Yliopiston hallituksessa on 13 jäsentä. Hallituksen jäsenillä on monia huomattaviakin meriittejä, mutta kukaan heistä ei ole kansallisesti tai kansainvälisesti tunnustettu yhteiskuntateoreetikko, yhteiskuntapolitiikan tutkija, filosofi, historioitsija tai lainoppinut.

Puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan oppialat ovat eläinlääketiede ja taloustieteet. Viisi yliopiston työntekijäjäsentä, jotka muodostavat vähemmistön suhteessa ulkopuolisiin jäseniin, edustavat lääketieteellistä, bio- ja ympäristötieteellistä sekä matemaattis-luonnontieteellistä tiedekuntaa.

Kuitenkin juuri yhteiskuntateoreettista ja -kriittistä asiantuntijuutta kaivattaisiin muutosstrategioiden aikakaudella. Yliopiston ja yhteiskunnan, yliopiston ja valtion tai tieteen ja markkinoiden välinen suhde on se kysymys, johon uusi yliopistolaki periaatteessa kiteytyy.

Yliopistojen murrostila ja sen taustalla oleva laki ovat tehneet näkyväksi sen, että yhteiskunnan etu ymmärretään nykyään nimenomaan talouselämän etuna. Tämän ajattelutavan mukaisesti valtion rahoittamat ja hallinnoimat yhteiskunnallisesti tärkeät toimet pyritään järjestämään liike-elämän esikuvien mukaisesti.

Tätä yleisesti vallalla olevaa näkemystä ei juurikaan kyseenalaisteta. Siihen nojaten on toteutettu muun muassa Helsingin yliopiston mittavat leikkaukset.

Tässä kirjoitussarjassa yliopiston ja talouden sekä yhteiskunnan suhteiden verkostoja valottaa neljä puheenvuoroa.

Antti Hautamäki, innovaatioyliopistoa edistävistä kirjoituksistaan tunnettu ajattelija, esittelee uuden vaihtoehdon sille yliopistokäsitykselle, johon nykyinen tiedepolitiikka Suomessa nojaa.

Jaakko Hämeen-Anttilan haastattelu kertoo, miksi yhden kansainvälisesti tunnetuimman helsinkiläisprofessorin vaihtoehto oli jättää alma materinsa.

Eva-Liisa Raekallion kirjoitus valaisee uuden yliopistolain syntyvaiheiden vaihtoehdottomuutta uusliberalistisen talouspolitiikan ohjailussa.

Ritva Engeström kohdistaa kritiikkinsä markkinalogiikasta yliopistoyhteisöön ja haastaa yhteisön keskustelemaan tiedon tuottamisen vaihtoehdoista perinteisten vastakohta-asetelmien ulkopuolella.

Puheenvuorot esitettiin alun perin Helsingin yliopistolla huhtikuussa 2016 järjestetyssä keskustelutilaisuudessa ”Kärkiä, huippuja, hallintohäkkyröitä – vai vaihtoehtoja tiedepolitiikalle?”. Allekirjoittaneet haluavat tällä kirjoitussarjalla herättää keskustelua vaihtoehdoista suomalaiselle tiedepolitiikalle, jota mielestämme toteutetaan lyhytnäköisesti ja yksisilmäisesti elinkeinoelämän, vientijargonin ja talouden kasvu-uskon ehdoilla.

Samalla peräänkuulutamme arvostusta sille ymmärrykselle, jota humanistiset ja yhteiskuntatieteet edistävät, eli kriittiselle ymmärrykselle ihmisen toiminnan syistä ja seurauksista. Tälle ymmärrykselle olisi Suomessa nyt käyttöä. Sen arvostuksen toivoisi näkyvän Helsingin yliopiston hallituksen kokoonpanossa.

FT Vesa Oittinen on Helsingin yliopiston professori. FT Sanna Turoma toimii akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. 

Kirjoitus on osa Yliopistokevät 2016 -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Aluksi: Yliopisto ja yhteiskunta – neljä näkökulmaa aiheeseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yliopistolakimuutosta puolustettiin yliopistojen autonomian lisääntymisellä. Valtiosidonnaisuus näyttäytyi tämän retoriikan mukaan negatiivisena ja yrityssidonnaisuus positiivisena. Onkin tärkeä huomio, ettei sidonnaisuus sinänsä ollut vastustettava asia, vaan valtion rooli. Näillä muodoin kyseessä oli puhtaasti uusliberalistinen uudistus.

Opetus- ja kulttuuriministeriön tietojen mukaan yliopistouudistukseen liittyneiden yliopistojen keräämien yksityisten pääomasijoitusten valtion vastinrahaan oikeuttaneeksi määräksi tuli 332 miljoonaa euroa vuosina 2008–2013 ja sitä vastaavaksi valtion vastinrahoituksen määräksi suhteella 2:5 muodostui 831 miljoonaa euroa. Yksityisen pääoman keräämisestä palkitaan jo kolminkertaisesti uuden, kesäkuussa 2017 päättyvän varainkeruun tulosten perusteella.

Eniten yritysrahaa keränneet yliopistot palkitaan lisäinvestoinneilla, ja yliopistot hankkivat rahoitusta myös liiketoiminnasta.

