Teatteri Metamorfoosi / Tampereen Työväen Teatteri. 2026. Itseen kirjoitettu.
Ohjaus: Davide Giovanzana. Dramatisointi: Timo Torikka ja Davide Giovanzana

Tässä Politiikasta-podcastissa kolme politiikan tutkijaa keskustelevat yhteiskuntaluokasta näytelmän pohjalta ja tutkimuksen valossa. Politiikasta-lehdessä ei usein ole julkaistu teatteriarvioita, mutta kyseinen näytelmä suorastaan vaati käsittelyä.

Arvion kirjoittamisen kannalta tuntui haastavalta sovittaa yhteen sujuvaksi tekstiksi kolmen tutkijan samansuuntaiset, mutta kuitenkin omia näkökulmia esiin tuovat pohdinnat, joten vapaammin polveilevan keskustelun mahdollistava podcast tuntui luontaisemmalta tavalta tarttua näytelmään ja sen aiheisiin.

Podcastiin osallistuneista ja tämän saatteen kirjoittajista Mikko Poutanen ja Aino Tiihonen olivat lukeneet Eribonin kirjan suomennoksen ja osallistuneet keskustelutilaisuuksiin sen tiimoilta, joten näytelmän aihe oli jo valmiiksi tuttu. Poutanen ja Tiihonen olivat myös hakeneet rahoitusta tutkimushankkeelle, joka olisi hyödyntänyt näytelmää osana suomalaisiin yhteiskuntaluokkiin kohdistuvaa tutkimusta. Josefina Sipinen taasen ei ollut kirjaa lukenut ja pystyi siten lähestymään näytelmää enemmän itsenäisenä tuotoksena.

Arvio pohjaa 12.3.2026 näytökseen Tampereen Työväen Teatterissa.

Näytelmä toi yhteiskuntaluokan kysymyksen voimallisesti kaikkien mieleen. Tiihonen ja Poutanen olivat keskustelleet jo aiemmassa Politiikasta-podcastissa omasta luokkasamaistumisestaan Tiihosen väitöskirjaan pohjaten. Eribonin itsensä tavoin luokkaa on vaikea pohtia vetoamatta omaan kokemuspohjaansa; tästäkin syystä useampi näkökulma eri lähtökohdista on perusteltu.

Kaikki kolme tutkijaa ovat itse suorittaneet ainakin jonkinlaisen korkeakouluttuneen luokkanousun Suomessa. Toisaalta eroja myös suomalaiseen kontekstiin sekä Eribonin sukupolveen myös löytyi.

Työväenluokka kirjasta näyttämölle

Merkittävän ranskalainen filosofin ja sosiologin Didier Eribonin kirja Paluu Reimsiin suomennettiin vuonna 2024. Ranskassa kirja oli julkaistu jo vuonna 2009 ja se oli toiminut oleellisena osana yhteiskuntaluokkia koskevan julkisen keskustelun herättäjänä. Esimerkiksi myös työväenluokan identiteettiä luotaavista omakohtaisista kirjoistaan tunnettu Édouard Louis on kuvannut Eribonin kirjaa herättäväksi, kuin omaa elämäntarinaansa kuvaavaksi. Suomennettua kirjaa on arvioitu muun muassa Kulttuuritoimituksessa, Politiikasta-lehdessä sekä Suomen Kuvalehden sivuilla.

Kirja itsessään on kiinnostava, mutta lopulta se on kokeneen akateemikon omaelämänkerrallista ja yhteiskunnallista pohdintaa. Miten tällainen tekstilaji kääntyisi suomalaisia yleisöjä kiinnostavaksi teatteriksi?

Kirjan lukijoille sen suomentajan, Timo Torikan, ja Teatteri Metamorfoosin yhteistyönä syntynyt dramatisointi saattoi alkuun vaikuttaa erikoiselta ratkaisulta: kirja itsessään on kiinnostava, mutta lopulta se on kokeneen akateemikon omaelämänkerrallista ja yhteiskunnallista pohdintaa. Miten tällainen tekstilaji kääntyisi suomalaisia yleisöjä kiinnostavaksi teatteriksi? Suomalainenkin yhteiskunta on luokkayhteiskunta, muttei samoissa määrin kuin ranskalainen.

Lisäksi yhteiskuntaluokka käsitteenä on monipuolinen: yksilölliset subjektiiviset kokemukset risteävät rakenteellisten (objektiivisten) määritelmien kanssa. Luokkaa määritetään monin tavoin ja koetaan vielä useammin. Luokkaan liittyy tunnetta ja makua. Yhteiskuntaluokat eivät siis suinkaan ole kadonneet.  Päin vastoin, luokkanousun mahdollistavien olosuhteiden heikentymisestä ollaan entistä huolestuneempia.

Tunnejännitteet lavalla

Näytelmä aloittaa jossain määrin jopa pedagogisella otteella selittämällä näytelmän keskeisen, ranskalaiselta sosiologilta Pierre Bourdieulta otetun käsitteen, eli haljenneen habituksen. Käsite selittää kahden maailman välille jäämistä ja jännitteistä suhteesta molempiin.

Eribonin tapauksessa paluuta Reimsiin täytyi edeltää pako Reimsistä; hänelle oli keskeistä jättää tukahduttavan ahdasmieliseksi kokemansa työväenluokkainen koti ja etsiä vapautumista Pariisin kaltaisesta metropolista ja sen korkeakoulutetuista piireistä. Taustalla vaikutti myös Eribonin kuuluminen seksuaalivähemmistöön.

Kuitenkin astuessaan ulos seksuaalisen identiteettinsä kaapista Eribon astui luokkaidentiteetistä rakennettuun kaappiin – hän häpesi työväenluokkaista taustaansa yläluokkaisten sosiaalisten piiriensä keskellä ja pelkäsi sen paljastumista. Eribon ei halunnut samaistua työväenluokkaan sen vuoksi mitä katsoi sen kulttuurillisesti edustavan. Tätä häpeää ja suhdettaan työväenluokkaan Eribon pystyi avaamaan vasta palattuaan Reimsiin keskustelemaan äitinsä kanssa isän kuoleman jälkeen.

Näytelmän tunnelataus on voimallinen: käsittelyyn nousee Eribonin ja tämän perheen välien lisäksi hänen vanhempiensa vaikea avioliitto.

Näyttämöllä Eribonin (Miiko Toiviainen) vanhempia esittävät Sinikka Sokka ja Timo Torikka, joka esittää myös neljättä hahmoa, Eribonin veljeä. Omaa luokkataustastaan kumpuavaa tuskaansa myös laulun kautta näytelmässä ilmaiseva Eribon joutuu kohtaamaan sen, että hänen perheelleen oman pojan ja veljen hylkäys – hänen pakonsa seuraus – oli ollut rankempaa, kuin mitä Eribon itse oli kuvitellut. Näytelmän tunnelataus on voimallinen: käsittelyyn nousee Eribonin ja tämän perheen välien lisäksi hänen vanhempiensa vaikea avioliitto.

Näyttelijät tuovat tekstin ja hahmonsa eloon vakuuttavasti. Näytelmä sisältää monia oivalluksia, jotka nousevat esiin väkevissä dialogeissa ja monologeissa, mutta samaistuttavuus tarinaan ja hahmoihin uskoaksemme säätelee itse tekstin vaikuttavuuden kokemusta. Käsikirjoitukseen on siroteltu myös ilahduttavan paljon huumoria.

Näytelmän ranskalainen konteksti vilahtelee siellä ja täällä, mutta lavasteet onnistuvat ankkuroimaan tarinan suomalaiseen ympäristöön. Toisaalta nuoremmille katsojille haasteeksi voi muodostua Eribonin kuvaama 1900-luvun jälkipuoliskon elämä, joka monelle nykynuorelle on jo lähes muinaishistoriaa. Esimerkiksi näytelmän kuvastoon sisällytetty maalaistien varren bussipysäkkimerkin symboliikka ei välttämättä puhuttele nuorempia sukupolvia samoin kuin heidän vanhempiaan tai isovanhempiaan.

Luokkasamaistuminen

Vaikka voisi kuvitella, että akateemisen luokkanousun tehneille Eribon olisi luonnollinen samaistumispinta, tätä tunnetta verottaa Eribonin elitismi, jonka puitteissa filosofian ja sosiologian klassisista teoksista tutut foucaultit, satret ja bourdieut esiintyvät luonnollisena sosiaalisena piirinä. Eribon on kuitenkin eräänlaista akateemista yläluokkaa, kenties toiveidensa mukaisesti.

Tämä nousi esiin myös näytelmän innoittamissa pohdiskeluissa keskustelijoiden kesken omaa luokka-asemaan peilaten. Yksilöllinen luokkasamaistuminen ei tosiaan aina vastaa ulkoisia määreitä; korkeasti koulutetullakin voi olla työväenluokkaan kallistuva identiteetti, esimerkiksi perhetaustan vuoksi. Voihan olla, että ylöspäin suuntaavan luokkahabituksen muutos vaatii tietoista pyrkimystä – tai ylisukupolvista vaikutusta.

Lisäksi, koska sekä kirja ja siten näytelmä nojaavat Eribonin omaan ajatteluun ja itsereflektioon, hän vaikuttaa sekä tekstissä että lavalla toisinaan melko itsekeskeiseltä. Tämän voi kuitenkin tulkita nimenomaan kriittisenä itsereflektiona: Eribon ei ole omassa tarinassaan sankari, vaan hänkin on ongelmallinen.

Yksilöllinen luokkasamaistuminen ei tosiaan aina vastaa ulkoisia määreitä; korkeasti koulutetullakin voi olla työväenluokkaan kallistuva identiteetti, esimerkiksi perhetaustan vuoksi.

Traumatisoituneet hahmot, jotka vaativat traumansa tunnistamista, voivat vaikuttaa itsekeskeisiltä etenkin heistä, jotka eivät samanlaista traumaa ole kokeneet. Eribonin tapa keskittyä itseensä ja jättää hänen läheisensä passiivisiksi statisteiksi on osa hänen luokkahäpeäänsä kytkeytyvää itsekritiikkiään, johon näytelmä lataa ansaitusti panoksia. Näytelmä ei siis yritä asettaa katsojaa Eribonin ”puolelle” antaen äänen myös muille perheenjäsenille sekä heidän tarinoilleen, ja tämä on etenkin jälkikäteen arvioiden oikea valinta.

Myös sukupuoliroolit kytkeytyvät näytelmässä luokkaan: Torikan esittämää Eribonin isän hahmoa, jota Timo Torikka muuten näyttelee pysäyttävällä energialla, voisi pitää pintapuolisesti työväenluokkaisen väkivaltaisen patriarkaalisen isän stereotyyppinä, mutta on hyvä muistaa, että stereotyypeilläkin voi olla pohjaa todellisuudessa.

Eribonin äiti on nainen, joka ei yhteiskuntaluokkansa vuoksi mutta myös aikansa sukupuoliroolien vuoksi ole päässyt toteuttamaan omia unelmiaan. Hän on tehnyt raskasta työtä tehtaassa ja päätynyt rakkaudettomaan avioliittoon, jossa hän on työläisnaisille tyypilliseen tapaan saanut vastata leipätyön lisäksi kotitöistä ja lastenkasvatuksesta, kun hänen miehensä on tehtaassa vietetyn työpäivän jälkeen siirtynyt oluelle paikalliseen kapakkaan.

Äidin menneisyydestä paljastuu, että hänen oma äitinsä on ollut suhteessa saksalaiseen sotilaaseen sodan aikana ja joutunut sen vuoksi kantamaan suurta häpeää, josta lapsuudessa on vaiettu. Lisäksi äiti väittää olleensa koulussa älykäs, mutta ilman rahaa hänellä ei ole ollut mahdollisuutta koulutukseen ja siten luokkanousuun. Sen sijaan hän on tyytynyt mieheen, jota ei ole rakastanut. Samaan aikaan äiti kuitenkin puolustelee pojalleen tämän isää ja tämän maailmankuvaa, vaikka poika on nähnyt isänsä lähinnä väkivaltaisena.

Pojaltaan Didieriltä äiti pyytää, että tämä kirjoittaisi äidistään kirjan, jossa kuvaisi äidin elämän hohdokkaampana kuin se on ollutkaan. Äidistä välittyy kaipuu tulla nähdyksi ja kuulluksi, jopa ihailluksi, mutta ei kenenkään vaimona tai äitinä.

Äidin hahmo saa esityksessä ehkä eniten syvyyttä. Tämä on ymmärrettävää siksi, että Eribonin isä on kuollut ennen näytelmässä kuvattua sovintoa äidin ja pojan välillä. Näytelmä ei anna, kuten ei kirjakaan, mitään helppoa ratkaisua ja uuden merkittävän perheyhteyden löytämistä katkenneen tilalle; liian paljon on tapahtunut ja henkilöt ovat realistisesti kasvaneet liikaa erilleen. Mutta jonkinlainen yhteys silti syntyy molemminpuolisten traumojen ja häpeän tuulettamisessa.

Ehkä samaistumispintaa näytelmästä ei kannatakaan etsiä yksilöstä, vaan laajemmista yhteyksistä ja yhteiskunnallisesta kontekstista.

Työväenluokka ja kaunan politiikka

Toisella puoliajalla näytelmä antoi enemmän tilaa Eribonin pohdinnalle siitä, miksi ranskalainen aiemmin sosialisteja ja kommunisteja äänestänyt työväenluokka äänestää nyt laitaoikeistoa, mikä itsessään teemana ilahdutti politiikan tutkijoita.

