Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Millaisia voisivat olla puolueet ensi vuosikymmenen lopussa, siis kymmenen vuoden päästä? Tässä kirjoituksessa tarkastelemme puolueiden kehitysmahdollisuuksia puoluetoiminnan edellytyksistä käsin ja vertaamme niitä ennakoimiimme megatrendeihin. Tarkastelemme myös yllättäviä kehitysmahdollisuuksia, joista näkyy nykyisin korkeintaan heikkoja signaaleja.

Puoluetoiminta edellyttää sosiaalisia verkostoja, julkisuutta, toimijoita ja politiikan tekemisen paikkoja sekä tiettyä maantieteellistä ulottuvuutta. Kuitenkin tärkein edellytys on yhteiskunnalliseksi koettu ristiriita, jota tässä lyhyemmin kutsumme konfliktiksi.

Kurkistus lähimenneisyyteen paljastaa muutoksen nopeuden

Aikaperspektiivin vuoksi katsomme ensimmäiseksi, miten nämä edellytykset toteutuivat kymmenen vuotta sitten, vuonna 2009. Tuolloin pääosa suomalaisista puolueista oli elänyt pitkään erittäin vakaassa tilanteessa. Puoluekenttä jakaantui pitkälti tulonjaon periaatteisiin, aluepolitiikkaan ja joissain määrin kielikysymyksen varaan.

Uusia ristiriitoja alkoi kuitenkin kehittyä. Vihreän liikkeen ytimeen sittemmin asettunut ulottuvuus materialismi vastaan postmaterialismi syntyi 1980-luvulla. Globalisaatio tuli 1990-luvulla ryminällä jokaisen elämään, mutta sen kielteiset seuraukset eivät kovinkaan hyvin näkyneet puolueiden agendalla.

Poliittiset aloitteet tulivat yhä useammin muualta kuin puolueista, kuten tilapäisistä liikkeistä tai mediasta

Puolueiden jäsenmäärät olivat jatkuvassa laskussa, sillä erityisesti kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla syntyneet sekä heidän pikkusisarensa kiersivät puolueet kaukaa. Varsinkin SDP:stä ja keskustasta tuli entisten nuorten puolueita. Tämä tarkoitti sitä, että puolueiden siteet kansalaisiin heikentyivät. Suhteet muuttuivat kasvokkaisista ja pitkäkestoisista yhteyksistä vertikaalisiksi ja lyhytkestoisiksi.

Poliittiset aloitteet tulivat yhä useammin muualta kuin puolueista, kuten tilapäisistä liikkeistä tai mediasta. Puolueet toki reagoivat niihin.

Uudet sosiaaliset verkostot haastavat totutut toimintatavat

Vanhat luokkaleireihin perustuvat sosiaaliset verkostot purkautuivat viimeistään 1990-luvun kynnyksellä. Tuloksena oli sekä kansalaisten että poliitikkojen yksilöityminen. Rinnalle tuli vapaaehtoinen yhteisöllisyys eli kukin sai valita omat ryhmänsä halunsa mukaan ja jopa monta kertaa elämänsä aikana. Postmodernissa todellisuudessa ei ollut yhtä identiteettiä, vaan sitä pystyi vaihtamaan kuin paitaa.

Vuorovaikutteiset sosiaaliset verkostot olivat jo viime vuosikymmenellä olemassa, mutta niiden vaikutus poliittiseen keskusteluun oli huomattavasti pienempi kuin vuonna 2019. Kun 1960-luvun lopulta lähtien televisiosta alkoi tulla keskeinen poliittisen vaikuttamisen väline, oli se korostetusti sitä vielä vuonna 2009.

Yksisuuntaista televisiota rupesi haastamaan vuorovaikutteinen sosiaalinen media. Sen mahdollisuuksiin uskottiin paljon: vapaat ihmiset voivat käydä verkostoissa keskustelua ja luomaan jopa globaalin kansanliikkeen ilman median portinvartijoita.

Nykyisin sosiaaliseen mediaan suhtaudutaan huomattavan epäilevästi, se aiheuttaa kuplautumista ja – vielä pahempaa – mahdollistaa tehokkaan manipulatiivisen vaikuttamisen. Sosiaalisesta mediasta, erityisesti Facebookista ja Twitteristä, on kasvanut merkittäviä politiikan teon paikkoja. Ne ovat enenevästi vaikuttaneet poliittiseen keskusteluun, politiikan uutisointiin ja muiden tiedotusvälineiden toimintatapoihin sekä journalismin rytmitykseen.

Mutta mihin suuntaan sosiaaliset verkostot kehittyvät? Vielä toistaiseksi sosiaalinen media on muutaman globaalin yrityksen hallinnassa. Monopolissa ihmisistä kerättävä tieto on valuuttaa. Palveluista ei makseta rahaa, mutta käyttäjät ovat varsin valmiita luovuttamaan dataa kulutustavoista, paikkatiedoista, mieltymyksistä ja verkostoista.

Sosiaalisten verkostojen tulevaisuudessa voi olla useita eri kehityskulkuja.

Puolueiden tulevaisuuden osalta on kiinnostavaa, ovatko nykyiset sosiaaliseen mediaan liitetyt kriisit alku tulevalle demokraattisemmalle, hajautetummalle ja vähemmän kaupallisemmille kehityskuluille. Selvää on, että sosiaaliset verkostot ovat tulevaisuudessakin keskeinen väline poliittista toimintaa organisoitaessa.

Sosiaalisten verkostojen tulevaisuudessa voi olla useita eri kehityskulkuja. Osa verkostoista voi olla hajautettuja ja tasa-arvoisia, osasta voi muodostua keskitettyjä ja suljettuja. Jos rahalla tai statuksella voi ostaa yksityisyyttä, verkostoista voi tulla elitistisiä. Jos politiikan teon paikkoja muodostuu tulevaisuudessa enenevästi suljettuihin yhteisöihin, avoin, liberaali demokratia voi olla koetuksella. Suljettujen ryhmien suosio on nyt jo kasvussa.

Globalisaation vallankumouksellinen voima

Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki käyttää globaalia politiikka kuvatessaan kenttä-käsitettä artikkelissa, joka on julkaistu Poliittinen vaikuttaminen tulevaisuudessa -kirjassa. Eri kenttien sisällä toimitaan tiettyjen ehtojen mukaisesti. Globaalipolitiikan kolme kenttää ovat oikeaoppinen talousliberalismi, valtioaktivismin eli lyhytnäköisten nationalististen responsiivisuuksien kenttä sekä kriiseistä oppimisen kenttä.

Globalisaatio asettaa puolueille uuden ulottuvuuden maantieteelliseen asemoitumiseen, mutta se vaikuttaa muihinkin konflikteihin.

Globalisaation huonot puolet tulivat kunnolla esiin vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin puhjetessa. Tämän voi nähdä oikeaoppisen talousliberalismin seurauksena. Vastavoimaksi muodostuivat nationalistiset virtaukset, kuten nationalistinen populismi, brexit ja Donald Trumpin protektionistinen ja isolationalismiin pyrkivä politiikka. Tätä voi kuvata Patomäen termein lyhytnäköiseksi nationalistiseksi responsiivuudeksi.

Seuraako tätä kehitystä virheistä oppimiminen? Patomäen mukaan synteesinä voisi olla globaalikeynesiläisyys. Tällainen kehityskulku vaatisi uusia valtioiden rajat ylittäviä politiikan teon paikkoja.

Voisivatko vaikka YK ja Maailman kauppajärjestö WTO laajentaa päätösvaltaansa ja demokratisoitua? Olisivatko maailmanparlamentti ja -hallitus mahdollisia? Jos näin kävisi, voisi olettaa, että syntyisi globaali puoluekenttä. Muodostuisiko se perinteisen länsimaisen aatejaon mukaisesti, kuten pääosa EU:n puoluekentästä?

Toinen vaihtoehto voisi olla, että globaali puoluekenttä jakaantuisi maailman kulttuuripiirien mukaisesti, ja kolmas, että se syntyisi nykyisten globaalien järjestöjen ympärille.

Globalisaatio asettaa puolueille uuden ulottuvuuden maantieteelliseen asemoitumiseen, mutta se vaikuttaa muihinkin konflikteihin. Talouspolitiikassa on otettava huomioon kansainväliset kauppasopimukset ja muut monimutkaisten päätösten ja suhdanteiden syyt ja seuraukset.

