Maailma haukkoi henkeään, kun venäläistoimittaja Marina Ovsjannikova ryntäsi maaliskuun 14. päivänä suoraan Venäjän ensimmäisen kanavan TV-lähetykseen pidellen kylttiä, jossa tuomittiin Ukrainan sota. Harva olisi uskonut, että Venäjän valtion television sisällä tapahtuu jotakin näinkin radikaalia. Ovsjannikova nousi välittömästi sankariksi, ja vaikka hän muodollisesti selvisi sakoilla, hänelle povataan kovaa kohtaloa Venäjän valtion kynsissä.

Ukrainan sodan jatkuessa Venäjän valtion propaganda on yltynyt ennennäkemättömäksi. Rohkeimmat povaavat, että toimittajat nähdään kansainvälisen tuomioistuimen edessä kuten ruandalainen kansanmurhaan yllyttänyt Radio Télévision Libre des Mille Collines aikanaan. Television levittämät suoranaiset valheet ovat pöyristyttäneet läntisiä kommentaattoreita ja myös venäläisten omia kollegoja.

Rohkeimmat povaavat, että toimittajat nähdään kansainvälisen tuomioistuimen edessä kuten ruandalainen kansanmurhaan yllyttänyt Radio Télévision Libre des Mille Collines aikanaan.

Mutta miten televisiosta tulee propagandakone? Ja missä määrin venäläisen uutismedian nykytila juontaa kylmän sodan ajan Neuvostoliitosta?

Historia toistuu

Tulin puolivahingossa tutkineeksi tätä väitöskirjassani, jonka aihe oli patriotismi Georgian ja Venäjän televisiossa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan yllättyi minut ja monet muut muutkin, vaikka olin jo väitöskirjaani varten käynyt läpi militaristista kuvastoa ja isänmaahengen nostattamista Georgian televisiossa vuosina 2007 ja 2008. Tuo isänmaallisuus testattiin käytännössä elokuun 2008 viiden päivän sodassa, jolloin Venäjä vastasi Georgian yritykseen palauttaa Etelä-Ossetian maakunta hallintaansa massiivisella sodalla.

Abhasian ja Etelä-Ossetian irtautuminen Georgiasta Venäjän tukemiksi valtioiksi on tarkoittanut Georgialle 30 prosentin menetystä pinta-alastaan. Vaikka Euroopan unioni neuvotteli Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn johdolla tulitaukosopimuksen, Venäjän tuki irtautuneille maakunnille tarkoittaa sitä, että Georgian valtio on hajonnut ja sodan uhka on yhä todellinen. Georgian ulkopolitiikka perustuu edelleen paitsi integraatioon läntisiin rakenteisiin myös alueellisen yhtenäisyyden palauttamiseen, ja tähän Venäjä ei tule suostumaan.

Mikä on valtion tiedotusvälineissä työskentelevien toimittajien suhde isänmaallisuuteen tilanteessa, jossa isänmaata uhkaa jokin, oikeasti tai kuvitellusti?

Tuolloin Georgiassa, kuten tämän vuoden helmikuussa – huolimatta selvästi näkyvillä olevista sotilaallisista valmisteluista, joukkojen keskityksistä, aggressiivisista puheista – emme uskoneet sodan mahdollisuuteen ennen kuin se oli TV-ruuduillamme.

Väitöskirjassani tarkastelen mikä on valtion tiedotusvälineissä – tässä tapauksessa ennen muuta televisiossa – työskentelevien toimittajien suhde isänmaallisuuteen tilanteessa, jossa isänmaata uhkaa jokin, oikeasti tai kuvitellusti.

Venäjä perustaa ulkopolitiikkansa absurdin kuuloisiin ajatuksiin ulkoisesta uhasta. Suurin uhka on ollut kuvitteellinen ”länsi” – Venäjän rajoille levittäytyvä Nato ja ennen muuta epämääräinen liberaali ideologia, johon lukeutuvat seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeudet ja maahanmuutto. Patriotismi puolestaan on ollut presidentti Vladimir Putinin aikakauden Venäjän johtava ideologia, vaikka se periytyykin Neuvostoliitosta.

Neuvostoliiton alkuvuosina patriotismi koettiin porvarilliseksi ideologiaksi, mutta toisen maailmansodan jälkeen patriotismista tuli termi, jota käytettiin Neuvostoliiton voiton synonyymina. Kylmän sodan perintö siis näkyy näin yhä kaikuna Putinin ajan venäläisessä mediassa: arkkivihollinen on länsi, ja Euroopan lisäksi Yhdysvallat esitetään Venäjän suurvalta-asemaa uhkaavana mahtina.

Venäjä on tarjonnut kansalaisilleen ”epätoivoa” ja ”kärsimystä”

Haastattelin väitöskirjaani varten kahdeksaa venäläistä toimittajaa. Heistä jokainen oli joko töissä valtion televisiossa tai vakituinen vieras sen ohjelmissa. Halusin selvittää, mitä he ajattelevat patriotismista. Ajattelevatko he, kuten kommunismin ja post-kommunismin tutkija J. Paul Gooden etnografisessa työssään haastattelemat ihmiset: valtion patriotismiin uskovat pikemminkin muut ihmiset ja yksilö antaa patriotismille omat merkityksensä. Vai ajattelivatko he, kuten Putin, että patriotismi on välttämätöntä paljon kärsineen isänmaan koossa pitämiseksi?

Epätoivon patriotismi on termi, jota Princetonin yliopiston antropologian professori Serguei Oushakine käyttää venäläistä patriotismia luotaavassa oivallisessa etnografisessa kirjassaan. Oushakinen mukaan Neuvostoliiton jälkeisellä Venäjällä yhteenkuuluvuuden tunnetta on luotu kehystämällä kansakunnan historia koettujen, kuviteltujen tai odotettavissa olevien traumaattisten kokemusten kautta. Epätoivon patriotismi koostuu symbolisista käytännöistä, jotka määrittelevät yksilön, kansakunnan ja valtion suhdetta ja antavat menetyksen kokeneille yhteisöille subjektin aseman.

Oushakine lainaa tutkijaa ja kriitikkoa Nikolai Puninia, joka kirjoitti vuonna 1933 silloiselle vaimolleen Anna Ahmatovalle bolševikkivallankumouksen tuloksiin pettyneenä seuraavasti: ”Älä menetä epätoivoasi… muuta menetettävää ei enää ole.”

Oushakine muistuttaakin, että venäläisille valtio on tarjonnut lähinnä kärsimystä. Vallankumouksen jälkeiset puhdistukset, stalinismi, epäinhimilliset menetykset sodassa – ja lopulta Neuvostoliiton hajoaminen, joka oli monelle neuvostokansalaiselle paitsi ideologinen menetys myös konkreettinen työn, toimeentulon, jopa valtion menetys. Imperiumi hajosi pikavauhtia itsenäisiksi valtioiksi, joista kaikilla ei tuohon murrokseen ollut valmiutta eikä edes halua.

Toimittajat puhuivat isänmaallisuudesta pieninä tekoina kansakunnan hyväksi.

Näiden kokemusten kautta isänmaallisuudesta tulee epätoivoista, viimeinen lanka kansalaisen ja valtion suhteessa, kun valtio ei tarjoa ihmisille mitään, mitä valtiolta odottaisi: ei turvaa, suojaa tai tulevaisuuden näkymiä. Kansalaisen tehtäväksi jää loputtomiin ymmärtää historian myrskyissä kolhiutuvaa isänmaata.

Haastattelemani toimittajatkin koskettelivat epätoivon patriotismia puhetavassa, jonka nimesin väitöskirjassani ”intiimiksi patriotismiksi.” Toimittajat puhuivat isänmaallisuudesta pieninä tekoina kansakunnan hyväksi. Se saattoi olla maailmansodissa kuolleiden ruumiiden etsimistä, suvun kotikylän teiden kunnostamista, kieltäytymistä roskaamasta.

Tämä puhetapa oli hyvin lähellä Neuvostoliitosta tuttua hyvän kansalaisuuden ymmärrystä: neuvostopatriotismi tarkoitti universaaleja hyvän kansalaisuuden ja käytöksen ideaaleja. Ja kun Venäjän ensimmäisen presidentin Boris Jeltsinin jälkeinen Venäjä haki uutta ideologista suuntaa, patriotismi oli luonteva valinta: patriotismi ikään kuin ”kansallistettiin uudelleen” ja siitä tuli yhdessä uuden, järjestystä lupaavan presidentin valtaanastumisen kanssa keskeinen venäläisen identiteettipolitiikan väline.

Eräs näkyvin osoitus tästä olivat patrioottisen kasvatuksen ohjelmat, joita Venäjällä on ollut käynnissä vuodesta 2001. Ohjelmien vaikuttavuudesta on vähän tietoa tarjolla, mutta niiden rahoitus on moninkertaistunut. Vuonna 2020 päättyneen viisivuotisohjelman budjetti oli 1600 miljoonaa ruplaa, tai silloisen ruplan arvon mukaan noin 72 miljoonaa euroa.

Kyynisyys on venäläistoimittajien eräs selviytymiskeino

Venäjän valtion televisio on massiivinen organisaatio, ja on selvää, että suureen organisaatioon mahtuu myös mielipiteiden kirjoa. Myös minun haastateltavissani oli ihmisiä, jotka suhtautuivat työhön varauksella. Kahdeksasta haastateltavastani kolme puhui venäläisestä journalismista hyvinkin kriittisesti. He suhtautuivat joko työhönsä siten, että kieltäytyivät tekemästä ulkopolitiikkaa koskevia uutisia, tai olivat vaihtamassa alaa.

Vapauden ja kritiikin saarekkeita oli venäläisessä mediassa haastatteluhetkellä vuonna 2018 vielä esimerkiksi sosiaalipolitiikan puolella. Lisäksi työolot ja palkat valtion mediassa olivat paremmat kuin Doždin tai Novaja Gazetan kaltaisissa vapaissa mediataloissa. Näistä jälkimmäinenkin on maaliskuussa 2022 ilmoittanut joutuvansa lopettamaan toiminnan Venäjän uusien medialakien myötä, jotka ovat tehneet Venäjän sotatoimien ja hallinnon kritisoinnista virallisessa mediassa lähes mahdotonta.