Perustuslakimme turvaa tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapauden. Tieteen vapauteen kuuluu muun muassa sen harjoittajan oikeus valita tutkimusaiheensa ja menetelmänsä. Nyt eniten yritysrahaa keränneet yliopistot palkitaan lisäinvestoinneilla, ja yliopistot hankkivat rahoitusta myös liiketoiminnasta, kuten yhä kasvavasta koulutusviennistä ja pääomatuloista. Yliopistot voivat tehdä konkurssin, ja yt-neuvotteluista onkin tullut yliopistojen arkipäivää.

Yliopistot on viimeistään lain myötä asetettu samalle viivalle yritysten kanssa. Yliopistojen rahoitusperustaa oli kuitenkin muutettu tulospainotteiseksi jo aiemmin, ja yliopistoväen erilaiset tutkimustyöstä irralliset raportointivelvollisuudet veivät yhä enemmän yliopistolaisten työaikaa. Silloinen opetusministeri Henna Virkkunen korosti, miten yliopistolaki pelastaa yliopistot.

Henkilöstön virkasuhteet työsuhteiksi

Eräs yliopistolain kouriintuntuvimmista seurauksista on nyt nähty henkilöstön yt-neuvottelujen ja irtisanomisten myötä. Lain 4. luvun 29 §:n mukaan henkilöstön palvelussuhde on työsuhde. Sen nähtiin antavan yliopistoille paremmat edellytykset harjoittaa kannustavaa henkilöstöpolitiikkaa.

Helsingin yliopistossa on tänä keväänä toteutettu kannustavaa henkilöstöpolitiikkaa lain hengessä ja päätetty irtisanoa lähes tuhat ihmistä. Kaikkiaan Suomen yliopistoissa on käyty jo 25 yt-neuvottelut vuoden 2012 jälkeen. Henkilöstön määrä on vähentynyt lähes 4 000:lla.

Helsingin yliopistossa on tänä keväänä toteutettu kannustavaa henkilöstöpolitiikkaa lain hengessä ja päätetty irtisanoa lähes tuhat ihmistä.

Itä-Suomen yliopistossa neuvottelut ovat jo kuudennet ja Tampereen teknillisessä yliopistossa kahdeksannet. Tampereen yliopisto ilmoitti huhtikuun alussa omista yt-neuvotteluistaan.

Yliopiston hallitukseen ulkopuolisia

Alkuperäisen lakiesityksen mukaan hallituksen enemmistö haluttiin yliopistojen ulkopuolelta. Kiintoisaa on, että ulkopuoliset jäsenet haluttiin juuri elinkeinoelämän piiristä; peräänkuulutettu yhteiskuntasidoksen tiivistäminen olisi voinut tarkoittaa esimerkiksi kansalaisjärjestöjen edustusta.

Ehdotettu kokoonpano kuitenkin oli perustuslain vastainen. Suomen kaikkien oikeustieteellisten tiedekuntien dekaanien kannanotto nosti tämän esiin.

Oikeusoppineiden reaktio tuotti lopulta tulosta, ja lakiesitys muuttui perustuslakivaliokunnassa.

Sain kannanoton Turun dekaanilta levitettäväkseni medialle. Vastaanotto tiedotusvälineissä oli erittäin vaisua. Oikeusoppineiden reaktio tuotti lopulta tulosta, ja lakiesitys muuttui perustuslakivaliokunnassa. Tyypilliseksi hallituskokoonpanoksi muodostui yliopistolaisten enemmistö lukemin 60 prosenttia – 40 prosenttia, joka on yleisesti käytössä.

Yliopistolain vaikutuksista opiskelijoille

Lakimuutos mahdollisti opintojen maksullisuuden EU/ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Tätäkin uudistusta perusteltiin kansainvälisyyden ja koulutusviennin lisäämisellä. Viime hallituksen opetusministeri Krista Kiuru esimerkiksi totesi pitävänsä tärkeänä, että esteet suomalaisten korkeakoulujen kansainvälistymiseltä poistetaan. Paljon vähemmän puhuttiin siitä, miten koulutus tässä retoriikassa mielletään tuotteena siinä missä muutkin teollisuustuotteet.

Monet yliopistot alkavat periä maksuja syksystä 2017 alkaen. Helsingin yliopistossa maksetaan jopa 25 000 euroa lukuvuodelta.

Miksi suomalaiset opiskelijat saisivat vapautuksen lukukausimaksuista?

Perustuslakimme 6 §:n 2 momentti linjaa, ettei ketään ilman hyväksyttävää syytä saa asettaa eri asemaan esimerkiksi kansalaisuuden perusteella. Onkin aiheellista kysyä, miksi suomalaiset opiskelijat saisivat vapautuksen lukukausimaksuista. Päinvastoin, kun yliopistojen rahoitus on yritysrahan lisääntymisen myötä suhdanneherkällä pohjalla, yliopistot alkavat nopeasti katsoa rahoituslähteitä läheltä.

Suomen linjaukset noudattivat yleistä kehitystä. Lakiluonnos mainitsi kymmenen maata, joissa yliopistojen asema on murroksessa tai jo irrotettu valtiosta. Uudistuksilla pyrittiin laajentamaan yliopistojen toimintavapautta. Akateemisten arjessa todellisuus on hyvin erilainen.