Ympäristöön liittyvät globaalit ongelmat vaativat globaalia päätöksentekoa. Ilmastonmuutos ajaa ihmisiä elinkelvottomilta alueilta muualle. Konfliktiksi muodostuu kysymys siitä, seuraako tästä hobbesilainen kaikkien sota kaikkia vastaan vai laajeneeko globaali yhteistyö. Tämän pitää näkyä myös puolueissa.

Teknologian, työn ja toimeentulon murros

Suomen puoluekentän syntyyn ja olemassaoloon on vaikuttanut ihmisten asema työelämässä. Vielä nykysinkin SDP identifioituu voimakkaasti työhön. Globalisaatio, robotisaatio ja automatisaatio voimistavat työelämän muuttumista; saman tavara- ja palvelumäärän tuottamiseen tarvitaan yhä vähemmän ihmistyötä.

Syntyykö uusi luokkajako työssäkäyvien ja joutilaiden välille? Miten hyvinvointivaltiota onnistutaan toteuttamaan, jos työllisten osuus laskee? Syntyykö luokkapuolueiden uusi aika vai jäävätkö joutilaat osattomiksi, jos vain työssäkäyvät osallistuvat puoluetoimintaan ja tekevät yhteiskunnalliset päätökset?

Jos riittävän suuri osa kansalaisista kokee jäävänsä päätöksenteon ulkopuolelle, demokratiaa uhkaa yhteiskunnallinen levottomuus ja käyttöön otetaan ulkoparlamentaariset vaikutuskeinot. Onko Ranskan keltaliivien kapina heikko signaali tulevasta työssäkäyvien köyhien kapinasta? Entä muodostavatko he uusia puolueryhmittymiä?

Entä jos Suomi jakaantuu etelän kasvukeskuksissa elävään nuorisoon ja pohjoisen vanhusväestöön? Muodostuuko uusi puoluejako sukupolvien välille? Skenaariossa puolueita erottavat konfliktit nivoutuvat niin aluepolitiikkaan, kaupungistumisen megatrendiin, ilmastokysymyksiin kuin monikulttuurisuuteen.

Puolueiden elinkaaressa alkamassa neljäs vaihe

Ranskalainen filosofi Bernhard Manin on todennut, että länsimainen parlamentarismin ensimmäinen askel oli eliittidemokratia, toinen puoluedemokratia ja viimeisin yleisödemokratia. Nimensä mukaisesti edustuksellisuutta korostavat puolueet elivät kulta-aikaa teollisuusyhteiskunnissa vallinneessa puoluedemokratiassa. Ne ovat säilyttäneet asemansa yleisödemokratiassa, vaikka vanhat teollisuusyhteiskunnan puolueet ovat pikkuhiljaa rapautumassa.

Puoluedemokratiaa voidaan kuvata myös pluralistis-korporatiivisella demokratiamallilla, joka on menettämässä suosiotaan suoralle ja osallistuvalle demokratiamalleille.  Molemmat näistä uusista demokratiamalleista kiistävät edustuksellisen demokratian kaikkivoipaisuuden, koska se johtaa elitismiin ja jopa oligarkiaan.

Edustuksellinen demokratiamalli on myös lähtökohdiltaan eksklusiivinen. Puolueiden toimintaan ja päätöksentekoon osallistuminen on rajattu jäsenistöön. Osallistuvaa demokratiaa on harjoitettu kaikkialla muualla kuin puolueissa, mutta miksi puolueet ovat niin näiden vanhojen demokratiamallien vankeja?

Jos puolueet osaavat uusiutua, ne voivat ottaa paikkansa osallistavien demokratiamallien kudelmassa jonkinlaisina solmukohtina.

Tulevatko puolueet ensi vuosikymmenen lopussa omaksumaan mallin, jossa yhdistyvät luontevasti osallistuvan ja edustuksellisen demokratian piirteet? Yhden asian liikkeet ja kampanjat voisivat olla jatkossa puoluelähtöisiä, yhteisöt verkostomaisempia ja politiikan teon paikat instituutioista riippumattomampia.

Puolueet voivat tyytyä olemaan edelleen edustuksellisen kansanvallan välittäjän roolissa. Jos puolueet osaavat uusiutua, ne voivat ottaa paikkansa osallistavien demokratiamallien kudelmassa jonkinlaisina solmukohtina.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -sarjaa ja päättää sen. 

VTM Sini Ruohonen on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa ja Ajatuspaja Toivon toiminnanjohtaja. VTT, dosentti Rauli Mickelsson on puoluetutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu Puolueet vuonna 2029 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Usein kuultu väite on, että demokratia on kriisissä. Kriisin tarkempi määrittely jää kuitenkin yleensä uupumaan, ja epäselvää on, mihin kriisi kohdistuu: demokraattisen hallitustavan periaatteisiin, sen legitimiteettiin eli oikeutukseen, sen suoriutumiseen eli kykyyn tuottaa yhteiskuntaa eteenpäin vieviä päätöksiä ja tuloksia, vai sen toimintatapojen eli prosessien demokraattisuuteen.

Demokratian kriisillä ei ole myöskään varsinaista osoitettavaa alkuhetkeä eikä toisaalta kriisitöntä vertailukohtaa, eli ajanjaksoa, jolloin demokratia ei olisi ollut kriisissä vaan jotenkin erinomaisesti toimiva. Ongelmat, joita kriisipuheessa manataan esiin, ovat käytännössä yhtä vanhoja kuin koko moderni edustuksellinen demokraattinen järjestelmä.

Ongelmat, joita kriisipuheessa manataan esiin, ovat käytännössä yhtä vanhoja kuin koko moderni edustuksellinen demokraattinen järjestelmä.

Kriisi lienee kuitenkin väärä sana demokratian ongelmien tapauksessa, sillä monet mainitut ongelmat ovat enemmän tai vähemmän olleet aina läsnä.

Kansainvälisissä vertailuissa demokratioiden toisen maailmansodan jälkeinen voittokulku on taittunut ainakin 15 vuotta sitten. Useammat maat ovat ottaneet askelia liberaalidemokratiasta poispäin kuin sitä kohti. Epäselvää on kuitenkin, onko kansalaisten, valtion ja politiikan suhde heikentynyt trendinomaisesti ja missä määrin alamäellä mahdollisesti olisi heijastumia liberaalidemokratioiden legitimiteettiin eli oikeutukseen.

Järjestelmän legitimiteetti perustuu vahvasti poliittiseen luottamukseen. Luottamuksella tarkoitetaan sitä, toimiiko järjestelmä kuten kansalaiset odottavat sen toimivan. Vaikka joidenkin tutkijoiden mukaan etääntyminen puolueista ja epäily eliittejä ja poliittisia toimijoita kohtaan on kasvussa, toiset väittävät, että poliittisen luottamuksen yleisestä rakenteellisesta heikkenemistä ei ole selkeää näyttöä. Se on ollut verrattain alhaisella tasolla ennenkin.

Tutkimuksen päälinja osoittaa siihen suuntaan, että luottamuksen vaihtelua viime vuosikymmeninä voi parhaiten kuvata toistuvina nousuina ja laskuina eikä tasaista alamäkeä, saati syöksykierrettä, ole havaittavissa. Länsimaissa näitä heilahteluja aiheuttaa erityisesti taloudellisen tilanteen vaihtelu – tai oikeammin kansalaisten näkemykset siitä.

Maiden välilläkin erot poliittisessa luottamuksessa ovat verrattain suuria. Pitkät demokratiaperinteet ja vähäisen korruption omaavat Pohjoismaat ovat jatkuvasti keskimääräistä luottamusta kuvaavien tilastojen kärjessä.

Keski- ja Itä-Euroopan nuoremmissa ja osin vielä korruptoituneissa demokratioissa taas jäädään hyvin alhaisiin lukuihin. Tosin alkuun entisissä kommunistisissa maissa luottamus nousi demokratian alkuhuumassa, mutta alkoi laskea vuosituhannen vaihteessa.

Osallistumisen uudet kanavat

Ellei poliittisen luottamuksen puute kriisiytä demokratioita, tekeekö sen kansalaisten passiivisuus tai haluttomuus käyttää aikaansa poliittiseen päätöksentekoon? Vaikka kansalaisten poliittinen luottamus vielä pitelisikin liberaalidemokratioita pinnalla, vaaliosallistuminen on ollut laskusuhdanteista.

