Kestävyysmurroksessa yhteiskunnan toimintajärjestelmien, kuten asumisen ja liikenteen tulee asettua ympäristön kantokyvyn rajoihin. Murroksen myötä kestävän hyvinvoinnin turvaaminen on muodostunut keskeiseksi yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi. Hallinnollisesta näkökulmasta kestävä hyvinvointi korostaa osallisuutta, arkiympäristöjen merkitystä, hyvinvointia ja terveyttä edistäviä palveluita sekä vaikuttavaa päätöksentekoa.

Asiantuntijoiden tuottama hyvinvointitieto ohjaa tällä hetkellä suunnittelua ja päätöksentekoa. Miten asukastietoa voitaisiin nykyistä paremmin hyödyntää kestävän hyvinvoinnin edistämisessä? Käsittelemme tätä kysymystä tässä kestävää kaupunkikehitystä käsittelevän juttusarjan viimeisessä osassa. 

Tekstimme pohjautuu kirjoitussarjan aiempien tekstien havaintoihin paikkaan kuulumisen, osallisuuden muotoutumisen ja arjen kestävien käytäntöjen merkityksestä asukasnäkökulmasta tarkasteltuna. Niiden kautta tunnistamme kestävän hyvinvoinnin ulottuvuuksia asukaslähtöisesti. 

Hyvinvointikertomus on hallinnollisen työskentelyn apuväline

Hyvinvointikertomus- ja suunnitelma on asiantuntijoiden tuottama ja hyödyntämä, strategiaa ja muita virallisia ohjelmia täydentävä asiakirja. Suomessa asiantuntijat keräävät erilaista hyvinvointietoa kansallisten rekistereiden ja indikaattoreiden, kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n, Kansaneläkelaitos Kelan ja Tilasto- ja indikaattoripankki Sotkanetin tuottamien tilastotietojen kautta. 

Asiantuntijat tuottavat hyvinvointitietoa myös erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden muutoksia kuvaavien barometrien, laajojen tutkimusten sekä terveyteen ja eri elämänalueisiin kiinnittyvien alueellisten tilastojen avulla. 

Kuntien on lakisääteisesti seurattava ja raportoitava kuntalaisten elinoloista, hyvinvoinnista, terveydestä ja niihin vaikuttavista tekijöistä sekä toteutetuista toimenpiteistä. Kunnan hyvinvointikertomus ja -suunnitelma on suunnittelun, seurannan, arvioinnin ja raportoinnin työväline. Kerättävät hyvinvointitiedot ja laadittavat hyvinvointitavoitteet voi jokainen kunta itse määritellä. 

Hyvinvointisuunnitelmissa huomioidaan myös erilaisia kestävän kehityksen tavoitteita. Esimerkiksi Tampereella hyvinvointikertomuksen ja -suunnitelman pohjana käytetään ns. Stiglitzin mallia, jossa hyvinvointia tarkastellaan kahdeksan eri hyvinvointivarannon kautta. Näitä ovat terveys, koulutus, henkilökohtainen toiminta ja työ, ympäristö, äänen saaminen kuuluville yhteiskunnassa, sosiaaliset yhteydet ja suhteet, aineellinen elintaso sekä turvallisuuden tunne. Suunnitelman tavoitteet ja toimenpiteet jalkautetaan käytäntöön erityisesti lautakuntien palvelusuunnitelmissa.

Asukaslähtöinen ymmärrys hyvinvoinnista määrittyy epävirallisena ja epämuodollisena tietona, eivätkä asiantuntijat tunnista kokemustiedon luonnetta arjen käytäntöjen määrittäjänä.

Hyvinvointialueiden myötä syntyy myös uusi tiedon tuottamisen, käsittelyn ja tulkinnan taso. Kansallisena tavoitteena on yhtenäistää kuntien ja hyvinvointialueiden tiedon tuottamisen keinoja ja lisätä kansallista sekä alueellista vertailtavuutta väestön hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen yhdenmukaisilla toimenpiteillä.

Tähän kokonaisuuteen kytkeytyy uusi vähimmäistietosisältöasetus (Laki sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä 29 §), jolla säädetään millaisia tietoja kuntien ja hyvinvointialueiden hyvinvointikertomusten ja –suunnitelmien tulee sisältää. Vähimmäistietosisältöasetuksesta tulee lakisääteisesti velvoittava vuoden 2023 aikana.

Herää kysymys, miten kansalaisten kokemustieto hyvinvoinnista täydentää tilastoja? Miten asukkaiden arjessa ilmenevä kestävä hyvinvointi ymmärretään ja huomioidaan hallinnollis-poliittisissa prosesseissa? 

Hyvinvointitiedon roolia tutkineiden mukaan arkipäivän kokemuksiin perustuvia käsityksiä ei välttämättä aina ymmärretä tai hyväksytä oikeaksi tiedoksi hallinto- ja palvelujärjestelmässä. Tiedon keräämisen tavat eivät siis välttämättä tue hallinnossa toimivien ja asukkaiden yhteisen ymmärryksen muodostamista. 

Asukaslähtöinen ymmärrys hyvinvoinnista määrittyy epävirallisena ja epämuodollisena tietona, eivätkä asiantuntijat tunnista kokemustiedon luonnetta arjen käytäntöjen määrittäjänä. Hallintolähtöiset hyvinvointikertomukset ja -suunnitelmat eivät nykyisellään tavoita asukkaiden arjen kokemuksia ja arjessa muodostuvaa hyvinvointitietoa.

Kestävän hyvinvoinnin edistäminen edellyttää ymmärrystä asukkaiden arjen yhteisöistä, osallisuudesta ja toimintamahdollisuuksista

Hyvinvointi on kokonaisuus, joka muodostuu yksilön suhteissa muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Kestävä hyvinvointi tarkoittaa laajasti ymmärrettynä hyvää elämää kaikille maapallon kantokyvyn rajoissa nyt ja tulevaisuudessa. Kestävän hyvinvoinnin edistäminen merkitseekin hyvinvoinnin pohtimisen ajallista ja tilallista laajentamista.  

Yhteiskunta muodostuu erilaisissa elämäntilanteissa olevista asukkaista ja asukkaiden, elinympäristön ja yhteiskunnallisten instituutioiden välisistä suhteista. Siksi on tärkeää tarkastella ihmisten arkeen ja osallisuuteen vaikuttavia tekijöitä moniulotteisesti: pääsevätkö ihmiset osallisiksi omassa arjessaan ja laajemmin yhteiskunnassa, ja vahvistaako osallisuus heidän hyvinvointiaan? 

Asukkaiden arjen ymmärtäminen tuo esiin, millaisia toimia tarvitaan uudenlaisten hyvinvointia edistävien ratkaisujen tueksi ja millaisia vaikutuksia niillä asukkaiden arjen tasolla voi olla.  

Olemme tunnistaneet tutkimuksessamme useita asukkaiden arjesta nousevia, hyvinvointiin kytkeytyviä elementtejä. Tutkimuksemme mukaan yhteisöt ja yhteisyys muodostuvat ja eletään todeksi arjen käytännöissä. 

Asuinalueen merkitys asukkaille syntyy paikantuneiden rutiinien ja arvostuksiin pohjautuvien valintojen kautta. Muun muassa luontoympäristöön, palveluihin ja liikkumiseen liittyvät arvostukset tuovat asukkaita yhteen ja kiinnittävät osaksi omaa asuinaluetta.

Asukkaiden osallisuus ja toimijuus kiinnittyykin ensisijaisesti sosiaalisiin käytäntöihin ja arjesta nouseviin, jaettuihin kokemuksiin.

Asukkaiden kiinnittyminen asuinpaikkaan tapahtuu myös vuorovaikutuksessa paikallisten sosiaalisten verkostojen kanssa ja yhteisen toiminnan kautta. Tämä toteutuu muun muassa yhteisten paikkojen ja alueiden huolenpitona. 

