Feministinen liikehdintä on aktivoitunut Venäjällä 2010-luvulla. Taustalla vaikuttaa konservatiivinen poliittinen käänne, jota ilmentävät muun muassa toistuvat pyrkimykset rajata naisten oikeutta aborttiin. Vuoden 2005 hujakoille paikannettu käänne juontaa juurensa laskeviin syntyvyyslukuihin ja hallinnon pyrkimykseen stimuloida lisääntymistä erilaisin rajoituksin ja kannustimin.

Perinteiset sukupuoliroolit painottuvat julkisuudessa, ja niitä rummuttavat äänekkäästi myös konservatiiviset aktivistit. Verkko tarjoaa kuitenkin tilan, jossa feministit voivat tuottaa ja etsiä tietoa vaihtoehdoista, ja jossa alun perin tiivis aktivistiryhmä on alkanut kasvaa. Onkin oikeastaan vaikeata kuvitella nykyistä venäläistä feministisukupolvea ilman internetiä ja sosiaalista mediaa. Niin elimellisesti lähes kaikki sen toiminta kiinnittyy verkkoon.

Verkko tarjoaa tilan, jossa feministit voivat tuottaa ja etsiä tietoa vaihtoehdoista, ja jossa alun perin tiivis aktivistiryhmä on alkanut kasvaa.

Venäjän valtio on vuosien 2011–2013 reiluja vaaleja ja demokratiaa vaatineiden joukkomielenosoitusten seurauksena monin tavoin typistänyt kansalaistoiminnan mahdollisuuksia. Sen sijaan internet ja sosiaalinen media näyttäytyvät vielä suhteellisen vapaana toiminnan kenttänä. Samalla ne tarjoavat vaihtoehtoisen tietolähteen valtiojohtoiselle perinteiselle medialle, etupäässä televisiolle.

2000-luvulla sosiaalisen median kanavat – LiveJournal, Vkontakte, Facebook, Youtube ja viimeksi Telegram – ovat haastaneet Venäjän poliittisen viestinnän yksisuuntaisen luonteen. Ne ovat tuoneet keskusteluun enemmän ääniä ja mahdollistaneet uudenlaisen poliittisen toimijuuden tavallisille kansalaisille.

Feministit muodostavat tyypillisen internet-ajan liikkeen, joka on väljästi verkottunut. Monet aktivisteista tuntevat toisensa verkon kautta eivätkä ole välttämättä koskaan tavanneet. Feministisiin nettikeskusteluihin – usein kädenvääntöihin – osallistuva joukko on maantieteellisestikin laaja. Osa keskustelijoista on muuttanut pois maasta, mutta on silti aktiivisesti läsnä verkon välityksellä.

Samat tavoitteet, sukupolvien erilaiset todellisuudet

Uudelle aktivistisukupolvelle on tunnusomaista nimenomaan avoin feministiksi identifioituminen. Näin on siitäkin huolimatta, että venäläisessä valtajulkisuudessa feminismi nostattaa monilla edelleen karvat pystyyn ja yhdistyy ääriajatteluun. Sen sijaan edellinen 1980- ja 1990-luvuilla vaikuttanut aktivistisukupolvi identifioitui feministeiksi harvemmin, vaikka ajoi monella tapaa samoja teemoja kuin nykyfeministit. Molempia sukupolvia on yhdistänyt pyrkimys lisätä tietoisuutta sukupuolittuneesta väkivallasta sekä tehdä näkyväksi sukupuolten välisiä eriarvoisuuksia niin työelämässä kuin yksityiselämässä.

Moni asia on kuitenkin muuttunut. 1990-luvun naisliike saattoi osallistua poliittiseen dialogiin päättäjien kanssa ainakin paikallisella tasolla, ja Venäjällä vaikutti hetken aikaa jopa poliittinen puolue Venäjän Naiset. Nykyisen liikkeen toiminta sen sijaan painottuu ruohonjuuritasolle sekä tiedontuotantoon ja jakoon. Tähän verkko tarjoaa hyvät puitteet.

Kun edellinen feministisukupolvi mobilisoitui kasvavien poliittisten mahdollisuuksien keskellä ja sai merkittävää taloudellista tukea ulkomaisilta rahoittajilta, nykyinen liike on aktivoitunut tilanteessa, jossa sillä on käytössään kutistuva liikkumatila ja niukasti resursseja.

Kun edellinen aktivistisukupolvi mobilisoitui kasvavien poliittisten mahdollisuuksien keskellä ja sai merkittävää taloudellista tukea ulkomaisilta rahoittajilta, nykyinen liike on aktivoitunut tilanteessa, jossa sillä on käytössään kutistuva liikkumatila ja niukasti resursseja. Olemassa olevista resursseista verkko ja uuden median taidot ovatkin merkittävimpiä.

Samalla kun verkko tarjoaa uusia mahdollisuuksia toteuttaa feminismiä, se antaa nykyaktivismille myös omanlaisensa sävyn. Feministien kohdalla kiinnostavaa on esimerkiksi se, että vaikka kysymyksessä ei ole vielä joukkoliike, aktivistit ovat onnistuneet verkossa toimimisen avulla saamaan feminismille huomiota siinä määrin, että liike on näyttäytynyt ajoittain itseään isompana.

Spektaakkelimaisia ja kätketympiä ulostuloja

Netin feministiaktivismi saa sekä hyvin näkyviä että kätketympiä muotoja. Väitöskirjaani varten haastattelemani aktivistit toivat esiin muun muassa mahdollisuuden osallistua feminismiin anonyymisti verkon kautta, sillä varsinkin pikkupaikkakunnilla avoin aktivismi koettiin riskialttiiksi. Toisaalta moni kertoi tulleensa ulos ”feminismin kaapista” ja aloittaneensa avoimemman aktivismin muutettuaan Pietariin tai Moskovaan.

Kätketty aktivismi yhdistyy myös tapaan, jolla feministisiä kysymyksiä käsitellään vaihtoehtoisissa verkkomedioissa. Vaikka feminististen aiheiden käsittely on selvästi lisääntynyt, ei niissä usein mainita tunteita herättävää f-sanaa, vaan puhutaan konkreettisemmin itse aiheista, vaikkapa lähisuhdeväkivallasta tai sukupuolirooleista. Tällainen ”tiedon salakuljettaminen” kuului myös haastattelemieni aktivistien työkalupakkiin.  He tiedostivat, milloin oli parempi olla provosoimatta ja sen sijaan houkutella ihmiset keskustelemaan tasa-arvokysymyksistä konkretian kautta. Jotkut myös pyrkivät salakuljettamaan tietoa – vaikkapa ehkäisystä – sinne missä sille oli kipein tarve, eli muun muassa verkkofoorumeille, joilla nuoret viettävät aikaansa.

Feminismin teatterillistumisen taustalla vaikuttavat lukuisat poliittiset rajoitukset ja aktionismin perinne, jota ovat viime vuosina tehneet tunnetuksi ainakin aktivistitaiteilijat Petr Pavelensky, Voina-ryhmä ja Pussy Riot.

Mittavan näkyvyyden hakeminen oli toinen keskeinen taktiikka: osa aktivisteista pyrki tietoisesti luomaan mediaspektaakkeleita, joissa teatraaliset elementit olivat keskiössä. Feminismin teatterillistumisen taustalla vaikuttavat lukuisat poliittiset rajoitukset ja aktionismin perinne, jota ovat viime vuosina tehneet tunnetuksi ainakin aktivistitaiteilijat Petr Pavelensky, Voina-ryhmä ja Pussy Riot. Niin ikään se, että yhden hengen mielenilmaukset ovat yhä sallittuja ilman ennakkolupaa, on työntänyt aktivismia performatiivisempaan suuntaan. Saahan yhden hengen mielenilmaus enemmän huomiota, jos sitä korostetaan näyttävillä teatraalisilla elementeillä.

Toisaalta mielenosoittaminen tapahtuu yhä useammin lähes täysin verkossa, koska mielenosoitusten järjestäminen keskeisillä paikoilla usein estetään.  Yksi haastattelemistani aktivisteista puhui ”haihtuvista mielenosoituksista” viitaten tapaan, jolla fyysinen mielenilmaus lavastetaan eli järjestetään hetkellä, jolloin kaduilla on mahdollisimman vähän ihmisiä. Se kuitenkin dokumentoidaan huolellisesti. Varsinainen mielenosoitus alkaa, kun kuvamateriaali julkaistaan verkossa. Se on sitä suurempi, mitä laajemmalle kuvat leviävät ja mitä useampia ne tavoittavat.  Huomiota taas tulee helpommin, jos kuvat ovat tavalla tai toisella hätkähdyttäviä. Parhaimmillaan ne leviävät jopa kansalliseen televisioon tai kansainväliseen mediaan.

Valtaapitävien strategioiden peilausta

Vaikka nykyfeministeillä ei edeltäjiensä tapaan ole keskusteluyhteyttä päättäjiin, voidaan verkossa tapahtuvaa aktivismia hahmottaa myös toisenlaisen dialogin kautta. Ehdotankin, että monet feministien hämmentävimmistä aktioista peilaavat valtaapitävien ainakin yhtä hämmentäviä strategioita.