Demokratioissa kansalaisten epäluottamus ja epäily vallanpitäjiä kohtaan on myös tärkeää. Sokea luottamus järjestelmää ja eliittejä kohtaan ei ole koskaan ollut mikään demokratian tae, pikemminkin sen tuho.

On luonnollista, että luottamus on korkealla, kun järjestelmä suoriutuu hyvin, ja rapautuu taas silloin, kun se näyttää tehottomalta. Vaalirahoitusskandaalit, finanssikriisit ja vastaavat ovat tutkitusti syöneet osan luottamuksesta, eikä näistä pidä syyttää passiivisia kansalaisia.

Siinä, missä muutama vuosikymmen sitten kansalainen saattoi olla apaattinen oman osallistumisensa suhteen mutta silti luottaa järjestelmään, nykyisin monet epäilevät järjestelmää, vaikka olisivat intohimoisia osallistumaan. Apatian ja luottamuksen tilalle on tullut intohimo ja epäluottamus.

Apatian ja luottamuksen tilalle on tullut intohimo ja epäluottamus.

Vaaliosallistumisen heikentymiseen on monia syitä. Näistä vähäisin ei ole massaosallistumisen lasku yhteiskuntien luokkarakenteiden murtumisen ja intressien yksilöllistymisen vuoksi. Puolueuskollisuus on vähentynyt ja ne ihmiset, jotka nykyisin ylipäätään äänestävät, äänestävät eri puolueita paljon vaihtelevammin kuin ennen.

Samaan aikaan kuitenkin poliittinen osallistuminen on laajentunut, kun tavat ja areenat sille ovat moninaistuneet. Vaikka monet niin sanotuista uusista osallistumisen tavoista eivät tarkemmassa katsannossa olekaan kovin uusia, niiden painoarvo suhteessa perinteiseen osallistumiseen on noussut erityisesti nuorison keskuudessa.

Kaikki poliittinen osallistuminen ei näy perinteisissä mittareissa kuten äänestysprosenteissa. Erilaiset somekampanjat ja boikotit ovat nekin poliittista osallistumista. Niihin liittyy tietysti myös ilmeisiä ongelmia demokratian kannalta. Somekampanjat voivat olla astroturffattuja tai hybridivaikuttamista, ja esimerkiksi kuluttajakansalaisuus eli omilla ostovalinnoilla vaikuttaminen ei ole kovin tasa-arvoista ja demokraattista, koska kaikilla ei ole siihen yhtäläisiä mahdollisuuksia.

Perinteisen edustuksellisen järjestelmän kylkeen on luotu myös erilaisia demokratiainnovaatioita, joilla legitimiteettivajetta on yritetty paikata. Niidenkin demokraattisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta joka tapauksessa ne eivät ole ainakaan ongelmattomia parannuskeinoja ”kriisiin”, jonka syyt ovat jossakin muualla.

Demokratiainnovaatioissa edustuksellista järjestelmää pyritään usein paikkaamaan suoran demokratian elementtejä lisäämällä.

Demokratiainnovaatioissa edustuksellista järjestelmää pyritään usein paikkaamaan suoran demokratian elementtejä lisäämällä. Niiden tarkoitus ei ole siis haastaa suoran demokratian keinoin edustuksellista järjestelmää, vaan antaa sille syötettä.

Suomen kansalaisaloite on tästä hyvä esimerkki: se on vain niin sanottu agenda initiative eli asioita poliittiseen keskusteluun nostava, eikä se johda suoraan kansanäänestykseen kuten joissakin maissa.

Lisäksi yksi merkittävimmistä edustuksellisen demokratian ongelmista, osallistumisen eriarvoisuus, josta Kimmo Grönlund ja Hanna Wass kirjoittavat, kertautuu myös uusien osallistumismuotojen kohdalla. Kärjistäen voi sanoa, että poliittisen osallistumisen tapojen moninaistuminen voi muuttaa demokratiaa jopa entistä enemmän hyvätuloisten, koulutettujen, terveiden ja ajankäytöltään vapaiden ihmisten toiminnaksi – sellaisten, joilla on sekä tietoa että taitoa navigoida järjestelmässä.

Uudet osallistumisen tavat eivät välttämättä aktivoi aiemmin passiivisia osallistumaan vaan antavat ennemminkin aktiivisille lisää keinoja olla aktiivisia. Siten ne syventävät eivätkä tasoita osallistumiseroja. Paikkausyritykset hoitavat korkeintaan oiretta, eivät poista sen syytä.

Demokratian väitettyyn ”kriisiin” on tarjottu monia erilaisia syitä ja parannuskeinoja. Politiikan ulkopuolelta tulevat populistit syyttävät aiemmin vallassa olleita poliitikkoja, uudet puolueet syyttävät vanhoja puolueita, teknokraatit syyttävät järjestelmän kankeutta ja suoran demokratian kannattajat syyttävät edustuksellista järjestelmää.

Onko demokratian kriisi puolueiden kriisi?

Yksi järjestelmän osa, johon toistuvasti kohdistuu ansaittuakin kritiikkiä, ovat puolueet – niin vanhat kuin uudetkin. Osa demokratiaan liittyvästä kritiikistä onkin suoraan puolueiden kritiikkiä, vaikka se kehystettäisiin laajemmin järjestelmän kritiikiksi tai kriisiksi.

Puolueiden kriisi on merkityksellistä siksi, että vaikka uudet poliittisen osallistumisen muodot pyrkisivätkin paikkaamaan edustuksellisten demokratian instituutioiden puutteita, puolueilla on silti edelleen vahva rooli väestöryhmien intressien yhteensovittamisessa.

Kansalaisaloitteet nauttivat sekä suurta suosiota että kannatusta, kuten Henrik Serup Christensen, Maija Karjalainen ja Maija Setälä kirjoittavat, ja niillä kyetään tuomaan politiikan asialistalle teemoja, joita puolueet eivät sinne nosta. Silti puolueet toimivat viime kädessä portinvartijoina siinä, mitkä asiat etenevät poliittisessa järjestelmässä, kun kansalaisaloitteita käsitellään.

Politiikan responsiivisuudessa tuntuukin olevan vakavia puutteita. Vuoden 2015 eduskuntavaalitutkimuksen mukaan suomalaisista noin 60 prosenttia oli sitä mieltä, ettei kansalaisten mielipiteillä ole juurikaan vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon.

Tämä ei ole kovin yllättävää, sillä monissa nykyisissä edustuksellisissa demokratioissa suuret valtaapitävät puolueet ovat syntyneet hyvin toisenlaisessa ajassa ja yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Massapuolueet ovat syntyneet luokkayhteiskunnan oloissa ja noudattelevat edelleen joiltakin osin sellaisen yhteiskunnan vastakkainasetteluja, ammattijakoja tai oikeisto–vasemmisto-jakoa, jotka ovat kovaa vauhtia menettämässä selitysvoimaansa.

Globalisaatio on tuottanut voittajia ja häviäjiä, joille tämä oikeisto–vasemmisto-jaottelu ei ole niin keskeinen.

Globalisaatio on tuottanut voittajia ja häviäjiä, joille tämä oikeisto–vasemmisto-jaottelu ei ole niin keskeinen. Puolueet kilpailevat mielellään talouskysymyksillä, vaikka kansalaiset toivoisivat nimenomaan arvovalintoja. Syntyy edustuksellisuuden kuollut kulma, joka saattaa joko passivoida kansalaisia kokonaan tai hyödyttää niitä uusia puolueita, jotka usein luetaan populistiseksi. Huomionarvoista on, että tämä populistinen ja vanhan eliitin vastainen liikehdintä saattaa maasta riippuen kanavoitua joko vasemmistolaiseksi tai oikeistolaiseksi.

Tosin populismikin on enemmän politiikan tekemisen tapa kuin varsinainen ideologia, ja kansalaisten kiinnittyminen näihin liikkeisiin voi jäädä verrattain lyhytaikaiseksi. Samoin voi käydä näille puolueille itselleen, kun politiikka perustuukin kompromisseihin ja toivotut politiikan muutokset tapahtuvat asteittain, jos lainkaan.

Monet uudet puolueet tai politiikan ulkopuolelta tulevat uudistajat törmäävät pian siihen, että eivät pääsekään sanelemaan yksin mitä tehdään, vaikka saisivatkin vaalivoiton. Myös jonkin puolueen sulkeminen yhteistyön ulkopuolelle on tullut yleiseksi eri maissa.

