Aikamme ympäristöongelmia kutsutaan usein viheliäisiksi (engl. wicked). Viheliäisiä ongelmia sävyttävät monimutkaisuudet, epävarmuudet, arvoristiriidat ja ratkaisujen kiire. Kaikista näistä seuraa, että viheliäiset ongelmat uusintavat itsensä, eli niiden ratkaisut poikivat uusia ongelmia.

Koska ympäristöongelmia on vasta viime aikoina ruvettu nimittämään viheliäisiksi, on kysyttävä, ovatko ne joskus olleet vähemmän viheliäisiä – jotenkin lempeän yksinkertaisia.

Ongelmien ja ratkaisujen ketju

1960-luvulla iso ympäristökysymys oli Rachel Carsonin Äänetön kevät -kirjan nostama huoli saastumisesta. Ratkaisu oli piipunpääteknologia, jonka toteutusta valvoivat ympäristöviranomaiset.

Rooman klubin raportti vuonna 1972 nosti huoleksi luonnonvarojen riittävyyden. Ratkaisut eriytyivät, ja ympäristökysymys lakkasi olemasta pelkästään ympäristöviranomaisten asia.

Ydinonnettomuudet nostivat monimutkaiset teknologiset järjestelmät huolenaiheeksi 1980-luvulla, jolloin piipunpääteknologiaa täydennettiin aine- ja energiavirtoja säästävällä puhtaalla teknologialla.

Brundtlandin komissio nosti kestävän kehityksen hallitsevaksi teemaksi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Se pyrki sovittamaan talouskasvun ja ympäristönsuojelun ristiriidat ekotehokkuudella ja teollisilla ekosysteemeillä.

Kestävän kehityksen rinnalle nousi 2000-luvulla ajatus planetaarisista rajoista, joiden puitteisiin tuotanto ja kulutus olisi sovitettava.

Kehityskulku 1960-luvulta nykypäivään näyttää kauniilta ongelmien ja ratkaisujen ketjulta. Osin näin onkin, mistä käyvät esimerkeiksi ekosysteemien myrkyttymisen hillitseminen DDT-kiellolla, otsonikadon torjuminen kehittämällä vaihtoehtoja klooratuille ja fluoratuille hiilivedyille sekä Suomen sisävesien ravinnekuorman pienentäminen puunjalostusteollisuuden sääntelyllä.

Yksityiskohdat paljastuvat kuitenkin viheliäisiksi. Carson pohti Äänetön kevät -kirjassaan vaihtoehtoja DDT:lle ja sen sukulaisaineille. Hän oli optimistinen luonnosta saatavien nikotinoidien käyttöön torjunta-aineena.

Nyt tiedämme, että mehiläiskuolemien pääepäilty ovat hyönteistorjuntaan käytetyt neonikotinoidit. Ydinvoiman lupaus öljyriippuvuuden katkaisemiseksi hukattiin Three Mile Islandin, Tshernobylin ja Fukushiman ydinonnettomuuksissa. Paperi- ja sellutuotannon ravinnekuormat ovat lillukanvarsia, kun ilmastopolitiikka asettaa kyseenalaiseksi koko teollisuudenalan.

Viheliäiset ongelmat uusintavat itsensä, eli niiden ratkaisut poikivat uusia ongelmia.

Itse asiassa ympäristöratkaisujen puolivuosisatainen lähihistoria voidaan tulkita epätoivoiseksi kamppailuksi viheliäisten ympäristöongelmien parissa. Kun saastumisongelma ratkaistiin piipun päässä, ongelma siirtyi muualle teolliseen tuotantojärjestelmään. Kun teollinen ekologia pyrki ratkaisemaan järjestelmäongelmia, nostivat ongelmat päätään taloudessa ja yhteiskunnassa laajemmin.

Ja kun kestävä kehitys väittää ratkaisun löytyvän talouden, yhteiskunnan ja ekologian vuoropuhelulla, uhkaavat planetaariset rajat katkaista vuoropuhelun. Kestävän kehityksen ja planetaaristen rajojen välirikosta käy esimerkiksi suomalaista yhteiskuntaa ravisteleva ristiriita kansallisen biotalousstrategian ja kansainvälisen ilmastopolitiikan välillä.

Suomen ilmastopaneeli ja Euroopan tiedeakatemioiden asiantuntijapaneeli ovat laajaan tutkimusnäyttöön vedoten esittäneet, että Pariisin ilmastosopimuksen tavoite keskilämpötilan nousun rajoittamisesta 1,5 celsiusasteeseen edellyttäisi metsiin sitoutuneen kiinteän hiilen maksimoimista. Käytännössä tämä tarkoittaa rajoituksia metsänhakkuisiin, joita Suomi aikoo kuitenkin biotalouden nimissä lisätä merkittävästi seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Yksinkertaistaen kysymys on siitä, että lämpötilanousun tavoiteltu rajaaminen edellyttää merkittävää päästöjen hillintää jo kuluvan vuosisadan puoleenväliin mennessä. Tämä edellyttää pidättymistä lisähakkuilta heti, sillä vaikka hakkuiden tilalle kyllä kasvaa uusi metsä, ilmastotavoitteiden kannalta se ei ehdi kasvaa riittävän nopeasti.

Ilmastonmuutoksen asettamat planetaariset rajat suitsivat suomalaista metsäteollisuutta ja kansantaloutta. Kestävän kehityksen ekologinen ulottuvuus asettuu poikkiteloin sosiaalisen ja taloudellisen ulottuvuuden kanssa. Ympäristöpolitiikan historiallinen kompromissi on mennyt rikki.

Ympäristöongelmien viheliäisyyttä ei lievennä erimielisyys siitä, mitkä kestävän kehityksen rajoista ovat ehdottomia. Vaikka julkista keskustelua hallitsee nyt planetaaristen rajojen retoriikka, se ei tarkoita, että asiasta vallitsisi yksimielisyys asiantuntijoiden keskuudessa – puhumattakaan suuresta yleisöstä.

Vaikka ilmastotutkijan on helppo esittää hiilen massatasapainolaskelmista johdetut päätelmänsä suomalaiselle metsänkäytölle, yhtä vaivattomasti voi kansantaloustieteilijä esittää yhteiskunnallisen dystopian siitä Suomesta, joka ilmastopolitiikan nimissä pikavauhtia lopettaa hakkuut ja sellutehtaat.

Kestävä kehitys 2.0

Sen sijaan, että ryhdymme puuduttavaan väittelyyn, mikä kestävän kehityksen ulottuvuuksista asettaa kaikkein ehdottomimmat rajat inhimilliselle toiminnalle, voimme yrittää realistista sopeutumista rajoihin – moniulotteisesti. Tarvitaan eräänlainen ”kestävä kehitys 2.0”.

Ekosysteemien kannalta sopeutuminen tarkoittaa vahvistamista ja ennallistamista. Keinoja on tutkittu esimerkiksi teollisessa ekologiassa, kaupunkiekologiassa, ekosysteemien kunnostuksessa ja ekologisessa kompensaatiossa.

Kun tekniikkaa sovelletaan, on taattava ekosysteemipalveluiden säilyminen tai lisääntyminen.

Perusperiaate on yksinkertainen: kun tekniikkaa sovelletaan, on taattava ekosysteemipalveluiden säilyminen tai lisääntyminen. Sovellusten on oltava varovaisia siten, että arvioidaan ennalta hyödyt ja haitat ekosysteemeille. Joskus toimenpiteistä on pitäydyttävä kokonaan, jos luonnonvarojen reunaehdot eivät niitä salli. Mieleen tulevat metsänhakkuiden rajoittaminen ja turpeenoton kieltäminen.

Joskus on pyrittävä tekemään tuotanto mahdollisimman ympäristöneutraaliksi, vaikkapa edellyttämällä teollisilta tuotantojärjestelmiltä suljettuja kiertoja. Joskus tekniikan on luotava luontoa. Näin tehdään esimerkiksi ekosysteemejä kunnostamalla, kaupunkiviljelyllä sekä kaupunkien viheralueilla, -katoilla ja -pinnoilla.

Talouden kannalta sopeutuminen tarkoittaa poliittista varautumista kansantalouden supistumiseen. Syitä on ainakin kaksi.

Yhtäältä planetaariset rajat supistavat energiankulutusta ja ainevirtoja, jotka historiallisesti ovat seuranneet bruttokansantuotteen nousua ja laskua. Toisaalta jälkiteollisten yhteiskuntien bruttokansantuotteen vuosikasvu on joka tapauksessa hiipunut hiljalleen jo puolen vuosisadan ajan.

Tarvitaan siis sopeutumisstrategiaa nolla- tai negatiiviseen kasvuun. Ja tarvitaan sietokykyä talouden äkillisille heilahduksille, joita tulee lisää ja jotka ravistelevat kestävyyden perusteita. Tärkeä väline strategian toteutuksessa ovat BKT:n rinnalle nostetut vaihtoehtoiset hyvinvoinnin mittarit, koska mittarit ohjaavat politiikkaa.

Ekologisen jälleenrakennuksen aikakausi

Yhteiskunnan kannalta sopeutuminen tarkoittaa uudistuksia kansakuntien ja ihmisyhteisöjen tavoissa organisoitua. Koska osakeyhtiömuotoinen organisoituminen yhdistettynä globaaliin kapitalismiin on usein myrkkyä niin ekosysteemipalveluille kuin tasa-arvollekin, on taloudessa syytä kokeilla vaihtoehtoisia tapoja organisoitua.

Päätöksenteon on uudistuttava tavoilla, jotka joidenkin mielestä uhkaavat demokratiaa. Sopeutuminen ilmastonmuutoksen synnyttämiin äkillisiin ekososiaalisiin murroksiin vaatii nopeaa päätöksentekoa, mikä edellyttää joskus tilapäistä vallan keskittämistä.

Viheliäiset murrokset edellyttävät hyvää tietopohjaa, mikä lisää asiantuntijavaltaa. Tulevien kriisien vähittäinen kehkeytyminen edellyttää ylipitkän aikavälin päätöksentekoa, mikä rajoittaa demokraattisten elinten toimintavapautta. Nopea sopeutuminen edellyttää yksilön vapauksien rajoittamista yhteisen edun nimissä, mikä ei istu vallitseviin kulttuurisiin odotuksiin.

Jälleenrakennuksen haasteena on normalisoida uudistukset osaksi demokratiaa.

Kestävä kehitys 2.0 ajaa jälkiteollisia yhteiskuntia kohti ekologisen jälleenrakennuksen aikakautta. Moni edellä kuvatuista uudistuksista demokratiaan hyväksytään tällä hetkellä vain valmiuslain määrittelemissä poikkeusoloissa. Jälleenrakennuksen haasteena on normalisoida uudistukset osaksi demokratiaa.

Normalisoinnilla tarkoitan asioiden vaihtoehtoista kehystämistä. Jälleenrakennuskausi 1950-luvulla oli sääntelyn aikaa, mutta ei sitä demokratian alasajoksi nyt tulkita. Tänä päivänä hyväksymme vahvan sääntelyn monilla elämän alueilla, kuten liikenteessä.

Ekologiseen jälleenrakennukseen kuuluva sääntely on kehystettävä viittauksin hyvinvoinnin kukoistukseen, ei vapauden kuihtumiseen. Henkinen maaperä vaihtoehtoiselle kehystämiselle on otollinen Suomen kaltaisessa jälkiteollisessa informaatioyhteiskunnassa, jossa yksilöt ahdistuvat valinnan pakosta.

Ympäristöongelmat ovat aina olleet enemmän tai vähemmän viheliäisiä – nyt enemmän. Siksi tarvitaan ekologista jälleenrakennusta. Lähtökohdat ovat historiallisen hienot, sillä Suomi ei ole koskaan ollut näin vauras.

Janne I. Hukkinen on ympäristöpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa ja liittyy Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaan WISE-tutkimushankkeeseen.