Yhden esimerkin tällaisesta peilaamisesta tarjoaa feministien 2012 järjestämä epätavallisten pikkuhousujen muotinäytös. Verkossa julkaistulla videolla aktivistimannekiinit kävelevät catwalkilla toinen toistaan karnevalistisemmissa alusasuissa. Tempaus sekä peittää että paljastaa: se paljastaa ihmispintaa, mutta verhoilee samalla varsinaisen teemansa, joka on kuitenkin luettavissa rivien välistä. ”Epätavalliset” alusvaatteet symboloivat ei-normatiivisia sukupuoli- ja seksuaali-identiteettejä. Siten ne kommentoivat 2000-luvulla lisääntynyttä homofobiaa, joka sinetöitiin ensin paikallisilla ja lopulta Venäjän laajuisella ”homopropagandan” kieltävällä lailla. Laki kieltää ei-heterosuhteista puhumisen julkisuudessa, samalla epäsuorasti kriminalisoiden LHBTQ-yhteisön (lesbo, homo, bi, trans ja queer-yhteisö).

Monet feministien hämmentävimmistä aktioista peilaavat valtaapitävien ainakin yhtä hämmentäviä strategioita.

Muotinäytös saa vielä toisen tason, kun sitä tarkastellaan dialogissa joitakin vuosia aiemmin lanseeratun Putinin hallintoa tukevan nuorisojärjestö Nashin jäsenen lanseeraaman patrioottisen vaatemalliston kanssa. Sekin esitteli paljastavia vaatteita, mutta yhdistettynä syntyvyyttä stimuloiviin viesteihin. Yhdessä malliston t-paidassa luki: ”minä haluan kolme” viitaten vaatteen kantajan lapsihaaveisiin. Malliston bikinit puolestaan julistivat ”saat tukeni Vova!” tuttavallisena kannatusviestinä presidentti Putinille.

Siinä missä patrioottinen mallisto koostui paljastavista naistenvaatteista, joita koristivat perinteisiä sukupuolirooleja pönkittävät ja lisääntymistä stimuloivat iskulauseet, queer-feministien muotinäytös viittasi rinnakkaistodellisuuteen, jossa perhe tai sukupuoli ei aina perustu normiin tai edusta niitä perinteitä, joista valtiojohto ammentaa.

Myös valtaapitävien omat verkkosisällöt ja videot on toteutettu niin, ettei niistä aina selviä suoraan, ovatko ne hallinnon tuottamia vai kenties heidän vastustajiensa kädenjälkeä.

Feministisen muotinäytöksen, kuten useiden muiden feministitempausten, voidaan ajatella peilaavan absurdiksi koettua valtionpolitiikkaa ja konservatiivisia lakeja, joiden tulkitseminen on aktivisteille varsin haastavaa.  Lakien ja poliittisen viestinnän monitulkintaisuuden ja epäselvyyden on sanottu olevan yksi Putinin hallinnon strategia. Myös valtaapitävien omat verkkosisällöt ja videot on toteutettu niin, ettei niistä aina selviä suoraan, ovatko ne hallinnon tuottamia vai kenties heidän vastustajiensa kädenjälkeä. Päämääränä on siis epävarmuuden ruokkiminen, mikä peilautuu myös aktivismiin sen piiloviesteinä, absurdiutena ja karnevalismina.

Photoshopattua aktivismia

Toinen, joskin äärimmäinen esimerkki feministien verkkotempauksista on aktio, jossa ryhmä feministejä julkaisi naistenpäivänä 2017 kuvia itsestään yhdessä Kremlin tornissa Moskovassa kannattelemassa ”Feminismi on kansallinen idea” -banneria. Bannerissa esiintyvä hankalasti kääntyvä iskulause viittaa Venäjällä kauan vaikuttaneeseen keskusteluun kansallisesta ideasta. Termiä käytetään hallinnolle myötämielisissä ja patrioottisissa piireissä,  ja sen omiminen feministiseen keskusteluun on niin ikään yksi esimerkki valtaapitävien strategioiden peilaamisesta.

Kun kuva aktivisteista bannerin kanssa jo levisi verkossa, selvisi, että se oli photoshopattu. Aktivistit eivät olleet todella olleet tornissa, ainoastaan viereisellä torilla, Kremlin muurien ulkopuolella. Tieto peukaloidusta tempauksesta levisi kansainväliseen mediaan ja herätti kritiikkiä aktivistien keskuudessa.

Vaikka tempaus resonoi selvästi totuuden jälkeisen medialogiikan kanssa ja muistuttaa monia valtaapitävien omia verkkotempauksia, joissa totuutta on surutta manipuloitu, mediahuomion maksimoimisen kannalta se oli nerokas.

Joukossa oli kuitenkin myös soraääniä. Jotkut pitivät sitä nerokkaana, koska se ”teki feminismistä ison Venäjällä”, kuten yksi feministiveteraani asian kiteytti. Vaikka tempaus resonoi selvästi totuuden jälkeisen medialogiikan kanssa ja muistuttaa monia valtaapitävien omia verkkotempauksia, joissa totuutta on surutta manipuloitu, mediahuomion maksimoimisen kannalta se oli nerokas. Samalla sen voidaan ajatella kielivän siitä kapeasta tilasta, jossa aktivistit toimivat ja kamppailevat huomiosta vähillä resursseilla, ja jossa heillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa varsinaiseen päätöksentekoon.

Yllä kuvatut esimerkit ovat osoitus siitä, että verkko on elimellinen osa nuorten aktivistien ajattelua, ja sen rinnalla kasvaneelle sukupolvelle joskus jopa todellisempi kuin todellisuus sen ulkopuolella. Samalla nämä esimerkit peilaavat nykyisen poliittisen tilanteen koettua epävarmuutta, joka ei näytä olevan vähenemään päin. Presidentti Putin allekirjoitti vuosi takaperin lain suvereenista internetistä, joka mahdollistaa venäläisen verkon irrottamisen muusta maailmasta, ja siten valtion tukevamman valvonnan ja otteen siitä.

Verkko on elimellinen osa nuorten aktivistien ajattelua, ja sen rinnalla kasvaneelle sukupolvelle joskus jopa todellisempi kuin todellisuus sen ulkopuolella.

Näkemykset vaihtelevat sen osalta, kuinka todennäköistä on, että lain mahdollistama eristäminen laitetaan täytäntöön tai minkälaisia uusia rajoituksia on ylipäänsä luvassa. Jotkut ovat ehdottaneet, että kamppailu verkossa tullaan käymään ovelammin: marginalisoimalla opposition tuottamia verkkosisältöjä siten, että yhä harvempi koskaan näkee niitä.

Artikkeli on osa Sosiaalinen media ja politiikka -juttusarjaa.

Inna Perheentuvan väitöskirja (2019) Feminist Politics in Neoconservative Russia tarkastelee 2010-luvun feminististä liikehdintää Venäjällä. Väitöskirjan aineisto on kerätty etnografisesti Pietarissa ja Moskovassa sekä venäjänkielisessä internetissä vuosina 2015–2018. Perheentupa on erikoistunut poliittiseen sosiologiaan, feministiseen tutkimukseen sekä etnografisiin metodeihin. Hän työskentelee parhaillaan Helsingin yliopistossa tutkijatohtorina.

Julkaisu Venäjällä feministit osoittavat mieltään verkossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Edustuksellisessa demokratiassa puolueet voidaan ensisijaisesti ymmärtää valtion ja kansalaisyhteiskunnan yhdistävinä siteinä, joiden kautta kansalaisten tavoitteet välittyvät yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Tätä nykyä julkisen mielipiteen määrittelykamppailut ovatkin siirtyneet merkittävissä määrin sosiaalisen median tarjoamiin vuorovaikutuksellisiin tiloihin, joissa yksittäisillä kansalaisilla on aiempaa laajemmat mahdollisuudet osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä muokata myös yksittäisten puolueiden linjaa.

Periaatteessa kuka tahansa, kuten esimerkiksi puolueen kannattaja tai vastustaja, voi pyrkiä osallistumaan puoluetta koskevaan määrittelyyn. Siksi arvioitaessa sosiaalisen median merkitystä julkisessa keskustelussa puoluekoneistojen ja yksittäisten kärkipoliitikkojen aktiivisuutta olennaisempaa on se, miten kansalaiset, puolueiden kannattajat sekä jäsenet käsittelevät, muokkaavat ja välittävät poliittisia viestejä ja sisältöjä sosiaalisessa mediassa.

Periaatteessa kuka tahansa, kuten esimerkiksi puolueen kannattaja tai vastustaja, voi pyrkiä osallistumaan puoluetta koskevaan määrittelyyn.

Sosiaalisen median aikakaudella myös puoluejäsenyyden merkityksen voidaan nähdä olevan muuttumassa. Ensinnäkin tutkimukset osoittavat, että jäsenmäärien laskiessa yksittäisten puoluejäsenten merkitys puolueissa on lisääntynyt. Toisaalta voidaan myös nähdä, että sosiaalisessa mediassa ero jäsenien ja kannattajien välillä on hälvenemässä: puolueiden aktiivisista kannattajista ja jäsenistä voidaan nähdä muodostuneen puolueen ”online-suurlähettiläitä”, jotka kykenevät laajasti vaikuttamaan omissa verkostoissaan, levittämään viestejä sekä lisäämään puolueen kannatusta. On havaittu, että sosiaalisen median aikakaudella jäsenten sijaan kannattajat tekevätkin määrällisesti suurimman työn puolueiden kampanjoinnissa.