Haastattelujeni mukaan monelle perheen toimeentulo painoi vaakakupissa enemmän kuin journalistiset periaatteet. Toisaalta television tulevaisuus myös mietitytti monia; vaikka katsojaluvut osoittivat, että 70 prosenttia venäläisistä seurasi televisiota, nuorten tilanne oli aivan toinen. Käydessäni luennoimassa maan tunnetuimmassa journalistikoulussa, Moskovan valtionyliopistossa, ei yksikään journalismin opiskelija kysyttäessä sanonut seuraavansa televisiota. Tulevaisuuden suunnitelmistaan he sanoivat urheilu- ja viihdejournalismin kiinnostavan. Voidaan siis ajatella, että valtion propaganda oli jo työntänyt nuoret kaupunkilaiset luotaan eikä ura kontrolloidun journalismin piirissä juuri kiinnostanut.

Tietyistä ihmisistä piti kirjoittaa positiiviseen valoon, toisia taas tuli haukkua ja mustamaalata, ja liikkumavaraa erityisesti nuorilla journalisteilla oli vähän.

Venäjän television työtekijöitä on nyt vaikea ymmärtää. Journalismin uhraaminen sodankäynnin välineeksi on traagista katsottavaa – mutta ei historiassa uutta. Kuulin hiljan, että television sisällä myös tapahtuu. On Ovsjannikovan kaltaisia toimittajia, jotka eivät enää koe voivansa toimia järjestelmässä.

Kulttuuriantropologian tutkija Natalia Roudakova on kirjoittanut venäläisen journalismin kyynistymisestä kirjassaan Losing Pravda, missä hän kuvaa sitä, miten sananvapauden ideaalit rapisivat vähitellen 2000-luvun mittaan Venäjällä. Hän muistuttaa, että entisen kommunistiblokin maissa media koki ennen muuta järisyttävän taloudellisen romahduksen. Pikavauhtia yksityistyneet valtion mediat ja kommunismin romahduksen jälkeisessä huumassa syntyneet mediayritykset eivät useinkaan selvinneet taloudellisesti ja media, myös pienempi paikallismedia, siirtyi poliittisten vaikuttajien ja suurliikemiesten haltuun.

Roudakovan haastattelemat toimittajat puhuivat journalistina ”toiseksi vanhimpana ammattina” ja kertoivat kaupallisista paineista, mitä poliittinen omistus aiheutti: tietyistä ihmisistä piti kirjoittaa positiiviseen valoon, toisia taas tuli haukkua ja mustamaalata, ja liikkumavaraa erityisesti nuorilla journalisteilla oli vähän. Tästä syntyi vähitellen kyynisyys, jota voi kuvata Roudakovan tavoin lainaten filosofi Peter Sloterjdikiä: moderniin kyynisyyteen kuuluu moraalinen mukavuus, ironinen erottautuminen ja melankolia.

Näitä elementtejä erottui myös minun haastateltavissani. Keskusteluja myös leimasi myös ”whataboutismi”, eli asioiden kiertäminen viittamalla toiseen asiaan.

Journalistit eivät uskoneet hyökkäyssotaan

Kunnollista, faktoihin ja totuuteen perustuvaa journalismia ei venäläisten itsensäkään mielestä tehdä enää missään. Journalisti on aina riippuvainen siitä, kuka työn maksaa ja sen mukaisesti tulee toimia. Voikin ajatella, että ainakin osa Venäjän valtion television journalisteista ei sinänsä ottanut aktiivista propagandistin asemaa vaan selitti jo aiemmin tehdyt valintansa itselleen toisin. Vuosia jatkunut uutisointi, jonka ytimessä oli vanha tarina ulkoisista uhista Venäjää kohtaan, lännen rappio ja Naton laajeneminen, tuli osaksi journalistien arjen uutisagendaa.

Vaikka journalistitkin tunsivat lännen uhan narratiivin, hyökkäyssotaan silti uskoi vain harva. Se on kuitenkin kiistämätön tosiasia, joka pakottaa venäläiset journalistit uudelleen valintojen eteen, jossa yhtäällä vaakakupissa ovat journalistiset periaatteet, mutta toisaalla vuosien aikana vakiintuneet käytännöt ja kylmästä sodasta asti perittyjen historiallisten narratiivien voima sekä yksittäisen journalistin kohdalla taloudellinen että fyysinen turvallisuus.

Kuinka kauan kestää, kunnes venäläiset yhdistävät talousahdingon, maan sulkeutumisen, lisääntyneen militarismin ja stalinistisen vainon oman valtionsa toimiin ulkomaailman sijaan?

Tätä kirjoitettaessa Venäjän median tulevaisuus on hämärä. Itsenäisen median toimintaympäristö on vaikeutunut olemattomiin, valtion media jatkaa propagandalinjallaan, mutta mitä kauemmin sota jatkuu, sitä vaikeampaa uskottavan propagandan levittäminen on. Kohdeyleisö on ilman muuta kotimaista, mutta kuinka kauan kestää, kunnes venäläiset yhdistävät talousahdingon, maan sulkeutumisen, lisääntyneen militarismin ja stalinistisen vainon oman valtionsa toimiin ulkomaailman sijaan?

Nyt moni venäläinen tuntee suurta syyllisyyttä. Syyllisyyttä, häpeää ja vastuutakin. Vastuuta sodasta, johon vei arvostelukyvytön ja julma hallinto. Nyt on selvää, että televisio on ollut suuri instrumentti Venäjän hallinnon pystyssä pysymisessä ja kansan valmistelussa sotaan, jota kutsutaan julman kliinisesti ja avoimen valheellisesti ”erikoisoperaatioksi.”

Venäjän median tulevaisuus on myös koko valtion tulevaisuutta. Menikö epätoivon patriotismi tällä kertaa liian pitkälle, vai nouseeko media vielä joskus valtiomahdiksi?

Salla Nazarenko työskentelee Suomen Journalistiliitossa kansainvälisten asioiden asiantuntijana. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 2021 Tampereen yliopiston informaatioteknologian ja viestintätieteiden tiedekunnasta.

Julkaisu Epätoivon patrioottien kohtalon hetket ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Käsitteet kylmä sota ja rautaesirippu ovat palanneet julkiseen keskusteluun Ukrainan sodan myötä. Onko näillä käsitteillä käyttöä Ukrainan sodan aiheuttaman kriisin analyysissä? Vaarana nykytilanteen analyysissä menneen ajan käsitteillä on, että tulemme antaneeksi asioille vääriä merkityksiä selittäessämme asioita tutuin, mutta mahdollisesti harhaanjohtavin termein.

Voiko ylipäänsä kylmän sodan aikaa 1945–1991 verrata nykytilanteeseen ja onko samankaltaisuuksia mahdollista tunnistaa? Jos kyllä, millaisia ne ovat ja tuovatko kylmä sota ja rautaesirippu käsitteinä lisäarvoa analyysiin? Käyn seuraavassa läpi muutamia esimerkkejä, joissa nykytilanne linkittyy menneeseen.

Uusi kylmä sota ja laskeutuva rautaesirippu

Uuteen kylmään sotaan on viitattu viime aikoina julkisessa keskustelussa, koska Ukrainan sodan myötä maailma näyttää jälleen jakautuneen kahtia. Vastakkain ovat itsenäiseen ja suvereeniin Ukrainaan hyökännyt Venäjä sekä Venäjän aggressiota vastaan puolustautuva Ukraina ja sitä tukeva länsi. Lännen keskeisiä toimijoita ovat Yhdysvallat, NATO sekä Euroopan unioni.

Asetelma näyttäytyy kylmän sodan konfliktin jakamana maailmana, joten viittaus uuteen kylmään sotaan tuntuu luontevalta. Käsitteen käyttö ei kuitenkaan ole aivan tuore, sillä Venäjän presidentti Vladimir Putin nosti käsitteen esiin puhuessaan Münchenin turvallisuuskokouksessa vuonna 2007. Puhetta voidaan pitää eräänlaisena suunnanmuutoksen pisteenä Venäjän ja lännen väleissä. Sen jälkeen itä-länsi-keskustelu on ollut keskeinen osa erityisesti Venäjän poliittisen johdon käyttämää retoriikkaa, jossa lännen uhkaa Venäjälle on korostettu eri tavoin.

Asetelma näyttäytyy kylmän sodan konfliktin jakamana maailmana, joten viittaus uuteen kylmään sotaan tuntuu luontevalta.

Georgian sota vuonna 2008 ja Krimin valtaus vuonna 2014 edustavat Venäjän retoriikkaan liittyviä käytännön toimenpiteitä. Sittemmin uuden kylmän sodan käsite on viitannut myös Yhdysvaltojen ja Kiinan välisiin suhteisiin, mutta Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 ”palautti” käsitteen merkitsemään Venäjän ja lännen välistä konfliktia.

Niin ikään kylmän sodan mielikuvastosta lainaavaa laskeutuvan rautaesiripun metaforaa taasen on aktiivisesti käyttänyt Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskiy. Hän kuvasi puheessaan Venäjän hyökkäyksen jälkeen 24.2.2022 rautaesiripun laskeutuneen Venäjän ja sivistyneen maailman väliin Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Laskeutuvan rautaesiripun kielikuvaa on viime aikoina käytetty useassa eri yhteydessä. Myös Suomen pankin pääjohtaja Olli Rehn totesi Suomen Pankin nousevien talouksien tutkimuslaitoksen BOFIT-Venäjä tietoiskun avauspuheessaan 28.3.2022, että lännen Venäjälle asettamien talouspakotteiden myötä Venäjän ja lännen välille on laskeutunut taloudellinen, teknologinen ja digitaalinen rautaesirippu.

Kylmä sota kuten sen tunnemme

On syytä pysähtyä miettimään mistä nämä käsitteet juontavat juurensa. Kylmä sota määritellään perinteisesti idän ja lännen väliseksi konfliktiksi vuosina 1945–1991, toisen maailmansodan päättymisestä Neuvostoliiton hajoamiseen, joka ei koskaan kuumentunut suursodaksi. Maailma oli jakautunut kahden suurvallan ja niiden johtamien poliittis-taloudellis-sosiaalisten järjestelmien – kapitalismin ja sosialismin – myötä bipolaariseksi eli kaksinapaiseksi järjestelmäksi.