Julkaisu Viheliäisten ongelmien aika ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2017 väkivalta nieli maailmanlaajuisesti noin 13 biljoonaa euroa eli 12,4 prosenttia globaalista bruttokansantuotteesta, noin 1 800 euroa jokaista maailman asukasta kohden. Rahalla kustannamme sekä väkivallan koneistoa että siltä suojautumista.

Turvattomuuden tunteen lisääntyessä luvut tuskin ovat ainakaan pienenemään päin. Rahan lisäksi väkivaltaan liittyvät tuotteet ja palvelut nielevät aikaa, energiaa ja luonnonvaroja.

Sotateollisuuden kerrannaisvaikutukset ovat mittavia. Esimerkiksi sotatoimissa käytetyt polttoainemäärät ovat valtavia. Yhdysvaltojen puolustusministeriö on maailman suurin yksittäinen polttoaineen käyttäjä, joka käyttää noin 16 miljardia litraa polttoainetta vuosittain.

Verrokkilukuna Suomen koko kevyen polttoöljyn ja lentopetrolin kulutus vuonna 2017 oli 2,9 miljardia litraa. Näillä litroilla lämmitettiin rakennuksia, tuotettiin suomalaiset teollisuustuotteet ja tankattiin suomalaiset lentokoneet.

Konfliktit tuhoavat ympäristöä sekä suoraan että heikentämällä rakenteita, jotka voisivat suojella ympäristöä. Jotkut konflikteihin liittyvät ympäristötuhot, kuten vaikka Agent Orange -kasvimyrkyn käyttö Vietnamissa, ovat hyvin tunnettuja, kun taas toiset ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Itämeressä on esimerkiksi kymmeniä tuhansia tonneja kemiallisia aseita, jotka upotettiin sinne toisen maailmansodan jälkeen. Kemiallisten aseiden metalliset säilytysastiat ovat vuosien myötä hapertuneet tai troolareiden mukana kulkeutuneet sinne tänne vaikuttaen meriympäristöön. Jo 2013 puolalainen tutkija Stanislaw Popiel ennusti, että muutaman vuoden päästä Itämeren kemialliset aseet voivat aiheuttaa Tšernobylia suuremman ympäristökatastrofin.

Monimutkainen maailma vaatii uusia keinoja ja yhteistyötä

Sotilaskoneiston ekseptionalismi, eli usko sotilaskoneiston erityislaatuisuuteen, on mahdollistanut sen, ettemme syynää sotilastuotteiden päästöjä ennen hankintaa tai vaadi tuottajia vastuuseen sotilastuotteiden koko elinkaaresta.

Ekseptionalismin myötä myös autonomisten aseiden, eli niin sanottujen tappajarobottien, kehittämisen rajoittaminen tai niihin liittyvän kansainvälisen lainsäädännön luominen on tahmaista.

Ekseptionalismi ulottuu myös sotilashankintoihin. Esimerkiksi päätös kymmeniä miljardeja euroja maksavien hävittäjien hankinnasta voidaan tehdä ilman julkisia kustannustehokkuus- ja riskianalyysejä. Tällaiset analyysit auttaisivat suhteuttamaan hankinnat kokonaisvaltaisiin turvallisuustarpeisiin. Kustannustehokkuus- ja riskianalyyseissa arvioitaisiin sekä ulkoisia uhkia, kuten sotilaallista hyökkäystä ja ilmastonmuutosta. että sisäisiä uhkia, kuten nuorten syrjäytymistä. Näin voitaisiin varmistaa maanpuolustuksen ohella toimiva yhteiskunta, jota puolustaa.

Heiluri on heilumassa yhä enemmän kovan turvallisuuden suuntaan, vaikka vuosikymmenien kokemus on tuonut selvästi esiin siviilien roolin tärkeyden.

Heiluri on heilumassa yhä enemmän kovan turvallisuuden suuntaan, vaikka vuosikymmenien kokemus on tuonut selvästi esiin siviilien roolin tärkeyden. Ensin puhuttiin kokonaisturvallisuudesta, sitten integraatiosta, siviili–sotilasyhteistyöstä ja rauhanrakentamisesta. Puhetta riittää vieläkin – ainakin silloin tällöin – mutta budjetteja katsomalla syntyvä kuva on toisenlainen.

Vuosien investoinnin puutteen tuloksena siviiliosaajien joukko on niin pirstaloitunutta, että edes uuden EU:n sotilastoimia tukevan 10 miljardin euron rahaston nimi Peace Facility, ”rauhan fasiliteetti”, ei ole aiheuttanut suurempaa kritiikkiä.

Siviilitoimijoiden heikkenemisestä kärsivät sotilastoimijatkin, koska yhteistyö sakkaa ja osaamista joudutaan paikkaamaan. Suomessakin, joka voisi olla integroidun kriisinhallinnan mallimaa, epätasaisuus budjeteissa on huima. Vuonna 2019 sotilaallisen kriisinhallinnan budjetti oli noin 110 miljoonaa euroa vuodessa, kun siviilikriisinhallintaan tullaan käyttämään noin 15 miljoonaa euroa.

Kukaan ei itse asiassa edes tiedä, miten tuo integroitu kriisinhallinta käytännössä toimisi, koska toimivaa yhteistä strategisen suunnittelun mekanismia tai yhteisiä budjetteja ei ole. Suomessa on kuitenkin kansainvälisesti harvinainen siviili–sotilas-yhteistoiminnanmalli Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan osaamiskeskuksessa.

Erityisen paljon taloudellisten resurssien puute on rajoittanut tietoon pohjautuvien innovaatioiden syntymistä. Oikeastaan tietoon pohjautuvia innovaatioita ei ole, koska tietoakin on vähän. Entistä monimutkaisempi maailmamme tarvitsee uusia keinoja ja uutta yhteistyöhön perustuvaa ajattelua.

Oikoteitä onneen ei kuitenkaan ole. Vaikka opiskelijat ja start-upit saavat aikaan hyvää pöhinää, varsinkin rauhanteknologioiden kehittämisessä tarvitsemme asiantuntijoita, kenttätoimijoita ja toimijoiden välisiä synergioita. Nykyinen toimintaympäristö kun on nimenomaan kompleksinen ja vaatii yhteistyötä ja monia osaratkaisuja.

Lyhytnäköiset ja kauaskantoiset seuraukset

Kansainvälisen yhteisön rapautuessa oman edun tavoittelusta tulee hyväksyttävämpää. Harmaalla alueella oman edun ja kansainvälisten sääntöjen välissä raha – joskus hyvinkin lyhytnäköisesti – ratkaisee. Nopeahkosti toteutetun kaupan mukana tulevat kuitenkin pitkät vaikutukset.

Käsiaseen elinkaari on helposti yli 40 vuotta, jonka aikana ase ehtii vaihtaa omistajaa lukuisia kertoja. Muun muassa Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajotessa kiertoon lähteneitä aseita on yhä käytössä ja suhteellisen helposti ostettavina.

Koska laittomia aseita on laajasti saatavilla, kiinnostus 3D-printtauksen mahdollisuuksiin ja siihen liittyvän lainsäädännön tarpeellisuuteen vaikuttaa vähentyneen. Miksi tehdä hutera ase, kun halvemmalla ja helpommalla saa ihan kunnollisen Kalashnikovin?

Pitkään on puhuttu siitä, että rauhantekemisen tuomien kustannussäästöjen mittaaminen ja kustannustehokkuuden esittäminen toisi lisää tukea rauhanprosesseille. Ongelman on ajateltu olevan juuri numeroiden ja konkretian puute. Rauha vaikuttaa vaikealta ja monimutkaiselta ja on sopinut huonosti excel-taulukoihin.

Numeroittaminen onkin ollut viime aikoina rauhantekemisen trendinä. Taustalla on ajatus siitä, että jos rauhaa voisi mitata, kiinnostuskin siihen voisi lisääntyä. Esimerkiksi Maailmanpankin ja YK:n hiljattain julkaiseman raportin Pathways to Peacen mukaan konfliktin ennaltaehkäisyyn kunnolla panostaminen voisi säästää 4–61 miljardia euroa vuodessa. Kerrannaissäästöt olisivat vielä suurempia.

Kun kurjuus on todella syvää, pienikin muutos voi olla merkittävä.

Konfliktit ja väkivalta toimivat usein muiden globaalien ongelmien katalysaattorina, kumppanina, aiheuttajana ja kiihdyttäjänä. Väkivalta haaskaa resurssejamme, aikaamme, osaamistamme ja kykyjämme, tarkastellaan asiaa sitten yksilön tai valtion tasolla. Meillä ei kuitenkaan olisi varaa haaskata enää itseämme, toisiamme tai maailmaa.

Konfliktialueilla oppii, että kun kurjuus on todella syvää, pienikin muutos voi olla merkittävä. Prosentin poikkeama linjasta voi olla alkuna suurelle muutokselle. Hieman enemmän resursseja ja vähän enemmän tilaa tiedolle toisi lisää synergioita ja uusia osaajia; vähän enemmän panostusta kansainväliseen lainsäädännön kehittämiseen ehkäisisi tulevaisuuden uhkia; himpun verran kriittisempi suhtautuminen väkivaltaan vähentäisi resurssien haaskaamista; kehittämisen keskeisyyden painottaminen rauhantekemisessä raottaisi ovea.

Ehkä pienillä askelilla heilurinkin saisi liikahtamaan takaisin kovasta turvallisuudesta, jotta voisimme puhua unelmistamme ja paremman tulevaisuuden rakentamisesta emmekä vain kauhukuvista ja tuhon rajoittamisesta.

Maria Mekri on SaferGloben toiminnanjohtaja.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Julkaisu Maailmaa on vaikea pelastaa, koska laitamme rahamme väkivaltaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Kokoomus asettaa elämän edellytysten turvaamisen keskeiseksi arvokseen.” Näin sanotaan kokoomuksen periaateohjelmassa, jonka tiukkaa ympäristölinjausta voi pitää uutisena. Onkin kiinnostavaa seurata, millä käytännön keinoilla kokoomus lähtee torjumaan yhä pahenevaa ilmastouhkaa.

Myös pääministeripuolue keskusta ottaa yleisohjelmaluonnoksessa ympäristökriisin hoidon ykkösprioriteetikseen:

”Ympäristönäkemykselle on annettava ylitsekäymätön merkitys teollistuneiden yhteiskuntien, kuten Suomen poliittisessa ja taloudellisessa päätöksenteossa.”

”Ympäristöongelmien perimmäinen syy on teollisuusmaiden vääristynyt talouskasvu, joka perustuu luonnonvarojen tuhlailevaan käyttöön ja kasvun ympäristöruhjeiden sivuuttamiseen.”

Suurimpien hallituspuolueiden herääminen on varma merkki siitä, että ympäristöuhkien torjumiseen tartutaan nyt tosissaan. Odotettavissa on, että päättäjät lähtevät määrätietoisesti toteuttamaan tiedeyhteisön vaatimaa laajapohjaista rakennemuutosta kohti ekologista kestävyyttä.

Keskustan ohjelmaluonnos jatkaa: ”Ekologisesti kestävä kehitys edellyttää teollisuusmailta nykyisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan suunnanmuutosta.”

Keskustan erityisohjelmassa puolestaan todetaan: ”Meillä on aikaa 30 vuotta, mutta talouden vihreänvihreitä rakenteita on ryhdyttävä vahvistamaan heti. Samanaikaisesti on sekä mahdollista säilyttää nykyinen elintaso että varautua tuleviin mullistuksiin.”

Mitä sitten?

Ympäristökysymyksiin vakavasti suhtautuvan lukijan pettymykseksi on paljastettava, että lainatut ohjelmatekstit ovat yli 25 vuoden takaa. Kokoomuksen periaateohjelma on hyväksytty vuonna 1993. Keskustan erityisohjelma hyväksyttiin vuonna 1990 ja yleisohjelmaluonnos on vuodelta 1987.

