Kirkon ja valtion yhteistyön juuria Kreikassa voitaisiin etsiä ja löytää Bysantista. Nykyinen tilanne ei kuitenkaan ole suora jatkumo kaukaa muinaisuudesta vaan Kreikan vuonna 1828 päättyneen itsenäisyystaistelun yksi seuraus. Maa itsenäistyi islaminuskoisesta Osmanien valtakunnasta ja rakensi kansallisen identiteettinsä islamin- ja osmanimenneisyyden vastaisuudelle, tai turkkilaisuuden, kuten kansallismielinen historiankirjoitus asian ilmaisee.

Kirkko yhteiskunnan puhtauden vartijana

Toisen maailmansodan jälkeinen kylmä sota jakoi Balkanin poliittiseen länteen (Kreikka) ja itään (muut Balkanin valtiot). Jako teki kirkosta uudella tavalla poliittis-ideologisen toimijan. Kirkko erotti ”todellisen” Kreikan kommunisteista ja teki siitä aatteiden portinvartijan, joka kommunismin lisäksi torjui myös ”länsimaiset erheet” kuten moniarvoisen yhteiskunnan ja ekumenian eli kirkkokuntien yhteispyrkimykset.

Vuoden 1952 perustuslaki tuki kirkon portinvartijaroolia. Laissa ortodoksisuus määriteltiin käytännössä valtionuskonnoksi. Siinä esimerkiksi kiellettiin muita uskontoja tekemästä lähetystyötä tai käännyttämästä ortodokseja. Valtio tuki kirkkoa myös maksamalla vuoteen 2019 saakka papiston palkat, 2010-luvulla vuosittain noin 200 miljoonaa euroa. Uskonnon opetus on kouluissa pakollista. Vuoteen 2011 saakka se oli tunnustuksellista ortodoksisuuden opettamista, ja edelleen opetuksen painopiste on ortodoksisuudessa.

Junttamyönteisten piispojen haaveena oli saada yhteiskunta toimimaan ortodoksisten arvojen pohjalta.

Sotilasjuntan kaapattua vallan keväällä 1967 ”pelastaakseen maan kommunismilta” kirkon ja valtion suhteet tiivistyivät. Juntan tuella kirkon johtoon noussut arkkipiispa Ieronimos erotti junttaa kritisoineita piispoja ja nimitti tilalle sen tukijoita. Junttamyönteisten piispojen haaveena oli saada yhteiskunta toimimaan ortodoksisten arvojen pohjalta. Ulkopolitiikassa Ieronimos omaksui Kirkkojen maailmanneuvoston vastaisen linjan, koska järjestö kritisoi junttaa.

Jyrkkä ortodoksisuus jatkuu juntan jälkeen

Juntan kukistuttua vuonna 1974 valtion ja kirkon yhteys heikkeni. Uusi oikeistolainen hallinto teki yhteistyötä kirkon kanssa, mutta ei jakanut sen jyrkkää kommunisminvastaisuutta. Hallinto myös toteutti uudistuksia, jotka lisäsivät uskonnonvapautta ja uskonnollisten ja muiden vähemmistöjen oikeuksia.

Tämä kehitys jatkui sosialistisen hallituksen aikana 1980-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä, kun ortodoksiset kirkot nousivat Balkanilla, Venäjällä ja Ukrainassa kansallisen, ei-länsimaisen identiteetin rakentajiksi. Vahvan ortodoksis-kansallishenkisen ajattelun äänekkäimpiä puolestapuhujia olivat yksittäiset hengelliset auktoriteetit ja ääriortodoksiset liikkeet.

Auktoriteetteja olivat muutamat askeesistaan ja väitetyistä ihmeteoistaan kuuluisat munkit. Heidän julistamansa ”aito ortodoksisuus” sai kannatusta niiden keskuudessa, jotka kärsivät 1990-luvulta lähtien voimistuneista talouskriiseistä ja vastustivat samaan aikaan lisääntynyttä maahanmuuttoa. Ääriortodoksista liikkeitä tunnetuimpia on 1980-luvun alussa perustettu Hrisopiji eli Kultainen lähde. Siihen kuuluneesta Hristodulos Paraskevaidisista tuli vuonna 1998 Ateenan ja koko Kreikan arkkipiispa Serafim.

Reaalipolitiikkaa ja ortodoksisuutta

Ennen Serafimin valintaa kirkon johto ja Kreikan hallitus lähenivät toisiaan. Molempien intressissä oli 1990-luvulla lähialueiden kreikkalaisuuden puolustaminen. Kirkko tuki valtiota kiistoissa ”Pohjois-Epiroksen” eli Albanian eteläosan kreikkalaisten asemasta sekä pitkällisessä ja monilla ulkopoliittisillakin foorumeilla käydyssä nimiriidassa nykyisen Pohjois-Makedonian kanssa.

Kirkko harjoitti myös valtioon sitoutumatonta politiikkaa. Jugoslavian hajoamissodissa 1991–1999 se asettui selkeästi serbien puolelle ja bosniakkeja ja albaaneja vastaan. Niin kirkko kuin serbit puhuivat näistä muslimeina, jotka halusivat vallata takaisin osmanien menettämän Balkanin. Viholliskategoriaan sijoitettiin myös albaaneja ja bosniakkeja tukeneet Nato ja länsimaiset valtiot. Ainoana turvana näitä vastaan nähtiin ortodoksinen usko.

Jugoslavian hajoamissodissa 1991–1999 se asettui selkeästi serbien puolelle ja bosniakkeja ja albaaneja vastaan. Niin kirkko kuin serbit puhuivat näistä muslimeina, jotka halusivat vallata takaisin osmanien menettämän Balkanin.

Ortodoksisuuden korostus ja länsimaiskriittiset puheenvuorot kuuluivat vahvasti arkkipiispa Serafimin valtakaudella 1998–2008. Hän kritisoi länsimaista moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta sekä ajatusta valtion uskontoneutraalisuudesta sekä väitti lännen kirkkojen poikenneen oikeasta kristillisyydestä.

Arkkipiispa oli kuitenkin myös pragmaatikko, joka jätti oven avoimeksi yhteyksille länteen. Pian arkkipiispaksi tulonsa jälkeen hän avasi Brysselissä Kreikan kirkon EU-edustuston. Kun hallitus vuonna 2001 kutsui paavin vierailulle Kreikkaan, Serafim toivotti tämän tervetulleeksi huolimatta eräiden papistonsa edustajien vastustuksesta. Viisi vuotta myöhemmin hän teki vastavierailun Vatikaaniin.

Talousskandaalista kolmannen sektorin toimijaksi

Kirkon arvovaltaa söi alkuvuodesta 2005 julkisuuteen tullut skandaali: monet kirkonmiehet, piispatkin, olivat sekaantuneet hämäriin taloustoimiin. Epäselvyydet johdettiin aina arkkipiispaan saakka. Tämä kielsi jyrkästi syytökset, mutta ei kyennyt estämään kirkon maineen ryvettymistä. Kiista jatkui kuukausia ja sai osan kreikkalaisista vaatimaan arkkipiispan eroa ja kirkon uudistamista. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Serafimin kuoltua tammikuussa 2008 seuraajaksi valittiin samoin konservatiivinen Ieronimos II. Edeltäjästään poiketen hän ei kritisoinut kirkon arvoja koskevia poliittisia päätöksiä, kuten lakia, jolla vuonna 2008 avoliitto tunnustettiin juridisesti samanarvoiseksi kuin avioliitto. Hän myös sanoi, ettei kaikkien Kreikan kansalaisten tarvitse olla ortodokseja. Politiikan sijaan arkkipiispa keskittyi sisälähetykseen ja avustustoimintaan, mukaan lukien maahanmuuttajien auttaminen.

Kirkon arvovaltaa söi alkuvuodesta 2005 julkisuuteen tullut skandaali: monet kirkonmiehet, piispatkin, olivat sekaantuneet hämäriin taloustoimiin.

Eurooppalaisen talouskriisin aikaan vuosina 2008–2009 kirkko ja valtio löysivät yhteisen tehtävän kolmannen sektorin toiminnasta. Tässä työssä Ieronimos loi yhteyksiä EU:hun sekä Saksan katoliseen ja evankeliseen kirkkoon. Avustustoiminta ei kuitenkaan täysin palauttanut kirkon edellisvuosina menettämää arvovaltaa. Joidenkin mielestä kirkko olisi voinut tehdä paljon enemmän talouskriisistä kärsineiden hyväksi. Myöskään yhteistyö lännen kirkkojen kanssa ei miellyttänyt kaikkia.

Äärioikeisto kyseenalaistaa

Oikeistonationalistiset liikkeet alkoivat 2010-luvulla kyseenalaistaa Ieronimoksen toimintamallin. Kriitikkojen mielestä kirkon tulisi pitää tiukasti kiinni perinteisistä arvoista ja keskittyä toiminnassaan kreikkalaisiin. Maahanmuuttajien auttaminen esimerkiksi ei ollut ”oikeaa” ortodoksista toimintaa.

