Suomalaisten yliopistojen professorien uramalli on muuttunut viime vuosina oleellisesti, kun niin kutsuttu tenure track -malli on yleistynyt. 

Mallia voi kuvata suomen kielellä ”professoripoluksi”, jossa edetään yleensä kahden portaan kautta (engl. assistant professor, associate professor) kohti vakinaista professuuria (full professor). Suomalaisittain tutumpaa apulaisprofessorin nimikettä tässä mallissa ei ole, joskin jotkut saattavat käyttää suomennettua nimikettä alempien portaiden tasoilla.

Uralla eteneminen tenure track -mallissa perustuu työn sykliseen arviointiin. Arviointikriteerit neuvotellaan usein yhdessä esimiehen kanssa. 

Kuten englanninkielisistä nimikkeistä voi ehkä arvata, uramalli pohjaa yhdysvaltalaisiin yliopistoihin. Niissä se on perinteisesti turvannut professoreiden akateemista vapautta muuten niin markkinaorientoituneessa järjestelmässä, jota on kutsuttu myös ”akateemiseksi kapitalismiksi”. 

Suomessa mallin käyttöönotolla on pyritty houkuttelemaan kansainvälisiä tutkijoita tutuilla uramalleilla ja liittämään rekrytoinnit vahvemmin yliopistojen strategisiin painopistealueisiin.

Vuonna 2010 Suomessa voimaan astuneen uuden yliopistolain myötä suomalaiset yliopistot alkoivat kehittää omaa henkilöstöpolitiikkaansa, erityisesti rekrytointejaan. Tällöin monet yliopistot myös ottivat tenure track -mallin käyttöönsä kansainvälisten trendien mukaisesti. 

Suomessa mallin käyttöönotolla on pyritty houkuttelemaan kansainvälisiä tutkijoita tutuilla uramalleilla ja liittämään rekrytoinnit vahvemmin yliopistojen strategisiin painopistealueisiin.

Tenure track -rekrytoinnit ovat myös lähtökohtaisesti määräaikaisia sopimuksia kahdella alemmalla portaalla, eikä takuuta vakinaistamisesta määräaikaisuuden jälkeen ole. Tosin suomalaisissa yliopistoissa kahdelle alemmalle portaalle rekrytoidut kilpailevat lähinnä itseään, tai arviointikriteerejä vastaan. Tämä tarkoittaa sitä, että kun tehtävä täytetään yliopistossa, siihen rekrytoidaan vain yksi henkilö useamman sijaan. Nämä henkilöt sitten kilpailevat toisiaan vastaan seuraavalle tenure track -portaalle etenemisestä. 

Kun tenure track -järjestelmä on vakiintunut suomalaisiin yliopistoihin, sen tavoitteet ovat jossain määrin muuttuneet. Tenure track -malli on otettu käyttöön osin tai kokonaan kaikissa suomalaisissa yliopistoissa. Malli on osin noussut perinteisten uramallien rinnalle, mutta osin myös niiden tilalle: Hankenin kauppakorkeakoulussa, Aalto-yliopistossa ja Jyväskylän yliopistossa kaikki professuurit täytetään tämän mallin kautta. 

Kokonaan uuden uramallin käyttöönotto ei arvatenkaan ole ollut kitkatonta. Tässä artikkelissa avaamme tutkimustietoon nojaten tenure track -mallin vaikutuksia akateemiselle työlle ja tasa-arvolle yliopistoissa.

”Punainen urheiluauto”

Vuonna 2016 toteuttamamme neliportaisen tutkijanuramallin arvioinnin aikaan tenure track -uramalli oli vielä harvinaisuus suomalaisissa yliopistoissa. Tuolloin mallin käyttöönotto aiheutti kritiikkiä yliopistoyhteisön sisällä. 

Aineistossamme haastateltavat kuvasivat mallia muun muassa “punaiseksi urheiluautoksi”, joka ajaa kovaa vauhtia omalla radallaan, kyydissään vain yksi jatko-opiskelija, ohitellen “kuorma-autoja”, joiden kyydissä oli monta jatko-opiskelijaa, jotka taas kuvasivat perinteistä professorin urapolkua. Huolta aiheutti siis tenure track -mallin kapea-alaisuus ja sen vaikutukset opetukselle ja ohjaustyölle sekä hallinnollisen työn jakautumiselle.  

Vuonna 2020 toteutimme Professoriliiton tilaaman hankkeen, jossa teimme kyselyn akateemisille johtajille ja keräsimme tilastoja professoreiden rekrytoinneista suomalaisista yliopistoista. 

Hankkeen loppuraportissa huomasimme, että muutamassa vuodessa kaikki suomalaiset yliopistot olivat ottaneet käyttöönsä tenure track -mallin, ja monissa yliopistoissa se oli jo pääasiallinen tapa rekrytoida professoreita. Kirjoitimmekin tutkimusartikkelin tenure track -rekrytointien valtavirtaistumisesta Tiedepolitiikka-lehteen vuonna 2021. 

Tenure track -mallia siis käytetään entistä enemmän professoreita rekrytoitaessa, ja mallia kehitetään jatkuvasti.

Vuonna 2022 keräsimme uuden aineiston, ja vaikka emme saaneet tilastoja kaikista yliopistoista, näyttää siltä, että sama suunta on yliopistoissa jatkunut ja professorit rekrytoidaan jo pääasiallisesti tenure track -uramallin kautta. Kuva 1 näyttää professorien rekrytoinnit perinteisille ja tenure track -urapoluille vuonna 2021. 

Kuva 1. Professorien rekrytointi yliopistoissa vuonna 2021: avatut tehtävät (kpl). 

Yliopistojen tenure track -mallit ovat kuitenkin yliopistoissa vielä kehitteillä, ja käytänteissä on paljon eroja niin yliopistojen välillä kuin niiden sisälläkin. Vuoden 2020 toteutetussa selvityksessä tuli esiin monia kehittämisen kohteita esimerkiksi arviointikriteerien selkeyden suhteen. 

Edelleen on myös epäselvyyttä siitä, miten yliopistojen malleissa suhtaudutaan tilanteisiin, joissa urakehitys ja meritoituminen ei ole odotetun kaltaista. Kysymyksiä on aiheuttanut myös suomalainen työlainsäädännön suhde vakinaistamispolun lähtökohtaisiin määräaikaisuuksiin.

Tenure track -mallia siis käytetään entistä enemmän professoreita rekrytoitaessa, ja mallia kehitetään jatkuvasti. Lisää tietoa sen mahdollisista laajemmista vaikutuksista akateemiselle työn ja professorien monimuotoisuudelle tarvitaan yhä. 

Mitä tenure track -rekrytoinneissa painotetaan?

Akateemisissa rekrytoinneissa painottuvat eri asiat tarpeesta riippuen. Professorien rekrytoinnit ovat kohtuullisen pitkiä prosesseja, jotka sisältävät ulkoisen arvioinnin. Tehtävään ei tarvita avointa hakua tai ulkopuolista arviointia, jos se on maksimissaan kahden vuoden määräaikaisuus. 

Jokaisessa rekrytointiprosessissa on esillä erilaisia näkökulmia, jotka saavat erilaisia painotuksia arvioinnissa. Näkökulmia voivat olla esimerkiksi yliopiston tai tiedekunnan strateginen painopiste, tieteelliset meriitit, opetuksen laatu tai tasa-arvo. 

Näyttää vahvasti siltä, että tenure track -rekrytoinneissa painottuvat erityisesti tutkimusmeriitit.

Myös prosessiin osallistuvat henkilöt kuten laitoksen professorit, tiedekunnan dekaani, rehtori ja ulkoiset arvioijat tuovat siihen mukaan omat intressinsä ja näkökulmansa. Joskus rekrytointiprosessien yhteydessä nämä lukuisat näkökulmat saattavat olla keskenään ristiriidassa. 

Vuoden 2020 toteutetussa selvityksessä kysyimme akateemisilta johtajilta, mitkä tekijät heidän näkökulmastaan painottuvat tenure track -rekrytoinneissa (kuva 2). 

Kuva 2. Tenure track -rekrytoinneissa arvioitavat ansiot, vastaajina akateemiset johtajat. 

Mielenkiintoista oli, että toiseksi arvioitavissa ansioissa vastaajat merkitsivät “akateemisen potentiaalin”, jonka määrittely liittyy enemmän subjektiiviseen henkilön arviointiin kuin objektiiviseen ja meritokraattiseen pätevyyden arviointiin. Kysymys onkin, miten rekrytointiprosessin aikana perustellaan näkemyksiä siitä, kenellä on potentiaalia ja kenellä ei. 

Vuoden 2020 selvityksessä kysyimme akateemisilta johtajilta myös tarkemmin siitä, mitä akateeminen potentiaali tarkoittaa. Vastaajien mielestä siihen liittyi vahvasti nousujohteinen tieteellinen aktiivisuus sekä saavutettujen ansioiden arviointi, joka ei käytännössä eronnut tutkimusmeriittien arvioinnista. Toisin sanoen tutkimusmeriitit painottuivat toistamiseen ansioiden arviossa. Kolmanneksi tärkein ansio oli ulkopuolisen rahoituksen hankinta.

Nämä kaikki kolme arvioitavaa ansioita liittyvät vahvasti tutkimustoimintaan. Opetusmetodit olivat listalla vasta kahdeksantena ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus yhdeksäntenä. Tämän perusteella näyttää vahvasti siltä, että tenure track -rekrytoinneissa painottuvat erityisesti tutkimusmeriitit. 

Professorit pysyvät, nimikkeet vain muuttuvat?

Enemmistö vastaajista vuoden 2020 tutkimuksessa oli kuitenkin sitä mieltä, että tenure track -mallin ja perinteisten professorin rekrytointien välillä ei ole merkittävää eroa painotusten suhteen. Vaikka tenure trackin alkuvaiheen rekrytoinnit poikkeavat perinteisistä professoreiden rekrytoinneista, erot saattavat sittemmin hävitä. 

On kuitenkin selvää, että tiedekunnissa professorien rekrytoinnilla on suurta merkitystä, sillä vinoutumat akateemisen työn painotuksissa näkyvät nopeasti laitoksen arjessa. Esimerkkinä tästä on tilanne, jossa osaavaa ja työhönsä motivoitunutta opetushenkilökuntaa on liian vähän verrattuna opiskelijoiden määrään ja opetussuunnitelmiin. Isommilla laitoksilla professoreilla on mahdollista olla erilaisia profiileja, joka mahdollistavat joillekin myös pääasiallisen tutkimustyöhön keskittymisen, mutta pienillä laitoksilla opetus- ja ohjausvelvollisuudet koskevat kaikkia. 

Suomalaisissa yliopistoissa on perinteisesti ollut tavoitteena, että ”kaikki tutkivat ja kaikki opettavat”, jotta opetus perustuisi tutkitulle tiedolle. Siksi opettajien ja tutkijoiden uramallit eivät saisi kohtuuttomasti erkaantua toisistaan.

Akateemisen työn arviointi on haastavaa, koska työtehtävät ovat monipuolisia ja niiden tulokset eivät ole aina yksiselitteisesti mitattavissa esimerkiksi opetuksen laatua tai tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta arvioitaessa.

Akateemisen työn arviointiin on kiinnitetty viime aikoina enemmän huomiota. Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan julkaisemassa Vastuullisen tutkijanarvioinnin kansallisessa suosituksessa painotetaan muun muassa monipuolisten mittareiden käyttämistä akateemista työtä arvioitaessa. 

Akateemisen työn arviointi on haastavaa, koska työtehtävät ovat monipuolisia ja niiden tulokset eivät ole aina yksiselitteisesti mitattavissa esimerkiksi opetuksen laatua tai tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta arvioitaessa.

Tästä johtuen mittaaminen on keskittynyt tiettyihin, helposti määrällisesti mitattaviin toimintoihin, kuten julkaisumääriin. Tämä antaa kuitenkin hyvin kapea-alaisen kuvan akateemisen työn sisällöistä, tuloksista ja vaikuttavuudesta. 

Tenure track -uramallin vaikutukset tasa-arvoon

Naisprofessoreiden osuus on viime vuosina ollut kasvussa suomalaisissa yliopistoissa. Perinteisesti naisprofessoreita on ollut akatemiassa selkeästi vähemmän kuin miehiä, joskin tieteenalakohtaiset erot ovat olleet aina hyvin suuria. 

Esimerkiksi yhteiskuntatieteissä ja humanistisilla aloilla nais- ja miesprofessorien määrissä ei ole suuria eroja, kun taas matemaattis-luonnontieteellisillä ja teknisillä aloilla naisten osuus on selkeästi pienempi. Tähän on monta syytä ja asiaa on tutkittu paljon esimerkiksi tieteenalan identiteetin näkökulmasta.

Tulevaisuus näyttää, onko uudella tenure track -uramallilla tähän vaikutusta. Tiedämme, että tutkijoille annetaan epätasa-arvoisesti mahdollisuuksia keskittyä tutkimukseen, ja että naisilla on usein enemmän opetusvastuita kuin miehillä. 

Naisilla on perhevelvoitteiden vuoksi ollut rajalliset mahdollisuudet lähteä kansainvälisille tutkimusvierailuille, ja heidän työurissaan on ollut enemmän katkoksia kuin miehillä. Tenure track -urapolulle rekrytointi tapahtuu myös akateemisesti nuorella iällä, jo muutama vuosi tohtoriksi väittelemisen jälkeen. Tämä on myös usein se hetki, kun monilla naisilla on perhevelvollisuuksia ja urakatkoksia, mikä voi vaikuttaa suuresti sen hetken rekrytointeihin. 

On siis mahdollista, että tenure track -uramallin alkupään rekrytoinneissa naiset ovat epäedullisessa asemassa miehiin verrattuna. Toisaalta on odotettavissa, että uuden perhevapaamallin myötä myös entistä useampi mies pitää isyysvapaata, mikä voi pakottaa yliopistot kehittämään henkilöstöpolitiikkaansa perheystävällisempään suuntaan. Saattaa olla, että tasa-arvo menee konkreettisesti eteenpäin vasta, kun asia koskettaa tarpeeksi monia.

Tenure track -mallin yhteydessä on puhuttu myös siitä, että nuoremmilla tutkijoilla saattaa olla niin sanotun ”potentiaalinsa” vuoksi paremmat mahdollisuudet tulla rekrytoiduiksi kuin heidän vanhemmilla kollegoillaan. 

Kysymys tasa-arvosta on tietenkin sukupuolikysymystä laajempi. Meritokraattisissa organisaatioissa arviointi perustuu pätevyyteen eikä henkilön taustalla kuten sukupuolella, kansallisuudella  tai etnisellä taustalla, iällä, seksuaalisella suuntautumisella tai uskonnolla pitäisi olla vaikutusta. 

Myös kansainvälisten tutkijoiden asema yliopistoissa on ollut kaksijakoinen. Yhtäältä yliopistot pyrkivät houkuttelemaan heitä ja arvostavat kansainvälisten tutkijoiden verkostoja sekä kokemusta erilaisista tutkimusympäristöistä. Toisaalta taas suomalaisissa yliopistoissa haasteena on kielitaito, koska yliopiston hallinto ja opetus toimivat edelleen pääasiassa suomeksi. Myös verkostojen vähyys saattaa muodostua haasteeksi kansainvälisille tutkijoille. 

Tenure track -mallin yhteydessä on puhuttu myös siitä, että nuoremmilla tutkijoilla saattaa olla niin sanotun ”potentiaalinsa” vuoksi paremmat mahdollisuudet tulla rekrytoiduiksi kuin heidän vanhemmilla kollegoillaan. Rekrytoinneissa saattaa esteeksi tulla myös akateemiset ikärajat, jotka tarkoittavat sitä, että hakeminen esimerkiksi tenure trackin alimmalle uraportaalle saattaa olla mahdollista vain vaikkapa kuusi vuotta väitöksen jälkeen. 

Tasa-arvoon liittyvät näkökulmat ovat aina haasteellisia ja sensitiivisiä tutkimusaiheita, joissa myös tutkija itse joutuu reflektoimaan omia asenteitaan ja tiedostamaan oman asemansa sekä lähtökohtansa.

Miten eteenpäin?

Syksyllä käynnistyneessä Työsuojelurahaston rahoittamassa tutkimushankkeessa sekä käynnissä olevassa kirjaprojektissa tutkimme edelleen tässä käsittelemiämme teemoja. 

Tulevassa kirjassa saamme teemaan myös eurooppalaista ulottuvuutta, kun pyydämme siihen kuvauksia kahdentoista Euroopan maan tenure track -malleista sekä kommenttiluvun Yhdysvalloista. Siellä yliopistot ovat vähentäneet tenuren trackin käyttöä ja lisänneet määräaikaisia työsuhteita, mikä heikentää professoreiden akateemista vapautta sekä työturvaa yhdysvaltalaisissa yliopistoissa. 

Tämä kehitys on tärkeää huomioida Suomessakin, sillä tenure track -uramallin juuret ovat Yhdysvalloissa. Uramallin avulla on mahdollista parantaa akateemisia uranäkymiä, palkita hyvästä työstä ja sitouttaa yliopistouralle. Se kuitenkin sisältää myös riskejä akateemisen työn ja professorikunnan monimuotoisuudelle, ja ne olisi syytä ottaa huomioon. 

Taru Siekkinen on tutkijatohtori Koulutuksen tutkimuslaitoksessa Jyväskylän yliopistossa.

Elias Pekkola on yliopistonlehtori ja yksikön johtaja johtamisen ja talouden tiedekunnassa Tampereen yliopistossa.