Asukkaiden osallisuus ja toimijuus kiinnittyykin ensisijaisesti sosiaalisiin käytäntöihin ja arjesta nouseviin, jaettuihin kokemuksiin. Hyvinvoinnin ja kestävyyden näkökulmasta keskeistä on asukkaiden toimijuus ja tasa-arvoiset toimintamahdollisuudet. Tutkimuksemme mukaan asukkaiden kestävyyttä tukeva toimijuus toteutuu arjen rutiineissa ja esimerkiksi taloyhtiön yhteistoiminnassa ja päätöksissä. 

Taloudelliset resurssit ja yhteiskunnalliset puitteet kuitenkin määrittävät arkeen ja yhteistyöhön kiinnittyvää toimijuutta.Toimijuuden kannalta merkityksellistä on, miten asuinalueen ja yhteiskunnan rakenteet mahdollistavat ja tukevat kestäviä arjen ratkaisuja.

Hyvinvoinnin ja kestävyyden voidaan nähdä siis olevan aina osa laajempaa kokonaisuutta, sillä asukkaiden sosiaaliset verkostot ja arjen käytännöt kytkeytyvät osaksi kunnallista, alueellista ja kansallista päätöksentekoa. Kestävän hyvinvoinnin edistäminen edellyttääkin asukasnäkökulman uudenlaista huomioimista ja kestävien ratkaisujen luomista.  

Kestävä hyvinvointi muodostuu vuorovaikutteisena suhteena  

Kansallinen kestävyysmurrosta edistävä ohjaus ja sääntely vaikuttaa asukkaiden arkeen. Asukkaiden arki vaikuttaa puolestaan kestävyysmurroksen toteutumiseen.  Kestävän hyvinvoinnin keskiössä on asukkaiden mahdollisuus elää ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää ja taloudellisesti turvattua arkea.  

Peltolammille ja Multisiltaan sijoittuvan tutkimuksemme mukaan asukkaiden arkea ja yhteiskunnallista toimintaa määrittävät seuraavat ulottuvuudet: ympäristö, palvelut, normit, resurssit, osallisuus ja tieto. Asukkaan mahdollisuuksia määrittävät näiden ulottuvuuksien ja eri toimintatasojen eli asukkaan lähiverkostojen sekä alue-, kunta- ja valtiotason välinen vuorovaikutteinen suhde. Tätä vuorovaikutteista suhdetta ei aina tunnisteta suunnittelussa ja päätöksenteossa. 

Alueellisesti paikantuva kokemustieto kertoo, miten asukkaat elävät ja toimivat asuinalueellaan. Asuinalueen sosiaaliset verkostot edistävät arjen sujuvuutta ja asukkaiden yhteistyö luo turvaa sekä toimintamahdollisuuksia alueelle. 

Kestävän hyvinvoinnin edistämisen keskiössä ovat asukkaiden paikallisten tarpeiden, toiveiden ja olemassa olevien resurssien tunnistaminen. 

Asukkaiden jaetut käsitykset ja merkitykselliset yhteisöt määrittävät myös asuinalueen identiteettiä, sosiaalisia suhteita ja erilaisia osallistumistapoja. Asukkaiden hyvinvoinnin kannalta merkittävä on saavutettava lähiluonto ja miellyttävänä koettu rakennettu ympäristö.  

Tunnistimme myös, kuinka ulkoapäin tulevat alueelliset ja kunnalliset rakenteet sekä valtion ohjaus määrittävät asukkaiden arkea ja toimijuutta asuinalueella. 

Asukkaiden hyvinvointia vahvistetaan lähipalveluilla, palveluiden saavutettavuudella ja luontokadon ehkäisyllä. Ulkoapäin tuleva julkinen sääntely ohjaa tulkintoja hyväksytyistä elämäntavoista ja asuinalueille kohdennetut tasapuoliset investoinnit luovat edellytyksiä arjen kestävälle toimijuudelle. 

Asukkaiden vaikutusmahdollisuuksien edistäminen mahdollistaa myös laajasti hyväksyttävien kestävien ratkaisujen tekemisen. Tärkeinä määrittyvät viestinnällisten ja yhteiskehittämisen keinojen tunnistaminen. Kestävän hyvinvoinnin edistämisen keskiössä ovat siis asukkaiden paikallisten tarpeiden, toiveiden ja olemassa olevien resurssien tunnistaminen. 

Asukastieto osaksi kestävän hyvinvoinnin ymmärtämistä 

Kestävä hyvinvointi on monitahoinen kokonaisuus, johon kytkeytyvät globaalit kehityskulut, kansallinen ohjaus, kunnallinen päätöksenteko, alueelliset erityispiirteet ja asukkaiden arki.  

Suunnittelussa ja päätöksenteossa hyvinvointia on perinteisesti määritelty vajeiden ja tilastollisten mittareiden kautta. Hyvinvointiin kytkeytyvätkin keskeisenä eriarvoisuuden, yhdenvertaisuuden ja vallankäytön ulottuvuudet: kuka määrittää, mikä on tietoa ja miten sitä tulee tulkita. 

Hallintolähtöisesti katsottuna asuinalueet ja asukkaat saatetaankin helposti tulkita pelkkinä toimenpiteiden kohteina.   

Tilastolliset määreet ja hallintolähtöinen lähestymistapa eivät kuitenkaan pysty kattavasti tunnistamaan asukaskokemuksen moniulotteisuutta: yhteisöjen ilmentymiä, osallistumisen resursseja ja arjen toimijuutta sekä näiden yhteen kietoutumista – sitä, kuinka hyvinvointia tehdään arjessa. Hallintolähtöisesti katsottuna asuinalueet ja asukkaat saatetaankin helposti tulkita pelkkinä toimenpiteiden kohteina.   

Olemme juttusarjassamme haastaneet tätä asetelmaa asukaslähtöisellä otteella. Olemme tunnistaneet asukkaiden arkea ja yhteiskunnallista toimintaa määrittävät keskeiset ulottuvuudet sekä toimintatasot. Asukkaan mahdollisuuksia määrittävät näiden ulottuvuuksien ja eri toimintatasojen välinen vuorovaikutteinen suhde. 

Tämän vuorovaikutteisen suhteen hahmottamiseksi olemme luoneet Asukastieto-työkalun, jonka avulla suunnittelijat ja päätöksentekijät voivat hahmottaa eriarvoisuuden ulottuvuuksia ja yhdenvertaisuuden edistämisen keinoja. Kestävä hyvinvointityö ja kaupunkikehitys tarvitsevat asukastietoa. 

YTM Kaisa Hynynen toimii tutkijana Ympäristöministeriön rahoittamassa EKOS-hankkeessa.

Liisa Häikiö toimii sosiaalipolitiikan professorina Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa Kestävä kaupunkikehitys -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Kyuu Eturautti.

Julkaisu Hallinnollinen hyvinvointitieto ei tavoita asukaskokemusta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kestävän kaupungin keskiössä on asukkaiden mahdollisuus toteuttaa ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä arjen käytäntöjä. Aiemman tutkimustiedon perusteella asukkaat jäävät kuitenkin usein syrjään kestävän kaupunkikehityksen edistämisessä. 

Tutkimustieto myös olettaa, että niin sanotut tavalliset ihmiset eivät ole kovinkaan innostuneita kestävästä kehityksestä tai arjen ympäristöpolitiikasta. Tämä oletus näkyy esimerkiksi Senja Laakson ja Riikka Aron toimittamassa Planeetan kokoinen arki –kokoomateoksessa.  

Vastaavasti päivänpoliittisessa keskustelussa ilmastonmuutosta tai luontokatoa torjuva politiikka nähdään usein olevan vastoin äänestäjien toiveita.

Asukkaiden arkisiin kestävän kehityksen käytäntöihin liittyy paljon mahdollistavaa toimijuutta ja voimavaroja, mutta myös esteitä ja ristiriitoja.