Kriitikoista tunnetuin on vuonna 1993 perustettu radikaali, maahanmuuttajavastainen oikeistopuolue Hrisi avji, Kultainen aamunkoitto, jolla oli edustus Kreikan parlamentissa vuosina 2015–2019. Liikkeen ideologiaa voi kuvata sekulaariksi muunnokseksi ortodoksis-nationalistis-konservatiivisesta arvomaailmasta. Molempien katsomusten viesti on sama: Kreikka kuuluu vain kreikkalaisille ja kreikkalainen voi olla vain ortodoksi. Näin maahanmuuttovastaisuutta perusteltiin uskonnolla.

Pasok / Wikimedia Commons

Islamin uusi näkyvyys ärsyttää

Enemmistö Kreikan maahanmuuttajista on tällä vuosituhannella tullut Lähi-idästä, Afrikan pohjoisosasta ja Kaakkois-Aasiasta. Monelle heistä Kreikka on kauttakulkumaa muualle Eurooppaan. Maahanmuuttajien määrä on vuodesta 2000 lähtien pysynyt hiukan yli miljoonassa, joka on kymmenesosa Kreikan koko väestöstä. Lähtömaan – kuten Afganistan, Irak, Syyria – perusteella 2010-luvun alussa noin kolmanneksen saapuneista arvioitiin olevan muslimeja. Vuonna 2020 Kreikassa asui puolisen miljoonaa muslimia, joista viidennes oli Traakiassa, Pohjois-Kreikassa, jo vuosisatoja asuneiden turkkilaisten ja bulgariankielisten pomakkien jälkeläisiä.

Valtaosa maahanmuuttajamuslimeista asuu Ateenassa, missä he näkyvät julkisuudessa ja katukuvassa monin tavoin. Tämä on ärsyttänyt eräitä kreikkalaisia ja johtanut provosoiviin tekoihin kuten Koraanin repimiseen tai islaminvastaisen aineiston lataamiseen Youtubeen. Muslimit ovat vastanneet mielenosoituksilla, joita poliisi on tukahduttanut varsin kovakouraisestikin.

Vuoden 2015 parlamenttivaaleissa Kultainen aamunkoitto sai vain seitsemän prosenttia äänistä, mutta EU:n vuotta myöhemmin tekemän tutkimuksen mukaan lähes 60 prosenttia kreikkalaisista, myös viranomaisista, myötäili sen propagandaa.

Kultainen aamunkoitto hyödynsi yleisen muslimivastaisuuden voimistumista. Vuonna 2013 kaksi puolueeseen kuulunutta miestä tappoi Ateenassa pakistanilaisen maahanmuuttajan. Vaikka syylliset saivatkin elinkautistuomion, teon rasistisesta motiivista ei juuri keskusteltu.

Propagandassaan Kultainen aamunkoitto hyödynsi islamististen terrori-iskujen 2000-luvulla herättämää länsimaista muslimivastaisuutta ja syytti kaikkia Kreikan muslimeja maan taloudellisesta ahdingosta. Vuoden 2015 parlamenttivaaleissa puolue sai vain seitsemän prosenttia äänistä, mutta EU:n vuotta myöhemmin tekemän tutkimuksen mukaan lähes 60 prosenttia kreikkalaisista, myös viranomaisista, myötäili sen propagandaa.

Ketä kirkko tukee?

Kreikan kirkko ei virallisesti tue Kultaista aamunkoittoa, mutta papistoon on kuulunut sen kannattajia. Vuonna 2017 esimerkiksi Thessalonikin piispa Anthimos tapasi puolueen johtoa ja ilmoitti olevansa valmis taistelemaan sen kanssa ”Kreikan islamilaistumista” vastaan.

Taisteluun ovat yhtyneet monet tavalliset kreikkalaiset, jotka sanovat haluavansa pitää kiinni perinteisistä arvoista ja aidosta ortodoksisuudesta. Arkkipiispa Serafimin tavoin he kritisoivat taloudellista ja arvoliberalismia, kansainvälistymispolitiikkaa, monikulttuurisuutta ja oikeuksien myöntämistä seksuaalisille vähemmistöille. Muslimien lisäksi he ovat valmiita solvaamaan ja pahoinpitelemään myös etnisiä kreikkalaisia, jotka tohtivat puhua mainittujen asioiden puolesta.

Korostamalla ”kreikkalais-ortodoksisia” arvoja ja kreikkalaisuuden ja ortodoksisuuden yhteenkuuluvuutta kirkko tukee asenneilmastoa, joka ruokkii ääriajattelua.

Ääriajattelu ja -toiminta ei päättynyt Kultaisen aamunkoiton lakkauttamiseen rikollisjärjestönä vuonna 2019. Se jatkuu. Kirkko ei sinänsä ole syyllinen tähän, mutta korostamalla ”kreikkalais-ortodoksisia” arvoja ja kreikkalaisuuden ja ortodoksisuuden yhteenkuuluvuutta se tukee asenneilmastoa, joka ruokkii ääriajattelua.

FT Teuvo Laitila on uskontotieteen ja ortodoksisen kirkkohistorian yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa sekä Turun ja Itä-Suomen yliopistojen dosentti.

Kirjoitus on osa Uskonto ja politiikka -juttusarjaa.

Julkaisu Millaisia arvoja Kreikan ortodoksinen kirkko tukee? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän ortodoksinen kirkko julkaisi 20 vuotta sitten, vuonna 2000, usean kymmenen sivun mittaisen sosiaalieettisen asiakirjan. Tuo asiakirja oli ainutlaatuinen ortodoksisuuden piirissä – vastaavaa dokumenttia, jossa ortodoksinen kirkko pyrkisi vastaamaan ympäröivän yhteiskunnan kysymyksiin, ei ollut olemassa.

Venäjän ortodoksinen kirkko kuitenkin pyrki tuomaan esiin näkemyksensä useisiin eri aihepiireihin aina kirkon ja valtion suhteesta tieteen asemaan ja seksuaalietiikan kysymyksiin. Tarkoituksena oli, että kirkko itse kertoisi miksi ja millä tavalla se erilaisista ihmisten yhteiselämän asioista opettaa. Kirkon ääni kuuluisi siis selvemmin oman dokumentin kautta.

Tarkoituksena oli, että kirkko itse kertoisi miksi ja millä tavalla se erilaisista ihmisten yhteiselämän asioista opettaa.

Dokumenttia ei voi enää 20 vuotta sen julkaisun jälkeen lukea vain teoreettisena Venäjän ortodoksisen kirkon sosiaalieettisenä ohjelmana. Ennemmin on tarkasteltava, millä tavalla dokumentti on muovannut Venäjän ortodoksisen kirkon toimintaa ja miten dokumentti näyttää olleen käytössä.

Keskustelusta ohjelmaan

Venäjän ortodoksisen kirkon sosiaalieettinen dokumentti todella herätti keskustelua heti julkaisunsa jälkeen. Sitä kommentoitiin, analysoitiin ja arvioitiin erityisesti ulkomailla. Kiitosta dokumentti sai tarttumisesta modernin maailman kysymyksiin. Samalla sitä arvosteltiin lähestymistavasta, joka koettiin moraalin ja venäläisen kansallisaatteen vartijana.

Sosiaalieettinen asiakirja sai jatkoa vuonna 2008, kun Venäjän ortodoksinen kirkko julkaisi asiakirjan ihmisen arvosta ja ihmisoikeuksista. Tuolla asiakirjalla Venäjän ortodoksinen kirkko halusi haastaa näkemyksensä mukaan yksipuolisen länsimaisen ihmisoikeuskäsityksen, jossa yksilön arvo ja vapaus nostetaan korkeimmaksi hyväksi. Venäjän ortodoksinen kirkko halusi muistuttaa yhteisön arvoista ja kritisoi sekularisaatiota ja läntisen perinteen kirkkoja siitä, että ne ajaisivat yksilön vapautta ilman vastuuta. Tämä oli Venäjän ortodoksisen kirkon mukaan vastoin sen omaa näkemystä. Venäjän ortodoksisen kirkon edustama näkemys kristillisestä vapaudesta ikuisuudessa ja maallinen isänmaa olivat arvoja, joita tuli puolustaa yksilön arvon sijaan.

Venäjän ortodoksisen kirkon edustama näkemys kristillisestä vapaudesta ikuisuudessa ja maallinen isänmaa olivat arvoja, joita tuli puolustaa yksilön arvon sijaan.

Yksi laadittujen asiakirjojen pääarkkitehdeista oli metropoliitta Kirill, joka on vuodesta 2009 alkaen toiminut patriarkkana, Venäjän ortodoksisen kirkon johtajana. Sosiaalieettiseen doktriiniin ja ihmisoikeusdokumenttiin oli siis jo ennen Kirillin johtoon astumista kirjattu pitkälti hänen edustaman ortodoksisuuden näkemyksiä sosiaalieettisiin kysymyksiin. Asiakirjat olivat alussa tarkoitettu keskustelun puheenvuoroiksi, mutta jo 2000-luvulla ne alkoivat muotoutua ohjelmallisiksi.