Koulutuspoliittisesta aktivismista – opiskelijatoiminnan aika

Yliopistolaki kävi läpi lausuntokierroksen, ja 1.12.2008 mennessä lausuntoja antaneet tahot olivat opetusministeriön mukaan enimmäkseen sitä mieltä, että luonnos on hyvin valmisteltu. Esimerkiksi Helsingin yliopisto katsoi, että yliopistojen ääntä on kuultu kiitettävällä tavalla.

Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi yliopistolain vastainen työ alkoi juuri Helsingistä, yliopistolaisten keskuudesta, ja miksi vastarinnan ytimessä oli ihmisten reaktio siihen, ettei heitä oltu valmistelussa kuultu. Esimerkiksi virkasuhteiden muuttaminen työsuhteiksi sai kritiikkiä, mutta sitä ei noteerattu.

Virallinen keskustelu oli lakia ja sen valmistelua kiittävää myös opiskelijoiden keskuudessa.

Virallinen keskustelu oli lakia ja sen valmistelua kiittävää myös opiskelijoiden keskuudessa. Esimerkiksi Suomen ylioppilaskuntien liiton hallitus suorastaan kiitti 26.9.2008 antamassaan lausunnossa opetusministeriötä lain valmistelusta yhteistyössä yliopistoyhteisön kanssa.

Ylioppilaskuntien toiminta jatkoi samalla linjalla myös keväällä 2009: Turussa TYY oli huolissaan käytännössä ainoastaan hallitusenemmistön säilymisestä yliopistoyhteisöllä.

Valtakunnallinen opiskelijatoimintaverkosto syntyi tilanteessa, jossa opiskelijat huolestuivat edunvalvojiensa passiivisuudesta.  Yliopistolain vastainen Opiskelijatoiminta levisi vuodenvaihteessa 2008–2009 nopeasti ympäri Suomen.  Sitä pyörittivät pääasiassa opiskelijat, henkilökuntaa oli mukana varsin vähän.

Liike oli poliittisesti sitoutumaton, vaikka vasemmisto-opiskelijat vastasivatkin käytännössä yksin yliopistolain vastustamisesta. Olin itse Turun yliopiston vasemmisto-opiskelijoiden hallituksessa.

Olin alkuvuodesta 2009 aloittanut työt Vasemmisto-opiskelijoiden pääsihteerinä, ja aloin vetää Opiskelijatoimintaa Turussa; järjestin keskustelutilaisuuden, jossa oli puhumassa myös yliopiston professori ja tutkija, ja olin myös päävastuussa mielenosoituksen järjestämisestä 17.2.2009.

Valtakunnallista opiskelijatoimintaa määritti alusta asti yhteistyö; toiminnan samanaikaisuus. Näimme hyvin tärkeäksi, että toimimme kaikissa yliopistokaupungeissa samaan aikaan ja samalla tavalla. Koimme että koordinaatio vahvistaa yhteistä viestiä ja yleinen mielipide saadaan lain vastustajien puolelle.

Suomen yliopistokaupungeissa järjestettiinkin mielenosoitukset samana päivänä, ja ne saivat tilaa mediassa meidän määrittelemällämme tavalla. Opiskelijatoiminnan kevään eräänlainen huipentuma koettiin ”Mustana perjantaina” 13.3., jolloin järjestettiin Helsingissä valtakunnallinen mielenosoitus. Keskustelu kuitenkin tyrehtyi kevään kuluessa ja kesäkuussa 2009 koettiin valtaisa pettymys, kun eduskunta hyväksyi yliopistolain.

Koulutusleikkausten vastaisesta työstä kuluneena vuonna

Valtakunnallinen Koulutuslakkoliike käynnistyi viime syksynä, ja sen toiminnassa on ollut paljon samoja piirteitä Opiskelijatoiminnan kanssa, jos kohta erojakin. Alkusysäyksenä toiminnalle olivat hallituksen koulutusleikkaukset, ja myös virallisen keskustelun reagoinnin hitaus.

Koulutuslakon toiminta oli Opiskelijatoimintaa laajempaa, käsittäen muutkin koulutusasteet yliopiston lisäksi, ja mukana olikin ihmisiä paitsi yliopistoilta, myös opettajia ja päiväkotien henkilökuntaa. Ammattiliittojen edustajia oli myös mukana.

Osallistuin itse Helsingissä viime syksynä valtakunnalliseen liittojen jäsenistön ulosmarssia 1.12. suunnitelleeseen kokoukseen. Ulosmarssi ei toteutunut, mutta ympäri maata järjestettiin tuona päivänä mielenilmauksia.

Haasteena oli ammattiliittojen jäsenistön saaminen mukaan toimintaan laajassa mitassa.

Useiden ammattiliittojen, kuten OAJ:n, johtoportaassa oli kannatusta yhteistyölle liikkeen kanssa. Haasteena oli ammattiliittojen jäsenistön saaminen mukaan toimintaan laajassa mitassa. Se olisi mielestäni ollut täysin keskeistä toiminnan onnistumisen ja sen pitkän tähtäimen vaikutusten kannalta.