Ehkä syytä huoleen ei kuitenkaan ole? Kesäkuussa 2018 hyväksytyssä periaateohjelmassa kokoomuslaisen aatteen perusteiksi linjataan muun muassa:

”Päätöksenteossa paikallistasolta valtakunnalliselle, eurooppalaiselle ja kansainväliselle tasolle saakka on tehtävä johdonmukaisesti valintoja, jotka turvaavat ja edistävät ympäristön puhtautta ja luonnon monimuotoisuutta, lajien säilymistä ja ilmastonmuutoksen torjuntaa. Tämän vastuun kantaminen on se mitta, jolla tekojemme arvo kaikkein eniten määräytyy tulevien sukupolvien silmissä.”

Keskusta hyväksyi Sotkamon puoluekokouksessa 20.6.2018 Energia-, ympäristö-, ja ilmastolinjauksen, jossa todetaan seuraavasti:

”Maailma on kohdannut kantokykynsä rajat monessa suhteessa. Meillä on vain tämä yksi maapallo, joten meidän on siirryttävä nykyisestä kulutuskeskeisestä elämäntavastamme kohtuutalouden aikaan.

Ihmiskuntaa on liian pitkään ohjannut vain taloudellinen näkökulma. Maapallon väestön kasvaessa ekologia asettaa meille alati tiukentuvia puitteita. Sosiaaliset haasteet kärjistyvät ilmastonmuutosten seurauksena tapahtuvan väestövaelluksen takia. Jokaisen maan on nähtävä umpikuja luonnonvarojen kestämättömään kulutukseen perustuvassa elintason kasvussa. Ylikulutuksesta on siirryttävä elinkaariajatteluun ja kestävälle kiertotalouden tielle. Keskusta haluaa Suomen olevan etulinjassa siirtyessämme kohti aitoa kestävän kehityksen ajattelua.”

Puheet ja teot

Arvovaltaisia länsimaisten yhteiskuntien ylikulutuksen seurauksista varoittaneita tieteellisiä raportteja julkaistiin jo 1970-luvun alussa. Siitä asti valistuneen päättäjän on voitu olettaa ymmärtävän luonnonjärjestelmän kantokyvyn rajat ja seuraukset, joita rajojen ylittämisellä todennäköisesti on.

Suomi on sitoutunut kansainvälisin sopimuksin ilmastonmuutoksen hidastamiseen ja pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden kapenemisen.

Vuosikymmenten kuluessa ilmastonmuutosta, biodiversiteetin heikkenemistä, kemikalisaatiota, saastumista ja monia muita ympäristöuhkia ei kuitenkaan ole kyetty hillitsemään. Myönteistäkin kehitystä on paikallisten ympäristöongelmien osalta tapahtunut, mutta iso kuva synkkenee jatkuvasti.

Myönteistäkin kehitystä on paikallisten ympäristöongelmien osalta tapahtunut, mutta iso kuva synkkenee jatkuvasti.

Suomessa talouden energia- ja materiaalitehokkuus on kasvanut, eli pienemmällä kulutuksella saadaan enemmän taloudellista hyötyä. Ilmiötä voidaan kuvata suhteelliseksi talouden ja kulutuksen kasvun irtikytkennäksi (relative decoupling).

Samalla Suomen BKT on tuplaantunut 1990-luvulta ja kasvu on haudannut alleen energian ja materiaalinkäytön tehostumisen myönteiset ympäristövaikutukset. Kuormituksen vähentämiseksi tarvittava absoluuttinen irtikytkentä onkin jäänyt saavuttamatta, ja globaali kuormituksemme kasvaa edelleen.

Ehkä parhaiten 1990-luvun alun puolueohjelmat kiteyttää keskustan erityisohjelman lause ”Samanaikaisesti on sekä mahdollista säilyttää nykyinen elintaso että varautua tuleviin mullistuksiin”.

Juppikaudella ei eletty maakuopissa, vaan nautittiin ennätyksellisestä hyvinvoinnista. Luonnonvarojen kokonaiskulutus oli silti 25 prosenttia pienempi kuin vuonna 2018.  

Jos olisimme vuodesta 1990 keskittyneet silloisen elintason säilyttämiseen ja suunnanneet ponnistelumme odotettavissa olevien mullistusten torjumiseen ja niihin varautumiseen, olisi tilanteemme kovin erilainen nyt.

Talouspeikko

Puolueiden 1990-luvun alun ympäristöherätyksestä ei seurannut kestävyysloikka vaan täyskäännös vastakkaiseen suuntaan. Talouden jatkuva kasvu on koettu elämää ylläpitävien luonnonjärjestelmien toimintakykyä oleellisemmaksi edellytykseksi yhteiskuntien olemassaololle.

Kaiken mahdollisen kulutuksen kasvattamisesta on vallinnut vahva konsensus valtapuolueissa. Olemme alkaneet kutsua yhteiskuntaamme kulutusyhteiskunnaksi ja identifioida itsemme ensisijaisesti kuluttajiksi.

Ympäristöpainotukset ajoittuivat lamaan ja ympäristöteemojen poistuminen puolueiden prioriteettilistoilta puolestaan taloudelliseen nousukauteen. Ehkä havahtuminen taloudellisen pohjan pettävyydelle avasi hetkeksi silmät myös elämää ylläpitävien järjestelmien rajallisuudelle.

Suomalaisessa 1980- ja 1990-luvun politiikassa vaikutti vielä vahvasti keynesiläinen ja jälkikeynesiläinen näkemys taloudesta välineenä hyvän elämän ja hyvän yhteiskunnan tavoittelussa. Tästä ajattelutavasta käsin keinovalikoima ekologisen kriisin torjumiseksi oli oleellisesti laajempi kuin nykyisin vallitsevassa uusklassisessa mallissa, jossa myös valtion nähdään toimivan markkinoiden ehdoilla.

Markkinaehtoisuus kaventaa oleellisesti ympäristöpolitiikan liikkumavaraa, mikä näkyy myös puolueohjelmissa.

Nykynäkemyksen mukaan ympäristökriisi on torjuttavissa vain, jos markkinat kokevat siihen tarvetta. Markkinaehtoisuus kaventaa oleellisesti ympäristöpolitiikan liikkumavaraa, mikä näkyy myös puolueohjelmissa. Kun aikaisemmin voitiin puhua suoraan ympäristökriisin torjumisesta, pitää asiaa nykyään muotoilla niin, että yritykset voivat kokea hyötyvänsä kriisistä ja sen torjumisesta.

Talouspuheessa fysiikan lait ja ekosysteemien reunaehdot oletetaan yleisesti joustavammaksi kuin markkinatalouden lainalaisuudet. Talous ei nykymuodossaan ole planeetan ja ihmisten voimavarojen kohdentamista, vaan niistä riippumaton abstraktio, johon ihmisen ja planeetan olisi sopeuduttava.

Keskustankin ympäristölinjauksissa on kuitenkin usean vuosikymmenen ajan todettu, että yhteiskunnallinen ei kehitys voi enää pohjata nykyisen kaltaisen materiaalisen kulutuksen kasvun logiikkaan.

Tällainen tervejärkisyys ei saisi rajoittua puolueiden ympäristökerhojen illanviettoihin ja erillisohjelmiin, vaan se tulee kirjata perustuslakiin.

Puheet seurantaan

Poliittiseen peliin uppoutuneelle päättäjälle puolueohjelmien tärkein opetus on luultavasti se, että ympäristöasioista saa sanoa ja kirjoittaa ohjelmateksteihin ihan mitä tahansa ilman pelkoa siitä, että kansa syyttäisi lupausten pettämisestä.

Löperyyteen kannustaa sekin, että journalistien kyky narauttaa päättäjiä ympäristölupausten vastaisista päätöksistä on hämmästyttävän heikko. Ympäristöasioita ja niihin liittyvää päätöksentekoa voi sotkea ja hidastaa epäselvällä tiedotuksella ja monimutkaisilla laskentasäännöillä, joiden seasta vain harva toimittaja tai kansalainen kykenee löytämään tiedot esimerkiksi Suomen ilmastopäästöjen kehityssuunnasta.

Löysää puhetta harjoittaa myös ympäristöväki.

Löysää puhetta harjoittaa myös ympäristöväki. Valtioneuvoston lakialoite hiilen energiakäytön kieltämiseksi vuonna 2029 on kerännyt vahvaa kannatusta yli puoluerajojen. Hiilikielto koetaan symbolisesti merkittäväksi ilmastotoimeksi, vaikka lakialoitteessa todetaan, että se ei vähentäisi lainkaan Suomen ilmastopäästöjä.

Hiiltä korvataan erityisesti pohjoismaissa moninkertaistamalla puun energiakäyttö. Tanskan, Ruotsin, Suomen ja monien muiden EU-maiden uusiutuvan energian lisäämissuunnitelmat nojaavat vahvasti Baltiasta tuotavaan puumassaan. Suurin osa tästä puusta olisi vain energiakäyttöön kaadettua runkopuuta, jonka päästövaikutukset ovat reippaasti kivihiiltä isommat.

Kun sinänsä erittäin kireää vuoden 2035 hiilineutraaliustavoitetta kiristetään vielä kuudella vuodella, varmistetaan, ettei puuhun siirtymiselle jää vaihtoehtoja. Lakialoite kieltää erikseen myöntämästä poikkeuslupaa hiilenpolttoon siinäkään tapauksessa, että tarjolla olisi vain muuhun käyttöön soveltuvaa ainespuuta.

Monet ajattelevat, että päästövähennysten toteuttaminen on lähinnä taloudellinen kysymys: jos rahaa löytyy, voidaan päästöt nollata vaikka heti. Näin ei kuitenkaan ole.

On erittäin tärkeää havaita, että tällä hetkellä ei ole käytettävissä teknologiaa, jolla polttamisesta voitaisiin kaukolämpöjärjestelmissä kokonaan luopua. Lämpöpumput vaativat lämmönlähteiden osalta lisäselvityksiä ja pilotointeja, ja pumppujen vaatima sähköntuotannon lisäys täytyisi tehdä tuuli- tai ydinvoimalla, joiden lisärakentamiseen liittyy isoja sosiaalisen hyväksyttävyyden kysymyksiä.

Jos polttamalla tapahtuva lämmöntuotanto lopetettaisiin vuonna 2029, se tarkoittaisi, että nykyhetkestä katsottuna aikaisintaan seuraavan kahden vuoden aikana kehittyvät ratkaisut olisi runnottava päätöksenteossa ja kaavoituksessa läpi aikataululla, joka vaatii oleellisten demokraattisten prosessien ohittamista.

Teknologian, materiaalisen todellisuuden ja yhteiskunnan sosiaalisten reunaehtojen ohittaminen vie ojasta allikkoon.

Hiilikieltoa on puolustettu usein sen kansainvälisellä symboliarvolla. Suomen lisäksi useat muut kieltämistä harkitsevat maat tulisivat korvaamaan puun biomassalla. Todellista symboliarvoa olisikin sillä, että kykenisimme siirtymään IPCC:n edellyttämällä aikataululla polttamatta tuotettuun lämpöön ilman, että vaarannamme demokraattisia prosessejamme.

On hyvin todennäköistä, että energiasektori pystyy saavuttamaan hiilineutraaliuden 2030-luvun alussa. Tämä ei kuitenkaan onnistu ilman todella vahvaa panostusta tutkimus- ja kehitystyöhön. Teknologian, materiaalisen todellisuuden ja yhteiskunnan sosiaalisten reunaehtojen ohittaminen vie ojasta allikkoon.

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku

Tarve ”tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku” -lauseen hokemiseen perustuu epäilemättä siihen, että tosiasioita ei ole aina tunnustettu ja päätöksiä on tehty henkilökohtaisten luulojen, mielikuvien ja toiveiden pohjalta.

On aihetta epäillä, että hallituspuolueiden toiveissa olisi uudelleen leimahtaneen ympäristö- ja ilmastoahdistuksen nopea laantuminen samaan tapaan kuin 1990-luvulla. Kiusalliset tosiasiat ja masentava ympäristösyyllisyys olisi mukava taas hukuttaa riehakkaaseen talouskasvuun.