Emmi-Niina Kujala on väitöskirjatutkija johtamisen ja talouden tiedekunnassa Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Ross Sneddon/Unsplash.

Julkaisu Professoreiden muuttuvat rekrytoinnit ja sen vaikutukset yliopistoissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Korkeakouluhallintoa koskeva tutkimus on keskittynyt pitkälti kuvaamaan, miten hallinnollista johtajuutta korostava managerialismi ja kaupallisia arvoja edistävä uusliberalismi ovat muovanneet yliopistojen hallinnollisia rakenteita. Huomattavasti vähemmän on tehty tutkimusta siitä, miten tutkijat muodostavat, toteuttavat tai vastustavat uusliberalistista akateemista subjektiuttaan suhteessa yliopistojen strategiseen ohjaukseen ja tutkimusrahoituksen jakautumiseen. 

Subjektiudella tarkoitetaan tässä yhteydessä identiteetin muodostamisprosessia, jossa henkilö on itse aktiivinen ja tietoinen toimija. Uusliberalistista akateemisesta subjektiutta rakennetaan esimerkiksi maksimoimalla yhdestä tutkimuksesta saatavien julkaisujen määrää tai mukautumalla tuloksellisuusohjaukseen omaa uraansa edistääkseen. 

Keskityn väitöskirjatutkimuksessani siihen, miten yliopistot käyttävät strategista ohjausta täyttääkseen rahoitusmallin asettamat kriteerit. Analysoin myös, miten yliopistojen tuloksellisuusohjaus vaikuttaa akateemiseen työhön ja uusliberalistisen akateemisen subjektiviteetin rakentumiseen. Tutkimuksessani selvitän, ovatko tutkijat kehittäneet strategisia toimintamalleja, joiden avulla he vastustavat tuloksellisuusohjauksen ja vastuuvelvollisuudella hallinnoinnin vaateita. Tässä artikkelissa avaan tutkimukseni lähtökohtia tarkemmin.

Uusliberalistiset poliittiset teknologiat ja vallan mikromekanismit

Kasvatussosiologian emeritus professori Stephen Ball on käsitteellistänyt globaalin uusliberalistisen muutosprosessinkolmeen toisistaan riippuvaiseen poliittiseen teknologiaan: markkinoihin, hallintoon ja vastuuvelvollisuudella hallinnointiin (engl. market, Management and Performativity). 

Teoreettisena kehyksenä ja analyysin työkaluna uusliberalistiset poliittisten teknologioiden eli markkinatalouden vahvistamiseen ja suorituskeskeisyyteen tähtäävän poliittisen keinovalikoiman analysointi mahdollistaa tutkimusongelman tarkastelemisen monipuolisesti sekä joustavan liikkumisen ilmiön eri tasojen välillä. 

Uusliberalistista akateemisesta subjektiutta rakennetaan esimerkiksi maksimoimalla yhdestä tutkimuksesta saatavien julkaisujen määrää tai mukautumalla tuloksellisuusohjaukseen omaa uraansa edistääkseen. 

Ranskalaisen filosofin ja politiikan teoreetikon Michel Foucaultin teorisointi subjektiviteetin sekä vallan ja vastustuksen luonteista kietoutuvat läheisesti jokaiseen tutkimuksen vaiheeseen ja auttavat ymmärtämään tutkimusongelmaa läpileikkaavasti vallan mikromekanismien analysoinnin kautta. 

Kuten Foucaultin valta- ja vastustuskäsitykselle on ominaista, ihminen ei koskaan operoi vallan tai vastustuksen ulkopuolella, vaan valta ja vastustus ovat aina läsnä kontekstisidonnaisesti. Tutkimuksessani olen erityisen kiinnostunut siitä, millaisia akateemisen vastustuksen malleja yliopistojen tutkijat tunnistavat ja millaisia keinoja he käyttävät vastustaakseen uusliberaalista akateemista subjektiuttaan. 

Muutokset Suomen korkeakoulupolitiikassa ja rahoitusmallissa

Ilmiön kansallisella tasolla (markkinat) tutkimusongelman voi konkretisoida analysoimalla muutoksia korkeakoulupolitiikassa ja rahoitusmallissa. Suoritusperustainen ja tarkasti kohdentamaton rahoitusmalli esiteltiin korkeakouluille 1990-luvun puolivälissä.

Samalla korkeakoulupoliittinen diskurssi siirtyi käsittelemään yliopistojen tulosvastuuta. Retoriikka tarpeesta muovata yliopistojen hallintoa kohti strategista johtamista lisääntyi Suomen koulutuspoliittisella kentällä 2000- luvun taitteessa.

 Korkeakoulupoliittinen diskurssi siirtyi käsittelemään yliopistojen tulosvastuuta.

Tampereen yliopiston koulutuspolitiikan professori Jaakko Kauko kutsuu tätä korkeakoulupolitiikan aikakautta vuonna 2011 julkaistussa väitöskirjassaan monimutkaistuvan järjestelmän kaudeksi. Hänen mukaansa kaudelle ominaisiin tunnuspiirteisiin lukeutuvat muun muassa globalisaation mukanaan tuoma kilpailukykydiskurssi, laadun varmistuksen painotus, rakenteellinen kehittämis- ja profiloitumispuhe sekä uuden julkisjohtamisen rantautuminen valtiolliseen hallintopolitiikkaan. 

2010-luvulla strategisen rahoituksen osuus on kasvanut ja yli 70 prosenttia valtion jakamasta perusrahoituksesta perustuu menestymiseen tuloksellisuuskriteereiden valossa. Tutkimusten mukaan suomalainen rahoitusmalli on yksi maailman tuloksellisuusorientoituneimmista. Näiden seikkojen vuoksi on tärkeää kartoittaa rahoitusmallin vaikutusta tieteellisen tutkimuksen muovaajana. 

Tuloksellisuusohjaus ja akateemisen suorituskyvyn kalibrointi yliopistoissa

Institutionaalisella tasolla (hallinto) tarkastelen, miten korkeakoulupolitiikan reformit ovat vaikuttaneet yliopistoinstituutioiden toimintoihin. Tutkimusten mukaan suomalainen korkeakoulujärjestelmä on muuttunut perustavanlaatuisesti 2000-luvulla. Näihin muutoksiin lukeutuvat radikaalit muutokset rahoitusmallissa, yliopistofuusiot sekä uudenlainen hallinnollinen valvonta. 

Vuonna 2010 voimaan astunut yliopistolakimuutos muutti Jyväskylän yliopiston koulutustutkimuksen professori Jussi Välimaan mukaan merkittävästi yliopistojen asemaa ja teki niistä autonomisempia suhteessa valtioon. Välimaan mukaan tämä mahdollisti niiden muuntautumisen ”strategisemmiksi toimijoiksi” muuttuvassa yhteiskunnassa. 

Tämä sopii yhteen myös pro gradu -tutkimukseni kanssa, jossa argumentoin yliopistolakiuudistuksen johtaneen “managerialistiseen siirtymään” eli edustuksellisesta yliopistodemokratiasta kohti ammattijohtajakeskeistä hallintomallia yliopistojen johtosäännöissä.  

Voidaan katsoa, että rahoitusmallin ohjaama suorituskyvyn mittaaminen toimii keinona ohjata korkeakoulujen suuntaa. Tämä saavutetaan ohjaamalla instituutioiden strategiaa haluttuun suuntaan suhteessa rahoitusmallin tavoitteisiin ja määritelmiin. 

Voidaan katsoa, että rahoitusmallin ohjaama suorituskyvyn mittaaminen toimii keinona ohjata korkeakoulujen suuntaa.

On esitetty, että yliopistot sijaitsevat poliittisen areenan kontekstissa, jossa vastuuvelvollisuus ja markkinoiden vaateet nähdään keskeisinä järjestäytymisperiaatteina. Yliopistot painottavat siis yhä enenevässä määrin akateemisen työn järjestämisen pohjana strategista suunnittelua, tuloksellisuusmittareita ja laadun valvontaa. 

Akateemisen tuottavuuden ja tuloksellisuuden korostaminen heijastelee antautumista ajatukselle byrokraattisesta ja managerialistisesta yliopistosta. Tällaisessa yliopistossa hallinnollista johtoa ohjataan yhä enemmän säätelemään akateemista tuloksellisuutta. 

Tutkimuksessani pyrin analysoimaan tätä akateemisen tuottavuuden säätelyä ja tunnistamaan ne tuloksellisuutta ohjaavat työkalut, joita yliopistot käyttävät maksimoidakseen panos-tuotossuhteensa.

Performatiivisuuden vaateet ja akateeminen vastarinta

Ilmiön yksilötasolla (vastuuvelvollisuudella hallinnointi) akateemisen tuottavuuden säätely on muun muassa Stephen Ballin mukaan johtanut tuloksellisuuskulttuuriin, jossa tutkijat rakentavat akateemisen uransa kansainvälisten tuloksellisuusmittareiden ympärille. 

Strateginen johtaminen ja tuloksellisuusdiskurssin painotus vaikuttaa yksittäisiin tutkijoihin yhä enemmän, kun paineet taipua uusliberalistiseen performatiivisuuteen kasvavat. Ball viittaa performatiivisuuden käsitteellä vastuuvelvollisuudella hallinnointiin (engl. regime of accountability), eli asenneilmapiiriin, jossa vertailun, tarkkailun ja kilpailullisuuden elementit ovat jatkuvasti – ja painostavasti – läsnä akateemisessa työssä. 

Tämän näkemyksen mukaan instituution tai yksittäisen tutkijan arvon nähdään olevan mitattavissa erilaisten tuloksellisuutta mittaavien työkalujen, kuten yliopistojen sijoituslistojen (engl. ranking) tai vaikuttavuutta määrittävien lukujen avulla. 

Performatiivisuuden paineet luovat jatkuvan tuomitsemisen ja alistumisen ilmapiirin, jossa tutkijoiden subjektiviteettia ohjataan kohti uusliberalistista akateemista ideaalia. 

Ballin performatiivisuuden määritelmä viittaa myös näiden ulkoisten kontrollien sisäistämiseen. Sisäiset ja ulkoiset performatiivisuuden paineet luovat jatkuvan tuomitsemisen ja alistumisen ilmapiirin, jossa tutkijoiden subjektiviteettia ohjataan kohti uusliberalistista akateemista ideaalia. 

Tätä pidetään laajasti ongelmallisena asiantilana. Esimerkiksi Durhamin yliopiston kasvatustieteen apulaisprofessori Rille Raaper kuitenkin esittää, että Michel Foucaultin subjektiviteetin teoretisoinnissa piilee mahdollisuus kehittää käytäntöjä ja strategioita, joiden avulla yksilön on mahdollista vapautua uusliberaalista subjektiudestaan. 

Niin ikään geopolitiikan professori John Morrissey Galwayn yliopistosta painottaa, että nykyistä käsitystä siitä, mitä tarkoittaa akateeminen subjektius, täytyy tarkastella kriittisesti ja löytää keinoja rakentaa vaihtoehtoinen subjektius. Hänen mukaansa tämä kuitenkin vaatii vakuuttavan akateemisen vastarinnan, jossa yliopistojen velvollisuudet, toiminnot ja arvot määritetään uudestaan. 

Tutkimuksessani pyrin ymmärtämään erilaisia akateemisen resistanssin muotoja ja niitä tapoja, joilla tutkijat sekä vastustavat että vahvistavat heidän uusliberaalista akateemista subjektiuttaan.

Tutkijoiden rooli toimijoina ja tieteen vapaus

Tutkimuksen päätavoitteena on analysoida akateemista vastarintaa ja uusliberalistisen akateemisen subjektiuden syntymistä suhteessa yliopistojen strategiseen johtamiseen, tuloksellisuusohjaukseen ja tutkimusrahoitukseen. Tutkimustulosten avulla pyrin muodostamaan uudenlaisen ymmärryksen yliopistojen valta- ja vastustussuhteiden monimutkaisesta ja monitahoisesta verkostosta, joka muovaa akateemista subjektiutta ja tieteellistä tutkimusta. 

Nykyisessä tutkimuksessa korostuu kuvailu siitä, miten nämä asiat vaikuttavat yliopistojen sisällä, mutta tutkijoiden omaa toimijuutta suhteessa tutkimusongelmaan kuvataan harvemmin. Haluan väitöskirjatyössäni nostaa esiin tutkijoiden roolin aktiivisina toimijoina, ei pelkästään toiminnan kohteina. 

Tutkimuksen tuloksilla pyrin osoittamaan, kaventaako valtion tiukkarajainen tulosohjaus tutkijoiden autonomiaa ja tieteen vapautta. 

Tutkimukseni tarkoituksena on tuottaa yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa siitä, millaisia vaikutuksia rahoitusmallin mittareilla ja tuloksellisuusohjauksella on tieteelliselle tutkimukselle. Samalla tavoite on tarkastella kriittisesti sitä, millaisia odotuksia tutkijoille rahoitusmallin ja yliopistojen strategisen ohjauksen muodossa asetetaan. Tutkimuksen tuloksilla pyrin osoittamaan, kaventaako valtion tiukkarajainen tulosohjaus tutkijoiden autonomiaa ja tieteen vapautta. 

Haluan selvittää, onko tutkijoiden mahdollista löytää keinoja, joiden avulla muodostaa uudenlaisia uusliberalismista irrallaan olevia subjektiviteetteja. Piileekö ratkaisu nykyisen subjektiviteetin rajojen venyttämisessä, mikroresistanssissa eli vähäeleisessä vastarinnassa, jonka puitteissa kuitenkin toimitaan edelleen tutkijoille asetettavien vaateiden mukaisesti?  

Paula Saarinen on Suomen Kulttuurirahaston tuella työskentelevä väitöskirjatutkija sekä projektitutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros- juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Mathieu Stern/Unsplash.

Julkaisu Yliopistojen rahoitusmalli, tuloksellisuusohjaus ja akateeminen vastarinta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaista yliopistokenttää on uudistettu vauhdilla 2000-luvun alusta lähtien. Siihen asti suomalaiset yliopistot olivat olleet verrattain suojattuja mullistuksilta, joilla eurooppalaista korkeakoulutusta lähdettiin radikaalisti uudistamaan vastaanottavaisemmaksi liike-elämän ja kansantalouden intresseille. 

Uudistusten taustalla oli käsitys siitä, että teollisuudesta tietotalouteen siirtyvien länsimaiden tärkeintä pääomaa on tiedontuotanto, joilla voitiin varmistaa asema maailmanlaajuisten tuotantoketjujen yläpäässä. 

Sitä mukaa kuin tehtaita suljettiin, kävi entistä selvemmäksi, että yliopistojen täytyi astua tähän rooliin tiedontuotannon ”tehtaana”, joka tuottaisi paitsi innovaatiota vientiteollisuudelle, myös korkeakoulutettua työvoimaa. Näin ollen etenkin julkisen sektorin yliopistot on sittemmin valjastettu kansantalouden kilpailukyvyn ajureiksi. 

Nämä muutokset ovat olleet merkittäviä myös yliopistojen johtamisjärjestelmien kannalta, sillä nyt yliopistojen täytyyolla yritysten tavoin kyvykkäämpiä vastaamaan yhteiskunnallisiin muutoksiin. 

Etenkin julkisen sektorin yliopistot on valjastettu kansantalouden kilpailukyvyn ajureiksi. 

Siksi suomalaisten yliopistojen johtamisjärjestelmän muutos on murtanut myös kolmikantaista eli professoreita, muuta yliopistonhenkilöstöä ja opiskelijoita edustavan yliopistodemokratian perinnettä erityisesti yliopistolakiuudistuksen mahdollistamissa säätiöyliopistoissa. Tämä näkyy käytännössä yliopiston ulkopuolisten toimijoiden aseman vahvistumisena yliopistojen hallintoelimissä ja vallan keskittymistä ammattijohtajille.

Kilpailukyvyn nostaminen korkeakoulupolitiikan keskiöön on vaikuttanut suomalaisten yliopistolaisten työnkuvaan erilaisin tulostavoittein ja suoritemittauksin, mutta myös rakenteellisten uudistusten—kuten yliopistofuusioiden—muodossa. Tämä artikkeli kartoittaa kilpailukykyretoriikan voimaa Tampereen yliopistofuusion perusteena ja se pohjaa vuonna 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin. Yliopiston henkilöstön kokemusten tutkimista voidaan pitää korkeakoulupolitiikan muutosten tutkimisena ”mikrotasolla”.

Kilpailukyky ja korkeakoulupolitiikka

Tietotalouksien kilpailu rakentui 2000-luvun alun länsimaissa voimakkaaksi, jopa hallitsevaksi tavaksi hahmottaa muuttuvien tuotantoketjujen maailmanlaajuista uutta todellisuutta. 

Kansallinen kilpailukyky esiintyi entistä enemmän poliitikkojen puheissa elintärkeänä tekijänä, joka saattoi ratkaista kansantalouden kohtalon – tai tarkemmin sen aseman tuotantoketjujen huipulla tai alempana järjestyksessä. Teollisen tuotantokyvyn ohella kansakunnan tietotalous liitettiin suoraan sen vaurauteen tai vaurastumispotentiaaliin. 

Tietotalouksien kilpailu otettiin korkeakoulupolitiikkaa ohjaavaksi ajatukseksi eurooppalaisella tasolla. Euroopan Unionin Bolognan prosessina tunnetun yhteisen korkeakoulupolitiikan tarkoitus oli nostaa Eurooppa ”maailman kilpailukykyisimmäksi tietotaloudeksi”. 