Ideaalitilanne olisi, että kritiikki kumpuaisi virallisilta tahoilta. Mikäli vastarinta näyttäytyy pelkästään pienten, epävirallisten ryhmien projektina, se saa suuren yleisön, yliopistolaisista puhumattakaan, vierastamaan toimintaa eikä se tällöin palvele vastarinnan perimmäistä tarkoitusta; sitä, että pohdittaisiin kestäviä vaihtoehtoja nykyiselle koulutuspolitiikalle ja löydettäisiin ne. Voidaan jo itsessään pitää koko vastarinnan marginaalisuutta selittävänä tekijänä, ettei Koulutuslakon toiminta käynnistynyt mistään virallisesta instanssista.

Yliopistojen henkilökuntaa oli mukana toiminnassa, esimerkiksi Turun yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan kaikki professorit näyttivät esimerkkiä ja allekirjoittivat leikkaukset tuominneen kannanoton, joka valmisteltiin Koulutuslakon puitteissa liikkeessä toimineiden yliopistolaisten työnä. Kannanotot aiheesta keräsivätkin satoja henkilökunnan allekirjoituksia.

Yliopistojen ja tieteen tulevaisuudesta

Yliopistojen pelastajaksi mainostettu taloudellinen autonomia tarkoittaa tässä tapauksessa  epävarmaa rahoitusta. Toisaalta väitteet siitä, ettei Suomella ole varaa ylläpitää nykyisenkaltaista yliopistoverkkoa ja korkeakoulutusjärjestelmää, ovat saaneet kovan kolauksen Panama-papereiden myötä.

Sivistyksellä pitäisi olla itseisarvo.

Yliopistojen tehtävä ei ensisijaisesti ole hyödyttää yhteiskuntaa yksinomaan taloudellisin mittarein tarkasteltuna, vaan tuottaa tietoa sen itsensä vuoksi. Sivistyksellä pitäisi olla itseisarvo.

Tällä hetkellä vain kaupallisesti sovellettava tieto ja tutkimusalat määräytyvät arvokkaina. Nykyinen opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen haluaa lisätä talouskasvua kehittämällä yliopistotutkimuksen bisnesulottuvuutta. Yksityisten yritysten oikeutettuna päämääränä on tuottaa voittoa. On luonnollista, että yritykset pyrkivät rahoittamaan vain taloudellisesti sovellettavaa tukimusta. Humanistiset, ja yleensä kaupalliselta soveltuvuudeltaan heikot tutkimusalat jäävät kuitenkin tässä kehityksessä nopeasti jalkoihin.

Eva-Liisa Raekallio on turkulainen pätkätyöläinen, kasvatustieteilijä ja aktivisti, joka veti keväällä 2016 jo toisen lukupiirinsä yliopiston asemasta yhteiskunnassa.

Kirjoitus on osa Yliopistokevät 2016 -kirjoitussarjaa.

Lukemista:

Yhteinen yliopisto. Mikko Jakonen & Jouni Tilli (toim.). Tutkijaliitto (2011)
Akateeminen kysymys. Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta. Tuukka Tomperi (toim.). Vastapaino (2009)
Valta, uusi yliopistopolitiikka ja yliopistotyö Suomessa: managerialistinen hallintapolitiikka yliopistolaisten kokemana. Anne Laiho, Reeta Lehto, Annukka Jauhiainen, Arto Jauhiainen, Risto Rinne & Hannu Simola. Suomen Kasvatustieteellinen Seura (2012)

Julkaisu Kenen ehdoilla yliopistopolitiikkaa tehdään? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tässä kirjoitussarjassa Jaakko Hämeen-Anttila ja Eva-Liisa Raekallio ottivat kantaa yliopiston tilaan. Heidän puheenvuoroissaan minua jäi askarruttamaan vakaa lähtökohta, että yliopiston tehtävä ei ole palvella yhteiskuntaa vaan yliopiston tulee olla vapaata tiedettä tekevä laitos, jossa puhdas tiede on arvo sinänsä.

Ymmärrän, että tämä näkemys on tarkoitettu markkinalogiikkaa vastaan, kun keskustellaan tieteen ja yliopiston tehtävästä. Itse tarkastelen asiaa toisesta näkökulmasta. Katson, että tieteen oma logiikka ja tieteen hyödyllisyys eivät ole lähtökohtaisesti toistensa vastakohtia.

Tieteen oma logiikka ja tieteen hyödyllisyys eivät ole lähtökohtaisesti toistensa vastakohtia.

Yliopiston tehtävä viittaamissani puheenvuoroissa on asetettu tavalla, jota ajankohtainen tieteen sosiologia ei tue. Viimeaikainen tieteen sosiologia korostaa, että tieteellisen tiedon tuottaminen ja yhteiskunnan kehitys ovat suhteessa toisiinsa, vaikuttavat toisiinsa ja kiihdyttävät toistensa kehitystä. Kiistatta eri tieteenalojen erikoistuminen syvenee ja erikoisalat lisääntyvät.