Vaikka teeman käsittely jäi kuitenkin ehkä yllättävänkin rajattuun rooliin, erityisen mieleenpainuva oli populistisen poliittisen viestinnän taidonnäytteen ryydittävä kohtaus, jossa oikeistopopulistisen poliitikon retoriikka muutettiin uskonnollishurmokselliseksi todistamiseksi. Tämän hurmoksen kohteena ja osanottajana oli Eribonin äiti – rasistisen vuodatuksen ei ehkä olisi odottanut tulevan naisen suusta.

Äitiä esittävä, ja ikäisekseen erittäin notkea Sinikka Sokka, mylvii kohtauksessa solvauksia ulkomaalaisia kohtaan. Hän on vihainen siitä, että ulkopuoliset vievät jotain hänenkaltaisilleen kuuluvaa, kuten työpaikkoja ja vaurautta, johon hän itse on työllä ja tuskalla päässyt kiinni. Äidiltä ei liikene solidaarisuutta niitä ulkomaalaisia kohtaan, jotka Ranskaan muuttamalla tavoittelevat parempaa elämää, vaikka parempi elämä on jotain, mitä äiti itsekin on syvästi kaivannut.

Eribon pohtiikin, onko työväenluokkaista identiteettiä määrittänyt kauna toisia vastaan, eikä ideologia kuten aiemmin on ehkä oletettu.

Äiti ei siis ole mikään yhteiskuntakriitikko kuten poikansa. Äiti ei syytä kärsimyksestään patriarkaattia eli yhteiskuntajärjestelmää, jossa miehillä on hallitseva asema perheessä ja yhteiskunnassa, ja sitä, kuinka se on sitonut äidin kiinni sukupuolirooleihin, jossa hänellä ei ole ollut tilaa omalle itselleen. Sen sijaan äidin syyttävä katse osuu ulkomaalaisiin.

Eribon pohtiikin, onko työväenluokkaista identiteettiä määrittänyt kauna toisia vastaan, eikä ideologia kuten aiemmin on ehkä oletettu. Nimellisesti sosialistisen ja kommunistisen äänestäjäblokin siirtyminen äärioikeiston kannattajaksi voikin selittyä ainakin osin anti-elitismillä, eikä niinkään valveutuneella tai tiedostavalla poliittisella ideologialla. Eurooppalaiset äärioikeistolaiset puolueet eivät suinkaan ole ainakaan enää riippuvaisia pelkästään työväenluokkaisesta kannatuksesta.

Yhteiskunnallisesti tiedostavaa teatteria

Lopuksi voimme ilahtuneina todeta, että ainakin näin akateemiselle yleisölle näytelmä avautui erittäin antoisalla tavalla, kuten huomaa podcastin pituudesta. Jos vain luokka puhuttelee omaa elämänkokemusta, näytelmän voisi odottaa herättävän ajatuksia ja keskustelua.

Jos korkeakoulutetun vanhemmista tuntuu, että lapsi ”puhuu kuin kirja” – suora lainaus näytelmästä – näytelmä voi antaa yhden tavan ymmärtää akateemista luokkanousua ja sen vaikutusta yksilön identiteetille. Näytelmä ei kuitenkaan puhuttele yksinomaan akateemista yleisöä, vaan avaa kaikille katsojille samastumisen mahdollisuuksia ja tulkintoja menneisyyden sekä nykyajan yhteiskunnallisista murroksista.

Näillä näkymin näytelmän uudet esitykset ovat tulossa Konepajan näyttämölle Helsinkiin 17.-24.9.2026. (lipunmyynti aukeaa huhtikuussa) sekä Joensuun Kaupunginteatteriin 12.-13.11.2026.

YTT, poliittisen sosiologian dosentti Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

YTT Josefina Sipinen on valtio-opin yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Vuosina 2025–26 Sipinen toimii Politiikka-lehden toisena päätoimittajana. Tällä hetkellä Sipinen työskentelee osana Suomen kulttuurirahaston ja Koneen säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Poliittisten arvojen ylisukupolvisuuden repeämät Suomessa (Discontinuities in Intergenerational Transmission of Political Values in Finland, DISCO), jossa tutkitaan poliittisten arvojen yhtenevyyttä aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä sekä väestössä yleisesti että erityisesti maahanmuuttotaustaisissa perheissä.

YTT Aino Tiihonen on valtio-opin apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Tiihonen työskentelee parhaillaan Josefina Sipisen kanssa DISCO-tutkimushankkeessa. Tiihosen väitöskirja The Mechanisms of Class-Party Ties among the Finnish Working-Class Voters in the 21^st Century (2022) käsitteli työväenluokkaisten äänestäjien puoluevalintoja Suomessa kiinnittäen tarkempaa huomiota työväenluokan kaksiulotteiseen määrittelyyn huomioiden samanaikaisesti äänestäjien ammattiaseman ja luokkasamastumisen.

Artikkelin kuva: Darina Rodionova / Tampereen Työväen Teatteri. Kuvassa Miiko Toiviainen (Didier Eribon), Timo Torikka (isä) ja Sinikka Sokka (äiti).

Julkaisu Politiikasta taidetta -podcast: Työväenluokkainen identiteetti näyttämöllä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yle uutisoi hiljattain uuden Grand Egyptian Museumin (GEM) avaamisesta Gizassa, Egyptissä. Se on maailman suurin egyptiläistä arkeologista esineistöä esittelevä museo. Yksi peruste sille, miksei Rosettan kiveä tai muita British Museumissa ja muissa eurooppalaisissa museoissa olevia kansallisaarteita palauteta Egyptiin, on ollut se, että turvalliset ja ilmasto-olosuhteiltaan säädeltävät museotilat puuttuvat.

Huippumoderni GEM-museo on rakennettu täyttämään nämä edellytykset. Värikkäästi julkisuudessa esiintynyt egyptiläinen arkeologi ja entinen ministeri Zahi Hawass laittoi vireille vetoomuksen Rosettan kiven ja Pariisin Louvressa sijaitsevan Denderan eläinratareliefin palauttamiseksi Egyptin GEM-museoon. Julkinen vetoomus on kerännyt yli 300 000 allekirjoitusta.

Kolonialismin valtarakenteissa riistettyjen ihmisten kulttuuristen oikeuksien uudelleenrakentamista kutsutaan dekolonisaatioksi. Sitä on näkynyt viime vuosina myös Suomen museokentällä. Esimerkiksi Kansallismuseo on palauttanut ihmisjäänteitä alkuperäiskansojen edustajille Mesa Verde -kokoelmastaan sekä yli 2000 esinettä Siida-museoon.

Tänä kesänä Lahden museot palautti Viipuri-säätiön kokoelman saamelaistekstiilit Siidaan. Ruotsista Pälkäneelle palautetuista ihmisen pääkalloista uutisoitiin myös laajasti viime vuonna. Oikeus kulttuuriperintöön on noussut aiheeksi, joka puhututtaa asiantuntijoiden lisäksi suurta yleisöä.

Kulttuuriperinnön palautus – repatriaatio – edellyttää provenienssitutkimusta. Siinä selvitetään mahdollisimman kattavasti esineen tai taideteoksen omistajahistoriaa. Tutkimusala on saanut nykyisen muotonsa pitkälti sen selvitystyön tuloksena, jota on tehty natsi-Saksan juutalaisilta ryöstämän kulttuuriomaisuuden palauttamiseksi laillisille omistajilleen tai heidän perillisilleen.

Provenienssitutkimuksen merkitys on 2000-luvun kuluessa korostunut myös puhuttaessa kolonialismista. Kun keskustelu mediassa ja museoissa on laajentunut, muutkin konfliktit ja kumoukset ovat alkaneet saada huomiota. Nostan tässä tekstissä erityisesti esiin Venäjän vallankumouksen vaikutuksen suomalaisiin museokokoelmiin ja avaan sitä, millaiset eettiset kysymykset ovat vakiintuneet provenienssitutkimuksen osaksi ja muovanneet sen tavoitteita.

Mihin provenienssitutkimusta tarvitaan?

Taideteosten provenienssitutkimuksella on perinteisesti pyritty vahvistamaan tai kumoamaan teoksen aitouteen tai esimerkiksi ajoitukseen liittyviä epäilyksiä. Teoksen tai esineen olemassaololle on siis etsitty kirjallisia todisteita. Provenienssi on myös saattanut antaa uutta tietoa taideteoksen tekijästä tai alkuperäisestä tilaajasta. Proveniensseja ovat tutkineet erityisesti museot, keräilijät ja huutokaupat. Käytännön tutkimustyössä tutkitaan tyypillisesti itse esinettä ja siinä saatetaan hyödyntää myös teknisiä ja materiaalitutkimuksen menetelmiä. Lisäksi etsitään ja analysoidaan erilaisia arkisto- ja kirjallisuuslähteitä.

Proveniessitutkimukseen liittyy vahva eettinen ulottuvuus: se aloitetaan museoissa usein silloin, kun epäillään, että jokin esine tai tietyn keräilijän kokoelma on vaihtanut omistajaa epäoikeudenmukaisesti.

Nykyisin proveniessitutkimukseen liittyy vahva eettinen ulottuvuus: se aloitetaan museoissa usein silloin, kun epäillään, että jokin esine tai tietyn keräilijän kokoelma on vaihtanut omistajaa epäoikeudenmukaisesti. Esineeseen saattaa myös kohdistua palautusvaatimus (restitution claim).

Eettisen näkökulman syventyminen näkyy käsitteiden käytössä. Englanniksi käytetään usein termiä epäoikeudenmukainen viitekehys (context of injustice). Sillä tarkoitetaan yleensä selvien laittomuuksien sijaan olosuhteita, joissa yksittäiset ihmiset tai kansat ovat luopuneet kulttuuriomaisuudesta siksi, ettei heillä ole ollut aitoa mahdollisuutta valita toisin.

Natsi-Saksan jälkipyykki

Provenienssitutkimus on kehittynyt nykymuotoonsa samalla, kun tutkijat ovat selvittäneet natsi-Saksan kulttuuriomaisuuden ryöstämisen tapoja ja laajuutta.

Varastetun kulttuuriomaisuuden dokumentointi, tutkimus ja palauttaminen alkoi jo toisen maailmansodan aikana. Kun sota loppui, valtavia määriä taidetta ja muuta esineistöä palautettiin lähtömaihinsa siten, että julkisten instituutioiden tehtäväksi jäi etsiä palautettujen esineiden lailliset omistajat. Näin ei läheskään aina tapahtunut.

Liittoutuneiden miehitysvyöhykkeillä Saksassa puolestaan laadittiin pian sodan jälkeen lakeja, jotka antoivat yksityisille ihmisille mahdollisuuden hakea korvausta menetetystä omaisuudesta tai vaatia sitä takaisin. Käytännössä prosessit olivat kuitenkin uuvuttavan monimutkaisia ja vaativat sen kaltaista todistusaineistoa omistajuudesta, jota harvalla oli.

Samaan aikaan museot palasivat normaaleihin rutiineihinsa: kokoelmien kartuttaminen jatkui ilman provenienssien tarkempaa tutkimusta aikana, jolloin taide- ja antiikkimarkkinoilla liikkui huomattavasti varastettuja esineitä. Museoiden kokoelmiin oli myös sodan jälkeisten valtiollisten palautusten myötä päätynyt kiusallisen paljon omistajahistorialtaan epäselviä teoksia ja esineitä.

Provenienssitutkimus on kehittynyt nykymuotoonsa samalla, kun tutkijat ovat selvittäneet natsi-Saksan kulttuuriomaisuuden ryöstämisen tapoja ja laajuutta.

Provenienssitutkimuksen kannalta rajapyykki oli vuonna 1998 Washingtonissa pidetty konferenssi, jossa 44 maata sitoutui edistämään natsi-Saksan ryöstämien esineiden ja teosten palauttamista laillisille omistajilleen. Nimellä Washington Principles tunnetut periaatteet loivat yhteistä pohjaa provenienssitutkimuksen menetelmien kehittämiselle, lähdeaineistojen digitoinnille, avoimelle julkaisemiselle, kansainväliselle yhteistyölle ja rahoitukselle.

Kansainvälisellä museokentällä on tullut Washingtonin periaatteiden myötä tavaksi keskittää tutkimusta niihin teoksiin ja esineisiin, joiden provenienssissa on epäselvyyksiä vuosien 1933 ja 1945 välillä. Suomalaisissa museoissa tällaisia taideteoksia tutkittiin 2000-luvun alussa, mutta sen jälkeen edistystä ei ole juuri tapahtunut, mikä todetaan World Jewish Restitution Organization:in viime vuonna ilmestyneessä raportissa.

Esimerkiksi Kansallisgalleriaan kuuluva Ateneumin taidemuseo on kuitenkin julkaissut nettisivuillaan listan teoksista, joiden provenienssiin liittyy epäselvyyksiä vuosina 1933–1945. Kansallismuseo pyrkii julkaisemallaan listalla saamaan provenienssitietoja myös tämän aikavälin ulkopuolelta.

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Suomalaisia museokokoelmia tulisi tutkia Washingtonin periaatteiden mukaisesti nykyistä tarkemmin. Samalla pyrin väitöstutkimuksessani kiinnittämään huomiota toiseen Suomen näkökulmasta kiinnostavaan ilmiöön. Koska Suomi on Venäjän naapurissa ja etäisyys Pietariin lyhyt, vaikutti Venäjän vallankumous kotimaisiin taide- ja antiikkimarkkinoihin 1920–1930-luvulla välittömämmin kuin natsi-Saksa.