Vuonna 1961 rakennettu Berliinin muuri oli konkreettinen Euroopan kapitalistiseen länteen ja sosialistiseen itään jakanut linja. Rautaesiripun käsite oli keskeinen osa kylmän sodan sanastoa. Käsitteen otti käyttöön poliittisessa, sotilaallisessa ja ideologisessa merkityksessä Iso-Britannian entinen pääministeri Winston Churchill vuonna 1946. Churchill totesi rautaesiripun laskeneen idän ja lännen välille, kun Iosif Stalinin Neuvostoliitto erkaantui yhteistyöstä sodanaikaisten liittolaistensa kanssa ja Itä-Euroopan valtiot eristettiin lännestä Neuvostoliiton tiukkaan sosialistiseen ohjaukseen.

Venäjän uhkailu ydinaseilla herättää ahdistavia muistoja kylmän sodan kaudesta.

Kylmään sotaan liitettiin myös voimakkaasti ydinsodan uhka kahden suurvallan ja näiden asekilpavarustelun ympärillä. Vaikka ydinaseiden rajoittamiseen tähtäävissä sopimuksissa onkin tullut viime vuosina takapakkia, ydinsodan uhka oli usein yhdistetty kylmän sodan ja menneeseen aikakauteen. Venäjän uhkailu ydinaseilla herättää ahdistavia muistoja kylmän sodan kaudesta.

Ydinaseilla ei kylmän sodan aikana yleensä uhkailtu, vaikka Kuuban kriisi vuonna 1962 olikin äärimmäisen räjähdysherkkä tilanne. Ydinaseiden uhka ei realisoitunut sodaksi, vaikka olikin läsnä koko kylmän sodan kauden.

Myös reaktio uhkaan on samankaltainen. Lännen keskeisin tavoite on välttää suora sotilaallista yhteenottoa Naton ja Venäjän välillä, jotta voitaisiin välttää sodan laajentuminen ja mahdollinen eskaloituminen ydinsodaksi. Kylmän sodan aikana ydinaseiden luoma kauhun tasapaino oli jatkuvasti läsnä, mutta toisen maailmansodan tuhot kokeneet valtioiden johtajat halusivat välttää vääjäämättä ydinsodaksi eskaloituvaa uutta suursotaa.

Pakotteet ennen ja nyt

Lännen ja Venäjän välisen sotilaallisin konfliktin välttämiseksi Ukrainan kriisin yhteydessä taloudelliset pakotteet ovat nousseet keskeisiksi lännen toimiksi Venäjää vastaan. Toistaiseksi energia on jäänyt pakotteiden ulkopuolelle, mikä pakotteiden tehokkuuden näkökulmasta on ongelmallinen. Venäjän talous perustuu fossiilienergian eli öljyn ja maakaasun viennille, joiden avulla se on pystynyt luomaan vahvan riippuvuussuhteen monien eurooppalaisten valtioiden kanssa.

Energian tuonnin katkaiseminen Venäjältä on monille Euroopan maille mahdotonta nopealla aikataululla. Samaan aikaan energian viennistä tuleva raha on Venäjän sodankäynnille nykyisessä tilanteessa ensiarvoisen tärkeää. Fossiilienergiasta luopuminen onkin ollut mahdollista hahmottaa aidosti turvallisuuspoliittiseksi kysymykseksi Venäjän vastaisten pakotteiden myötä.

Energiariippuvaisuudesta hitaasta irtoamisesta huolimatta arvioiden mukaan talouspakotteet vaikuttavat kuitenkin pitkällä aikavälillä ja vaikuttavat laaja-alaisesti Venäjän talouteen.

Vastaavia ja samalla tavalla vaikuttavia talouspakotteita ei kylmän sodan aikana ollut. Sosialistisena valtiona Neuvostoliitto ei ollut samalla tavalla osa kansainvälisiä kauppaa ja markkinoita eikä Neuvostoliitossa toiminut ulkomaisia yrityksiä samassa merkityksessä kuin tänä päivänä. Kylmälle sodalle tyypillisiä pakotteita olivat vientikiellot. Verrattaessa nykytilanteeseen kiinnostava vientikielto kylmän sodan aikana liittyi teknologiaan, sillä se on keskeinen myös nykyisten talouspakotteiden listalla.

Talouspakotteet vaikuttavat pitkällä aikavälillä ja vaikuttavat laaja-alaisesti Venäjän talouteen.

Strategisen ja kaksoiskäyttöön soveltuvan eli sellaisen teknologian, joka on mahdollista muuntaa sotilaskäyttöön, sekä korkean teknologian rooli oli keskeinen kylmän sodan suurvalta-asetelmalle. Teknologisesti kehittyneempi länsi Yhdysvaltojen johdolla halusi pitää läntisen kehittyneen teknologian Neuvostoliiton ja sosialistisen leirin ulottumattomissa. Keskeinen keino oli Yhdysvaltojen hallinnoima ja vuonna 1949 käynnistetty korkean teknologian vientikielto, joka tunnetaan nimellä CoCom (engl. Coordination Committee). Vientikielto kohdistui Neuvostoliittoon, Itä-Euroopan sosialistiseen valtioihin ja Kiinan kansantasavaltaan.

CoCom vientikielto oli tiukka ja Yhdysvallat yritti kontrolloida sitä vaikeuttamalla vientikieltoa rikkoneita maita esimerkiksi estämällä komponenttien tuonnin Yhdysvalloista tai vaikeuttamalla kauppaa. Ongelmallista oli kuitenkin se, että kieltoihin liittyvät päätökset vaativat kaikkien CoCom-partnereiden yksimielisen päätöksen. Lännen kannalta CoCom oli tärkeä väline, sillä Neuvostoliitto oli toisen maailmansodan jälkeen pitkälti riippuvainen kehittyneestä läntisestä teknologiasta. Suurin syy tähän oli sotateollisen kompleksin eriytyminen siviilitaloudesta, suunnitelmatalous ja toimimaton sosialistinen työnjako.

Neuvostoliiton sotateollisuuteen liittyneiden ministeriöiden alaisten tutkimus- ja tuotantolaitosten muodostama sotateollinen kompleksi palveli Neuvostoliiton sotilaallista suurvalta-asemaa, joten sinne suunnattiin merkittävimmät investoinnit sekä korkeatasoisin osaaminen. Talouden kannalta keskeinen siviiliteollisuus jäi vaille investointeja, jolloin riippuvaisuus ulkopuolisesta teknologiasta nopeasti syveni.

Sosialistisen leirin muut valtiot eivät pystyneet tuottamaan tarvittavaa teknologiaa eikä Neuvostoliiton suunnitelmatalous tukenut innovaatioiden tuottamista. Nämä seikat yhdessä heikensivät merkittävästi Neuvostoliiton talouden pohjaa. Neuvostoliitto ei ollut kylmän sodan aikana taloudellinen suurvalta.

Lännen yhtenäisyys määrittää pakotteiden tehon

Huolimatta vientikiellosta Neuvostoliitto sai tarvitsemaansa teknologiaa, sillä Neuvostoliiton ja sosialistisen leirin markkinat nähtiin houkuttelevina ja monet CoCom-partnerit kuten Iso-Britannia, Ranska ja Länsi-Saksa kävivät mielellään teknologiakauppaa Neuvostoliiton kanssa. CoCom ei ollut aukoton eikä asenne yksimielisen kielteinen Neuvostoliittoa kohtaan. Suomi ei ollut mukana vientikiellossa, mutta pyrki kuitenkin seuraamaan CoComin ohjeita. Suomi vei Neuvostoliittoon erityisesti 1980-luvulla korkeaa teknologiaa, mutta yhteisymmärryksessä Yhdysvaltojen kanssa.

Teknologian siirtoa varten Neuvostoliitto rakensi kahdenvälisiin suhteisiin perustuneen keskittyneen tieteellis-teknisen yhteistyön järjestelmän, joka suurvaltatason ongelmat kiertäen mahdollisti yhteistyön idän ja lännen välillä erityisesti Euroopassa. Suomi oli tieteellis-teknisen yhteistyön edelläkävijä ja pääosa teknologiaviennistä Neuvostoliittoon tapahtui juuri tätä kautta.

Huolimatta aktiivisesta teknologian siirrosta – sekä laillisesta että laittomasta – Neuvostoliitto ei kyennyt tuottamaan siirrettyyn teknologiaan perustuvia omia innovaatioita ja siten vahvistamaan ja monipuolistamaan talouttaan. Talous yksipuolistui energian vientiin keskittyneeksi raaka-ainetaloudeksi.

Talouden yksipuolisuus ja omien innovaatioiden puute on edelleen Venäjän ongelma, mikä on tärkeä asia juuri talouspakotteiden tehokkuuden näkökulmasta. Ilman läntistä teknologiaa Venäjän teollisuus kärsii kenties pahemmin kuin kylmän sodan aikana. Teollisuustuotanto kärsii jo nyt koneiden ja komponenttien puutteesta.

On hyvin mahdollista, että juuri teknologian viennin kieltäminen Venäjälle osoittautuu poikkeuksellisen tärkeäksi ja jopa kylmän sodan aikaa tehokkaammaksi turvallisuuspolitiikan työvälineeksi.

Venäjän vastatoimena pakotteille kansallistamat länsimaiden omistamat leasing-lentokoneet lentävät aikansa, mutta varaosien ja huollon puute pakottavat koneet vääjäämättä maahan tavalla tai toisella.

Kylmän sodan leudoimpina aikoina 1960- ja 1970-luvuilla idän ja lännen vuorovaikutus oli aktiivista. Samaan aikaan kun konflikti ja vastakkainasettelu määrittivät maailmanpolitiikkaa, tietoa ja teknologiaa siirtyi monitasoisen yhteistyön myötä molempiin suuntiin. Nykytilanteessa vastaava vaikuttaa mahdottomalta – ainakin lähitulevaisuudessa.

Vaikka CoCom:in kaltaista kontrollijärjestelmää ei olekaan, lännen rintama on osoittautunut pakotteiden kannalta tiukan yhtenäiseksi. Se tosin vaatii tiukkaa ja yhtenäistä linjaa myös jatkossa. Venäjän kaasusta ja öljystä riippuvaiset Euroopan valtiot ovat kiireen vilkkaa hakemassa vaihtoehtoja nykyiselle Venäjän energialle. On hyvin mahdollista, että juuri teknologian viennin kieltäminen Venäjälle osoittautuu poikkeuksellisen tärkeäksi ja jopa kylmän sodan aikaa tehokkaammaksi turvallisuuspolitiikan työvälineeksi.