Tässä tekstissä nostamme asukasnäkökulman keskiöön haastaen vallitsevat oletukset. Ekososiaalinen osallisuus ja hyvinvointi -hankkeessa Tampereen Peltolammilla ja Multisillassa kerättyyn haastatteluaineistoon perustuen tarkastelemme, miten asukkaat ymmärtävät oman toimijuutensa arkisissa kestävän kehityksen käytännöissä, ja millaisia arkista toimijuutta rajoittavia ristiriitoja he näissä käytännöissä kohtaavat.

Haastattelujen perusteella kestävä kehitys merkitsee asukkaille konkreettista toimintaa ja edustaa laajasti hyväksyttyä yhteiskunnallista päämäärää tulevaisuuteen. Asukkaiden arkisiin kestävän kehityksen käytäntöihin liittyy paljon mahdollistavaa toimijuutta ja voimavaroja, mutta myös esteitä ja ristiriitoja.

Omassa arjessa

Asukkaiden käsitys arjen kestävästä kehityksestä muodostuu kahtalaisesti. Yhtäältä asukkaat kertovat siitä, miten ovat järjestäneet kierrätyksen kodissaan, ja miten he käyttävät kierrätyspisteitä omassa arjessaan. 

Toisekseen he kertovat arjessa toistuvista ja sitä jäsentävistä toiminnoista kuten ruuasta sekä liikkumisesta. Asukkaat pohtivat keinoja välttää ruokahävikkiä ja suosia kasvisruokaa tai siitä, miten he suunnittelevat liikkumisensa päästöt huomioiden.

Toimijuuden kannalta merkityksellistä on se, että asuinalueen ja kaupungin infrastruktuuri ja palvelut tukevat kestävän kehityksen mukaisia arjen ratkaisuja.

Kestävän kehityksen arkisissa käytännöissä asukkaat kertovat itsestään aktiivisina toimijoina. He tekevät valintoja, kehittävät uusia ratkaisuja ja kierrättävät. Heidän keskeinen voimavaransa kestävän arjen käytännöissä on kokemus kestävän tulevaisuuden tärkeydestä sekä ymmärrys siitä, miten toimia oikein eli kestävästi erilaisissa tilanteissa.

Toimijuuden kannalta merkityksellistä on se, että asuinalueen ja kaupungin infrastruktuuri ja palvelut tukevat kestävän kehityksen mukaisia arjen ratkaisuja. Liikkumisessa riittävän lyhyet välimatkat palveluiden, työpaikan ja kodin välillä vahvistavat kestäviä toimintamahdollisuuksia. 

Kestävyyttä edistäviä toimintoja joudutaan arjen rytmeissä suhteuttamaan ristiriitaan asettuvien tarpeiden kanssa. Erityisesti perheen aikataulut, lasten tarpeet ja asuinalueen sijainti perustelevat poikkeamista käytännöistä, joiden asukkaat tietävät olevan ekologisesti kestävämpiä. Oman arjen kestävyys sisältää ajatuksen siitä, että jokainen tekee osuutensa ’terveen järjen’ ja mahdollisuuksiensa mukaisesti. 

Asukkaiden kesken

Asukkaiden jaettu kestävän kehityksen toimijuus koostuu yhdessä tekemisestä, taloyhtiöiden päätöksistä ja tulevaisuuden ratkaisujen ideoimisesta. Yhteisesti asukkaat huolehtivat kiinteistöistä, pihoista ja lähiluonnosta tai pyörittävät kierrätysrinkejä ja tiedotuskanavia. Asukkaat kuvaavat, kuinka alueen taloyhtiöt ovat pitäneet huolta kiinteistöistään hankkien uusia kierrätysastioita sekä aurinkopaneeli- ja maalämpöratkaisuja.

Taloyhtiöissä myös mietitään, miten kestäviä ratkaisuja voidaan edistää. Näiden myötä asunnot ja asuinalueet uudistuvatnykyaikaisin, teknologisin ratkaisuin. 

Varsin pienetkin arkiset ratkaisut vahvistavat jaettua toimijuutta. Kierrätysohjeet rappukäytävässä auttavat yksittäisiä asukkaita omaksumaan asuinyhteisöä hyödyttävän kierrätysrutiinin. 

Toisaalta jotkut asukkaat voivat toimia muiden asukkaiden tavoittelemia kestäviä käytäntöjä vastaan. Konfliktit estävät päätöksiä tai uusien käytäntöjen käyttöönottoa.

Lähiluonto vahvistaa asukkaiden yhteistoimintaa. Asukkaat ovat yhdessä rakentaneet pitkospuita ja osallistuneet vieraslajien poistotalkoisiin.

Toisaalta jotkut asukkaat voivat toimia muiden asukkaiden tavoittelemia kestäviä käytäntöjä vastaan. Konfliktit estävät päätöksiä tai uusien käytäntöjen käyttöönottoa. Kiistojen lähteenä asukkaat mainitsevat tiedon puutteen: erilaisten kierrätysastioiden asentaminen on turhaa, jos asukkaat eivät osaa lajitella jätteitään. 

Taloyhtiöissä kestävien käytäntöjen edistäminen on toisinaan hankalaa myös siksi, että päätökset edellyttävät yksimielisyyttä osakkaiden kesken.

Talouden rajoissa

Taloudelliset resurssit määrittävät, miten asukkaiden on mahdollista toteuttaa kestäviä valintoja omassa arjessaan ja asuinalueella. Monet kestävyyttä edistävät ratkaisut edellyttävät ostopäätöstä, mutta tehokas keino on myös turhasta kulutuksesta luopuminen. 

Asukkaiden ja taloyhtiöiden ostopäätöksiin vaikuttaa, ovatko tarjolla olevat vaihtoehdot taloudellisesti mahdollisia. Toisinaan on pakko luopua kestävän kehityksen arvojen mukaisista hankinnoista. 

Kestävän kehityksen ratkaisujen ymmärtäminen investointeina ja taloudellisesti kannattavina ratkaisuna edistävät niiden käyttöönottoa. 

Kun asukkaat ajattelevat kustannusten olevan luonteeltaan investointeja, he suhtautuvat niihin sijoituksena tulevaisuuteen.

Maalämmöstä kannattavaa tekee se, etteivät investointikulut nosta yksittäisen asukkaan asumiskustannuksia. Asentamiskulujen lainanlyhennykset ja käyttökustannukset ovat samansuuruiset kuin aiemmat kaukolämmöstä aiheutuneet kulut. 

Kun asukkaat ajattelevat kustannusten olevan luonteeltaan investointeja, he suhtautuvat niihin sijoituksena tulevaisuuteen. Pienituloisen ei ole mahdollista valita kestävää ratkaisua, jos se on kallis. Myöskään kaikilla taloyhtiöillä ei ole varaa remontteihin, vaikka ne olisivat perusteltuja kestävän kehityksen edistämisen kannalta.

Yhteiskunnallisissa puitteissa

Asukkaat ajattelevat kestävän kehityksen käytäntöjen kytkeytyvän laajasti yhteiskuntaan. Verotuksen ja lainsäädännön tulisi ohjata ja mahdollistaa tulevaisuuden kestävien käytäntöjen toteutuminen. Selkeät kestävän kehityksen normit helpottavat asukkaiden toimintaa. Lainsäädännön tulisi asukkaiden mielestä edistää kestävän kehityksen mukaisia arkisia valintoja.

Asukkaat ovat huolissaan siitä, etteivät kestävää kehitystä edistävät toimenpiteet kohtele kaikkia tasapuolisesti, vaan ne kytkeytyvät yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen. 

Asukkaiden näkökulmasta kaupungin kehittäminen kestävällä tavalla vaatii sen, että mukaan otetaan kaikki ne, joita kehittäminen koskettaa. Asukkaat ovat huolissaan siitä, etteivät kestävää kehitystä edistävät toimenpiteet kohtele kaikkia tasapuolisesti, vaan ne kytkeytyvät yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen. 