Eri puolueissa näiden ”suurlähettiläiden” merkitys vaihtelee suuresti. Sosiaalisen median aktiivisuudessa selkein jakolinja puolueiden välillä muodostuu niin sanottujen uusien ja vanhojen eduskuntapuolueiden välille. Uudempien eduskuntapuolueiden – eli vihreiden, perussuomalaisten ja vasemmistoliiton – kannattajat ja jäsenet toimivat selkeästi aktiivisemmin sosiaalisessa mediassa. Uudemmissa suomalaisissa puolueissa kannattajat seuraavat yhteiskunnallista keskustelua, osallistuvat keskusteluun sekä jakavat poliittista sisältöä perinteisten suurten puolueiden kannattajia useammin.

Sosiaalisen median aikakaudella jäsenten sijaan kannattajat tekevät määrällisesti suurimman työn puolueiden kampanjoinnissa

Koska uudempien puolueiden kannattajat ovat aktiivisempia, näille puolueille tärkeät asiakysymykset, kuten ilmastonmuutokseen ja maahanmuuttoon liittyvät kysymykset, korostuvat julkisessa keskustelussa. Useat poliittiset teemat nousevatkin ensin laajaan poliittiseen keskusteluun sosiaalisessa mediassa, josta ne sitten leviävät myös perinteiseen mediaan.

Toisaalta vaikka uudempien puolueiden kannattajat ja jäsenet ovat aktiivisia sosiaalisen median poliittisissa keskusteluissa, vihreiden, vasemmistoliiton ja perussuomalaisten puolueorganisaatiot ovat edelleen varsin perinteisiä. Suomalaisista eduskuntapuolueista erityisesti Liike Nyt on pyrkinyt aktivoimaan kansalaisia ja lisäämään kannattajien poliittista osallistumista teknologian ja sosiaalisen median avulla. Kansainvälisesti tunnetuin esimerkki suoraa internetdemokratiaa hyödyntävästä puolueesta on Italian viiden tähden liike, joka on saavuttanut merkittävän aseman poliittisella kentällä uusien aktivointikeinojen avulla.

Sosiaalinen media vaikuttaa puolueiden välisiin suhteisiin

Sosiaalisen median merkitystä puolueiden välisissä suhteissa voidaan lähestyä puolueiden samankaltaistumisen ja toisaalta polarisaation kautta. Politiikantutkimuksessa ja myös julkisessa keskustelussa on jo ainakin 1970-luvulta alkaen keskusteltu siitä, että puolueet ovat muuttuneet yhä enemmän toisiaan muistuttaviksi yleispuolueiksi. Samankaltaistuminen on mahdollista nähdä ongelmana, koska sen oletetaan vähentävän lopulta ihmisten kiinnostusta politiikkaan.

Keskustelu puolueiden samankaltaistumisesta on kuitenkin selvästi hiljentynyt viimeisen vuosikymmenen aikana. Sosiaalisen median aikakaudella samankaltaistumisen sijaan julkisessa keskustelussa korostuu puhe polarisaatiosta.

Sosiaalisessa mediassa keskimääräistä äärimmäisemmät arvot korostuvat puolueiden kannattajien puheenvuoroissa.

Polarisaatiolla viittaamme siihen, miten puolueet sekä niiden kannattajat ajautuvat yhä etäämmälle toisistaan, mikä voi puolestaan synnyttää voimakkaita vastakkainasetteluja eri ihmisryhmien välille.

Sosiaalisessa mediassa ihmisryhmät ovat etääntyneet toisistaan erityisesti arvoliberaalisuuteen ja postmaterialismiin liittyvissä kysymyksissä. Politiikan tutkijat Pippa Norris ja Ronald Inglehart ovatkin kuvanneet, miten populismin nousua voidaan selittää myös kulttuurisena vastaiskuna pitkään jatkuneelle arvoliberalisoitumiselle länsimaisissa yhteiskunnissa. Onkin nähtävissä, että nämä arvokysymykset erottelevat selkeästi puolueita, eli perussuomalaisia sekä toisaalta vihreitä ja vasemmistoliittoa, toisistaan myös Suomessa.

Populismin nousua voidaan selittää myös kulttuurisena vastaiskuna pitkään jatkuneelle arvoliberalisoitumiselle länsimaisissa yhteiskunnissa.

Osaltaan sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa puolueiden välistä arvopoliittista kamppailua syventää se, että keskimääräistä äärimmäisemmät arvot korostuvat puolueiden kannattajien puheenvuoroissa. Aktiiviset osallistujat ovat esimerkiksi perinteistä vasemmisto-oikeisto-jakolinjaa jäsentävissä sosiaali- ja talouspoliittisissa kysymyksissä radikaalimpia kuin saman puolueen kannattajat keskimäärin. Lisäksi vihreiden, kokoomuksen ja vasemmistopuolueiden kannattajissa ne, jotka osallistuivat poliittisesti sosiaalisessa mediassa, olivat liberaalimpia kuin ne, jotka eivät osallistuneet.

Sen lisäksi, että sosiaalinen media itsessään on muuttanut poliittisen osallistumisen tapoja, se on myös vaikuttanut siihen, miten ja millä keinoin politiikassa keskustellaan. Aggressiivisen ja provokatiivisen puheen suosiminen sosiaalisessa mediassa on osaltaan vaikuttanut myös suomalaisten puolueiden välisiin suhteisiin ja erityisesti puolueiden välisiin jännitteisiin.

Perussuomalaisten kannattajat eivät koe vihapuhetta samanlaisena ongelmana kuin muiden puolueiden kannattajat keskimäärin.

Se, millainen puhe nähdään sopivana politiikassa ja sosiaalisen median keskusteluissa, vaihtelee erityisesti perussuomalaisten ja muiden puolueiden kannattajien välillä. Perussuomalaisten kannattajat eivät esimerkiksi koe vihapuhetta samanlaisena ongelmana kuin muiden puolueiden kannattajat keskimäärin ja puolueen kannattajien käyttäytyminen eroaa provokatiivisuudessaan muiden puolueiden kannattajista. Näistä lähtökohdista ei ole yllättävää, että eri ideologioita kannattavat ryhmät eriytyvät toisistaan.

Poliittisen osallistumisen muutokset muuttavat puolueita lähitulevaisuudessakin

Sosiaalisen median merkityksen kasvu näkyy odotettavasti puoluetoiminnassa lähitulevaisuudessakin. Erilaiset, pääasiallisesti sosiaalisessa mediassa toimivat poliittiset liikkeet luultavasti lisäävät merkitystään entisestään. Samoin odotettavissa on, että sellaiset puolueet, joiden jäsenet ja kannattajat toimivat aktiivisesti sosiaalisessa mediassa, saavat jatkossakin enemmän valtaa määritellä yhteiskunnallista keskustelua ja sen sisältöjä.

Lisäksi puolueet ja sosiaaliset liikkeet voivat hyötyä toisistaan: liikkeet pystyvät puolueiden kautta vaikuttamaan formaaliin päätöksentekoon, kun puolueet voivat puolestaan sosiaalisen median liikkeiden kautta tukea tavoitteitaan formaalin politiikan ulkopuolella. Ne puolueet, jotka pystyvät solmimaan tällaisia symbioottisia suhteita uusien sosiaalisen median liikkeiden kanssa, voivat saada merkittävää etua tulevaisuuden poliittisissa kamppailuissa.

Odotettavissa on, että sellaiset puolueet, joiden jäsenet ja kannattajat toimivat aktiivisesti sosiaalisessa mediassa, saavat jatkossakin enemmän valtaa määritellä yhteiskunnallista keskustelua ja sen sisältöjä.

Lopuksi on kuitenkin syytä todeta, ettei sosiaalisen median merkitystä kannata myöskään liioitella, kun puhutaan poliittisen osallistumisen muutoksesta ja puolueiden välisistä eroista. Lopulta perinteiset poliittisen osallistumisen keinot, kuten äänestäminen, sekä perinteiset poliittiset toimijat, kuten puolueet, eivät ole hävinneet eivätkä suurella todennäköisyydellä tule häviämään mihinkään.

Artikkeli on osa Sosiaalinen media ja politiikka -juttusarjaa.

Dosentti Arttu Saarinen toimii yliopisto-opettajana Turun yliopiston taloussosiologian yliopisto-opettajana ja on viime vuodet vetänyt Poliittiset kuplat ja media -hanketta. Hän on myös Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Ilkka Koiranen on tohtorikoulutettava Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineessa.

Julkaisu Suomalaiset puolueet ja sosiaalinen media ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mediaympäristön nopea muuttuminen on avannut uudenlaiset viestintästrategiat ja jopa manipulaation mahdollisuudet kaikenlaisille poliittisille liikkeille. Hämmästystä, pöyristystä ja jopa vihaa herättävä väite somealustalla kiinnittää tunnetusti käyttäjien huomion. Parasta on, jos syntyy spekulaatiota väitteen paikkansapitävyydestä. Näin väite kerää reaktioita ja lähtee liikkeelle alustalta toiselle ja kontekstista toiseen parhaimmillaan valtavirtaiseen mediaan saakka. Loputonta spekulaatiota ylläpitävät salaliittoteoriat ovat ihanteellisen tarrautuvaa, hyvin leviävää sisältöä.