Neuvostoliitosta suomalaisiin museokokoelmiin päätynyt esineistö on vielä pitkälti tutkimatta, ja aihetta on käsitelty lähinnä yksittäisten teosten kautta, joista mainitsen esimerkkinä antiikintutkija Leena Pietilä-Castrénin artikkelin Porvooseen lahjoitetusta roomalaisesta marmoriveistoksesta. Lisäksi historioitsija Lars Westerlundin 2023 ilmestynyt kirja helsinkiläisestä antiikkikaupasta valottaa Neuvostoliittoon kytkeytynyttä kauppaa etenkin Kansallisarkistossa säilytettävän Etsivän keskuspoliisin arkiston näkökulmasta.

Neuvostoliitosta suomalaisiin museokokoelmiin päätynyt esineistö on vielä pitkälti tutkimatta, ja aihetta on käsitelty lähinnä yksittäisten teosten kautta.

Vaikka aihe on Suomessa melko tuntematon, Venäjän vallankumouksen vaikutuksia eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin museokokoelmiin on tutkittu kansainvälisesti. Stalinin ensimmäisen (1928–32) ja toisen (1933–37) viisivuotissuunnitelman aikana paine realisoida valtion omaisuutta oli kova. Kaikki keinot ulkomaisen valuutan hankkimiseksi olivat käytössä – myös yksityisiltä henkilöiltä, keisarilta ja kirkolta kansallistettu kulttuuriomaisuus sekä museokokoelmat. Tutkimus on painottunut erityisesti Neuvostoliiton vientiorganisaatioiden toiminnan analysoimiseen.

Toisin kuin natsi-Saksan kohdalla, kysymys kulttuuriomaisuuden palauttamisesta ei ole ollut keskeinen. Siihen on useita syitä, joista tärkein on se, että Neuvostoliitto oli tunnustettu valtio vuosikymmeniä virallisine kauppasuhteineen. Muita, luonteeltaan historiapoliittisempia syitä olen käsitellyt toisaalla. Stalinin aikana länteen myytyyn kulttuuriperintöön liittyviä eettisiä kysymyksiä on analysoinut myös itävaltalainen tutkija Waltraud M. Bayer.

Muistojen varassa

Neuvostoliiton ja Suomen välille syntynyttä, monimuotoista taidekauppaa on käsitelty muiden muassa diplomaatti ja ministeri Antti Hackzellin ja kirjailija Hella Wuolijoen elämäkerroissa sekä muistelmissa. Helsinkiläisen antiikkikauppatoiminnan kasvu vallankumousten jälkeen oli niin näkyvää, että se jätti jälkensä nuo ajat eläneiden muistiin ja kotien seinille. Osa kertomuksista on säilynyt suullisena perintönä jälkipolville, kun sekä esineitä että niihin liittyviä muistoja on haluttu siirtää eteenpäin. Muistitieto on arvokas lähde tilanteessa, jossa erilaisia viranomaisasiakirjoja tai antiikkikauppiaiden yksityisarkistoja on säilynyt vähän. Lisäksi nämä kirjalliset lähteet ovat hajallaan eri arkistokokoelmissa.

Neuvostoliitosta Suomeen kulkeutuneiden taideteosten ja arvoesineiden ympärille syntyi etenkin salakuljetukseen liittyvää negatiivista mediahuomiota. Taidekauppiaat ja muut välittäjät saattoivat varovaisuussyistä jättää kertomatta hankintamatkoistaan Leningradiin ja Moskovaan, mikä vaikeuttaa provenienssitutkimuksen tekemistä tänä päivänä.

Taidekauppiaat ja muut välittäjät saattoivat varovaisuussyistä jättää kertomatta hankintamatkoistaan Leningradiin ja Moskovaan, mikä vaikeuttaa provenienssitutkimuksen tekemistä tänä päivänä.

Venäläiset pakolaiset – tai emigrantit, kuten heitä oli tapana kutsua – toivat vallankumouksen jälkeen mukanaan perhekalleuksia ja muuta rahaksi muutettavaa omaisuutta. Olen kuitenkin samalla kannalla kuin Lars Westerlund edellä mainitussa kirjassaan siinä, että suomalaiset taidekauppiaat ja keräilijät korostivat venäläisten emigranttien vaikutusta Suomen taide- ja arvoesinekauppaan ja vähättelivät omaa aktiivisuuttaan.

He saattoivat myös kuvata omaa toimintaansa kulttuuriperinnön pelastamisena sekasortoisista oloista tai kertoa halunneensa antaa taloudellista apua kotoaan pakenemaan joutuneille venäläisille. Tällaiset oikeutuskertomukset ovat hyvin tavanomaisia – niihin turvautuivat esimerkiksi 1800-luvulla kansallisia taidekokoelmia rakentaneet museomiehet, jotka tekivät kyseenalaisia hankintoja Italiasta.

Oikeutuskertomuksia ei kuitenkaan kannata pitää vain koottuina selityksinä. Ne avaavat näkymiä ihmisten ajan kuluessa muuttuviin käsityksiin hyväksyttävästä, oikeasta, väärästä, tavanomaisesta ja epätavanomaisesta. Muistitietotutkimusta kehittäneen kirjallisuustieteilijä Alessandro Portellin sanoin (suomennos täällä) muistitieto kertoo vähemmän siitä, mitä ihmiset tekivät kuin siitä ”mitä he halusivat tehdä, mitä he uskoivat tekevänsä ja mitä he jälkikäteen katsoivat tehneensä”.

FM Kersti Tainio on Politiikasta-lehden päätoimittaja ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa kohdistuu taideteoksiin ja kulttuurihistoriallisiin esineisiin, jotka tulivat Suomeen Venäjän vallankumousten seurauksena ja päätyivät museokokoelmiin.

Artikkelin kuvituskuva: Amerikkalaissotilas Ellingenin Schloßkirchessä, Saksassa 24.4.1945 tutkimassa takavarikoituja taide-esineitä.
Lähde: Wikimedia Commons CC0

Julkaisu Politiikasta taidetta: Kumousten ja sotien merkitsemät esineet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ympäristötuhoa ja ajallisuutta runoissaan käsittelevä Mikko Räty nousi esiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana vuonna 2022. Politiikastan yleisölle Räty on tuttu tänä syksynä Valtiotieteelliselle yhdistykselle kirjoittamastaan juhlarunosta.

Mikko Räty julkaisee toukokuussa 2026 kolmannen runokokoelmansa. Rädyltä on aiemmin julkaistu kokoelmat Borealia (Tammi 2022) ja Erehtymättömyydestä (Tammi 2025).

Kersti Tainio haastatteli Rätyä syksyllä 2025 erityisesti tämän työskentelystä ja poliittisesta runoudesta.

Kerro vähän itsestäsi. Miten sinusta tuli runoilija?

Tähän ei taida olla mitään selkeää, yksiselitteistä vastausta. Kyse lienee pohjimmiltaan ajautumisesta, niin kuin parhaiden asioiden kanssa usein on.

Noin parikymppisenä päädyin runokirjojen äärelle, vähän sattumaltakin, enkä aluksi ymmärtänyt niistä mitään. Kukapa ymmärtäisi. Mutta jokin painovoima ja vetovoimatekijä niissä oli. Ehkä uteliaisuuteni runoutta kohtaan liittyi selittämättömyyteen ja avoimuuteen ja erilaisiin kielen rekistereihin. Riittävän paljon runoilijoita läpi käytyäni päädyin viimein lukemaan Sirkka Turkan teoksia ja sittenpä sitä mentiinkin. Olin alkanut itsekin hahmotella jo jotain runontapaisen kirjoittamista matkan varrella, mutta Turkkaa lukiessani runon kieli ja kielen loputtomat mahdollisuudet kirkastuivat. Sitä kautta aloin löytää myös omaa ääntäni kirjoittajana. Eli niin, minusta tuli runoilija ennen kaikkea lukemalla.

Valtiotieteellinen yhdistys täytti tänä vuonna 90 vuotta. Keksimme Politiikasta-lehden toimituskunnassa idean antaa yhdistykselle lahjaksi runon. Pyysin sitä sinulta teoksesi Erehtymättömyydestä (Tammi 2025) innoittamana. Syy oli se, että minä koin, että käsittelet runoissasi ajattelua, yhteiskuntaa ja ajallisuutta jotenkin luontaisen tutkimuksellisella otteella. Osaatko selittää tätä tunnetta?

Ehkä se liittyy työskentelytapaani. Ennen varsinaista kirjoitustyötä, ja toki myös kirjoittamisen ohessa, pyrin lukemaan tutkimastani aiheesta mahdollisimman paljon, mielellään hyllymetreittäin. Erehtymättömyyttä kirjoittaessani luin muiden muassa Hannah Arendtia, Pjotr Kropoktinia, Heidi Liehua, Ele Aleniusta ja Antti Salmisen ja Tere Vadènin naftologia teostrilogiaa – ja paljon muuta. Ajan kanssa luettu sitten sisäistyy (miten sisäistyy) ja kirjoitustyön alettua alkaa purkautua runouden kielelle. Ehkä tunne kytkeytyy siihen: nojaan kirjoittaessani muiden tutkimaan tietoon. Tutkijan koulutustahan minulla itselläni ei ole, olen kirjastolaitoksen kouluttama, kiitos hyvinvointivaltion.

Poliittisesta runoudesta voi helposti tulla ”taistolainen” maku suuhun – se yhdistyy vasemmistolaiseen ajatteluun ja tavoitteisiin muuttaa yhteiskunnan ja talouden rakenteita perustavalla tavalla. Toki jos mennään ajassa taaksepäin, niin nationalismihan on kuulunut kiinteästi runouteen niin kuin muihinkin taiteisiin 1800-luvulla ja pitkälle 1900-luvulle. Siinä mielessä poliittisen runouden vasemmistolainen henki ei ole mikään selviö. Miltä poliittinen runous sinusta tänä päivänä näyttää? Millaiset teemat nousevat esiin?

Polittinen runous on kieltämättä edelleen haastava määritelmä, juurikin mainitsemistasi syistä. Siihen liittyy yhä julistavuuden leima. Itse kuitenkin koen ja näen, että julistavuutta on nykypäivän julkaistussa runoudessa aika lailla vähän, kantaaottavuus on nykyään hienosyisempää.

Ehkä vahvimmin poliittisuus näkyy tämän hetken runoudessa ympäristöteemoissa. Ilmastonmuutos ja lajikato on niin valtava, planetaarisesti tuhoisa asia, että sitä käsitellään myös tämän hetken runoudessa varsin taajaan. Ja ilmastonmuutoksen kysymys on mitä suurimmissa määrin poliittinen kysymys.

Ja olettaisin, että esimerkiksi autoritääristen liikkeiden voimakas nousu ja niiden vaikutukset yhteiskuntaan alkavat vuotaa myös runoteoksiin tulevina vuosina.

Mitä runouden poliittisuuteen tulee noin laajemmin, niin itse koen kaiken runouden olevan pohjimmiltaan poliittista. Runoudessa ympäröivä yhteiskunta ja olosuhteet ovat aina jollain tapaa läsnä. Havainnot kumpuavat niistä käsin, ovat ne sitten henkilökohtaisia tai rakenteisiin liittyviä. Kaikki runoilijat tosin eivät ole poliittisia, eikä tarvitsekaan.

Olet myös lavarunoilija. Mitä lavarunous on? Millaisia eroja tunnistat omassa työskentelyssäsi silloin, kun lopputulos on tarkoitus lausua ääneen tai julkaista kirjana? Lavarunous, yksinkertaisesti määriteltynä, on ääneen esitettyä runoutta.

Kirjoittaessani mitä tahansa runoutta tunnistan aika nopeasti, sopiiko se esitettäväksi lavalla. Kyse on ennen kaikkea rytmistä. Lavarunoudessa runon täytyy soljua, sointua ja virrata ääneen lausuttuna. Esittävässä runoudessa on myös vähemmän runouden työkaluja käytettävissä, kuten vaikkapa säkeiden asemointi, joten tekstin täytyykin toimia kertakuulemalta.

Mutta ehkä suurin ero työskentelyssä on kuitenkin sisällöllinen. Lavalle kirjoittaessani kykenen olemaan leikillisempi, humoristisempi ja toisaalta kärkkäämpi ja suoremmin kantaaottava. Esittävän runouden hetkellisyys ja se, ettei siitä jää kirjallista taltiota, tuntuu myös sallivan suuremman liikkumavaran. Esitettävän tekstin ei tarvitse aina olla niin loppuun asti hiottua.

Nyt kun puhutaan työskentelytavoista, niin minua jäi kiinnostamaan, kun kerroit Valtiotieteellisen yhdistyksen juhlarunon viimeistelyvaiheessa, että kirjoitit ja editoit kirjoitusprosessin aikana kymmenittäin säepareja.      
Vaikka runot ovat tekstin määrässä mitattuna lyhyitä, työskentely vaatii siis aikaa. Millainen työskentelyprosessi runon tekeminen sinulle on?

Tuotan suht paljon tekstiä, josta sitten editoin ne tarvittavaan muotoon. Ja valtaosa kirjoitetusta tekstistä on vieläpä sellaista, ettei se etene edes siihen editointivaiheeseen. Olenkin laskeskellut, että yhtä 80 sivuista runokokoelmaa tehdessäni kirjoitan siihen karkeasti arvioiden noin kymmenkertaisen määrän materiaalia. Enkä usko olevani tässä mitenkään poikkeuksellinen kirjoittaja. Runo, hyvin usein, syntyy editoidessa.

