kirjaprojekti China and Great Power Responsibility for Climate Change. Routledgen kustantama kirja julkaistiin elokuun alussa järjestetyn keskustelutilaisuuden yhteydessä Helsingin yliopiston Tiedekulmassa.

Koska ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista turvallisuusuhkista, suurvalloilla on erityinen vastuu sen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta.

Väitän kirjassani, että koska ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista turvallisuusuhkista, suurvalloilla on erityinen vastuu sen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta. Rakennan kirjassa normatiivista viitekehystä englantilaisen koulukunnan pluralistisen ja solidaristisen perinteen pohjalta.

Pluralistinen näkemys korostaa suurvaltojen vastuuta kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisestä. Ilmastonmuutos lisää konfliktien syttymisen riskiä sekä vaikeuttaa olemassa olevia konflikteja, jotka murentavat kansainvälistä järjestystä. Suurvaltojen tulee tämän vuoksi johtaa ilmastonmuutoksen hillitsemistä toteuttamalla kunnianhimoisia päästövähennyksiä kotimaassaan.

Solidaristisen näkemyksen mukaan suurvalloilla on erityinen vastuu edistää kansainväistä oikeudenmukaisuutta sekä ihmisten hyvinvointia. Koska ilmastonmuutos lisää globaalia eriarvoisuutta ja heikentää ihmisten hyvinvointia, suurvaltojen tulee ottaa johtajan rooli kansainvälisessä ilmastodiplomatiassa.

Kiinan ilmastovastuullisuus ja akateeminen vastuullisuus

Vaikka Kiina onkin estänyt YK:n turvallisuusneuvostoa tekemästä päätöslauselmaa ilmastonmuutoksesta, pitää se ilmastovastuullisuutta suurvaltavastuun tärkeänä aspektina. Niin sanotut länsimaat määrittelevät suurvaltavastuuta ihmisoikeuksien, demokratian tai suojeluvastuun periaatteen kautta. Ilmastonmuutos eroaa näistä, sillä se ei perustu läntisiin ideaaleihin tai filosofioihin. Kiinalle ilmastonmuutos on tarpeeksi neutraali ilmiö sidottavaksi vastuullisuuskäsityksiin.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen ei myöskään ole Kiinan kotimaisten intressien vastaista. Onkin vaikea uskoa, että Kiina seuraisi Yhdysvaltoja ja irtautuisi Pariisin ilmastosopimuksesta. Sopimuksessa pysyminen tarjoaa Kiinalle hienon mahdollisuuden esiintyä vastuullisena johtajana ja voi parantaa Kiinan neuvotteluasemia muissakin kysymyksissä.

Arktinen politiikka on tässä Suomenkin kannalta kiinnostava esimerkki. Voiko Kiina ilmastovastuullisuutensa kautta legitimoida vaatimuksiaan kasvattaa rooliaan arktisen alueen hallinnassa?

Tätä pohdin seuraavassa tutkimusprojektissani ja luotan siihen, että tarvittaessa voin edelleen saada hyviä ideoita keskusteluista Palmujoen kanssa.

Ohjaussuhdettani Palmujoen kanssa voikin pitää esimerkkinä akateemisesta vastuullisuudesta.

Ohjaussuhdettani Palmujoen kanssa voikin pitää esimerkkinä akateemisesta vastuullisuudesta. Ohjaajani Eero käytti paljon aikaa kahdenkeskisiin keskusteluihimme, joissa pöyhimme väitöstutkimukseni koukeroita ja selkiytimme ajatuksiani. Hän vaikutti aidosti uskovan, että kyllä niistä kaikista sekavista tekstinpätkistä vielä väitöskirja syntyy, ja tämä loi uskoa itsellenikin epätoivon hetkillä. Lisäksi Eero auttoi minua väitöksenjälkeisten urapolkujen haarukoinnissa ja neuvoi akateemisessa työnhaussa.