Venäläisen ortodoksisuuden sisällä vaikuttavat näkemykset, jotka vastustivat liberalisaatiota, demokratisaatiota, sekularisaatiota ja ekumeniaa, alkoivat vallata tilaa asiakirjojen venäläisessä tulkinnassa. Vaikka patriarkka Kirill ei itse ollutkaan tulkinnoissaan tiukimman länsimaisuutta vastustava, muodostui asiakirjojen pohjalta vähitellen ohjelmallisuus, jossa Venäjän ortodoksisen kirkon kanta noudatettavasta moraalista ei ole osa keskustelua vaan totuus, johon yhteiskunnankin on pyrittävä.

Venäläisen ortodoksisuuden sisällä vaikuttavat näkemykset, jotka vastustivat liberalisaatiota, demokratisaatiota, sekularisaatiota ja ekumeniaa, alkoivat vallata tilaa asiakirjojen venäläisessä tulkinnassa.

Koska kirkko painottitulkinnassaan voimakkaasti isänmaallisuutta ja vastusti länsimaista yhteiskuntajärjestystä, oli sen mahdollista löytää Venäjän valtiovallan kanssa yhteinen sävel ja liittoutua jaettujen päämäärien hyväksi.

Perinteiset arvot ja venäläinen maailma

Yhteistyö valtiovallan kanssa tapahtui erityisesti 2010 luvun alussa perinteisten arvojen esillä pitämiseen ja venäläisen maailman (Russkij Mir) ajamisena. Kumpikaan näistä kahdesta osa-alueesta ei ole helposti ymmärrettävä, yksinkertainen kokonaisuus.

Venäjän ortodoksisessa kirkossa ei ole tarkasti määritelty, mitä perinteiset arvot oikeastaan ovat. Niiden sisältö viittaa kuitenkin siihen, että on olemassa tarkemmin määrittelemätön historian vaihe, josta nykyaikana poiketaan. Tästä syystä kirkon tuki Venäjän homoseksuaaleja rajoittaville laille 2010-luvun alussa perustui perinteisten arvojen tukemiselle. Perinteiset arvot ovatkin tulleet määritellyiksi ennemminkin sen kautta, mitä kirkko – usein yhdessä valtion kanssa – vastustaa nykypäivän yhteiskunnassa. Perinteiset arvot ovat puolustus ei-ortodoksisuutta ja länsimaista sekularismia vastaan. Siten perinteiset arvot ovat yhteydessä myös kansallisuusaatteeseen.

Perinteiset arvot ovatkin tulleet määritellyiksi ennemminkin sen kautta, mitä kirkko – usein yhdessä valtion kanssa – vastustaa nykypäivän yhteiskunnassa.

Venäläisellä maailmalla (Russkij Mir) tarkoitetaan kulttuuria, joka erottaa itsensä länsimaisesta kulttuurista ja näkee itsensä sitä paremmaksi. Venäläinen maailma on siten euraasialainen yhteisö, jota yhdistävät kielisukulaisuus, kulttuuri, uskonto ja perinteiset moraaliset arvot, jotka ovat linjassa kristillisten arvojen kanssa. Näitä arvoja Venäjän ortodoksisen kirkon mukaan ovat esimerkiksi hurskaus, patriotismi, lähimmäisen rakkaus sekä kansojen ja uskontojen välinen harmonia. Länsimaiden on Venäjällä nähty hylänneen nämä arvot tai korvanneen ne joillain muilla.

Alueellisesti venäläisellä maailmalla on tarkoitettu ainakin Venäjää, Ukrainaa, Valko-Venäjää ja Moldovaa. Kirkollinen tavoite tässä poliittisessa ohjelmassa lienee tukea sille suosiollista politiikkaa, joka on linjassa kirkon tavoitteiden kanssa. Valko-Venäjän ortodoksinen kirkko on patriarkka Kirillin alaisuudessa samoin kuin Ukrainan suurin ortodoksinen kirkko.

Kirkon sosiaalieettinen ohjelma oli saanut raaminsa, jossa keskeisenä osana oli länsimaisen yhteiskuntamallin vastustaminen ja oman kansainvälisen kirkollisen ja poliittisen piirin vahvistaminen yhdessä valtion kanssa.

Erityisesti Ukrainan ortodoksisuuden takia kirkko ei ole halunnut antaa liian tarkkoja määritelmiä myöskään venäläiselle maailmalle. 2010-luvun alussa vain yksi Ukrainassa toimivista ortodoksisista kirkoista oliortodoksisessa maailmassa yleisesti tunnustettu: se, joka kuului patriarkka Kirillin alaisuuteen. 1990-luvulla syntyneellä Kiovan patriarkaatilla ei tällaista asemaa ollut. Moskovassa Kirill oli hyvin tietoinen, että jyrkkä kannanotto Ukrainan tilanteeseen voisi sytyttää liekkeihin kysymyksen Ukrainan kirkon itsenäisyydestä ja aiheuttaa kirkko- ja ulkopoliittisen kriisin.

Perinteiset arvot siis yhtäältä johdattivat kannattamaan venäläistä maailmaa, joka puolestaan toimi perinteisten arvojen ylläpitämisen alustana. Kirkon sosiaalieettinen ohjelma oli saanut raaminsa, jossa keskeisenä osana oli länsimaisen yhteiskuntamallin vastustaminen ja oman kansainvälisen kirkollisen ja poliittisen piirin vahvistaminen yhdessä valtion kanssa. Näillä valinnoilla oli vaikutusta myös Venäjän sisällä, jossa erityisesti seksuaalietiikan kysymyksissä kirkon ajama yhteisön hyvä ohitti yksilön näkökulman.

Ukrainan sota

Kiovan Maidan aukion protestit vuoden 2013 lopussa, venäläisten tekemä Krimin miehitys 2014 vuoden helmikuussa ja näistä tapahtumista alkanut sota Itä-Ukrainassa osoittivat, kuinka Venäjän ortodoksisen kirkon yhteistyö Venäjän valtiovallan kanssa oli veitsen terällä taiteilua.

Yhtäältä Venäjän ortodoksinen kirkko on pysytellyt näennäisen neutraalina, antaen siten hiljaisen tukensa Venäjän valtiojohdon toimille. Toisaalta esimerkiksi Krimin alueen kirkot kuuluvat edelleen Moskovan patriarkaatin alaiseen Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon eikä niitä ole siirretty suoraan Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen.

Venäjän ortodoksisen kirkon sosiaalieettisen ohjelman tukipilareista, perinteisistä arvoista ja isänmaallisuudesta,jälkimmäinen alkoi osoittautua osin ongelmalliseksi kun yhtenäiseksi nähdyn euraasialaisen kulttuuripiirin sisällä syntyi aseellinen yhteenotto. Kirkon ja valtion liitto näytti saavan kolauksen Ukrainan sodan syttymisen aikaan.

Ortodoksien Pyhä synodi 2016

Vuonna 2016 järjestettiin ortodoksisen maailman Pyhä Synodi Kreetalla. Synodi järjestettiin ensimmäinen sitten vuoden 787. Vaikka kyseessä oli alun perin kaikkien ortodoksisten kirkkojen yhteinen kirkolliskokous, aivan sen kynnyksellä Venäjän ortodoksinen kirkko ilmoitti jäävänsä kokouksesta pois. Venäjän kirkon vanavedessä Bulgarian, Antiokian ja Georgian kirkot vetäytyivät niin ikään synodista.

Syitä poisjäännille oli monia: Venäjän ortodoksinen kirkko itse mainitsee sisältöön ja kokouksen järjestäytymiseen liittyvät seikat. Ulkopuolelta on arvioitu, että suurimmat syyt ovat liittyneet valtakysymykseen erityisesti Ekumeeniseen patriarkaattiin nähden. Venäjän ortodoksinen kirkko on suurin ortodoksinen kirkko, mutta Ekumeeninen patriarkaatti nauttii historiallisista syistä auktoriteettiasemasta.

Sisällöllisesti Venäjän ortodoksinen kirkko on kritisoinut synodin tuloksista erityisesti sen mielestä liian avointa suhtautumista muihin kristillisiin kirkkoihin sekä tämän päivän sosiaalieettisiin kysymyksiin. Toisin sanoen synodin näkökulma oli Venäjän ortodoksisen kirkon mukaan teologisesti liian avoin, koska se ei puhunut ortodoksisesta kirkosta kiistattomasti ainoana oikeana teologian ja moraalin tulkitsijana.

Ortodoksinen kirkko Ukrainassa syntyy 2018–2019

Ukrainan ortodoksisuuden monimuotoinen ja herkkä tilanne johti lopulta muutoksiin vuodenvaihteessa 2019. Ekumeeninen patriarkaatti hyväksyi aiemmin ortodoksiperheen ulkopuolella toimineen Kiovan patriarkaatin pohjalta perustetun Ukrainan ortodoksisen kirkon tunnustetuksi itsenäiseksi ortodoksiseksi kirkoksi. Näin Ukrainassa toimii nykyään sekä Moskovan patriarkaatin alainen että itsenäinen ortodoksinen kirkko.