Pettymys on omiaan vieraannuttamaan kansalaisia lisää poliittisesta järjestelmästä. Jos järjestelmä näyttää sisäänpääsemättömältä, se saattaa lisätä ulkoparlamentaarista liikehdintää. Puoluejärjestelmien pirstaloituminen on silti politiikan arkipäivää monissa Euroopan maissa.

Saattaa olla, että nykyinen Yhdysvaltojen ja Britannian poliittisen tilanteen polarisoituminen ja hajaannus myös tuottaa jonkinlaisia säröjä perinteiseen hallitsevaan kaksipuoluejärjestelmään.

Puolueiden epämääräisyys

Käytännön tasolla puolueiden toiminta herättää närää nyt, samoin kuin ennenkin. Hiljattain esimerkiksi George Soros haukkui Euroopan parlamentin puolueet, erityisesti EPP:n, selkärangattomista kompromisseista, joilla pitäydytään vain kynsin hampain enemmistöissä ja valta-asemissa.

Myös kansalliset puolueet ovat joidenkin arvioiden mukaan joutuneet ideologisesti tuuliajolle, kun niitä hoidetaan manageriaalisesti. Samanlaiset talouspolitiikkalinjaukset lyövät läpi eri maissa riippumatta maiden taloudellisesta tilanteesta tai vallassa olevista puolueista.

Varsinaisen arvovalintoja sisältävän puheen puolueissa on korvannut talous- ja businessretoriikka, mikä on omiaan vähentämään niitä kohtaan tunnettua luottamusta, kun ne siirtävät vastuun abstrakteille voimille.

Puolueiden sisäinen epädemokraattisuus ja valittujen edustajien alisteisuus puoluekoneistolle saa myös toistuvasti kritiikkiä, eikä Robert Michelsin jo yli sata vuotta vanhoihin havaintoihin puolueiden sisäisestä harvainvaltaistumisesta ole paljon lisättävää.

Arvovalintoja sisältävän puheen puolueissa on korvannut talous- ja businessretoriikka, mikä on omiaan vähentämään niitä kohtaan tunnettua luottamusta.

Edustuksellinen demokratia perustuu puoluejärjestelmään ja siihen, että ne aggregoivat kansalaisten intressit päätöksentekoon. Järjestäytymismuotona ne vain kiinnostavat kansalaisia yhä vähemmän. Suomalaisistakin vain noin joka kahdeskymmenes kuuluu johonkin puolueeseen.

On totta, että kollektiivisten intressien ajaminen onnistuukin nykyisin yhä huonommin: globaali palvelupohjainen talous, informaatioteknologia ja riskien yksilöllistyminen vaikuttavat siihen, että yksilön omat ominaisuudet, kuten joustavuus työmarkkinoilla ja hänen sosiaalinen pääomansa, määrittävät vaikutusmahdollisuuksia yhteiskunnassa.

Epämääräisyys on kuitenkaan tuskin ratkaisu tähän. Toisen maailmansodan jälkeisen massaosallistumisen aikana puolueilla oli selkeä visio osin utooppisesta tulevaisuudesta, johon ne tähtäsivät. Nykyisissä vaalikampanjoissa puolueet pysyttelevät mieluummin laveissa teemoissa, kuten ”hyvän arjen” puolustamisessa. Tämä kyvyttömyys tai halu ottaa kantaa rapauttaa järjestelmää, koska puolueiden pitäisi olla nimenomaan välineitä, joilla intressejä ilmaistaan, ja kansalaiset tutkitusti toivoisivat selvempiä arvovalintoja.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

Elina Kestilä-Kekkonen on yleisen valtio-opin vt. professori Turun yliopistossa. Paul-Erik Korvela on valtio-opin yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Julkaisu Demokratian kriisi – vai puolueiden? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa on pitkään käyty julkista keskustelua puolueiden kriisistä. Aivan viime aikoina erityisesti Liike Nyt on toistuvasti korostanut, kuinka nykyinen poliittinen järjestelmä ja myös puolueiden tapa tehdä politiikkaa on auttamatta vanhentunut.  Yksi osa kritiikkiä on ollut, että puolueet eivät enää edusta kansaa eli kannattajiaan riittävästi.

Liike Nyt ei toki ole yksin ajatustensa kanssa. Esimerkiksi kokeneet entiset poliitikot Liisa Hyssälä ja Jouni Backman ovat Kansanvallan peruskorjaus -raportissaan korostaneet nykyisen poliittisen järjestelmän vanhanaikaisuutta ja puolueiden vanhanaikaisia perusrakenteita.

On varsin muodikasta hokea puolueiden olevan kriisissä. Jäsenmäärää tarkastellessa kriisi koskee ensisijaisesti vain vanhoja suurempia puolueita eli SDP:tä, kokoomusta ja keskustaa, joiden jäsenmäärät ovat pitkän aikavälin tarkastelussa laskeneet.

Vastaavasti kolme uudempaa eduskuntapuoluetta eli vihreät, vasemmistoliitto ja perussuomalaiset ovat kasvattaneet jäsenmääräänsä, osa jopa räjähdysmäisesti. Lisäksi uusia pienpuolueita tai poliittisia liikkeitä perustetaan edelleen. Esimerkiksi kevään eduskuntavaaleissa ovat mukana sellaiset tuoreet yrittäjät kuten Liike Nyt, sininen tulevaisuus ja feministinen puolue.

Mitä ovat uudet puolueet?

Mitä sitten ovat uudet puolueet? Yksiselitteisen vastauksen antaminen on varsin haastavaa ja kansainvälisestä tai kotimaisesta tutkimuskirjallisuudesta on vain rajoitetusti apua määrittelyssä. Kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden avulla on varsin hankala määritellä yksiselitteisesti, mitkä ovat lopulta uusien puolueiden tarkat kriteerit.

Kansainvälinen vertailu on erityisen haastavaa siksi, että eri maissa puolueiden perustamiskäytännöt vaihtelevat paljon. Joissain maissa puolueeksi voi rekisteröityä melkein mikä tahansa yhteisö.

Suomessa puolueen perustamiseen vaaditaan paitsi oma puolueohjelma ja säännöt, myös vähintään 5 000 kannattajakorttia. Jos puolue ei saa edustajaa läpi kaksissa perättäisissä eduskuntakuntavaaleissa, poistetaan se puoluerekisteristä. Päästäkseen rekisteriin takaisin tulee sen uudelleen kerätä 5 000 kannattajakorttia.

Ajallisena jakolinjana uusien ja vanhojen puolueiden välillä pidän 1980-luvun alkua.

Jonkinlaisena ajallisena jakolinjana uusien ja vanhojen puolueiden välillä pidän 1980-luvun alkua. 1980-luvulla perinteinen oikeisto–vasemmisto-jako alkoi osoittaa yhä selkeämpiä murtumisen merkkejä. Vastaavasti postmateriaaliset arvot kuten ympäristönsuojelu alkoivat nousta vähitellen yhä enemmän esille.

Jotta ymmärtäisimme ilmiötä paremmin, on syytä tehdä erottelu eduskunnan ulkopuolisten ja eduskunnan sisällä olevien ”uusien” puolueiden välille. Eduskunnan ulkopuolisia uusia puolueita on perustettu lukuisia sitten vuoden 1980 jälkeen. Näistä valtaosa on kuitenkin jo lakkautettu.

Suomalaisessa mallissa uusia pysyvämpiä eduskuntaan yltäviä puolueita syntyykin vähän. Järjestelmämme vaikuttaa varsin perinteiseltä. Perinteisyys näkyy esimerkiksi siinä, että jopa uudet ”isommat” eduskuntapuolueemme ovat itseasiassa syntyneet osin vanhojen puolueiden tuhkien päälle.

Tekemiemme jäsenkyselyiden perusteella perussuomalaisissa ja sinisessä tulevaisuudessa on paljon entisiä Suomen maaseudun puolueen jäseniä ja vasemmistoliitolla on taas oma taustansa Suomen Kansan Demokraattisen Liiton piirissä. Toisaalta samaan hengenvetoon on syytä todeta, että vasemmistoliiton uudet jäsenet ovat usein korkeakoulutettuja ja nuoria tai nuorehkoja naisia. Eli puolue on parhaillaan merkittävän muutoksen keskellä.