Ilmastovaalikamppailuja ei käydä pelkästään puolueiden välillä, vaan myös niiden sisällä.

Suomesta nousi 1990-luvun alun ympäristöaallossa maailmaan johtaviin lukeutuvaksi tuulivoiman, aurinkoenergian ja akkuteknologian kehittäjäksi. Biotalouspöhinässä tämä valtavan potentiaalin osaaminen ajettiin alas. Jäljellä olevan aidosti vähäpäästöisen teknologian rippeetkin ovat Suomelle moninkertaisesti arvokkaampi pääoma kuin hallituksen tarjoilemat biopolttoaineet ja muut päästövähennyskeinot,jotka eivät vähennä päästöjä.

Menneisyyden periaateohjelmissa on hyvääkin. Ne kertovat, että ainakin joskus myös nykyisissä hallituspuolueissa on ollut vaikuttajia, jotka pyrkivät toimimaan tosiasioiden edellyttämällä tavalla ja joilla oli myös selkeä kuva siitä, mitä uhkien torjumiseksi tulisi tehdä. Tämän vuoden ohjelmat kertovat, että heitä on puolueissa edelleen, tosin vähemmistössä.

Ilmastovaalikamppailuja ei käydä pelkästään puolueiden välillä, vaan myös niiden sisällä. Tulevaisuutemme riippuu pitkälti siitä, antavatko puolueet vihdoin mahdollisuuden määrätietoisiin toimiin asiassa, jonka kiireellisyyden ne ovat tunnistaneet jo vuosikymmeniä sitten.

Antti Majava on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja itsenäisessä BIOS-tutkimusyksikössä.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Korjaus 17.12. klo 16:32: Tarkennettu tekstin väitteitä lisäämällä ilmaisut ”kokonaan” ja ”nykyhetkestä katsottuna”. 

Julkaisu Puolueissa herättiin ympäristöongelmiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Meillä on niin maailmalla kuin maassamme tietoa ilmastonmuutoksesta ja siitä, että hiilestä on luovuttava ja on siirryttävä päästöttömään energiajärjestelmään. Mikään järjestelmä ei tarkkaan ottaen ole täysin päästötön, mutta jo lähtökohtaisesti uusiutuva energia on infrastruktuurin perustamisen jälkeen käytössä ollessaan päästötön.

Rooman klubin uusin raportti painottaa, että tällainen muutos on täysin mahdollinen. Se, mitä vielä tarvitaan, on yhteinen poliittinen tahtotila sekä nykyistä vahvempaa, visionaarista muutosjohtajuutta toteuttaa tämä vallankumous energiajärjestelmän uusimiseksi. Energiavallankumous kytkeytyy koko yhteiskunnan systeemiseen muutokseen ja YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden ponnekkaaseen edistämiseen.

Arvioiden mukaan 8 000 ihmistä osallistui Suomen tähänastisesti suurimpaan ilmastomielenosoitukseen lokakuussa Helsingissä. Päättäjiltä vaadittiin entistä tiukempia ja ripeämpiä ilmastotekoja – selkeänä tavoitteena irtiotto fossiilisista polttoaineista vuoteen 2035 mennessä.

Näyttää siltä, että kuluttajat – tavalliset ihmiset – nousevat muutoksen airueiksi. Kuluttajat ovat nousemassa myös päättäjiksi, sillä hehän äänestävät poliitikot valtaan ja kurittavat kukkarollaan yrityksiä, jotka eivät toiminnassaan ja tuotetarjonnassaan ota huomioon päästöjen vähennystavoitteita.

Rohkeaa tulevaisuusajattelua tarvitaan

Uinumme parhaillaan tulevaisuuden houkuttelevassa ja hedelmällisessä helmassa. Maailman kohdussa on olemassa kolmenlaisia tulevaisuuksia: mahdollisia, todennäköisiä ja toivottavia.

Liian usein pohditaan vain todennäköisiä tulevaisuuksia – ja liian usein päättäjät niin julkishallinnossa kuin liike-elämässäkin haluavat kuulla vain näistä tulevaisuuksista. Tällöin menetetään mahdollisuuksia uusiin avauksiin ja suljetaan silmät vaihtoehtoisilta kehitysiduilta ja niistä kumpuavilta innovaatioilta ja liiketoimintamahdollisuuksilta.

Tulevaisuudentutkimuksessa kannustetaan avoimesti mahdollisten tulevaisuuksien luotaamiseen ja syvempään porautumiseen toivottujen tulevaisuuksien pohdinnassa.

Tulevaisuus ei ole mikään kangastus tai toiveiden utopiatynnyri. Tulevaisuus on tässä ja täällä olemassa jo nykyhetkellä monin tavoin. Tulevaisuus tehdään nykyhetken päätöksillä.

Tulevaisuuteen voi vaikuttaa – energiatulevaisuutemme on juuri sellainen, jota me vaadimme päättäjiltä. Meillä on juuri sellainen energiajärjestelmä kuin ansaitsemme.

Teen tulevaisuusprovokaation (lat. pro+vocare = kutsua esiin) eli haastan esiin rohkeaa tulevaisuusajattelua. Väitän, että Suomeen tarvitaan uusiutuvaan energiaan pohjautuva energiavallankumous.

Suomeen tarvitaan uusiutuvaan energiaan pohjautuva energiavallankumous.

Energiavallankumous ei kuitenkaan tapahdu kertarysäyksellä. Se on vahvistuva murros, siirtymä käyttämään uusiutuvia energialähteitä fossiilisten sijaan.

Ydinvoima ei valitettavasti johda meitä tässä vallankumouksessa päästöttömään maailmaan toivotulla tavalla. Se on fossiilisen hiilen rinnalla dinosaurus, jonka aika on päättymässä yksinkertaisesti siksi, että ydinvoima on kallista ja riskialtista. Ihmiskunta ei voi pelata seuraavaksi sadaksi vuosituhanneksi venäläistä rulettia maailman ensimmäisen ydinjätehaudan kaivamisella Suomen maaperään.

Poistuville aloille on luonnollisesti löydettävä avulla uusia työpaikkoja, muuten talous romahtaa. Fossiilisen energian varaan rakennetut voimalaitokset ja niiden työpaikat ovat tulilinjalla. Ne yritykset, jotka näkevät tulevan energiavallankumouksen ja valmistautuvat siihen muuntamalla oman toimintansa vastaamaan uuteen kysyntään, ovat voittajia.

Energiavallankumous pohjaa uuteen suureen sähköistymiseen: kaikki mikä voidaan sähköistää, tullaan sähköistämään (ja sähkö tuotetaan uusiutuvalla energialla). Asumisessa, työnteossa, tuotannossa ja liikkumisessa avataan ikkuna tulevaisuuden yhteiskuntaan, jossa energiantuotanto on päästötöntä ja energiajärjestelmä lähes kokonaan sähköistetty.

Sähköautoliikenteen suosion kasvattamisen ohella on käännettävä katseet jo muidenkin liikkumistapojen puoleen – miten voitaisiin sähköistää myös lento- ja vesiliikenne? Muun muassa sähkölauttoja on jo olemassa.

Kohti vertaisyhteiskuntaa

Tulevaisuuden energiantuotannolle uusia mahdollisuuksia avautuu digitalisaation myötä. Digitalisaatio on tekninen mahdollistaja, joka tuo energia-alalle energian internetin mahdollisuudet. Voimme tehostaa ja optimoida energian tuotantoa ja kulutusta ja kytkeä sen yhä enemmän merkityshakuisuuteen, johon liittyvät arvot ja elämäntavat.

Vanha kansanviisaus ”olet, mitä syöt” muuntuu muotoon ”olet, mitä energiaprofiilisi kertoo”. Vastuullisen kansalaisuuden kriteeri voi olla se, miten tuotat ja kulutat energiaasi ja onko se uusiutuvaa energiaa. ”Energiapallo” on nyt meillä, ja siitä ratkeaa myös maapallomme tulevaisuus.

Alustatalouden ja jakamistalouden myötä olemme siirtymässä vertaisyhteiskuntaan. Hierarkioiden purku, omaehtoisuus ja tee-se-itse-eetos vahvistuvat.

Energiajärjestelmän murros edistää vertaisyhteiskuntaa, jossa kansalaiset itseorganisoituvat omaehtoisiksi, perinteisten organisaatioiden ulkopuolisiksi ryhmiksi ja verkostoiksi.

Yhä useampi kuluttaja haluaa ja voi tuottaa oman energiansa itselleen ja teoriassa myös naapurustoon. Kun aurinkopaneelien hinta laskee, yhä useammalle katolle nousee asukkaiden, taloyhtiöiden ja yritysten oma aurinkovoimala.

Jos politiikka mahdollistaa tällaisen toimintaympäristön, näitä kehityskulkuja voidaan entisestään jouduttaa.

Energiajärjestelmän murros siis edistää niin kutsuttua vertaisyhteiskuntaa, jossa kansalaiset itseorganisoituvat omaehtoisiksi, perinteisten organisaatioiden ulkopuolisiksi ryhmiksi ja verkostoiksi. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi pienen mittakaavan räätälöityä teollista tuotantoa 3D-tulostimien ja aurinkoenergian avulla.

Vertaisyhteiskunnassa kansalaiset itseorganisoituvat ja vaikuttavat uusissa ryhmissä ja verkostoissa, missä he vaihtavat avoimesti tietoa ja taitoja. Vertaistuotanto luo uutta taloudellista toimintaa, jossa palveluita tuotetaan ja käytetään erilaisten tarpeiden mukaan. Näin kansalaiset voivat osallistua myös uusien energia-alan tuotteiden ja palveluiden synnyttämiseen.

Tällaisessa energiajärjestelmässä kansalaisista tulee energiantuottajia, mikä ei ole vain tulevaisuuden visio vaan arkipäivää yhä useammalle kotitaloudelle.

Muutosjohtajuutta tarvitaan

Ydinkysymys poliittisen päätöksenteon kannalta on, miten poistetaan esteet ja hidasteet tältä kansalaisten omaehtoiselta energian tuotanto- ja kulutusmallilta. Entä syntyykö tästä uusiutuvan energian vallankumouksesta vertaisyhteiskunnassa uusi tarina Suomen tulevaisuudelle?

Suomen tulevaisuus vertaisyhteiskuntana yhdistää ihmisen, luonnon ja teknologian, turvallisen ja merkityksellisyyttä tuottavan elämän. Edelläkävijöiden lisäksi tarvitsemme visionäärisiä muutosjohtajia, jotka näkevät kauas tulevaisuuteen, oivaltavat maailman systeemisyyden ja kaiken kytkeytyneisyyden ja omalla esimerkillään raivaavat tietä uuteen, parempaan maailmaan.

Kyse on pitkällä tähtäimellä globaalin yhteiskunnan muutoksesta ekologiseksi sivilisaatioksi, joka löytää tasapainon ihmiskunnan hyvinvoinnin ja biosfäärin välillä.

Rooman klubin alkuperäisen Kasvun rajat -raportin yksi kirjoittajista, Dennis Meadows, peräänkuuluttaa systeemilukutaitoa edellytyksenä tälle huimalle tavoitteelle muuttaa sivilisaatiota. Systeemilukutaidon ja ilmastonmuutoksen hätätilaksi ymmärtämisen avulla oivallamme ihmisen osaksi luontoa, energian osaksi yhteiskuntaa ja kaikkien asioiden keskinäisen kytkeytyneisyyden.

Ja juuri näitä periaatteita voidaan edistää poliittisella päätöksenteolla.

Sirkka Heinonen on professori Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa ja SÄVÄYS-hankkeen vastuuhenkilö.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Julkaisu Energian vallankumous sähköistää ilman hiiltä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huoli luonnon elinvoiman rapautumisesta on noussut yhdeksi keskeisistä globaaleista ympäristöongelmista. Huolesta puhutaan biodiversiteetin eli biologisen monimuotoisuuden vaalimisena.