Lopulta jännitteet johtivat tilanteeseen, jossa Venäjän ortodoksinen kirkko katkaisi ehtoollisyhteyden Ekumeeniseen patriarkaattiin ja kaikkiin niihin ortodoksisiin kirkkoihin, jotka tunnustavat Ortodoksisen kirkon Ukrainassa.

Patriarkaatin sosiaalioppi vai ortodoksinen sosiaalioppi?

Modernin yhteiskunnan haasteet eivät ole olleet helppoja kirkoille eivätkä myöskään ortodokseille. Venäjän ortodoksinen kirkko oli kuitenkin ensimmäinen taho, joka pyrki virallisella dokumentilla ottamaan osaa tähän keskusteluun. Seuraavaa ortodoksista sosiaalieettistä asiakirjaa saatiin odottaa peräti 20 vuotta. Vuonna 2020 Ekumeenisen patriarkaatin alainen Kreikkalais-ortodoksinen arkkihiippakunta Amerikassa  julkaisi sosiaalieetos asiakirjan ”Maailman elämän edestä”.

Uusi asiakirja lähestyy nykymaailman kysymyksiä erilaisesta näkökulmasta kuin Venäjän ortodoksinen kirkko 20 vuotta vanhassa asiakirjassaan ja sen pohjalta muotoutuneessa sosiaalieettisessä ohjelmassaan. Yhdysvalloissa syntynyt asiakirja ei näe läntistä, demokraattista, yhteiskuntajärjestelmää ongelmallisena, eikä asiakirja anna yksiselitteisiä ohjeita oikeasta ja väärästä vaan pyrkii lähestymään ihmisiä ja ihmisyhteisön kysymyksiä myötätuntoisesti.

Uusi asiakirja lähestyy yhteiskunnallisia kysymyksiä myötätunnolla ja rakenteellisen väärinkäytön tuomitsemisella.

Uusi asiakirja jatkaa siis Pyhän Synodin mallilla, jossa ortodoksisuutta ei esitellä maailmalle muiden näkökulmien poissulkijana. Tämä ei ollut tarkoitus Venäjän ortodoksisen kirkon asiakirjallakaan 20 vuotta sitten.

Uusi asiakirja lähestyy yhteiskunnallisia kysymyksiä myötätunnolla ja rakenteellisen väärinkäytön tuomitsemisella. Pohjavireenä on kristillinen toivon näkökulma, jonka voi saada näkymään yhteiskunnassa yhteistyöllä eri tasoilla ilmenevää vääryyttä vastaan.

Venäjän ortodoksisen kirkon tie omasta asiakirjasta tähän päivään on ollut tarjota vaihtoehto, jonka tunnuspiirteinä ovat olleet kirkon antamat valmiit toimintamallit perinteisten arvojen ja patrioottisuuden piirissä sekä ylemmyys läntiseen yhteiskuntamalliin nähden. Kun Venäjän ortodoksisen kirkon omaksumaa näkökulmaa vertaa uuteen Yhdysvalloissa syntyneeseen näkökulmaan, vaikuttaa Venäjän ortodoksisen kirkon suhde nykymaailmaan sisäänpäin kääntyneeltä ja paikalleen jääneeltä.

Venäjän ortodoksisen kirkon rohkea avaus tuoda ortodoksisuus julkiseen keskusteluun nykymaailman kanssa on ollut tärkeä askel.

Miltä Yhdysvalloissa ortodoksisuuden piirissä julkaistu asiakirja ja sen tulkinnan sitten näyttävät kahden vuosikymmenen päästä, voi vain arvailla. Venäjän ortodoksisen kirkon rohkea avaus tuoda ortodoksisuus julkiseen keskusteluun nykymaailman kanssa on kuitenkin ollut tärkeä askel, jota ilman Kreetan vuoden 2016 synodi tai vuoden 2020 sosiaalieettinen asiakirja eivät olisi nähneet päivänvaloa sellaisina kuin ne nyt näemme.

Tällä hetkellä näyttää, että Venäjän ortodoksinen kirkko jatkaa tiellä, jota se on seurannut viimeiset kaksi vuosikymmentä: eurooppalainen yhteiskuntamalli, Ukrainan kirkollinen tilanne tai ortodoksisen kulttuurin arvostelija eivät saa siltä tukea tai kiitosta. Sosiaalieettinen ohjelma näyttää olevan edelleen voimissaan.

TT Heta Hurskainen työskentelee yliopistotutkijana Itä-Suomen yliopiston teologian osastolla. Hänen tutkimusalaansa kuuluu ortodoksiset kirkot ja niiden ekumeeniset ja yhteiskunnalliset suhteet.

Julkaisu Keskustelun avauksesta patrioottiseen ohjelmallisuuteen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Palauttamiskielto on yksi kansainvälisen lain keskeinen periaate. Sen mukaan valtio ei saa palauttaa tai karkottaa turvapaikanhakijaa maahan, jossa häntä uhkaa kidutus tai muu epäinhimillinen kohtelu. Uskontoaan vaihtavaa saatetaan kuitenkin epäillä turvapaikkaperusteiden sepittämisestä etenkin tilanteissa, joissa kääntymys on tapahtunut kesken turvapaikkaprosessin.

Kääntymystutkimusten perusteella tiedetään, että kääntymyksen todennäköisyys kasvaa tilanteissa, joissa kulttuurit kohtaavat ja joissa toinen kulttuuri näyttäytyy ylempiarvoisena suhteessa toiseen. Näissä tilanteissa kääntymys voi palvella sosiaalisen mukautumisen ja hyväksynnän tavoitteita. Maahanmuuttajaväestön liittyminen suomalaisessa yhteiskunnassa vakiintuneisiin uskonnollisiin yhteisöihin on toisin sanoen osittain selitettävissä sosiaalisen sopeutumisen kautta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kääntyjän vakaumus olisi kyseenalainen tai epäaito. Maailmankatsomuksellisilla vakaumuksilla on paitsi henkilökohtainen ulottuvuutensa myös kollektiivisiin identiteetteihin ja jäsenyyksiin liittyvät ominaisuutensa.

Uskontoaan vaihtavaa saatetaan epäillä turvapaikkaperusteiden sepittämisestä etenkin tilanteissa, joissa kääntymys on tapahtunut kesken turvapaikkaprosessin.

Uskontokuntaansa vaihtavien lisäksi myös esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen edustajat saattavat joutua epäillyiksi turvapaikkaperusteen sepittämisestä. Niin seksuaaliseen suuntautumiseen kuin maailmankatsomukseenkin liittyvät kysymykset ovat intiimejä ja vahvasti ihmisen yksityisen elämän piiriin kuuluvia, minkä vuoksi niiden arvioinnin osana turvapaikkaprosessia tulisi osoittaa hienotunteisuutta ja kunnioitusta erilaisille ilmaisuille.

Suomalaisten viranomaisten pitäisi kuitenkin kunnioittaa ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä sopimuksia. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa uskonnonvapaus luetaan luovuttamattomaksi ihmisoikeudeksi. Tämä sisältää myös vapauden vaihtaa uskontoa sekä oikeuden harjoittaa uskontoa yhdessä tai yksin, julkisesti tai yksityisesti. Uskonnollisen kääntymyksen tai uskonnosta luopumisen mahdollisuudet ovat kuitenkin monissa maissa rajattuja. Etenkin vähemmistönä oleviin maailmankatsomuksellisiin ryhmiin kohdistuu vainoa.

Geneven pakolaissopimuksen mukaan pakolainen on henkilö, jolla on perusteltu pelko joutua kotimaassaan vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen vuoksi. Uskonnolliseen vakaumukseen liittyvän turvapaikkapäätöksen tekeminen on haastavaa etenkin tilanteissa, joissa tapaukseen liittyy uskonnosta luopuminen tai uskontokunnan vaihtaminen. Esimerkiksi mikäli muslimi kääntyy kristinuskoon, kirkkoon liittyminen voi merkitä uhkaa ja riskejä kääntyvälle. Siten kääntymyksestä voi tulla peruste myös kansainväliselle suojelulle Suomessa.

Kääntymystutkimusten perusteella tiedetään, että kääntymyksen todennäköisyys kasvaa tilanteissa, joissa kulttuurit kohtaavat ja joissa toinen kulttuuri näyttäytyy ylempiarvoisena suhteessa toiseen.

Erityisesti osa niin sanottujen vapaiden suuntien seurakunnista on ollut aktiivisia uusien jäsenten hankkimisessa. Maahanmuuttoviranomaisen tekemää uskon aitouden arviointia mutkistaa se, että uskonnollisilla yhteisöillä on erilaisia käytäntöjä ja periaatteita yhteisöön liittymisestä ja uskonnollisuuden ilmaisuista. Suomen Ekumeeninen Neuvosto on ohjeistanut jäsenkirkkojaan kääntymystilanteissa sekä antanut ohjeet lausuntojen kirjoittamiseen Maahanmuuttovirastolle ja hallinto-oikeudelle. Ohjeissa edellytetään riittävää kasteopetuksen antamista ennen kastetta ja seurakuntaan liittämistä.