Vastaavat tavoitteet välittyivät myös kansainvälisten toimijoiden, kuten Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n korkeakoulupoliittisissa toimintasuosituksissa. Uudet mittausjärjestelmät mahdollistavat entistä selvemmin niin maiden kuin yliopistojenkin pisteytyksen niin sanotuilla ranking-listoilla. 

Taloudellisessa kilpailussa yksinkertaisesti joko voitettiin tai hävittiin. Jälkimmäinen muodosti uhkakuvan, jonka mukaan kansantalous, ja siten koko kansakunta, uhkaisi jäädä jälkeen armottomassa kilpailussa, mikäli toimiin ei ryhdyttäisi. 

Monet tutkijat ovatkin kriittisesti panneet merkille toimintalogiikan laajentumisen korkeakoulutuksen pariin myös Suomessa.

Esimerkiksi korkeakoulupolitiikan tutkija Terhi Nokkalan mukaan Suomi nähtiin usein pienenä ja vientiriippuvaisena taloutena, jolla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin mukautua uuteen maailmanlaajuiseen kilpailuun. Uuden tietotalouksien kilpailullisen todellisuuden sivuuttaminen tai vähätteleminen olisi siis vastuutonta uhkapeliä kansantalouden kustannuksella. 

Uudistuksia vauhditettiin uusliberaalin markkinatalouden käsitettyjä realiteetteja korostavalla kriisipuheella. Kriisipuheelle on tyypillistä, että sen oletuksia ei tarkastella kriittisesti, koska nopea ja päättäväinen vastaus kriisiin asetetaan etusijalle. Näin korkeakoulusektorin uudistaminen kilpailukyvyn edistämiseksi vaikutti itsestäänselvyydeltä.

Vaikka suomalaiset tutkijat haastoivat käsityksen kriisiin ajautuneesta korkeakoulujärjestelmästä, korkeakoulupolitiikan retoriikan suunta oli jo kääntynyt. Kriisipuheisiin nojaten suomalaisia yliopistoja lähdettiin uudistamaan säätämällä 2010 voimaan astuneesta yliopistolain uudistuksesta, jota voidaan pitää tämän kehityskulun merkittävänä vedenjakajana.

Monet tutkijat ovatkin kriittisesti panneet merkille tietotalouksia ja niiden kilpailua korostavan puheen ja toimintalogiikan laajentumisen korkeakoulutuksen pariin myös Suomessa. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan kansantaloudellisesta kilpailukyvystä, vaikka se onkin usein (korkeakoulu-)poliittisten asiakirjojen keskiössä, vaan myös yliopistojen välisestä ja sisäisestä kilpailukulttuurista.

Suomalainen akateeminen kapitalismi 

Markkinalogiikan tunkeutumista suomalaisiin yliopistoihin voidaan tarkastella sekä korkeakoulutuksen globaalin uusliberalismin käsitteistöllä että akateemisen kapitalismin paikallisena muotona. Termi akateeminen kapitalismi (engl. academic capitalism) on peräisin yhdysvaltalaisesta korkeakoulumaailmasta ja viittaa tilanteeseen, jossa kaupallisten tarkoitusperien vaikutusvalta yliopistoissa kasvaa kaventaen tieteen roolia julkishyödykkeenä. 

Muuttuneet painotukset korkeakoulupolitiikassa ja tieteen tekemisen käytännöissä – tutkimuksen tuotteistaminen, kaupallisten innovaatioiden tavoittelu ja yritysyhteistyön korostunut rooli – lukeutuvat kaikki akateemisen kapitalismin piiriin. 

Akateemisen kapitalismin tutkijat ovat kartoittaneet sen laajentumista kansainväliseksi korkeakoulupolitiikan painotuksia ja yliopistojen muutoksia kuvaavaksi ilmiöksi. Yhdistävänä tekijänä on etenkin tutkimuksen taloudellisen merkityksen nostaminen sen tieteellisen merkityksen yli.

Suomalaista akateemista kapitalismia ovat tutkineet muun muassa Jyväskylän yliopiston yliopistolehtori Ilkka Kauppinen ja Helsingin yliopiston tutkija Tuukka Kaidesoja. Suomalainen akateeminen kapitalismi eroaa esimerkiksi yhdysvaltalaisesta siten, että yliopistot eivät ole valjastettuja ainoastaan yritysmaailman ja teollisuuden, vaan myös kansantalouden tarpeisiin. Suomen valtio säilyttää merkittävän määräysvallan sen rahoituksesta käytännössä riippuvaisiin yliopistoihin, vaikka yliopistolain uudistus irrottikin ne julkisesta sektorista omiksi erillisiksi organisaatioikseen.

Akateeminen kapitalismi on laajentunut kansainväliseksi korkeakoulupolitiikan painotuksia ja yliopistojen muutoksia kuvaavaksi ilmiöksi. Yhdistävänä tekijänä on etenkin tutkimuksen taloudellisen merkityksen nostaminen sen tieteellisen merkityksen yli.

Suomalaisen akateemisen kapitalismin piirteisiin liittyykin valtion tulostavoitteinen ohjaus rahoitusmallin kautta, jota voidaankin pitää eurooppalaisittain poikkeuksellisen voimakkaana. Yliopistojen perusrahoitus muuttuu näin ehdolliseksi tuottavuudelle eri mittareilla. Koska ”autonomiset” suomalaiset yliopistot ovat vastuussa oman taloutensa tasapainosta, niiden on pakko suhtautua valtion taloudelliseen ohjaukseen toimintaansa käytännössä määrittävinä ehtoina.

Tulosmittauksellisen ohjauksen tarkoitus on edistää tehokasta kilpailua rajatuista julkisista resursseista. Koska yliopistot itsessään eivät kuitenkaan tuota tutkimusta, niiden täytyy välittää näiden ehtojen merkityksellisyys akateemisen työn suorittavalle portaalle, eli yliopistojen henkilökunnalle. 

Rajattujen resurssien ja epävarmojen uranäkymien edessä yliopistojen henkilöstö onkin alkanut sisäistää tätä uutta kilpailullista ajattelua.

Tampereen yliopistofuusio kilpailukyvyn edistäjänä

Suomalaista maakuntiin levitettyä korkeakoulutusjärjestelmää alettiin pitää ongelmallisena jo 2000-luvun alussa, sillä tässä muodossa se ei voinut vastata kansainväliseen kilpailuun. 

Hajautettu ja pirstaleinen korkeakoulujärjestelmä ei mahdollistanut ”suuruuden ekonomian” hyötyjä, vaan päinvastoin uhkasi jättää suomalaisen korkeakoulukentän keskikertaiseksi taloudellisen kilpailun näkökulmasta.

Korkeakoulukenttää siis ryhdyttiin tiivistämään ja keskittämään fuusioin nimenomaan vastauksena globaaliin kilpailuun. Näin ollen myös Tampereella katsottiin, että kahden profiililtaan täysin erilaisen yliopiston – Tampereen yliopiston ja Tampereen Teknillisen Yliopiston – yhdistäminen ja ammattikorkeakoulun tuominen näiden yhteyteen synnyttäisi uuden isomman, monitieteisemmän ja kilpailukykyisemmän yliopiston. 

Uuden yliopiston hallintomuodoksi valittiin myös säätiöyliopisto, jonka niin ikään katsottiin olevan parhaiten sopiva dynaamiselle ja kilpailukykyiselle yliopistolle – olihan säätiömalli luotu nimenomaan Aalto-yliopiston perustamista varten yliopistolain uudistuksen yhteydessä. 

Organisaation johdon positiivinen muutosta ajanut viestintä koettiin monelta osin yliopistolaisten eletystä todellisuudesta erkaantuneeksi – jopa vieraannuttavaksi. 

Parempi yliopisto -tutkimushankkeen suorittamissa uuden fuusioituneen Tampereen yliopiston henkilökunnan haastatteluissa kävi ilmi, että kilpailukykyä korostava ajattelu oli lyönyt itsensä kenties yllättävänkin voimallisesti läpi: moni piti fuusiota ja sen taloudellisia perusteluja hyvänä. Uudella yliopistolla katsottiin olevan valmiuksia kilpailla kansallisesti ja kansainvälisesti. 

Eniten kritiikkiä herätti fuusioprosessin johtotapa, joka koettiin etäiseksi ja keskitetyksi, ja johon ei voinut riittävästi vaikuttaa. Idea siis oli hyvä, mutta käytännön toteutus jätti paljon toivomisen varaa. Tähän luultavasti vaikutti osaltaan juuri säätiöyliopiston valittu hallintomuoto, jota voidaan pitää aiempiin hallintomalleihin nähden korostetun managerialistena, eli hallinnollista valtaa keskittävänä ja voimistavana.  

Kilpailukyky-ajattelua toisaalta haastettiin myös avoimesti epäilemällä fuusion luvattujen hyötyjen toteutumista. Etenkin kasvatus- ja yhteiskuntatieteilijät osasivat myös kriittisesti yhdistää yliopistofuusion kilpailulliset argumentit ja tarkoitusperät laajempaan korkeakoulupoliittiseen kontekstiin. Organisaation johdon positiivinen muutosta ajanut viestintä koettiin monelta osin yliopistolaisten eletystä todellisuudesta erkaantuneeksi – jopa vieraannuttavaksi. 

Ylilyövän kilpailullisuuden vaarat

Osa Tampereen yliopiston haastatelluista myös ilmaisi, että kiihtyvä kilpailutus alkaa kääntyä itseään vastaan. Heidän mukaansa kilpailutus ilmenee jatkuvana ahdistuksena tai rahoitus- ja työnhakuina, jotka kuluttavat yliopistolaisten energiaa ja motivaatiota.

Vastaavia kokemuksia uupumisesta suorituspaineiden keskellä on havaittu myös muissa viime vuosien suomalaisia yliopistoja koskevassa tutkimuksissa. Yliopistolaiset tulkitsevat akateemisen kapitalismin vaikutuksia työssään lisääntyneenä ennalta-arvaamattomuutena ja työolojen yleisenä heikentymisenä.

Kokemukset ovat linjassa aiemman tutkimuksen kanssa, joka kuvaa akateemiseen työhön liittyvää epävarmuutta ja pahoinvointia kasvaneiden suorituspaineiden ja tieteellisen työn ulkoa tulevien vaatimusten keskellä myös muissa maissa. Vaikka Suomi on lähtenyt akateemisen kapitalismin peliin mukaan verrattain myöhään, sen negatiiviset seuraukset ovat meillä saman suuntaisia kuin muuallakin. Koska kyse ei ole sovellettavan tutkimustiedon puutteesta, oletettavasti lisääntynyt pahoinvointi nähdään enemmän tai vähemmän sen edellä menevän kansantaloudellisen ja akateemisen kilpailukyvyn edistämisen välttämättömänä pahana.

Yliopistolaiset tulkitsevat akateemisen kapitalismin vaikutuksia työssään lisääntyneenä ennalta-arvaamattomuutena ja työolojen yleisenä heikentymisenä. 

Suomalaisen yliopistojärjestelmän tulospainotteinen rahoitusmalli on jopa herättänyt huolta muutoin kilpailukyvyn keskeisyyttä painottaneen OECD:n vuoden 2017 raportissa. 

Suomalaisen akateemisen kapitalismin tuloskeskeisyyden ei ole todennettu kasvattavan aidosti yliopistojen ja yliopistolaisten suoritustasoa. Sen sijaan malli kyllä synnyttää voimakkaita mielikuvia akateemisesta työstä ”nolla-summa pelinä” (engl. zero-sum game), jossa kilpailu, ja siinä jatkuvasti menestyminen, on suoranainen elinehto.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkeli pohjaa vertaisarvioituun kansainväliseen tutkimusartikkeliin, jossa tutkitaan Tampereen yliopiston henkilökunnan suhtautumista kilpailukeskeiseen tapaan perustella yliopistofuusion välttämättömyys. Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros- juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: GR Stocks/Unsplash.

Julkaisu Kilpailukulttuuri valtaa alaa suomalaisissa yliopistoissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi on asettanut kuluvalle vuosikymmenelle varsin kunnianhimoisen, joskin talouden nykykehityksen valossa epärealistiselta tuntuvan tavoitteen tutkimus- ja innovaatiotoiminnan kohdistuville panostuksille. 

Hallituksen keväällä 2020 hyväksymän kansallisen tutkimuksen, kehittämisen ja innovaatioiden (TKI) -tiekartan mukaan tavoitteena on nostaa tutkimus- ja kehitystoiminnan (T&K) menojen osuus 4 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2030 mennessä. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2021 T&K-menojen bruttokansantuoteosuus oli 2,9 prosenttia, joten kirittävää riittää. Viimeisen kymmenen vuoden aikana osuus on ollut korkeimmillaan 3,4 prosentissa vuonna 2012.

Korkeakouluissa ja tutkimuslaitoksissa tehtävän tutkimuksen osuus tästä panostuksesta on noin 31 prosenttia, eli noin 2,1 miljardia euroa. Selvästi suurin osa tutkimus- ja kehitystoiminnan panostuksista tapahtuu yksityisellä sektorilla, jonka osuus on noin kaksi kolmasosaa eli noin 4,6 miljardia euroa näistä menoista. 

Yksityisellä sektorilla on julkista sektoria ja korkeakouluja suoraviivaisempi syy investoida tutkimuksen ja kehitykseen. Yrityksille tutkimus- ja kehitystoiminta on investointi, jonka hyöty mitataan markkinaosuuksien ja liikevaihdon kehityksen sekä liikevoiton kautta. Yritykset eivät pääsääntöisesti investoi tutkimus- ja kehitystoimintaan tutkimuksellisesta uteliaisuudesta eivätkä uuden löytämisen ilosta, ellei uteliaisuudesta tai löydöistä ole odotettavissa taloudellista hyötyä.

Erityisesti yhteiskuntatieteellisillä ja humanistisilla aloilla tutkimuksen vapauden on pelätty vähentävän yliopistotutkimuksen hyödyllisyyttä. 

Myös korkeakouluilta ja tutkimuslaitoksilta vaaditaan nykyisin yhä enemmän tutkimusta, joka hyödyttää yhteiskuntaa ja taloutta. Hyöty nähdään vastineena verorahoille, jotka on sijoitettu tutkimustoimintaan. Erityisesti yhteiskuntatieteellisillä ja humanistisilla aloilla tutkimuksen vapauden on pelätty vähentävän yliopistotutkimuksen hyödyllisyyttä. 

Mitä sitten voisi olla yliopistotutkimukselta odotettava hyöty, joka olisi verrannollinen yritysten tutkimus- ja kehitystoiminnan hyötyihin? Tai voidaanko yliopistotutkimuksen hyötyjä ylipäänsä verrata T&K-toiminnan hyötyihin? 

Julkilausutut ja usein toistetut tiedepoliittiset tavoitteet ja yliopistolakiin kirjattu yliopistojen kolmas tehtävä tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja vuorovaikutuksesta ovat osaltaan yritys vastata tähän kysymykseen. Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus korostuu myös yliopistojen strategioissa ja tutkimuksen arvioinneissa sekä kansallisissa tutkimusrahoitusohjelmissa, kuten Suomen Akatemian lippulaivaohjelmassa ja Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoitusmuodossa. 

Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden paradoksi

Tieteellisellä tutkimuksella on erilaisia vaikuttavuuskanavia, jotka limittyvät toisiinsa. Usein tiedeyhteisöön suuntautuva tieteellinen vaikuttavuus ja muun yhteiskunnan suuntaan kurottava yhteiskunnallinen vaikuttavuus erotetaan omiksi vaikuttavuuden alueiksi. 

Tieteellinen vaikuttavuus on näistä määritelmällisesti selkeämpi ja rajatumpi. Tieteellistä vaikuttavuutta on pyritty hahmottamaan etenkin bibliometrisin menetelmin, eli analysoimalla ja mallintamalla tieteen ja teknologian kehitystä seuraamalla tieteellisten julkaisujen saamaa, viittauksiin perustuvaa huomiota julkaisutoiminnassa. Tieteellinen vaikuttavuus on näin ymmärretty ensisijaisesti julkaisutoiminnan aikaansaamina vaikutuksina, vaikka tieteellisiä vaikutuksia syntyy myös lukuisia muita reittejä pitkin tutkijoiden ollessa vuorovaikutuksessa keskenään.

Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ulottuvuus on puolestaan monisyisempi, hyvin vaikeasti rajautuva alue. Yhteiskunnallista vaikuttavuutta on aiemmin lähestytty etenkin tutkimustyönteisinä muutoksina, joita syntyy tutkimustulosten ja muiden tuotosten pohjalta tutkimuksen jälkeen tiedeyhteisön ulkopuolella ja yhteiskunnan eri toiminnoissa. Näitä muutoksia on usein tarkasteltu etenkin taloudellisin termein. 

Nykyisin tavoissa hahmottaa tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta korostuu myös yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Vuorovaikutusnäkökulma painottaa vaikutusten syntymistä kaikissa tutkimustoiminnan vaiheissa monia reittejä pitkin tutkijoiden toimiessa yhteistyössä muun yhteiskunnan kanssa. Myös tutkimustietoon perustuva koulutus tunnistetaan merkittävänä reittinä tutkimuksen yhteiskunnalliselle vaikuttavuudelle.

Päätöksentekijällä on kuitenkin tarve tietää, ovatko julkisen talouden sijoitukset tutkimukseen kannattavia ja perusteltavissa myös veronmaksajille.

Yhteiskunnallinen vaikuttavuus hahmottuukin tieteellisen julkaisutoiminnan sijaan monenlaisena toimintana yleistajuisista julkaisuista, toimenpidesuosituksista ja sosiaalisen median hyödyntämisestä erilaisiin asiantuntijatehtäviin, joihin lukeutuvat esimerkiksi lausunnot, esitelmät, kommentoinnit ja haastattelut. 