Kestävyyteen pyrkivä kaupunkikehitys voi keskittyä liiaksi keskustan alueelle ja lähiöiden kehittäminen jäädä huomiotta. Vähäpäästöinen liikkuminen on keskustassa asuville helpompaa. 

Erilaisten innovatiivisten ratkaisujen kehittäminen ja käyttöönotto on mahdollista erityisesti omassa arjessa. Asukkailla ei kuitenkaan ole väyliä omien ajatusten ja ideoiden tuomiseksi yhteiskunnan uudistamiseen ja uusien käytäntöjen kehittämiseen. 

Kohti kestäviä käytäntöjä

Toteutuakseen kestävyyttä luovien käytäntöjen tulee juurtua ihmisten arkeen. Paikalliset toimijat ovat merkittävässä asemassa myös uusien ratkaisujen luomiseksi kestävään arkeen.

Kestävän kehityksen käytäntöjen juurtumista edistää se, että yhteisöt keskustelevat ja neuvottelevat kestävyyden arkisista merkityksistä ja jaetuista arvoista. On tärkeää konkretisoida paikallisesti, miten kestävyyden toteutumista arvioidaan ihmisten arjessa.

Peltolammin ja Multisillan asukkaiden haastatteluissa kestävä kehitys ilmenee arjessa monin tavoin. Pyrkimys kestävään kehitykseen on yksi asukkaiden arkea ohjaava oletus ja tapa ajatella omia arkisia ratkaisuja. Se liittyy niin henkilökohtaiseen elämään kuin myös asuinalueen yhteistoimintaan ja yhteiskunnan ohjaukseen.

Asukkaiden arkinen kestävän kehityksen toimijuus ei kuitenkaan ole luonteeltaan poliittista. Kestävä kehitys merkitsee asukkaille konkreettista toimintaa ja edustaa laajasti hyväksyttyä yhteiskunnallista päämäärää tulevaisuuteen. He eivät tuo esiin omaa toimijuuttaan mahdollistavia käytäntöjä suhteessa kestävän kehityksen politiikkaan tai kestävän kaupunkikehityksen poliittisiin linjauksiin. Päinvastoin – he korostavat arkisten kestävän kehityksen käytäntöjen eroavan ideologisesta kestävästä kehityksestä.

Julkinen keskustelu ja yhdessä toimiminen edistävät asukkaiden mielestä kestävän kehityksen ymmärtämistä ja arjessa käyttöön otettavia ratkaisuja. Asukkaiden näkökulmasta kestävä kehitys voidaan saavuttaa vain yhdessä, erilaisten tarpeet ja mahdollisuudet huomioiden.

Asukkaiden arkinen kestävän kehityksen toimijuus ei ole luonteeltaan poliittista. Kestävä kehitys merkitsee asukkaille konkreettista toimintaa ja edustaa laajasti hyväksyttyä yhteiskunnallista päämäärää tulevaisuuteen.

Vaikka asukkaat rajaavat oman kestävän kehityksen toimijuutensa politiikan ulkopuolelle, he suhtautuvat yhteiskunnalliseen ohjaukseen myönteisesti. He toivovat, että päätöksentekijät lainsäädäntöä, verotusta ja avustuksia kohdentamalla mahdollistavat kestävän kehityksen mukaiset toimet asukkaiden omassa ja kaikkien muidenkin arjessa.

Kun edistetään kestäviä käytäntöjä, arkisia käytäntöjä valottava asukastieto luo mahdollisuuksia konkretisoida mitä kestävä kehitys on tai voisi olla arjessa. Asukkaita yhteen tuova osallistuminen tavoitteiden ja käytäntöjen määrittelemiseen ja toteuttamiseen tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää ja tukea kestävää kaupunkikehitystä asukaslähtöisesti.

Asukaslähtöinen, konkreettisiin arjen käytäntöihin kiinnittyvä lähestymistapa lisää suomalaisen yhteiskunnan mahdollisuuksia kestävän tulevaisuuden toteuttamiseksi ja yhteiskunnallisen ohjauksen uudistamiseksi tehokkaan vihreän siirtymän aikaan saamiseksi.

Liisa Häikiö on sosiaalipolitiikan professori Tampereen yliopistolla. Hän on kiinnostunut arjen ja politiikkaprosessien yhteen kietoutumisesta kestävyysmurroksessa.

Jarkko Salminen on sosiaalipolitiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hän on kiinnostunut ihmisten hyvinvoinnista ja mahdollisuuksista elää arkeaan kestävällä tavalla. 

Antti Wallin työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan tutkimusryhmässä. Hänen tutkimuksensa käsittelee kestävän kaupunkikehityksen problematiikkaa.

Artikkeli on osa Kestävä kaupunkikehitys -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Antti Wallin.

Julkaisu Kestävyys toteutuu arjen käytännöissä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lähiöihin on pitkään tavattu liittää merkityksiä, jotka kuvaavat niitä huono-osaisiksi, ongelmallisiksi ja asukasaktiivisuudeltaan passiivisiksi. Nämä merkitykset syntyvät siitä, että lähiöiden asukkaiden sosioekonominen asema, asuntojen hinnat ja vuokrataso ovat usein kaupunkien keskiarvojen alapuolella ja lähiöiden rakennuskanta peruskorjauksen tarpeessa. 

Lähiöiden sosioekonominen tila on luonut niistä julkista mielikuvaa sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti ongelmallisina paikkoina, joihin keskittyy työttömyyttä, rikollisuutta ja yhteiskunnallista passiivisuutta. Tutkimukset ovat tunnistaneet asuinalueiden välisiä eroja siinä, miten asukkaat osallistuvat ja vaikuttavat yhteisiin asioihin. Asuinalueilla, joilla havaitaan taloudellista ja sosiaalista segregaatiota asukkaat eivät ole yhtä kiinnostuneita yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kuin paremmin toimeentuleviksi luokitelluilla alueilla.  

Lähiöissä asukkaiden osallisuus ei välttämättä kytkeydy virallisiin hallinnon, kuten kunnan tai kaupungin tarjoamiin tapoihin osallistua, vaan saa muotonsa lähiöiden arjen sosiaalisissa käytännöissä ja kiinnittyy vahvasti paikkaan. 

Lähiöitä ei tule liian helposti leimata ongelmallisiksi ja asukasaktiivisuudeltaan passiivisiksi, vaan tunnistaa niissä muodostuvaa asukastoimijuutta ja erilaisia tapoja olla osallinen kaupungissa. Lähiöissä asukkaiden osallisuus ei välttämättä kytkeydy virallisiin hallinnon, kuten kunnan tai kaupungin tarjoamiin tapoihin osallistua, vaan saa muotonsa lähiöiden arjen sosiaalisissa käytännöissä ja kiinnittyy vahvasti paikkaan. 

Millaista sitten on arjen osallisuus lähiössä? Mikä saa asukkaat osallistumaan asuinalueellaan, ja millaisia osallisuuden muotoja voidaan havaita? Havaintoni pohjautuvat tutkimushankkeeseemme Ekososiaalinen hyvinvointi ja osallisuus. Asuinalueiden erilaistumisen uusi dynamiikka (EKOS). Osana Ympäristöministeriön lähiöohjelmaa tutkimme vuosina 2020–2023 ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden yhteen kietoutumista asukkaiden osallisuuden ja hyvinvoinnin muotoutumisessa. 

Tutkimuskohteemme ovat tamperelaiset Multisillan ja Peltolammin 1960–70-luvuilla rakennetut ”metsälähiöt”, joissa olemme keränneet aineistoa osallistuvin menetelmin, havainnoiden ja haastattelemalla asukkaita sekä pyytämällä heitä valokuvaamaan aluettaan. Samaan aikaan tutkimushankkeemme kanssa alueella on ollut käynnissä Tampereen kaupungin lähiöohjelma. 