Joskus toki käy niinkin kauniisti ja ihanasti, että runo syntyy valmiina. Ja kirjoittajan kannalta siinä onkin heti jo jotain epäilyttävää.

Runouden kirjoittaminen vaatii aikaa. Vaikka työskentelenkin tekstin parissa lähes päivittäin, teoksen syntyminen vaatii myös tekstistä irrottautumista, etäisyyden ottamista. Joskus runo avautuu vasta kun se on saanut levätä riittävän pitkään, kuukausia.

Olet ilmeisesti piakkoin julkaisemassa. Millaisia teemoja käsittelet seuraavassa runoteoksessasi?

Viimeistelen parasta aikaa seuraavaa runokirjaani, se julkaistaan toukokuussa 2026 Tammen kustantamana ja on nimeltään Kaikki putoava.

Reilu vuosi sitten lähdin tutkimaan sinällään eriparisia asioita: sieniä ja Simone Weilin ajattelua. En tiennyt miten nämä yhdistyisivät kirjaksi vai yhdistyisivätkö lainkaan, mutta se oli kirjan lähtökohtainen tilanne. Sittemmin elämässäni tapahtui läheisen ihmisen menetys ja ryhtyessäni purkamaan tapahtunutta kirjoittamalla, alkoivat asiat yhdistyä myös temaattisesti. Kaikki putoava on kirja menettämisestä ja armosta, kuolemasta ja kaiken jatkuvuudesta. Weilin ajattelun lävitse tulen käsitelleeksi myös valtaa ja sitä mitä vallankäyttö aiheuttaa kohteelleen.

Saako vielä kysyä, mistä toimeentulosi runoilijana muodostuu? Runoushan ei ole mikään bisnes, vaikka sitä julkaistaan aika paljon ja lukijakuntaakin löytyy. Millaiset puitteet työlläsi 2020-luvun Suomessa on?

Olen ollut nyt vuoden päivät erityisen onnekkaassa asemassa saadessani tehdä työtä apurahoitettuna. Ja sepä onkin miltei ainoa tapa, jolla runoilijat, ja kirjailijat yleisemminkin, voivat tehdä täysipäiväisesti kirjailijan töitä. Suomalaiset ovat kyllä runouskansaa, mutta runouden myynti on valitettavan vähäistä, eikä siitä toimeentuloksi ole. Ja leikkauspolitiikan myötä kirjailijoiden tilanne ikävä kyllä vain kurjistuu.

Jotta kieli ja kirjallinen kulttuuri pysyisi tulevaisuudessakin elinvoimaisena ja uutta luovana, toivoisinkin ihmisten suuntaavan useammin kirjakaupoille!

Kersti Tainio on Politiikasta-lehden päätoimittaja ja Politiikasta taidetta -osion toinen kuraattori.

Artikkelin kuva: Veikko Somerpuro

Julkaisu Politiikasta taidetta: Mikko Rädystä tuli runoilija ennen kaikkea lukemalla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

taas niitä syksyjä,
jolloin poliittinen tahto on laakerikuula vierimässä ojanpiennarta
pihlajat jakavat pieniä lahjojaan pienille linnuille
ja tähdet kukkivat kuin raa´at omenat

yleisesti ottaen asiat ovat niin kuin ne ovat aina olleet,
kesken ja tutkittavissa

yhdeksänkymmentä vuotta yhtämittaista ajattelua on hyvä alku

yhä veneet jatkavat rantautumistaan,
viinimarjat käymistään
yhä jokainen parvi kantaa erityisluonnettaan,
nälkäänsä, siipiensä tihenevää varjoa

yhteinen on haurasta nyt

uusi pöytäkirja avataan kello kahdeksan

kynät kohoavat ja laskeutuvat
hitaiden kämmenten amppeleissa

ja jatkavat:

kenen jauhoista leipä kohoaa
kelle kivi leipään leivotaan
kenen laulua leipoen lauletaan

Runo: Mikko Räty
Kuvitus: Nadja Andersson

Politiikasta -lehden päätoimitus ja toimituskunta onnittelevat 90-vuotiasta Valtiotieteellistä yhdistystä antamalla lahjaksi runoilija Mikko Rädyn kirjoittaman juhlarunon ja kuvittaja Nadja Anderssonin runon innoittamana tekemän kuvan.

Vuonna 1935 perustettu Valtiotieteellinen yhdistys on yksi alansa vanhimpia yhdistyksiä maailmassa.

Julkaisu Politiikasta taidetta: Politiikasta onnittelee 90-vuotiasta Valtiotieteellistä yhdistystä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sarjakuvataiteilija Riina Tanskasen näyttely Tympeät tytöt: Luokkakipuja Tampereen työväenmuseo Werstaalla on rikkonut kävijäennätyksiä. Näyttelyssä on esillä Tanskasen samannimisen sarjakuvakirjan originaalipiirroksia, joissa käsitellään tyttöyden ja talouden keskinäisiä suhteita. Tanskanen on saavuttanut tyttöyttä esittelevien yhteiskuntakriittisten sarjakuviensa ohella näkyvyyttä Instagramissa, jossa Tympeät tytöt -taidetilillä on yli 60 000 seuraajaa. Tanskanen on myös palkittu tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla vuonna 2022.

Työllään Tanskanen popularisoi feminismiä: hän tuo sen suurten yleisöjen nähtäväksi ja koettavaksi. Tarkastelemme ”Tympeät tytöt: Luokkakipuja” -näyttelyä ja sen suosiota populaarifeminismistä käydyn tutkimuskeskustelun valossa ja pohdimme feminismiä 2020-luvun Suomessa.

Feminismi on 2010-luvulla popularisoitunut: siitä on tullut osa populaari- ja kulutuskulttuuria, trendikäs identiteetti puhuttelee etenkin nuoria naisia. Julkisuuden henkilöt julistautuvat feministeiksi, naisille ja tytöille suunnatuissa lehdissä, tv-sarjoissa, elokuvissa ja kirjallisuudessa käsitellään feminismiä. Lisäksi feminismi leviää sosiaalisen median kampanjoiden välityksellä.

Populaarifeminismiä on kritisoitu feministisessä media- ja kulttuurintutkimuksessa muun muassa sen kaupallisuudesta ja sukupuolittuneiden valtarakenteiden sivuuttamisesta. Populaarifeminismin on sanottu olevan sisällöltään epämääräistä, muodoltaan visuaalista ja hengeltään nautiskelevaa, iloista ja kulutuskeskeistä. Sitä on syytetty feminismin historian sivuuttamisesta ja kollektiivisten kamppailujen korvaamisesta yksilökeskeisellä itsehoivalla.

Tanskasen näyttely kiistatta popularisoi feminismiä, ja Tanskanen myös luonnehtii itseään feminismin popularisoijaksi. Luokkakipuja-näyttely ei kuitenkaan sivuuta sukupuolittuneita rakenteita vaan yhdistää ne rodullistuneeseen sekä yhteiskuntaluokkaan ja alueellisuuteen liittyvään valtaan. Näyttelyn ytimessä on taloudellis-yhteiskunnallisten valtarakenteiden näkyminen arjen, henkilökohtaisen, kokemuksellisen ja ruumiillisen tasolla.

Pohdimme, miten Tanskasen näyttely kuvastaa laajempaa yhteiskunnallisten liikkeiden muutosta sekä populaarifeminismin rajoja ja mahdollisuuksia. Pohdimme myös populaarifeminismin suhdetta suomalaiseen valtiofeminismin perinteeseen.

Luokkakipuja osana feminismin popularisoitumista

Tanskanen on terävä yhteiskuntakriitikko, mutta näyttelyn suosio heijastaa myös populaarifeminismille ominaisia piirteitä: visuaalista ilotulitusta ja affektiivisuutta eli kykyä herättää katsojissa tunteita. Samat ainekset on tunnistettu myös osaksi datajättien pelikirjaa, jossa lisäarvoa pyritään tiristämään juuri tunteisiin vetoamalla.

Tanskasen mainetta niittänyt Instagram-tili ja näyttelyn sisältöihin liittyvät suuret jakomäärät kertovat tällöin paitsi populaarifeministisen sisällön suosiosta, myös tähän elimellisesti kytköksissä olevasta alustakapitalismista.

Kehitys on raivannut tilaa suurelle joukolle toimijoita ja yleisöjä liittyä osaksi feminististä liikettä – tai ainakin kokea yhteyttä siihen. Mukaan ovat mahtuneet niin hashtageja kierrättävät yksittäiset somekäyttäjät, kulttuurin ja politiikan liepeillä toimivat meemitilit kuin kaupallista toimintaa harjoittavat bisnekset, jotka myyvät tuotteitaan feministiseen eetokseen paikantuvilla lupauksilla.

Vaikka alustatalous on auttanut popularisoimaan feminismiä, kiinnostavin kysymys ei nähdäksemme koske niiden epäpyhäksi miellettyä liittoa. Kuten on huomautettu, uusliberalismin ja globaalin kapitalismin määrittämässä poliittisessa ilmastossa perinteisten, oikeuksia ajavien yhteiskunnallisten liikkeiden asema on joka tapauksessa hutera.

Näyttely kutsuu ihmisiä yhteen kokemaan osallisuutta tärkeäksi miellettyyn kollektiiviseen tarkoitusperään. Lohduton kuva sisältää myös lohtua.

Mielekkäämpää onkin pohtia populaarin feminismin muutosvoimaa: missä määrin populaarifeministiset sisällöt voivat laajentaa poliittista mielikuvitusta ja tarjota kielen, jonka avulla yhteiskuntaa voidaan ajatella toisin?

Ajoittain Tanskasen miltei akateemista argumentaatiota muistuttava taide herättää kysymyksen kohdeyleisöistä: onko näyttely suunnattu suurelle yleisölle vai pikemminkin heille, joita feminismin henki vetää puoleensa?

Kenties tähän paikantuu osa näyttelyn muutosvoimaa: se ei pyri olemaan liian tavoitettava eikä iloittelevan nautiskeleva, eikä se myöskään sorru moralisoivaan ihmisoikeuspuheeseen, jolla oma eetos järkeistetään ainoaksi tavaksi jäsentää yhteiskunta.

Sen sijaan näyttely kutsuu ihmisiä yhteen kokemaan osallisuutta tärkeäksi miellettyyn kollektiiviseen tarkoitusperään. Lohduton kuva sisältää myös lohtua: ”Tytöt eksyvät yhä kutomaansa tahmeaan verkkoon, sisartensa syliin, mutta laulu vahvistuu”, kuten Tanskanen sarjakuvassaan esittää.

Tässä mielessä kyse ei ole vain ontosta popularisoidusta representaatiosta vaan demokraattisten subjektiasemien synnyttämisestä, joihin liittyy toivo ja intohimo tavoitella muutosta.

Sarjakuva feministisen vaikuttamisen keinona

Luokkakipuja-näyttely asettuu populaarifeminismin jatkumolle myös muodoltaan: sarjakuva puhuttelee suurta yleisöä. Vaikka sarjakuvan historia on Suomessa ja maailmalla melko miesvaltainen, on naistekijöitä ollut olemassa jo aivan suomalaisen sarjakuvan alkuvuosilta alkaen. Feministisen sarjakuvan aalto alkoi Suomessa 1990-luvun alussa, erityisesti Naarassarjat-lehden perustamisen jälkeen. Tällä hetkellä feministisen sarjakuvan asiaa ajaa erityisesti Feministinen sarjakuvatoiminta -verkosto.

Sarjakuva on feministisen viestinnän muotona monitahoinen. Sarjakuva on visuaalisena viestinä helposti ymmärrettävä, samastuttava ja jaettava, mutta silti sisältörikas. Sosiaalisessa mediassa tekstipainotteinen sisältö jää usein kuva- tai videotulvan jalkoihin, mutta sarjakuvan avulla on mahdollista elävöittää asiatekstiä niin, että lukija pysähtyy viestin äärelle. Suositun sarjakuvan avulla Tanskanen tuottaa ja jakaa tietoa sukupuolittuneista valtarakenteista saavutettavasti ja samastuttavasti.

Monet sarjakuvantekijät ovat kommentoineet sarjakuvan olevan saavutettavaa lukijan lisäksi tekijälle. Sarjakuvan tekeminen onnistuu edullisilla välineillä, eikä se vaadi suurta tiimiä valmistuakseen. Tämä kerronnan välineen helppous madaltaa sarjakuvan aloittamisen kynnystä. Valmiin sarjakuvan tekeminen on mahdollista ilman kenenkään lupaa. Siksi feministinen tai muu vähemmistösarjakuva voi toimia riippumattoman aktivismin välineenä.

Painavaa yhteiskuntakritiikkiä kevyessä muodossa

Populaarifeminismiä on tutkittu etenkin angloamerikkalaisessa kontekstissa. Tutkimus asettuu osaksi pidempää perinnettä, jossa erilaisia feminiinisyyteen ja feminismiin kytkeytyviä kulttuurisia virtoja on tulkittu kriittisesti ja kyseenalaistaen. Populaarifeminismin tutkimuksessa näkökulma on tällöin ikään kuin valmiiksi aiemmasta tutkimusperinteestä annettu. Populaarifeminismin nähdään nostattavan henkeä, jossa keskeistä on yksilöiden menestyminen ja keskiluokkaiseen kulutukseen liittyvä mielihyvä.