Käsite biodiversiteetti tuli käyttöön 1980-luvulla, kun joukko merkittäviä biologian tutkijoita järjesti samannimisen konferenssin. Sen tavoitteena oli kiinnittää huomiota eliölajien sukupuuttojen lisääntymiseen. Tässä myös onnistuttiin.

Yllättävää sen sijaan oli biodiversiteetin poliittisen voiman rakettimainen nousu kansainvälisen ympäristöpolitiikan kentälle: YK:n vuoden 1992 Rio de Janeiron ympäristö- ja kehityskonferenssissa vahvistettiin teksti kansainväliselle biodiversiteettisopimukselle, joka astui voimaan noin vuotta myöhemmin. Miten tämä oli mahdollista, on toinen tarina, mutta ilmeisen tärkeää oli kehitysmaiden edustajien vakuuttuminen siitä, että biodiversiteetin suojelu voi turvata eri maiden oikeudet alueellaan löytyvien geneettisten varojen tuottoon.

Epämääräinen käsite

Huolimatta biodiversiteetti-käsitteen menestyksestä kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa suojeluun tähtäävien poliittisten tavoitteiden saavuttaminen on osoittautunut vaikeaksi. Tämä johtuu siitä, että suojelu on oikeasti vaikeaa. Ihmiskunnan materiaalinen vaikutus ekologisiin systeemeihin voimistuu kaikkialla väestön kasvun ja aineellisen elintason paranemisen sekä luonnonvarojen kulutuksen myötä.

Biodiversiteetin suojelua vaikeuttaa kuitenkin merkittävästi myös se, että siinä onnistumisen tai epäonnistumisen arvioinnille ei ole kunnollisia kriteerejä. Biodiversiteetti on käsitteenä epämääräinen, koska se on kaikenkattava ja siksi vaikeasti täsmentyvä.

Biodiversiteetti on käsitteenä epämääräinen, koska se on kaikenkattava ja siksi vaikeasti täsmentyvä.

Biodiversiteetin idea on alusta lähtien käsittänyt kaksi ulottuvuutta. Se on yhtäältä empiirisiin tuloksiin perustuva päätelmä, että eliölajeja ajautuu kiihtyvästi sukupuuttoon ihmistoimien seurauksena. Tämän rinnalla on kulkenut näkemys, että biodiversiteetti on viime kädessä se luonnon ominaisuus, joka määrittää inhimillisen kulttuurin luonnonehdot.

Nämä ulottuvuudet eivät ole yhteismitallisia. Tiedossa ei ole nimittäin uskottavaa tapaa osoittaa, että joidenkin lajien sukupuutto olisi syy-seuraussuhteessa tiettyjen inhimillisen toimeentulon ehtojen kanssa. Epäsuhdasta seuraa epäselvyyttä kriteerien määrittelylle.

Biodiversiteettia on vaikea arvioida

Biodiversiteetti-huolen perusta on näkemys, että maapallon elonkehän eli biosfäärin elinvoima ei ole itsestään selvä asia vaan biologisen evoluution tulos, jota evoluutio myös ylläpitää. Elinvoiman perustana ovat tietynlaiset ekologiset mekanismit eli maailmanlaajuinen ravinteiden kierto (teknisesti biogeokemialliset kierrot) sekä nykyisiä ekologisia systeemejä muodostavien lajien keskinäiset vuorovaikutukset – lyhyesti sanoen siis ekologisten systeemien elintoimintojen kokonaisuus.

Tästä seuraa näkemys, että elinvoimaa ylläpitäviä tekijöitä tulee vaalia. Ihminen on evoluution näyttämöllä myöhäinen tulokas: saavuimme valmiiksi katettuun pöytään. Tämän vuoksi vaalimista voi perustellusti odottaa ihmiseltä.

Vaalimisessa onnistumisen kannalta tähän sisältyy se ongelma, että biodiversiteetin murenemista on vaikea määrällisesti arvioida.

Vertailu ilmastonmuutokseen valaisee ongelmaa. Ilmakehän kokonaiskuormitusta arvioitaessa on mahdollista laskea yhteen esimerkiksi Kiinan, Kanadan ja Guatemalan päästöt, mutta biodiversiteetin kohdalla mitään vastaavanlaista laskelmaa ei ole mahdollista tehdä. Tilanteet vaihtelevat tavattomasti maasta ja maanosasta toiseen.

Saattaa hyvin olla, että maapallolla on käynnissä ”kuudes sukupuuttoaalto” niin kuin usein esitetään. Koska myös sukupuuttojen uhkaa lisäävät tekijät vaihtelevat eri tilanteissa suuresti, tällä ei kuitenkaan voi perustella mitään selviä kaikkialla päteviä vaatimuksia.

Epäselvät kriteerit ja mittarit

Alun perin huoli biodiversiteetistä kytkeytyi sukupuuttoihin. Sukupuutot ovat kuitenkin ainutkertaisia tapahtumia, ja lisäksi yksittäisen sukupuuton todentaminen on erittäin vaikeaa. Sitä paitsi tiettyjen lajien uhanalaisuuden arviointi voi olla kiistanalaista. Miten joukosta ainutkertaisia tapahtumia tuotetaan yhtenäinen kokonaiskuva?

Tarvitaan kokonaisuutta edustavia indikaattoreita ja niitä kuvaavia ”sijaismittareita”. Luonnontilaisten biotooppien pinta-alan väheneminen on ollut paljon käytetty ”sijaismittari”, mutta sen merkitys vaihtelee eri tyyppisissä ympäristöissä.

Käsitys biodiversiteetin murenemisesta laajeni kattamaan sukupuuttojen lisäksi muutokset lajiston runsaussuhteissa.

Sittemmin käsitys biodiversiteetin murenemisesta laajeni kattamaan sukupuuttojen lisäksi muutokset lajiston runsaussuhteissa. Erojen arviointiin liittyy käsitteellisiä hankaluuksia kuten ”yksiköiden ja erojen” (units and differences) ambivalenssi. Toisin sanoen biodiversiteetin määrällinen arviointi perustuu toisistaan erottuviin yksiköihin kuten eri lajit.

Mutta miten ottaa huomioon se, että yksiköiden väliset erot vaihtelevat? Onko laulujoutsenen ja metsähanhen (molemmat vesilintuja) ero yhtä merkittävä kuin laulujoutsenen ja ketun ero? Selvästikään ei ole, mutta millaisissa vertailuissa tämä on merkityksellistä? Ongelmaa kärjistää myös se, että yksilömäärien väheneminen voi olla vakavampi oire kuin lajien.

Lajiston koostumuksen rinnalle on omaksuttu tarkastelun kohteiksi ekosysteemien funktionaaliset piirteet, joiden arvellaan riippuvan niiden lajiston monimuotoisuudesta. Ekosysteemien toiminta on periaatteessa rinnasteista aineenvaihduntaan eli metaboliaan.

Ekosysteemit eivät kuitenkaan ole yhteen hioutuneita kokonaisuuksia samalla tavoin kuin organismit. Siksi toiminnallisuuden yksiköitä on vaikea nimetä. Tutkimuksessa kriteereinä on käytetty aggregoituja muuttujia, jotka kokoavat yhteen moninaisia tekijöitä, esimerkiksi kasvillisuuden tuottavuutta ja vakautta.

Kokeellisesti on osoitettu, että lajiston monipuolisuus ja monet tämänkaltaiset yhdistetyt muuttujat korreloivat positiivisesti, mutta tulosten merkittävyyttä on vaikea tulkita. Onko esimerkiksi puiden voimakas kasvu hyvä osoitus metsän ekologisesta elinvoimasta?

Muutoksen arviointiin tarvitaan vertailukohta, joka ilmentää muuttumattomuutta.

Lisäksi muutoksen arviointiin tarvitaan vertailukohta, joka ilmentää muuttumattomuutta. Mikä se on? Implisiittisesti usein oletetaan, että vertailukohta on ”neitseellinen” ihmisen koskematon luonto. Kumminkin on hyvin tiedossa, että varsinaista ihmisen koskematonta luontoa ei ole juuri missään. Asuttujen maiden piirissä olevat luonnontilaisiksi tulkitut ekosysteemit ovat useimmiten pitkäaikaisen inhimillisen vaikutuksen muokkaamia.

Moniselitteisyyden ohittaminen kansainvälisessä yhteistyössä

Poliittisia tavoitteita määriteltäessä biodiversiteetti-huolen käsitteelliset ja empiiriset ongelmat ovat etenkin kansainvälisissä yhteyksissä lakaistu piiloon. Biodiversiteettisopimusta seuraavissa kokouksissa on toistuvasti asetettu tavoite ”lopettaa biodiversiteetin tuhoutuminen” tiettyyn vuoteen mennessä (ensin se oli 2010, nyt se on 2020). Tämä on tyhjä toivomus, koska kaikkia inhimillisen toiminnan laajenemisen muotoja ei mitenkään saada yhdellä lausekkeella katetuksi.

Kansainvälisessä poliittisessa prosessissa biodiversiteetin suojelun tavoite näyttäytyy liian yksiulotteisena – jolloin se paradoksaalisesti vaikeutuu.

Jos tavoitteiden onnistumista tai epäonnistumista ei kyetä arvioimaan, tavoitteiden asettelu on retoriikkaa.

Euroopan unionin vuonna 1992 hyväksymä luontodirektiivi kattaa nimettyjen luontotyyppien ja lajien suojelun. Se on alaltaan konkreettinen ja välttää siten liiallisen yleisyyden ongelmat. Sen sijaan direktiivin toteuttaminen kohtaa ongelmia vastakkaisesta suunnasta: EU:hun kuuluvissa maissa luonnonolot vaihtelevat suuresti, ja siksi samat säädökset eivät ole välttämättä kaikkialla toteuttamiskelpoisia.

Politiikan tutkija Giandomineco Majone on todennut, että sellaisten tavoitteiden asettaminen, joita on mahdotonta saavuttaa, johtaa korruptoitumiseen. Korruptoituminen tässä yhteydessä viittaa siihen, että jos tavoitteiden onnistumista tai epäonnistumista ei kyetä arvioimaan, tavoitteiden asettelu on retoriikkaa.

Biodiversiteetista nielujen niukkuuden huomioimiseen

Käsitykseni mukaan biodiversiteetin suojelun asetelmat helpottuisivat, jos biodiversiteetin mureneminen ymmärrettäisiin nielujen niukkuuden ongelmaksi (sink scarcity). Ihmistoimien tuottamat häiriöt ovat nykyisin niin laajamittaisia, että ekologisissa systeemeissä ei ole niille tilaa.

Käsitteellä nielu on kahtalainen luonnontieteellinen tausta. Vallitseva näkemys on peräisin termodynamiikasta. Nielu on se, mihin ylimääräinen lämpö lopullisesti hajaantuu eli dissipoituu. Tästä hiukan poikkeavan näkemyksen perusta on ekologia. Tällöin nielu on se ekologisten vuorovaikutusten mekanismi, jonka välityksellä häiriö sulautuu systeemiin aiheuttamatta pysyviä systeemiä vaurioittavia muutoksia.

Näkökulmat ovat kylläkin yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi metsän merkitys ”hiilinieluna” perustuu ekologiseen mekanismiin: kasvava puusto sitoo ilmakehästä hiilidioksidia.

Seuraus biodiversiteetti-huolen kääntämisestä nielujen niukkuuden ongelmaksi johtaisi päättelemään, että luonnon monipuolista hahmoa tulee vaalia läpäisevästi kaikkialla.

Ekologisten nielujen niukkuudesta ovat osoituksia tilanteet, joissa luonnon monipuolisuus kaventuu ympäristön yleisen häiriintymisen seurauksena. Tällaisia ovat asutuksen ja liikennealueiden laajeneminen, yksipuolisten viljelymaiden raivaus, valtameriin keräytyvät muovijätteen autiomaat ja niin edelleen. Sukupuutot lisääntyvät myös, mutta nimetyt sukupuutot eivät ole asian ydin.