Tutkimustuotoksista etenkin innovaatiot, tuotteet, palvelut ja toimintatavat vaikuttavat suoraan niiden käyttäjiin. Yhteiskunnallisia vaikutuksia syntyy myös silloin, kun tutkimustieto ja siihen liittyvä osaaminen välittyy ihmisten kautta yhteiskunnan eri alueille. 

Usein on hyvin vaikea hahmottaa, missä kohtaa tutkimuksen vaikuttavuus alkaa ja mihin se päättyy. Ilman kristallipalloa on myös hankala tietää ennalta, tarvitaanko eilen tai tänään tuotettua tutkimustietoa huomenna tai myöhemmin tulevaisuudessa.

Päätöksentekijällä on kuitenkin tarve tietää, ovatko julkisen talouden sijoitukset tutkimukseen kannattavia ja perusteltavissa myös veronmaksajille. Tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittaaminen törmää usein ongelmiin silloin, kun niihin yhdistetään taloudellinen palkitseminen. Tällöin sitä on kiusaus toteuttaa tavalla, joka kapeuttaa katseet ”vain sitä saadaan, mitä mitataan” –näkökulmaan. 

Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden paradoksi on täten seuraava: tutkimuksen ohjaaminen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen olisi yhteiskuntapolitiikan kannalta erittäin tärkeää, mutta keinot vaikuttavuuden arviointiin ovat merkittävässä määrin puutteellisia.

Vaikuttavuutta on vaikeaa ohjata

Tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ohjauksen hankaluuteen on useita syitä. 

Ensinnäkin mittaamisella ja arvioinnilla tavoitetaan parhaassakin tapauksessa vain pieni osa kaikista tutkimuksen yhteiskunnallisista vaikutuksista, ja useimmiten selvää syy-seuraussuhdetta tietyn tutkimuksen ja yhteiskunnallisten vaikutusten välillä on vaikea todistaa. Tieteentutkimus nimittäin osoittaa, että tutkimuksen, vaikuttavuuden ja yhteiskunnan välinen suhde on erittäin monimutkainen. 

Tutkimuksen vaikuttavuus ja hyödyt ovat paitsi toivottavia samalla myös sattumanvaraisia, epäsuoria ja mittareiden tavoittamattomissa. Positiivisista pyrkimyksistä huolimatta tutkimuksen vaikuttavuus voi olla myös negatiivista. Lisäksi tulee muistaa, että tutkimuksen tuottama hyöty on aina hyötyä jostakin erityisestä näkökulmasta käsin. 

Tutkimuksen vaikuttavuus ja hyödyt ovat paitsi toivottavia samalla myös sattumanvaraisia, epäsuoria ja mittareiden tavoittamattomissa.

Toinen keskeinen haaste syntyy tutkimuksen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen liittyvästä aikaviiveestä. Tutkimuksen yhteiskunnalliset vaikutukset voivat ilmetä vasta pitkän ajan kuluttua tutkimuksen toteuttamisesta. 

Viipyilevä vaikuttavuus onkin usein tutkimukselle tyypillistä. Vaikuttavuuden todentaminen myös vaikeutuu sitä mukaa kun tutkimuksesta kuluu aikaa. 

Strateginen tutkimus tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden edistäjänä

On tärkeää kysyä, miten tutkimuksen ja tutkimustiedon vaikuttavuutta voitaisiin parantaa tilanteessa, jossa yhteiskunnalliset ongelmat ovat monimutkaisia ja tutkimuksen avulla aikaansaatavat muutokset usein sattumanvaraisia, epäsuoria, hajanaisia ja usein vasta pitkällä aikavälillä realisoituvia. 

Kotimainen vastaus tähän kysymykseen on ollut vuonna 2014 perustettu, Suomen Akatemian yhteydessä toimiva Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoitusinstrumentti, jonka ensimmäisten viiden vuoden toimintaa koskeva vaikuttavuuden arviointi julkistettiin hiljattain. 

STN-rahoitusinstrumentin päätehtävänä on ollut tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vieminen uudelle tasolle. Keskeisenä tavoitteena on ollut rahoittaa korkeatasoista pitkäjänteistä ja ongelmakeskeistä tutkimusta, jonka tarkoituksena on löytää ratkaisuja merkittäviin yhteiskunnan haasteisiin ja ongelmiin. 

STN-instrumenttiin on kohdennettu vuositasolla noin 55 miljoonaa euroa. Summaa voidaan pitää suomalaisen tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän kannalta merkittävänä, sillä se on vastannut noin 12 prosenttia Suomen Akatemian kautta kohdennettavasta vuosittaisesta tutkimusrahoituksesta. 

STN-rahoitusmuoto on tarjonnut kilpailtua tutkimusrahoitusta ohjelmissa toteutettaville hankkeille, joissa etsitään ratkaisuja suomalaista yhteiskuntaa haastaviin ongelmiin ja tuetaan julkisen sektorin ja yritys- ja elinkeinoelämän uudistumis- ja kilpailukykyä. Vastaavia rahoitusmuotoja löytyy myös joistakin muista maista. 

Strateginen tutkimus näyttää parhaimmillaan lähestyneen ja aktivoineen tutkimustiedon käyttäjiä osallistumaan vuorovaikutukseen.

Strategisessa tutkimuksessa on kuitenkin muutamia erityisiä piirteitä, myös kansainvälisesti verrattuna. Ensinnäkin tällä tutkimuksella on pitkäkestoinen aikahorisontti, sillä valtaosa STN-hankkeista on ollut kuusivuotisia. Tämä on tavattoman pitkä aika tehdä hankepohjaista tutkimusta, jossa tyypillinen aikajänne on ollut 2–3 vuotta. 

Hankkeiden pitkäkestoisuus on tarkoittanut STN-ohjelmien teemojen näkökulmasta sitä, että valikoitujen teemojen tulee olla pitkäjänteisiä. STN-hankkeiden näkökulmasta se on taas tarkoittanut sitä, että tutkimusta on ollut mahdollista tehdä strategisesti pitkän aikavälin tavoitteista käsin, ja että tutkimusta voidaan tarvittaessa suunnata uudelleen.  

Toinen keskeinen elementti strategisessa tutkimuksessa on monitieteisyys, eli eri tieteenalojen välinen yhteistyö. Kaikilta STN-hankkeilta edellytetään monitieteisyyttä, sillä STN-suurten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaiseminen ei ole mahdollista vain yhden tieteenalan tutkimuksen keinoin. 

Kolmanneksi hankkeiden valinnassa on painotettu tieteellisen korkeatasoisuuden rinnalla yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja vaikuttavuutta. Rahoitettavaksi on näin valikoitunut hankkeita, joiden potentiaali tuottaa yhteiskuntaa hyödyttävää korkeatasoista tutkimusta on arvioitu korkeaksi. Toisin kuin useimmissa muissa tutkimushankkeissa, yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen on myös panostettu merkittävästi hanketasolla.

STN-hankkeiden toteutuksessa on näin korostunut tutkijoiden ja tutkimustiedon hyödyntäjätahojen sekä tutkimuksen kohderyhmien välinen tavoitteellinen yhteistyö. Uudenlaista kahdensuuntaista vuorovaikutusta on tavoiteltu etenkin yhteiskehittämisen kautta, myös uusia yhteiskehittämisen muotoja tavoitellen. 

Strateginen tutkimus näyttää parhaimmillaan lähestyneen ja aktivoineen tutkimustiedon käyttäjiä osallistumaan vuorovaikutukseen. Tämä on keskeinen muutos aiempaan, tiedon yksisuuntaista korostavaan ajattelutapaan, jossa tiedon hyödyntäminen ymmärrettiin lähinnä passiiviseksi tiedon vastaanottamiseksi ilman aktiivista toimijuutta.

Vain vuorovaikutus luo vaikuttavuutta 

Tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta on hyvin vaikeaa saada aikaan ilman, että tutkimuksesta hyötyvät tahot ja/tai tutkimustiedon ja muiden tuotosten käyttäjät, kuten valtio, kunnat, yritykset ja yhteisöt, ovat itse aktiivisesti mukana tutkimuksen toteuttamisessa. Yhteistyön ja vuorovaikutustoiminnan puute tai sen pintapuolisuus ovat keskeisiä syitä sille, miksi niin monen tutkimuksen osalta yhteiskunnalliset vaikutukset jäävät vähäisiksi. 

Usein sekä tutkijat että yhteiskunnalliset toimijat unohtavat, että tutkimustieto ei johda yhteiskunnalliseen hyötyyn ilman yhteiskunnan omaa kontribuutiota tutkimustiedon siirtämisessä käytäntöön. Esimerkiksi tietopohjainen päätöksenteko julkisella sektorilla edellyttää, että tarjottua tutkimustietoa myös käytetään päätöksenteon ja ongelmanratkaisun pohjana. 

Mikäli tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta halutaan tulevaisuudessa lisätä, tiedon hyödyntäjätahojen tulee sitoutua tutkimukseen.

Yrityssektori on tässä suhteessa ollut edelläkävijä. Myös strategisen tutkimuksen hankkeissa yritykset ovat panostaneet julkista sektoria enemmän tutkimustiedon hyödyntämiseen. 

Mikäli tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta halutaan tulevaisuudessa lisätä, tiedon hyödyntäjätahojen tulee sitoutua tutkimukseen. Yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei lisäänny enää pelkästään tutkijoiden vastuuta korostamalla. 

Optimaalisessa tilanteessa tiedonhyödyntäjien ja tutkimuksen kohderyhmien kanssa on käytävä vuoropuhelua jo tutkimusta suunniteltaessa. Tässä on edelleen opittavaa kaikilla tutkimuksen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuden osapuolilla. 

Jussi Kivistö on hallintotieteiden professori Tampereen yliopiston Johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Erika Lilja on filosofian maisteri, joka toimii Turun yliopiston INVEST-tutkimuskeskuksessa päällikkönä. 

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Muokkaustieto 28.10.2022: Artikkelin johdannon kolmannesta kappaleesta korjattu yritystoiminnan tutkimus- ja kehitystoiminnan panoksen suhdeluku: se on kaksi kolmasosaa kokonaisuudesta.

Julkaisu Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus ei pelkisty ohjattavaksi ja mitattavaksi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Päätöksentekoa perustellaan usein erilaisin tunnusluvuin, tilastoin, laskelmin ja indikaattorein. Näillä määreillä pyritään kuvaamaan toimintaa ja sen vaikuttavuutta. Vaikka numeerinen ilmaisutapa on luonteva osoittamaan talouden vaihtoarvoa, inhimillisen toiminnan mittaaminen numeroina ei ole ongelmatonta. 

Väitöskirjassani tutkin koulutusjärjestelmän ohjauskeinojen kytkeytymistä tietoon ja päätöksenteossa käytettyihin numeroihin. Kysyn tutkimuksessani, miten numeerinen data muotoutuu koulutuksen käytännöissä ja miten tätä dataa käytetään ja tulkitaan koulutuspolitiikassa ja muilla politiikkasektoreilla, kiinnittäen erityistä huomiota koulutuspolitiikan ohjauskeinoihin. 

Tutkimukseni mukaan koulutuspolitiikan ohjauksen keinoja ovat muun muassa lainsäädäntö, rahoitus, tulossopimukset, informaatio-ohjaus ja erilaiset mittarit, joista yleensä käytetään nimitystä indikaattorit.

Vaikka numeerinen ilmaisutapa on luonteva osoittamaan talouden vaihtoarvoa, inhimillisen toiminnan mittaaminen numeroina ei ole ongelmatonta. 

Lainsäädäntö ja julkinen rahoitus ovat kytköksissä yhteiskunnan oikeus- ja politiikkajärjestelmään sekä talouteen. Tulossopimuksin koulutuksen rahoittaja ja järjestäjä asettavat ja seuraavat koulutuksen tuloksia. 

Myös Euroopan unioni hyödyntää yhteisen talousalueen strategian ohjaukseen indikaattoreita niillä politiikan alueilla, jotka ovat kunkin maan kansallisen lainsäädännön piirissä. Näin seurataan esimerkiksi korkeasti koulutettujen osuutta väestöstä sekä perustellaan tämän osuuden kasvattamista.

Modernin yhteiskunnan koulutusjärjestelmä ja järjestelmän ohjauskeinot

Sosiologi Niklas Luhmann on kuvannut systeemiteoriassaan yhteiskunnan muotoutuvan eriytyneiden osajärjestelmiensä kommunikaatioista. Osana yhteiskunnan kokonaisuutta koulutusjärjestelmä huolehtii valikoinnista ja ohjaamisesta urapoluille. Järjestelmän vastuulla on se, että uudet sukupolvet saavat taitoja ja kykyjä, joita tarvitaan työmarkkinoille pääsyyn ja yhteiskunnan jäsenenä toimimiseen. 

Koulutusjärjestelmän ohjauskeinot ovat kytköksissä politiikkaan, koska koulutusta ohjaavaa lainsäädäntöä ja politiikkaohjelmia laaditaan osana poliittista prosessia. Julkisen talouden jakopäätökset ja talouden seuranta vaikuttavat koulutuksen resursseihin. Oikeusjärjestelmä ohjaa säädöspohjan kautta koulutuksen toteuttamista. Jokaisella ohjauskeinolla on erilainen tapa perustella ja oikeuttaa toimintaa. 

Datan muodostumisen ja hyödyntämisen kannalta on kiinnostavaa, että lainsäädännön ja taloudellisen ohjausmekanismin määrittämää, hallinnossa kerättyä dataa hyödynnetään valtionhallinnon – esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriön – informaatio-ohjauksessa ja suoritusindikaattorien muodostamisessa. 

Koulutuksen alalla laskelmia ja tulkintoja tehdään myös kyselyin kerättyyn dataan perustuen. 

Kasvatuksen ilmiöitä kuvaamaan pyrkivän rekisteridatan muotoutuminen

Oppilaitoksissa toiminnasta tehdyt kirjaukset ovat osa päivittäistä työtä. Opettaja kirjaa ylös, kuinka monta opiskelijaa on paikalla ja keitä he ovat. Tutkintotavoitteisessa koulutuksessa opiskelijoiden suorituksia arvioidaan, ”annetaan numeroita” tai yksinkertaisimmillaan hyväksytään tai hylätään. Koulutuksen hallinnossa jokainen opiskelija ja opintosuorite kirjataan rekisteriin, jotta tiedetään, keitä ja kuinka monta opiskelijaa on yhteensä ja miten he etenevät opinnoissaan. 

Opiskelijan tunnistaminen, opiskelijoiden kokonaismäärä ja tieto koulutukseen osallistumisesta on informaatiota, jota välitetään rahoittajalle ja opintotukiviranomaiselle, mikäli opiskelija on oikeutettu opintotukeen. 

Opiskelijamäärä ja suoritukset sekä koulutuksen kustannukset ovat koulutuksen järjestäjän saaman julkisen rahoituksen perusta.

Opiskelijamäärä ja suoritukset, esimerkiksi tutkintojen muodossa, sekä koulutuksen kustannukset ovat koulutuksen järjestäjän saaman julkisen rahoituksen perusta. Siksi rekisteridatan luotettavuus on korkealla tasolla; koulutuksenjärjestäjän oma etu on tuottaa tarkkaa tietoa toiminnastaan. 

Tämä oppilaitoksen ja rahoittajan välinen, koulutuksen talouteen linkittyvä tiedonvaihto tuottaa sivutuotteena hallinnollista rekisteridataa, jota voidaan hyödyntää myös muuhun kuin alkuperäiseen tarkoitukseensa. Paitsi kommunikaatioon koulutuksen järjestäjän ja rahoittajan välillä, dataa hyödynnetään tilastointiin ja politiikan perustelemiseen. Näin koulutusdata vaikuttaa myös laajemmin politiikan verkostoissa.

Tutkintorekisteri kuvaa oppilaiden suoriutumista numeroin

Tutkintorekisterin muotoutuminen on niin ikään havainnollinen esimerkki numeroista koulutuksen hallinnon teknologiana. Tutkintorekisteri perustuu oppilaiden suoriutumisen numeeriseen arviointiin oppilaitoksen arjessa. Opettajat kirjaavat havaintojaan jokaisen oppilaan suoriutumisesta, antavat arvosanoja ja kirjaavat niitä. 

Koulutuksen päättövaiheessa oppilaan arvosanat tiivistetään suoritetuksi tutkinnoksi, jonka ala ja taso kirjataan hallinnon rekisteriin. Tutkinnot koodataan numeroarvolla, jonka avulla voidaan seurata esimerkiksi eri alojen tutkintojen määriä ja suhteuttaa niitä työvoiman tarpeeseen tai tulevaisuuden ennusteisiin. 

Väestötason tarkastelussa tutkintodata muunnetaan uudenlaiseen numeeriseen muotoon koulutustasoiksi ja koulutustasoindikaattoreiksi. Tässä prosessissa tutkintojen alaa indikoiva tarkempi koodaus jää pois, kun tutkinnot muunnetaan yksinomaan niiden tasoa kuvaavaksi kategoriaksi. Koska data on valmiiksi koodattua ja helposti saatavilla Tilastokeskuksen tutkintorekisteristä, sitä myös käytetään laajasti erilaisiin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. 

Esimerkiksi matala koulutustaso liitetään tyypillisesti ongelmiin, kuten köyhyyteen, sairauteen ja rikollisuuteen ja korkea koulutus talouskasvuun ja yhteiskunnan menestykseen.