Osallisuuden taustalla alueeseen kiinnittyminen 

Osallisuudella kuvataan olevan kaksi puolta; yhtäältä se tarkoittaa osallistumista tai vaikuttamista yhteiskunnassa (engl. participation), toisaalta taas kuulumista: kokemusta siitä, että on osa yhteisöä tai yhteiskuntaa (social inclusion). Olemalla osallinen yksilö pystyy liittymään erilaisiin hyvinvoinnin lähteisiin ja elämän merkityksellisyyttä lisääviin vuorovaikutussuhteisiin. Osallisuuteen sisältyvät vaikuttamismahdollisuudet omaan elämään ja siihen sisältyviin toimintoihin, palveluihin ja yhteisiin asioihin. 

Peltolammin ja Multisillan asukkaiden osallisuuden ytimessä on oma alue ja siihen kiinnittyminen. Asukashaastattelut tuovat esiin vahvan siteen alueeseen: vaikka aluetta yhden haastateltavan sanoin ”pidetään tämmösenä, surkeena paikkana”, asukkaat kokevat sen omaksi, tutuksi, tärkeäksi kotipaikaksi. 

Haastatteluissa asukkaat kuvaavat aluetta kotipaikakseen, jossa voi jutella ihmisille, niin tutuille kuin tuntemattomille, ja pyytää sekä tarjota apua naapureille. Asuinpaikkaan kiinnittyminen on osallisuuden ensi askel.

Asukkaat kertovat ylisukupolvisista siteistä alueeseen, joiden avulla he rakentavat sidostaan paikkaan – kuten käy ilmi seuraavasta vastauksesta:

”No se Peltolammin ranta ympäröivine metsineen on hirveen tärkee mulle että kyllä se on sellanen keidas. Mä muistan sen [Peltolammin rannan] lapsuudesta jo, ku mul on setä perheineen ja serkku asunu Peltolammilla. [–] se säväyttää mut edelleen joka kerta, se metsä, Pärrinkosken luonnonsuojelualue, kaikki ne on tosi tärkeitä mulle.” 

Vaikka asukkaat tunnistavat alueensa epäkohtia, kuten sosiaali- ja terveyspalvelujen vähentymisen, kohtaamispaikkojen puutteen tai rapistuneen Multisillan ostoskeskuksen, he arvostavat aluettaan: 

”Mun päässä ehkä asuu jonkunlainen rauha tällä hetkellä ja mä olen myös sovussa tän asuinympäristöni kanssa. Ja mun mielestä Peltolammi tukee minua ja minä tuen Peltolammia. Meillä on tämmönen synergia tällä hetkellä.” 

Asukkaat arvostavat alueensa lähiluontoa ja sen tuomia mahdollisuuksia sosiaaliselle kanssakäymiselle, liikkumiselle ja virkistäytymiselle. Lähiön erilaiset sosiaaliset yhteisöt, kuten taloyhtiöt ja niiden pihat, koulu, kirjasto tai lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointia alueella edistävä Me-talo ovat keskeisiä alueelle kiinnittymisen yhteisöjä. 

Haastatteluissa asukkaat kuvaavat aluetta kotipaikakseen, jossa voi jutella ihmisille, niin tutuille kuin tuntemattomille, ja pyytää sekä tarjota apua naapureille. Asuinpaikkaan kiinnittyminen on osallisuuden ensi askel.

Kiinnittyminen edesauttaa alueen arvostamista ja siitä huolehtimista

Alueelle kiinnittymistä (engl. place attachment) tapahtuu, kun paikkaan muodostuu tunnesuhde. Tällä suhteella on sosiaalinen ja kollektiivinen ulottuvuus, kun perheen, ystävien tai muun yhteisön kanssa jaetaan kokemus fyysisestä tilasta tai paikasta ja sen merkityksestä. Asukkaiden kiinnittyminen asuinpaikkaan tapahtuu vuorovaikutuksessa paikallisen sosiaalisen verkoston kanssa. Tämä kiinnittyminen saa aikaan Multisillassa ja Peltolammilla alueen arvostamista ja halua siitä huolehtimiseen. 

Multisillassa ja Peltolammilla alueeseen kiinnittyminen ja siitä kumpuava asukkaiden kokema arvostus aluettaan kohtaan tulivat haastatteluissa esiin huolena näiden alueiden roolista Tampereen kaupunkikehityksessä. Asukkaat kokivat, että Multisilta ja Peltolammi oli jätetty kaupunkikehityksen ulkopuolelle.

Eräs haastateltava muisteli seuraavasti kaupungin alueella järjestämää asukastilaisuutta, jossa kaupungin edustajat kertoivat alueeseen liittyvistä suunnitelmista:

”Se eräs rouva siellä tuli ja sano että te ootte pitäny tän puheen aina viiden vuoden välein tosta 80-luvusta alkaen että jotain tehdään ja luvataan eikä se oo koskaan tapahtunu eikä hän usko sitä tälläkään kertaa. Mun täytyy myöntää että kyseinen rouva oli kyllä valitettavasti oikeassa, että kaupungilla on ihan todella härskin valehtelijan maine tuolla alueella. Et niin monta asiaa on luvattu, meinattu tehdä, ja niistä vain ani harva on koskaan mitenkään tehty.”   

Asukkaat kokivat, että Multisilta ja Peltolammi oli jätetty kaupunkikehityksen ulkopuolelle.

Asukkaat eivät kokeneet saavansa tarpeeksi ajantasaista tietoa alueen kehitystoimenpiteistä ja niiden etenemisestä, mitä heijastelee esimerkiksi seuraava vastaus: ”Et mielellään pääsis siihen, jotenkin edes kuulemaan niistä silleen vähän aiemmin, ennen kun ne kaikki muutokset on jo tapahtunu.” 

Kokemukset Peltolammin ja Multisillan sivuuttamisesta kaupungin kehittämisessä sekä asukkaita tavoittamaton viestintä kertovat asukkaiden halusta olla mukana vaikuttamassa omaa aluettaan koskeviin päätöksiin. Halu huolehtia asuinalueesta saa aikaan arjen osallisuutta, kun asukasaktiivisuus kanavoituu omaehtoiseen toimintaan virallisten osallistumisen väylien ulkopuolella. 

Sosiaaliset suhteet mahdollistavat osallisuutta 

Hallinnon tarjoamat viralliset tavat osallistua eivät olleet haastattelemillemme asukkaille aina kovin merkityksellisiä, eikä niiden hyödyntäminen vaikuttanut olevan kovin suosittua. 

Puhuessamme hallinnon tarjoamista osallistumisen kanavista alueella järjestämässämme työpajassa yksi asukkaista kertoi, että hän ”ei ole koskaan osallistunut mihinkään”. Osa haastateltavistamme puolestaan oli osallistunut kaupungin alueella järjestämiin asukastilaisuuksiin tai lähettänyt viranhaltijoille sähköpostia esimerkiksi läheisen moottoritien melusta tai rikotusta bussipysäkin katoksesta. 

Intoa niin sanottuun viralliseen osallistumiseen vähensi pettymys oman osallistumisen vaikutuksiin. Vaikka asukkaat olivat yrittäneet saada apua alueen epäkohtiin kaupungilta, he kokivat, ettei heidän ääntään kuunneltu tai että sillä ei ollut merkitystä. 

Hallinnon tarjoamat viralliset tavat osallistua eivät olleet haastattelemillemme asukkaille aina kovin merkityksellisiä, eikä niiden hyödyntäminen vaikuttanut olevan kovin suosittua. 

Virallista osallistumista antoisampia tapoja toimia vaikuttivat asukkaille olevan alueen ylläpitoon ja siitä huolehtimiseen liittyvät arjen toimet, joita asukkaat toteuttivat paikallisissa sosiaalisissa yhteisöissä kuten naapurien tai tuttavien kesken. Asukkaiden omaehtoinen toiminta Multisillassa ja Peltolammilla liittyy yhteiseen kiinnostukseen asuinaluetta kohtaan. 