Salaliittoteoriat ja radikaalioikeisto

Vaikka uudet poliittisen mobilisaation tavat eivät kysy niiden käyttäjän agendaa, toistaiseksi oikeistopopulistit ovat olleet menestyksekkäimpiä valjastamaan hybridin mediatilan mahdollisuuksia käyttöönsä. Heille kysymys ei ole ainoastaan suorempien viestikanavien mahdollistamasta äänestäjien puhuttelusta ‘valtamedian’ asettaman poliittisen agendan yli.

Keskeistä on myös alhaisen moderoinnin mahdollistama poliittinen tyyli, jossa korostuu eliitinvastaisuuden lisäksi “huonotapainen” retoriikka sekä kriisitietoisuuden propagointi ja lietsominen. Samalla oikeistopopulistit ovat jo pitkään ja säännönmukaisesti pyrkineet asemoimaan perinteisempiä tiedotusvälineitä ja tiedontuotannon auktoriteetteja osaksi ‘eliittiä’, jonka massiivista koneistoa vastaan “urheat altavastaajat joutuvat sotimaan nuolin ja jousin” (mm. Copsey 1996).

Parasta on, jos syntyy spekulaatiota väitteen paikkansapitävyydestä. Näin väite kerää reaktioita ja lähtee liikkeelle alustalta toiselle ja kontekstista toiseen parhaimmillaan valtavirtaiseen mediaan saakka.

Tällaiset kehystämiskäytännöt korostuvat radikaali- ja äärioikeiston suosimissa vastamedian julkaisuissa ja sosiaalisen median ryhmissä. Eräänä vedenjakajana oikeistopopulistisen ja radikaalioikeiston mobilisaationarratiivien välillä voidaan pitää ajatusta demokraattisten instituutioiden kautta tapahtuvasta vallankäytöstä lähtökohtaisesti salamyhkäisenä ja kansanvastaisena prosessina, jonka keskeinen toimija on jonkinlainen “syvä valtio”.

Eliittikriittisyytensä vuoksi salaliittoteoreettinen ajattelu resonoi hyvin populismin kanssa. Koska syvää valtiota johtavan harmaan eminenssin identiteetistä, saati vaikuttimista, on radikaalioikeiston mukaan äärimmäisen vaikeaa saada luotettavaa tietoa, heidän on tuotettava tätä koskeva sisältö olennaisilta osin keskenään omilla foorumeillaan sekä uudelleenkoulutettava yleisönsä tulkitsemaan ”elitistisen valtamedian” uutistuotantoa vastakarvaan.

Salaliittoteorioiden ja faktojen välinen suhde

Salaliittoteoreettista maailmankuvaa on kuitenkin vaikea ymmärtää, jos sitä tarkastellaan vain joko ”totuudenjälkeisen ajan” poliittisena ilmiönä tai pyrkien tarkastamaan ja kumoamaan esitettyjä virheellisiä tosiasiaväittämiä. “Vaihtoehtoiset faktat”, joihin Donald Trumpin neuvonantaja Kellyanne Conway viittasi perustellessaan Valkoisen talon käsitystä presidentin virkaanastujaisten väkimäärästä, saivat hetkessä osakseen globaalin pilkkavyöryn. Ilmaus kuitenkin paljastaa salaliittoteoreettisen ajattelun ytimen, jossa kysymys on kokonaisesta uskomusjärjestelmästä, joka järjestää ”faktat” uuteen asentoon.

Salaliittoteoreettisen ajattelun kokonaisvaltaisuutta kuvaa käsite “maailmanhallintamyytti”, jota Toni Saarinen (2019) käyttää kuvaamaan salaliittoteorioiden ydintä, vaihtoehtoista uskomusjärjestelmää salaisesta maailmanhallituksesta. Maailmanhallintamyytti kuvaa yhtäältä uskomusjärjestelmän sisältöä: jaettua, vaihtoehtoista ymmärrystä maailmaa hallitsevasta salajuonesta ja sen korvaavasta uudesta maailmanjärjestyksestä. Toisaalta maailmanhallintamyytin käsitteellä voidaan selittää yksilön kognitiivista prosessia hakea kokonaisselitystä globaalin maailman monimutkaisten keskinäisriippuvuuksien määrittelemille ilmiöille.

Kysymys on kokonaisesta uskomusjärjestelmästä, joka järjestää ”faktat” uuteen asentoon.

Hybridi mediaympäristö tarjoaakin yhtäältä alustan vaihtoehtoisten uskonyhteisöjen muodostamiselle, levittämiselle ja niiden poliittiselle hyödyntämiselle ja toisaalta runsaasti polttoainetta myyttisen ajattelun vahvistamiseksi. Digitaalisesta teknologiasta ja innovaatiosta on tullut keskeinen spekulaation osa radikaalioikeiston kierrättämissä maailmanhallintamyyteissä.

Salaliittoteorioiksi kutsuttujen maailmanhallintamyyttien, -narratiivien ja -ajatusrakennelmien kumoaminen tai vahvistaminen on usein mahdotonta. Siksi ne ovat huomattavan vastustuskykyisiä jopa hyvin resursoidulle ja systemaattiselle faktantarkistukselle.

Aktiivinen faktantarkistus voi jopa kääntyä tarkoitustaan vastaan tarjoamalla radikaalioikeiston narratiiveille huomattavaa näkyvyyttä ja lisää seuraajia.

Kuten olemme aiemmin todenneet, aktiivinen faktantarkistus voi jopa kääntyä tarkoitustaan vastaan tarjoamalla radikaalioikeiston narratiiveille huomattavaa näkyvyyttä ja lisää seuraajia. Toisaalta yksittäisiin täsmäiskuihin perustuva faktantarkistus voi tehokkaimmillaan katkaista siivet sellaisilta valheellisilta ja virheellisiltä tulkinnoilta, jotka uhkaavat saavuttaa merkittävää suosiota suuren yleisön parissa.

QAnon ja koronauutisointi esimerkkinä salaliittoteoriasta

Syksystä 2017 asti levinnyt QAnon on yksi esimerkki nopeasta uuden maailmanhallintamyytin muotoutumisesta sekä digitaalisen teknologian ja hybridin mediaympäristön kaksoisluonteen hyväksikäyttämisestä. Vaikka monimutkaisten ja risteävien uskomusten kirjoma QAnon ei kutsu yksinomaan radikaalioikeistoa, on sillä tiivis yhteys presidentti Donald Trumpiin.

QAnoniin uskovat pitävät totena julkisuuden henkilöiden pedofilia- ja saatananpalvontarinkejä. He näkevät Trumpin messiaanisena pelastajana, jonka avulla korruptoitunut virkakoneisto eli ”syvä valtio” paljastuu. Tulevaan “suureen myrskyyn” uskovat jatkavat apokalyptista perinnettä, jossa mullistuksen jälkeen odottaa oikeudenmukaisempi maailma ja siihen uskovat palkitaan. Kannattajat seuraavat Q:ksi kutsutun anonyymin “vuotajan” ripottelemia vihjeitä eli “leivänmuruja” sosiaalisen median alustalta toiselle kooten kollektiivista käsitystä uuden maailmanjärjestyksen muodostumisen vaiheesta ja omasta roolistaan siinä. QAnoniin uskovia on myös Suomessa.

Q:n vihjeet pelillistävät salaliittoteorian. Vihjeiden seuraaminen ja tulkitseminen on kollektiivista maailmanhallintamyytin rakennus- ja ylläpitotyötä, joka kiinnittää osallistujat eri alustoilla toimiviin yhteisöihin, joissa tätä työtä tehdään. Poliittinen osallistuminen laajenee eksegeettiseksi tulkinnaksi, jonka vihjeitä haetaan paitsi Q:n kryptisistä viesteistä, myös poliitikkojen silmäniskuista tai sähköpostivuotojen ruokaresepteistä.

Kannattajat seuraavat Q:ksi kutsutun anonyymin “vuotajan” ripottelemia vihjeitä eli “leivänmuruja” sosiaalisen median alustalta toiselle kooten kollektiivista käsitystä uuden maailmanjärjestyksen muodostumisen vaiheesta ja omasta roolistaan siinä.

Ennusmerkki voi piillä missä hyvänsä ja kulttifaniutta muistuttavassa yhteisössä on mahdollisuus koota sosiaalista pääomaa sisäpiiriä vahvistavaa sisältöä tuottamalla ja tietämällä enemmän kuin muut (vrt. Nikunen 2005; Hirsjärvi 2009; Valaskivi 2009). Kuluttaja-tuottajien (“produser”, Bruns 2008) muodostama “digitaalinen jalkaväki” (Vaccari and Valeriani 2016) lähtee yhä useammin myös kaduille, Trumpin vaalitilaisuuksiin ja koronarajoituksia vastustaviin mielenosoituksiin.

Korona-aikana korostuva tiedon huomattava epävarmuus ja tulkinnanvaraisuus on laskenut kynnystä virallisten lähteiden tuottaman tiedon uudelleentulkinnalle myös sellaisten ihmisten parissa, joita maailmanhallintamyyttien askartelu ei tyypillisesti puhuttele. Insinöörien ja aktivistien jakamien vaihtoehtoisten pandemiamallinnusten ja projektiokäppyröiden räjähdysmäinen kierto legitimoi osaltaan myös villimpiä teorioita Kiinan pyrkimyksistä levittää tahallaan virusta 5G-mastojen kautta tai lääketeollisuuden tavoitteesta istuttaa ihmisiin mikrosiruja rokotteella. Tällaisia teorioita pyritään myös valjastamaan radikaalioikeiston poliittisen agendan ajamiseksi.