Populaarifeminismin subjekti on tällöin uusliberaali subjekti, jota määrittää kapitalistisen logiikan ulottuminen kaikille elämänalueille työstä politiikkaan ja rakkauteen. Tutkimusperinteessä sama kritiikki, joka 2000-luvulla kohdistui postfeminismiksi nimettyyn, naisten yksilöllistä vapautta ja voimaantumista korostavaan ajattelutapaan, tuntuu osuvan lähes muuttumattomana myös 2020-luvun populaarifeminismiin. Tästä näkökulmasta katsottuna populaarin keveys uhkaa piilottaa tai siirtää paikaltaan rakenteellisen ja “painavan” feministisen kritiikin ja muutosvoiman.

Tanskasen feministinen ote ei ole millään tavalla kevyt. Pikemmin sarjakuvat vyöryttävät ajankohdalle ominaista kapitalismin vastaista ja feminististä kritiikkiä kovalla voimalla ja tekstimassalla.

Tanskasen ”Luokkakipuja” vastustaa onnistuneesti angloamerikkalaisen tutkimusperinteen tarjoamaa tulkintaa. Teosten visuaalinen maailma lainaa ja työstää pastellimaista keveyttä ja “tyttömäisyyttä”, mutta Tanskasen feministinen ote ei ole millään tavalla kevyt. Pikemmin sarjakuvat vyöryttävät ajankohdalle ominaista kapitalismin vastaista ja feminististä kritiikkiä kovalla voimalla ja tekstimassalla. Toisin kuin populaarifeminismin tutkimuksessa on esitetty, feminismin popularisoiminen ei Tanskaselle tarkoita sen muuttamista “helpommin sulatettavaan” muotoon siinä mielessä, että kriittinen ote lieventyisi tai vesittyisi.

”Luokkakipuja” käsittelee kapitalismia, uusliberalismia, rodullisuutta, luokkaa, syrjäseuduiksi nimettyjä alueita ja muita rakenteellisia kysymyksiä syvällisesti ja feministiseen tutkimusperinteeseen nojaten, mutta korostaen kokemuksellista ja kehollista näkökulmaa. Tässä mielessä ”Luokkakipujen” tiedon tuotannon politiikka on juuri feminististä politiikkaa, jossa henkilökohtainen on poliittista ja poliittinen henkilökohtaista – joskin ilman oletusta henkilökohtaisen paikantumisesta juuri tietyn henkilön “autenttisiin” kokemuksiin.

Poliittisesti ”Luokkakipujen” näkökulma on siis hyvinkin samankaltainen kuin angloamerikkalaisen populaarifeminismin tutkimuksen. ”Luokkakipuja” kritisoi esimerkiksi yksilölliseen voimaantumiseen ja taloudelliseen vaurastumiseen keskittyvää girlboss-puhetta, mutta tekee sen populaarin feminismin keinoin.

Luokkakipuja jatkaa suomalaisen valtiofeminismin perinnettä

Luokkakipuja osoittaa myös, että populaarifeminismi muodostuu omannäköisekseen eri aikoina ja eri paikoissa. Ehdotamme, että Tanskasen näyttelyä ja sarjakuvateosta voi lukea populaarifeminismin sekoittumisena Suomelle tyypilliseen pohjoismaiseen valtiofeminismin perinteeseen ja pitkäjänteisiin tasa-arvopoliittisiin kamppailuihin.

Suomalaiselle feminismille on ollut tyypillistä maltillisuus, valtiokeskeisyys ja feminististen tavoitteiden edistäminen yhteistyössä nais- ja tasa-arvojärjestöjen, poliitikkojen, tasa-arvoviranomaisten ja tutkijoiden kesken. Valtio on kuitenkin osoittautunut epäluotettavaksi kumppaniksi feministeille: tuen sijaan se on tarjonnut esimerkiksi sukupuolten tasa-arvoa heikentävää talouskuria.

Näyttelyä ja sarjakuvateosta voi lukea populaarifeminismin sekoittumisena Suomelle tyypilliseen pohjoismaiseen valtiofeminismin perinteeseen ja pitkäjänteisiin tasa-arvopoliittisiin kamppailuihin.

Luokkakipuja-näyttely tarkastelee populaarifeministisellä otteella perinteisiä valtiofeminismin teemoja, kuten seksuaalista itsemääräämisoikeutta, työelämän tasa-arvoa sekä naisten hoivavastuuta. Se ei kuitenkaan suuntaa viestiään epäluotettavalle valtiolle tai poliittisille toimijoille, vaan vaikuttaa kansalaisyhteiskunnan välityksellä tuomalla suuren yleisön näkyville epätasa-arvoa.

Kuvatessaan feminismiä kollektiivisena poliittisena kamppailuna Luokkakipuja-näyttely jatkaa valtiofeminismin perinnettä. Näyttelyssä on vahvasti läsnä naisliikkeen historia, usein työläisnaisten näkökulmasta katsottuna. Näyttelyn voi ajatella kutsuvan myös katsojansa feministiseen kamppailuun.

Luokkakipuja-näyttely myös laajentaa keskustelua epätasa-arvosta alueille, joille valtiofeminismi ei ole kurottanut: markkinatalouden synnyttämään ja vahvistamaan globaaliin epätasa-arvoon, ekokriisin sukupuolittuneisiin vaikutuksiin ja etenkin nuorten naisten kokemiin suorituspaineisiin sukupuolittuneessa yhteiskunnassa.

Populaarifeminismin mahdollisuudet

Riina Tanskasen ”Luokkakipuja” rakentaa yhteiskuntakritiikkinsä populaarikulttuurin säihkyvälle pinnalle: näyttely hyödyntää henkilökohtaisuutta, kokemuksellisuutta, visuaalisuutta ja tyttömäistä estetiikkaa, mutta kääntää ne käyttövoimaksi kollektiiviseen kamppailuun valtarakenteita vastaan.

Näyttely ja sen suosio osoittavat, että vaikka populaarifeminismi voi olla sisällöllisesti vesitettyä feminismiä, sen ei automaattisesti tarvitse olla sitä. Feminismi yhteiskunnallisena kamppailuna ei vain mukaudu alustatalouden sekä populaari- ja kulutuskulttuurin logiikkaan vaan myös taivuttaa niitä omiin tarkoitusperiinsä.

Näyttely ja sen suosio herättävät kuitenkin kysymyksen: onko ajassamme tilaa feminismille, joka ei ole kaunista, miellyttävää ja suosittua?

FT Julius Hokkanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa

YTT, dosentti Katariina Mäkinen on tutkija Tampereen yliopistossa

Henry-Paul Ontto-Panula on sarjakuvataiteilija

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sukupuolentutkimuksen apulaisprofessori Tampereen yliopistossa

Kirjoittajat työskentelevät Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa Populaarifeminismiä Pohjoismaassa: Kapitalismin uusi henki ja popularisoidut protestit (POPFEM)

Artikkelin kuva: Riina Tanskanen: Kutojanaiset (2025) / Työväenmuseo Werstas

Julkaisu Politiikasta taidetta: Pinkkiä yhteiskuntakritiikkiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Taidetta kaupungilla -podcastsarjassa taidehistorioitsija Sandra Lindblom haastattelee julkisen taiteen ammattilaisia ja yleisöä ottaakseen selvää kaupunkitilaan levittäytyvästä taiteesta.

– Innostuin julkisesta taiteesta joitakin vuosia sitten, kun ymmärsin sen yhdistävän kaksi minulle tärkeää asiaa – kotikaupunkini ja taiteen. Toivon, että podcastsarja auttaa monia muitakin havahtumaan julkisen taiteen kiinnostavuuteen, kertoo Lindblom.

Kolmeosaisen sarjan ensimmäisessä jaksossa keskitytään uuteen julkiseen taiteeseen. Jaksossa kysytään muun muassa, miten kaupunkitilaan saadaan uutta julkista taidetta ja minne julkista taidetta pystytetään. Samalla pohditaan, kenellä on valta päättää, millaista julkista taidetta Helsingissä ja muuallakin Suomessa nähdään. Vieraina jaksossa ovat kuraattori Paula Korte HAM Helsingin taidemuseosta ja julkisen taiteen parissa työskentelevä taiteilija Vesa-Pekka Rannikko.

Sarjan toisessa jaksossa syvennytään julkisen taiteen ja yleisön väliseen suhteeseen, jota leimaa tietynlainen kaksijakoisuus. Yleisöllä ja julkisella taiteella on yhtäältä läheiset välit, toisaalta etäinen suhde. Sarjan toista jaksoa tähdittävät kymmenenvuotiaat helsinkiläiset Alva ja Nuppu, jotka kertovat näkemyksiään kotikaupunkinsa taiteesta.

Sarjan kolmannessa jaksossa kuullaan HAM Helsingin taidemuseolla työskentelevää konservaattoria Polina Semenovaa, joka huolehtii Helsingin satojen julkisten taideteosten kunnosta. Jaksossa tehdään näkyväksi julkisen taiteen kunnossapitoon liittyvää työtä.

Toimittaja: Sandra Lindblom

Podcastin leikkaus ja äänenkäsittely: Timo Uotinen

Graafinen suunnittelu: Saga Bansala

Tuottaja: Kersti Tainio

Julkaisu Politiikasta taidetta -podcast: Taidetta kaupungilla – tuttu ja tuntematon julkinen taide ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videoesseeteoksessa Apply generously Illusia Juvani tarkastelee oman kokemuksensa kautta laajempaa taiteen rahoituksen rapautumisen ilmiötä ja sitä, miten epävarmuus vaikuttaa taiteilijan työhön ja elämään. Apurahakysymys ja taloudellinen epävarmuus koskettavat taiteilijoiden lisäksi muita ryhmiä kuten tutkijoita ja kansalaisyhteiskuntaa.

Illusia Juvani on palkittu taiteilija-aktivisti, joka käsittelee video-, valokuva-, ääni- objekti- ja tekstiteoksissaan vaikeita ja kipeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Teos on esillä Politiikasta taidetta-sarjassa 27.11.2023–28.1.2024.

Hyvinvointini on aina väliaikaista. Pieni hetki epätoivon välissä. Taide on niin raskaasti alirahoitettu ala, että kun onnistun saamaan apurahan hetkellisesti olen niin helpottunut. Kahden vuoden työskentelyapuraha jonka sain Koneen säätiöltä on antanut minulle niin paljon turvallisuutta, että olen voinut elää traumojeni kanssa. Olen voinut niin paljon paremmin sen vuoksi. On ollut niin paljon helpompi elää kun satunnainen taksimatka päivystykseen ei aja henkilökohtaista taloutta pitkäaikaiseen vajeeseen.

Minulla on ollut tarpeeksi rahaa käydä uimassa säännöllisesti. Syödä ulkona välillä. Minulla on ollut varaa ostaa trampoliini joka kestää painoni. Olen ostanut tiskikoneen. Minulla on ollut varaa hammashuoltoon. Olen pystynyt ostamaan monipuolista ja tasapainoista ruokaa joka on edesauttanut jaksamistani. Olen maksanut pois opintolainaani, olen saanut pienen lainan ostaakseni itselleni todella hyvän sängyn joka ei tuhoa selkääni. Sijoitin polkupyörään. Vuokrasin isomman asunnon jossa minulla on oikeasti tilaa liikkua ympäriinsä ja luoda. Olen tanssinut enemmän kuin koskaan.

Olen aloittanut uusia harrastuksia, kuten kasvattamalla pienen puutarhan parvekkeelleni. Ensimmäinen kesä ei tuottanut lainkaan hedelmää, mutta minua ei haitannut. Minua ei kaduta yhtään se raha jonka olen käyttänyt kasveihin, siemeniin ja multaan. Se on ollut täysin sen arvoista. Turhaa? Kyllä, varmasti. Onko se antanut minulle loputtomasti iloa? Todellakin.

Minulla on ollut resursseja ostaa niin monta ei-tarpeellista ostosta jotka ovat tehneet elämänlaadustani huomattavasti parempaa. Kun on tarpeeksi rahaa, ei edes virheet jotka teet ole maata kaatavia. Se auttaa sinua katsomaan tulevaan ja näkemään itsesi siellä. Raha on auttanut kaiken sen potentiaalin minussa kukoistaa ja kasvaa eikä sitä ole kuluttanut pois se jatkuva pelko mitä on köyhyydessä eläminen. Keidas jonka olen luonut itselleni ja kissoilleni on merkki siitä.

En häpeä köyhyyttäni enää. Minulla on ollut tarpeeksi mielenrauhaa ja aikaa pohtia läpikohtaisesti mitä se tarkoittaa tässä kapitalistisessa järjestelmässä.  Ymmärrän nyt että mikään siitä ei ollut minun vikani. Vika on syvällä niissä valtarakenteissa jotka on luotu toimimaan niin. Sellaisessa valtajärjestelmässä kaltaisteni ihmisten hyvinvointia ei nähdä arvokkaana.

Mitä julmat ihmiset eivät ymmärrä, on se että köyhyys satuttaa. Se on väkivaltaista ja eristävää. Se ajaa sinut epätoivoon ja epätoivo ei tee kenestäkään parempaa ihmistä saatikka sitten työntekijää. Se ei rohkaise sinua ottamaan osaa mihinkään. Se tuhoaa itsetuntosi ja kun oma ääni tuntuu arvottomalta, sitä ei halua käyttää. Miten kukaan voi olettaa, että pystyt tekemään elämäsi kannalta parhaimmat ja harkitut päätökset kun sinulla on voimia vain juuri ja juuri selvitä.