Vakaumuksen arvioiminen turvapaikkaprosessissa

Uskonto on monitahoinen ilmiö. Yksi tapa ymmärtää uskontoa ilmiönä on jakaa se toiminnan, vakaumuksen, tunteiden ja yhteisöllisyyden ulottuvuuksiin. Uskottavuusarvioinnissa vakaumuksen ulottuvuus on kuitenkin korostunut. Tämä tarkoittaa uskonnon oppeja ja sisäistä vakaumusta ja näkyy muun muassa Maahanmuuttoviraston tavassa kuvata aitoa uskonnollista kääntymistä. Esimerkiksi Maahanmuuttoviraston päätöksessä negatiivista päätöstä perustellaan seuraavasti: ”Et puhuttelussa kuvannut paljon kääntymysprosessiisi liittyviä ajatuksiasi tai tunteitasi tai sitä, mitkä opilliset asiat vakuuttivat sinut kristinuskosta.”

Uskottavan kääntymyksen tärkeänä syynä nähdään siis vakuuttuminen joistain kristinuskon opeista, kun taas halu kuulua kristilliseen yhteisöön tulkitaan ei-uskonnollisena yhteisöllisyyden kaipuuna. Maahanmuuttovirasto on kuvannut negatiivisessa päätöksessä henkilön uskoa muun muassa seuraavalla tavalla: ”Keskeiset seikat, joilla perustelet kääntymisesi aitoutta, liittyvät saamiisi ystäviin, sekä rauhan ja turvallisuuden tuntemuksiin. Kristinuskoon kohdistuvat kiinnostuksesi voidaan katsoa liittyvän näkemykseesi kristillisten ja muslimimaiden erilaisesta turvallisuustilanteesta ja yhteisöllisyyden tarpeeseesi.” Uskonyhteisön merkitystä ja halua kuulua siihen ei toisin sanoen oteta huomioon uskontoon kiinteästi liittyvänä ulottuvuutena, vaikka ne ovat kristinuskon perusopinkappaleita. Yhteisöllisyyden ja sosiaalisten verkostojen esittäminen hakijan kannalta epäsuotuisana seikkana näyttäytyykin kristillisille yhteisöille uskonnonvapauden rajoittamisena.

Uskonyhteisön merkitystä ja halua kuulua siihen ei Maahanmuuttovirastossa oteta huomioon uskontoon kiinteästi liittyvänä ulottuvuutena, vaikka ne ovat kristinuskon perusopinkappaleita.

Vakaumuksen arviointi turvapaikkaprosessissa perustuu ensisijaisesti turvapaikanhakijan suulliseen kuulemiseen ja hänen kertomukseensa kääntymyksestään ja uudesta vakaumuksestaan. Turvapaikanhakijan on mahdollista myös esittää kirjallisia todisteita kääntymyksestään. Näitä voivat olla esimerkiksi kastetodistus tai seurakunnan lausunto.

Turvapaikanhakijan omaa kertomusta painotetaan kuitenkin muita todisteita enemmän. Haasteeksi nousevat erilaiset tavat ilmaista ja sanoittaa uskonnollisuutta. Onkin kysyttävä, missä määrin vakaumuksen uskottavuuden arviointi mittaa ennemminkin kykyä ilmaista vakaumustaan verbaalisesti taidokkaasti ja maahanmuuttoviranomaisen ”oikeaksi” katsomalla tavalla eikä niinkään itse vakaumuksen aitoutta.

Huomionarvoista on myös se, että puhutteluissa mukana olleet tukihenkilöt ovat viestineet olleensa iloisia siitä, miten hyvin kristityksi kääntyneet turvapaikanhakijat ovat kyenneet ilmaisemaan uskoaan. Päätöksentekijä on kuitenkin saattanut päätynyt johtopäätökseen, ettei vakaumus ole ollut aito. Tämä puolestaan herättää kysymyksen siitä, onko viranomaisilla riittävästi kykyä arvioida uskon aitoutta.

Onko viranomaisilla riittävästi kykyä arvioida uskon aitoutta?

Maahanmuuttovirastolla on päätöksentekonsa tukena nimetty uskontoasiantuntija toisin kuin hallinto-oikeuksilla. Hallinto-oikeuksilla on kuitenkin asiantuntijoita monista muista erityisalueista, kuten lastensuojelusta tai vaikkapa tartuntataudeista. Sen sijaan vakaumuksen tai seksuaalisen suuntautumisen arviointiin ei asiantuntijoita käytetä, mikä on selvä puute hallinto-oikeuksien käytännössä. Tämä puute tulisikin korjata mahdollisimman pian.

Seurakuntien lausunnot kirjoitetaan Suomen Ekumeenisen Neuvoston ohjeiden mukaisesti, mutta ei kevein perustein. Lausunnon antajan on tunnettava henkilö pidemmältä ajalta ja oltava mukana hänen kristityksi kasvamisensa prosessissa pidemmän aikaa. Siksi lausuntojen sivuuttaminen voi tuntua uskonnon asiantuntijoiden näkemyksen aliarvioimiselta.

Julkinen uskonnonharjoitus osana uskonnonvapautta

Useissa päätöksissään Maahanmuuttovirasto käyttää termiä ”käännytystyö.” Käännytystyö nähdään usein edellytyksenä sille, että turvapaikkaa hakeva todella kokisi vainon uhkaa. Termin käyttäminen on kuitenkin ongelmallista, eikä se ole linjassa kristillisten kirkkojen itseymmärryksen kanssa. Käännytys sanana viittaa pakottamiseen ja manipuloimiseen, eikä tällaista toimintaa yleisesti katsota hyvällä kristillisissä yhteisöissä.

Myös julkinen uskonnonharjoitus kuuluu uskonnonvapauden piiriin.

On ongelmallista, että Maahanmuuttovirasto odottaa, että turvapaikanhakijoiden tulisi harjoittaa ”käännytystyötä,” vaikka sellaista kristillisissä kirkoissa ei lähtökohtaisesti tehdä eikä siihen kannusteta. Niin sanotun käännytystyön merkityksen korostaminen voi myös häivyttää muunlaisia, tavallisempia omasta uskosta todistamisen ja julkisia uskonnon harjoittamisen muotoja, joita ei välttämättä tunnisteta uhkaa aiheuttavaksi. Maahanmuuttoviraston turvapaikkapäätöksissä esiintyy toistuvasti lause, jossa julkista uskonnonharjoittamista ei pidetä hakijan uskonnonvapauden toteutumisen olennaisena osana:

”[M]aailmankatsomuksesi mukainen elämä [ei] vaadi sellaista tunnustuksellisuutta ja julkista toimintaa, jonka perusteella voisit joutua — vaaraan kotimaassasi.”

Tunnustuksellisuus ja julkinen toiminta vaikuttavat tässä yhteydessä tarkoittavan jonkinlaista toimintaa, josta voisi päätellä henkilön olevan kristitty. Mahdollisesti taustalla on Maahanmuuttoviraston painotus ”käännytystyöstä” julkisen uskonnonharjoittamisen olennaisena elementtinä. Maahanmuuttovirasto määrittelee päätöksessään, mitä ihmisen uskonnonvapauden toteutuminen vaatii, ja päätyy lopputulokseen, jonka mukaan henkilön uskonnonvapaus toteutuu ilman, että hänen tarvitsisi harjoittaa uskontoaan julkisesti. Kuitenkin myös julkinen uskonnonharjoitus kuuluu uskonnonvapauden piiriin, ja pitää sisällään uskonnollisiin rituaaleihin osallistumista, lasten uskonnollista kasvatusta ja niin edelleen.

Uskottavuuden arvioinnista uhkan arviointiin

Kristityksi kääntyminen voi muodostaa uhan turvapaikanhakijalle tapauksessa, jossa hänet käännytetään kotimaahansa, oli hänen vakaumuksensa todettu uskottavaksi tai ei. Vaikka seurakunnat pyrkivät suojelemaan kääntyneen henkilöllisyyttä, voi esimerkiksi valokuvia kasteesta tai tietoja kääntymisestä levitä sukulaisten ja tuttavien tietoon. Tämä voi muodostaa käännytetylle turvapaikanhakijalle riskin.

Maahanmuuttoviraston pitäisikin keskittyä uskottavuusarvioinnissaan siihen, miten turvapaikanhakijan uskonnollinen kääntymys tulkitaan tämän kotimaassa, ja näyttäytyykö kääntymys siellä aitona.

Myös pelkkä osallistuminen kirkon toimintaan voi riittää vainoajalle osoitukseksi henkilön uskonnollisesta kääntymyksestä, vaikka vainon kohteeksi joutunut ei olisi ottanut kastetta. Siksi Maahanmuuttoviraston pitäisikin keskittyä uskottavuusarvioinnissaan siihen, miten turvapaikanhakijan uskonnollinen kääntymys tulkitaan tämän kotimaassa, ja näyttäytyykö kääntymys siellä aitona. Mikäli näin on, ja tämä antaa perusteltua aihetta pelätä henkilön joutuvan vainon kohteeksi kotimaassaan, on toisarvoista, onko kääntymys täysin uskottava suomalaisen viranomaisen silmissä. Näin ohjeistaa myös UNHCR. Uskonnollisten yhteisöjen asiantuntemusta kääntymysten arvioinnissa tulisi hyödyntää aiempaa voimakkaammin osana päätöksentekoa.