Vanhoille käsitteille uudet sisällöt

Ovatko kylmän sodan ja rautaesiripun käsitteet käyttökelpoisia kuvaamaan Ukrainan kriisin myötä syntynyttä tilannetta? Tänä päivänä Venäjällä on vain harvoja tukijoita, kun kylmän sodan aikana Neuvostoliiton toimilla oli sosialistisen leirin tuki, osin toki puna-armeijan pakottamana.

Nykyisessä tilanteessa monet ystävätkin, kuten esimerkiksi Kiina ja Intia, pitäytyvät antamasta suoraa tukea Venäjälle. Monella saattaa myös mieli muuttua sodan pitkittyessä ja Venäjän oman tilanteen vaikeutuessa.

Uuden kylmän sodan käsite kuvaa hyvin sotilaallisen aggression ja konfliktin vuoksi jakautunutta maailmaa, jossa vallitsee uudelleen ydinaseiden luoma uhka.

Selvää on, että Venäjän toimet ja retoriikka jakaa maailman. Tässä mielessä uuden kylmän sodan käsite kuvaa hyvin sotilaallisen aggression ja konfliktin vuoksi jakautunutta maailmaa, jossa vallitsee uudelleen ydinaseiden luoma uhka. Samankaltaisuudet eivät kuitenkaan takaa käsitteen suoraa käyttökelpoisuutta, vaan se on tarpeen päivittää kuvaamaan nykyistä tilannetta. Se tosin lienee mahdollista vasta sen jälkeen, kun kriisi on jollakin tavalla ratkaistu ja uusi maailmanjärjestys määritelty.

Rautaesiripun laskeutumisen metafora on Ukrainan presidentti Zelenskiyltä pragmaattista ja oivaltavaa retoriikkaa. Ottaen huomioon lännen tiukan yhtenäisen pakoterintaman, kylmän sodan aikainen rautaesiripun läpäisevä vuorovaikutus tuskin on mahdollista. Siksi olisi paikallaan päivittää myös rautaesiripun käsite. Lieneekö niin, että kylmän sodan aikaisen läpäisevän rautaesiripun sijaan läpäisemättömän rautaesiripun metaforan lanseeraajaksi päivittyy Volodymyr Zelenskiy?

Sari Autio-Sarasmo on yleisen historian dosentti (TaY) sekä Venäjän ja Euraasian tutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Kylmä sota, rautaesirippu ja Ukrainan sota ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2012 perustettiin Putinin määräyksellä silloin vähän huomiota saanut Venäjän sotahistoriallinen seura (ven. Rossiiskoe voenno-istoritsheskoe obshtshestvo, RVIO). Seura kuulostaa vähäpätöiseltä sotatoimien ja demokraattisten rakenteiden rapauttamisen rinnalla. Kyse ei kuitenkaan ole mistä tahansa seurasta, vaan Putinin historiapolitiikan ydintoimijasta, joka liittyy suoraan laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin ja pyrkimyksiin Venäjän sotatoimien oikeuttamiseksi.

Näennäisesti itsenäinen, mutta käytännössä valtiollinen seura on vuonna 2012 kulttuuriministerinä aloittaneen ja tammikuussa 2020 Putinin neuvonantajaksi siirtyneen Vladimir Medinskin ideoima ja ohjailema hanke. Sen lisäksi, että Medinski on vienyt Putinin näkemyksiä historiasta käytäntöön, hän on noussut merkittävään asemaan Putinin lähipiirissa. Viimeksi hänet nähtiin johtamassa Venäjän delegaatiota Ukrainan kanssa käydyissä aseleponeuvotteluissa Valko-Venäjällä 28.2.2022.

Pseudohistorioitsijan historiapolitiikka

Medinski on taustaltaan politiikan tutkija ja hän väitteli valtio-opista vuonna 1999. Valtio-opin sijaan häntä alkoi kiinnostaa historia. Vuonna 2011 hän väitteli historiasta Venäjän yhteiskunnallisessa yliopistossa, joka perustettiin vuonna 1991 jatkamaan aiemman Neuvostoliiton kommunistisen puolueen korkeakoulun työtä. Aiheena oli ”objektiivisuuden ongelmat Venäjän 1400-luvun puolivälistä 1600-luvulle ulottuvan historian kirjoittamisessa”.

Väitöskirjassaan hän hahmotteli tarpeen historialliselle seuralle, jonka avulla historia kirjoitettaisiin uudelleen ja poistettaisiin länsimaiden aiheuttamat vinoumat Venäjän historian tulkinnassa: ”Tarvitaan valtion historiallis-propagandistinen organisaatio. Sen tulisi tutkia ja säilöä historiallista perintöä, historiallista muistia ja historiallista propagandaa. Näkemykseni mukaan tämän organisaation tulisi ratkaista vastapropagandaan liittyviä asioita.” Tuo organisaatio, eli RVIO, perustettiinkin heti kun Medinski nostettiin kulttuuriministeriksi. Sotahistoriallisesta seurasta tuli Medinskin keskeinen työväline.

Medinskin aiemmat väitöskirjat vuosilta 1997 ja 1999 osoitettiin pitkälti plagiaateiksi vuonna 2014. Myös historian väitöskirja joutui kritiikin kohteeksi. Vuonna 2017 sen otti käsittelyyn Venäjän korkeimpia akateemisia tutkintoja valvovan elimen (VAK) asiantuntijapaneeli, joka vaati Medinskin tohtorintutkinnon perumista. Asiantuntijapaneeli katsoi, ettei Medinskin väitöskirja täyttänyt akateemisen tutkimuksen tunnusmerkkejä. Historiantutkimuksen sijaan väitöskirjan keskeinen tavoite oli osoittaa, miten lännessä vääristellään tarkoituksenmukaisesti Venäjän historiaa, mutta väitettä ei perusteltu tieteellisesti.

Väitöskohu kertoo kahdesta tärkeästä ilmiöstä historiapolitiikan osalta. Ensinnäkin tiede on toisarvoista, kun kyse on valtiollisesti merkittävistä tavoitteista. Toinen tärkeä merkitys tohtorinarvolle on julkisuuskuva.

Laajaa julkisuutta saaneen kohun aikana Medinski kieltäytyi kommentoimasta asiaa. Hän tuli julkisuuteen vasta, kun VAK äänesti tohtorintutkinnon perumisesta. Siihen mennessä Medinski oli kerännyt riittävästi ääniä asiantuntijapaneelin lausunnon kumoamiseksi. Mukana äänestyksessä oli useita Putinin hallinnon poliitikkoja.

Väitöskohu kertoo kahdesta tärkeästä ilmiöstä historiapolitiikan osalta. Ensinnäkin tiede on toisarvoista, kun kyse on valtiollisesti merkittävistä tavoitteista. Toinen tärkeä merkitys tohtorinarvolle on julkisuuskuva. Medinski alleviivaa jatkuvasti lausunnoissaan edustamansa seuran tieteellisyyttä sen historiallisen asiantuntemuksen takeena. Vaikka todellisuudessa yhdistyksellä on hyvin vähän tekemistä historiantutkimuksen kanssa, mielikuvan säilyttäminen on tärkeää uskottavuuden ylläpitämiseksi.

RVIO:n kohdalla tarkoitushakuisuus on aivan omaa luokkaansa, sillä sen julkilausuttuna tavoitteena on patrioottinen kasvatus. Erityisesti mainitaan nuorison rakkauden lisääminen isänmaata kohtaan ja Venäjän asevoimien kunnioituksen lisääminen. Myös venäläisten laajempi sotilaallis-patrioottinen kasvatus mainitaan.

Seura on edistänyt tavoitteitaan pystyttämällä muistomerkkejä ympäri Venäjää, erityisesti sotilasjohtajille ja keskeisille taistelupaikoille. RVIO on myös aktiivinen toimija hallinnon kulisseissa: sen isommissa tilaisuuksissa on paikalla usein Putin ja tämän lähipiiriä, kuten Venäjän ortodoksisen kirkon konservatiivisiiven johtohahmoja ja oligarkkeja.

Seura on vaikuttanut suoraan myös esimerkiksi Venäjän historianopetuksen uudistamiseen, muun muassa lisäämällä sotahistorian opetusta ja poistamalla ”eurosentrisyyttä”. Medinski on myös tuore oppikirjailija 1900-lukua käsittelevän historian oppikirjan osalta. Tarkemmin katsottuna seuran toiminta näyttäytyykin osana laajempaa pyrkimystä kirjoittaa Venäjän historia uudelleen Putinin politiikkaa palvelemaan.

RVIO:n tavoitteet ovat olleet täysin yhteneväiset Putinin tavoitteiden kanssa: sananvapautta on rajoitettu, keskeisiä medioita otettu valtion hallintaan tai niiden toiminta on ajettu alas ja venäläis-patrioottisen kasvatuksen merkitystä on korostettu. Erityisen tärkeänä seura pitää Venäjän sotilaskunnian korostamista, menestyksekkäiden sotien nostamista esille ja Venäjän suurten johtajien saavutusten alleviivaamista. Jopa neuvostodiktaattori Josif Stalinin mainetta on ryhdytty palauttamaan.

Rahan jäljet

Hieman ennen sotatoimien alkamista Venäjän sananvapauden viimeisen lipunkantajan, Novaja Gazetan toimittaja Olesya Pavlenko julkaisi laajan tutkimuksensa RVIO:n rahoituksesta sen perustamisesta lähtien. Artikkelin mukaan seuralle myönnettiin vuosien 2013–2021 aikana valtion rahaa ainakin 3,5 miljardia ruplaa, jonka lisäksi noin 2,3 miljardia yksityisinä lahjoituksina. Sotatoimia edeltävän ajan muuntokurssilla puhutaan yli 150 miljoonasta eurosta.