Asukkaat haluavat huolehtia niin asuintalostaan, pihoistaan, yhteisistä viheralueista ja ylipäätään koko alueesta. Esimerkiksi taloyhtiöissä ja asukastoimikunnissa asukkaat selvittivät energiatehokkaita lämmitysratkaisuja kestävän asumisen tueksi. He kunnostivat talkoilla talojen pihanurmikoita ja viettivät samalla kesäjuhlia grillaten ja musisoiden. 

Tavaroiden kierrätysringeissä asukkaille tarpeettomaksi jääneet tavarat pääsivät kiertoon ja uuteen käyttöön toisella asukkaalla. Naapuriapua kaupassa käymiseen tai lastenhoitoon oli tarjolla tarvittaessa. 

Asukkaiden arjen osallisuus kytkeytyy Multisillassa ja Peltolammilla paikallisiin tarpeisiin, joita asukkaat huomaavat asuinalueidensa päivittäisessä arjessa. Toki kaikki asukkaat eivät omaehtoiseen toimintaan osallistuneet. Esimerkiksi vuokralla asuva haastateltavamme kertoi, ettei kokenut itseään tasavertaiseksi talonsa omistusasujien kanssa eikä sen vuoksi osallistunut asukastoimintaan.

Arjen osallisuus vastavoima ulkopuolisuudelle

Tutkimuksemme mukaan arjen osallisuus heikompiosaisiksi leimatuissa lähiöissä kiinnittyy vahvasti alueeseen. Osallisuus muodostuu vastavoimana sekä alueen huonolle maineelle että asukkaiden ulkopuolisuuden kokemukselle yhteiskunnasta, Multisillan ja Peltolammin kohdalla ulkopuolisuudelle erityisesti kaupunkikehityksestä. Asukkaiden osallisuus ei yllä kaupunkitasolle, vaan saa merkityksensä arjen kokemuksissa ja toteutuu asuinalueen sosiaalisissa käytännöissä. 

Tampereen asukkailleen suuntaamassa hyvinvointikyselyssä vuonna 2021 eteläisellä palvelualueella, johon Multisilta ja Peltolammi kuuluvat, vain 28,8 prosenttia vastaajista koki voivansa vaikuttaa oman asuinalueensa kehittämiseen. Kokemus vähäisistä vaikutusmahdollisuuksista näkyy asukkaiden omaehtoisena toimijuutena asuinalueellaan.

Mikäli asukkaat eivät koe näitä tapoja omakseen eivätkä näe osallistumisensa todellista vaikutusta alueen kehittämiseen, tuottaa virallinen osallistuminen helposti asukkaille ulkopuolisuuden kokemusta yhteiskunnasta ja sen tarjoamista tavoista osallistua. 

Lähiöitä kehitetään Suomessa yleensä hallintolähtöisesti ylhäältä alaspäin erilaisten ohjelmien ja hankkeiden avulla. Julkishallinnon toimija, kuten kaupunki valitsee tietyn asuinalueen kehittämisen kohteeksi ja tarjoaa alueen asukkaille tapoja osallistua alueen kehittämiseen.

Mikäli asukkaat eivät koe näitä tapoja omakseen eivätkä näe osallistumisensa todellista vaikutusta alueen kehittämiseen, tuottaa virallinen osallistuminen helposti asukkaille ulkopuolisuuden kokemusta yhteiskunnasta ja sen tarjoamista tavoista osallistua. 

On riski, että hallintolähtöiset osallistumisen tavat eivät tunnista asukkaiden arjen osallisuuden muotoja ja niissä syntyvän kokemustiedon merkitystä kaupungin tai asuinalueen hyvinvoinnille. Tämän kokemustiedon välittyminen suunnittelijoille ja päätöksentekijöille on kuitenkin ehdottoman olennaista, kun hallinto kehittää toimenpiteitä kestävän kaupunkikehityksen tai lähiökehityksen edistämiseksi.

Pauliina Lehtonen on yliopistotutkija sosiaalipolitiikassa Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee osallisuuden, vuorovaikutteisen hallinnan ja kestävän kaupunkikehityksen kysymyksiä.

Artikkeli on osa Kestävä kaupunkikehitys -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Antti Wallin.

Julkaisu Osallisuus muodostuu vastavoimana ulkopuolisuuden kokemukselle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lähiöiden yhteisöllisyydestä ja yhteishengestä on puhuttu paljon. Etenkin väestöltään moninaisten lähiöiden yhteishengen parantaminen on muodostunut varsin merkittäväksi politiikan tavoitteeksi. 

Usein jää kuitenkin tarkemmin määrittelemättä, mitä yhteisö tarkoittaa tai millaiset yhteisöllisyyden rakennuspalikat ovat. Pahimmassa tapauksessa yhteisöpuheesta tulee vallankäytön väline, jolla sivuutetaan asukkaiden omat kokemukset ja arjessa muodostuvat yhteisöllisyyden idut.

Poliittisesti motivoitunut yhteisöpuhe painottaa usein erojen häivyttämistä tai vähemmistöjen tapauksessa erojen korostamista. Molemmat ajatukset pohjautuvat staattiseen ajatukseen yhteisön rajoista ja olemuksesta. Oletus on, että tiettyyn ryhmään kuuluvien ihmisten välillä tai alueiden sisällä on automaattisesti yhteisö – joko hyvässä tai pahassa. 

Kaupunkisosiologi Talja Blokland kehottaa kuitenkin tarkastelemaan yhteisöjä urbaaneina käytäntöinä. Mitä ovat ne ohikiitävät ja merkityksiltään moninaiset kohtaamiset, joiden kautta yhteisöjä ja yhteisyyttä muodostetaan?

Tämä kirjoitus pohjautuu Ympäristöministeriön Lähiöohjelmasta rahoitetun Ekososiaalinen osallisuus -hankkeen ja Euroopan tutkimusneuvoston (ERC) rahoittaman, erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien arjen rinnakkaiseloa tutkivan EmergentCommunity-hankkeen yhteistyöhön. 

Oletus on, että tiettyyn ryhmään kuuluvien ihmisten välillä tai alueiden sisällä on automaattisesti yhteisö – joko hyvässä tai pahassa. 

Valtakunnallisen lähiöohjelman laaja tavoite on vähentää asuinalueiden eriytymistä ja vahvistaa niiden sosiaalista kestävyyttä. Siitä rahoitetaan sekä tutkimusprojekteja että kaupunkikehittämisen hankkeita. Myös Tampereella sijaitsevien Peltolammin ja Multisillan alueilla toimi sekä tutkimushanke että Tampereen kaupungin lähiökehittämisohjelma.

Lähiöohjelma korostaa asukkaiden kohtaamispaikkojen ja kohtaamisia mahdollistavien toimintojen merkitystä väestöryhmien suhteiden kehittämisessä sekä turvallisuuden ja luottamuksen luomisessa. Kaupungin ohjelman painopisteenä on yhteisöllisyyden ja osallisuuden vahvistaminen, minkä nähdään synnyttävän asukasylpeyttä ja merkityksellisyyttä. Yhteisöllisyys näyttäytyy ryhmä- tai paikkaperustaisena, ja sen jännitteet kytketään ainakin implisiittisesti ryhmien välisiin eroihin tai oletukseen niiden merkityksestä.

Valtakunnallisen lähiöohjelman piiriin kuuluvat asuinalueet ovat sosioekonomisesti moninaisia, ja niihin liittyy usein ulkoapäin liitetty stigma tai maine. Näin on myös Peltolammin ja Multisillan kohdalla. 