Käytännöllinen seuraus biodiversiteetti-huolen kääntämisestä nielujen niukkuuden ongelmaksi johtaisi päättelemään, että luonnon monipuolista hahmoa tulee vaalia läpäisevästi kaikkialla.

Kriteerit asettuvat tilannekohtaisesti. On mahdollista ja usein jopa helppoa arvioida, millainen muutos edistää paikallisesti luonnonolojen monipuolisuutta. On paljon vaikeampaa ja useimmiten tarpeetonta perustella tätä joillakin yleisillä periaatteilla.

Käytännölliset tilanteet ovat kuitenkin moniulotteisia siksi, että ihmisten ristiriitaiset intressit vaikuttavat arviointiin. Esimerkiksi luontaisen niityn raivaaminen golfkentäksi kaventaa biodiversiteettiä, mutta onko golfin peluu niin arvokas ulkoilun muoto, että se korvaa vaurion?

Menestyksensä uhri

Tärkein biodiversiteetin idean positiivinen tulos on, että luonto on saanut äänen päätettäessä luonnon käytön tehostamiseen johtavista hankkeista. Luonto ei kuitenkaan ”puhu” sanan konkreettisessa merkityksessä. Muutoksen arviointiin on meidän ihmisten asetettava kriteerit, ja kriteerit vaihtelevat tapauskohtaisesti, vieläpä eri ihmisryhmien ristiriitaisten intressien vaikutuksen alaisina.

Minun päätelmäni tästä vyyhdistä on, että biodiversiteetin idea on oman menestyksensä uhri. Idea on lukkiutunut muotoon, jossa konkreettisten ongelmien rajaaminen saati ratkaiseminen on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi.

Yrjö Haila on ympäristöpolitiikan professori emeritus Tampereen yliopistossa.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Julkaisu Miksi biodiversiteetin suojelussa ei ole onnistuttu paremmin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

“Que triste se oye la lluvia, en los techos de cartón…” (“Miten surulliselta kuulostaakaan sade aaltopahvisilla katoilla…”)

Näin kuvaa Los Guaraguao -yhtye kansainvälisesti tunnetussa laulussaan tilannetta, joka on arkipäivää kymmenille tuhansille köyhille ihmisille: kuunnella tuskallisena sadetta, joka rummuttaa taukoamatta aaltopahvista kyhättyjen asuntojen katoilla, ja elää toistamiseen siinä pelossa, että seuraavassa myrskyssä sade ja tuuli ottavat yliotteen kodista.

Globaali talouskasvu ei ole välttämättä lieventänyt globaalia eriarvoisuutta. Esimerkiksi monet Latinalaisen Amerikan maat ovat tätä nykyä alemman keskitulotason maita ja nopeasti kehittyviä talouksia. Samalla useat näistä maista ovat maailman eriarvoisimpia maita.

Kotitalouksien tulo- ja varallisuuseroja mittaavassa Gini-indeksiluokituksessa, jossa luku 0 edustaa täydellistä tasa-arvoa ja 100 täydellistä epätasa-arvoa. Norjan arvo oli vuonna 25,8 ja Suomen arvo 26,9, kun taas Meksikon arvo oli 47,2 ja Brasilian 54,7. Brasiliassa yksi prosentti väestöstä omistaa 46 prosenttia viljelykelpoisesta maasta.

Jyrkkä epätasa-arvo vaikuttaa myös ihmisten mahdollisuuksiin suojautua ja selvitä luonnonkatastrofeista.

Jyrkkä epätasa-arvo vaikuttaa myös ihmisten mahdollisuuksiin suojautua ja selvitä luonnonkatastrofeista. Epätasa-arvon ja ympäristökysymysten yhtymäkohdat ovatkin nousseet viime aikoina suosituiksi tutkimuskysymyksiksi kehitysmaatutkimuksessa.

Luonnonkatastrofit eivät ole vain luonnonilmiöitä

Globaalin ympäristömuutoksen myötä sään ääri-ilmiöt, vaikeasti ennustettavissa olevat ympäristöuhat ja luonnonkatastrofit tulevat todennäköisesti lisääntymään. Samalla katastrofien seuraukset ja arkipäivän ympäristöhaavoittuvuudet jakautuvat entistä epätasaisemmin eri yhteiskuntien, yhteiskuntaluokkien ja ihmisryhmien kesken.

Kyky selviytyä ympäristötuhoista ja arkielämän haavoittuvuuksista ei ole kiinni vain ympäristötiedosta tai asenteista.  Syrjäytyneiden ihmisten vaikeudet selvitä näistä haasteista eivät johdu myöskään pelkästään köyhyydestä, vaan ennen kaikkea ympäristöriskien ja ympäristöhaavoittuvuuksien eriarvoisesta jakautumisesta ja eriarvoistavasta hallinnasta.

Kun pyritään ymmärtämään sellaisia ilmiöitä kuin hurrikaanit, tsunamit, maanjäristykset tai tuhotulvat, on syytä kiinnittää huomiota luonnonvoimien biofyysisiin ominaisuuksiin. Luonnonolosuhteet, kuten sääolot, jokien hydrologiset piirteet, maanpinnanmuodot tai maaperän koostumus asettavat ihmisen toiminnalle tiettyjä reunaehtoja.

Luonto ei tottele tai kunnioita ihmisen määrittämiä sääntöjä tai oikeudenmukaisuuden kriteereitä.

Samalla luonnonvoimat toimivat meidän näkökulmastamme katsottuna usein oikullisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että luonto ei tottele tai kunnioita ihmisen määrittämiä sääntöjä tai oikeudenmukaisuuden kriteereitä.

Silti luonnonkatastrofit eivät ole koskaan puhtaan ”luonnollisia”, samoin kuin ei myöskään ihmisten haavoittuvuus niille.

Ympäristöuhkien määritteleminen, niihin varautuminen ja ympäristöhaavoittuvuuksien hallinta ovat aina myös sosiaalisia ja poliittisia kysymyksiä. Käsitykset siitä, millaiset ilmiöt luokitellaan ympäristöriskeiksi, keiden katsotaan olevan alttiita ympäristöhaavoittuvuuksille ja ketkä ovat syypäitä ympäristökatastrofeihin, pohjautuvat monimutkaisiin sosiaalisiin neuvotteluihin ja poliittisiin kädenvääntöihin.

Syyt siihen, miksi tietyt ihmiset asettuvat asumaan tulvariskialueille, maanvyöryistä kärsiville rinteille, lähelle riskialtista teollisuutta tai saastuneille joutomaille, ovat pitkälti taloudellisia ja poliittisia. Tämän takia ympäristökatastrofien ja niiden seurausten kokonaisvaltainen ymmärtäminen edellyttää laaja-alaista mutta tarkkapiirteistä haavoittuvuuden politiikan tutkimusta.

Haavoittuvuuksien hallinta

Haavoittuvuuden politiikka toimii monella eri yhteiskunnallisella tasolla ja sen vaikutukset ovat usein jyrkän eriarvoisia ja eriarvoistavia – etenkin monissa globaalin etelän hierarkkisissa yhteiskunnissa. Instituutiot, joiden vastuulla on ympäristöuhkien torjunta ja haavoittuvuuksien hallinta toimivat usein kahtiajakoisesti: olemalla monella tapaa läsnä ja monella tapaa poissa ihmisten arkielämän hallinnasta.

Instituutiot ovat läsnä harjoittamalla usein eriarvoistavaa maankäytönsuunnittelua, yhdyskuntasuunnittelua, ympäristöriskien hallintaa ja yhteiskunnallisten palveluiden tarjontaa. Ne pyrkivät kontrolloimaan ongelmallisiksi luokittelemiensa asuinalueiden ja ihmisten epävirallisiksi määriteltyjä asumis-, maankäyttö- ja toimeentulomuotoja. Samalla ne katsovat usein läpi sormien toisaalla tapahtuvaa lakien kiertämistä, jakavat erikoisoikeuksia tietyille ihmisryhmille ja suosivat ympäristöturvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden kannalta kyseenalaisia rakennus-, infrastruktuuri- ja luonnonvarojen hyödyntämishankkeita.

Tällä tavalla ne harjoittavat eriyttävää haavoittuvuuden ja vastuullistamisen politiikkaa.

Varsinkin monissa globaalin etelän slummeissa ja köyhissä maaseutukylissä valtio samalla loistaa poissaolollaan. Ei ole tarjolla puhdasta juomavettä, ei likavesien käsittelyä, ei perusterveydenhuoltoa. Poliisi kieltäytyy partioimasta alueilla, jotka luokitellaan rikollisuuden ja väkivallan pesäkkeiksi. Ihmisten altistuminen ympäristöriskeille ja -haavoittuvuuksille on siis vahvasti sosiaalisesti eriytynyttä.

Ympäristöhaavoittuvuudet ovat eittämättä sidoksissa ihmisten ja ympäristön välisiin suhteisiin, ihmisten keskinäisiin suhteisiin sekä ympäristöpolitiikkaan ja ympäristöhallintaan.

Ympäristötuhoja ja -haavoittuvuuksia ei voida hallita pelkästään teknologian tai innovatiivisen infrastruktuurin avulla. Tästä esimerkkinä on Meksikossa tutkimani Villahermosan kaupunki ja sitä vuosittain koetelleet katastrofiset tulvat.

Villahermosan tulvia on toistamiseen pyritty ”kesyttämään” rakentamalla patoja, pengerryksiä ja tulvavalleja ja toteuttamalla joen kulkusuunnan muutoksia. Samalla kun näillä hankkeilla on pyritty itsepintaisesti taltuttamaan oikukkaita luonnonvoimia, niillä on myös synnytetty uusia, entistä monimutkaisempia ja eriarvoistavampia ympäristöriskejä.

Suurimpia kärsijöitä näissä muutoksissa ovat ne ihmiset, joilla ei ole varaa asua tulvilta suojatuissa asunnoissa, muuttaa maankäyttömuotojaan sellaisiksi, että sadevedet saadaan valjastettua kastelujärjestelmien avulla tehokkaaseen viljelyskäyttöön eikä ottaa vakuutuksia tulvavahinkojen korvaamiseksi.

Ympäristöhaavoittuvuudet ovat eittämättä sidoksissa ihmisten ja ympäristön välisiin suhteisiin, ihmisten keskinäisiin suhteisiin sekä ympäristöpolitiikkaan ja ympäristöhallintaan.

Tutkimukseni kaupunkisuunnittelusta ja tulvariskien hallinnasta eri puolilla Villahermosan kaupunkia – mukaan lukien korkean tulotason hienostoalueet, keskiluokkaiset naapurustot sekä köyhälistökaupunginosat ja slummit – osoittavat selvästi neoliberalistisen kaupunkisuunnittelun ja tulvahallinnan sosiaalisesti eriyttävät ja eriarvoistavat vaikutukset.

Tämä näkyy sekä vesihuoltoon, sanitaatioon, terveydenhuoltoon, yhteiskunnalliseen turvallisuuteen ja koulutukseen liittyvien palveluiden tarjonnassa että tuhotulvien ja muiden ympäristöriskien ennaltaehkäisyssä ja ympäristökatastrofien jälkeisessä jälleenrakennustyössä.

Edustuksellisuus ja erilaisten tarpeiden huomioiminen tärkeää

Ympäristöongelmia on syytä tarkastella sosiaalisten ja ympäristöllisten tekijöiden monimutkaisessa vuorovaikutuksessa muotoutuvina ilmiöinä. Samalla niitä on syytä tarkastella ilmiöinä, jotka ovat historiallisesti muuttuvia, kokemuksellisesti kiinnittyneitä ja poliittisesti kiistanalaisia.

Viime aikoina varsinkin poliittisen ekologian ja ympäristöoikeudenmukaisuuden kentillä on kehitetty uudenlaisia näkökulmia, joiden avulla voimme ymmärtää paremmin ympäristön materiaalisuuden, yhteiskunnallisten rakenteiden, ihmisten kokemusmaailman ja politiikanteon välisiä suhteita.