Artikkeli on osa Uskonto ja politiikka -juttusarjaa.

VTT Ulla Siirto toimii maahanmuuton ja monikulttuurisuuden asiantuntijana evankelis-luterilaisen kirkon Kirkkohallituksessa.

TM Ilona Silvola on systemaattisen teologian väitöskirjatutkija Åbo Akademissa, ja tutkii turvapaikanhakijoiden kääntymistä kristinuskoon. 

YTT Talvikki Ahonen työskentelee apurahatutkijana Itä-Suomen yliopiston teologian osastolla. Hänen post doc -tutkimuksensa käsittelee kääntymyksen ja uskonnosta luopumisen arviointia turvapaikkaprosessissa.

TM Teemu Toivonen toimii määräaikaisesti Itä-Suomen yliopistossa ortodoksisen käytännöllisen teologian yliopisto-opettajana. Vakituisesti hän toimii Helsingin ortodoksisen seurakunnan monikulttuurisen työn pappina.

Julkaisu Aidosti uskossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kristinusko on muuttanut etelään

Maapallon uskontokartalla on viime vuosikymmeninä tapahtunut mannerlaattojen siirtymiä. Niiden seurauksena kristinusko ei ole enää valkoisen miehen uskonto. Osuvimmin kolmannen vuosituhannen kristinuskoa symboloi afrikkalainen nainen.

Tarkkoja tilastoja on vaikea saada, mutta muutoksen suunta on selvä. Kristinusko on siirtynyt nopeasti kohti etelää.

Pew Research Center on arvioinut, että vuonna 1910 kaksi kolmasosaa kristityistä asui Euroopassa ja loputkin lähinnä Amerikan mantereilla. Vuonna 2010 eurooppalaisten kristittyjen osuus oli supistunut neljäsosaan maapallon kristittyjen määrästä ja Afrikan osuus kasvanut vastaavasti neljäsosaan.

Absoluuttisina lukuina ilmaistuna kristittyjen määrä kasvoi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa sadan vuoden aikana noin 8,5 miljoonasta 516 miljoonaan.

Vuoteen 2060 mennessä afrikkalaisten kristittyjen määrän odotetaan nousevan peräti 1,2 miljardiin. Afrikassa asuisi tuolloin 42 % maailman kristityistä, kun vuonna 1910 afrikkalaisten osuus oli vain 1,4 %.

Vuoteen 2060 mennessä afrikkalaisten kristittyjen määrän odotetaan nousevan 1,2 miljardiin.

Huomionarvoista on, että kristinusko lähti kasvuun nimenomaan siirtomaajärjestelmän purkauduttua: kyse on siis aidosti afrikkalaisesta kehityksestä, joka on vain kiihtynyt 1960-luvulta lähtien.

Afrikassa on kristinuskon tulevaisuus, mutta Aasiaakaan ei tule unohtaa.

Aasiaakaan ei tule unohtaa.

Moni ei miellä kristinuskoa aasialaiseksi uskonnoksi, mutta sitähän se oli alun perin: Lähi-idässä vaikuttanut Jeesus Nasaretilainen oli enemmin aasialainen kuin eurooppalainen, ja evankeliumi levisi itään jo varhaisimpina aikoina. Esimerkiksi Intian Tuomas-kristityt jäljittävät historiansa apostoli Tuomaaseen.

Aasiassa asuu noin 300 miljoonaa kristittyä. Useimmat heistä elävät vähemmistöasemassa, sillä enemmistöuskonnoltaan kristittyjä maita ovat vain Filippiinit ja Itä-Timor (jos ei lasketa mukaan Aasian läntisimpiä osia).

Suurin luterilainen kirkko on Etiopiassa

Maantieteellinen siirtymä koskettaa kaikkia kristillisiä tunnustuskuntia: esimerkiksi luterilaisuus on matkustanut kauas saksalaisilta syntysijoiltaan.

Suurimmat luterilaiset kirkot ovat tätä nykyä etiopialainen Mekane Yesus ja Tansanian evankelis-luterilainen kirkko, joista molemmat ovat vakaalla kasvukäyrällä. Luterilaisten kirkkojen Top 10 -listalta löytyvät pohjoismaisten kansankirkkojen ohessa muun muassa indonesialainen Huria Kristen Batak Protestan, intialainen Andhra Evangelical Lutheran Church ja madagaskarilainen Malagasy Lutheran Church.

Tarkkaavainen lukija saattoi kiinnittää huomion siihen, että käytin edellä sanaa ”tunnustuskunta”. Kyseessä on Euroopassa syntynyt historiallinen termi. Se viittaa jakolinjoihin, jotka eivät ole samalla lailla merkityksellisiä globaalissa etelässä.

Huimien määrällisten muutosten ohessa on hyödyllistä pohtia, mitä maantieteellinen painopisteen muutos merkitsee kristinuskolle opillisesti arvioiden.

Uudet kontekstit merkitsevät uudenlaista teologiaa

On ilmeistä, että monet länsimaista teologiaa askarruttaneista kysymyksistä näyttäytyvät kehittyvien maiden todellisuudesta käsin toissijaisina. Srilankalainen jesuiitta Aloysius Pieris on todennut, että tullakseen aasialaiseksi uskonnoksi kristinuskon on tultava kastetuksi sekä aasialaisen moniuskontoisuuden Jordanissa että aasialaisen köyhyyden Golgatalla. Jonkinlainen laadullinen muutos on siksi oletusarvo uudenlaiseen todellisuuteen siirtymisessä.

Olen pohtinut, miten lähellä Uuden testamentin maailmaa eletään vaikkapa Intiassa, jossa opiskelin vuosia sitten teologiaa paikallisessa seminaarissa: Jeesuksen opetukset köyhistä tai Apostolien tekojen viittaukset antiikin jumaliin tulivat minulle aivan uudella tavalla todeksi, kun nuorena tutkijana kävelin Bangaloren katuja. Koska tulkinnallinen välimatka Raamatun tekstin ja katutodellisuuden välillä on globaalissa etelässä lyhyempi kuin Suomessa, teologien täällä pohjoisessa on kuunneltava tarkkaan eteläisten kollegojensa tulkintoja.

Lienee syytä antaa konkreettinen esimerkki, miten opilliset painotukset muuttuvat.

Luterilaisuudessa on painotettu uskoa siten, että sen kautta yksilö saa syntinsä anteeksi. Näin usko liittyy ensi sijassa henkilökohtaiseen jumalasuhteeseen ilman poliittista relevanssia. Uskosta seuraa toki lähimmäisen palveleminen, mutta luterilainen regimenttioppi on korostanut uskonnon ja yhteiskunnan olevan silti kaksi erillistä sfääriä.

Kristinuskon poliittinen olemus on löydetty uudelleen.

Kun luetaan Raamattua, siellä avautuu hyvin toisenlainen ajatuskulku: Jumalan valtakunta ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus kytkeytyvät toisiinsa niin, ettei näitä kahta voi erottaa. Erityisen kirkkaasti tämä tulee esille Vanhan testamentin profeettojen toiminnassa. He haastoivat valtaapitäviä tavalla, joka Euroopassa unohtui taka-alalle kirkon ja kruunun liittouduttua.

Kristinuskon poliittinen olemus on kuitenkin löydetty uudelleen. Latinalaisessa Amerikassa 1960-luvulla muotoutunut mutta eri puolille maailmaa levinnyt vapautuksen teologia painottaa kristinuskon tulkitsemista köyhien näkökulmasta. Synti on käsite, jolla kuvataan syrjäytymistä tuottavia vääristyneitä yhteiskunnallisia rakenteita.

Keskeistä on teologian tekeminen suhteessa ihmisten elämän todellisuuteen ja evankeliumin näkeminen hyvänä sanomana köyhille. Sitaatti kirkon alttarille vuonna 1980 ammutulta San Salvadorin arkkipiispalta Óscar Romerolta kiteyttää hyvin uuden painotuksen: ”Meidän ei tule pelastaa sielua kuoleman hetkellä vaan persoona, joka elää historiassa.”

Jälkikolonialistinen teologia lukee Raamattua paikallisesti

Kaiken kaikkiaan globaalissa etelässä tehdään hyvin kiinnostavaa teologiaa. Painotukset ja käsitteet vaihtelevat alueittain, mutta yhdistävää on tietoisuus teologian kontekstuaalisuudesta ja halu hahmottaa maailma jälkikolonialistisesti.

Kontekstuaalisuus merkitsee tällöin, että teologian pitää juurtua paikalliseen maaperään ja saada tuottaa uudenlaisia ajatuksia vastauksina todellisiin kysymyksiin. Jälkikolonialistisuus tarkoittaa, että teologia saa syntyä Raamatun kanonisen tekstin ja paikallisen kulttuuriympäristön vuorovaikutuksessa ilman, että väliin tuodaan normatiivisena eurooppalainen teologian historia.