Näköalattomuus kuvaa tilannetta tarkasti. Kuulostaako se asemalta jossa kukaan voi tuntea olonsa turvalliseksi tai hyvinvoivaksi? Kun siihen päälle asetetaan mitä tahansa muita haasteita mitä sinulla voi olla, tekee se selviytymisestäsi vain vaikeampaa. Kapasiteettisi menee energiansäästötilaan ja kaikki sinun haaveesi katoavat ilmaan. Pelko ottaa enemmän tilaa eikä sinulla ole varaa toivoa, unelmoida tai luottaa.

Teosta on tukenut Koneen säätiö.

Artikkelikuva: Illusia Juvani: Annostele runsaasti (2023)

Julkaisu Politiikasta taidetta: Illusia Juvani: Annostele runsaasti (2023) ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Elämme aikaa, jolloin yhä useammin kyseenalaistaan taiteen merkitys, ikään kuin kyseessä olisi luksustuote ja potentiaalinen säästökohde. Näkökulmassa koetaan olevan jotain raikasta. Samanaikaisesti moni ihailee uskomattoman kalliita hävittäjälentokoneita, pitää politiikan parhaimpina asiantuntijoina sotilaita ja äänestää puoluetta, joka jakaa käytännössä ihmiset suomalaisiin ja ei-suomalaisiin.

Kuitenkin juuri taide voi puhkoa kansalliskiihkoisen kaikukammion seiniä tarkentamalla niihin todellisuuden aspekteihin, jotka jäävät voimakeinojen ja vastakkainasettelun tavoittamattomiin. Tässä Politiikasta taidetta -podcastissa Taneli Viitahuhta keskustelee taiteilija Laura Horellin kanssa taiteen poliittisuudesta ja uusista huonoista ajoista.

Keskustelu käytiin etäyhteyksin keväällä 2023 ennen Suomen eduskuntavaaleja. Käsittelemme podcastissa kolonialismin perintöä muun muassa Saksan siirtomaa-ajan väärinkäytösten näkökulmasta sekä kotimaisesta perspektiivistä, saamelaiskäräjälain uudistamisen epäonnistuttua jälleen kerran, tällä kertaa Marinin hallituksen kaudella.

Ei-eurooppalaiset linssit

Laura Horelli on suomalainen elokuvantekijä ja videotaiteilija, joka on asunut pitkään Berliinissä. Liikkuvan kuvan töissään kuten Jokinen (2016), Namibia Today (2018) ja Uutisten Aika (2019) hän tutkii historiaa, rakenteita ja instituutiota, jotka esimerkiksi määrittelevät yhden ”maahanmuuttajaksi” tai ”pakolaiseksi”, toisen ”alkuperäisasukkaaksi” tai ”vähemmistön edustajaksi”.

Horellin teokset nojaavat usein arkistotyöhön ja haastatteluihin. Hänen viimeisin Suomessa esillä ollut teoskokonaisuutensa oli vuonna 2022 Hippolyte-galleriassa esillä ollut näyttely Philemonin valokuvat tai afrikkalaisen linssin läpi nähtyä. Näyttely perustui yhteistyölle namibialaislähtöisen valokuvaajan Philemon Sheya Kaluwapan kanssa.

Horellin taiteessa katselukulma vinksahtaa harkitun metodisesti, tehden totutusta hämmentävää ja jollain tavalla kokemuksellisesti uutta.

Horellin käsittelemistä, hänen tuotantoaan läpileikkaavista teemoista tässä podcastissa nousee esiin vieraus käsitteenä. Horellin teosten keskiössä ovat usein ”vierasmaalaiset”, ihmiset, jotka tulevat toisaalta ja katsovat ympäristöään vierailijan silmin. Toisaalta hänen taiteensa ”vieraannuttaa” ja tekee oudoksi tuttuja tarinoita ja itsestään selviksi koettuja kansallisia narratiiveja.

Tällaisina tulevat esiin esimerkiksi suomalainen hyvinvointivaltio, itäsaksalainen kansandemokratia tai yhdysvaltalainen kansojen sulatusuuni. Horellin taiteessa katselukulma vinksahtaa harkitun metodisesti, tehden totutusta hämmentävää ja jollain tavalla kokemuksellisesti uutta.

Taiteilija liikkuvan kuvan tutkijana

Horelli kertoo podcastin haastattelussa taiteestaan seuraavasti: ”Luen paljon historiaa ja olen kiinnostunut politiikasta, vaikka se onkin tällä hetkellä masentavaa seurattavaa. En kuitenkaan koskaan ole kokenut olevani joku, joka tarjoaa vastauksia. Koen ennemminkin olevani kysymysten asettaja ja kompleksisuuksien esiintuoja.”

Toisin kuin politiikasta kirjoittava tutkija tai journalisti, taiteilija voi määritellä mediansa melko vapaasti, mikä sisältää myös kielen eri rekisterien hyödyntämisen: ”Taiteilijan työskentelyssä minua miellyttää se, että muodon suhteen voi tehdä hyvinkin radikaaleja päätöksiä. Liikkuvassa kuvassa olen joskus kohdannut ongelman, joka koskee sitä, kuinka paljon tekstiä teokseen voi sisällyttää. Tämän vuoksi päädyin tekemään taiteilijakirjan Changes in Direction, joka on tekstipitoinen.”

”Joskus erot taiteilijoiden, elokuvantekijöiden, tutkijoiden, aktivistien ja kuraattorien välillä ovat häilyviä.”

Taiteen kentällä hatut voivat tunnetusti vaihtua tiuhaan samoissa päissä: ”Taiteellisen tutkimuksen käsite kuvaa mielestäni hyvin toimintatapaani. Joskus erot taiteilijoiden, elokuvantekijöiden, tutkijoiden, aktivistien ja kuraattorien välillä ovat häilyviä, kuten esimerkiksi Doreen Menden, the Otolith Groupin, Tobias Herringin, Grada Kilomban, Achim Lengererin, Ines Schaberin, Elke Marhöferin, Gitte Villesenin, Sandra Schäferin ja Eske Schlütersin tapauksessa.”

Keskustelussa mainittua kirjallisuutta:
Laura Horelli ja Heidi Brunnschweller (toim.), 2021, Changes in Direction. A Journal. Archive Books.

Ellen Ndeshi Namhila, 2001, Vapauden hinta (suom. Maria Forsman ja Eija Poteri). Rauhankasvatusinstituutti ry.

Kathleen Reihardt (toim.), 2021, 1 Million Roses for Angela Davis. Mousse Publishing.

Laura Horelli on suomalainen elokuvantekijä ja videotaiteilija. www.laurahorelli.com

Taneli Viitahuhta on väitöstutkija Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksella sekä musiikintekijä. Hän on myös Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen ja Politiikasta taidetta -osakokonaisuuden toimittaja.

Tämän Politiikasta-podcastin tekninen toimittaja on Timo Uotinen.

Artikkelikuva: Thorsten Frenzel / pixabay.com

Päivitys 26.4.2023: Juttuun lisätty kuva Horellin teoksesta ja päivitetty kuvan tiedot.
Päivitys 27.4.2023: Kuvatekstiin päivitetty teoksen tekijätiedot.

Julkaisu Politiikasta taidetta -podcast: Vierauden taiteellisia tutkimuksia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tässä Politiikasta taidetta -osion haastattelussa teatterialan yrittäjä Panu Sirkiä kertoo, miten hän haluaa edistää kiertotaloutta ja elinkaariajattelua luovilla aloilla.

Minne päätyvät lavasteet ja puvut, kun teatteriproduktio on saatu päätökseen ja kaikki esitykset pidetty? Entä messuja varten tuotetut sisustuselementit ja somisteet – mitä niille tapahtuu tapahtuman jälkeen? Tai näyttelyrakenteet, kun näyttely loppuu ja museo avaa uuden näyttelyn? 

Kokeneen teatterialan yrittäjän Panu Sirkiän vastaus on selvä: aivan liian suuri osa käyttökelpoisesta materiaalista unohtuu varastojen perukoille, päätyy sorttiasemalle tai kipataan sekajätteeseen. 

Sirkiä ryhtyi täysipäiväiseksi yrittäjäksi vuonna 2019. Sitä ennen hän toimi 18 vuotta näyttämömestarina ensin Suomen kansallisoopperassa ja -baletissa ja sen jälkeen Aleksanterin teatterissa Helsingissä. 

”Aivan liian suuri osa käyttökelpoisesta materiaalista unohtuu varastojen perukoille, päätyy sorttiasemalle tai kipataan sekajätteeseen.”

Jo Aleksanterin teatterin aikoinaan Sirkiästä tuli eräänlainen yhden miehen kierrätyskeskus. Hänelle soiteltiin eri organisaatioista ja kyseltiin, mistä voisi löytyä verhoa, väliseinäpalkkia, vaneria, ikkunoita, joulupukinrekiä, tanssimattoja, kulissipainoja ja niin edelleen. 

Soittelemalla omille kontakteilleen ja sukeltamalla tuttujen teattereiden varastoihin Sirkiä on ratkaissut lukuisia materiaalien saatavuuteen liittyviä ongelmia. ”Olen halunnut automatisoida sen välin, jossa olen ollut vähän turhan pitkään itse. Tai nähnyt, kun sama asia on tehty aina uudestaan”, Sirkiä kertoo. 

Sirkiän unelma on, että kierrättäminen sujuisi niiltäkin, joilla ei ole kontakteja takataskussa.

Matalahiiliteatterista uuden ajan digitaalinen alustaan

Sirkiä käynnisti kumppaneineen Matalahiiliteatteri-nimisen hankkeen vuonna 2020. Ely-keskuksen osittainrahoittamassa hankkeessa oli mukana useita teattereita ympäri maata. Sirkiä kertoi hankkeen ideasta Meteli-lehdessä syksyllä vuonna 2020. 

Tarkoituksena oli selvittää, miten teattereissa käytettäville rakenteille ja muille väliaikaisille materiaaleille saataisiin mahdollisimman pitkä elinkaari, miten niitä voisi varastoida tehokkaasti ja miten teatterit voisivat tehdä yhteistyötä kiertotalouden edistämiseksi. 

Kiertotaloudessa materiaalit eivät päädy jätteeksi, vaan jatkavat elämäänsä uusissa muodoissa. Kiertotalouden keskeinen osa on myös lainaamisen ja vuokraamisen mahdollistaminen.

Sirkiä kertoo, että Matalahiiliteatteri-nimestä pudotettiin pian hankkeen alkamisen jälkeen pois sana teatteri. Se johtui siitä, että kiinnostus kiertotalouden edistämiseen luovilla aloilla ja tapahtumateollisuudessa ylittää kirkkaasti taiteenlajien ja toimijoiden rajat. 

Kiertotalouden keskeinen osa on myös lainaamisen ja vuokraamisen mahdollistaminen.

Sitten hanke jalostui nopeasti konseptiksi nimeltä Mystash. Brittiläisestä Green Clover -yrityksestä innoittuneen Mystashin idea on tarjota luoville aloille materiaalien välivarastointia sekä kuljetus- ja korjauspalveluita. 

Tarvetta palveluille on paljon. Sirkiä kertoo niiden kehittämisen kuitenkin olleen työlästä, sillä uusien palveluiden löytäminen ja käyttäminen vaatii teattereilta ja muilta toimijoilta asioiden tekemistä toisin. Siksi Sirkiä kumppaneineen on panostanut myös hiilijalanjäljen laskentaan ja muihin konsulttipalveluihin, joille on jo valmiiksi kysyntää. 

Tällä hetkellä tilanne näyttää valoisalta. Mystashin kautta pilotoidaan uudenlaista, avointa varastointikonseptia. Pilotoinnissa on mukana muiden muassa Suomen kansallisooppera- ja baletti. Mystash on mukana myös ympäristöministeriön ja Uudenmaan liiton elokuussa 2022 aloittamassa Luoto-hankkeessa, jossa rakennetaan luoville aloille tiekarttaa hiilineutraaliuden toteuttamiseksi. 

Rakenteet muuttuvat hitaasti

Sirkiä toivoo, että kiertotaloudesta saataisiin arkinen osa luovien alojen tapahtumia ja produktioita. Hän kertoo olevansa allerginen hankkeille, ”joissa tehdään selvitystä selvityksen päälle.”

”Rahaa pitäisi saada prosessien muuttamiseen, tuotekehitykseen ja sillä lailla ison laivan kääntämiseen. Toimijoita ja verkostoja kiertotalouden edistämiseen on, mutta paljon tehdään päällekkäistä työtä ja keksitään pyörää monessa paikassa. Asia on yrittäjien, työntekijöiden, työnantajien, rahoittajien, ammattiliittojen ja alihankkijoiden yhteinen – ilman yhteistyötä kulttuuria on vaikea muuttaa,” hän pohtii. 

Yksi tärkeä tuotekehittelyn paikka on Sirkiän mielestä modulaaristen rakenteiden kehittäminen ja niiden käytön edistäminen. Suosimalla modulaarisia rakenteita pidettäisiin materiaalit puhtaina ja siten kierrätyskelpoisina vähentämällä liiman ja neitseellisten materiaalien käyttöä. Myös työaikaa säästyisi. 

Sirkiän lähtökohta on ajatus siitä, että tuotantoprosessien muuttaminen ympäristöystävällisemmiksi ei onnistu, jos vastuu on jokaisen toimijan omilla harteilla. Se edellyttää hänen mielestään yksityistä yritystä, joka vastaa varastoinnin, kuljetuksen ja kierrättämisen haasteisiin tarjoamalla teattereille, museoille ja muille organisaatioille ratkaisuja ostopalveluna. 