Oikeudenmukaisuus- ja eriarvoisuuskysymysten ymmärtämiseksi tarvitsemme huolellisia analyyseja myös siitä, miten ympäristön ja luonnonvarojen käytön hyödyt ja haitat jakautuvat eri ihmisten ja yhteiskuntien kesken.

Lisäksi on syytä kiinnittää huomiota poliittisen edustuksellisuuden kysymyksiin. Kuka saa äänensä kuuluviin poliittisessa päätöksenteossa ja millaisia mahdollisuuksia eri ihmisillä on vaikuttaa elinoloihinsa. Kuten filosofi Nancy Fraser teoksessaan Scales of Justice toteaa: se, että ihmiset tiedostavat olemassa olevat ympäristöriskit tai että he voivat osallistua tulevaisuuden ympäristöuhkien hahmottamiseen, ei vielä takaa, että heillä olisi paremmat mahdollisuudet suojautua näiltä uhilta.

Oleellista on se, että erilaisten ihmisten tarpeet ja toiveet otetaan tasapuolisesti huomioon päätöksenteossa ja politiikkatoimissa.

Kohti vastuullista ympäristöongelmien hallintaa

Ihmisillä on uskomattomia kykyjä selviytyä vaikeistakin olosuhteista. Etenkin monissa globaalin etelän yhteisöissä ja yhteiskunnissa ihmiset käyttävät taitavasti hyväkseen kollektiivista muistia, sosiaalista luovuutta, epävirallista kekseliäisyyttä, käänteistämisen politiikkaa, sosiaalista vastarintaa ja yhteisöllisiä turvaverkostoja pyrkiessään tulkitsemaan menneisyyttä, selviämään nykyhetkestä ja rakentamaan valoisampaa tulevaisuutta.

Samalla on syytä muistaa, että ympäristötuhoista selviytymistä ja yhteiskunnallisen syrjäytymisen ehkäisyä ei voi sysätä kulttuurisen sopeutumisen tai sosiaalisen voimaantumisen nimissä kokonaan kansalaisten omille hartioille.

Varsinkin monissa poliittisesti epävakaissa ja sosiaalisesti hauraissa yhteiskunnissa ihmiset joutuvat ponnistamaan katastrofeista selviytymisessä ja arkielämän hallinnassa hyvin erilaisista taloudellisista ja sosiaalisista lähtökohdista.

Ympäristötuhoista selviytymistä ja yhteiskunnallisen syrjäytymisen ehkäisyä ei voi sysätä kulttuurisen sopeutumisen tai sosiaalisen voimaantumisen nimissä kokonaan kansalaisten omille hartioille.

Lisäksi valtiolla on tärkeä rooli ympäristö- ja kehityskysymysten hallinnassa. Tarvitaan pitkäkestoista ympäristöpolitiikkaa ja monimuotoisia yhteiskunnallisia toimia, joilla vähennetään ihmisten altistumista riskeille ja lievennetään arkipäivän haavoittuvuuksia. Tällaisia toimia ovat esimerkiksi puhtaan juomaveden, perusterveydenhuollon, -koulutuksen ja yhteiskunnallisen turvallisuuden takaaminen kaikille kansalaisille.

Tarvitaan myös monimuotoisia elinympäristöjä, joissa erilaiset ihmiset asuvat, työskentelevät ja kohtaavat päivittäin toisensa. Tällaisilla toimilla voidaan vähentää sosiaalista lokeroitumista ja yhteiskunnallista syrjäytymistä sekä lisätä moniarvoisuutta ja kykyä kohdata erilaisuutta.

Samalla voidaan etsiä uudenlaisia keinoja, joilla varmistetaan se, ettei kyvystä suojautua ympäristöriskeiltä tai yhteiskunnalliselta turvattomuudelta tule vain tiettyjen ihmisryhmien etuoikeus.

Parhaimmillaan ympäristöuhkien hallinta ja yhteiskunnallisten turvaverkostojen luominen nojaavat mukaansatempaavaan ympäristö- ja yhteiskuntapolitiikkaan, jossa ihmiset kokevat olevansa osa mielekästä ja oikeudenmukaista ympäristöhaavoittuvuuksien hallintaa ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lieventämistä. Näiden ilmiöiden analyyttisessa ymmärtämisessä ja syiden ja seurausten tulkinnassa globaalilla tasolla kehitysmaatutkimuksella ja yhteiskunnallisella ympäristötutkimuksella on erityisen paljon annettavaa.

Anja Nygren on kehitysmaatutkimuksen professori Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Julkaisu Globaali eriarvoisuus ja haavoittuvuuden politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO on varoittanut jo parin vuoden ajan, että maailman nälkäisten määrä on kasvussa. Lisääntyneet ruokakriisit ja konfliktit sekä ilmastonmuutos ovat perumassa niitä saavutuksia, joita juhlittiin vielä 2015 YK:n vuosituhattavoitteiden seurantakauden päättyessä.

IPCC:n tuore raportti taas varoittaa, että parhaassakin tapauksessa ruoantuotanto kärsii lähitulevaisuudessa.

Julkisuudessa toistuu FAOn varoitus, että ruokaa tarvitaan 50 prosenttia lisää vuoteen 2050 mennessä. Toisaalta jo nykyinen ruokajärjestelmä aiheuttaa kestämättömiä ympäristöongelmia. Yhtälö vaikuttaa mahdottomalta.

Tilanne on eittämättä vaikea mutta ei toivoton. Ratkaisujen hahmottamiseksi on tärkeää ymmärtää nälkäkysymyksen luonne kunnolla. Jos ongelmaa ei ymmärretä oikein, etsitään myös vääriä ratkaisuja.

Kuinka paljon nälkäisiä on?

Kun nälkäisten määrästä puhutaan, viitataan yleensä FAOn raporttien näkyvimpään lukuun: tällä hetkellä nälkää näkee 821 miljoonaa ihmistä ja luku on kasvussa. Käänne nälkäisten määrässä kyseenalaistaa pitkään vallalla olleen kertomuksen, että tehostuva ja keskittyvä ruoantuotanto ja maailmankauppa ovat parhaat tavat taistella nälkää vastaan. Kun nälkälukuja katsotaan tarkemmin, koko tarina on lähtöjäänkin kyseenalainen.

Mainittu luku, 821 miljoonaa, on muodostettu ainoastaan ruoan energiasisältöä eli kaloreita katsomalla. Kuten kansainvälinen köyhyysraja, myös tämä nälkäraja on asetettu toivottoman alas. Se määrittyy ”paikallaan pysyvän elämäntavan minimivaatimusten” mukaisesti. Maailman köyhimmät ja nälkäiset kuitenkin tekevät keskimäärin raskasta fyysistä työtä.

Mikäli nälkä hahmotetaan vain kalorien puutoksena ja sitä torjutaan siltä pohjalta, tuloksena voi olla vajaaravitsemuksen lisääntyminen.

Jos nälän kaloriraja asetetaan inhimillisemmälle tasolle, nälkäisten määrä kasvaa 1,5 miljardiin. Samalla tilastot eivät myöskään osoita nälkäisten määrän vähentymistä viime vuosina – eli ihmisiä on ”pakkaantunut” nykyisen nälkärajan yläpuolelle.

Mittaustapa ei myöskään huomioi vuodenaikaisvaihtelua. Osan vuodesta nälkää näkevä ihminen ei siis ole näiden tilastojen mukaan nälkäinen.

Ruoka ei ole pelkkiä kaloreita

On tietysti selvää, että ruoka ei ole pelkkää energiaa vaan myös proteiineja, rasvoja, kuituja, vitamiineja ja hivenaineita. Vajaaravitsemus on ”kalorinälkää” huomattavasti laajempi ongelma ja vaivaa arvioista riippuen 1,5–3 miljardia ihmistä maailmassa.

Vajaaravitsemus aiheuttaa monenlaisia terveysongelmia, ja erityisen tuhoisaa se on pienille lapsille elämän ensimmäisen tuhannen päivän aikana. Nälän vaurioittama elimistö ei koskaan kehity kunnolla, eikä ihminen pysty myöhemminkään käyttämään ruoan ravinteita hyödykseen täysipainoisesti.

Tämä vaikuttaa myös seuraaviin sukupolviin, ja se tekee nälästä ylisukupolvista aina biologiselle tasolle asti.

Mikäli nälkä hahmotetaan vain kalorien puutoksena ja sitä torjutaan siltä pohjalta, tuloksena voi olla vajaaravitsemuksen lisääntyminen. Kun nälkää vastaan käydään vehnällä ja riisillä, nälkätilastot voivat kaunistua nopeasti, mutta samalla vajaaravitsemuksen aiheuttamat ongelmat voivat lisääntyä.

Tähän perustuu se, että yhtäaikainen ylipainoisuus ja ravitsemusongelmat on yhä enemmän maailman köyhien ongelma.

Tarvitsemmeko puolet lisää ruokaa?

FAOn varoitus ruoan tarpeen lisääntymisestä 50 prosentilla vuoteen 2050 mennessä on vakiintunut ruokapoliittisen keskustelun perusoletukseksi. Ruokaa tarvitaan lisää. Tätä tukee nälän näkeminen ennen kaikkea määräkysymyksenä kalorimääritelmän kautta.

Ajatus 50 prosentin lisätarpeesta ei kuitenkaan syntynyt laskelmasta, että näin saataisiin maailma ruokittua. Taustalla oli arvio business as usual -kehityksestä ruoan markkinakysynnässä ja kysymys siitä, voitaisiinko siihen vastata.

Laskelma tarkasteli siis ostovoimaista kysyntää, ei ruoan todellista tarvetta. Mikäli tuotantoa onnistuttaisiin kasvattamaan, miljardien ravitsemusongelmat säilyisivät edelleen.

Ajatus, että maailman nälkäongelma ratkaistaan ensisijaisesti tuotantoa kasvattamalla, on perustavanlaatuisesti virheellinen.

Ajatus, että maailman nälkäongelma ratkaistaan ensisijaisesti tuotantoa kasvattamalla, on perustavanlaatuisesti virheellinen. Se ohjaa ruokapolitiikkaa kapeasti teknologiseen tehostamiseen, keskittämiseen ja kaupan vapauttamiseen.

Tosiasiassa kaloreina mitattuna ruokaa riittää globaalisti koko ihmiskunnalle. Myös mantereittain tarkasteltuna ruoan ylijäämää on kaikkialla, vaikka paikallisesti puutetta onkin. Valtaosa maailman aliravituista lapsista asuu maissa, joissa on ruokaylijäämää.

Kun otetaan huomioon eläintuotannon valta-asema ja sen heikko hyötysuhde sekä erilaiset hävikin muodot, ylituotanto on maailman ruokajärjestelmän peruspiirre. Silti 2–3 miljardia ihmistä kärsii nälästä laajemmin ymmärrettynä.

Laskennallisesti ruoantuotanto yhtä ihmistä kohden on kasvanut jo pitkään nopeammin kuin väestön määrä, mutta se ei ole näkynyt vastaavasti nälkä- tai köyhyysluvuissa.

Nälkä ei ole vain ruoan puutetta

Runsauden ja nälän rinnakkaiselo selittyy sillä, että nälkä ei johdu vain eikä useimmiten edes ensisijaisesti ruoan puutteesta. Vaikka maailmassa on ruokaa kaikille, se ei auta, sillä ruoka ei siirry maagisesti paikasta toiseen. Kun nälkää on myös siellä, missä ruokaa riittää, ongelmaa ei ratkaista tuotannon tehostamisella.

Olennaista on se, kuka ruokaa tuottaa, kuka siitä saa elannon ja missä ruokaa syödään.