Tieteellisen tiedon määrä ja asiantuntijuuden kasvu ovat tehneet tutkittavat asiat eri tieteissä yhä monimutkaisemmiksi ja maailman prosessit keskenään yhä ristiriitaisemmiksi. Tutkimukselta, joka on itse ollut suuntaamassa kehitystä, on alettu edellyttää ilmiöiden tutkimista paikallisissa yhteyksissään (esimerkiksi lääketieteessä syöpätutkimus), monitieteisyyttä (esimerkiksi lastensuojelu), tutkimuksen tuomista käytäntöjen yhteyteen ja tiedontuotannon avoimien prosessien luomista ja hallintaa.

Tiedettä on pyritty ymmärtämään osittain uudestaan paitsi tutkimuskäytäntöjen myös epistemologian ja siten tiedon totuusmäärittelyn osalta. Ajattelu, jossa tieteen sallitaan integroitua kontekstinsa kanssa, vastustaa vain yhdellä tavalla tuotetun tieteellisen näytön tiedepolitiikkaa. Se vaalii monimutkaisia suhteita käsittelevän ja käyttävän ajattelutavan edelleen kehittämistä tuottamalla tieteellisen metodin ja tieteellisen tiedon uudenlaisia suhteita.

Peräänkuuluttaisin tieteelliseen työhön kuuluvaa itseymmärrystä; kykyä nähdä ulkopuolelta käsin itsensä kulttuuristen prosessien mahdollistamana ja niiden rajoittamana toimijana. Jos tieteentekijät jäävät perinteisen eristäytyneen tiedeyhteisön sisään ja elävät ”puhtaan tieteen” illuusiossa ja ovat tekemisissä pääasiassa oman tieteenalansa jäsenten kanssa, on riskinä, että poliitikot ja uusliberalistisen talouden managerit täyttävät tyhjiön omalla tieteen tuottavuuden, kaupallistamisen ja yksityistämisen retoriikallaan, laittavat yliopistot kilpailemaan keskenään ja ajavat sivistysyliopistot alas.

Tieteellisen tiedon epistemologia on jätetty keskustelun ulkopuolelle.

Pidän paradoksina sitä, että  tieteen vaikuttavuus ja tieteellisen tiedon käyttö on tullut yhdeksi tärkeimmistä tieteen yhteiskunnallisista kysymyksistä, mutta samalla tieteellisen tiedon epistemologia on jätetty keskustelun ulkopuolelle. Pikemminkin otetaan annettuna se, mitä tutkimustieto on.

Pohdinnan tilalle on tullut ekonomian laajentuminen kaiken kattavaksi todellisuudeksi, jossa rakennetaan tutkimustiedon ja tieteellisen työn arviointi- ja vaikuttavuusmalleja. Itse asiassa näillä malleilla luodaan tutkimustiedon määritelmää, joka sopii kyseisiin malleihin.

Kommentillani en tahdo kyseenalaistaa edellä mainittujen puheenvuorojen keskeisiä kantoja koskien vuoden 2009 yliopistolakia ja yliopiston toimintaan kohdistettuja leikkauksia. Tuen siten markkinalähtöisen kehittämisen ja managerialististen hallinnon mallien vastustamista. Niiden vastustamisessa tiedeyhteisöjen tulisi käyttää yhteistä osaamistaan ja asiantuntijuuttaan ja tuottaa sitä kautta ymmärrystä siitä, mitkä ovat ne kontekstit ja rajat, jotka tiedeyhteisöjen itsensä tulee ylittää.

Rajoista tietoiseksi tuleminen ja ylittäminen sekä avoimen kontekstin luominen edellyttävät epistemologisten kysymysten tarkastelua, erilaisten perspektiivien näkyväksi tekemistä sekä ajan epävarmuuden yhteistä käsittelyä.

Korostaisin sitä, että tieteessä tutkimuskohteen avoimuus on se tekijä, joka tuottaa vapauden ajatella; ei tieteen puhtaus abstraktina hyveenä. Vapautta leimaa tutkijan sisäinen palo olla osallisena uuden etsimisessä. Tämän vapauden vaaliminen edellyttää yhteiskunnallista vastuuta yliopiston kehittämisestä ja johtamisesta tieteentekijöille ja opiskelijoille merkityksellisellä tavalla.

VTT Ritva Engeström on Helsingin yliopiston dosentti.

Kirjoitus on osa Yliopistokevät 2016 -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Markkinalogiikasta yliopistoyhteisöön ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Professori Jaakko Hämeen-Anttila, puhuitte hiljattain Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin kulttuurifoorumissa yliopiston tehtävistä, ja puheenvuorossanne korostui yhteiskunnallisen roolin sijasta vapaan tieteen merkitys. Mitä on vapaa tiede ja missä päin maailmaa sen tekemisen mahdollisuudet ovat parhaat?

Minusta vapaa tiede on nimenomaan sellaista, joka määrittelee itse omat tutkimuskohteensa eikä toimi minkään muun välikappaleena. Tieteellä voi olla suhteita liike-elämään tai yhteiskuntaan, mutta puhtaan akateemisen tutkimuksen kannalta on tärkeää, että yliopistoissa keskitytään suhteellisen vahvasti juuri vapaaseen tutkimukseen; soveltavalle tutkimukselle löytyy kiinnostuneita rahoittajia muualtakin, mutta puhtaalle perustutkimukselle harvemmin.