Lisäksi kun tarkoitamme ”uusia” eduskuntapuolueita, ovat nekin itse asiassa varsin vanhoja. Vuonna 1988 perustettiin vihreät, vuonna 1990 vasemmistoliitto ja vuonna 1995 perussuomalaiset.

Kun tarkoitamme ”uusia” eduskuntapuolueita, ovat nekin itse asiassa varsin vanhoja.

Uusimmat eduskuntapuolueet ovat vuonna 2017 perustettu sininen tulevaisuus ja vuonna perustettu 2018 Seitsemän tähden liike. Näiden lisäksi eduskunnassa on myös jäseniä vuonna 2018 perustetusta Liike Nytistä. Kaikki näidenkin edustajat ovat päätyneet eduskuntaan alun perin muiden puolueiden listoilta.

Esimerkiksi kristillisdemokraatit ei ole nimimuutoksista huolimatta uusi puolue. Puolueen nettisivujen historiikissa perustamisvuodeksi mainitaan 1958.

Keitä ovat uusien puolueiden jäsenet?

Mitä sitten tiedämme uusien puolueiden jäsenistä? Ensinnäkin eduskunnan ulkopuolisista uusista puolueista tai vuosien 2017–2018 välillä perustetuista liikkeistä ja puolueista ei ole käytännössä lainkaan vertaisarvioitua tutkimustietoa. Uusien puolueiden historiaa toki käsitellään joiltain osin yleisteoksissa.

Vastasimme osittain tähän puoluejäseniä koskevan tutkimuksen puutteeseen Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineessa vuonna 2016 toteuttamalla laajan kyselytutkimuksen kuuden suurimman eduskuntapuolueen jäsenistöille. Mukana olivat myös kolme uudempaa puoluetta eli vihreät, vasemmistoliitto ja perussuomalaiset.

Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että emme ole toistaiseksi keränneet tietoa eduskunnan ulkopuolisista uusista puolueista tai parin viime vuoden aikana perustetuista toimijoista.

Suomalaisia uusia eduskuntapuolueita yhdistää ennen kaikkea kolme tekijää. Ensinnäkin puolueiden jäsenillä on kohtalaisen voimakkaat nettiverkostot. Vihreiden, vasemmistoliiton ja perussuomalaisten jäsenet ovat perinteisten vanhojen puolueiden jäseniä aktiivisempia internetissä ja sosiaalisessa mediassa.

Toinen yhdistävä tekijä on jäsenten suhde postmaterialismiin eli sijoittuminen liberaali–konservatiivi-akselille. Vihreät ja vasemmistoliitto ovat puolueina nimenomaan kaikkein liberaaleimpia, kun taas perussuomalaiset ovat varsin konservatiivisia. Vihreiden jäsenet erottuvat perussuomalaisista selvästi myös korkeammalla luottamuksella mediaan. Yhtenä syynä varmasti on, että perussuomalaiset näkevät median toimivan liberaalien arvojen puolustajina.

Kolmas yhdistävä tekijä ovat verkostot. Näiden kolmen uudemman puolueen jäsenillä ei ole keskimäärin yhtä vahvoja yhteiskunnallisia verkostoja kuin kolmen perinteisen puolueen jäsenillä. Tällä viittaan nimenomaan erilaisiin järjestötoimijoihin. Tämä voidaan tulkita myös siten, että kolme perinteistä puoluetta ovat nimenomaan selkeämmin intressipuolueita kuin uudet puolueet.

Uudet puolueet – politiikan start-upit?

Viime vuosien kansainvälisen kehityksen perusteella uudet puolueet ja toimijat voidaan nähdä jonkinlaisina politiikan start-upeina, jotka joiltain osin pyrkivät uudistamaan käsitystä puolueorganisaatioista. Esimerkiksi Viiden tähden liike Italiassa tai Podemos Espanjassa ovat tulleet tunnetuksi politiikan uudistamisesta, erityisesti siitä, että ne antavat kannattajille ja jäsenille merkittävän roolin puolueen linjasta päätettäessä.

Uudet puolueet ja toimijat joiltain osin pyrkivät uudistamaan käsitystä puolueorganisaatioista.

Yhtä lailla Suomessa uusilla puolueilla tai poliittisilla toimijoilla on vastaava rooli. Suomessa esimerkiksi niin vihreät kuin perussuomalaiset valitsevat puheenjohtajistonsa jäsenäänestyksellä tai neuvoa-antavalla jäsenäänestyksellä.

Vasemmistoliiton puoluevaltuusto ilmoitti vuoden 2018 lopulla ottavansa käyttöön jäsenäänestyksen mahdollisesta hallitukseen osallistumisestaan. Liike Nyt on vienyt ”suoran demokratian” toistaiseksi kaikkein pisimmälle ja ottanut mallia Viiden tähden liikkeeltä esimerkiksi nettiäänestyksissä.

Postmateriaalisuus ja osallistavuus jakolinjoina

Ei liene liioiteltua väittää, että puoluejärjestelmä elää tällä hetkellä murrosvaihetta. Perinteisten kolmen suuren puolueen suhteellinen asema on muuttunut verrattuna 1980-luvun tilanteeseen. Perinteinen intressipohjainen maa, työ, pääoma -jaottelu on jo pitkään heikentynyt poliittisen samaistumisen taustatekijänä. Sen sijaan nimenomaan liberaali–konservatiivi-ulottuvuus eli postmateriaalisuus on merkittävä jakolinja nykyisellään Suomessakin.

Puoluejärjestelmä elää tällä hetkellä murrosvaihetta.

Vihreiden ja perussuomalaisten lisäksi nimenomaan useat uudet puolueet kuten feministinen puolue tai Seitsemän tähden liike sijoittuvat postmateriaalisuus-ulottuvuudella eri ”ääripäihin” ja ruokkivat näin myös toistensa olemassaoloa. Tässä mielessä myös Suomesta voidaan löytää Pippa Norrisin ja Ronald Inglehartin tunnetuksi tekemä kulttuurinen vastaisku -ilmiö (cultural backlash).

Jos postmateriaalisuus onkin selkeästi ollut jo pidempään merkittävä puolueita jakava tekijä, niin jatkossa puolueet polarisoituvat yhä enemmän sen perusteella, miten ne ottavat jäsenistönsä sekä kannattajansa mukaan toimintaan.

Jakolinja kulkee todennäköisesti uusien ja vanhojen puolueiden välillä. Suomessa tullaankin lähivuosina näkemään yhä enemmän uudenlaisia keinoja aktivoida puolue-eliitin ulkopuolisia jäseniä ja kannattajia erilaisin suoran demokratian toimin.

Uudet puolueet ja toimijat eivät toki kokonaan uudista politiikkaa, mutta ne voivat merkittävästi vaikuttaa siihen, miten puolueorganisaation käsite ymmärretään jatkossa.

Toistaiseksi perinteiset suuret puolueet ovat olleet varsin passiivisia uudistamaan puolueorganisaatioon. Kehitys on kuitenkin lähtenyt liikkeelle ja paine on kova. Useat ulkomaiset esimerkit tulevat myös toimimaan suunnannäyttäjinä.

Lisäksi puoluejärjestelmän ulkopuoliset toimintatavat kuten vuonna 2012 voimaan tullut kansalaisaloitelaki muuttavat käsityksiämme siitä, miten kansalaisia tulee käsitellä poliittisia toimijoina. Vanhatkaan puolueet eivät voi olla reagoimatta tähän.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

VTT Arttu Saarinen toimii yliopisto-opettajana ja Poliittiset kuplat -hankkeen johtajana Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineessa. Saarista kiinnostavat erityisesti politiikan toimijat.

Julkaisu Uudet puolueet – politiikan pelastajat? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun suurlakko vuonna 1905 ravisteli Suomen suuriruhtinaskuntaa, harva arvasi, että sen vaikutukset näkyvät Suomen puoluejärjestelmässä edelleen 114 vuotta myöhemmin. Kun kansa lähti liikkeelle, se sai aikaan yksikamarisen eduskunnan, yleisen äänioikeuden ja edelleen vallitsevan puoluejärjestelmän perusrungon.