Suosimalla modulaarisia rakenteita pidettäisiin materiaalit puhtaina ja siten kierrätyskelpoisina vähentämällä liiman ja neitseellisten materiaalien käyttöä.

”Tarkoitus ei ole myydä julkisella rahalla tuotettuja materiaaleja voitolla eteenpäin, vaan pidentää verorahalla maksettujen materiaalien elinkaarta, jotta ne eivät päädy ensimmäisen käyttökerran jälkeen jätteeksi. Tehokas kiertotalouspalvelu vähentää ympäristökuormaa ja parhaimmillaan myös työllistää ja tuottaa verotuloja”, Sirkiä painottaa. 

Toimiakseen palvelun tulee perustua käyttäjäystävälliseen ja visuaaliseen digitaaliseen alustaan, jonne kootaan tarjolla olevat materiaalit ja jossa niitä voi kätevästi etsiä, varata, vuokrata ja ostaa. Lisäksi materiaaleista on oltava sellaiset tiedot, että teatterit ja muut toimijat ympäri maan pystyvät kätevästi selvittämään, soveltuuko tarjolla oleva materiaali juuri heidän lavansa mittoihin ja muihin tarpeisiin. 

Tässä Sirkiä näkee mahdollisuuden esimerkiksi virtuaaliseen 3D-tilaan, jossa tarjolla olevia rakennusosia ja muita materiaaleja voisi kokeilla omien tilojen mittojen ehdoilla matkustamatta metriäkään.

Materiaalihukkaa siedetään liian hyvin

”Taide- ja kulttuurialalla on tosi ympäristötietoista ja aikaansa seuraavaa väkeä töissä”, Sirkiä korostaa. Entistä ekologisempien tapahtumien, esitysten ja näyttelyiden toteuttaminen ei olekaan tiedon puutteesta kiinni. Tahtoakin löytyy. 

Pullonkaulana ovat Sirkiän mukaan vakiintuneet tuotantoprosessit, joissa materiaalihukkaa on ”aina” syntynyt. Materiaalihukkaa on toisin sanoen opittu sietämään liian hyvin. 

Suuria tapahtumia ja esityksiä toteuttavien organisaatioiden tuotantoprosesseissa näkyvät edelleen materiaalihukan kannalta huolettomat, kulutusjuhlien vuosikymmenet.

Materiaalisyöppöjen tuotantoprosessien muuttaminen säästäisi pitkällä tähtäimellä rahaa. Aluksi se kuitenkin lisää työtä ja mahdollisesti myös kustannuksia työvaiheisiin, jotka on totuttu ajoittamaan ja budjetoimaan tietyllä, toimivaksi todetulla tavalla. Monesti tuotantoprosesseissa on myös opittu käyttämään vakiintuneiden kumppaneiden vakiintuneita palveluita. 

Suuria tapahtumia ja esityksiä toteuttavien organisaatioiden tuotantoprosesseissa näkyvät edelleen materiaalihukan kannalta huolettomat, kulutusjuhlien vuosikymmenet. Neitseellisiä materiaaleja on saatavilla helposti ja halvalla. 

Sirkiän toive on, että kiertotalousajattelu saataisiin mukaan luoviin tuotantoprosesseihin suunnittelun ensimmäisestä vaiheesta lähtien. Ajattelun tulisi myös näkyä konkreettisesti tuotannon aikataulutuksessa: ”Jonkun pitäisi olla skarppina heti, tuntea varastot ja tuoda materiaalien käyttöön liittyvä tietotaitonsa mukaan alusta saakka. Jonkun pitäisi olla ekokoordinaattori.” 

Sirkiä toteaa samaan hengenvetoon, että ilman johtoportaan sitoutumista ja aitoa halua priorisoida ympäristöystävällisempiä tuotantoja, ei muutoksia ole mahdollista toteuttaa. Pahimmassa tapauksessa vihreät valinnat jäävät helpoimmin toteutettaviksi teoiksi, joihin valmiit ratkaisut ovat olleet olemassa jo kauan. 

Tällaisia tekoja ovat vaikkapa kertakäyttöisistä astioista luopuminen tai eläinperäisten tarjoilujen vähentäminen tapahtumissa. Tahattomaan viherpesuun saatetaan puolestaan syyllistyä, jos kertakäyttöiset muovipohjaiset materiaalit korvataan kertakäyttöisillä luonnonmateriaaleilla siinä uskossa, että luonnonmateriaali on automaattisesti ympäristöystävällisempi valinta.

Jäänteitä neromyytistä – taidetta tehdään visio edellä

Taiteen tekemistä sitovat perinteet. Erityisesti ajatus siitä, että taideteos on materiaaliksi muuttunut visio, on vaikeasti sovitettavissa kiertotalouden periaatteisiin. 

Visiokeskeisyydessä on nähtävissä jäänteitä taiteilijuuteen sitkeästi liittyneestä neromyytistä: yksilön luovuus materialisoituu, kun hän onnistuu synnyttämään tyhjästä jotakin uutta. Ohjaajan, lavastajan, kuraattorin tai näyttelyarkkitehdin visuaalisen idean toteuttaminen on silloin tuotannon lähtökohta.

Kiertotalouden toteutuminen edellyttäisi asetelman kääntämistä päälaelleen. Ensin katsottaisiin varastoihin ja tutkittaisiin, millaista materiaalia on olemassa.

Kiertotalouden toteutuminen edellyttäisi asetelman kääntämistä päälaelleen. Ensin katsottaisiin varastoihin ja tutkittaisiin, millaista materiaalia on olemassa. Olemassa olevan pohjalta visioitaisiin esityksen tai tapahtuman miljöö ja tunnelma. Näin käännettynä olemassa olevien materiaalien arvo tunnustettaisiin, ja niiden muunneltavuuteen suhtauduttaisiin positiivisena haasteena.

Vapaan taiteen kentällä näin on toki toimittu jo kauan – oikeastaan aikojen alusta lähtien, jos ajatellaan esimerkiksi kiertävien teatteriseurueiden ja sirkuksen pitkää historiaa. Pieni budjetti ei salli suurisuuntaisia visioita ja kannustaa kierrättämiseen, kekseliäisyyteen, korjaamiseen, uudelleen maalaamiseen, verhoiluun ja muihin pragmaattisiin ja luoviin ratkaisuihin. 

Samaa asennetta Sirkiä kaipaa suurempiin, vakaasti rahoitettuihin kulttuurilaitoksiin, joiden hiilijalanjälki on huomattavasti vapaan kentän pieniä toimijoita isompi. ”Kaikesta puheesta huolimatta elinkaariajattelu ei ole vielä lyönyt kunnolla läpi”, Sirkiä summaa.

”Aletaan nyt tekemään tätä!”

Sirkiän kiertotalouteen liittyviä ideoita leimaa konkreettisuus. ”Haluan toimia pragmaattisesti. En halua lietsoa ilmastoahdistusta, vaan etsiä ratkaisuja. Tuoda sitä fiilistä, että tähän pystytään,” hän rohkaisee. 

Eräs yksinkertainen keino pienentää ympäristövaikutuksia on varata riittävästi aikaa purkuun ja lajitteluun. Niin teatteriproduktioissa kuin suurten budjettien tapahtumissakin keskitytään nimittäin tapahtuman toteuttamiseen, ja samalla jälkihoidolle on harvoin suotu riittävästi ajatuksia.

Sirkiän mukaan kysymys siitä, mitä tapahtuu produktion jälkeen, esitetään tyypillisesti liian myöhään. Jos käytetystä materiaalista pitää päästä mahdollisimman nopeasti eroon, onnistuu jätelavan tilaaminen käden käänteessä. Pahimmillaan jätettä syntyy rekka-autolastillisia. 

Eräs yksinkertainen keino pienentää ympäristövaikutuksia on varata riittävästi aikaa purkuun ja lajitteluun. 

Sirkiä uskoo, ettei maailma ole vielä muuttumassa virtuaaliseksi: ”Mun on vaikea nähdä tulevaisuutta ilman elävää taidetta ainakaan oman eliniän aikana. Me painitaan vielä liimojen, maalien, puun, metallin, logistiikan, kaiken sellaisen kanssa. Kun niitä tavaroita täytyy tehdä, niin haluaisin, että ne olisivat sen ensimmäisen käyttökerran jälkeen näkyvillä ja saatavilla. Jos ei ole järkeviä mittoja ja materiaaleja ja laadukkaita kuvia helposti esillä, ei tule mitään. Haluaisin, että ihmiset tietävät, mistä materiaaleja löytyy tuntematta ketään. Ja haluaisin, että ei tarvitsisi oravanahoilla käydä kauppaa ja selvittää, onko paku (pakettiauto) silloin ja silloin käytössä, onko lastauslaituri sopiva, onko materiaali palokäsitelty vai ei ja niin edelleen.”

Konkreettisiin ongelmiin tarvitaan konkreettisia ratkaisuja.

Kersti Tainio on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Hän on Politiikasta-lehden toimituskunnassa ja Politiikasta taidetta -osion toinen kuraattori.

Artikkelin pääkuva: Mystash esittäytyi Slush-yritystapahtumassa vuonna 2021. Kuva: Panu Sirkiä.

Julkaisu Kohti kiertotaloutta luovilla aloilla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tässä Politiikasta taidetta -osion sarjassa tutkitaan apurahaa taiteen perusrahoituksen muotona. Edellisessä osassa sarjan toinen kuraattori, Taneli Viitahuhta, haastatteli näytelmäkirjailija-dramaturgi Klaus Maunukselaa. Maunukselan lukudraama Apuraha & tunteet käsittelee apurahaa instituutiona, joka herättää jaettuja ja vaiettuja tunteita. 

Tässä haastattelussa tutkitaan apurahakausien väliin jäävää rahoituksetonta välitilaa kuvataiteilijoiden Liisa Hilasvuori ja Paula Tella kokemusten kautta. 

Liisa Hilasvuori ja Paula Tella: kuvataiteilijoina vapaalla kentällä

Suomessa työskentelee reilut 3000 ammattikuvataiteilijaa. Suomen Taiteilijaseuran mukaan kuvataiteen lajeja ovat maalaustaide, taidegrafiikka, piirustustaide, kuvanveisto, valokuvataide sekä media-, video-, ympäristö-, käsite- ja valotaide. Moni taiteilija työskentelee useamman taiteenlajin parissa tai yhdistelee niitä toisiinsa.

Suuri osa kuvataiteilijoista toimii vapaina taiteilijoina, mutta pelkkä taiteen tekeminen elättää ani harvan. Taiteellinen työskentely rahoitetaan tyypillisesti pieniä apurahoja osa-aikaisiin palkkatöihin ja erilaisiin toimeksiantoihin yhdistellen.

Suuri osa kuvataiteilijoista toimii vapaina taiteilijoina, mutta pelkkä taiteen tekeminen elättää ani harvan.

Tässä haastattelussa tarkastelen pirstoutuneen toimeentulon vaikutusta kahden vapaan taiteilijan elämään. Paula Tella (s. 1964) on toiminut kuvataiteilijana 1990-luvulta lähtien ja Liisa Hilasvuori (s. 1981) noin kahdentoista vuoden ajan. Peilaan kaksikon näkemyksiä Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen tänä vuonna ilmestyneen taiteen ja kulttuurin Tulevaisuuden taiteentekijät -barometrin tuloksiin. 

Kuva yllä: Paula Tella: Yhtä tyhjän kanssa – Aukkoja olemassaolon rakenteissa, 2021. Tussi ja vesiväri paperille. 

Apurahajärjestelmä tuottaa pysyvää välitilaa

Cuporen barometrissä selvitettiin taiteilijoiden tulevaisuudennäkymiä ja työllistymisen tapoja. Barometri käsitteli pirstoutuneen toimeentulon ongelmia, mutta nosti esiin myös työn moninaisuuden positiivisena tulevaisuuskuvana. Jotkut taiteilijat kokivat eri aloilla kartutetun työkokemuksen tärkeäksi osaksi omaa taiteilijaidentiteettiään: se on jotakin, jota voisi kutsua elämän näkemiseksi ja josta ammennetaan taiteelliseen työhön. 

On kiinnostavaa, että nimenomaan visuaalisten taiteiden aloilla vain 38 prosenttia kyselytutkimukseen vastanneista piti erilaisten työnteon muotojen yhdistämistä mieluisana tapana työllistyä.

Hallitsematon monityö tekee taiteellisesta työstä helposti katkonaista ja vaikeasti organisoitavaa.

Valotan tässä tekstissä Tellan ja Hilasvuoren kokemusten avulla erästä monityön tärkeää ja arjessa jatkuvasti näkyvää seurausta: poukkoilemista erilaisten työtehtävien, organisaatioiden ja ammatti-identiteettien välillä. Hallitsematon monityö tekee taiteellisesta työstä helposti katkonaista ja vaikeasti organisoitavaa.

Poukkoilun ytimessä on apurahajärjestelmä. Se tuottaa suunnattomasti apurahahakemuksia, pienen vähemmistön kohdalle osuvia myöntöpäätöksiä ja suuren enemmistön kohdalle osuvaa rahoituksetta jäämistä, mitä Taneli Viitahuhta on tarkastellut fetisisminä. Myös apurahahauissa menestyminen tarkoittaa tavallisesti eri pituisia rahoituksettomia jaksoja apurahakausien välissä. Paula Tella luonnehtiikin apurahoja vain lyhyiksi välivaiheiksi taiteilijoiden elämässä. 