Määrä on seuralle valtava ja suomalaistenkin tiedelaitosten budjetit kalpenevat summan rinnalla. Todellisen summan Pavlenko arvioi paljon korkeammaksi, koska tämä summa rakentui vain avoimesti saatavan aineiston pohjalta. Tärkein seuran tukija on ollut kulttuuriministeriö, jota seuran perustaja Medinski johti samanaikaisesti.

Rahaa RVIO on käyttänyt muistomerkkien ohella erityisesti lasten ja nuorten patrioottisten leirien järjestämiseen. Yksityiskohtaista tietoa näistä leireistä on vaikea saada, mutta leirien nimet, kuten ”Partisaanikunnian polut” ja ”Isänmaan soturit” kertovat toiminnan fokuksesta. Useiden viikkojen mittaisilla leireillä pukeudutaan tyypillisesti armeijan maastoasuihin, eri aselajien joukkoja käy esittäytymässä, leireille tuodaan sotaveteraaneja ja harjoitellaan eri aseiden käyttöä.

Suomalaistenkin tiedelaitosten budjetit kalpenevat Venäjän sotahistorialliselle seuralle annetun summan rinnalla.

Osa leireistä on järjestetty miehitetyllä Krimillä. Leirien ohella RVIO on järjestänyt myös luokkaretkiä sotilaskunnian kannalta keskeisillä paikoille.

Tutkimusta tärkeämpää seuralle on sen näkemysten tehokas levittäminen. Seura ei tee tutkimusta, mutta se julkaisee kirjoja erityisesti sotahistoriallisista aiheista ja hankkii julkaisuille merkittävää julkisuutta. Medinski on lisäksi osallistunut uusimman venäläisen historian oppikirjan kirjoittamiseen.

RVIO toimii myös eri elokuvaprojektien neuvonantajana. RVIO:n julkaisemia kirjoja on kirjoittanut varsin sekalainen seurakunta, joista vain osa on edes nimellisesti historiantutkijoita. Mukana on erittäin kiistanalaisia henkilöitä, kuten poliitikko Zahar Prilepin, joka on Donetskin kansantasavallan vapaaehtoispataljoonan puuhamiehiä. Prilepin tunnetaan liberalismin kriitikkona, joka johtaa ”totuuden puolesta” nimistä puoluetta.

Muistomerkkejä sotureille – ja aseille

Muistomerkkien pystyttäminen on seuran näkyvimpiä toimintamuotoja. Muistomerkkejä on 10 vuoden aikana noussut noin 250 eri puolille Venäjää. Muutamat hankkeista ovat kokoluokaltaan huomattavia. Pavlenkon tutkimus osoittaa, että vaikka RVIO korostaa hankkeiden olleen tyypillisesti yksityisesti rahoitettuja, lahjoitukset eivät käytännössä ole riittäneet, vaan takana on ollut huomattava määrä valtion rahaa.

Eri monumenttien vihkimisten saama mediahuomio myös kertoo seuran tärkeästä poliittisesta asemasta. Moskovan Poklonnaja-mäellä vihittiin vuonna 2014 monumentti IMS venäläissankareille. Paikalla vihkimisessä olivat Putin, puolustusministeri Sergei Shoigu ja Moskovan pormestari Sergei Sobjanin, mutta myös venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirill. Kirkon ja Putinin politiikan liitto onkin yksi piirteistä, joka heijastuu myös RVIO:n toimintaan. Monumentit pyhittääkin poikkeuksetta kirkon merkittävä edustaja.

Räikein RVIO:n muistomerkkihankkeista lienee Mihail Kalashnikovin, kuuluisan asesuunnittelijan patsas Moskovassa vuodelta 2017. Vihkimisen yhteydessä Medinski totesi Kalashnikovin, viitaten tämän kehittämään rynnäkkökivääriin AK-47:ään, olevan ”todellinen Venäjän kulttuuribrändi”. Äärikonservatiivinen pappi ja mediapersoona Vsevolod Tshaplin puolestaan totesi, että ”Kalashnikovilla olleen moraalisia epäilyksiä luomuksestaan, mutta kirkko hälvensi nämä huolet. Meidän aseemme ovat pyhiä.” Kalashnikov oli ennen kuolemaansa (2013) ollut yhteydessä patriarkka Kirilliin kokemastaan henkisestä pahoinvoinnista aseensa aiheuttaman tuhon suhteen.

Vihkimisen yhteydessä Medinski totesi Kalashnikovin, viitaten tämän kehittämään rynnäkkökivääriin AK-47:ään, olevan ”todellinen Venäjän kulttuuribrändi”.

Samalla muistomerkki siunattiin myös ortodoksisen kirkon toimesta.  AK-47 on maailman suosituin ase, jonka surmaamaksi joutuu vuosittain arviolta 250.000 ihmistä. Aseen merkitys 1900-luvun jälkipuoliskolla on kieltämättä suuri, mutta sen nostaminen maan kulttuuribrändiksi ja siunaaminen kirkon toimesta on varsin groteskia historiapolitiikkaa.

Vaikka toisen maailmansodan merkitys Putinin Venäjän historiapolitiikassa on keskeinen, mallia on haettu myös kauempaa historiasta. Hyvä esimerkki on Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski ja tämän saavuttama voitto saksalaisesta ritarikunnasta nykyisten Viron ja Venäjän rajalla vuona 1242. Nevski oli tärkeä hahmo jo keisarillisella Venäjällä, mutta sopi huonosti vallankumoukselliseen Neuvostoliittoon.

Nevskin nosti uudelleen esille Stalin, ja erityisen hyvin Nevski sopi esikuvaksi Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Neuvostoliitossa perustettiin Nevskin nimeä kantava ritarikunta, joka toimii edelleen. Sen nykyaikaisiin vastaanottajiin kuuluvat Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukashenka, patriarkka Kirill, oligarkki Oleg Deripaska ja kansallismielinen venäläispoliitikko Vladimir Zhirinovski.

Nevskin saavuttamalle voitolle pystytettiin RVIO:n toimesta huomattavan kokoinen muistomerkki syksyllä 2021 täydentämään aiemmin valmistunutta museota, jossa muistellaan ”taistelua jäällä”, eli vuoden 1242 voittoa saksalaisesta ritarikunnasta.

Moniäänisyyden vaientaminen

Oman historianarratiivin vahvistamisen ohella sekä RVIO:n että laajemmin Putinin historiapolitiikan tehtävänä on ollut tehdä pesäeroa länsimaihin. Totuuden ja objektiivisuuden korostamisen ohella on rakennettu kuvaa länsimaisista tulkinnoista propagandana ja valheina.

Venäläiset ammattihistorioitsijat pitkälti jakavat muun maailman tavoin näkemyksen historiasta tulkinnallisena tieteenä, katsoen näkökulman määrittävän vahvasti asioiden tulkintaa. Putin ja Medinski sen sijaan korostavat mustavalkoista historiakäsitystä. Erityisen akuutiksi ongelmaksi tämän tekee moniäänisyyden vaientaminen.

Ulkomaisten tulkintojen leimaaminen valheelliseksi on vakavaa, mutta moniäänisyyden vaientaminen Venäjän sisällä vielä mittavampi ongelma. Erityisen selkeästi tämä näkyy toisen seuran, Memorialin ahdingossa. Memorial on – tai oli – Venäjän vanhin ihmisoikeusjärjestö.

Erityisen merkittävä historiapoliittinen rooli Memorialilla oli Stalinin aikaisten vainojen tutkimuksessa. Järjestö kokosi nimilistoja vainojen uhreista, etsi teloituspaikkoja ja pystytti muistomerkkejä. Memorial oli kohdannut ongelmia ja häirintää aiemminkin, mutta vaikeudet pahenivat merkittävästi vuoden 2012 jälkeen.

Järjestöä syytettiin ulkomaiden agentiksi ja se lakkautettiin korkeimman oikeuden päätöksellä joulukuussa 2021. Lakkauttamispäätöksessä Memorialin todettiin ”luoneen väärää mielikuvaa Neuvostoliitosta terroristivaltiona” ja ”tahranneen kunniakasta neuvostomenneisyyttä, luultavasti rahaa vastaan”.

Historiapolitiikka isovenäläisyyden palveluksessa

Memorialin vaikeuksien kasvu, sananvapauden kiihtyvä rajoittaminen, Stalinin vähittäinen maineenpalautus, patriotismin korostaminen ja Venäjän sotahistoriallisen seuran perustaminen osuvat kaikki vuoteen 2012, jolloin Putin nousi uudelleen presidentiksi. Medinski nostettiin toteuttamaan historiapoliittisia uudistuksia, joiden tavoitteena oli vahvistaa patriotismia, tukea Venäjän asevoimien kunnianpalautusta ja luoda Venäjälle yksi ”oikea” narratiivi.

Toiminta on Putinin näkökulmasta vielä selkeästi kesken. Heinäkuussa 2021 Putin perusti valtiollisen historiakasvatuksen komission, jota johtamaan Medinski asetettiin. Komission tehtävänä on historiapolitiikan johtaminen ja historianhallinta ja Venäjälle haitallisia historian väärentämisyrityksiä vastaan taistelu. Jäseniä komissiossa on turvallisuuspalvelusta, oikeuslaitoksesta, sisäministeriöstä, puolustusministeriöstä ja muun muassa presidentinhallinnosta. Komission on entistä helpompi Putinin historiantulkinnoista eriäviin näkemyksiin.

Putinin Venäjän esimerkki osoittaa, että historian poliittiseen käyttöön sisältyy huomattavia vaaroja.

Venäjä on perustellut helmikuussa 2022 laajamittaista hyökkäystään Ukrainaan historian avulla. Ukraina on pyritty osoittamaan osaksi Venäjää ja maan eri osien kuulumista Venäjään historiallisin perustein. Ukrainan äärioikeiston kokoa ja merkitystä on liioiteltu ja pyritty osoittamaan Ukrainan venäjänkielisen väestön olevan vaarassa kuin toisen maailmansodan vuosina.

Krimistä Venäjä taas on nostanut esille sen olleen aina venäläisenemmistöinen ja venäjänkielinen alue. Sellainen siitä tuli kuitenkin vasta kun Stalin siirsi valtaosan Krimin tataareista vankileireille 1930-luvulla. Sitä ennen Krimillä asui myös merkittävä määrä kreikkalaisia, joita Venäjä siirsi 1700-luvun lopulla muualle Mustan meren alueelle, muun muassa Mariupoliin.