Perinteisen median rooli uudenlaisessa toimintaympäristössä

Sosiaalisen median toimintalogiikka ja liiketoimintamallit perustuvat huomioon, jota mitataan reaktioilla. Reaktioksi riittää jo linkin avaaminen, mutta niitä ovat myös tunne-emojien käyttö, jakaminen ja kommentointi. Algoritmit eli alustojen toimintalogiikan määrittelevät kaavat ja säännöt nostavat esiin sitä, mikä on jo saanut reaktioita.

Tunteita herättävä sisältö kerää enemmän reaktioita kuin neutraali ja erityisen paljon kiertää pelon, vihan ja pöyristyksen tunteita keräävä sisältö. Oikeistopopulistit ja radikaalioikeisto käyttävät tätä hybridin mediaympäristön ominaisuutta erityisen taitavasti hyväkseen. Suomalainen tutkimus osoittaa, että närkästystä herättävä oikeistopopulistinen sisältö kiertää erityisen hyvin, koska sitä kierrättävät sekä sen vastustajat että kannattajat.

Sosiaalinen media ei kuitenkaan riitä tekemään salaliittoteorioista ja radikaalioikeiston näkemyksistä merkittäviä ilmiötä. Hybridissäkin mediaympäristössä tämä rooli on edelleen vanhoilla valtavirtamedioilla. Raportoidessaan ‘neutraalisti’ poliitikon pöyristyttävät, mutta paikkansapitämättömät väitteet journalistinen media levittää käsitykset uskovien kulttipiirien ulkopuolelle ja lisää niiden vaikutusvaltaisuutta. Lisäksi perinteisillä mediatoimijoilla on oma lehmä ojassa. Personoinnille, tunteellistamiselle ja eliittikritiikille perustuva mediapopulistinen toimintalogiikka nojaa samaan, tunteilla käyvään voitontavoittelun periaatteeseen kuin sosiaalisen median alustojen liiketoimintamallit.

Raportoidessaan ‘neutraalisti’ poliitikon pöyristyttävät, mutta paikkansapitämättömät väitteet journalistinen media levittää käsitykset uskovien kulttipiirien ulkopuolelle ja lisää niiden vaikutusvaltaisuutta.

Mediatoimijoiden kesken on suuria eroja siinä, millä tavoin ja missä määrin esimerkiksi tunteita käytetään huomion ja sen tuoman taloudellisen hyödyn tavoittelussa. Suomalaiset mediatalot ovat silti käyttäjätiedon keräämisen ja personoidun sisällön jakamisessa osa samaa hybridiä mediaympäristöä kuin sosiaalisen median alustat. Tämän kytköksen selvempi avaaminen lisäisi valtavirtaisen median uskottavuutta.

Moniäänisen mediakentän vaaliminen on ensiarvoisen tärkeää. Perinteiset mediatoimijat voivat haastaa radikaalioikeiston tarinaa valtavirtamediasta ”ja kansanvastaisen eliitin käsikassarana” luomalla tilaa keskenään ristiriitaisille, perustelluille näkemyksille. Vaikka radikaalioikeiston digisotilaiden uskomuksiin vaikuttaminen ei liene perinteisille mediatoimijoille mahdollista, todellinen kamppailu käydään siitä, millaisiin tiedontuotannon auktoriteetteihin laajat yleisöjoukot luottavat.

Artikkeli on osa Sosiaalinen media ja politiikka -juttusarjaa.

Tutkijatohtori Niko Pyrhönen työskentelee Helsingin yliopistossa Suomen Akatemian ENNCODE-konsortion osahankkeessa, joka tarkastelee ääri-ilmiöiden kiertoa pimeän verkon ja haettavan internetin välillä.

Apulaisprofessori Katja Valaskivi johtaa mainittua osahanketta ENNCODE-konsortiossa sekä Helsingin Sanomain Säätiön rahoittamaa Salaliittoteorioiden politiikka (SAPO) -hanketta Helsingin yliopiston Teologisessa tiedekunnassa.

Julkaisu Radikaalioikeisto käyttää hyväkseen hybridiä mediatilaa salaliittoteoreettisen ajattelun levittämisessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sosiaalisen median poliittisista vaikutuksista on viime vuosina keskusteltu paljon. Eräs keskeinen näkökulma tähän kysymykseen on liittynyt siihen, millainen rooli sosiaalisella medialla on ollut niin sanotun totuudenjälkeisen politiikan nousussa.

Totuus ja teknologia ovat omiaan herättämään vahvoja kantoja. Ajatusta totuudenjälkeisyydestä kritisoidaan usein sanomalla, ettei totuudella ole politiikassa koskaan mitään roolia ollutkaan. Viestintäteknologian kriitikko taas leimataan helposti menneeseen haikailevaksi luddiitiksi.

Teknologiat eivät ole itsenäisiä toimijoita, vaan saavat merkityksensä osana laajempaa poliittista ja taloudellista ympäristöään.

Sosiaalisella medialla on kuitenkin suuri merkitys todellisuutemme muokkaajana. Byung-Chul Han on todennut uuden median muokkaavan tiedostamattamme ”tapojamme toimia, havaita, tuntea, ajatella ja elää yhdessä”. Näin ollen sen vaikutus myös totuuden rooliin julkisessa tilassa on huomattava. Alusta alkaen on kuitenkin hyvä huomata, että teknologiat eivät ole itsenäisiä toimijoita, vaan saavat merkityksensä osana laajempaa poliittista ja taloudellista ympäristöään.

Totuus ja politiikka

Puhtaan matemaattiset, filosofiset tai moraaliset totuudet (esimerkiksi ”kaikki ihmiset syntyvät tasavertaisina”) eivät ole totuudenjälkeisyyden ytimessä ideologisista ’totuuksista’ puhumattakaan. Sen sijaan empiiriset faktatotuudet muodostavat demokraattisen keskustelun eräänlaisen ’perusinfrastruktuurin’. Ymmärrän faktuaaliset totuudet Hannah Arendtia seuraten sellaiseksi ”brutaalin alkeelliseksi materiaaliksi”, jonka pohjalta mielipiteenmuodostus tulee mahdolliseksi – Saksa hyökkäsi Belgiaan vuonna 1914, eikä toisinpäin.

Demokratia on mielipiteisiin perustuva poliittinen järjestelmä. Mielipiteet taas ovat tulkintoja faktoista. Ilman faktoja niistä tulee ennakkoluuloja. Niinpä ”mielipiteenvapaus on farssi ellei faktuaalista informaatiota voida taata ja erimielisyys koskee faktoja sinänsä”. Faktojen tehtävänä on taata, että mielipiteet ovat näkökulmia johonkin jaettuun.

Demokratia on mielipiteisiin perustuva poliittinen järjestelmä. Mielipiteet taas ovat tulkintoja faktoista. Ilman faktoja niistä tulee ennakkoluuloja.

Totuudenjälkeisyydestä on esitetty iso joukko erilaisia tulkintoja. Omassa tutkimuksessani olen nojautunut kaksijakoiseen määritelmään: totuudenjälkeisyydessä on kyse yhtäältä tietystä politikoinnin tyylistä ja toisaalta poliittisen keskustelun faktaperustan rakenteellisesta haurastumisesta.

Retorisesti totuudenjälkeisyys liittyy tyyliin, jota kutsun huolettomaksi tai piittaamattomaksi puheeksi (careless speech). Tarkoitan tällä puhetta, joka on piittaamatonta paitsi faktoista sinänsä, myös laajemmin siitä jaetusta todellisuudesta, jonka ympärille demokraattinen politiikka rakentuu. Toisin kuin klassinen valhe, se ei peittele yksittäisiä tosiseikkoja, vaan pyrkii aktiivisesti tuhoamaan ajatuksen siitä, että totuudenmukaisuus voisi olla yksi niistä kriteereistä, joiden valossa mielipiteitä ja päätöksiä arvioidaan.

Totuudenjälkeisyyttä pitää lähestyä myös laajemmin demokraattisen keskustelun ja poliittisen päätöksenteon perusinfrastruktuurin murenemisen sekä viime vuosikymmenien poliittisten ja yhteiskunnallisten murrosten näkökulmasta.

#JulkisuudenRakennemuutos

Hyvän vertailukohdan viime vuosien politiikan ja median kehityskuluille tarjoaa Jürgen Habermasin vuonna 1962 julkaistu Julkisuuden rakennemuutos – ongelmistaan huolimatta. Habermasin historia kuvaa julkisen alueen uudelleensyntyä keskiajan jälkeen 1600-luvusta eteenpäin ”porvarillisena julkisuutena”.

Poliittisen julkisuuden ytimessä on yksityishenkilöiden julkiseen toimintaan kohdistama kriittinen arviointi. Faktaperustaisen julkisen keskustelun ja objektiivisen median ideaali syntyi, kuten myös historiantutkija Sophia Rosenfeld toteaa, vasta tällaisen porvarillisen julkisuuden myötä, ja sitä tuki samaan aikaan noussut valistusaate.

Habermasille kriittisen keskustelun alustoina toimivat sanomalehtien palstat sekä kahviloiden, salonkien ja pöytäseurojen muodostat fyysiset tilat. Alun perin yksityisomistus suojeli niitä julkisen vallan otteelta. 1800-luvun lopulta alkaen kaupallistumisen ja taloudellisen keskittymisen myötä kuitenkin yksityinen omistus alkoi uhata kriittistä tehtävää.