Tässä asukashaastatteluihin perustuvassa tekstissä pohdin asukaslähtöisestä ja arjen käytäntöihin juurtuvasta näkökulmasta, mitä yhteisöllisyys on, miten se muodostuu ja miten ihmiset puheellaan ja teoillaan luovat yhteisöjä. Teksti kyseenalaistaa ajatuksen, jonka mukaan yhteisöä määrittää sosiaalinen, poliittinen tai kulttuurinen ryhmäperustainen identiteetti, tai jonka mukaan alue ja yhteisö ovat yhtenevät käsitteet.

Yhteisöjen rapautuminen vai kukoistavat paikallisyhteisöt?

Niin kutsutuilla hyväosaisilla alueilla päätöksentekijät ja viranhaltijat eivät juuri puhu yhteisöjen vahvistamisesta. Tarve vahvistaa yhteisöllisyyttä tulee usein esiin nimenomaan eriytyvillä tai sellaisiksi luokitelluilla kaupunkialueilla. Lähtöoletuksena tuntuu olevan, että alueilla joko ei ole yhteisöllisyyttä tai se on vääränlaista. 

Kun asukkailta kysytään yhteisöllisyydestä, myös asukkaat harmittelevat sen rapautumista, kuten käy ilmi erään tutkimushaastateltavan sitaatista:

”Kyllä meillä taloyhtiössä, […] toivois, että olis vähän enemmänkin yhteisöllisyyttä. Kyllä me moikkaillaan tietysti toisiamme, mutta jokainen tuppaa olemaan enemmän ja vähemmän omassa kotona ja omissa harrastuksissa ja menoissa.” 

Siinä missä haastatelluista osa aktiivisesti kaipasi yhteisöllisempää menoa, jollekulle muulle yhteisöllisyys oli enemmän nostalginen muisto, kuten käy ilmi seuraavasta:

”Semmonen yhteisöllisyys täs on tietysti nykypäivänä, vähenemään ja vähenemään päin koko ajan. […] Mutta toki aika on ehkä ajanu hiukan siitä ohi.”

Yhtä vahvana tulee esiin asukkaiden puhe alueellista leimaa vastaan: yhteisöllistä identiteettiä muodostetaan suhteessa muihin lähiöihin ja asuinalueisiin tai kaupunkiin. Leimaamiseen vastataan sekä oman alueen kylämäisyyttä korostamalla tai huonoa mainetta ja ennakkoluuloja vastaan puhumalla. Ongelma-aluepuhe korvataan ajatuksella lähiökylästä, kaupunkisosiologiaa tutkivan Lotta Junnilaisen termiä lainatakseni.

Haastatteluissa Peltolammin ja Multisillan asukkaat puhuivat paikallisten palvelujen ja paikallistoimijoiden merkityksestä kohtaamisille. Heille lähikauppa, koulu, päiväkoti ja kirjasto olivat tärkeitä paitsi perusfunktionsa takia, myös koska asioinnin myötä syntyi kiinnikkeitä alueelle. Samoin vapaa-ajan toimintaa ja harrastusryhmiä järjestänyt Me-talo, Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminta, seurakunta ja asukasyhdistys olivat yhteisöllisyyden paikkoja. Niissä voi kohdata muita alueella asuvia omaa välitöntä arkea laajemmin.

Osa asukkaista myös painotti, ettei kaipaa tai halua erityistä sosiaalisuutta naapurustossaan, koska työ ja harrastukset täyttivät arjen tai koska seinänaapurista ei haluttu tietää ”liikaa”.

Myös taloyhtiöt toivat ihmisiä yhteen, olipa kyse talkoista, ”pihapaneeleista”, pihakalusteiden tai nurmikoiden kunnostuksesta, parkkipaikkojen viivojen maalauksesta, grillauspaikkojen rakentamisesta tai niiden huollosta. Taloyhtiöiden tapaamisia motivoi oman arjen sujuvoittaminen ja käytännöllisten ratkaisujen tai toimenpiteiden tarve. Tätä varten monet asukkaat kertoivat vastavuoroisen huolenpidon verkostoista ja yhteisistä chat- tai sosiaalisen median ryhmistä WhatsAppissa tai Facebookissa.

Osa haastatelluistamme kertoi, että taloyhtiöihin on hankittu yhteiskäyttöomaisuutta, kuten esimerkiksi harrastevälineitä, ja että yhteiskäyttötilat olivat ahkerassa käytössä. Toiset harmittelivat, ettei tällainen toiminta onnistu tai ole mielekästä. Osa asukkaista myös painotti, ettei kaipaa tai halua erityistä sosiaalisuutta naapurustossaan, koska työ ja harrastukset täyttivät arjen tai koska seinänaapurista ei haluttu tietää ”liikaa”.

Yhteisöt ja niistä osaksi pääseminen eivät ole yksiselitteisiä. Esimerkiksi kaupunkitilan käyttöön liittyy jännitteitä, eikä naapuriapukaan ole kaikille yhtäläisesti saatavilla. Peltolammilaisten ja multisiltalaisten haastatteluista välittyy se, että sosiaaliset eronteot ja niihin liittyvä vallankäyttö sekä turvattomuuden kokemukset haittaavat sosiaalisesti kestävän yhteisöllisyyden muodostumista.

Useampi haastateltu mainitsi myös asukaspysyvyydestä nousevat jännitteet, jotka liittyivät taloyhtiöissä pitkään – usein vuosikymmeniä – asuneiden ihmisten ja nuorempien ikäluokkien välille. Asukaskokemuksissa esiintyi myös kieli- ja kulttuuritaustoihin liittyviä rajanvetoja sekä sosiaaliseen luokkaan kuulumisen erontekoja, jotka tuottivat tunteen ulkopuolisuudesta.

Ei siis voida kieltää, etteikö ryhmä- tai paikkaperusteisia yhteisöjä koettaisi merkityksellisiksi. Tällaisen yhteisökäsityksen ongelma juontuu siitä, että eronteoista muodostuu yhtä merkittävä yhteisön määrittäjä kuin ihmisten välisistä sidoksista. Yhteisen sijasta aletaan helposti puhua siitä, mikä erottaa tai tekee jaetun mahdottomaksi. Tästä puolestaan saattaa tulla itseään toteuttava sykli, jolloin sivuutetaan se, miten yhteisöjä ja yhteisyyttä – kuulumisen tunnetta ja juuria – kasvatetaan arjessa ja eletään todeksi.

Kuulumisen tunne ja alueelle juurtuminen

Aineistostamme käy ilmi, että osa haastatelluista identifioi itsensä vahvasti juuri oman asuinalueensa asukkaaksi. He antoivat asuinalueelleen merkityksiä ja tulkintoja, jotka olivat rakentamassa vahvaa paikkaidentiteettiä.

Osa asukkaista taas ei kokenut voimakasta kuulumista alueelle, mutta silti halusi asua siellä: 

”Tää [Multisillan] ympäristö […] oli luotaantyöntävä sillon. Mutta me koko perhe ihastuttiin tähän asuntoon, ja sen takii me ollaan sitte, viihdyttykin täällä nytten kuus vuotta. Ja nyt on tää ympäristökin muuttunu vähän paremmiks omissa silmissä.”

Alueen merkitys tihentyy suhteessa esimerkiksi kotiin tai luontoon, ei paikkaan yleisesti tai itsessään. Tällainen kiinnittyminen ei synnytä väestöryhmien välistä yhteisöllisyyttä tai lisää niiden välistä luottamusta, mutta kuulumisen tunnetta se synnyttää. Vaikka tämä ymmärrys ei vastaa perinteistä yhteisökäsitystä, ei sitä asukasnäkökulmasta voida sivuuttaa, kun yritetään ymmärtää, miksi ja miten ihmiset sitoutuvat asumaan tietyllä alueella ja miten he siteitä siellä muodostavat.