Putinin Venäjän esimerkki osoittaa, että historian poliittiseen käyttöön sisältyy huomattavia vaaroja. Vaarasta tulee erityisen suuri, jos moniäänisyys vaiennetaan, sananvapautta rajoitetaan ja eristetään tieteellinen historiantutkimus muusta yhteiskunnasta. Vapaa, moniääninen historianopetus on paras tapa tukea demokratian kehitystä. Tätä tavoiteltiin myös Venäjällä, kunnes Medinski ja Putin käänsivät kurssin takaisin kohti yksiäänistä ja isovenäläistä narratiivia.

Simo Mikkonen on yliopistotutkija ja Venäjän historian dosentti Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Putinin sotaisa historiapolitiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on muuttamassa kylmän sodan jälkeistä turvallisuusjärjestystä. Se vaikuttaa olennaisesti myös Suomeen, jonka on etsittävä paikkansa uudenlaisessa Euroopassa. Samansuuntaisessa tilanteessa Suomi oli kolmekymmentä vuotta sitten, kun kylmä sota päättyi ja Neuvostoliitto hajosi.

Suomen asema oli ainutkertainen kylmän sodan maailmassa. Suomesta ei tullut kansandemokratiaa, mutta se ei ollut osa länttäkään. Suomi kuului Neuvostoliiton etu- ja vaikutuspiiriin. Suomen idänsuhteiden ja laajemmin koko maan ulko- ja turvallisuuspolitiikan kulmakiveksi muodostui vuonna 1948 solmittu sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta, eli YYA-sopimus.

Suomen asema oli ainutkertainen kylmän sodan maailmassa.

YYA-sopimuksen päämerkitys oli Neuvostoliitolle annetuissa turvallisuustakeissa, jotka Suomi katsoi itänaapurin legitiimien etujen vaatimiksi. Niiden uskottiin myös edistävän Suomen säilymistä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Toisaalta YYA-sopimus rajoitti Suomen toimintamahdollisuuksia lännen suunnalla ja antoi Neuvostoliitolle mahdollisuuksia puuttua Suomen sisäisiin asioihin. Tätä ilmiötä on usein kuvattu suomettumisena, joka on ollut alkuvuonna 2022 paljon keskusteluissa.

Operaatio Pax

Kylmän sodan päätösvuosiin asti Suomessa vallitsi varsin yhdenmukainen käsitys idänsuhteista. Katsottiin, että Suomen tuli jatkaa entisellä linjalla ainakin niin kauan kuin kansainvälinen tilanne oli murroksessa. Neuvostoliiton turvallisuustarpeita tuli kunnioittaa ja pidättyä käyttämästä hyväksi itänaapurin heikkouden tilaa. YYA-sopimuksesta irti kiirehtimisen nähtiin liittävän Suomen väärään seuraan, Itä-Euroopan maiden joukkoon.

Merkittävä askel Suomen irrottamisessa Neuvostoliiton vaikutuspiiristä otettiin syksyllä 1990, jolloin presidentti Mauno Koivisto ilmoitti yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen sotilasartiklojen ja YYA-sopimuksen Saksa-viittauksen menettäneen merkityksensä. Uudelleentulkintojen taustalla oli Saksojen yhdistymisprosessi ja suvereniteetin palautuminen.

Suomen päätös tuli monelle yllätyksenä, olihan YYA-sopimusta ja Pariisin rauhansopimusta totuttu pitämään ulkopolitiikan kulmakivinä, jotka määrittelivät Suomen kansainvälisen aseman. Rauhansopimuksen sotilasartiklojen ja YYA-sopimuksen uudelleentulkintaa eli Operaatio Paxiksi kutsuttua hanketta oli keväästä 1990 asti valmisteltu ulko- ja puolustusministeriöiden virkamiesjohdon ja poliittisten päättäjien piirissä. Ulkopoliittisessa johdossa katsottiin, että Saksojen yhdistymisen myötä Suomenkin olisi irtauduttava suvereniteettiaan rajoittavista rauhansopimuksen sotilasmääräyksistä.

Operaatio Paxia on pidetty irtiottona Suomen ulkopolitiikan perinteisestä varovaisuuslinjasta.

Moskovassa ja Lontoossa ei nielty Suomen päätöstä pureksimatta.

Ainutlaatuista oli tyyli, miten päätös tehtiin. Suomi sivuutti rauhansopimuksessa määritellyt menettelytavat sotilaallisten rajoitusten muuttamiseksi ja vain ilmoitti päätöksensä sopimuksen valvonnasta vastanneille Neuvostoliitolle ja Isolle-Britannialle. Aiemmin Suomi oli pyrkinyt väljentämään rajoituksia yhteisillä tulkinnoilla näiden kanssa.

Moskovassa ja Lontoossa ei nielty Suomen päätöstä pureksimatta. Neuvostoliiton ulkoministeriö esitti ensin Suomen ja Neuvostoliiton välisiä neuvotteluja, joissa sovittaisiin Suomen puolustusvoimien määrävahvuuksista. Kun suomalaiset eivät tähän suostuneet, Neuvostoliitto antoi virallisen nootin Suomelle marraskuussa 1990. Mutta ulkopoliittinen johto ei päätöstään pyörtänyt, vaan päättäväisesti toisti vastausnootissaan hallituksen 21. syyskuuta tekemän rauhansopimuspäätöksen sisällön.

Operaatio Pax vahvisti Suomen kansainvälistä asemaa ja toimintavapautta, mutta ei merkinnyt ulkopoliittista täyskäännöstä. Euroopan muutokset avasivat uusia mahdollisuuksia, mutta sisälsivät myös riskejä. Epävarmuutta loivat ennen kaikkea kysymykset Neuvostoliiton uudistuspolitiikan jatkuvuudesta. Vaikka itänaapurin tulevaisuus ei ollutkaan suomalaisten käsissä, Suomen itsensä tuli välttää toimia, jotka voisivat vaikeuttaa presidentti Mihail Gorbatšovin tavoitteita uudistaa neuvostoyhteiskuntaa ja yhteistyöpyrkimyksiä lännen kanssa.

Idänsuhteet mullistuvat

Itä-Euroopan vallankumoukset antoivat lisää polttoainetta kansallisiin liikkeisiin Neuvostoliitossa. Presidentti Koivisto ei hyväksynyt julkista poliittista tukea Viron ja muiden Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksille. Hän näytti kuitenkin vihreää valoa käytännön tuen antamiseen.

Presidentti ei myöskään suitsinut ulkoministeriötä, joka alkoi vuoden 1990 aikana luoda yhteyksiä liittovaltiosta irtautumaan pyrkineeseen Venäjään. Tämä siitä huolimatta, että Koivisto suhtautui kriittisesti presidentti Boris Jeltsiniin ja epäili tämän kykyä ohjata tilannetta Venäjällä vakaaseen suuntaan. Jeltsinillä oli voimanaan suuri kansansuosio, mutta häneltä puuttui varsinainen toimivalta. Itänaapurin perinteiset valtakeskukset kommunistinen puolue, asevoimat ja turvallisuuselimet kuuluivat Gorbatšovin johtaman keskusvallan piiriin.

Suomen kaksitasoisen ulkopolitiikan lähtökohtana oli, että suhteiden rakentaminen neuvostotasavaltoihin ei saanut vahingoittaa Suomen suhteita Neuvostoliittoon. Suomalaisten suhtautumista Jeltsiniin väritti sama huoli kuin muuallakin lännessä, pelko Neuvostoliiton luisumisesta kohti kaaosta, jopa sisällissotaa.

Neuvostoliiton kriisi huipentui elokuun 1991 epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen. Kovan linjan kommunistien tarkoituksena oli pysäyttää Neuvostoliiton hajoamiskehitys, mutta he vain onnistuivat vauhdittamaan sitä. Vallankaappareita vastustanut Jeltsin nosti itsensä johtavaksi hahmoksi, jonka varjoon Neuvostoliiton presidentti Gorbatšov oli väistämättä jäämässä.

Suomalaisten suhtautumista Jeltsiniin väritti sama huoli kuin muuallakin lännessä, pelko Neuvostoliiton luisumisesta kohti kaaosta, jopa sisällissotaa.

Uudessa tilanteessa ulkopoliittinen johto ei jäänyt odottelemaan Neuvostoliiton kantaa balttien itsenäisyydelle, vaan Venäjän tunnustuksella oli ratkaiseva merkitys. Samalla kun useimmat Suomen viiteryhmämaat olivat palauttaneet diplomaattisuhteet Baltian maihin, nousi Neuvostoliiton tunnustuksen odottelemista tärkeämmäksi päästä mukaan länsimaiden ketjuun.

Baltian politiikan täyskäännös oli alkusoittoa Suomen idänsuhteiden laajemmalle muutokselle. Muutama viikko Moskovan vallankaappausyrityksen jälkeen presidentti Koivisto välitti Gorbatšoville viestin, että Suomi oli valmis aloittamaan neuvottelut YYA-sopimuksen uudistamisesta. Samoihin aikoihin Suomi käynnisti sopimusneuvottelut Venäjän kanssa.

Suomalaisneuvottelijat pyrkivät välttämään sekaantumasta Venäjän ja Neuvostoliiton kilpailuasetelmaan.  Helsingissä lähdettiin kuitenkin siitä, että itsemääräämistään vahvistaneella Venäjällä oli käytännössä veto-oikeus Neuvostoliiton neuvottelulinjaan.

Suomi astuu kohti länttä

Joulupäivänä 1991 presidentti Gorbatšov ilmoitti eroavansa virastaan. Allekirjoittamaton sopimus Suomen kanssa raukesi Neuvostoliiton olemassaolon lakkaamisen myötä, mutta Venäjä otti sopimushankkeen omakseen. YYA-sopimuksen korvannut Suomen ja Venäjän välinen sopimus vastasi sisällöltään Venäjän uusia sopimussuhteita muiden Euroopan maiden kanssa. Se ei sisältänyt kahdenkeskisiä sotilasartikloja, ei avunanto-sitoumuksia eikä muita poliittisia kiristysruuveja. Uusi sopimus pani pisteen erikoissuhteelle, joka oli rajoittanut Suomen ulkopoliittista liikkumavapautta ja sitonut maan itänaapurin vaikutuspiiriin.