Yli satavuotisen historiansa aikana perinteiset puolueet – SDP, kokoomus (ent. suomalainen puolue) ja keskusta (ent. maalaisliitto) – ovatkin osoittaneet huomattavaa kyvykkyyttä ja joustavuutta sopeutuessaan muuttuviin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin olosuhteisiin. Niiden historia kumpuaa politiikan tutkimuksessa yleisesti tunnustetuista demokraattisten järjestelmien keskeisistä ristiriitaulottuvuuksista, jotka ovat muuttuneet mutta säilyneet silti relevantteina yli sadan vuoden ajan.

Perinteiset puolueet saivat alkunsa luokkaprotestin aikakaudella, jolloin kansalaiset ryhmittyvät pääasiassa ammatti-, koulutus- tai kielitaustansa mukaan eri leireihin.

Perinteiset puolueet saivat alkunsa luokkaprotestin aikakaudella, jolloin kansalaiset ryhmittyvät pääasiassa ammatti-, koulutus- tai kielitaustansa mukaan eri leireihin. Työläisillä ja maalaisilla oli omat elämänpiirinsä, jotka eivät useinkaan leikanneet korkeammin koulutettujen virkamiesten tai ruotsinkielisten kanssa.

Kokoomuksen ja SDP:n taustalla vaikuttaakin sosioekonominen, työn ja pääoman välinen konfliktiulottuvuus. Keskustan tausta on keskustan ja periferian välisessä ulottuvuudessa.

Puolueet rakentuivat varsin luontevasti eri elämänpiirien ympärille eikä niiden yhteenlaskettu ääniosuus juuri muuttunut ensimmäisiä eduskuntavaaleja seuranneen sadan vuoden aikana. Vuonna 1907 70,1 prosenttia äänestäjistä antoi luottamuksensa näiden puolueiden edustajille. Vuonna 2007 luku oli edelleen 67,5 prosenttia.

Puoluekentän perusasetelma kuitenkin järkkyi 2010-luvulla. Kansallismielisen populismin ja perussuomalaisten nousu neljän suuren joukkoon johti perinteisten puolueiden kannatusosuuden laskuun. Perussuomalaisten hajoamisen vuonna 2017 jälkimainingeissa perinteiset kolme suurta ovat kuitenkin ottaneet jälleen haltuunsa kannatusmittausten kärkisijat, vaikka puolueiden yhteenlaskettu kannatusosuus viimeisimmässä Ylen mittauksessa jääkin 51,6 prosenttiin.

Kulta-aika on takana, mutta perinteiset puolueet pitävät pintansa

Etenkin toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä luonnehti puolueiden vaikutusvallan kasvu. Se jatkui aina 1970-luvulle asti, jolloin se saavutti lakipisteensä. Puolueiden jäsenkunnat olivat laajimmillaan ja jäsenistön tarjoaman taloudellisen selkänojan ohella käyttöönotettu puoluetuki mahdollisti järjestökoneiston laajentamisen.

Puolueiden jäsenyydestä ja puolueissa toimimisesta muodostui varteenotettava urapolku: suurimmat puolueet jakoivat julkisen sektorin virkoja ja toimia keskenään puoluepoliittisin perustein.

Puoluekentän perusasetelma järkkyi 2010-luvulla.

Puolueiden kyky vakuuttaa kansalaisia ja saada heidät liikkeelle alkoi heiketä kaiken politisoineen 1970-luvun jälkeen, ja puhe puolueiden ja puoluejärjestelmän kriisistä lisääntyi. Puolueista oli muodostunut byrokraattisia, hidasliikkeisiä organisaatioita. Kansalaisten luottamus oli murentunut myös muun muassa poliitikkoihin liitettyjen lahjusskandaalien eli niin sanottujen rötösherrajahtien myötä.

Luottamuspulasta ja kiinnostuksen puutteesta huolimatta ei kuitenkaan kyetty osoittamaan, miten edustuksellista demokratiaa voitaisiin soveltaa ilman puolueita. Veikko Vennamon Suomen maaseudun puolue ja puoluekentän uusi tulokas vihreät haastoivat perinteiset puolueet niin politiikan sisällön kuin toimintatapojen suhteen 1980-luvun alkupuolella. Kansalaisaktivismin ohella poliittinen protesti kanavoituikin edelleen puolueiden kautta.

Haasteista ja haastajista huolimatta kuohuvan vuoden 1905 pyörteissä muodostettu puoluekentän runko piti pintansa. Perinteiset puolueet ovat toisaalta mahdollisuuksiensa mukaan jarruttaneet kiivainta muutosintoa, toisaalta mukautuneet ajan vaatimuksiin.

SDP – luokkapuolueesta yleispuolueeksi

Suomen sosialidemokraattinen puolue perustettiin alun perin työväestön puolustajaksi ja kapitalismin vastustajaksi. Puolue hylkäsi kumouksellisuuden ja sopeutui jo 1920–1930-lukujen aikana sisällissodan jälkeisen Suomen porvarilliseen demokratiaan. Aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti se mitteli enemmän ja vähemmän intensiivisesti voimiaan kommunismin kanssa ja säilytti tuotantovälineiden sosialisoinnin puolueen ohjelmassa aina 1970-luvulle asti.

Toisen maailmansodan jälkeen SDP asemoitui hyvinvointivaltion rakentajaksi, joka hyvinvointivaltion ”valmistumisen” jälkeen siirtyi konkreettisten tavoitteiden esittämisestä arvojen korostamiseen. Vahvasta intressipuolueesta on muodostunut jälkiteollisessa palveluyhteiskunnassa yleispuolue, joka kärsii sosialidemokraattisia puolueita koettelevasta yleiseurooppalaisesta identiteettikriisistä.

Kysymys on siitä, mikä on työväenpuolueen rooli ja työväenluokkainen identiteetti, kun suuri osa kansasta identifioituu keskiluokkaan. Globalisaatio on tuonut mukanaan työelämän haasteet, kuten katoavat teollisuustyöpaikat sekä rikkonaisen työuran, ja näiden haasteiden ratkaisijaksi ovat monien äänestäjien silmissä nousseet kansallismielistä populismia edustavat puolueet.

Kokoomus – konservatiivisesta vastavoimasta palveluyhteiskunnan puolestapuhujaksi

Suomalaiskansallisesta, fennomaanisesta traditiosta ponnistanut yltiövapaamielisen liberalismin ja massayhteiskuntaan pyrkineen sosialismin konservatiiviseksi vastavoimaksi perustettu Kokoomus on sen sijaan liikkunut historiansa aikana melkoisen piirun kohti keskustaa.

Puolueen alkuperäiset tunnukset – koti, uskonto ja isänmaa – ovat edelleen olemassa, mutta niiden tulkinta on sopeutunut 2000-luvun asenneilmapiiriin: kollektiivisista, kansallisista arvoista on mukauduttu yksilöllisyyden kunnioittamiseen, kulttuuris-uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen ja moniarvoiseen maailmankansalaisuuteen.

Uudella vuosituhannella kokoomus on profiloitunut keskustaoikeistolaiseksi kansanpuolueeksi, joka on kampanjoinut muun muassa Sari Sairaanhoitajan ja työväen presidentin merkeissä. Koulutus ja asiantuntemus ovat aina olleet kokoomuksen keskeisiä tavoitteita ja arvoja, ja Suomi onkin ammatti- ja koulutusrakenteeltaan kehittynyt suuntaan, joka on ollut kokoomukselle hyödyllinen.

Kaupunkilainen, koulutetun keskiluokan puolue kokoomus kilpailee nykyään usein suurten kaupunkien hallinnasta ekologisen angstin synnyttämän vihreän puolueen kanssa perinteisen betonilähiökilpakumppanin SDP:n sijaan.

Keskusta – maalaisväestön eduista aluepolitiikkaan

Alun perin maatalouselinkeinon ja maalaisväestön intressipuolueeksi perustettu Suomen keskusta on suomalaisen puoluekentän eurooppalainen erikoisuus. Suomi on ainoita Euroopan maita, jossa agraaritaustainen puolue on edelleen merkittävässä asemassa toistuvana uuden vuosituhannen pääministeripuolueena.

Keskusta onkin kyennyt muokkaamaan ideologiaansa maaseudun ja maatalouden luokkapuolueesta suurten kaupunkien ulkopuolisen Suomen etujen ajajaksi, joka pyrkii vastaamaan jälkiteollisen tietoyhteiskunnan haasteisiin edistämällä yrittäjähenkistä elämänkatsomusta.