Tässä muuntamisprosessissa tehdään kuitenkin valintoja, jotka latistavat koulutuksen monimuotoisuuden ja tuottavat uudenlaisia tulkintoja. Kansainvälinen koulutusluokituksen standardi ISCED 2011 on laadittu suhteuttamaan eri maiden koulutusjärjestelmien tutkintoja vertailukelpoisiksi koodeiksi. 

Standardien mukaan koulutus luokitellaan kahdeksaan eri asteeseen, mutta näyttää siltä, että kansallisessa ja EU-politiikassa päädytään useimmiten yksinkertaistamaan koulutusasteet kolmeen kategoriaan. Tällöin väestö ryhmitellään vain kolmeen: matalan, keskitason ja korkean koulutustason kategoriaan.

Tieto siis yksinkertaistuu muuttuessaan yhteisverrannolliseksi. Koulutustaso tällaisena kolmiarvoisena kategoriana voidaan edelleen liittää uudenlaisiin numeerisiin laskelmiin ja yhteiskunnallisiin huoliin. Esimerkiksi matala koulutustaso liitetään tyypillisesti ongelmiin, kuten köyhyyteen, sairauteen ja rikollisuuteen ja korkea koulutus talouskasvuun ja yhteiskunnan menestykseen.

Kyselydatan merkitys

Osana Euroopan Unionin tilastotuotantoa Suomessa toteutetaan kuukausittain Työvoimatutkimus -kysely satunnaisotoksella valitulle joukolle. Kyselyn yksi keskeinen tiedontarve liittyy koulutuksen suorittamiseen ja koulutukseen osallistumiseen. Kysely poikkeaa tiedonkeruun menetelmänä rekistereistä täysin. 

Ennen kyselyn toteuttamista on laadittava kysymykset ja mitta-asteikot. Kyselyn toteuttavat sen aihepiiriin ja tekniikoihin perehtyneet tekijät, Suomessa Tilastokeskuksen asiantuntijat. Kyselyn laadintaan, toteutukseen, datan käsittelyyn ja analyysiin tarvitaan resursseja, ihmisiä ja teknisiä ratkaisuja. Vaikka Suomessa suuri osa tilastodatasta syntyy hallinnon sivutuotteena, kansainväliset kyselyt työllistävät meilläkin asiantuntijoita. 

EU:n ja taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n kyselyjen – jälkimmäisistä suomalaisille tunnetuin lienee PISA-kyselytutkimus – lisäksi koulutuksesta kerätään arviointidataa, josta Suomessa vastaa pääosin Kansallinen koulutuksen arviointikeskus KARVI. Kyselyn etu on se, että kysymykset voidaan laatia vapaasti mittaamaan juuri kiinnostuksen kohteena olevia aihepiirejä. 

Kaikille vähänkään tilastotieteeseen perehtyneille on selvää, että mittarin laatiminen on vaativa tehtävä ja on epävarmaa, ovatko mitattavat asiat todella relevantteja yhteiskunnallisen tiedontarpeen näkökulmasta.

Mahdolliset ongelmat liittyvät kyselyn otokseen ja vastauskatoon. Tutkimuksen otos määrittää ketkä mahtuvat mukaan, ja toisaalta keitä suljetaan ulos. Vastauskato taasen tarkoittaa, että otokseen kuuluvia henkilöitä ei tavoiteta tai he kieltäytyvät vastaamasta. Jos yli puolet jättää vastaamatta, kyselyn merkitys kyseenalaistuu.

Mutta koska työläs kysely on toteutettu, se useimmiten raportoidaan ongelmista huolimatta. Kaikille vähänkään tilastotieteeseen perehtyneille on selvää, että mittarin laatiminen on vaativa tehtävä ja on epävarmaa, ovatko mitattavat asiat todella relevantteja yhteiskunnallisen tiedontarpeen näkökulmasta.

Autuaaksi tekevä koulutustason nosto

Koulutuksen toteutumista ja koulutuksen kytkeytymistä muihin yhteiskunnan toimintoihin kuvaavat tilastot ovat tyypillinen rekisteridatan hyödyntämiskohde. Yksi hyödyntämistapa on edellä kuvattu tutkintojen standardointi ja muuntaminen koulutustasoiksi. 

Väestön koulutustasosta onkin muodostunut suomalaisen politiikan kestoaihe ja kiistakapula. Tällä hallituskaudella pöydällä ovat olleet teemat kuten oppivelvollisuuden laajentaminen ja osaamisen ja oppimisen tiekartta vuodelle 2030. Jos matalan koulutustason käsitetyt ongelmat ovat tuttuja, niin yhtä lailla odotetaan korkean koulutustason tuovan suuria hyötyjä talouskasvulle, demokratialle ja hyvinvoinnille. 

Yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa koulutustason nosto nähdään ongelmien ratkaisemisen ja taloudellisen kehityksen edellytyksenä. Korkeakoulutettujen määrän lisäämistä tuovat voimakkaasta esiin etenkin siitä hyötyvät tahot, kuten opetusalan järjestöt ja opetus- ja kulttuuriministeriö. Laadittu osaamisen ja oppimisen tiekartta näyttäisi keskittyvän korkean koulutustason laajentamiseen ja TKI-toiminnan resurssointiin.

Toisaalla on työvoimapula, jonka paikkaamisen ensisijaiseksi keinoksi ajetaan ulkomaisen työvoiman rekrytointia. Hoitoalalla tästä räikeä esimerkki on sairaanhoitajien rekrytointi – sairaanhoitajan koulutushan luokitellaan nykyään meillä korkea-asteen koulutukseksi. Silti käytännössä esimerkiksi Filippiineillä sairaanhoitajakoulutuksen suorittaneiden tutkintoa ei Suomessa tunnusteta, ja he työskentelevät hoitoalan avustavissa tehtävissä.

Yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa koulutustason nosto nähdään ongelmien ratkaisemisen ja taloudellisen kehityksen edellytyksenä.

Voidaan esittää, että koulutustaso on erittäin epätarkka mittari siihen, miten työvoiman koulutus –tai koulutuksessa saavutettu osaaminen– vastaa työmarkkinoiden tarpeita, koska se on alun perin laadittu kansainvälisen vertailun mahdollistamiseen. 

Hienojakoisen standardin sijaan on yhä tavallisempaa, että yhteiskuntapolitiikassa keskitytään vain matalan, keskitason ja korkean tason koulutukseen. Keskustelussa tuodaan näistä kuitenkin esiin ainoastaan matalan ja korkean koulutuksen näkökulmaa, kun matala liitetään yhteiskunnallisiin ongelmiin ja korkea liitetään menestykseen. 

Indikaattoreissa saavutettu koulutustaso yhdistetään aina tiettyyn ikäryhmään, jolloin otetaan kantaa myös siihen, mihin mennessä henkilön tulisi suorittaa tietty koulutusaste. Eurooppa 2020-strategiassa käytetty ”aikaisen koulun jättäjän” (engl. early school leaver) -indikaattori esimerkiksi osoittaa, että 25 ikävuoteen mennessä tulisi suorittaa vähintään toisen asteen tutkinto lukiosta tai ammattikoulusta. Samaisen strategian toinen tavoite oli nostaa 30–34-vuotiaiden osuutta korkeasti koulutetuista 42:een prosenttiin. 

Vastikään julkaistu OECD:n koulutuksen tilanneraportti Education at a Glance kohdistaa huomion laajennettuun 25–34-vuotiaiden osuuteen korkeasti koulutetuista. Tällä tavoin ikäryhmää muuttamalla saadaan uutisoinnissa aikaan huoli Suomen väestön koulutustason laskusta. 

Löysimme kollegani Marja Alastalon kanssa Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen ylläpitämästä indikaattoripalvelu Sotkanetistä myös mittarin, joka osoitti korkea-asteen koulutuksen saaneiden osuuden vasta 15 vuotta täyttäneistä. Voitaneen puhua tietystä pakkomielteisestä ja eriarvoisuutta synnyttävästä keskittymisestä korkeakoulutuspolkuihin muiden opintopolkujen yli.

Miksi korjata koulutusta, jos se ei ole rikki?

Suomessa on laaja aikuiskoulutustarjonta ja joustava koulutusjärjestelmä, mikä mahdollistaa tutkinnon tavoittelun ja kouluttautumisen erilaisissa elämäntilanteissa. Vapaan sivistystyön toiminnassa opiskelu nähdään arvona sinänsä ja osallistumista motivoi yksilöllinen tarve. Jos systeemimme toimii, miksi sitä pitäisi korjata? 

Ehkäpä EU:n ja maailman tasolla voitaisiin pikemminkin ottaa mallia Suomen ja muiden Pohjoismaiden joustavan kouluttautumisen mallista sen sijaan, että ahdamme koulutusjärjestelmäämme pakolla uusia ikästandardeja ja liitämme niitä huoliin väestön heikkenevästä koulutustasosta. 

Sosiologi ja filosofi Georg Simmel nosti jo 1800-luvun lopulla esiin huolen siitä, että numeroin ilmaistuna inhimillisestä toiminnasta tulee näkyväksi vain sen laskettavissa oleva suoritus. Simmelin varoitus on yhä ajankohtainen koulutuspolitiikan suhteen.

Koska kattavaa rekisteridataa on olemassa, sitä voitaisiin kenties hyödyntää työmarkkinoiden tarpeiden ennakoinnin sekä työvoiman osaamisen ja työmarkkinoiden tarpeiden kohtaamisen hienosyisempään analyysiin. Puuttuuko hallinnosta kuitenkin asiantuntemusta tai ehkä resursseja rekisteridatan hyödyntämiseen? Vai käytetäänkö paukut kansainvälisten kyselyjen ”palvelemiseen”? 

Sosiologi ja filosofi Georg Simmel nosti jo 1800-luvun lopulla esiin huolen siitä, että numeroin ilmaistuna inhimillisestä toiminnasta tulee näkyväksi vain sen laskettavissa oleva suoritus. Koulutuksen laatuseikat ja erityispiirteet on vaikeaa osoittaa yksinkertaisin laskelmin. 

Simmelin varoitus on yhä ajankohtainen: mikäli raha toimii ohjaavana periaatteena koulutuspolitiikan suunnittelussa, yksilöllisyys ja tunnesuhteet jäävät vaille huomiota.

Paula Alanen on kasvatustieteen tohtori (KT), joka työskentelee post doc -apurahatutkijana Koneen säätiön rahoittamassa DIGITO-hankkeessa ja osallistuu uuden tiedon popularisointiin keskittyvän Livetiede-konseptin kehittelyyn.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan vuonna 2022 tarkastettuun väitöskirjaan ja on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Julkaisu Numeroiden valta koulutuspolitiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eurooppalaisia yliopistoja on muutettu uuteen uskoon 1990-luvun lopulta alkaen Bolognan prosessina tunnetun EU:n korkeakoulupolitiikan mukaisesti. 

Saksassa on eletty parikymmentä vuotta kahden yliopistomallin, humboldtilaisen sivistysyliopiston ja uusliberalistisen taloudellisia prioriteetteja korostavan yliopistomallin ristivedossa. Tilanne on hankaloittanut tutkijaopettajien ja opiskelijoiden työtä ja opiskelua, ja siksi myös protestointia yliopistopolitiikkaa vastaan on nähty jatkuvasti. 

Vuonna 2021 tilanne kiihtyi, kun liittovaltio julkaisi Olen Hanna (Ich bin Hanna) -videon, joka yritti kuvata nykytutkijaa yliopistopolitiikan kannalta suotuisassa valossa. Video synnytti valtavan kritiikkivyöryn, jonka mukaan sivistysyliopiston oli korvannut uusi akateemisen prekariaatin vaihe. Prekaari akateeminen työ tarkoittaa lyhytaikaista tai tilapäistä yliopistotyötä, jossa tulevaisuus on jatkuvasti epävarmaa.

Tieteellisen työn rajoittamisen politiikka

Nykyaikaisen saksalaisen yliopistopolitiikan mukaan tutkimusta on suunnattava käytännön ongelmia palvelevien innovaatioiden luomiseen. Alun perin luonnontieteistä levinnyt lyhytkestoinen projektityöskentely on yliopistojen arkea. 2000-luvun alussa projektit olivat jo laajentuneet lähtökohtaisesti tieteenaloja ylittäviksi, eivätkä ne enää olleet vain oman alan tutkijoiden yhteistoimintaa. 

Tieteidenvälisyys ja projektityöskentely lisäsi yliopiston keskiryhmän, eli tutkijoiden ja opettajien, määrää moninkertaisesti. Projekteista jatkuvasti vapautuva tutkijatyövoima ei automaattisesti työllistynyt uudelleen, vaan yleiseksi käytännöksi tuli ”loppuun käytettyjen” tutkijoiden erottaminen.

Liittovaltiotasolla vuonna 2007 hyväksytty laki rajoitti yliopistotutkijoiden kokonaistyöskentelyn vuosityöajan kuuteen vuoteen ennen ja jälkeen tohtoriksi väittelyn. Jos tutkija ei ollut edennyt näiden kahdentoista vuoden aikana professorin uralle, edessä oli umpikuja.

Uusi yliopistopolitiikka pyrkii nopeasti ratkaisemaan tutkimuksen avulla uusia tiedeyhteisön ulkopuolelta määritettyjä ongelmia nopeassa tahdissa ulkopuolisen rahoittajan, usein valtion, toivomusten mukaisesti. 

1800-luvulta juontavan humboldtilaisen sivistysyliopiston yhtenä ajatuksena oli yliopistouran huipentuminen professuuriin, mutta yliopistotutkijoiden määrän moninkertaistuessa ja projektitutkimuksen vyöryessä yliopistoihin idea mitätöityi. Urakehitys professoriksi oli enää harvojen mahdollisuutena. Tilalle keksittiin yliopiston virtausidea, jonka tarkoituksena oli ohjata aina uusia voimia projektituotannon palvelukseen. 

Ajatus oli, että työvoima virtaa yliopiston läpi vauhdilla, ja voidaan siirtyä aina uusien ideoiden toteuttajien palkkaamiseen. Vanhat tutkijat ovat täyttäneet tehtävänsä aiemman innovaatiomassan tuottajina. Uudet innovaatiot tarvitsevat uusia tuottajia.

Ajattelutapa tappaa yliopistollisen tutkimuksen jatkuvuuden idean: perustutkimuksellisin keinoin pyritään ratkaisemaan visaisia ongelmia yhä uudestaan, uusin lähestymistavoin. Monta kertaa voidaan mennä harhaan, kunnes uusi lähestymistapa johtaa kantavaan tulokseen. 

Uusi yliopistopolitiikka taas pyrkii nopeasti ratkaisemaan tutkimuksen avulla aina uusia, tiedeyhteisön ulkopuolelta määritettyjä ongelmia nopeassa tahdissa ulkopuolisen rahoittajan, usein valtion, toivomusten mukaisesti. 

Konkreettiset vastareaktiot

Yliopistohenkilökunta ja opiskelijat ovat protestoineet Saksan nykyistä yliopistopolitiikkaa vastaan sen alusta asti. Vuoden 2021 alussa liittovaltiotasolla arvioitiin, että maassa tarvitaan konkreettinen esitys siitä, mihin politiikalla oikein pyritään ja millaista yliopistotutkijan työ on. Koulutus- ja tiedeministeriössä ideoitiin fiktiivisen biologitutkijan, Hannan, videohahmo. 

Ministeriön avaus riehaannutti tutkijat ja opettajat ympäri maan protestoimaan videota verkossa. Yhdessä pikaviestipalvelu Twitterin keskusteluketjussa oli yhtäkkiä 140 000 twiittiä, jossa saksalaiset tutkijat jakoivat vähemmän hohdokkaita kokemuksiaan yliopistomaailmassa. 

Aihe kulkeutui kesäkuussa 2021 liittovaltion parlamentin kyselytunnille, jossa käytiin vasemmistopuolueen (Die Linke) aloitteesta vilkas keskustelu. Hallituspuolueet sopivat, että tutkijoiden työskentelyaikaa koskeva laki otetaan arvioinnin kohteeksi.

Kriitikot vaativat, että koko järjestelmä pitäisi arvioida uudelleen. He katsovat, että saksalainen yliopisto ei voi toimia enää tulevaisuudessa yritystoiminnan periaattein. 

Keskustelua ei ole käyty yliopistoissa, vaan sosiaalisessa mediassa: kolmen 1980-luvulla syntyneen yliopistotutkijan avaukset käsittelivät vuosirajoituksia saksaksi ja englanniksi sekä lanseerasivat tunnisteen #IchBinHanna, joka protestoi ministeriön videota vastaan. Lisäksi keskustelu ulkomaalaisten asemasta konkretisoitui tutkija Reyhan Sahinin aihetunnisteen #IchBinReyhan tuottamassa keskustelussa. 

Kriitikot vaativat, että koko järjestelmä pitäisi arvioida uudelleen. He katsovat, että saksalainen yliopisto ei voi toimia enää tulevaisuudessa yritystoiminnan periaattein. 

Tutkijoiden sosiaaliseen mediaan tuottamaa sisältöä voi luonnehtia akateemisen prekariaatin kokemuksiksi yliopistossa toimimisesta. Akateeminen ura on epävarma ja vaikeasti ennustettava. 

Vuonna 2022 onkin ilmestynyt usean saksalaisen yliopistotutkijan prekaaria yliopistotyötä ruotiva yhteisjulkaisu, joka käyttää #IchBinHanna-tunnistetta otsikkonaan. Kirjassa keskiryhmän edustajat kertovat asemastaan yliopistopolitiikan kohteina ja kirjoittavat tutkijaopettajien reaktioista politiikkaa kohtaan. Lopuksi pohditaan toimenpidevaateita, joista osansa saavat liittovaltio, osavaltiot ja tutkimuslaitokset.