”Oikeasti se, mikä vie taiteellista työtä eteenpäin, on työhuoneella oleminen”

Tellan ja Hilasvuoren pisimmät apurahakaudet ovat olleet vuoden mittaisia. Molemmat kuvailevat yksivuotista apurahaa ”mielettömän rauhan” ja keskittymisen ajaksi. Sekä tieteen- että taiteentekijät tuntevat hyvin lyhyillä apurahoilla työskentelemiseen liittyvän paineen seuraavan apurahan hakemisesta. 

Hilasvuori ja Tella laskeskelevat käyttävänsä erilaisten asioiden hakemiseen vähintään neljäsosan ja kiireisinä hakuaikoina käytännössä kaiken työajan. Apurahojen lisäksi taiteilijat hakevat tyypillisesti myös muun muassa galleria- ja residenssipaikkoja. Keskeytyksetön työaika jää niukaksi, ja vailla rahoitusta olevalle taiteilijalle sekä taiteellinen työ että rahoituksen hakeminen ovat työaikaa, josta ei saa rahallista korvausta.

Apurahoituksen hakukriteerit ohjaavat pilkkomaan työtä projekteiksi. Hilasvuori ja Tella painottavat kuitenkin, että taiteellinen työ ei hahmotu heille itselleen projekteina. He korostavat taiteen tekemisen hitautta. Se ei ole projekti, vaan pitkä, hedelmällisimmillään elämän mittainen prosessi, josta on keinotekoista poimia yksittäisiä paloja ja yrittää hankkeistaa ne siksi, että rahoitusjärjestelmä ei tunnista muita työn tekemisen tapoja. 

Kuva yllä: Paula Tella: Yhtä tyhjän kanssa – Aukkoja olemassaolon rakenteissa, 2021. Tussi ja vesiväri paperille.

Tella kuvaa taiteen tekemistä asenteeksi, jota ei voi erottaa muusta elämästä. Taiteen tekeminen perustuu yllättäviin assosiaatioihin, ideoiden kerrostumiseen ja törmäämiseen, toisin katsomiseen ja huomaamiseen. Moni tutkija voinee yhtyä ajatukseen siitä, että tutkimus on hidas, kasvava ja oivallusten sarjoihin kiteytyvä prosessi, jonka alku- ja loppupistettä ei aina ole helppo määrittää. 

Keskeytyksetön työaika jää niukaksi, ja vailla rahoitusta olevalle taiteilijalle sekä taiteellinen työ että rahoituksen hakeminen ovat työaikaa, josta ei saa rahallista korvausta.

Niin taiteellinen kuin tieteellinen työskentely vaatii aikaa, paneutumista, keskustelua, yritystä, erehdystä ja ennen kaikkea keskittymistä. ”Mitä tapahtuu idealle, jota joutuu muotoilemaan 2000 merkkiin ehkä vuosi toisensa jälkeen?”, Hilasvuori kysyy.

Kuva yllä: Liisa Hilasvuori: Vankina, 2021. Valotaideteos. FLASH3, Suomenlinna.

Tellan mielestä ”kiteytynyt idea, johon saa rahoituksen tai galleriapaikan on jo tosi pitkän työn takana”. Tämä näkymätön työ taipuu huonosti hankehakemuksen muotoon. Taiteen edistämiskeskuksen (TAIKE) apurahahakemuksia arvioivissa taidetoimikunnissa istunut Tella jatkaa: ”Suoraan sanottuna hakemukseksi pitäisi riittää se, että ihminen on tehnyt taiteellista työtä, työskentelee ja jatkaa edelleen työskentelyä. Menee hirveästi talenttia hukkaan, kun ihmiset eivät voi tehdä sitä, mitä he osaavat ja mihin heillä on koulutus, vaan aika kuluu toimeentulon hakemiseen.”

Tee se itse – jos pystyt

Rahoituksen hakeminen on korvauksetonta työtä, jossa epäonnistumisen riski on korkea. Lisäksi sen edellyttämät taidot ovat moniammatillisia. Taiteilijoiden työtä esittelevät portfoliot, nettisivut ja julkiset esiintymiset voi laskea markkinoinniksi. Sekä Tella että Hilasvuori korostavat, että heidän ydinosaamisensa on taiteellisessa työskentelyssä.

”Onhan museoissakin omat markkinointi- ja viestintähenkilönsä”, Hilasvuori puuskahtaa. 

Rajalliset taloudelliset resurssit ohjaavat taiteilijaa kokeilemaan siipiään vaihtelevalla menestyksellä kaikissa taiteen tuottamiseen tarvittavissa rooleissa.

Useimmissa organisaatioissa työnjako perustuu erilaisten ammatillisten profiilien kohtaamiseen, eli yhteistyöhön ja synergiaan. Tässä mielessä taiteilija on yksinyrittäjä, jonka mahdollisuudet tehdä voittoa ovat pienet. Rajalliset taloudelliset resurssit ohjaavat taiteilijaa ”kokeilemaan siipiään” vaihtelevalla menestyksellä kaikissa taiteen tuottamiseen tarvittavissa rooleissa.

”Olet sen olemattoman firmasi toimitusjohtaja, henkilöstöpäällikkö, markkinointipäällikkö, hallintojohtaja ja joskus myös kiinteistöpäällikkö – ilman alaisia”, Hilasvuori valaisee. 

Apurahan hakeminen on yksilön suorituskykyä, sosiaalista ja kulttuurista pääomaa sekä visuaalisen taiteen tekijöiden kirjallista ilmaisua mittaava testi. Sen läpäiseminen riippuu vertaisarvioijista. Kuten Cuporen barometri osoittaa, taiteilijat suhtautuvat epäillen apurahajärjestelmän perusinstrumenttiin eli vertaisarviointiin ja sen mahdollisuuksiin taata tasapuoliset apurahapäätökset tilanteessa, jossa apurahanhakijoiden määrä suhteessa myöntöpäätöksiin on erittäin suuri. 

Moniosaaja – keikkatyöläisen uudet vaatteet?

Hilasvuori ja Tella kuvaavat työskentelyään erilaisissa taide- ja kulttuurialan tehtävissä olosuhteiden voimasta muotoutuvaksi sinkoiluksi. Kun rahat loppuvat, on Tellan sanoin ”aika ottaa vastaan ihan mitä tahansa työtä”. Tähän, lyhyiden apurahojen ja niiden loppumisen rytmittämään sykliin kuuluu eräänlainen hallitsematon uusien ammattien haltuunotto. 

Tellan ja Hilasvuoren kokemukset uusien ammatillisten tehtävien haltuunotosta liittyvät esimerkiksi sosiaali- ja terveysalaan. 

Mahdollisuus tuoda taidetta, taiteilijoita ja taiteen tekemisen metodeja osaksi sosiaali- ja terveyspalveluita on nouseva trendi. Se vastaa väestön ikääntymiseen tuomiin yhteiskunnallisiin haasteisiin ja pyrkii edistämään kulttuuripalveluiden saavutettavuutta hoitolaitoksissa asuville ja muille erityistuen tarpeessa oleville. 

Toimintaan on kehitetty muun muassa taiteilijaresidenssi-konsepti, jossa taiteilija tuo oman asiantuntemuksensa hoitolaitoksen tai muun sosiaali- ja terveysalan toimijan käyttöön. Samalla hän oppii itse alalta ja saa työstään asianmukaisen korvauksen. Sosiaali- ja terveysalan ja taiteilijoiden kestävän kohtaamisten mahdollistavat luonnollisesti riittävät resurssit. 

Mahdollisuus tuoda taidetta, taiteilijoita ja taiteen tekemisen metodeja osaksi sosiaali- ja terveyspalveluita on nouseva trendi.

Hilasvuoren ja Tellan kokemukset sosiaali- ja terveysalalla liittyvät vaativien erityisryhmien opettamiseen taiteellisia metodeita hyödyntäen. Heidän kokemuksensa mukaan tällainen, usein henkisesti kuormittava työ edellyttäisi monialaista asiantuntemusta. Kun työtä tehdään erilaisten kurssien ja muiden opetustunteina laskettuna lyhyiden keikkojen muodossa, on asiantuntemusta kuitenkin paitsi vaikeaa, myös taloudellisesti kannattamatonta kerryttää. 

Opetustyöhön sisältyy tavallisesti vaihteleva määrä palkatonta opetuksen valmistelua. Taitelijoiden tekemä vaativa asiantuntijatyö saattaakin siten piiloutua sosiaali- ja terveys- ja hyvinvointipalveluita tuottavien järjestöjen rakenteisiin niissä tapauksissa, joissa toimintaan ei ole ohjattu riittäviä resursseja. 

Näin tulkittuna brändäyskelpoinen monityö, johon voi tilanteesta riippuen kuulua niin satunnaisia hanttihommia kuin erityistä asiantuntemusta vaativia tehtäviä, pitää sisällään useita piirteitä perinteisestä keikka-, vuokra- ja tilapäistyöstä, josta ei ole varaa kieltäytyä.

Kuva yllä: Liisa Hilasvuori: Teossarjasta Häviäjien joukkue, 2021. Lasitettu keramiikka. Kuvaaja: Mikhail Olykainen / Järvenpään taidemuseo.

Ollako vai eikö olla?

Hilasvuori kertoo, miten taiteilijana on vaarassa ajautua ulkokehälle kahdella rintamalla. Taiteellisen työn tekeminen vain silloin tällöin vaarantaa uran taiteilijana. Se johtuu siitä, että kilpaillun rahoituksen saaminen edellyttää näyttöjä aiemmista apurahoista ja näyttelyistä – siis yksinkertaisimmillaan todisteita työhuoneella vietetystä ajasta. 

”Eihän oikein voi olla huippututkijakaan, jos tekee käännöstöitä iltaisin ja pitää viikonloppuna kahvilaa,” Hilasvuori tarkentaa.

Taiteellisen työn tekeminen vain silloin tällöin vaarantaa uran taiteilijana.

Väistämättömät katkot rahoituksessa ajavat tekemään muita töitä. Mikäli haluaisi niiden olevan mielekkäitä, pitäisi myös niihin panostaa: uralla eteneminen osa-aikaisilla ja keikkatyösopimuksilla ei ole helppoa millään alalla.

Siten taiteellista työuraa leimaava katkonaisuus ja horisontaalisuus sekä niistä johtuva matalapalkkaisuus saattavat kertautua muissa työtehtävissä, joihin taiteilija hakeutuu rahoittaakseen taiteellista työtään. 

Rahaa rakenteisiin

Kuvataiteilijoiden työskentely edellyttää työhuonetta ja materiaaleja, joiden vuoksi juoksevat kustannukset ovat korkeita – myös niinä aikoina, jolloin taiteilijalla ei ole rahoitusta. Kuvataiteilijat maksavat yleensä myös vuokraa gallerioille asettaessaan töitään esille. Vuokrat ja usein vaatimattomaksi jäävästä teosmyynnistä saatavat provisiot ovat puolestaan tärkeä osa gallerioiden tyypillisesti niukkaa taloutta. 

Tella kertoo näyttelyn olevan hänelle aina ”järjetön satsaus”. Operaation jälkeen luottoraja on tapissa ja viimeisimmän näyttelynsä Tella rahoitti ”myymällä keittiön tuolit huutokaupassa”.

Kuva yllä: Hilasvuoren työhuone kesällä 2022.

Tella ja Hilasvuori ovat yhtä mieltä siitä, että kuvataiteen tekemiseen tarvittaisiin asianmukaisesti rahoitettuja rakenteita, joiden kautta resursseja voitaisiin kanavoida vapaille taiteilijoille ilman, että he joutuvat itse kantamaan sekä kulut että riskit. 

Tella kertoo näyttelyn järjestämisen olevan hänelle aina ”järjetön satsaus”.

Tella nostaa esimerkiksi valtionosuusjärjestelmään (VOS) kuuluvan Zodiak – Uuden tanssin keskuksen, jonka ideana on tarjota tukirakenteet, verkostot ja resurssit nykytanssiteosten tekemiseen ja esittämiseen. Se mahdollistaa parhaimmillaan sen, että tanssitaiteilijat voivat keskittyä siihen, minkä he parhaiten osaavat – eli tanssitaiteeseen. 

Kuvataiteen alalla rakenteita on olemassa jonkin verran – esimerkiksi mediataidetta edistävä AV-Arkki tai taiteilijoiden kansainvälistymistä tukeva Frame. Yhdyssiteinä ja tuotantojen mahdollistajana voisivat toimia erilaiset taiteilijajärjestöt, taidegalleriat tai vuonna 2020 tuulta ottanut Kuvataiteen talo ry. Pullonkaula on kuitenkin kuvataiteen rahoitus, jonka niukkuus synnyttää niukkuutta rakenteellisilta tasoilta ruohonjuuritasolle asti. 

Kuva yllä: Paula Tella: Yhtä tyhjän kanssa – Aukkoja olemassaolon rakenteissa, 2021. Tussi ja vesiväri paperille.

Kirjoittaja kiittää Liisa Hilasvuorta ja Paula Tellaa lämpimästi avoimista ja kipupisteitä pelkäämättömistä keskusteluista sekä siitä, että he antoivat jälleen kerran pirstaleen ajastaan.

Kersti Tainio on taidehistorioitsija ja väitöskirjatutkija historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Politiikasta taidetta: Ei projekteja vaan työrauhaa! Vapaana taiteilijana apurahakausien välissä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.