Palmujoki on lempeä ohjaaja, joka osaa taitavasti tarjota ohjattavalleen työkaluja tämän hapuilevien ideoiden käsitteellistämiseksi ja eteenpäin työstämiseksi, mutta jättää tämän itsensä tehtäväksi soveltaa näitä. Oppimisen kannalta tämä on tärkeää. Tällöin vältetään myös se, että ohjaaja alkaisi liikaa sanella, mihin suuntaan työtä tulisi viedä. Vastuu säilyy ohjattavalla itsellään.

Toisaalta Eero teki kyllä selväksi, milloin harhauduin sivupoluille tutkimusaiheestani. “Mitä lisäarvoa tämä tuo työllesi?” hän kysyi. Useimmiten vastaus oli ilmiselvä: ei sitten yhtikäs mitään.

Kirjoitus on osa Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta -sarjaa.

Sanna Kopra on tutkijatohtori Aleksanteri-instituutissa ja aloittaa syyskuun alussa tutkijatohtorina Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa ”The Rise of China and Normative Transformation in the Arctic Region”.

Julkaisu Kiina ja suurvaltojen rooli ilmastopolitiikassa: palmujokelaisia näkökulmia vastuuseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkaisu on omaan aikaamme – ja Palmujoen tutkimusteemoihin – päivitetty versio akateemisesta juhlakirja- eli Festscrift-perinteestä.

Palmujoki on Tampereen yliopistoon juurtuneen, mutta kansainvälisesti orientoituneen uransa aikana ehtinyt tutkia alueellistumista Kaakkois-Aasiassa, marxismi-leninismin roolia vietnamilaisessa poliittisessa ajattelussa, diplomatian mahdollisuuksia Kamputsean kysymyksessä, kansainvälisen kaupan sääntelyä ja kansainvälisten suhteiden normatiivista pohjaa. Kaikista näistä teemoista hän on julkaissut artikkeleita kansainvälisen politiikan tieteenalan keskeisissä aikakauslehdissä tai kirjasarjoissa sekä Suomessa että maailmalla.

Viime vuosina Palmujoki on paneutunut kansainväliseen ilmastopolitiikkaan ja ilmastonmuutoksen hallinnan mahdollisuuteen. Myös tämä juhlajulkaisu keskittyy tähän oman aikamme kenties merkittävimpään ihmiskuntapoliittiseen kysymykseen.

Tämä juhlajulkaisu keskittyy oman aikamme kenties merkittävimpään ihmiskuntapoliittiseen kysymykseen, ilmastonmuutokseen ja sen hallinnan mahdollisuuteen.

Juhlajulkaisun toteuttaminen tieteellisten teemojen ja tutkimustulosten popularisointiin keskittyvässä verkkolehdessä sopii ilmastopoliittisen tutkimusteeman luonteeseen: verkkojulkaisu on jo itsessään ympäristöteko, minkä lisäksi aihepiirin käsittely yleistajuisessa muodossa saavuttaa laajemman yleisön kuin perinteiset akateemiset julkaisumuodot.

Pyrkimys saavuttaa pieniä akateemisia piirejä laajempi yleisö on perustelua siksikin, että ilmastonmuutos ei valikoi. Se kiinnittyy meidän kaikkien elämään.

Sanna Kopra ja Milla Vaha tarkastelevat kirjoituksissaan ilmastonmuutoksen hallintaa kansainvälisen politiikan käytänteiden näkökulmasta. Kirjoituksista nousee esiin perustava kysymys: miten kansallisvaltioiden välisiä suhteita pitkään leimannut suurvaltavastuun instituutio olisi yhdistettävissä ilmastonmuutoksen hallintaan?

Kopra tarkastelee, miten Kiina on omaksunut suurvaltavastuun idean osaksi ilmastopolitiikkaansa. Samalla hän pohtii vastuullisuuden teemaa myös väitöskirjan tekijän ja tämän ohjaajan välisen keskusteluyhteyden näkökulmasta.