Kun talouden lait tunkeutuivat julkisuuden piiriin, ”pohtiva keskustelu alkoikin vaihtua kulutukseen”. Sosiaalisen median ja totuudenjälkeisyyden juuret voidaankin jäljittää Habermasin (1962) kuvaamaan ”hömpän” nousuun, jossa

”uskollisuus todellisuudelle korvautuu vähin erin yhä helpommalla kulutettavuudella ja joka houkuttelee pikemmin rentoutumisärsykkeiden persoonattomaan kulutukseen kuin johtaa julkiseen järjenkäyttöön”.

Habermasin historian eräänlaisena jatko-osana voidaan lukea mediatutkija Neil Postmanin Huvitamme itsemme hengiltä (1985, suom. 1987). Postmanin huomio kiinnittyy erityisesti televisioon. Nopeutunut uutissykli, kaapelikanavien nousu Yhdysvalloissa ja ylipäätään ajatus uutistoimituksista liikevoiton lähteenä kiihdyttivät viihteen ja informaation yhteensulautumista, ja samalla faktan, mielipiteen ja fiktion välisen eron hälvenemistä.

Orwellilaisen totuuden tukahduttamisen sijaan olisi syytä olla huolissaan huxleylaisesta ”totuuden hukkumisesta turhuuden mereen”.

Postmanille tämä tarkoitti, että orwellilaisen totuuden tukahduttamisen sijaan olisi syytä olla huolissaan huxleylaisesta ”totuuden hukkumisesta turhuuden mereen”. TV välineenä tapaa muuntaa kaiken viihteeksi.

Sekä Habermasin että Postmanin kritiikkiä yhdistää yleisön taantuminen passiiviseksi vastaanottajaksi. Tässä mielessä varhainen intoilu internetistä ja sen aktivoivasta vaikutuksesta on ymmärrettävää. Eikö ole parempi, että ihmiset etsivät itse tietoa kuin että he vain seuraisivat median asettamaa agendaa?

Informaatiotarjonta ja sen ongelmat sosiaalisen median näkökulmasta

Olemme tottuneet ajattelemaan yhteiskunnallisia ongelmia niukkuuden näkökulmasta. Esimerkiksi luonnonresurssien osalta niukkuusnäkökulma onkin ehkä keskeisempi kuin koskaan. Samalla on huomattava, että informaation — ja monen muun kysymyksen — kohdalla ongelmat olisi nähtävä ennemminkin ylettömyyden (excess) näkökulmasta.

Sosiaalisen media toimii osana teknologista ympäristöä, jota määrittää informaation paljous ja tästä juontuva hajaannus. Koronakriisin aikainen julkinen keskustelu on tästä hyvä osoitus: keskenään ristiriitaista informaatiota on tarjolla lähes rajattomasti ja vakiintunutta tietoa vähän. Näin ollen sosiaalisen median keskustelua on leimannut informaatiomurusten taistelu, mikä on uhannut haudata selkeämmin poliittisen arvodebatin alleen.

Sosiaalisen median kohdalla ongelmat tulisi nähdä niukkuuden sijaan ylettömyyden näkökulmasta.

Suodattaminen on tapa navigoida informaation ylenpalttisuudessa. Algoritmejä tutkinut Cathy O’Neil on todennut, että TV:n ja lehtien toimitukselliset päätökset ovat selviä, koska ne ovat kaikille samat. Ne muodostavat perustan keskustelulle. Sosiaalisen median uutisvirta tekee vastaavia ’toimituksellisia päätöksiä’ piilossa ja yksilöidymmin algoritmien perusteella. Tämä monimutkaistaa ajatusta siitä, että sosiaalisen median uutistarjonta mahdollistaisi ulkoapäin asetetusta agendasta vapautumisen.

Sosiaalisen median uutisvirralle altistuminen jäsentää todellisuuttamme. Jos algoritmit siis määrittävät, mitä kukin käyttäjä näkee, on mahdollista, että todellisuus jäsentyy samankin poliittisen yhteisön jäsenille hyvin eri tavalla. Poliittiset toimijat voivat edistää tätä piirrettä esimerkiksi yksilötasolla kohdennetun mainosviestinnän eli mikrotargetoinnin avulla.

Esimerkiksi presidentti Donald Trumpin virkasyytekäsittelyn aikana tapahtumat väitetysti vaikuttivat erilaisilta riippuen siitä, seurasiko niitä suorana, esimerkiksi CNN:n välityksellä, vai sellaisen Facebook-tilin kautta, jonka ”tykkäykset” kohdistuivat yksinomaan republikaani- ja Trump-myönteisiin sivuihin.

Sosiaalinen media on nähtävä osana laajempaa ”hybridiä mediajärjestelmää”, jossa perinteiset ja uudet mediat muodostavat monimutkaisen kokonaisuuden. Esimerkiksi Harvardin yliopiston tutkimuksen mukaan Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaaleja edeltävänä aikana poliittisen spektrin oikealle laidalle syntyi mediaekosysteemi, joka oli lähes täysin eristäytynyt niin sanotusta valtavirtamediasta ja linkittyi vahvasti salaliittosivustoihin.

Oikeustieteen professori Cass Sunsteinin huoli demokratian kannalta keskeisten sattumanvaraisten kohtaamisten, jaettujen kokemusten ja jossain määrin yhtenevien todellisuuskäsitysten näivettymisestä vaikuttaakin perustellulta. Kuplautumisen todellisesta mittakaavasta ei ole vakiintunutta tutkimuksellista näkemystä, mutta polarisaatio ja keskenään ristiriitaiset käsitykset faktoista ja todellisuudesta ovat joka tapauksessa tunnustettu tosiasia.

Ongelma kytkeytyy isoilta osin nimenomaan siihen, että sosiaalisen median yhtiöt ovat liikeyrityksen logiikalla toimivia alustoja. Niiden tuote on huomio, jota mitataan ’sitoutumisilla’  eli engagementillä, mikä pitää sisällään esimerkiksi klikkaukset, katsomiskerrat, katsomiseen käytetyn ajan ja niin edelleen.

Ongelma kytkeytyy isoilta osin nimenomaan siihen, että sosiaalisen median yhtiöt ovat liikeyrityksen logiikalla toimivia alustoja. Niiden tuote on huomio.

Viime vuosina on käynyt selväksi, että esimerkiksi valeuutiset, ovat erinomaisia engagementin lähteitä, samoin kuin viraalit kertomukset yksilöiden kokemuksista. Kaikki tunteita, erityisesti vihaa, herättävä onkin kuumaa valuuttaa engagement-markkinoilla. ”Piittaamaton puhe” palvelee näitä tarpeita hienosti. Julkisen toiminnan pohtiva arviointi puolestaan jää heikkoon asemaan.

Kuluttajan näkökulmasta sosiaalisen median uutisvirran pakonomaista päivittämistä on verrattu toistuvaan jääkaapin oven avaamiseen tutkiakseen löytyisikö sieltä sittenkin jotain hyvää. Ihminen, joka ’kuluttaa’ uutisvirtaa rentoutuakseen, saadakseen viihdettä, ei kuitenkaan välttämättä ole ideaalissa mielentilassa arvioimaan informaation totuudenmukaisuutta. Siksi esimerkiksi meemikuvien muodossa liikkuva misinformaatio saatetaan niellä helposti kyseenalaistamatta sen uskottavuutta.

sosiaalinen median uutisvirta vaikuttaa vastaavan Adornon ja Horkheimerin kuvausta, jossa ”täsmäinformaatiosta ja uutuuttaan kiiltävistä huvituksista koostuva virta tekee ihmisistä nokkelia typeryksiä”.

Sunstein, joka muutoin kertoo ajattelevansa taloudesta uusklassisen Chicagon koulukunnan jalanjäljissä, toteaa informaation näkemisen tavallisena kuluttajatuotteena johtavan ”vakaviin ongelmiin”. Jaettujen kokemuksien pohja katoaa Postmanin ”turhuuden mereen”. Sosiaalinen media antaa mahdollisuuden valita – tai valitsee puolestamme – uutislähteemme niin, että faktoihin luontaisesti kuuluva epämiellyttävyys vähenee.

Kun samalla aktiivinen Googlen käyttö ruokkii luonnollista taipumustamme liioitella omaa tietämystämme, ei ole ihme että sosiaalinen median uutisvirta vaikuttaa vastaavan Adornon ja Horkheimerin kuvausta, jossa ”täsmäinformaatiosta ja uutuuttaan kiiltävistä huvituksista koostuva virta tekee ihmisistä nokkelia typeryksiä”.

Totuudenpuhuminen vs. militantti nurkkakuntaisuus ja disinformaatio

Sosiaalista mediaa voidaan toki käyttää myös totuuden puhumiseen. Huomionarvoisia ovat erityisesti kampanjat, joita voitaisiin politiikantutkimuksen apulaisprofessori Lida Maxwellia seuraten kuvata ”kapinallisen totuuden” (insurgent truth) kertojiksi. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi #MeToo ja #BlackLivesMatter, jotka ovat onnistuneet tuomaan yhteiskunnan rakenteisiin liittyviä ongelmia osaksi julkista keskustelua.

Sosiaalisen median voidaankin ajatella avaavan mahdollisuuksia erilaisille ”vastajulkisuuksille”.