Teologia on tänä päivänä väistämättä moninapaista eikä ole yhtä keskusta, josta teologista ajattelua vietäisiin muualle maailmaan.

Lähetystyö ymmärretään entistä avarammin.

Myös lähetystyö ymmärretään entistä avarammin. Se on kristittyjen globaalissa verkostossa tapahtuvaa yhteistyötä ja kumppanuutta, jossa edistetään ihmisoikeuksia ja todistetaan Jeesuksesta Kristuksesta rauhan ruhtinaana. Uskontodialogi on olennainen osa kirkon missiota yhteiskunnissa, joissa kristityt elävät samoissa naapuristoissa vaikkapa muslimien ja buddhalaisten kanssa.

On silti muistettava, että kuvaamani progressiivisen asenteen vastapainona globaalissa etelässä on muunkinlaista kristillisyyttä – esimerkiksi materiaalisia siunauksia painottavaa menestyksen teologiaa, hurmoksellista karismaattisuutta ja oikeaoppisuutta painottavaa fundamentalismia. Puhuttaessa yli miljardin ihmisen todellisuudesta ei ole yhtä tulokulmaa, josta käsin ilmiökenttä voitaisiin tyydyttävällä tavalla avata.

Radikaalia ajattelua globaalista etelästä

Uskaltaisin joka tapauksessa väittää, että enemmistömaailman teologit ovat keskimäärin radikaalimpia ajatuksissaan kuin esimerkiksi eurooppalaiset kollegansa.

Tämä oli kokemukseni esimerkiksi keväällä 2018 Kirkkojen Maailmanneuvoston lähetyskonferenssissa Tansanian Arushassa. Syyrialais-ortodoksinen metropoliitta Geevarghese Coorilos kiteytti konferenssin hengen avauspuheessaan, jonka mukaan ”Jeesuksen varhaisimpien oppilaiden mission oli luonteeltaan vallankumouksellista.” Tällaiseen eetokseen yhtyi moni muukin puhujista, joiden joukossa ei juuri valkoisia miehiä ollut.

Kristinuskon uusi maantiede tuli tavalliselle uutistenkatsojallekin kertarysäyksellä selväksi, kun vuonna 2013 valittiin paaviksi argentiinalainen Jorge Mario Bergoglio.

Ensimmäinen latinalaisamerikkalainen paavi otti keskiaikaisen Franciscus Assisilaisen inspiroimana nimekseen Franciscus. Nimivalinta viesti sitoutumista sellaiseen visioon kirkosta, jonka lähtökohtana ovat maailman köyhät.

Paavi Franciscuksen puheenvuorot ovat heijastelleet Latinalaisen Amerikan radikaaleja painotuksia. Kriittinen asenne kapitalismia kohtaan on kirvoittanut Franciscuksen vastustajat syyttämään tätä suorastaan marxilaiseksi.

Kuvaava on Franciscuksen matkaohjelma. Se ilmentää geopoliittisen painopisteen siirtymistä perinteisistä keskuksista enemmistömaailman marginaaleihin: Franciscus on käynyt esimerkiksi Keski-Afrikan tasavallassa, Mauritiuksella, Myanmarissa, Bangladeshissa ja Kuubassa. Mutta hän ei ole vieraillut perinteisissä katolisuuden voimakeskuksissa kuten Saksassa tai Espanjassa.

Jos katsotaan spekulaatioita seuraavasta paavista, niin vahvimmat ehdokkaat tulevat Filippiineiltä ja Ghanasta. On siis odotettavissa, että myös tulevaisuudessa paavit tulevat enimmäkseen sieltä, missä enemmistö katolisista asuu.

Rooma pysyy vastaisuudessakin Euroopassa, mutta se on enemmänkin maailmanlaajuisen katolisuuden solmukohta kuin mikään etuoikeutettu keskus. Kristittyjen enemmistö asuu näet jossain muualla kuin siellä, missä kristikunta ennen sijaitsi.

TT Jyri Komulainen on uskontoteologian ja ekumeniikan dosentti, joka työskentelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Kirkkohallituksessa. Hän on perehtynyt tutkimuksissaan hindu-kristilliseen dialogiin, globaaliin kristinuskoon ja katoliseen teologiaan.

Kirjoitus on osa Uskonto ja politiikka -juttusarjaa.

Julkaisu Kristinuskon kartasto muuttuu vauhdilla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeaikaisessa ilmastonmuutoskeskustelussa on puhuttu paljon ilmastoliikkeen keulakuvasta Greta Thunbergista. Uskontotieteilijän silmään keskustelussa on pistänyt etenkin ilmastoaktivismin kriitikoiden hellimä puhe ilmastoaktivismista uskontona ja kulttina.

Kriitikot vertaavat Thunbergia pyhimykseen, jonka palvominen muistuttaa kulttia, jonka jäsenet vainoavat kerettiläisiä. Mistä tässä ilmastoaktivismin uskontoistamisessa on kyse?

Uskontoistamisella viittaan jonkin asian merkityksellistämiseen uskonnoksi. Taustalla on ajatus, että uskontoa on viime kädessä se, mitä ihmiset pitävät uskontona, ja uskonnon ja ei-uskonnon ero riippuu määrittelijästä ja tämän intresseistä.

Tarkastelen seuraavassa neljän poliittisilta mielipiteiltään oikealla olevan miehen, perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon, kokoomuslaisen kaupunginvaltuutetun ja jihadismintutkija Atte Kalevan, demaripoliitikko Lasse Lehtisen ja kirjailija-kulttuurintutkija Jari Ehrnroothin ilmastoliikkeen kritiikkejä sekä sitä, millaista roolia uskonnolliset termit niissä esittävät.

Huomioni on siinä, miten uskontopuheella pyritään horjuttamaan ilmastoliikkeen asemaa poliittisessa julkisuudessa.

Tarkastelen siis sitä, mihin ilmastonmuutoskeskustelun kriitikot mahdollisesti pyrkivät, kun he käyttävät uskontoon viittaavia sanoja. Tarkoitukseni ei ole vasta kysymykseen siitä, onko ilmastoliikkeessä ”oikeasti” kyse uskonnosta tai kultista.

Hurmoshenkinen kultti laittaa epäilijät ilmastokirkon kiroukseen

Kaleva kritisoi viime elokuussa ilmastoliikehdintää ja sitä, miten Thunbergia hänen mukaansa käytettiin hyväksi. Kaleva twiittasi:

”Valitettavan moni näyttää suhtautuvan Gretaan kuin uskonnollisen kultin pyhimykseen, en voi uskoa tällaisen palvonnan kohteeksi joutumisen olevan hyväksi kenellekään. Vastuutonta.”

Teema toistui myös toisessa twiitissä, jossa Kaleva viittasi vierailuunsa Ylen Sannikka & Ukkola -keskusteluohjelmassa:

”Olen tänään #sannikkaukkola keskustelemassa #Greta-ilmiöstä, joka on saanut jo uskonnollisen kultin piirteitä. Autistisen nuoren nostaminen masinoidun julkisuuskampanjan tikunnokkaan on minusta vastuutonta. Tätä ei kuitenkaan saisi sanoa. #nytonpakko #rauhoittua”

Kalevan twiiteissä Thunbergin ”palvominen” ja häneen pyhimyksenä suhtautuminen asettuu vastakkain autistisen nuoren suojelun ja hyvinvoinnin kanssa. ”Nyt on pakko rauhoittua” ‑aihetunnisteilla luodaan kuvaa liian kiihottuneessa tilassa olevasta julkisesta keskustelusta.

Halla-aho jatkoi samalla linjalla vieraillessaan Ylen Ykkösaamu-ohjelmassa:

”On oikeastaan mielenkiintoista, että tämä Greta Thunbergin ympärille rakentunut hurmoshenkinen liike muistuttaa aika lailla tällaista maailmanlopun kulttia. Tässä puhutaan siitä, että pitäisi päätösten perustua tieteelliseen tietoon, mutta kyllä tässä minun mielestäni pikemminkin on kyse suurten tunteiden lietsomisesta ja paniikin lietsomisesta. Mutta muistan kyllä itsekin, että 16-vuotiaana tiesin kaikesta kaiken.”

Syyskuussa Lehtinen yhtyi ilmastoliikkeen uskontoistajiin Ilta-Sanomien kolumnissaan:

”Ilmastouskossa kohtaamme uskonnoille tyypillisen syyllistämisen, joka ahdistaa lapsetkin.

Osallistutaan mannertenvälisiin ristiretkiin, vainotaan kerettiläisiä ja syyllistytään vihapuheeseen. Puhtaan uskon nimissä vaaditaan perinteisiä elinkeinoja heti lopetettaviksi.

Myös lahkolaisuus on tätä päivää. Maailman sivu on noustu vuorille odottamaan vedenpaisumusta ja maailmanloppua, niin nytkin. Epäilijät joutuvat ilmastokirkon kiroukseen ja heidät laitetaan jalkapuuhun, vähintään Facebookissa.”