Samaan aikaan kun Suomi loi suhteensa Venäjään uudelle pohjalle, Suomen Eurooppa-politiikka muutti suuntaa. Suomelle idänsuhteet olivat ensisijainen kriteeri pohdittaessa länsi-integraatiota. Jäsenyyttä Euroopan yhteisössä, eli nykyisessä Euroopan unionissa, ei pidetty mahdollisena, mikäli Suomi olisi menettänyt itsenäisen päätösvallan suhteessa Neuvostoliittoon. Kylmän sodan aikana mieliin piintynyt käsitys idän ja lännen vastakohtaisuudesta Suomen aseman määräävänä tekijänä hallitsi ulkopoliittisen eliitin valtavirran ajattelua.

Suomen liikkumavaraa Eurooppa-politiikassa kasvatti epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeinen kehitys Neuvostoliitossa. Presidentti Koivisto halusi yhä pitää integraatiopolitiikan vaihtoehdot avoimina ja odottaa tilanteen selkiintymistä. Hän antoi kuitenkin hallitukselle luvan käynnistää selvitystyön EY-jäsenyyden eduista ja haitoista. Joulukuun 1991 alussa pidetyssä Maastrichtin huippukokouksessa päästiin sopuun Euroopan yhdentymisen tavoitteista ja suuntaviivoista. Kokouksessa tehtiin päätös oven aukaisemisesta uusille jäsenille. Suomi uhkasi pudota väärään viiteryhmään, kun Ruotsi ja Itävalta olivat hakemassa EY:n jäsenyyteen.

Uusi sopimus pani pisteen erikoissuhteelle, joka oli rajoittanut Suomen ulkopoliittista liikkumavapautta ja sitonut maan itänaapurin vaikutuspiiriin.

Koivisto päätti kantansa vuodenvaihteessa 1991–1992, mutta ilmoitti asiasta vasta helmikuun 1992 valtiopäivien avajaisissa. Suomi jätti jäsenhakemuksen Euroopan yhteisöön maaliskuussa. Suomi sitoutui varauksetta EY:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja mahdollisen puolustuspolitiikan kehittämiseen. Tämä merkitsi suunnanmuutosta aikaisempaa puolueettomuutta ja idänsuhteiden itsemääräämisoikeutta korostaneeseen linjaan.

Ulkopolitiikan kurssinmuutosta helpotti, että Suomen läntinen suuntaus näytti sopivan hyvin yhteen Venäjän omien pyrkimysten kanssa. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Suomella oli ensimmäisen kerran naapurina Venäjä, joka hyväksyi demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien periaatteet ja pyrki niiden toteuttamiseen. Venäjän ulkopolitiikkaa leimasi yhteistyöhalukkuus Euroopan ja Yhdysvaltain kanssa. Lännessä puolestaan pidettiin tärkeänä, että Venäjä ei eristyisi kansainvälisestä poliittisesta ja taloudellisesta kanssakäymisestä.

Vanhan loppu, uuden alku

Venäjän sisäistä kehitystä oli kuitenkin vaikea ennakoida. Monet Suomessa – ja muuallakin – varoivat todellisuuden ja toiveiden sekoittumista, presidentti J.K. Paasikiveä lainaten. Keväällä 1992 Moskovan-suurlähettiläs Heikki Talvitie kirjoitti: ”Venäjällä on nyt siniset silmät. Suurvallan olemus on silti jäljellä eikä sitä pidä unohtaa vaikka yhteistyölle Länsi-Euroopan kanssa onkin nyt edellytyksiä enemmän kuin koskaan Venäjän tuhatvuotisessa historiassa.”

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin Suomessa ajateltiin, että oli omien intressien mukaista edelleen harjoittaa itänaapurin turvallisuustarpeita myötäilevää ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Suomi säilytti itsenäisen puolustuksen ja sotilaallisen liittoutumattomuuden eli puolueettomuuden niin sanotun kovan ytimen.

Suomen aseman muutoksessa on ollut tyypillistä, että vuosikymmenten mittaista stabiliteettia seuraa lyhyt päätösten kausi, jonka aikana palaset asettuvat uuteen asentoon.

Kylmän sodan päättyessä Suomen ulkopolitiikassa tapahtui perustavanlaatuinen muutos, joka oli ajallisesti lyhyt mutta intensiteetiltään kiivas prosessi. Suomen aseman muutoksessa on ollut tyypillistä, että vuosikymmenten mittaista stabiliteettia seuraa lyhyt päätösten kausi, jonka aikana palaset asettuvat uuteen asentoon.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 on nostanut Suomen ulkopoliittiset linjanvedot jälleen pöydälle. Poliittiset päättäjät korostavat kärsivällisyyden merkitystä liikkuvassa tilanteessa. Presidentti Sauli Niinistön mukaan ”nopearytmisessä maailmassa on entistäkin arvokkaampaa tietää, milloin kiiruhtaa, milloin malttaa”. Lähihistoria osoittaa, että suuret ratkaisut voivat viime kädessä syntyä aika rytinällä.

VTT Juha-Matti Ritvanen on tutkijatohtori Suomen Akatemian rahoittamassa BALTRANS-hankkeessa. Hänen tutkimuksensa käsittelee Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kylmän sodan jälkeisessä turvallisuusjärjestelmässä.

Julkaisu Kylmän sodan päätös haastoi Suomen ulkopolitiikan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun Suomea alettiin laittaa järjestykseen toisen maailmansodan jäljiltä syksyllä 1944, Helsingin hotelli Tornin miehitti suurimmaksi osaksi neuvostoliittolaisista koostunut, lähes 300-jäseninen Liittoutuneiden valvontakomissio. Joulukuussa 1945 Helsinkiin saapui diplomaattistatuksella elokuvaohjaaja Pavel Petrov-Bytov, joka hahmotteli suuntaviivat Sovexportfilmin toiminnalle Suomessa. Maa edusti länttä ja saattoi toimia koekenttänä sille, miten elokuvat saataisiin leviämään koko läntiseen maailmaan. Avain oli saksalaisen omaisuuden pakkosiirto Neuvostoliiton hallintaan ja yhteistyö suomalaisten kanssa.

Suomi edusti länttä ja saattoi toimia koekenttänä sille, miten elokuvat saataisiin leviämään koko läntiseen maailmaan.

Petrov-Bytov raportoi edistymisestään Moskovaan Sovexportfilmin johtajalle P. G. Brigadnoville kirjeissä, joita säilytetään Venäjän valtion kirjallisuuden ja taiteen arkistossa. Kirjeet avaavat näkymän Sovexportfilmin toimintaan heti sodan jälkeen, ja yhdessä muun arkistoaineiston kanssa ne muodostavat aikaisempaa tarkemman kuvan yhteistyökäytännöistä aina 1980-luvulle asti.

Yhteyksien ja omaisuuden uudelleenjärjestelyä

Helmikuussa 1946 kirjoitetun kirjeen mukaan Petrov-Bytoviin otti yhteyttä ”elokuvaohjaaja Limminen Suomi-Filmistä” ja ehdotti, että Suomi-Filmi voisi ”työstää” (ven. obrabatyvat) neuvostoelokuvia vastineeksi siitä, että he saisivat ostaa Neuvostoliitosta raakafilmiä ja kemikaaleja.

Toisessa, maaliskuussa 1946 päivätyssä kirjeessä Petrov-Bytov kertoo edelleen seuraavaa: ”Suomalainen elokuvaohjaaja herra Lemminen tiedustelee mahdollisuudesta ostaa filmiä Neuvostoliitosta. En luvannut mitään, mutta pyysin häntä toimittamaan käsikirjoituksen minun ja Kinokomitean tutustua, jotta voisimme tehdä päätöksen filmimateriaalin myymisestä.”

Kirjeissä mainittu tiedustelu on ymmärrettävä, sillä 1940-luvun lopun Suomessa oli pula raakafilmistä; sitä tarvittiin sekä elokuvien kuvaamiseen että ulkomaisten elokuvien kopiointiin Suomen levitystä varten. Aikaisemmin raakafilmiä oli ostettu Yhdysvaltojen ohella Saksasta. Sodan liittolaisesta oli sanouduttu irti, ja Liittoutuneiden valvomassa Suomessa kaikki saksalainen tai saksalaiseksi arvioitu omaisuus määrättiin luovutettavaksi Neuvostoliitolle.

Saksalainen elokuvateollisuus oli ollut natsien arvokas propagandaväline, mutta sodan jälkeen se oli mahdollista valjastaa Neuvostoliiton käyttöön.

Saksalaismielinen Adams-Filmi oli menettänyt teatterinsa Glorian Veli Paasikiven Continental Filmille vuonna 1945. Paasikivi oli venäläisten yhteistyökumppani, joka levitti sovitusti neuvostoelokuvia Suomessa 1940-luvun alkupuoliskon.

Kosmos-Filmi, Pietarista Suomeen viimeistään vuonna 1920 emigroituneen Gustaf Molinin perustama yhtiö Capitol-elokuvateattereineen, päätyi valvontakomission toimenpiteellä Sovexportfilmin haltuun sillä verukkeella, että Molinin leski Larissa, Ruotsin kansalainen, oli mennyt saksalaisen kanssa naimisiin.

Saksalainen elokuvateollisuus oli ollut natsien arvokas propagandaväline, mutta sodan jälkeen se oli mahdollista valjastaa Neuvostoliiton käyttöön. Sovexportfilmin Suomen-edustusto oli toimintavalmiina marraskuussa 1946. Elokuvien vuokraamisesta huolehti Kosmos-Filmi.

Tarvittavat suhteet

Petrov-Bytovin kirjeissä esiintynyt ”Suomi-Filmin ohjaaja Limminen” tai ”herra Lemminen” voisi hyvällä todennäköisyydellä olla Hannu Leminen, joka oli työskennellyt Suomi-Filmissä studiopäällikkönä ja päälavastajana vuosina 1937–1940, minkä jälkeen 1940–1947 Suomen Filmiteollisuuden studiopäällikkönä ja ohjaajana. Käytännössä kyseessä tuskin voi olla kukaan muu, ellei joku ole esiintynyt väärällä nimellä.