Vapaata tiedettä toki voi tehdä missä tahansa, mutta se tarvitsee resursseja ja myös oikein asenneilmapiirin. Suomessa on nykyään valitettavan vahva suuntaus, jossa odotetaan tieteen tuottavan taloudellista hyötyä (varsinkin yrityksille), ja tämä on uhka tieteen vapaudelle. Kyllä vapaa tiede vieläkin kukoistaa suomalaisissa yliopistoissa, mutta meidän täytyy pyrkiä varmistamaan, että se tekee niin myös jatkossa.

Minkälainen tulisi mielestänne olla yliopiston ja valtion suhde?

Optimaalisessa tilanteessa valtio määrittelee halunsa tukea yliopistoja, vapaata tiedettä ja sivistystä ja rahoittaa muun muassa yliopistoja sen mukaan mutta jättää rahankäytön yksityiskohdat yliopiston itsensä päätettäväksi. Nykyisessä mallissa valtio mittaa yliopistojen tuloksellisuutta mittareilla, joissa on vahvasti mukana ajatus siitä, että yliopiston päätehtävä ei ole puhtaan, vapaan tieteen tekeminen vaan yliopistoilla on lähinnä välinearvoa.

Mitkä ovat oman kokemuksenne näkökulmasta ne yliopistopolitiikan käännekohdat, jotka ovat johtaneet Helsingin yliopiston työskentelyolosuhteiden muuttumiseen siinä määrin, että päätitte siirtyä professoriksi Edinburghin yliopistoon?

Siirryn kyllä Edinburghiin ensisijaisesti puhtaan akateemisista syistä (parempi työskentely-ympäristö), mutta viimeaikainen leikkauspolitiikka on valitettavasti tehnyt siirtymisestä aiempaa helpompaa. Hallituksen yliopistoihin ja yleensä koulutukseen kohdistamat iskut ovat vakavia, ja vaikka yliopistolaitos niistä varmasti lopulta selviytyy, on täysin varma, että yliopistojen tasossa tapahtuu notkahdus ja työrauha häiriintyy vuosiksi eteenpäin.

Helsingin yliopiston henkilöstölle mittavia leikkauksia on perusteltu yliopiston johdon taholla sanomalla, että vaihtoehtoja ei ole. Mitä mieltä olette – onko näin vai näettekö vaihtoehtoja?

Olisin toivonut, että niitä olisi ollut, mutta eipä kai juuri mikään vaihtoehto olisi ollut kovin hyvä. Joissain kohdissa olisin itse menetellyt toisella tavalla kuin yliopiston johto, mutta pidän myös tärkeänä tuoda esille sen, että ongelmien lähtökohtana ei toki ole yliopiston johto vaan maamme hallitus. 100 miljoonan vähentäminen on paha isku riippumatta siitä, miten se toteutetaan.

Leikkausten, hallinnonuudistuksen ja tutkinto-ohjelmien uudistuksen keskellä voidaan sanoa että Helsingin yliopisto tuntuisi olevan kriisissä. Mitä uutta tai hyvää tästä kriisistä voi mielestänne syntyä?

En usko, että tästä kriisistä syntyy mitään hyvää. Liike-elämästä tuttu hokema, että kriisistä syntyy uusia ratkaisuja, ei ainakaan yliopistolla päde. Työrauha, positiiviset kannustimet ja hyvä ilmapiiri synnyttävät parempaa tiedettä kuin ahdistunut ilmapiiri, leikkaukset ja hätiköidyt muutokset. Toinen asia toki on, että tämän kriisin yli kyllä päästään. Mutta paremmin olisimme voineet kehittyä ilman kriisiä.

Kirjoitus on osa Yliopistokevät 2016 -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Vapaan tieteen merkitys – professori Hämeen-Anttilan haastattelu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelu yliopiston tehtävistä, hallinnosta ja rahoituksesta on kiihkeässä vaiheessa. Hallituksen yliopistoihin kohdistuvat säästöpäätökset ovat nostaneet vahvan protestiaallon yliopistoissa.

Keskustelun taustalla on myös vuoden 2009 yliopistolaki, joka teki yliopistoista autonomisia taloudellisia yksiköitä ja muutti virat työsuhteiksi. Laki muutti yliopistojen hallintoa siten, että yliopistoille tuli hallitus, johon kuuluu myös yliopiston ulkopuolisia, elinkeinoelämää tuntevia henkilöitä. Rehtorin asema vahvistui.

”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.”

Keskustelu on tärkeää, koska se pakottaa nostamaan esiin olennaisia kysymyksiä. Tässä artikkelissa koitan kaivella esiin keskustelun ydintä.

Tieteellä ei ole itseisarvoa

Monet tutkijat haluavat nähdä tieteen ja sivistyksen itseisarvoina. Niitä ei saa alistaa millekään tieteen ulkopuolisille tavoitteille. Tieteen tulee saada itse määritellä, mitä se tutkii.

Tämä periaate olisi aivan loistava, jos yliopistot eivät olisi riippuvia julkisesta rahoituksesta. Kun valtio rahoittaa yliopistoja 1,6 miljardilla eurolla vuosittain ja pääosa ulkopuolisestakin rahoituksesta tukee verovaroista, niin on ymmärrettävää, että yliopistoihin kohdistuu suuria odotuksia yhteiskunnalle tärkeiden asioiden tutkimisesta.