Arkielämä ja sen paikat eivät ole yhteiskunnallisista kehityskuluista irrallista. Arjen valinnat, tulkinnat, reitit ja toimet ovat paitsi yhteisöllisyyden ja sidoksisuuden myös eriytymisen rakennusainetta. Arjen käsitettä pohtineet Xavier Guillaume ja Jef Huysmans esittävät, ettei arki anna myöten teoria- ja käsitelähtöiselle tarkastelulle. Arjen tutkiminen muuttaa ja pakottaa ajattelemaan käsitteitä uudelleen.

Arjen ja rutiinien rytmit synnyttävät tuttuja kasvoja ja kohtaamisten olettamia, olipa kyse sitten kauppa-asioinnin osumisesta samoihin ajankohtiin, bussipysäkin kohtaamisista tai koiralenkillä vastaan tulevista tutuista.

Antropologi Sarah Pink toteaa, että arjen käytäntöihin keskittyminen siirtää huomion paikkakeskeisestä tarkastelusta paikallisuuden tai paikantuneisuuden tarkasteluun. Se kutsuu painottamaan ihmisten omia tulkintoja, käytäntöjä ja rutiineja sekä miettimään, miten nämä muokkaavat tutkimuksen ja politiikan käsitteistöä – tässä tapauksessa yhteisön käsitettä.

Tarve ajatella yhteisöstä toisin ei ole vain – tai ensisijaisesti – teoreettis-käsitteellinen. Tämän osoittavat Peltolammilla ja Multisillassa asuvien haastattelut. Asukasnäkökulmasta tarkasteltuna yhteisöä ei ole mahdollista pitää samanlaisten tai samanmielisten ihmisten tai samassa paikassa asuvien kollektiivina. Arkeen pohjautuva tarkastelu nostaa vahvasti esiin yhteisöllisyyden ja sidoksisuuden dynamiikan, jossa yhteisöllisyyttä tehdään näkyväksi ja sitä muotoillaan uudelleen.

Jäljittämällä ja etsimällä ihmisten omia reittejä, merkityksiä, tarinoita ja paikkoja on mahdollista tunnistaa, mikä on heille tärkeää ja miten yhteiselo jatkuvasti rakentuu muuttaen muotoaan ja ilmiasujaan. Kyse on juurtumisen ja kuulumisen dynamiikasta sekä siitä, millaiset asiat tai tapahtumat arjessa tulevat jaetuiksi rakentaen siteitä, kohtauspintoja ja merkitysten verkkoja paitsi ihmisten, myös ihmisten ja ympäristön välille.

Peltolammin ja Multisillan asukkaat kertoivat yksittäisten tapahtumien ja kohtaamisten merkityksistä: osa oli ollut ainutkertaisia, osasta oli tullut pysyvämpää vuorovaikutusta tai uusia rutiineja. 

Yksi asukas puhui siitä, miten oli kerran koiralenkillään kohdannut neljä peuraa: kokemus oli ainutkertainen, mutta sen muistijälki säilyi ja merkitsi paikan hänelle erityiseksi. Toinen kertoi naapurin lapsesta, jonka kanssa hän oli alkanut tehdä pitkiä metsäkävelyitä sunnuntaisin – sattumalta, ilman sopimusta, kunnes tästä muodostui tapa. Kolmas löysi uimakaverin koiraa ulkoiluttaessaan, ja neljäs puhui lämpimästi koulun kautta tutuksi tulleista ihmisistä, joita edelleen katukuvassa kohtasi, ja joiden kanssa voi vaihtaa pari sanaa.

Yllä kuvatut sosiaaliset suhteet eivät olleet syntyneet järjestetysti tai suunnitellusti. Silti ne kiinnittivät ihmisiä alueeseen ja täyttivät kaupunkitilaa merkityksillä: ne tekivät alueesta kodin täyttäen paikat merkityksillä. Arjen ja rutiinien rytmit synnyttävät tuttuja kasvoja ja kohtaamisten olettamia, olipa kyse sitten kauppa-asioinnin osumisesta samoihin ajankohtiin, bussipysäkin kohtaamisista tai koiralenkillä vastaan tulevista tutuista.

Sosiaalisesti kestävä, toimiva arki

Arjen rutiinit yhteisön rakennusaineina ovat sattumanvaraisia, mutta niiden merkitys asukkaille on kiistaton. Juuri siksi tällaisia yhteisöllisyyden ja kuulumisen ituja tulisi etsiä tarkasti asukkaiden tarinoista ja ymmärtää, miten niiden syntymistä voidaan tukea. 

Asuinalue ei välttämättä herätä suuria intohimoja, mutta toimivan ja omanlaisen arjen eläminen kiinnittää ihmisiä ympäristöönsä. Tätä kuvaa myös seuraava haastattelukatkelma:

”Kyllä tästä [Peltolammista] on muodostunu semmonen koti. [M]ul on semmonen olo et mä haluaisin muuttaa, mut mä en haluis muuttaa täältä pois. [M]ä en osaa täältä lähtee pois, kun tästä on tullu semmonen koti tästä koko alueesta. … [T]äällä on semmonen, luonteva ja […] normaali olo.”

Sosiaalisesti kestävä, toimiva arki ja paikkaan kiinnittymisen kokemus ovatkin aineistomme perusteella kiinteästi yhteydessä toisiinsa. Tällainen yhteisöllisyys ei perustu asukkaiden samankaltaisuuteen, eikä se synny pelkästä jaetusta asuinalueesta. Sitä on myös hyvin vaikea, ellei mahdoton, koordinoida ylhäältä käsin. 

Tällainen yhteisö on luonteeltaan jännitteinen, kuten seuraavasta lainauksesta aineistostamme selviää: 

”Välillä pitää kärsiä vaikka niitten toisten ihmisten läsnäoloa, tai sitä että on vähän liukasta et vähä sataa tai muuta. … [A]rjessa kuuluu olla pientä karheutta, et toisaalt se on sillon ehkä toimivimmillaan, ku se ei suju aina, niin hyvin.”

Asukaskokemuksista kumpuava ajatus yhteisöstä on löyhempi kuin miten yhteisö perinteisesti ymmärretään. Sitä luonnehtivat arjen rytmien saman- ja eritahtisuus sekä erilaiset verkostot ja käytännöt – ei väestöryhmään kuuluminen tai paikka sinänsä.

Sosiaalisesti kestävä, toimiva arki ja paikkaan kiinnittymisen kokemus ovatkin aineistomme perusteella kiinteästi yhteydessä toisiinsa.

Aukotonta, yhteisesti jaettua ja vakiintunutta käsitystä yhteisöstä on mahdotonta luoda. Yhteisön olemus on ilmaantuva, ei vakaa. Asukkailla on kuitenkin erilaisia tapoja rakentaa yhteyksiä, omaa osaansa ja arkeaan tavoilla, jotka ovat mielekkäitä. 

Yhteisön affektiivinen kokemus liittyy asukkaiden arvostuksiin ja mahdollisuuteen tehdä niiden mukaisia arkisia valintojailman, että oletetaan näiden arvostusten olevan kaikille yhteisiä – kuten eräs tutkimushaastateltava kuvaa osuvasti: 

”Tää maailma muuttuu. Toivon, et yhteisöllisyys ei loppuis, se muuttais jotenki muotoonsa. … Jos sie pystyt, rakentaa sun elämästä ja olemisesta sellasen, et on itellä hyvä olla, ni sittenhän kaikki on hyvin.”

Eeva Puumala on sosiaalipolitiikan yliopistotutkija Tampereen yliopistossa. Hän johtaa Euroopan tutkimusneuvoston rahoittamaa EmergentCommunity-hanketta, joka tarkastelee yhteisödynamiikkaa ja rinnakkaiselon käytäntöjä sosioekonomisesti moninaisilla kaupunkialueilla.

Artikkeli on osa Kestävä kaupunkikehitys -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Antti Wallin.

Julkaisu Arjen rutiinit ja kohtaamiset tärkeitä yhteisöllisyydelle ja kuulumisen tunteelle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.