Kirjan mukaan yliopisto on irtautunut humboldtilaisuuden hengestä, kun yritystoiminnallinen yliopistopolitiikka soveltaa yliopiston ulkopuolisia toimintalogiikoita tieteelliseen toimintaan. Kirjoittajat olettavat tämän alkavan vähitellen heikentää yliopiston ja tieteen harjoittamisen houkuttelevuutta. Yliopistouudistus on vastakohta tutkimuksenteon ja opetuksen arvokkaille perusperiaatteille, vapaudelle ja luovuudelle.  Yliopisto on uudistusten myötä enää tiedontuottaja ja tieteenharjoittajat alennetaan ammatinharjoittajiksi (Wissenschaft als Beruf), mikä ei sovi humboldtilaiseen tiedekäsitykseen (Wissenschaft als Profession).

Prekariaattipolitiikan kritiikin sisältö: eriytynyt yliopisto

Saksassa yliopistojen nykytoimintatapaa kritisoidaan pinnalliseksi. Siinä ei oteta huomioon yliopistossa työskentelevien ryhmien erilaista asemaa. 

Yliopistopolitiikasta seuraa automaattisesti, että tutkijat menettävät itsenäisyytensä ja ovat yliopiston johdon ja hallinnon sekä professoreiden määräysvallan alaisia aivan toisella tavoin kuin aiemmassa itsenäisyyttä ja vastuuta korostaneessa yliopistokulttuurissa. Professorikunta on tämän uuden kurinpitovallan yläpuolella, jolloin yliopiston sisälle syntyy tutkimus- ja opetushenkilöstön eriytymistä. 

Vakinaisten professorienkin määrää on kuitenkin vähennetty, ja suurin osa tutkimus- ja opetushenkilökunnasta on määräaikaista. Lisäksi on siirrytty entistä enemmän valtionyliopistoista väljempään suuntaan kuten säätiöyliopistoihin samaan tapaan kuin Suomessakin. Kuten muutkin tutkijat, myös professorit työskentelevät entistä enemmän julkaise tai kuole -säännön alaisuudessa. 

Virtausidea ei kuitenkaan koske maineikkaimpia professoreita, jotka ovat päässeet nauttimaan järjestelmän hyvistä puolista.

Lisäksi heistä on tullut tutkimushankeanomusten tekokoneita, mikä sekin saattaa kuulostaa tutulta suomalaisille professoreille. Suuri osa niin professorien kuin tutkijoidenkin ajasta kuluu näihin toimintoihin samaan tapaan kuin muissakin eurooppalaisissa maissa. 

Sanotaan, että suuri osa työn tuloksista menee paperikoriin, kun toiseksi parhaaksi anomukseksi määritetty hanke-esitys hylätään. Toiseksi tulleille kun ei myönnetä palkintoja – tässä tapauksessa tutkimusrahoitusta. 

Ongelmat ovat kasautuneet, kun tutkijoita on hankittu lyhytaikaisiin projekteihin lisääntyvässä määrin. Projekteista vapautuu taas työvoimaa tekemään uusia tutkimusanomuksia, joiden määrä kasvaa entisestään.

Virtausidea ei kuitenkaan koske maineikkaimpia professoreita, jotka ovat päässeet nauttimaan järjestelmän hyvistä puolista. He saavat pitää oppituolinsa, kunhan vain koko ajan suoltavat uusia tutkimusartikkeleita vertaisarvioita tekeviin arvostettuihin englanninkielisiin julkaisuihin sekä tekevät jatkuvasti uusia tutkimusanomuksia, joiden ulkopuolinen rahoitus toteutuu. Näin yliopiston rahoitus ja maine kasvavat. Avuksi on Saksassakin otettu huippulaitos- ja huippuyliopisto -käsite.

Opetuksen ja tutkimuksen yhteyden katkeaminen

Saksalaiselle sivistysyliopistolle keskeinen tutkimuksen ja opetuksen yhteys on sekin alkanut murtua. Professorit eivät juuri tavalliseen opetukseen enää ehdi paneutua. Opetusvastuu on siirtynyt niin ikään akateemiselle prekariaatille, jonka päähuomio taas on omassa tutkimuksessa, uusien anomusten tekemisessä ja tutkimusartikkeleiden kirjoittamisessa. 

Opetus tuntuu monesti pakolta eikä niinkään iloa tuottavalta osalta työtä. Uuden yliopistojärjestelmän aikana opetuksen taso on laskenut, ja sen yhteys tutkimukseen on vähentynyt. Opetuksessa turvaudutaan tavanomaisuuksiin eikä tutkimuksellisesti innostavaan ongelmakeskeiseen pohdintaan. 

Esitetyn kritiikin mukaan opettajana toimiminen ei saksalaisessa yliopistossa ole enää haluttu tehtävä vaan pakkotyötä, mutta prekariaatti tekee sitä mitä käsketään. Kun opetusvelvollisuutta lisättiin projektitutkijoiden tehtäviin, oletettiin nuorten tuovan uusia tutkimuksellisia tuulia opiskelijoidenkin pohdittaviksi. Nyt epäillään, ettei näin olekaan käynyt.

Tilanne on tuonut epävarmuutta ja terveysongelmia sekä kasvattanut väärinkäytösten mahdollisuuksia. Työntekijöiden oikeuksista ei pidetä kiinni, kun halutaan pysyä kiinni järjestelmässä. Vapaa-aika ja lomat ovat niitä, joista luovutaan ensin. 

Esitetyn kritiikin mukaan opettajana toimiminen ei saksalaisessa yliopistossa ole enää haluttu tehtävä vaan pakkotyötä, mutta prekariaatti tekee sitä mitä käsketään.

Toisaalta prekariaatti alkaa huolehtia entistä enemmän omasta hyödystään eikä enää yliopistoyhteisön yhteisestä hyvästä. Tämä voi johtaa keinotteluun ja laskelmoiviin, ”hyödyllisiin” riippuvuussuhteisiin. Rasituksen ja ylitöiden lisääntyessä toiminta kääntyy itsekeskeiseksi. 

Perustutkimus vähenee ja yliopistosta tulee suora palvelulaitos. Soveltavassa tutkimuksessa tutkimuksen aihe, tavoitteet ja sisältö pysyivät aiemmin tekijöidensä määräysvallan piirissä. Nyt ulkopuoliset toimijat tunkeutuvat tutkimuksenteon ytimeen.

Lyhytaikainen työskentely, tutkimuksen teon riippuvuus sopimuksista ja perustutkimuksen teon vähyys koetaan negatiivisesti: enää ei voida puhua tutkijan urasta. Tutkimusjulkaisuissa esitetään puolivalmiita tuloksia, jotta saadaan julkaisuluetteloon pituutta. Yhteisartikkeleiden kirjoittajista osa ei juuri ole ollut tekemisessä julkaisun kanssa. 

Työttömyys uhkaa jatkuvasti koko akateemista prekariaattia. Varsinainen tutkimus liukuu etuoikeutettujen tehtäväksi – sellaisten, jotka esimerkiksi taloudellisista syistä ovat vapaita harjoittamaan sitä epävarmuuksien maailmassa. 

Epävarmassa asemassa ovat erityisesti naiset, joilla on lapsia. Lapsettomuuden valitseminen onkin yleinen keino välttää vaikeuksia. Ulkomaalaisilla on epävarmuuksia oleskelulupien saamisessa ja työsopimusten teossa. Kuitenkaan työsopimuksen päättymisen jälkeen heistä ei enää olla kiinnostuneita, arvioivat kriitikot.

Mihin suuntaan seuraavaksi?

Ministeriötasolla on tehty vuonna 2022 ulkopuolinen arviointi vuoden 2007 laista. Sekä väitöskirja- että tohtoritutkijoiden sopimustilanne ja urakehitys on määrä ottaa uudelleen käsittelyyn keväällä 2023. Rajoituslakia pidetään sinänsä tärkeänä, eikä suuria suunnanmuutoksia ole odotettavissa.

Nykyistä yliopistopolitiikkaa on harjoitettu Euroopassa nyt yli kaksikymmentä vuotta, angloamerikkalaisissa maissa kauemmin. Akateemisen prekariaatin syntyminen on tapahtunut asteittain. Kärkevimmät arvostelijat ovat kokeneet aiemman yliopistokäytäntöjen maailman ja pitävät nykyistä käytäntöä ei-toivottuna uudistuksena. 

Nyt odotetaan, mihin suuntaan opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden valtavirta asettuu. Kysytään, politisoituuko ryhmä taas, kuten tapahtui puoli vuosisataa sitten. Tällöin uudistuspaineet tulivat konkreettista ongelmista, kun sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat rynnivät pieniin ikäluokkiin tottuneisiin yliopistoihin. 

Tuolloin kritiikin taustaksi otettiin nouseva marxilainen ideologia. Nykyinen yliopistopolitiikka tukeutuu uusliberalistiseen talousnäkemykseen ja ideologiaan. Mistä nyt etsitään sille vastakohtaa? Prekariaattipuhe viittaa marxilaiseen suuntaan, mutta samalla myös peräänkuulutetaan vihreää vallankumousta.

Nyt odotetaan, mihin suuntaan opiskelijoiden ja nuorten tutkijoiden valtavirta asettuu. Kysytään, politisoituuko ryhmä taas – kuten tapahtui puoli vuosisataa sitten.

Berliinin teknilliseen yliopistoon vuonna 2022 valittu uusi rehtori Geraldine Rauch etsii yliopistolleen uutta mallia, jossa tieteellinen toiminta kytketään suoraan yhteiskuntaan. Nuoret 14–18-vuotiaat kytketään tieteelliseen keskusteluun ja tutkimusaiheet tulevat konkreettisista yhteiskunnan parannustarpeista, kuten kaupunkitilan uudelleenjäsentämisestä. 

Rehtori ehdottaa yliopiston ulkopuolisten tulevan mukaan tutkimuskysymysten hahmottamiseen ja olennaisten tutkimusratkaisujen tekemiseen. Humboldtilaisessa ajattelutavassa tehtiin ero tutkimuksellisen asiantuntijuuden ja kansalaisosallistumisen välillä, ja sama ero on olemassa myös kansalaistutkimuksessa. Rehtori on nyt muuttamassa tieteellisen asiantuntijuuden harjoittajien pätevyysvaatimuksia maallikkopätevyyden suuntaisiksi. Tarvitaanko yliopistoja siis enää ollenkaan? 

Saksan sosiologit pohtivat konferenssissaan syyskuun lopussa 2022 Bielefeldin yliopistossa myös yliopistomaailman akateemiseen prekarisaatioon liittyvää eriytymistä ja eriarvoisuutta. He arvioivat, että jos nykykehitys jatkuu, akateemisella elämällä on tyly tulevaisuudennäkymä. Toinen vaihtoehto olisi moninaisuuden suosiminen positiivisena rikkautena.

Briitta Koskiaho on sosiaalipolitiikan professori emerita Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Julkaisu Akateeminen prekariaatti – Saksan nyky-yliopiston ongelma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Työajan seurantalomakkeen täyttö yliopiston työajanhallintajärjestelmä SoleTM:ssä, omien julkaisutietojen tallentaminen tutkimustietojärjestelmään, opetuksen tiedot opintotietojärjestelmä Sisuun ja oppimisalusta Moodleen, projektikokouspalvelu Zoomissa, tiedeviestintää Twitterissä, konferenssimatkan suunnitelma matkahallintajärjestelmä M2:een. Lisäksi työsuunnitelmien ja työssä suoriutumisen itsearvioinnin syöttäminen lomakkeisiin ja lähettäminen järjestelmässä eteenpäin hyväksyttäviksi.

Tämä vastaa vain murto-osaa järjestelmistä ja palveluista, joissa tutkija työpäivänsä aikana viestii, tallentaa tietoja tai hallinnoi työhönsä liittyviä toimintoja. Haastattelin alkuvuodesta 2022 tutkijoita siitä, millaisena he kokevat dataistuneen yliopistotyön, erilaisten tietojärjestelmien käyttämisen ja verkkoalustoilla sekä sosiaalisessa mediassa toimisen. Tutkimus on osa Intiimiys datavetoisessa kulttuurissa -hanketta, ja siihen osallistui 13 uransa eri vaiheissa olevaa tutkijaa viidestä suomalaisesta yliopistosta. 

Dataistumisella tarkoitetaan tiedon keräämistä ihmisten elämän eri osa-alueilta digitaalisten alustojen kautta. Tätä kerättyä tietoa hyödynnetään monin tavoin: sen avulla voidaan esimerkiksi mitata, ennustaa ja ohjailla ihmisten toimintaa tai tietoa voidaan myydä kaupallisiin tarkoituksiin. 

Tutkijuus ahtautuu annettuihin raameihin

Haastatteluaineistoa analysoidessani havaitsin, että dataistumisen teemaan kietoutuivat tutkijoiden kokemukset yliopiston ja tutkimustyön laajemmasta muutoksesta. Yliopistoihin on tuotu yritysmaailmasta juontavaa johtamista ja rakenteita, tehokkuutta sekä tulosohjausta. 

Tutkijat kertoivat muun muassa, miten tutkijuutta sovitellaan raameihin, joissa tutkimuksen tuloksellisuutta mitataan erilaisin mittarein. He puhuivat myös siitä, miten työn tekeminen edellyttää jatkuvaa kilpailua rahoituksesta ja oman tutkimuksen esillä pitämistä. Samalla käsitys tutkijuudesta ja ammatillisesta identiteetistä tulee haastetuksi.

Kuten myös aiemmissa saman aihepiirin tutkimuksissa on havaittu, haastattelemani tutkijat kokevat, että hallinnollisen työn määrä ja tietojärjestelmien parissa vietetty aika kuormittavat ja vievät aikaa ydintehtäviltä eli tutkimuksen tekemiseltä ja opetukselta. Hallinnollinen työ kytkeytyy tietojärjestelmiin, joiden muutokset sekä monenlaiset käyttöön liittyvät ongelmatilanteet osaltaan kuormittavat ja turhauttavat tutkijoita. 

Tutkijuutta sovitellaan raameihin, joissa tutkimuksen tuloksellisuutta mitataan erilaisin mittarein.

Haastatteluaineistosta nousseet tulospaineiden, kilpailun ja näkyvyyden teemat ovat dataistumisen ytimessä. Ne edellyttävät tietojen kirjaamista erilaisiin järjestelmiin, tutkimustoiminnan määrällistä mittaamista sekä erilaisten digitaalisten alustojen, tietojärjestelmien ja sovellusten käyttämistä. 

Yhdessä yliopistoinstituution muutosten kanssa dataistuminen on laajentanut tutkijoiden työsarkaa tutkimusta koskevan datan tuottamiseen ja oman toiminnan peilaamiseen tuloksellisuuden mittareita ja arviointikriteereitä vasten. 

Tuloksellisuus korvaa laadun

Kilpailu näkyy nyky-yliopistoissa monella tasolla. Yliopistoja laitetaan keskinäiseen järjestykseen, tutkimushankkeet ja niiden tekijät kilpailevat rahoituksesta ja tutkijakollegat kilpailevat keskenään tehtävänhauissa. Kilpailu sisäistetään ja tuotetaan uudelleen tutkijantyössä. Kun työtä ohjataan ulkopuolelta, kokemus tutkijantyöstä muuttuu, mikä nostattaa monenlaisia tunteita tutkijoissa. 

Haastattelemani väitöskirjatutkija kuvaa, miten ajatus tutkimuksen tekemisestä maailman selittämisenä ja sellaisten asioiden selvittämisenä, joista ei vielä tiedetä tarpeeksi, on jäädä mittaamisen jalkoihin. 

Hän kokee, että tutkimustuloksia merkittävämmäksi katsotaan se, minkä tasoisissa julkaisuissa tulokset on julkaistu ja että tulevaisuuden uraa määrittävät enemmän julkaisujen määrä, julkaisukieli sekä yhteistyökumppanit kuin tutkimuksen laatu. Suomeksi kirjoittaminen ja julkaiseminen on saanut jäädä.  

Tutkimustuloksia merkittävämmäksi katsotaan se, minkä tasoisissa julkaisuissa tulokset on julkaistu ja tulevaisuuden uraa määrittävät enemmän julkaisujen määrä, julkaisukieli sekä yhteistyökumppanit kuin tutkimuksen laatu, haastateltava kokee.

Vaikka suhtautuisikin kriittisesti tutkimustuotosten määrälliseen mittaamiseen, järjestelmiin kirjaamisen velvollisuudet tulevat eteen väistämättä. Samalla järjestelmiin tallentuva tieto antaa kuvaa siitä, miten oma työ suhteutuu erilaisiin mittareihin ja miltä se näyttää ulkopuolelle. 

Esimerkiksi julkaisutietokanta esittää julkaisujen määrän heti tutkijan nimen rinnalla, tieteelliset lehdet listaavat luetuimpia artikkeleitaan ja artikkeleiden yhteydestä voi vielä nähdä tiedoston latausten määrän.

Tulospuhe menee ihon alle

”Tulospuhe ja mittarointi ovat vuosien varrella pesiytyneet turhan syvälle nahan alle”, toteaa eräs haastattelemani tutkija. 