Valtiontalouden näkökulmasta yliopistot ovat investointeja, joiden tulee edistää talouskasvua ja kansakunnan kilpailukykyä. Veronmaksajan näkökulmasta yliopistot ovat suuri menoerä, jonka toivotaan parantavan ihmisten elämänlaatua ja hyvinvointia.

Kun valtio joutuu leikkaamaan työttömyysturvasta, sosiaalipalveluista, kulttuuripalveluista ja eläkkeistä, niin on vaikea perustella, että yliopistoilta ei saa leikata mitään. Elinkeinoelämä odottaa yliopistoilta osaamista ja uutta tietoa, joka auttaa sitä pärjäämään äärimmäisen kovassa globaalissa kilpailussa.

Ajatukselle, että tutkimus on ollut ennen vapaata, ei löydy historiallisia perusteita.

Yliopistoissa monet ajattelevat, että tutkimus on ollut ennen vapaata, mutta nyt sitä ollaan alistamassa yhteiskunnan tarpeisiin. Tälle ajatukselle ei löydy historiallisia perusteita.

Yuval Noah Harari käsittelee kirjassaan Sapiens, Ihmisen lyhyt historia myös tieteellisen vallankumouksen syntymistä 1500-luvulla. Tuolloin alettiin nähdä, että ihmiset pystyvät kasvattamaan kykyjään panostamalla tieteelliseen tutkimukseen. Tämän näkemyksen puolesta saatiin kasvavaa evidenssiä.

Harari kirjoittaa:

”Mitä enemmän todisteita kertyi, sitä enemmän resursseja rikkaat ihmiset ja hallitukset olivat halukkaita sijoittamaan tieteeseen. Ihminen ei olisi koskaan pystynyt kävelemään Kuun pinnalla, tuottamaan geenimuunneltuja mikrobeja tai halkaisemaan atomia ilman tällaisia panoksia.”

Harari esittää selkeän takaisinkytkentäsilmukan, jossa tutkimus tuottaa uusia kykyjä, jotka taas tuovat tieteelle uusia resursseja, mikä puolestaan auttaa tuottamaan uusia kykyjä. Jos julistamme yliopistoissa, että tieteen ei tarvitse palvella yhteiskuntaa eikä välittää ihmisten sairauksista, energiantarpeesta, turvallisuudesta tai ravinnon riittävyydestä, niin synnytämme särön tuohon silmukkaan ja vaarannamme tieteen resurssit.

Olen itse puhunut tieteen vaikuttavuuden lisäämisen puolesta. Johtamani tutkimusryhmä julkaisi juuri työ- ja elinkeinoministeriön rahoittaman selvityksen Vaikuttavaa tutkimusta. Kokeiluehdotuksia tutkimuksen vaikuttavuuden ja kaupallistamisen edistämiseksi. Siinä analysoimme vaikuttavuuden problematiikkaa ja tuomme esiin siihen liittyviä ongelmia.

Merkittävät tulokset jäävät hyödyntämättä, koska hyödyntämiseen ei kannusteta ja sitä varten ei ole toimivia rakenteita.

Perusajatuksemme on, että vaikka vaikuttavuus toteutuukin pääasiassa tutkimuksen ja opetuksen kautta ”läpäisyperiaatteella”, niin silti hyvin monet merkittävät tulokset jäävät hyödyntämättä, koska hyödyntämiseen ei kannusteta ja sitä varten ei ole toimivia rakenteita.

Esitämme muun muassa yliopiston rahoitusmallin muuttamista niin, että yliopistojen ”yhteiskunnalliselle vuorovaikutukselle” annetaan suurempi painoarvo. Näin on ilmeisesti tapahtumassakin.

Yliopistoja ei ole alustettu markkinoiden ohjaukseen

Puhtaan perustutkimuksen vastakohdaksi asetetaan markkinoiden ohjaama tutkimus ja kaupallistaminen. Tästä on tehty varsinainen peikko, jonka sanotaan tuhoavan sivistyksen ja lopettavan tieteen autonomian.

Tämä on yhtä suuri kärjistys kuin puhe puhtaasta tieteestä. Kun katsellaan yliopistojen rahoitusta, niin yritysten rahoitus yliopistojen tutkimusmenoista on noin viiden prosentin luokkaa. Kaikki muu on käytännössä julkista rahaa.

Yliopiston rahoitusmalli ei sisällä mitään kaupallistamiseen korvamerkittyä rahaa. Strategiaperustaisen rahoitukseen on varattu 10 prosenttia, mutta sitäkään ei suunnata kaupallistamiseen vaan tutkimuksen ja yliopistojen vaikuttavuuden kehittämiseen. Uudessa rahoitusmallissa strategiaperustaista osuutta lisätään kaksi prosenttiyksikköä.

Tutkimuksen todellinen autonomia ja sivistysyliopisto

Tieteen autonomia on kuitenkin aivan keskeinen tieteen menestyksen avain ja selittäjä. Tarkoitan tässä tieteen autonomialla sitä, että tieteen tulee saada itse asettaa tieteelliset kysymykset ja etsiä menetelmiä niihin vastaamiseksi. Kukaan ulkopuolinen taho ei pysty asettamaan tieteellisiä kysymyksiä eikä tuottamaan niihin tieteellisiä vastauksia.