Toivo Särkän luotsaama Suomen Filmiteollisuus meni – ja menee yhä – helposti sekaisin lähes saman nimisen Risto Orkon vuodesta 1945 johtaman Suomi-Filmin kanssa. Suomen Filmiteollisuudesta käytetään lyhennettä SF, joka oli yhtiön tunnuksessakin. Nämä studiot hallitsivat suomalaista elokuvatuotantoa koko 1940-luvun.

Risto Orko oli tunnettu hyvinkin saksalaismielisenä, mutta sodan jälkeisessä Suomessa yhteistyö Neuvostoliiton kanssa oli ainoa vaihtoehto. Orko oli vieraillut jo vuoden 1935 ensimmäisillä Moskovan elokuvajuhlilla, ja liittyi sulavasti siihen vaikuttajien joukkoon, joka tervehti Suomeen saapuneita neuvostoliittolaisia kulttuurivieraita. Vuoden 1945 Finlandia-katsauksessa 62 kulttuurivaltuuskuntaa juhlistavat Orkon ohella Toivo Särkkä, Edvin Laine ja Hannu Leminen.

Sodan jälkeisessä Suomessa yhteistyö Neuvostoliiton kanssa oli ainoa vaihtoehto.

Suomi-Filmi alkoi näyttää sodan jälkeen teattereissaan Neuvostoliitossa tuotettuja uutisfilmejä. Yhteistyö sai uuden käänteen vuonna 1952, kun Sovexporfilm osti Suomi-Filmiltä Neuvostoliitossa levitettäväksi pitkän näytelmäelokuvan Ruusu ja kulkuri (1948).

Yhteistyö tiivistyi edelleen; Sovexportfilmin ja Suomi-Filmin ensimmäinen yhteinen tuotanto oli oletettavasti lyhytelokuva Terijokelaiset Kannaksella (1956), jossa joukko Suomeen evakkoina asettuneita entisiä terijokelaisia käy Leningradissa, Terijoella ja Viipurissa. Vuoden 1956 aikana järjestettiin suomalais-neuvostoliittolaiset filmiviikot, joiden edustustoon kuuluivat kolmen suurimman elokuvatuotantoyhtiön johtohahmot – Suomen Filmiteollisuuden Särkän ja Suomi-Filmin Orkon lisäksi vuonna 1950 perustetun Fennada-Filmin Mauno Mäkelä.

Värielokuvan mahdollisuus

Yhdysvalloissa kehitettiin kolmivärielokuvan mahdollistava Technicolor-menetelmä 1930-luvulla, mutta Neuvostoliiton elokuvateollisuudelle väri oli haaste; kaksiväritekniikka saavutettiin 1930-luvulla, ja kolmivärikokeilujakin tehtiin, mutta niiden teollistaminen oli ilmeisen hankalaa.

Euroopassa värifilmitekniikan työstämisessä onnistui saksalainen Agfa. Keväällä 1945 Agfan tehdas Wolfenissa päätyi ensin amerikkalaisten liittoutuneiden joukkojen haltuun. Agfan patenteista hyötyi näin sotasaaliina yhdysvaltalainen Eastmancolor.

Kun Saksassa vedettiin idän ja lännen välinen raja, Wolfen jäi Neuvostoliiton puolelle. Yhtäkkiä Agfa-värit olivat Neuvostoliiton elokuvateollisuuden saatavilla. Varastossa ollutta raakafilmiä voitiin heti käyttää, ja Agfan prosesseille perustunutta värifilmiä alettiin tuottaa myös Neuvostoliitossa. Itäinen Agfa-variaatio sai yleisnimityksen Sovcolor.

Kun Saksassa vedettiin idän ja lännen välinen raja, Wolfen jäi Neuvostoliiton puolelle. Yhtäkkiä Agfa-värit olivat Neuvostoliiton elokuvateollisuuden saatavilla.

Eastmancolor esitteli uudentyyppisen, kirkkaasti värit toistavan raakafilminsä vuonna 1952. Vuosikymmenen puoleenväliin mennessä värielokuvan valmistaminen oli jo hyvin hallittavissa ja kustannettavissa joko läntisellä Eastmancolorilla tai itäisellä Sovcolorilla.

Suomi-Filmi sopi kesäkuussa 1956 toteuttavansa yhtiön ensimmäisen pitkän värielokuvan Nummisuutarit Sovcolor-materiaalille, jonka toimitti Sovexportfilm. Sopimus sisälsi laboratoriokustannukset materiaalin kehittämiseksi Leningradissa. Vastineeksi Sovexportfilm sai oikeudet levittää elokuvaa Neuvostoliitossa ja erikseen luetelluissa sosialistisissa maissa kuuden vuoden ajan.

Itä ja länsi

Suomen Filmiteollisuuden Särkkäkin oli suunnitellut värielokuvan tekemistä jo pitkään. Edvin Laineen kanssa oli sovittu, että hän ohjaa yhtiön ensimmäisenä värielokuvana Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Aihe olisi ollut venäläisille mieleen, joten Sovexportfilm-yhteistyötä toivottiin ehkä myös Suomen Filmiteollisuudessa. Yhtiö valitsi kuitenkin amerikkalaisen Eastmancolorin, minkä käyttämisen mahdollisti Tuntemattoman sotilaan (1955) menestys.

Läntisen materiaalin ja laajakangastekniikan käyttö voisi hyvin olla Särkän kommentti siihen, että Sovexportfilm neuvotteli elokuvayhteistyöstä mieluummin Suomi-Filmin kanssa. Närää aiheutti takuuvarmasti ainakin se, ettei Tuntematon sotilas ollut neuvostojohdon mieleen. Särkän lopullinen aihevalinta vaikuttaa suorastaan vastaiskulta Sovexportfilmin pyrkimyksille.

Särkän itsensä ohjaama sovitus Juhani Ahon kertomuksesta Juha on mahdollista tulkita tiukan ”neuvostovastaiseksi”: idästä tullut Uhtuan Shemeikka iskee silmänsä nimihenkilön kauniiseen vaimoon Marjaan ja vie tämän mennessään. Haastettuaan Shemeikan Juha tajuaa, ettei Marjaa varsinaisesti ryöstetty Karjalaan. Lamaantuneena Juha jättäytyy veneessä virran vietäväksi.

Särkän lopullinen aihevalinta vaikuttaa suorastaan vastaiskulta Sovexportfilmin pyrkimyksille.

Juhaa kuvattiin Eastmancolorille kesä-syyskuussa; heinäkuun lopulta marraskuulle taltioitiin Sovcolorille Nummisuutareita. Ensimmäisenä valmiiksi ehätti Juha, jonka Helsingin ensi-ilta oli 9.11.1956 kahdessa teatterissa: Rexissä ja Tuulensuussa. Nummisuutarien ensi-ilta oli Helsingissä 1.2.1957 kolmessa teatterissa: Capitolissa, Ritzissa ja Kalevassa. Muistakin Sovcolor-tuotannoista oli neuvoteltu Suomi-Filmin ja Sovexportfilmin kesken jo loppuvuodesta 1956; joukossa oli myös Kalevalaan perustuva yhteistuotantoelokuva. Vuonna 1958 valmistuivat Valentin Vaalan ohjaamina pakettiin sovitut Nuori mylläri  ja Niskavuoren naiset.

Myös Fennada-Filmi käytti Sovcoloria ensimmäisessä värillisessä näytelmäelokuvassaan Kulkurin masurkka (1958). Koska Sovexportfilmin edustaja oli vuonna 1946 pitänyt neuvostoliittolaisen filmimateriaalin myymisen tai luovuttamisen ehtona sitä, että sille kuvattavan elokuvan käsikirjoitus on hyväksytty Kinokomiteassa ja Sovexportfilmissä, käytäntö tuskin oli muuttunut kymmenessä vuodessa. Kulkurin masurkka päätyi Neuvostoliittoon – mutta hieman yllättävästi niin päätyi Juhakin, joka jälkiäänitettiin venäjäksi ja julkaistiin vuonna 1959, pari kuukautta myöhemmin kuin Suomi-Filmin ja Mosfilmin iso yhteistyöelokuva Sampo (1959). Ehkä Juhan itäinen petturimies Shemeikka tulkittiin suomalaiseksi, karjalainen kun oli.

Juhassa ja Sammossa on samoja elementtejä: suomalaiskansallinen aihe, koskenlaskua Kuusamossa, laajakangastekniikka, värifilmi ja kaksi eri kieliversiota. Juhasta tehtiin laajakangasversio suomeksi ja ruotsiksi puhuttuna, Sammosta taas kuvattiin kaikkiaan neljä eri versiota erilaisten teknisten vaatimusten vuoksi.

Laatu ratkaisee

Suomessa Sovcolor hallitsi vain parin vuoden ajan. Koska Suomi-Filmiltä jäi Neuvostoliitosta saatua raakafilmiä käyttämättä, valmistui vuonna 1961 vielä kuudes ja viimeinen suomalainen Sovcolor-elokuva Nuoruus vauhdissa, Lasse Liemolan ja Laila Kinnusen tähdittämä höyhenenkevyt musiikkipitoinen komedia.

Kari Uusitalon mukaan vuoden 1961 jälkeen Suomessa ei kuvattu mitään Sovcolorille. Suomi-Filmin vuonna 1959 valmistunut värilaboratorio työsti Eastmancoloria. Eastmancolorille, eli Kodakille, kuvattiin myös Neuvostoliiton kanssa yhteistuotantoina valmistuneet Luottamus (Fennada-Filmi ja Lenfilm, 1976) ja Tulitikkuja lainaamassa (Suomi-Filmi ja Mosfilm, 1980).

Suomessa Sovcolor hallitsi vain parin vuoden ajan.

Neuvostoliitto ei lopulta saanut värifilmiään kaupaksi suomalaisille, mutta tavoite olikin laajempi. Sovcolor-sopimusten ohessa Suomi-Filmi sopi neuvostofilmien levittämisestä teattereissaan. Ensimmäinen julkaisu oli Kurjet lentävät (1957). Se teki hyvän tilin ja valloitti koko maailman.

Mia Öhman on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän viimeistelee työtään Sovexportfilmin toiminnasta Suomessa ja suomalais-neuvostoliittolaisista yhteistyöelokuvista.

Julkaisu Sovcolorin lyhyt voittokulku 1950-luvun Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.