Mittaaminen sisäistyy monin tavoin tutkijan arkeen. Julkaisuja ja muuta akateemista toimintaa kirjataan ylös järjestelmiin tunnollisesti. Yksi haastateltava kertoo seuraavansa omaa rankingiaan ja sitaattien määrää säännöllisesti eri palveluista. Toinen sanoo hakevansa julkaisupisteiden kautta hyväksyntää työlleen, vaikka kokee samalla, ettei suoriudu työstään riittävän hyvin. ”Julkaisen, siis olen”, hän kiteyttää.

Riittämättömyyden tunne saattaa tulla siitä, ettei aikaa jää tutkimustyölle, kun suuri osa ajasta menee rahoituksen hakemiseen ja hallinnolliseen työhön. 

Moni tutkija pohtii haastattelussa omaa riittävyyttä ja työstä suoriutumista. Riittämättömyyden tunne saattaa tulla siitä, ettei aikaa jää tutkimustyölle, kun suuri osa ajasta menee rahoituksen hakemiseen ja hallinnolliseen työhön. 

Tämä ongelma kosketti erityisesti senioritutkijoita, joille on kasautunut monenlaisia hallinnollisia vastuita ja projektien johtamiseen liittyviä tehtäviä. Väitöskirjatutkijat ja vastaväitelleet puolestaan kokivat riittämättömyyttä ja epävarmuutta osaamisensa, tutkimustyönsä ja uramahdollisuuksiensa suhteen.

Ulospäin epävarmuuden ja suoriutumattomuuden tunteita ei kuitenkaan ole mahdollista näyttää, päinvastoin – on osattava tuoda itseään esiin. Tutkimusta julkaistaan paljolti artikkeleina, yleensä kansainvälisissä julkaisuissa, mihin myös julkaisutoiminnan pisteytys ohjaa. Artikkelien ruuhkassa monet tutkimukset jäävät huomiotta, huomauttaa yksi haastatelluista. Mikäli haluaa tutkimuksensa esiin, on pidettävä siitä ääntä. 

Somessa – siis olemassa

Yksi keino tehdä omaa tutkimusta näkyväksi on kertoa siitä sosiaalisessa mediassa. Somenäkyvyyteen ei kukaan varsinaisesti pakota, mutta tutkijoiden kokemus on, että ilman sitä ei ole tutkijana olemassa. Eräs haastateltavista esimerkiksi kokee, että tutkimuksen vaikuttavuus kyseenalaistetaan, jos tutkimus ei ole esillä eri alustoilla.

Sosiaalisessa mediassa tutkijoita häiritsee erityisesti algoritmien toiminta, kohdennukset ja profilointi sekä datavalvonta. Nekin, jotka pysyttelisivät mieluummin sosiaalisen median ulkopuolella, mieltävät sieltä poistumisen ammatilliseksi riskiksi. 

Sosiaalisessa mediassa viestiminen koetaan helposti ”tyhjän läpättämisenä” sekä oman uran ja työn erinomaisuuden esittämisenä, mikä peittää tutkijan työn todellisuuden.

Somenäkyvyyteen ei kukaan varsinaisesti pakota, mutta tutkijoiden kokemus on, että ilman sitä ei ole tutkijana olemassa.

Suurin tarve näkyvyyteen tuntuu olevan nuorilla tutkijoilla, jotka hakevat paikkaansa ja uramahdollisuuksiaan yliopistossa. Toisin kuin vanhemmat kollegansa, he ovat aloittaneet uransa tilanteessa, jossa sosiaalinen media on jo ollut yksi tutkimuksen toimintaympäristöistä. Osa tutkijoista kokee sosiaalisessa mediassa viestimisen luontevaksi, toisilla taas on siihen vähintäänkin varautunut suhde. 

Joitakin häiritsee yksityisen ja työhön liittyvien roolien sekoittuminen sosiaalisen median alustoilla. Yksityisen persoonan valjastaminen tutkijana tapahtuvaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tuntuu epämukavalta, jopa vastenmieliseltä.

Hankala Twitter 

Erityisesti Twitter nousi haastatteluissa esiin alustana, jossa tutkijat kokivat painetta olla läsnä, mutta jossa toimiminen mietitytti. Twitterissä vaikenemisen syiksi mainittiin itseluottamuksen puute, alustalla viestimisen jännittävyys ja stressaavuus. Myös kollegoiden kokema häirintä tai vastaanotetut ilkeät viestit työntävät pois Twitteristä, vaikka alustan mahdollisuudet tiedeviestinnän välineenä tunnistetaankin. 

Toisaalta tutkijat näkivät sosiaalisessa mediassa myös hyviä puolia. Koronapandemian aikana se on esimerkiksi mahdollistanut yhteydenpidon kollegoihin. 

Kollegoiden kokema häirintä tai ilkeät viestit työntävät pois Twitteristä, vaikka alustan mahdollisuudet tiedeviestinnän välineenä tunnistetaankin. 

Tunnettuuden lisääntyminen nähtiin tutkimuksessa toisaalta positiivisenakin. Eräs haastateltava nosti esiin sen, miten Twitter on tuonut hänen tutkimuksensa niidenkin ulottuville, jotka eivät ilman sosiaalista mediaa olisi siitä koskaan kuulleetkaan. Hän kokee sosiaalisen median tukevan moniäänistä ja monimuotoista akateemista tutkimusta ja levittävän tieteen kriittistä näkökulmaa laajemmalle yhteiskuntaan.  

Sosiaalisen median alustat mahdollistavat myös epäkohdista käydyn keskustelun laajentamisen oman lähityöyhteisön ulkopuolelle. Meemit sekä humoristiset tai ironiset keskusteluketjut tarjoavat keinon valottaa kokemuksia, joiden käsittelyyn yliopistotyön arjessa ei ole tilaa. Tutkijayhteisössä jaetut kokemukset ja tunteet voidaan nähdä myös vastarinnan muotoina.

Toivo tutkimuksen integriteetissä 

Korkeakoulupolitiikasta tutkijan työhön valuvat vaatimukset sekä dataistumisen tuoma alustatyö ovat tutkijoiden näkökulmasta osa sellaista kehitystä, johon heillä ei ole vaikutusmahdollisuuksia. 

Akateemisen ammatillisen identiteetin jännitteet syntyvät ulkopuolisten vaateiden ja omasta tutkimuksesta juontuvien motivaatioiden ristiriidoista, yksityisten ja ammatillisten roolien sekoittumisesta sekä työkuormasta ja ajankäytöllisistä haasteista. Vastapainoksi asettuvat yliopistotyön perinteiset arvot, kuten akateeminen vapaus ja työhön sitoutuminen sekä niiden varaan rakentuvat tutkijantyön koettu mielekkyys ja toivo tulevasta.

Myös rajanvetoa digitaalisten alustojen käyttöön tehdään siellä, missä voidaan. Kaikki eivät halua astua sosiaalisessa mediassa alati esillä olevan asiantuntijan rooliin ja olla se ”tieteenalan ekspertti” , jota siteerataan ja pyydetään kaikkialle. ”En halua tehdä itsestäni sellaista hahmoa”, painottaa yksi haastatelluista. 

Haastatteluaineistosta ilmenee, miten eroa tehdään tutkimustyön ja hallinnollisen tietojärjestelmätyön välille – ja myös, miten tutkijuus kiinnittyy voimakkaasti vain näistä ensin mainittuun. Tietojärjestelmien käytön ja hallinnollisen työn koetaan vievän tutkimukselta tilaa, ja digitaalisten alustojen käyttäminenkin vaatii aikaa ja paneutumista. 

Onko olennaisten kysymysten kysymiselle, reflektiivisyydelle, monitieteiselle yhteistyölle ja yhteiskunnalliselle dialogille mahdollisuuksia tehokkuuden, nopean julkaisutuotannon ja määräaikaisten työsuhteiden raameissa?

”Tunnistan, etten todellakaan kulje tutkijana tämän teknologiaorientoituneen kehityksen aallonharjalla, mutta olen toiveikas, että tieteen kentällä arvostetaan enemmän hyvää tutkimusta kuin brändäämistä”, sanoo eräs haastateltavista..

Samassa hengessä voi kysyä, onko olennaisten kysymysten kysymiselle, reflektiivisyydelle, monitieteiselle yhteistyölle ja yhteiskunnalliselle dialogille mahdollisuuksia tehokkuuden, nopean julkaisutuotannon ja määräaikaisten työsuhteiden raameissa. 

Tutkijoiden kokemukset dataistuneesta arjestaan antavat kuvan tutkimustyön hankaloitumisesta ja paineesta ohjautua ulkopuolelta määriteltyjen tavoitteiden mukaisesti, minkä voidaan nähdä uhkaavan yhteiskunnallisen tiedontuotannon monimuotoisuutta.

Auli Harju on tutkija Tampereen yliopiston informaatioteknologian ja viestintätieteiden tiedekunnan tutkimuskeskus Cometissa.

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Julkaisu Tehokkuusvaatimukset ja tietojärjestelmät muuttavat tutkijuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Työn merkityksellisyys koskettaa jollain tavoin lähes kaikkia työtä tekeviä ihmisiä. Useimmille meistä on tärkeää, että oma työ vastaa omia arvoja, sen kautta voi kokea kuuluvansa johonkin yhteisöön ja olla avuksi tai hyödyksi muille. Nämä ovat merkityksellisen työn elementtejä. 

Merkityksellisyyteen kuuluu ohjautuminen omien arvojen ja tavoitteiden mukaan. Työntekijä on todennäköisesti parhaimmillaan silloin, kun hän saa tehdä tärkeinä pitämiään asioita ja tehdä ne parhaaksi näkemällään tavalla. Silloin hänellä on motivaatiota ponnistella työnsä tavoitteiden eteen ja saada aikaan laadukkaita ja vaikuttavia tuloksia. 

Työn merkityksellisyys ja tuottavuus eivät ole toisilleen vastakkaisia päämääriä, sillä yksilöiden työssään kokema merkityksellisyys voi lisätä työn tuottavuutta.

Työn merkityksellisyys on noussut 2000-luvulla yhdeksi työelämästä käytävän keskustelun kärkiteemoista. Samalla on jatkunut keskustelu tuottavuudesta ja kilpailukyvystä työelämän tavoitteina. Työn merkityksellisyys ja tuottavuus eivät kuitenkaan ole toisilleen vastakkaisia päämääriä, sillä yksilöiden työssään kokema merkityksellisyys voi lisätä työn tuottavuutta. 

Autonomiasta kontrolliin yliopistotyössä

Yliopistotyö on perinteisesti ollut autonomista, ja siihen on kuulunut akateeminen vapaus. Se on sallinut yliopistossa tutkimus- ja opetustyötä tekevien henkilöiden eli tutkija-opettajien säädellä ja kontrolloida omaa työtään sekä määrittää sen tavoitteita itse – sen sijaan, että niitä määriteltäisiin ylempää. Tämän tutkija-opettajien autonomian katsotaan edistävän tieteen riippumattomuutta, jota voidaan pitää tärkeänä yhteiskunnallisena tavoitteena. 

Tutkija-opettajat ovat akateemisen vapautensa ansiosta voineet työskennellä itselle tärkeiden asioiden parissa. Näin yliopistotyöstä on tullut monelle heistä merkittävä osa elämää ja omaa identiteettiä. He ovat tällöin sitoutuneet työhönsä vahvasti, mutta tämä sitoutuminen on ollut omaehtoista, eikä yliopiston johdon kontrolloimaa.

Vaikka työn merkityksellisyyden painoarvo työelämässä on kasvanut, ylipiston kehittämistä ovat viime vuosikymmeninä hallinneet sen sijaan tuottavuustavoitteet. Valtiovalta odottaa yliopistoissa tehtävän tutkimuksen edistävän yhä vahvemmin Suomen kilpailukykyä. Yliopisto-opetuksen puolestaan odotetaan tuottavan yhä enemmän tutkintoja entistä nopeammin. 

Yliopiston tuottama tieto ja innovaatiot sekä sen kouluttamat asiantuntijat on nähty Suomen menestystekijöinä. Yliopistotyöhön kohdistuu yhä korkeampia laatuvaatimuksia ja velvoitteita yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen, mutta samalla yliopistojen taloudelliset resurssit niukkenevat. 

Valtiovalta odottaa yliopistoissa tehtävän tutkimuksen edistävän yhä vahvemmin Suomen kilpailukykyä.

Vuonna 2010 voimaan astunut uusi yliopistolaki irrotti yliopistot juridisesti valtiosta. Valtiovallan ote yliopistoihin on kuitenkin käytännössä säilynyt, sillä suuri osa yliopiston rahoituksesta tulee edelleen valtiolta.

Vastatakseen kasvaneisiin yhteiskunnan odotuksiin ja resurssien niukentumiseen yliopistot ovat ottaneet käyttöön yritysmäisiä toimintatapoja. Yliopistoa on voitu alkaa kutsua yritysmäiseksi yliopistoksi. Samalla on vahvistettu johtajien asemaa päätöksenteossa sekä ryhdytty seuraamaan tarkemmin yksittäisten tutkija-opettajien suoriutumista työssään. 

Vuonna 2009 säädetyn yliopistolain uudistuksen myötä tutkija-opettajat ovat muuttuneet valtion virkamiehistä yliopistoon työsuhteessa oleviksi työntekijöiksi. Tämä on murentanut pohjaa yliopistotyölle perinteisesti kuuluneelta autonomialta ja lisännyt tulospaineita tutkija-opettajille. Yritysmäisessä yliopistossa tutkija-opettajien työssä suoriutumista arvioidaan pääosin määrällisillä mittareilla, kuten heidän tuottamiensa julkaisu- ja opetusmäärien perusteella. 

Työn merkityksellisyyden rakentaminen edistää yliopistossa työskentelevien tutkija-opettajien työhyvinvointia ja jaksamista ja siten auttaa heitä vastaamaan yhteiskunnan heille asettamiin odotuksiin ja vaatimuksiin. Se myös vahvistaa heidän sitoutumistaan laadukkaaseen yliopistotyöhön sekä yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Siksi kysyn väitöstutkimuksessani, millaisia mahdollisuuksia yliopistotyö tarjoaa työn merkityksellisyyden rakentamiselle ja mistä aineksista merkityksellisyyttä rakennetaan.

Moninaiset tieteenalat

Tutkimukseni kohteena olivat kasvatustieteitä, lääke- ja biotieteitä sekä kielitieteitä edustaneet tutkija-opettajat kahdessa suomalaisessa yliopistossa. Tony Becherin vuonna 1989 julkaistussa teoksessa Academic Tribes and Territories esittämän tieteenalaluokittelun mukaan tieteenalat voidaan jaotella karkeasti koviin ja pehmeisiin sekä puhtaisiin ja soveltaviin. 

Kovissa tieteissä vallitsee vahva yksimielisyys ydinteorioista ja käsitteistä, kun taas pehmeiltä tieteiltä tällainen yhtenäisyys puuttuu. Puhtaus puolestaan tarkoittaa perustutkimusta ja soveltavuus soveltavaa tutkimusta. 

Kasvatustieteet kuuluvat Oili-Helena Ylijoen vuonna 1998 julkaistussa väitöskirjassaan Akateemiset heimokulttuurit ja noviisien sosialisaatio esittämän tulkinnan mukaan Becherin esittämiin pehmeisiin ja soveltaviin tieteisiin. Niille tyypillistä on käytännönläheisyys, ammatillisten käytäntöjen edistäminen ja toimintatapojen kehittäminen. 

Lääketiede kuuluu Becherin mukaan koviin ja soveltaviin tieteisiin, jota leimaavat käytännönläheinen tieto, kilpailuhenkisyys sekä konkreettiset tuotteet ja menetelmät. Humanistisiin tieteisiin kuuluva kielitiede lukeutuu Becherin mukaan pehmeä-puhdas -ryhmään. Ryhmän tieteille on ominaista teoreettisuus, pyrkimys ilmiöiden kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen ja tutkimuksen epäsuora vaikutus käytäntöön. 

Miten työn merkityksellisyyttä rakennetaan yliopistossa?

Väitöstutkimukseni tuotti akateemisen työn merkityksellisyyden rakentamisen mallin, joka huomioi yliopistotyön erityispiirteet ja reunaehdot. Siinä työn merkityksellisyyden rakentaminen ymmärretään itseytymisenä, eli ohjautumisena omien arvojen mukaan, kuulumisena ammatilliseen yhteisöön sekä toisten palvelemisena.

Tutkimukseni tulosten mukaan yritysmäinen yliopisto suosii yksilöllisiä tapoja työn merkityksellisyyden rakentamiseen. Jos tutkija-opettajalla oli tarpeeksi resursseja ja riittävän turvattu asema työssään, hän saattoi pystyä toimimaan omien arvojensa mukaisesti, vaikka ne olivat ristiriidassa yritysmäisen yliopiston asettamien odotusten kanssa. 

Toisaalta monen tutkija-opettajan mahdollisuuksia työn merkityksellisyyden rakentamiseen heikensivät yritysmäisessä yliopistossa koetut arvoristiriidat, resurssien puute ja heikentynyt arvostus.

Monen tutkija-opettajan mahdollisuuksia työn merkityksellisyyden rakentamiseen heikensivät yritysmäisessä yliopistossa koetut arvoristiriidat, resurssien puute ja heikentynyt arvostus.

Eri tieteenaloja edustavia tutkija-opettajia yhdistävä perinteinen akateeminen eetos vahvisti kokemusta kuulumisesta ammatilliseen yhteisöön ja siten merkityksellisyyden rakentamista. Akateemiseen eetokseen sitoutuivat erityisesti kasvatustieteilijät, jotka kokivat oman tieteenalansa arvostuksen heikentyneen yliopiston yritysmäistymisen seurauksena. Tähän eetokseen sisältyi muun muassa työn korkeat laatustandardit ja akateeminen vapaus.