Keskustapuolueen kuolemaa on ennustettu historiassa hanakammin kuin minkään muun puolueen, mutta toistaiseksi huhut ovat olleet ennenaikaisia. Suomen lukuisia pieniä kuntia puoltanut kunnallisen itsehallinnon perinne ja keskustan laaja jäsenkunta ovat toistaiseksi pitäneet sen isojen puolueiden joukossa.

Tulevaisuuden haaste onkin etenevä kaupungistuminen, jonka vanavedessä vaanivaa kannattajakatoa vastaan keskusta on pyrkinyt tällä vaalikaudella taistelemaan muun muassa nyt jo kaatuneen maakuntauudistuksen voimin.

2010-luku on perinteisten puolueiden stressitesti

Kekkosen ajan päättyminen, 1990-luvun alun lama, Neuvostoliiton hajoaminen ja Euroopan unionin jäsenyys ovat viimeisen 30 vuoden aikana muokanneet suomalaista poliittista kulttuuria voimakkaasti. Suomi on siirtynyt kohti vahvempaa parlamentarismia, jota on leimannut voimakas konsensushakuisuus.

Ulkopuolisten sokkien voittamiseksi ja yhteisten pyrkimysten toteuttamiseksi muodostetut laajat enemmistöhallitukset ovat onnistuneet sovittamaan yhteen ristiriitaisia intressejä, mutta samalla kehitys on pakottanut puolueet hakeutumaan ideologisesti lähemmäs toisiaan ja muuttumaan yhä enemmän yleispuolueiksi.

Talouspoliittinen oikeisto–vasemmisto-jakolinja, jolle perinteiset puolueet ovat vahvasti asemoituneet, on hallinnut poliittista keskustelua yli sadan vuoden ajan. Uuden vuosituhannen stressitesti onkin jälkimodernin arvoulottuuden ja sen vastaiskun aktualisoituminen.

Uuden vuosituhannen stressitesti on jälkimodernin arvoulottuuden ja sen vastaiskun aktualisoituminen.

2010-luvulla suurimmat vaalivoitot on tehty korostamalla konservatiivisia, kansallismielisiä arvoja. Niihin perinteisten globaaliin, moniarvoiseen yhteiskuntaan ja laajaan mutta heterogeeniseen kannattajakuntaan tukeutuvien perinteisten puolueiden on ajoittain ollut vaikea suhtautua.

Ne ovat kipuilleet pyrkimyksissään vastata arvoulottuvuudelle helposti asettuvien puolueiden, kuten vihreiden ja perussuomalaisten luomaan haasteeseen. Hehkuvaa globaalia suvaitsevaisuutta tai kiivasta kansallismielistä konservatismia on vaikea voittaa tarjoamalla kädenlämmintä konsensusta.

Sen, minkä perinteiset puolueet ovat kampanjateltalla hävinneet, on suomalaisen poliittisen kulttuurin perinne protestien maltillistamisessa hoitanut. Hallitusvastuu on kutistanut perussuomalaisten kannatusta muun muassa SDP:n hyväksi. Toisaalta porvarihallituksen ja vasemmistojohtoisen opposition välillä koko hallituskauden vallinnut selkeä ideologinen vastakkainasettelu on kasvattanut oppositiopuolueista myös vihreiden kannatusta.

Yleispuoluekehitys on taannut, että perinteiset puolueet ovat säilyttäneet asemansa maan suurimpina puolueina ja keskeisinä vallankäyttäjinä, mutta samalla heikentänyt niiden kykyä vastata selkeämmän ideologisen profiilin omaavien puolueiden esittämiin haasteisiin.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

VTT Jenni Karimäki on poliittisen historian yliopistonlehtori ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu Sata vuotta eikä suotta – perinteiset puolueet pitävät edelleen pintansa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolueiden ja niiden historian tunteminen on tärkeää, mikäli mielii ymmärtää valtaa ja vallankäyttäjiä, sillä vallankäyttäjän tunteminen auttaa ymmärtämään yhteiskunnan rakenteita ja muodostumista. Politiikan tutkijat Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg määrittelevätkin puolueen Politiikan perusteet -teoksessaan organisoituneeksi poliittiseksi voimaksi, joka tavoittelee valtiollista valtaa ja pyrkii käyttämään tätä valtaa puolueen tavoitteiden edistämiseksi.

Puolueet ovat merkittävä osa yhteiskunnallista vallankäyttöä ja päätöksentekojärjestelmää, ja ne ovat historiansa aikana keskeisellä tavalla osallistuneet suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen. Puolueissa kanavoituvat kansalaisyhteiskunnan huolenaiheet ja tulevaisuuden toiveet.

Pääasiassa puolueiden nimittämistä ehdokkaista valitut kansanedustajat käyttävät ylintä valtiovaltaa säätäessään lakeja ja pyrkiessään yhteisymmärrykseen siitä, miltä Suomen tulisi näyttää tulevaisuudessa.

Puolueissa kanavoituvat kansalaisyhteiskunnan huolenaiheet ja tulevaisuuden toiveet.

Puolueiden synnyn taustalla on yleensä jonkin asian ympärille yhdistynyt kansanliike, jonka tavasta tarkastella yhteiskuntaa ja siinä havaitsemaansa epäkohtaa muodostuu lopulta näkökulma, jonka kautta kaikkea yhteiskunnallista kehitystä tarkastellaan. Menestyvän puolueen perustaminen onkin ilmaus jonkin laajasti tunnustetun yhteiskunnallisen konfliktin olemassaolosta.

Puolue rakentuu samansuuntaisen poliittisen identiteetin omaavista ihmisistä ja heidän välisistään suhteista sekä annetuista merkityksistä, jotka ylläpitävät niitä suhteita.

Puolue muodostaa yksikön, jonka suhde toisiin vastaaviin yksiköihin on vastakohtainen. Vaikka suomalainen politiikka onkin tunnettu laajapohjaisista monipuoluehallituksista ja konsensushakuisuudesta, kuuluu puolueen perusolemukseen aina oletus oman puolueen paremmuudesta suhteessa toisiin. Yhteistyöhakuisuudestaan huolimatta puolueet aina ilmentävät, säilövät ja muuntavat konflikteja.

Aate on koossapitävä liima

Vallan ja vallankäytön ohella aate on keskeinen puolueita eteenpäin ajava voima. Se yhdistää puolueaktiiveja, jäsenistöä ja kannattajia silloinkin, kun puolue on sisäisesti erimielinen jostain asiakysymyksestä. Aate saa jäsenet ja kannattajat mukautumaan, vaikka enemmistön tahdon mukainen päätös ei omaa näkemystä täysin vastaisikaan.

Puolueen poliittinen linja rakentuu konfliktin, joka alun perin sai aikaan puolueen organisoitumisen, ja siitä johdetun aatteen varaan. Aatteen on kuitenkin mukauduttava kunkin aikakauden ajattelutapoihin, jotta puolue voi maksimoida kannatuksensa ja vaikutusvaltansa.

Puolueissa aate tuottaa poliittista toimintaa.

Vaikka suomalaisen puoluekentän kolmen suurimman puolueen – SDP:n, kokoomuksen ja keskustan – historia alkaa sadan vuoden takaa, on niiden jatkuva kannatus osoitus siitä, että ne ovat kyenneet muokkaamaan aatettaan ja ajatusmaailmaansa muuttuvan ajan tarpeisiin.

Näiden kolmen puolueen väliset voimasuhteet ovat toki aikojen saatossa vaihdelleet, mikä on osoitus yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Siirtyminen esiteollisesta maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan on laskenut SDP:n ja keskustan suhteellista painoarvoa, vaikka puolueet edelleen kannatuskyselyiden kärkikolmikossa pysyttelevätkin.

Aate on poliittisen käytännön osa, joka kuvastaa niitä yhteiskuntateoreettisia näkemyksiä, arvoja ja normeja, joiden varassa politiikkaa tehdään. Puolueissa aate tuottaa poliittista toimintaa.

Kuten puolueiden organisaatioita ja sisäistä vallankäyttöä tutkinut Angelo Panebianco on todennut, puolueiden sisäinen dynamiikka ei kuitenkaan aukea vain todistamalla aatteita koskevat etukäteisoletukset oikeiksi tai vääriksi. Puoluetta ei voi ymmärtää vain tavoiteorientoituneena vallankäyttäjien joukkona eikä sen julkisuuskuvaa ottaa annettuna, täydellisenä omakuvana.