Viime vuosikymmeninä köyhien maiden riippuvaisuus ruoan tuonnista on kasvanut, ja entisistä ruoan viejistä on tullut tuojia. Se saa etenkin köyhän väestönosan haavoittuvaiseksi hintaheilahteluille. Samalla näiden alueiden oma tuotanto on altavastaajana.

Nälkä ei johdu vain eikä useimmiten edes ensisijaisesti ruoan puutteesta.

Tätä monisyistä ongelmaa on analysoitu esimerkiksi ruokaturvan, ruokaoikeudenmukaisuuden ja ruokasuvereniteetin käsitteillä. Eroista huolimatta niiden ytimessä ovat samat kysymykset: nälällä ja ravitsemusongelmilla on tiiviit yhteydet köyhyyteen, eriarvoisuuteen, sosiaalisten turvaverkkojen puutteeseen, turvattomuuteen ja etenkin ruoan tuottajien vallan puutteeseen.

Maailman nälkäisimmät ovat maailman köyhimpiä. Mikä hälyttävintä, heistä suurin osa on ruoan tuottajia. Taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset eivät pysty rakentamaan omaa ruokaturvaansa, vaikka he tuottaisivat ruokaa.

Suurin osa maailman nälkäkuolemistakaan ei liity katastrofeihin tai sotiin vaan krooniseen köyhyyteen. Nälkä on maailman ruokajärjestelmän toinen peruspiirre.

Ruokajärjestelmä täytyy muuttaa

Ruokapolitiikan ”ikuinen nykyhetki” ei voi jatkua. Keskittyminen globaalin tuotannon 50 prosentin lisäykseen nojaa oletukseen, että ruokajärjestelmän valuvika pysyy ennallaan.

Se perustuu oletukseen, että väestö kasvaa nykytahtia – eli naisten oikeuksissa, köyhyyden torjunnassa, ruokaturvan rakentamisessa ja lisääntymisterveydessä ei tapahdu radikaaleja parannuksia. Kaupungistuminen jatkuu nopeana.

Tiettyjen alueiden sitkeä väestönkasvu ja kiihkeä kaupungistuminen ovat kuitenkin osaltaan köyhyyden ja ruokaturvattomuuden ajamia ilmiöitä.

Emme voi lähteä liikkeelle kysymyksestä, miten maailma ruokitaan tulevaisuuden haasteissa. Ensin on vastattava kysymykseen, miten maailman ihmisille saadaan ruokaturva nykyisen kokoisella tuotannolla.

Toimiva vastaus siihen on saatavissa ainoastaan muuttamalla maailman ruokajärjestelmää – eli ruoan tuottamisen, omistamisen, kuljettamisen ja kaupankäynnin tapoja.

Vastauksen ytimessä on paikallisen pientuotannon merkityksen tunnustaminen. Pientuottajat nimittäin tuottavat suurimman osan maailman ruoasta.

Vastaus on saatavissa ainoastaan muuttamalla maailman ruokajärjestelmää – eli ruoan tuottamisen, omistamisen, kuljettamisen ja kaupankäynnin tapoja.

Toimiessaan hyvin pientuotanto myös luo työllisyyttä ja hyvinvointia tehokkaammin ympärilleen. Se kuitenkin edellyttää, että tuottajien on mahdollisuus vaikuttaa tuotannon ja kaupankäynnin tapoihin.

Nykyisellään pientuottajat ovat yhä haavoittuvammassa asemassa. Tuotannon tehostaminen kaivaa maata heidän jalkojensa alta. Vaikka omat sadot saisi kasvamaan, taloudellinen tilanne ei parane, jos tuottajan osuus tuloista vain heikkenee.

Köyhemmissä maissa paikallinen tuotanto rapautuu, köyhyys lisääntyy, kaupungistuminen kiihtyy ja riippuvaisuus tuonnista kasvaa. Samalla ruokavalio muuttuu yksipuolisemmaksi ja energiapitoisemmaksi – eli päädytään edellä kuvattuihin vajaaravitsemuksen ongelmiin.

Tuottajien ahdinko koskee niin köyhiä kuin vauraita maita. Viljelijöiden itsemurhaluvut ovat korkeita Intiassa ja Yhdysvalloissa.

Nämä ovat monimutkaisia ja vaikeita poliittisia ja taloudellisia kysymyksiä, jotka vaativat varmasti kipeitäkin yhteiskunnallisia kamppailuja vakiintuneen ruokajärjestelmän valta-asetelmia vastaan.

Mutta olisiko muka helpompaa ja järkevämpää pitää maailman ruokajärjestelmän peruspiirteet ennallaan, lisätä maailman ruokatuotantoa 50 prosenttia mutta yrittää jotenkin vähentää radikaalisti sen ympäristövaikutuksia – kuitenkin todennäköisesti epäonnistuen nälän voittamisessa?

Tuotantokeskeinen ruokakeskustelu ja -politiikka suosivat innostavia teknologisia visioita, joilla pellot jäävät historiaan ja maailman väestö ruokitaan korkeateknologisilla innovaatioilla. Kun lasketaan vain kokonaistuotantoa ja kalorimääriä per henkilö, tuotannon keskittäminen futuristisiin ruokareaktoreihin voi vaikuttaa hyvältä ajatukselta.

Samalla jää sivuun se valtaisa väki, jonka elanto ja identiteetti ovat juurtuneet maahan ja joka edelleen tuottaa valtaosan maailman ruoasta. Mitä tälle miljardien joukolle kävisi maailman maaseutujen rapautuessa, ja mistä heidän hyvinvointinsa ainekset ammennettaisiin?

Kun uusia ruoantuotannon käytäntöjä ja tekniikoita mietitään, kekseliäisyyden tulisi suuntautua juuri näiden ihmisten tarpeisiin, parantamaan heidän ruokaturvaansa ja taloudellista itsemääräämisoikeuttaan. Tekniikka ei ole neutraalia vaan aina paremmin tai huonommin erilaisiin oloihin sopivaa. Siksi tuotannon ohella on tartuttava talouden ja politiikan kysymyksiin.

FT Ville Lähde on BIOS-tutkimusyksikön tutkija, niin & näin -lehden toimittaja ja tietokirjailija.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Julkaisu Maailman nälkä ei ratkea tuotantoa lisäämällä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historiasta löytyy useampiakin esimerkkejä siitä, kuinka globaaleja hankalia ongelmia on saatu helpotettua. Menneisyydessä suurta tuhoa kylväneitä tartuntatauteja hoidetaan arkipäiväisesti antibiooteilla, monien luonnonilmiöiden seurauksia pystytään hillitsemään ennakoinnilla ja elintason kohoaminen on nostanut suuria väestömääriä äärimmäisestä köyhyydestä.

Toisaalta monia tärkeitä kysymyksiä ei ole onnistuttu ratkaisemaan. Esimerkiksi konflikteja ja asevarustelua ei ole saatu loppumaan, globaali eriarvoisuus kasvaa ja luonnonvarat ehtyvät kestämättömän kulutuksen takia. Ratkaisujen sijaan ihmiskunta näyttää omalla toiminnallaan pikemminkin aiheuttavan yhä uusia, entistä monimutkaisempia ongelmia.

Eri tieteenaloilla on kyllä löydetty ainakin osaratkaisuja kohtalonkysymyksiin. Yhdistyneiden kansakuntien kaltaisten kansainvälisten järjestöjen työ puolestaan keskittyy pitkälti niiden käytännön hallintaan. Globaalisti katsottuna huomattava määrä resursseja käytetään vuosittain kestävän kehityksen turvaamiseen. Kaikesta panostuksesta huolimatta moni asia tuntuu menevän vain huonompaan suuntaan. Miksi ihmeessä maailma on niin vaikea pelastaa?

Edistysuskosta maailmantuskaan

Kysymys maailman pelastamisesta on väistämättä kärjistetty ja sellaisenaan naiivikin. Se kuitenkin kiteyttää monta olennaista globaaleihin ongelmiin ja niiden hallintaan liittyvää näkökulmaa.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen. Sen mukaan kehitys kulkee aina parempaan, ja ihmiskunta pystyy ratkomaan haasteet parhain päin, oli kyse sitten luonnonvoimista tai yhteiskunnallisista epäkohdista. Tällöin on luontevaa olettaa, että mihin pulmaan tahansa on löydettävissä objektiivisesti kaikkien tilannetta parantava ratkaisu.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen

Juuri edistysusko on kuitenkin osaltaan aiheuttanut monia niistä ongelmista, joiden seurauksien kanssa nyt elämme. Fossiiliseen energiaan perustuva tuotanto on mahdollistanut nopean talouskasvun ja vaurastumisen, mutta samalla saanut aikaan valtavat hiilidioksidipäästöt, joiden vaikutukset alkavat jo haitata yhteiskuntien toimintaa.

Edistysajattelu myös väistämättä tarkastelee maailmaa ja sen pelastamista tietystä näkökulmasta, joka tässä tapauksessa yleensä edustaa länsimaita ja vauraita valtioita. Vaikka näistä lähtökohdista juontava huoli maailman tilasta saattaa olla aivan aitoa, se helposti päätyy etsimään ratkaisuja kaikkialta muualta paitsi omasta järjestelmästä.

Viheliäiset ongelmavyyhdet

Tässä kirjoitussarjassa tarkastellaan keskeisiä globaaleja ongelmia ja niiden ratkaisemisen tiellä olevia esteitä. Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto. Hankalasti ratkaistavia ongelmia on muitakin, joten tämä lista ei ole kattava eikä sitä pidä ottaa kannanottona eri ongelmien tärkeysjärjestyksestä.

Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto.

Kirjoitussarjan aiheet viittaavat siihen, että maailmanlaajuiset ongelmat liittyvät usein keskeisesti luonnonvaroihin ja ympäristön tilaan. Tässä mielessä ihmiskunta on yhä riippuvainen luonnonolosuhteista, vaikka voikin niiden hallintaan monin keinoin vaikuttaa.

Suhde on kuitenkin muuttunut menneistä ajoista, jolloin ihmisen toiminta rajoittui ensisijaisesti torjumaan usein selittämättömien luonnonvoimien vaikutuksia. Nyt puolestaan yhä useampi ympäristöön liittyvä uhkatekijä on pohjimmiltaan ihmisen omaa aikaansaannosta.

Mitä suuremmaksi ihmisen vaikutus ympäristöön muodostuu, sitä vaikeampaa on ennakoida sen pitkäaikaisia seurauksia. Samalla myös yhteiskunnat ovat kehittyneet yhä monimutkaisemmiksi ja siten haavoittuvammiksi. Niissä syntyviä ongelmia ja vahinkoja on entistä vaikeampi korjata aiheuttamatta haittaa jollekin toiselle yhteiskunnan osa-alueelle tai ympäristölle.

Esimerkiksi ilmastonmuutosta onkin kuvattu viheliäiseksi ongelmaksi (wicked problem), joka on moniulotteinen, kiireellinen ja vaikeasti määriteltävissä ja jonka ratkaisuun ei ole olemassa yksiselitteistä auktoriteettia. Viheliäisyys ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ongelmaa voisi yrittää ymmärtää ja siihen liittyviä epäkohtia purkaa.

Vakiintuneita kysymyksenasetteluja on syytä tarkastella kriittisesti. Parhaimmillaan se voi herättää ajatuksia uusista toimintakeinoista maailmantuskassa vellomisen sijaan. Tätä toivomme kirjoitussarjan tarjoavan. Sarjassa tutkijat kommentoivat aikamme globaaleista kysymyksistä käytävää keskustelua, tarjoavat visioita niiden ratkaisemiseen ja avaavat eri tieteenalojen näkökulmia globaalien ongelmien dynamiikkaan ja hallinnan monimuotoisiin haasteisiin.

Sarjan ovat toimittaneet toimituskuntamme Emma Hakala ja Leena Malkki, ja se on tuotettu yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön kanssa. Aiheesta keskustellaan keskiviikkona 21.11. Tampereen yliopistossa Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran tilaisuudessa.

Julkaisu Aluksi: Miksi maailma on niin vaikea pelastaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.