Vaha argumentoi, että vuonna 2017 Bonnissa järjestetyssä ilmastokokouksessa Fidzin pääministerin lanseeraama talanoa-dialogi tarjoaa yhden mahdollisen käytännön, jolla suurvaltojen solidaarisuus ja erityinen vastuu olisi mahdollista toteuttaa. Ilmastonmuutoksen pahimpiin häviäjiin kuuluvien pienten saarivaltioiden edustajan Fidzin aloite tuo näkyviin sen, kuinka globaali yhteisymmärrys jaetusta vastuusta – vähintään hallinnan pelisäännöistä – voi nousta kansallisen olemassaolon kohtalonkysymykseksi.

Pekka Virtasen kirjoitus käsittelee kansainvälisen ilmastohallinnan normeja ja käytäntöjä. Analyysi YK:n metsäkatoa hillitsevästä REDD+-ohjelmasta sekä sen soveltamisesta Mosambikissa nostaa esiin, kuinka kansainvälistä ilmastohallintaa toimeenpanevien ohjelmien valtiolähtöisyys sekä markkinaehtoistaminen voivat lisätä paikallisten pienviljelijöiden haavoittuvuutta.

Johanna Kentala-Lehtonen palaa kirjoituksessaan ilmastonmuutoksen hallinnan yleisiin trendeihin ja tarkastelee niitä kansainvälisten suhteiden oppialan teoriaperinteitä vasten. Kentala-Lehtonen esittää Palmujokeen tukeutuen, että ilmastonmuutoksen hallintaa ohjaavassa normistossa on sekä pirstaloitumisen että yhtenäistymisen piirteitä. Tätä ilmentävät muun muassa Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin kansallisia intressejä korostavan lähestymistavan haaste sekä toisaalta ei-valtiollisten toimijoiden mahdollisesti tuoma paine normien, standardien ja erilaisten valvontamekanismien yhtenäistymiselle.

Henna-Elise Selkälä avaa kirjoituksessaan ilmastopolitiikkaan vaikuttamaan pyrkivien ei-valtiollisten toimijoiden kokemusmaailmaa. Pro gradu -tutkimukseensa sisältyvän osallistuvan havainnoinnin pohjalta kirjoittava Selkälä tuo esiin, kuinka ilmasto-oikeudenmukaisuutta peräänkuuluttavat aktivistit ovat erilaisin ”vastarinnan koreografioin” valjastaneet kehonsa ilmastonmuutoksen hillintään tähtäävän politiikan välikappaleiksi.

Juhlajulkaisusarjan päättävissä kirjoituksissa Harto Hakovirta ja Hannes Peltonen palaavat ilmastopolitiikan käytännöistä ja arjesta ihmiskunta- ja planeettapolitiikan suuriin kysymyksiin.

Hakovirta pureutuu kirjoituksessaan ilmastonmuutoksen luonteeseen tunnustettuna globaaliongelmana, jota hän vertailee ydinsodan vaaraan. Hakovirta katsoo, että ilmastonmuutoksen kaltaisen globaalihallinnan polttavan kysymyksen ratkaisee viime kädessä valtiollinen ja kansainvälinen politiikka. Vaikka tämä korostaa YK:n merkitystä maailmanorganisaationa, YK:n uudistaminen tai korvaaminen ”uudella YK:lla” näyttäisi edellyttävän kokemusta sokkimaisen uhan lähestymisestä – esimerkiksi ilmaston lämpenemisen jatkumista riittämättömästi hallittuna.

Peltonen palaa tulevaisuuteen luotaavassa kirjoituksessaan perustavaan kysymykseen ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Peltosen kirjoitus nostaa esiin kysymyksen siitä, tulisiko luontoa itsessään tarkastella ilmastonmuutokseen osallistuvana toimijana. Onko valistuksen ajalta omaan aikaamme periytynyt ihmislähtöinen tarkastelutapa ylipäätään kestävä ajatusmalli ilmastonhallinnan taustalla?

Lämpimät onnittelut Eero Palmujoelle juhlapäivän ja hienon tieteellisen uran johdosta!

Tapio Juntunen ja Anni Kangas ovat Palmujoen kollegoita Tampereen yliopistossa ja toimittaneen tämän juhlajulkaisun.

Julkaisu Kansainvälinen yhteisö ja ilmastonmuutoksen hallinta – yliopistonlehtori Eero Palmujoen juhlajulkaisu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.