Samalla kuitenkin myös politiikan tutkija Saara Särmän termein “Internetin alalaita”, asiaton ja erityisesti nais- ja vähemmistövihan määrittämä viestintä, vahvistuu.

Uhkana onkin, että ihmiset jakautuvat yhä selvemmin omiin keskenään vihamielisiin nurkkakuntiinsa, samaistaen totuuden omaan ryhmäänsä. Samalla valehtelu aletaan hyväksyä omalta viiteryhmältä, koska tosiasioiden vääristely voi hyvin palvella jotain korkeampaa päämäärää.

Sosiaalinen media mahdollistaa strategian, jossa omalta kannalta epämiellyttäviä faktoja ei pyritä piilottamaan, kuten perinteisesti on tehty. Sen sijaan esimerkiksi Breitbart Newsin perustajan Steve Bannonin strategiaa on kuvattu ”kilpailevien kertomusten lumivyöryllä hämmentämiseksi”, jonka tavoitteena on johdattaa osa yleisöstä hylkäämään ajatuksen siitä, että totuus olisi ylipäätään tiedettävissä. Konservatiivivaikuttaja Roger Stonen sanoin ”faktat ovat katsojan silmässä”.

Politiikan teoreetikot Cicerosta ja John Rawlsiin ovat varoittaneet väkivallan uhan kasvusta, mikäli poliittinen kiistely koskee ensisijaisesti totuutta.

Kokemusten eriytyminen vähentää keskinäistä kunnioitusta keskustelijoiden välillä.  Ei ihme, että yksi merkittävämpiä sosiaalisen median ilmiöitä on Byung-Chul Hanin sanoin paskamyrsky. Ongelmat eivät myöskään välttämättä jää vain puheen tasolle. Politiikan teoreetikot Cicerosta ja John Rawlsiin ovat varoittaneet väkivallan uhan kasvusta, mikäli poliittinen kiistely koskee ensisijaisesti totuutta.

Sosiaalinen median alustat ovat myös alttiita monenlaiselle disinformaatiolle ja erilaisille informaatiohäirinnän muodoille. Esimerkkeinä jälkimmäisestä voidaan mainita ”trollaaminen” ja ”piittamattoman puheen” kaltaisen viestinnän strateginen käyttö niin sisäpolitiikassa kuin ulkosuhteissakin. Erityisesti Twitterissä ihmisinä esiintyvien bottien eli tietokoneohjelmien rooli keskusteluissa tuo aivan oman kierteensä näihin ongelmiin ja haastaa monia vakiintuneita oletuksia poliittisesta keskustelusta.

Sosiaalisen median sääntely: yksityisyyden suojasta julkisuuden suojaan?

Sosiaalisen median suoria vaikutuksia politiikkaan on hankala osoittaa aukottomasti. Kuitenkin kuten oikeustieteen professori Thomas Wischmeyer on todennut, rakennemuutoksen käsite ohjaa huomiota erilaisiin hajaantuneihin tapoihin, joilla sosiaalinen media muuttaa julkisen keskustelun tyyliä ja rakennetta.

Tällaista muutosta ei voi ymmärtää pelkän teknologian perusteella, vaan teknologiat saavat merkityksensä aina poliittisessa, yhteiskunnallisessa, taloudellisessa ja kulttuurillisessa yhteydessään. Myös maakohtaiset erot ovat huomattavia.

Mikäli demokraattisen debatin kytkeytyminen tosiasioihin halutaan jatkossa turvata, digitaalisten alustojen rooliin julkisina tiloina olisikin syytä kiinnittää jatkossa tarkempaa huomiota.

Olen tässä artikkelissa kuvannut riskejä, joita liittyy siihen, että keskeisen demokraattisen infrastruktuurin rakennetta ei ohjaa julkinen intressi, vaan yksityinen voitontavoittelu. Demokraattisen keskustelun alustoina de facto toimivien yritysten poliittinen ja oikeudellinen sääntely on toistaiseksi keskittynyt ensisijaisesti yksityisyyden suojaan. Hieman kärjistäen painopiste on ollut kuluttajan, ei kansalaisen roolissa.

Mikäli demokraattisen debatin kytkeytyminen tosiasioihin halutaan jatkossa turvata, digitaalisten alustojen rooliin julkisina tiloina olisikin syytä kiinnittää jatkossa tarkempaa huomiota. Yksityisyyden suojan lisäksi on huolehdittava ja suojattava julkisuutta.

Artikkeli on osa Sosiaalinen media ja politiikka -juttusarjaa.

Ari-Elmeri Hyvönen on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa. Hänen tutkimusintressejään ovat muun muassa politiikan ja kansainvälisten suhteiden teoria, totuuden rooli demokratiassa ja turvallisuuspolitiikka. Hyvönen on myös Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Julkaisu Onko sosiaalinen media alusta totuudenjälkeisyydelle? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Joidenkin mielestä skandaalit ovat pahinta sosiaalipornoa, toisille ne kertovat demokratian avoimuudesta ja median toimivuudesta. Poliittisessa skandaalissa on kyse poliitikon maineen ryvettymisestä, kun hänen tekemänsä normirikkomus paljastuu ja asiaa myllytetään julkisuudessa. Skandaali voi johtaa jopa vankeuteen, sakkoihin tai aseman menetykseen.

John B. Thompsonin mukaan poliittiset skandaalit liittyvät yleensä rahaan, valtaan tai seksiin. Suomessa tunnetuin rahaan liittyvä poliittinen skandaali lienee vaalirahakohu. Kotimaisesta valtaskandaalista esimerkkinä käy puolestaan Anneli Jäätteenmäen pääministerin pallilta pudottanut ”Irak-gate”  ja seksiskandaalista Ilkka Kanervan eroon ulkoministerin pestistä johtanut tekstarikohu.

Poliittiset skandaalit liittyvät yleensä rahaan, valtaan tai seksiin.

Media on ollut aina poliittisissa skandaaleissa keskeinen ajuri, mutta sosiaalinen media on laajentanut ja tehnyt median käsitettä epäselvemmäksi. Sosiaalisen median loukkaavat lausunnot, paljastukset ja kommentointiketjut nousivat 2010-luvulla poliittisten skandaalien ytimeen.

Skandaalit uudessa mediaympäristössä

Sosiaalinen media on muuttanut mediamaisemaa huomattavasti. Sosiaalista mediaa kuvaa hyvin kolme piirrettä: Viestintä on hajautunutta, käyttäjistä tulee aktiivisia sisällön tuottajia ja kolmanneksi viestintä on vuorovaikutteista ja verkottunutta.

Juuri yleisön aktiivinen viestintä ja vuorovaikutus ovat koko poliittisen viestinnän ja varsinkin skandaalien uusi tekijä. Tunnettu käsite yleisön muutoksen kuvaamiseen on sosiologi Manuel Castellsin  esittämä henkilökohtainen joukkoviestintä. Joukkoviestinnän välineet ovat tänä päivänä kaikkien saatavilla ja siten kuka tahansa voi periaatteessa olla niin viestin lähettäjä kuin vastaanottaja.

Sosiaalisen median luonnetta on kuvattu oman medialogiikan avulla, jonka piirteistä kaksi on erityisen tärkeää skandaalien ymmärtämisen kannalta.

Ensimmäinen on suosio. Päivitysten, videoiden ja muun sisällön jakaminen ja tykkääminen näkyvät selkeinä lukuina. Sisältöjen suosio lisää myös alustan arvoa, erityisesti mainostajien ja sijoittajien silmissä.

Toinen periaate puolestaan on yhdistävyys. Sosiaalisen median palveluiden perimmäinen tarkoitus on luoda yhteyksiä. Käyttäjät eivät aina luo yhteyksiä itse, joten alustat luovat niitä puolestamme tai ainakin ehdottavat yhteyksien luomista. Näistä yhteyksistä juontuu pitkälti nimitys sosiaalinen media.

Nämä kaksi sosiaalisen median logiikan periaatetta ovat poliittisten skandaalien kannalta keskeisiä. Suosion tai huomion periaatetta voidaan käyttää jonkun asian puolesta tai jotain vastaan, esimerkiksi aiheuttamalla tahallisen kohun tai paljastamalla jotain. Sosiaalisen median alustat on siis rakennettu edistämään suosion ja huomion tavoittelua.

Yhdistävyys skandaaleissa puolestaan tarkoittaa sisältöjen nopeaa leviämistä. Jos käyttäjät eivät muuten ymmärrä jakaa sisältöjä tai luoda yhteyksiä toisiin käyttäjiin, some-alustat ehdottavat tätä käyttäjille. Sosiaalinen media ei olekaan perinteisen uutismedian tapaan portinvartija, vaan pikemminkin mahdollistaja.

Sosiaalinen media ei olekaan perinteisen uutismedian tapaan portinvartija, vaan pikemminkin mahdollistaja.

Sosiaalinen media näyttäisi vahvistavan ryhmien polarisaatiota. Tämä johtuu osaltaan some-palveluiden algoritmeistä, jotka profiloivat käyttäjille sisältöjä. Toisaalta polarisaatiossa on kyse ryhmäidentiteetistä ja sosiaalisessa mediassa ihmiset usein hakeutuvat samalla tavalla ajattelevien seuraan.

Sosiaalinen media näyttäisi myös vahvistavan negatiivisten tunteiden ilmaisua. Kun tutkittiin eduskuntavaaliehdokkaiden paljon tunnereaktioita saaneita viestejä Facebook-sivuilta, viestien joukossa vihaisuus oli hallitseva tunne. Vihaisuus oli siis hyvä keino saada viestit leviämään.