Lehtinen käytti kultti-sanan sijaan sen kotoisempaa vastinetta, lahkoa. Toisaalta hän maalaili kuvaa, jossa ilmastoliike on jo saavuttanut vakiintuneen institutionalisoidun aseman, josta käsin se – kuin keskiajan katolinen kirkko – pystyy ristiretkeilemään ja tuomitsemaan harhaoppiset kirkon kiroukseen.

Yksilölliset syyllisyyden tunteet Lehtinen laittaa myös ”kirkon” syyksi.

Lahkolaisuudella ja maailmanlopun odotuksella kytketään mielikuvat kulttikekusteluun, kun taas kirkkopuheella annetaan ymmärtää ilmastoliikkeen olevan jo vallan keskipisteessä, mitä ”vähintään Facebookissa” -lopetus pehmentää.

Kultin jäsentä ei tarvitse ottaa vakavasti

Uskontotieteilijöiltä kysytään usein, onko jokin ryhmä kultti. Vastaus yleensä on, että tutkijat käyttävät termiä eri tavalla kuin kysyjät. Jussi Sohlberg Kirkon tutkimuskeskuksesta summaa asian hyvin:

”Mediassa ja kansankielessä kultti mielletään suljetuksi, erityisen vaaralliseksi ja kyseenalaiseksi uskonnolliseksi liikkeeksi. Tutkimuskirjallisuudessa kultti tarkoittaa päinvastaista, väljästi organisoitunutta, individualistista, suvaitsevaista ja nopeasti muuttuvaa liikettä. Mediassa lahko ja kultti sekoitetaan käsitteinä usein toisiinsa.”

Etenkin Yhdysvalloissa vaarallisista kulteista puhumisella on vahvat perinteet. Uskontotieteilijä Ben Zeller on kirjoittanut presidentti Donald Trumpin seuraajien yhteydessä käytetystä kulttiretoriikasta, jonka avulla esitetään vastapuoli aivopestynä uhrina.

Kultti-leima näyttää kukoistavan kärjistyneessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa erimielisyydet nähdään ylittämättöminä.

Kun suuri yleisö puhuu uskonnoista, pätee se, mitä Zeller toteaa oppineensa nimettömäksi jäävältä mentoriltaan: ”kultti on vain jonkun toisen uskonto, josta sinä et pidä.”

Zeller nostaa esseessään esiin, kuinka niin Trumpin vastustajat kuin konservatiivit, jotka kritisoivat sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavia kansalaisliikkeitä, ovat käyttäneet sanaa ”kultti” leimaamaan vastapuolta.

Kultti-leima näyttääkin kukoistavan kärjistyneessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa erimielisyydet nähdään ylittämättöminä.

Uskonnollisuutta ilman jumaluuksia

Viimeisimpänä keskusteluun liittyi Ehrnrooth Ylen kolumnissaan:

”Uskonnollisen ääriliikkeen piirteitä saanut ilmastokeskustelu on vääntänyt mutkalle monta herkkää sielua.

Näkyvissä on luonnonpalvontaa ja karismaattisia lapsisaarnaajia, vihreän komentotalouden villejä unelmia ja talouskasvun vastaista agitaatiota ja propagandaa.

[…]

Hurmoksellisen ilmastoaktivismin perimmäisenä syynä ei olekaan vastuuntunto, vaan ilmastonmuutoksen aiheuttama pelkotila.

Pelon vallassa myyttiseksi selviytymiskeinoksi otetaan keskiaikainen maailmankuva, jossa koskematon luonto nähdään pyhänä samalla kun profetoidaan syntisen ihmisen aiheuttamaa maailmanloppua.

[…]

Viimeisten vuosisatojen aikana olemme edistyneet tieteellisen tiedon korvatessa uskonnollista ilmoitusta.

Pyhitetyt tekstit ja Luoja-keskeinen maailmankuva ovat silti jääneet käsikassaraksi niille jotka eivät hyväksy yksilöllistä itsemääräämisoikeutta ja luonnon käyttämistä ihmisen tarpeisiin täysin vapaasti.

Tässä kohtaa dogmaattiset jumaluskovaiset ja biouskovaiset kulkevat samaa harhapolkua.”

Ehrnroothin kolumnin keskeisenä nietzscheläis-lockelaisena argumenttina oli, ettei luonto itsessään voi olla pyhä, koska vain ihmistoiminnan kautta voidaan luoda arvoa. Siksi ilmastoliikekin olisi väärässä.

Lehtisen tapaan Ehrnrooth näkee hurmoksellisen liikkeen vaikutuksen ”herkkiin sieluihin” vaarallisena. Yleisesti ottaen luonnon kunnioittaminen esitetään jälkijättöisenä toimintana.

Arkipuheessa uskonnolliseksi voidaan ymmärtää myös asioita, joihin ei liity yliluonnollisuutta tai jumaluuksia.

Lisäksi puheella komentotaloudesta, agitaatiosta ja propagandasta luodaan mielikuva totalitarismista ja vihjaillaan Neuvostoliitosta. Kuten Lehtinen myös Ehrnrooth antaa ymmärtää, että ilmastoliike pystyy määrittämään politiikan suunnan.

Kiinnostavaa Ehnroothin kolumnissa ja tässä keskustelussa yleisemmin on huomata, että arkipuheessa uskonnolliseksi voidaan ymmärtää myös asioita, joihin ei liity yliluonnollisuutta tai jumaluuksia.

Sen sijaan niissä on sosiologi Émile Durkheimin uskonnon keskiöön asettamaa kollektiivista kuohuntaa, eli yhteisön voimaantumista ja yksilön sulautumista yhteisöön sekä pyhän ja maallisen välistä erottelua.

Uskonnollisuus on koodisana vääränlaiselle järjestäytymiselle ja kapitalismin vastaisuudelle

Yhteistä Ehrnroothin, Halla-ahon, Kalevan ja Lehtisen näkemyksille on, että uskonnollisuus viittaa ei-toivottuun ja vääränlaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan, sitoutumiseen ja järjestäytymiseen. Siinä yhteisö järjestäytyy uudella tavalla ja uhkaa kriitikkojen näkemystä hyvästä yhteiskunnallisesta järjestyksestä sekä myös suhtautumiseen ilmastoa koskevaan tietoon.

Kyse on uskontopuheesta, jossa ilmastoaktivismista maalataan uskontoon viittaavan sanaston avulla epärationaalinen, liian tunteellinen, fundamentalistinen ja epäoikeutettu kuva.

Kirjoittajat eivät uskonnollista – siis kutsu taloudellista toimintaa ja perinteistä luonnon hyväksikäyttöä uskonnoksi tai kultiksi –, vaan ”ilmastouskonto” asetetaan vastakkain ”talouskasvun” ja ”perinteisten elinkeinojen” kanssa.

Uskonnosta ja kulteista puhuminen on keino siirtää huomio liikkeen sanomasta sen järjestäytymisen tapaan ja sanoa, että tämä tapa on väärä.

Maksimalismi ja minimalismi viittaavat uskonnon tyyppeihin, joista edellinen pyrkii kattamaan koko sosiaalisen elämänalueen ja jälkimmäinen taas on muusta yhteiskunnasta erilleen rajattua yksilöllistä ja yksityistä uskonnollisuutta.

Juuri maksimalistista, fundamentalistista uskonnollisuutta on pidetty kapitalismin kanssa heikoimmin yhteensopivana, koska edellinen moraalisine säädöksineen haastaa jälkimmäistä.

Minimalististen liberaalin kristinuskon ja henkisyyden ei nähdä aiheuttavan ongelmia, koska ne koskevat vain yksilöä ja niiden näkökulmasta uskonnon sotkeminen esimerkiksi politiikkaan on väärin. Tästä syystä kukaan ei kritisoi esimerkiksi ”ilmastohenkisyyttä”.

Ilmastoaktivismin kriitikkojen uskontopuhe saa voimansa tästä uskontokäsityksestä.

Ehrnrooth, Halla-aho, Kaleva ja Lehtinen puhuvat uskonnosta, kun he haluavat merkitä sellaista yhteiskunnallista toimintaa, joka on virheellisesti siirtynyt yksityisen alueelta julkiseen ja haastanut vallitsevia käytäntöjä, etenkin taloudellisen toimeliaisuuden alueella.

Uskonnosta ja kulteista puhuminen on keino siirtää huomio liikkeen sanomasta sen järjestäytymisen tapaan ja sanoa, että tämä tapa on väärä.

Kirjoitus on osa Uskonto ja politiikka -juttusarjaa.

Jere Kyyrö on Turun yliopistosta keväällä 2019 väitellyt uskontotieteilijä, jonka erityisalaa ovat uskonnon, kansallisuuden ja median erilaiset kytkökset. Hänen Nykykulttuuri-sarjassa julkaistu väitöskirjansa käsittelee 2000–2010-luvuilla Mannerheimin ympärillä käytyjä kulttuurikiistoja suomalaisessa mediassa.

Julkaisu Miksi ilmasto­aktivismin kriitikot rinnastavat ilmasto­liikkeen uskontoon? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.