Toisten palvelemiseen sisältyi opiskelijoiden, tieteen ja yhteiskunnan palveleminen, jotka tulivat tutkimuksessa esiin eri tieteenaloja edustaneiden tutkija-opettajien työn merkityksellisyyden rakentamisen aineksina.

Eriarvoisuus työn merkityksellisyyden rakentamisessa

Työn merkityksellisyyteen sisältyy kokemus autonomiasta omassa työssä. Väitöstutkimukseni mukaan tutkija-opettajien kokemaa autonomiaa heikensi johdon harjoittama kontrolli, joka vahvistui yritysmäisessä yliopistossa. 

Tutkimukseni osoitti myös, että kasvaneet tehokkuuspaineet ja byrokratia voivat kaventaa tutkija-opettajien liikkumavaraa. Tällöin heidän työssään korostuu yhä enemmän ulkopuolelta annettujen velvollisuuksien täyttäminen.

Yritysmäisen yliopiston kilpailullisuuteen kannustavat mittaamistavat ja odotus rahoituksen hankkimisesta näyttivät soveltuvan muita paremmin koviin ja soveltaviin tieteisiin lukeutuvalle lääketieteelle. Sen tieteenalakulttuurille kilpailullisuus on ominaisempaa kuin pehmeille tieteenaloille, kuten kasvatus- ja kielitieteille. Yliopiston yritysmäistyminen näytti siten luovan vähemmän rajoitteita lääketiedettä edustavien tutkija-opettajien työn merkityksellisyyden rakentamiselle verrattuna muihin tutkimukseni kohteena olleisiin tieteenaloihin.

Tutkimukseni osoittaa, että mahdollisuudet kokea ja rakentaa merkityksellisyyttä jakautuvat yliopistossa epätasaisesti. Tutkija-opettajien saama vähäinen arvostus vaikeuttaa työn merkityksellisyyden rakentamista muuttuvassa yliopistossa. Siksi tutkija-opettajien työpanokselle tulisi antaa tunnustusta tasapuolisemmin riippumatta heidän asemastaan, työtehtävistään tai heidän edustamastaan tieteenalasta.

Yliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus tulisi ymmärtää aiempaa laajemmin. Se voisi olla abstraktimpien yhteiskunnallisten arvojen, kuten sivistyksen, tasa-arvon ja ekologisuuden ylläpitämistä ja edistämistä.

Lisäksi yliopistotyönantajan tulisi vahvistaa yhteisöllisyyttä ja antaa tutkija-opettajille riittävästi resursseja työskennellä opiskelijoiden hyväksi. Näistä asioista tutkija-opettajat tutkimukseni tulosten mukaan rakentavat työnsä merkityksellisyyttä muuttuvassa yliopistossa.

Yliopistojen yhteiskunnallinen vaikuttavuus tulisikin ymmärtää aiempaa laajemmin. Sitä ei tulisi nähdä pelkästään konkreettista hyötyä yhteiskunnalle tarjoavien innovaatioiden tuottamisena ja opiskelijoita työelämän palvelukseen kouluttamisena. 

Yliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus voisi olla myös abstraktimpien yhteiskunnallisten arvojen, kuten sivistyksen, tasa-arvon ja ekologisuuden ylläpitämistä ja edistämistä. Yhtä lailla se voisi olla yhteiskunnallisten ilmiöiden kriittistä tarkastelua tutkimukseen perustuvan ymmärryksen pohjalta. 

Näin yliopistossa oleva monipuolinen ja monialainen osaaminen ja ymmärrys saataisiin kattavammin koko yhteiskunnan käyttöön. Tämä vaikuttaisi samalla myönteisesti eri tieteenaloilla työskentelevien tutkija-opettajien työn merkityksellisyyden kokemiseen. Lisäksi yliopiston resurssienjaon kriteerinä tulisi olla määrällisesti mitattavien suoritteiden ohella myös moninaiset laadulliset yliopistotyön tuotokset.

Kirjoittajatiedot:

Katriina Tapanila on kasvatustieteen tohtori Tampereen yliopistossa.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan 2.6.2022 tarkastettuun väitöskirjaan Työn merkityksellisyyden rakentaminen osana tutkija-opettajien ammatillista kasvua muuttuvassa yliopistossa. 

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Julkaisu Työn merkityksellisyys vipuvartena yliopiston yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Voidaan katsoa, että suomalaisissa yliopistoissa alkoi uusi ajanjakso vuoden 2010 yliopistolain uudistuksen myötä.

Pitkään suunniteltu uudistus ilmensi uusliberalistista politiikkaa. Sosiologi Olli Herranen on arvioinut, että 2000-luvun julkisjohtamisen tuottavuusohjelmien myötä Suomesta tuli peräti julkista taloutta sopeuttavan ja tehostavan uusliberalistisen opin mallimaa. Uusliberalististen yliopistouudistusten tärkeimmiksi tavoitteiksi asetettiin kansainvälinen kilpailukyky ja talouskasvun tukeminen innovaatiojärjestelmää kehittämällä.

Yliopistoissa uusliberalismi tarkoitti managerialistisen hallintomallin käyttöönottoa ja rahoituksen sitomista entistä tiiviimmin yliopistojen tulokseen. Läpi 2010-luvun erityisesti Sipilän hallituskaudella toteutetut, valtion säästöohjelman mukaiset yliopistoleikkaukset heikensivät yliopistojen toimintaedellytyksiä. 

Yliopistot ryhtyivät etsimään säästöjä irtisanomisin ja tilavähennyksin. Lisäksi korkeakouluja lähdettiin ”profiloimaan” voimakkaasti, eli käytännössä resursseja keskitettiin vähentämällä fuusioilla korkeakoulujen määrää. Vuonna 2000 Suomessa oli vielä parikymmentä yliopistoa, vuonna 2022 enää 14. 

Yliopistoissa uusliberalismi tarkoitti managerialistisen hallintomallin käyttöönottoa ja rahoituksen sitomista entistä tiiviimmin yliopistojen tulokseen.

Tähän ryhmään kuului myös vuonna 2019 toteutettu Tampereen yliopistofuusio. Yksi uuden yliopiston toiminnan tehostamista tavoittelevista päätöksistä johti vuoden 2021 lopulla runsaan sadan henkilön irtisanomiseen. Samassa yhteydessä julkaistiin myös yliopiston uusi kampuskehitysstrategia, jonka tavoitteena oli vähentää yliopiston tiloja 25 prosentilla. 

Käytännössä se tarkoitti esimerkiksi keskustakampuksella sijaitsevasta Linna-rakennuksesta luopumista. Linnassa sijaitsee yliopiston pääkirjasto ja valtaosa yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta. Käytännössä sana kampuskehitys tarkoittaakin tilojen vähennystä.

Linnasta ei luovuta -liike syntyy

Kampusstrategia oli julkaistu yliopiston sisäisessä intranetissä jo syksyllä 2020. Laajemmin siitä kertoi vasta loppukeväällä 2021 Ylioppilaslehti Visiiri. Uusi yliopisto oli aloittanut toimintansa vasta vuonna 2019 ja ollut koronaviruspandemian takia suljettuna alkukeväästä 2020. Opiskelijat lukivat uutisen epäuskoisena ja linkkasivat sen Telegram-ryhmäänsä, jossa se herätti etätöihin ajettujen ja koronarajoituksista kärsineiden opiskelijoiden vastakommenttien vyöryn. Turhautumisen kanavoimiseksi Telegramiin perustettiin erillisryhmä, johon liittyi satoja yliopistoyhteisön jäseniä. 

Ryhmästä syntyi Linnasta ei luovuta -liike, joka ryhtyi vastustamaan tilansäästöohjelmaa ja aikomuksia tuhota kampuselämä viemällä opiskelijoilta ja työntekijöiltä opiskelu- ja työtilat. Lisäksi se kritisoi säätiöyliopiston johdon toimintaa ja välillisesti myös yliopistodemokratiaa kaventanutta yliopistolakia. 

Tilansäästöohjelman myötä koronarajoitusten aikaisista opiskelijayhteisön poikkeusoloista tuntui tulevan uusi normaali. 

Erityisesti opiskelijoita huolestutti, että tilavähennysten myötä yliopistoelämä kuihtuisi etäopiskeluksi ja opiskelijayhteisöt katoaisivat. Tilansäästöohjelman myötä koronarajoitusten aikaisista opiskelijayhteisön poikkeusoloista tuntui tulevan uusi normaali. 

Opiskelijaliike on perinteisesti tuonut esiin kampusten arvoa yliopiston ytimenä ja opettajien sekä opiskelijoiden kohtaamispaikkoina. 1960-luvun lopulta lähtien yliopistorakennuksia on Suomessa vallattu silloin, kun on vaadittu yliopiston demokratisoimista tai vastustettu yliopistoon kohdistettuja heikennyksiä. 

Opiskelijaprotestit ovat koko yliopistolaitoksen historian ajan olleet väylä kiinnittää huomio kansallisiin ja kansainvälisiin yliopistopoliittisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. 

Linnasta ei luovuta -liike on jatkumoa opiskelija-aktivismin pitkälle historialle. Opiskelijaprotesteja tutkinut professori Mark Boren on osoittanut, että vaikka 1960-lukua muistellaan monesti opiskelija-aktivismin kulta-aikana, 2000-luvulla se on ollut laajempaa kuin koskaan.

Protestien kesä ja syksy 2021

Vuoden 2021 aikana Linnasta ei luovuta -liike järjesti heinäkuisen mielenosoituksen lisäksi Linna-rakennuksen valtauksen ja Yliopistodemokratian aika -mielenilmauksen. Se julkaisi mielipidekirjoituksia, keräsi tilavähennyksiä vastustavan adressin ja otti kantaa yliopiston tilapolitiikkaan sosiaalisessa mediassa.

Vastustushuudot kuten ”Linnasta ei luovuta, mistään tiloista ei luovuta!” ja ”Tiede syntyy yhteisössä, ei missään yksiössä!” kaikuivat heinäkuun mielenosoituksessa keskustakampuksella, jonne oli saapunut reilut 100 ihmistä. Ikimuistoisen tilaisuudesta teki Tampereen yliopiston entinen opettaja, joka kannusti yleisöä ”wau-huutoihin” viitaten näin mainostoimiston keksimään yliopiston innostusretoriikkaan. Yle Uutisten live-lähetyksen ansiosta asialle saatiin myös näkyvyyttä.

Marraskuun 5. päivänä Linna-rakennus vallattiin. Valtauksessa kuultiin opiskelijoiden ja henkilökunnan puheenvuoroja, musiikkiesityksiä ja -teatteria. Samalla opiskelijat luovuttivat yli 1600 nimeä sisältävä adressin yliopiston hallitukselle. Valtaukseen osallistui runsaat neljäsataa ihmistä, joukossa myös rehtori Mari Walls. Hänen puheensa valtauksessa sai odotettua kritiikkiä yleisöltä, joka koki, että yliopistoyhteisöä ei vieläkään kuunnella. 

Kesästä jatkuneet protestit näyttivät vaikuttavan. Yliopiston hallitus ilmoitti palauttavansa tilapolitiikasta päättävän toimenpideohjelman jatkovalmisteluun.

Linnasta ei luovuta -liike osallistui myös Tampereen ylioppilaskunta TREY:n järjestämään mielenosoitukseen ennen yliopiston hallituksen kokousta Tampere-talon edustalla marraskuun 12. päivänä. Paikalle saapui parisen sataa opiskelijaa ja opetushenkilökunnan jäsentä. Puheita pitivät opiskelijat ja Tampereen ylioppilaskunta TREYn työntekijät. Hallituksen puheenjohtaja Ilkka Herlin puolusti hallituksen toimintaa ja sanoi sen kuuntelevan ”kaikkia yhteisön ääniä”.

Vaikka johdon ympäripyöreät puheet saattoivat hetkeksi masentaa, kesästä jatkuneet protestit näyttivät vaikuttavan. Yliopiston hallitus ilmoitti palauttavansa tilapolitiikasta päättävän toimenpideohjelman jatkovalmisteluun.

Syyslukukauden lopulla opiskelija-aktiivit kokosivat rivinsä vielä kerran ja järjestivät Yliopistodemokratian aika -mielenosoituksen. Sen tavoitteena oli painostaa hallitusta siirtämään tila-asioista päättävä kokous seuraavalle vuodelle. Tämä antaisi aikaa keskustelulle ja vaikuttamiselle. Vaikka kesän mielenosoituksesta tuttua innostusta oli vaikea saavuttaa yliopiston lumisella pihalla, tapahtuma oli kuitenkin voimauttava kokemus.

Linnasta ei luovuttu – ainakaan vielä

Mielenilmauksen jälkeen pidetyssä kokouksessaan Tampereen yliopiston hallitus päätti jatkaa yliopiston tilasuunnittelua. Se valtuutti rehtorin käynnistämään tiedekuntien ja yliopistoyhteisön kanssa toimenpideohjelman jatkovalmistelun vuosille 2026–2030. Lisäksi se edellytti kiinnittämään huomiota laajan osallistumisen ja osallistumisen vaikuttavuuden varmistamiseen.

Toukokuussa 2021 samainen hallitus totesi, että edellissyksyn aikana kerätyn tiedon ja pandemiakokemusten perusteella tilakustannusten säästötavoitteita voidaan merkittävästi pienentää aiemmasta. Näin se päätti alkuperäisestä suunnitelmastaan poiketen säästää Linna-rakennuksen.

Silti monia tilasäästöjä yliopistolla toteutetaan. Yliopistohallitus päätti joulukuun 2021 kokouksessa luopua keskustakampuksen Pinni A:sta, Hervannan kampuksen Festiasta ja tiivistää tiloja Kaupin kampuksen Arvo 1 -rakennuksesta vuoteen 2025 mennessä. Keväällä päätettiin myös, että Virta-rakennuksesta ja osasta Hervannan kampuksen konetaloa luovutaan 2030 mennessä. 

Valtio-ohjaus on käytännössä luonut yliopistojen välille kilpailutilanteen, jossa ne joutuvat toimimaan valtiovallan asetettamien kriteerien valossa – tai varjossa.

Tämäkään ei ole merkityksetön menetys. Esimerkiksi Virta rakennutettiin vuonna 2011 nimenomaan siksi, että opettajakoulutus siirrettiin Hämeenlinnasta osaksi yliopiston keskustakampusta.

Tampereen yliopiston kampusstrategiaksi nimetty tilojenvähennyssuunnitelma on osa 1990-luvun alusta Suomessa harjoitettua yliopistopolitiikkaa, niin kutsuttua tuloksellisuusdoktriinia, asioiden taloudelliseen tuottavuuteen perustuvaa hallintatapaa. Valtio-ohjaus on käytännössä luonut yliopistojen välille kilpailutilanteen, jossa ne joutuvat toimimaan valtiovallan asetettamien kriteerien valossa – tai varjossa.

Tampereen yliopiston tutkijat ja opettajat ovat kokeneet tuloksellisuusdoktriinin ohjaaman työnsä vieraannuttavaksi, kuten esimerkiksi politiikan tutkija Mikko Poutasen ja kasvatustieteilijä Katriina Tapanilan tutkimukset osoittavat. Yliopistolain voimaan astumisen jälkeen yliopistotyö on koettu tunteellisesti kuormittavaksi ja epävarmuuden sävyttämäksi myös yleisesti.

Vapauden ja toivon hetkiä

Tilavähennyksiä ja yliopiston toimintaedellytysten kurjistamispolitiikkaa vastaan suunnattu Linnasta ei luovuta -liike loi toiminnallaan eräänlaisia ”vastarinnan festivaaleja”. 

Antropologi David Graeberin mukaan tuollaiset hetket voivat olla toisinajattelun ja kuvittelun toiveikkaita hetkiä. Osallistujat kohoavat hetkeksi yhteiskunnallisten pakkojen yläpuolelle ja käyttävät yhdessä järkeään ilman auktoriteetteja. Tällainen ajattelun ja kuvittelun kollektiivinen tila oli osallistujille merkittävä ja parhaassa tapauksessa myös voimaannuttava oppimiskokemus.

Yliopistorakennuksen valtaus osoitti osallistujille myös toisenlaisen yliopiston, tai jopa yhteiskunnan, olevan mahdollinen.

Opiskelijaprotestit loivat niihin osallistuneille ainakin hetkellisiä kriittisiä ajattelutiloja ja yhteiskunnallisen toiminnan harjoitusareenoita sekä tähtäsivät yliopistodemokratian lisäämiseen. Yliopistorakennuksen valtaus osoitti osallistujille myös toisenlaisen yliopiston, tai jopa yhteiskunnan, olevan mahdollinen.

Linnasta ei luovuta -liikkeen toiminta oli ”vastahegemonisen solidaarisuuden” eli joukkovoimaan perustuvan vastarinnan oppitunti pienehkölle osalle uusliberalistisen yliopiston opiskelijoita ja opettajia, jotka kokivat olevansa ahdistettuja pakkotahtisen opiskelun ja tutkimustoiminnan nurkkaan. 

Protestitoimillaan opiskelijat osoittivat olevansa vaikuttava ja tasa-arvoinen osa yliopiston kriittistä keskusteluyhteisöä ja globaalia kansalaisyhteiskuntaa.

Perttu Ahoketo on yhteiskuntatieteiden ylioppilas Tampereen yliopistossa.

Juha Suoranta on Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori.

Artikkeli on osa Korkeakoulupolitiikan murros -juttusarjaa.

Julkaisu Linnasta ei luovuta! Opiskelija-aktivismia yliopiston kurjistamista vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.