Poliittisen aatteen tuntemus tarjoaakin yhtäältä tirkistysaukon siihen, millaiseksi puolue ja sen toimijat itsensä ymmärtävät, ja toisaalta siihen, millaisia vaikutuksia puolueen edustamalla aatteella on ja on ollut käytännön poliittiseen elämään ja päätöksentekoon.

Puolueen ymmärtäminen vain vaalimenestyksen tavoittelun kautta jättää huomiotta sen, että puolueet saattavat myös tehdä ratkaisuja, jotka eivät edistä menestystä vaaleissa. Näissä tapauksissa vetäydytään usein taloudellisten lainalaisuuksien ja välttämättömyyden suojiin.

Sisäiset ristiriidat ja erimielisyydet ovat osa puoluetoimintaa.

Puolue onkin sen edustaman ohjelman ja tavoitteiden ohella myös organisaatio, jossa yksittäisen puoluetoimijan omat pyrkimykset ovat usein ristiriidassa toisten toimijoiden tai jopa puolueen virallisen linjan kanssa. Sisäiset ristiriidat ja erimielisyydet ovat osa puoluetoimintaa.

Vaikka puolueen tausta on perinteisesti aina jonkin ristiriitaulottuvuuden ympärille mobilisoituneessa tavoitteellisessa toiminnassa, muuttuvat puolueet usein elinkaarensa aikana tavoiteorientoituneista organisaatioista olemassaolonsa puolustajiksi. Tavoitteet toteutuvat, mutta niiden tilalle muodostuu ja muodostetaan uusia. Alkuperäinen, mobilisoiva konflikti jatkaa elämäänsä vähintään synnyttäen puolueen sisäistä keskustelua, kuten vaikka keskusteluissa vapaan markkinatalouden rajoista tai luokkaintressien ajamisesta yksilökeskeisessä maailmassa.

Monet koko läntisen maailman kattavien poliittisten traditioiden, kuten sosialismin, konservatismin ja liberalismin, alkuperäiset tavoitteet ovat toteutuneet. Silti näitä aatetraditioita edustavat varsin iäkkäätkin puolueet ovat ympäri maailmaa edelleen hengissä – osa kukoistaen, osa henkitoreissaan. Puolue onkin aina vallan tavoittelun, vallankäytön, vallan säilyttämisen ja aatteen palon yhdistelmä.

Puolueet ovat mukautuneet poliittisen kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksiin

Puolueiden rooli, asema ja merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut merkittävästi sadan vuoden aikana. On siirrytty eliitti- ja puoluedemokratiasta yleisödemokratiaan, jossa politiikka on henkilöitynyttä ja puolueet ovat menettäneet asemaansa politiikan subjektina.

Se, mikä määrää politiikan kaapin paikan, ei ole enää aiemmassa määrin puolueiden ja poliitikkojen käsissä. Yritykset ja etujärjestöt panostavat voimakkaasti muun muassa vaikuttajaviestintään eivätkä vaikuttamisyritykset kanavoidu enää pelkästään puoluekoneiston kautta. Keskustelu esimerkiksi niin sanotusta avoimuus- tai lobbarirekisteristä onkin varsin ajankohtaista.

Se, mikä määrää politiikan kaapin paikan, ei ole enää aiemmassa määrin puolueiden ja poliitikkojen käsissä.

Erityisesti perinteisten puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet, mutta myös puolueiden riippuvuus laajoista ja runsaslukuisista jäsenorganisaatioistaan on vähentynyt. Äänestäjien puolueuskollisuus ja luokkapohjainen äänestäminen alkoi 1970-luvulta lähtien heiketä. Samaan aikaan puoluetukilainsäädäntö teki puolueista taloudellisesti itsenäisempiä ja vähemmän riippuvaisia massaorganisaatioistaan, kuten Jan Sundberg kirjoittaa. Puolueista tuli lisääntyvässä määrin osa valtiota ja ne mukautuivat tähän kehitykseen.

Luottamus 1900-luvun alussa perustettuihin niin sanottuihin perinteisiin puolueisiin heikkeni 1980-luvulle tultaessa. Äänestäjät etääntyivät perinteisistä puoluevalinnan mekanismeista, niin kuin voimakkaasti ammattitaustan mukaisesta äänestämisestä. Puolueisiin liitetyt mielikuvat pysähtyneisyydestä ja olemassa olevaan takertumisesta loivat otollista maaperää uusien asiakysymysten, osallistavamman poliittisen tyylin ja uusien puolueiden, kuten vihreiden, läpimurrolle.

Poliittinen kiinnittyminen onkin ollut laskusuunnassa 1980-luvulta lähtien, kuten Peter Söderlund huomauttaa. Perinteinen luokkaäänestäminen on rapautunut työllisyysrakenteen muuttumisen, kohonneen koulutustason ja lisääntyneen sosiaalisen ja maantieteellisen liikkuvuuden myötä. Kansalaiset ovat poliittisesti yhä itsenäisempiä ja tekevät äänestyspäätöksensä aiempaa moninaisempien roolien valossa.

Useimmat puolueet pyrkivätkin puhuttelemaan varsin laajaa potentiaalista kannattajakuntaa, mikä näkyy siinä, että puolueiden välisten erojen tunnistaminen on muuttunut haastavammaksi.

Myös mediakentän muutokset ovat vaikuttaneet puolueiden asemaan ja rooliin yhteiskunnassa. Median markkinoituminen ja politiikan medioituminen on johtanut puoluelehdistön alasajoon ja pakottanut puolueet ja poliitikot sopeutumaan median toimintalogiikkaan. Aloite- ja agendavalta on karannut yhä enemmän medialle ja viestinnän ammattilaisille. Tulevaisuuden visioinnin sijaan puolueiden aika kuluu sammuttaen milloin mistäkin syystä syttyneitä tulipaloja.

Aloite- ja agendavalta on karannut yhä enemmän medialle ja viestinnän ammattilaisille.

Poliitikot ovat opetelleet viestimään mediaa kiinnostavalla tavalla ja mediaa kiinnostavista aiheista. Äänestäjät viehättyvät yhä enemmän tunteiden hallitsemasta kuvasta kuin rationaalisuuteen vedonneista poliittisista ohjelmista.

Toisaalta modernit tiedotusvälineet tarjoavat ennen kokemattoman suoran ja nopean kontaktin yleisön kanssa. Ennen tämän vuorovaikutus- ja palautekanavan roolin täytti toimiva puoluekoneisto ja mahdollisimman kattava jäsenkunta. Nykyään puolueet saavat oman viestinsä välitettyä (sosiaalisen) median avulla ja myös palaute tulee pitkälti samaa kautta ilman puoluekoneiston välittävää roolia.

Vaikka puolue selittää edelleen puolet kansalaisten äänestyspäätöksistä, on sekä äänestäjän että ehdokkaiden henkilökohtaisilla ominaisuuksilla yhä enemmän merkitystä.

Puoluetutkija Rauli Mickelsson tiivistääkin viimeisen 40 vuoden aikana tapahtuneen muutoksen aikakausien superideologioiden muutokseen: puoluedemokratian aikana vaalittiin oman luokan intressejä, kun taas yleisödemokratiasta puuttuvat suuret ismit ja kansallista päätöksentekoa sitovat kansainväliset edustuselimet ja sopimukset.

Puolueiden jäsenmäärissä ja äänestäjien käyttäytymisessä tapahtuneista muutoksista huolimatta puheet puolueiden kuolemasta ovat olleet ennenaikaisia. Vaikka puolueet kohtaavat vaikeuksia sitouttaa kansalaisia omaan toimintaansa ja kannattajikseen, ei niiden ote vallasta politiikan instituutioissa ole heikentynyt.

Hypoteesi puolueiden kuolemasta onkin kaksijakoinen: toisaalta ne ovat menettäneet suvereenin politiikan subjektin roolin, mutta pitäneet kiinni paikastaan todellisina vallankäyttäjinä.

Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa Politiikasta-lehden viisiosaista puolueita käsittelevää juttusarjaa. Sarjan seuraavissa osissa perehdytään siihen, miten puolueet ovat mukautuneet yhteiskunnan muutoksiin ja millaiselta näyttää niiden tulevaisuus.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

VTT Jenni Karimäki on poliittisen historian yliopistonlehtori ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu Puolue on kuollut – eläköön puolue! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.