Mielipiteiden polarisoituminen sekä negatiiviset tunteet sosiaalisessa mediassa näkyvät erityisen selvästi poliittisissa skandaaleissa. Esimerkiksi monet maahanmuuttoon liittyvät some-skandaalit jakavat ihmiset vahvasti kahteen leiriin, joissa negatiiviset tunteet pääsevät usein valloilleen.

Sosiaalisen median rooli skandaaleissa

Sosiaalinen media saa erilaisia rooleja skandaaleissa. Sosiaalinen media voi olla skandaalin alkusyy tai lähde eli normirikkomus on tehty somessa. Skandaalin aiheuttaa kohahduttava päivitys, video tai kuva, kuten Helsingin kaupunginvaltuutetun Abdirahim ”Husu” Husseinin tviitti taksinkuljettajana kohtaamastaan rasismista. Myöhemmin kävi ilmi, että tviitti oli keksitty. Tuore esimerkki on kansanedustaja Ano Turtiaisen tviitti, joka johti hänen erottamiseensa Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä.

Tavallisin rooli sosiaalisella medialla on skandaalijulkisuuteen osallistuminen eli skandaalista keskustelu ja skandaalin kohteen tukeminen tai vastustaminen. Lähes kaikista pienistäkin virheistä käydään runsasta some-keskustelua, ainakin poliittisten vastustajien piirissä.

Sosiaalisen median roolia hahmottaessa rajanveto poliittisten ja muiden skandaalien välille on toisinaan hankalaa, koska skandaaleista voi myös tulla poliittisia, vaikka eivät sitä alun perin ole olleet.

Sosiaalisen median roolia hahmottaessa rajanveto poliittisten ja muiden skandaalien välille on toisinaan hankalaa, koska skandaaleista voi myös tulla poliittisia, vaikka eivät sitä alun perin ole olleet. Tai poliittinen kohu nousee siitä, kun tunnettu henkilö osallistuu poliittiseen keskusteluun. Jääkiekkoilija Teemu Selänteen osallistuminen Suomen pakolaispolitiikkaa ja raiskaustuomioita koskevaan keskusteluun on tästä esimerkki.

Kokonaisuutena suomalaisista skandaaleista vuosina 2015–2017 eniten somessa aiheuttivat keskustelua sananvapauteen, politiikkaan ja journalismiin liittyvät skandaalit, erityisesti yle- ja Sipilä-gate eli keskustelu pääministeri Juha Sipilän yrityksestä vaikuttaa Yleisradion uutisointiin (Laaksonen & Pöyry 2018). Eniten keskustelua herättäneiden skandaalien alkusyy oli yleensä sosiaalisen median ulkopuolella. Kiinnostava huomio on, että keskustelua käytiin huomattava määrä itse some-kohuista ja -skandaaleista yleisellä tasolla eli niistä käytiin niin sanottua metakeskustelua.

Oikeistopopulistit skandaalin silmässä

Suuri osa 2010-luvun poliittisista skandaaleista Pohjoismaissa on liittynyt oikeistopopulistiin puolueisiin. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että nämä puolueet ovat metsästäneet mediahuomiota laajentaakseen kannatustaan.

Kielitieteilijä Ruth Wodak on nimittänyt ”oikeistopopulistiseksi ikiliikkujaksi” ilmiötä, jossa oikeistopopulistit ruokkivat median kiinnostusta jatkuvilla provokaatioilla ja kohua herättävillä ulostuloilla.

Oikeistopopulististen skandaalien analysoimiseksi on hyvä hahmottaa some-viestintää. Empiirinen analyysi useassa maassa osoitti, että populistipuolueiden some-viestintä niin Twitterissä kuin Facebookissa perustui kansan itsemääräämisoikeuden korostamiseen, kansan puolustamiseen, eliitin vastustamiseen, muiden eristämiseen ja sydänmaahan vetoamiseen.

Oikeistopopulistit ruokkivat median kiinnostusta jatkuvilla provokaatioilla ja kohua herättävillä ulostuloilla.

Hyvä esimerkki oikeistopopulistisesta skandaalista ja sosiaalisesta mediasta on vuonna 2015 kansanedustaja Olli Immosen tekemä Facebook-päivitys, jossa hän unelmoi puhtaasta Suomesta ja taistelusta sen puolesta. Viesti aiheutti suuren kohun, sosiaaliseen mediaan kertyi muutamassa viikossa noin 70 000 Olli Immoseen liittyvää viestiä.

Twitterissä käytiin vilkkain keskustelu skandaalista (noin 30 000 tviittiä). Skandaalin elinkaaren mukaan viestit jakautuivat niin, että aluksi Twitter oli kiivain keskustelupaikka, mutta jo muutamassa päivässä keskusteluryhmien viestimäärät saavuttivat Twitterin. Facebookin vähäisempi viestimäärä on todennäköisesti harha, sillä Facebookista viestejä on vaikea saada tutkimustarkoituksiin.

Kuten odotettua, keskustelu polarisoitui vahvasti. Lisäksi ääneen pääsivät monet tuntemattomat keskustelijat, kun heidän tviittejään saatettiin uudelleentviitata ahkerasti.

Tässä skandaalissa toteutui hyvin sosiaalisen median logiikka. Kärjistävä päivitys sai paljon huomiota ja muiden käyttäjien vahva reagointi takasi huomion. Lisäksi sosiaalinen media yhdisti samalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Myös oikeistopopulistien some-viestinnän piirteet, erityisesti itsemääräämisoikeuden, kansan ja sydänmaan puolustaminen, toteutuivat tyylipuhtaasti.

Sosiaalisen ja perinteisen median spiraali

Vaikka sosiaalisen median rooli on ollut keskeinen poliittisissa skandaaleissa, on tärkeä edelleen muistaa perinteisen uutismedian rooli. Sosiaalisen ja perinteisen median välillä on spiraalimainen vuorovaikutus.

Skandaalit voivat nousta sosiaalisesta mediasta, minkä jälkeen uutismedia nostaa skandaalin mediajulkisuuteen. Tämä taas lisää uutisten jakamista ja keskustelua sosiaalisessa mediassa, mikä yleensä tuottaa uusia uutisia. Tästä syntyy näkökulmasta riippuen nouseva tai syvenevä spiraali.

Näin tapahtui myös Olli Immosen skandaalissa ja monissa muissa. Ihmiset seuraavat uutismediaa paljon ja myös sellaista, johon eivät ilmoita luottavansa. Uutismedian seuraaminen tarjoaa polttoainetta skandaalin jatkumiseen eli uutisten kommentointiin ja jakamiseen.

Sosiaalisen ja perinteisen median välillä on spiraalimainen vuorovaikutus.

Kun asiaa tarkastellaan toimijoiden näkökulmasta, on selkeästi havaittavissa, että perinteisessä skandaalissa toimijoina ovat media ja poliitikot. Sosiaalinen media on määritelmänsä mukaisesti tuonut uuden toimijan, yleisön. Yleisöstä voi nousta yksittäisiä vaikuttajia, mutta usein sosiaalisen median käyttäjiä käsitellään massana. Varsinkin uutismediassa yleisö kehystetään toimijaksi: ”somekansa raivostui”, ”someväki tuomitsi”.

Teoreettisesti perinteisen ja sosiaalisen median suhdetta kuvaa hyvin poliittisen viestinnän tutkijan Andrew Chadwickin lanseeraama käsite hybridi mediajärjestelmä. Tässä mediajärjestelmässä perinteisen ja sosiaalisen median logiikat kohtaavat. Ne täydentävät toisiaan, mutta myös kilpailevat.

Mediamuotojen muodot ja logiikat voivat olla epätasapainoisessa suhteessa, mikä riippuu hyvin paljon skandaalin luonteesta. Joskus skandaali voi olla somevetoinen, kuten Olli Immosen tapauksessa, mutta toisinaan taas uutismedia voi olla skandaalia eteenpäin vievä voima. Tällaisia tapauksia ovat varsinkin ne, joissa uutismedia tekee paljastuksia.

Hybridissä mediajärjestelmässä perinteisen ja sosiaalisen median logiikat kohtaavat. Ne täydentävät toisiaan, mutta myös kilpailevat.

Voi myös väittää, että poliittiset skandaalit ovat kärsineet inflaation uudessa mediaympäristössä, jossa eletään jatkuvan kohun keskellä. Hybridissä mediajärjestelmässä korostuvat ääripäiden äänet. Uutismedian ja somen vuorovaikutus perustuu huomiosta kilpailemiseen, ja usein eniten julkista huomiota saavat tunteita herättävät provokaatiot ja vastakkainasettelut.

Poliittisten skandaalien lähtökohta on yhteisesti jaetuissa normeissa. Nykyinen mediaympäristö rakentaa hyvin epäyhtenäisen arvopohjan. Miten käy poliittisille skandaaleille jatkuvan somepöhinän keskellä?  Mikä tulevaisuudessa enää nousee koko valtakuntaa ravisuttavaksi poliittiseksi skandaaliksi, kun kaikesta närkästytään julkisesti?

Artikkeli on osa Sosiaalinen media ja politiikka -juttusarjaa.

Janne Matikainen työskentelee viestinnän yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Juha Herkman työskentelee viestinnän professorina Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Poliittiset skandaalit ja sosiaalinen media   ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.