Kukaan ulkopuolinen taho ei pysty asettamaan tieteellisiä kysymyksiä eikä tuottamaan niihin tieteellisiä vastauksia.

Tiede käyttää omia menetelmiään ongelmien ratkaisuun ja tulosten pätevyys arvioidaan tiedeyhteisön omassa kriittisessä keskustelussa. Erityisen vaarallista on ollut, kun tällaiseen tieteen autonomiaan on puututtu esimerkiksi uskonnon tai vallanpitäjien nimissä.

Tieteen autonomia on erotettava tutkimusaiheiden valinnasta. Tarkoitan sitä, että jos vaikkapa Suomen Akatemia avaa ohjelman, jossa selvitetään ilmastonmuutoksen vaikutuksia pohjoisten kasvilajien kasvuympäristöön, niin tämä ei sodi tieteen autonomiaa vastaan. Hyväksyttävät hankkeet läpikäyvät lisäksi tiukan vertaisarvioinnin.

Monet tutkijat ovat kyseenalaistaneet strategisen tutkimuksen tieteellisyyden. Esimerkiksi Professoriliitto näkee strategisen tutkimuksen rahoituksen (noin  50 miljoonaa euroa vuositasolla) olevan pois perustutkimuksesta.

Tätä kritiikkiä on vaikea hyväksyä. Vaikka strateginen tutkimus suuntautuu yhteiskunnan kehittämisen kannalta tärkeisiin haasteisiin, niin rahoitettavat hankkeet edellyttävät pitkäjänteistä ja korkeatasoista perustutkimusta ja valituksi tulevat vain tieteellisesti kovatasoiset tutkimushankkeet.

Tarvitaan uusi yliopistokonsepti

Yliopistokeskustelua vaivaa yliopistokäsitteen epäselvyys. Puhutaan sivistysyliopistoista, mutta sen juuria ei tunneta. Vuonna 1810 Berliiniin perustettu Humboldt-yliopisto on antanut mallin sivistysyliopistolle, jonka ihanteen mukaan tiede antaa perustan sivistykselle (”Bildung durch Wissenschaft”).

Humboldtilaisen yliopiston periaatteet ovat:

1. Akateeminen kasvatus
2. Tieteiden ykseyden periaate
3. Tutkimuksen ja opetuksen ykseys
4. Tutkimuksen ja opetuksen vapaus

Tällainen yliopisto on tutkijoiden ja opiskelijoiden yhteisö, jossa kasvetaan ihmisyyteen tutkimalla kaikkia tieteitä ja omaksumalla tieteellinen maailmankuva.

Humboldt-yliopisto on antanut mallin sivistysyliopistolle, jonka ihanteen mukaan tiede antaa perustan sivistykselle.

Sivistysyliopisto ei aseta tieteitä vastakkain, vaan pitää niitä kaikkia tärkeinä sivistyksen kannalta. Opettajilla on vapaus tutkia tärkeänä pitämiään aiheita ja kertoa tuloksistaan opiskelijoille. Opetuksen ja tutkimuksen vapauteen eivät ulkopuoliset tahot saa puuttua. Humboldtilainen yliopisto oli myös Suomen yliopistolaitoksen kehittämisen ideaalina, ja tässä oli J. V Snellmanilla erityisen suuri merkitys.

Humboldtilaiseen yliopistoon liittyi kuitenkin tietynlaista arroganssia yhteiskunnan tarpeisiin nähden. Esimerkiksi opiskelijoiden valmentamista ammatteihin ei pidetty tärkeänä. Humboldtilainen yliopisto halusi sulkea yhteiskunnan ulkopuolelleen.

Tämän takia olemme Pirjo Ståhlen kanssa kirjoittamassamme kirjassa Ristiriitainen tiedepolitiikkamme. Suuntana innovaatiot vai sivistys? kehittäneet uuden konseptin, jota sanomme ”uushumboldtilaiseksi ylipistoksi”.

Uushumboldtilaisessa yliopistossa yliopiston yhteiskunnallinen vastuu toteutuu ottamalla yhteiskunnan isot haasteet keskeisesti mukaan yliopiston tutkimukseen ja opetukseen. Isot haasteet ovat monimutkaisia ongelmia, joilla on suuri vaikutus ihmisten elämään ja hyvinvointiin ja joiden ratkaisu edellyttää tieteidenvälisyyttä ja laajaa vuorovaikutusta erilaisten sidosryhmien kanssa.

Yliopiston yhteiskunnallinen vastuu toteutuu ottamalla yhteiskunnan isot haasteet mukaan yliopiston tutkimukseen ja opetukseen.

Tällaisia ”ilkeitä ongelmia” liittyy erityisesti terveydenhuoltoon, ilmastonmuutokseen, energiaan, oppimiseen, urbanisaatioon, siirtolaisuuteen, turvallisuuteen ja niin edelleen. Suuret haasteet ovat esimerkiksi Suomen Akatemian ja EU:n Horisontti 2020 -rahoituksessa mukana.

Määrittelemme uushumboldtilaisen yliopiston kirjassamme seuraavasti:

”Uushumboldtilaisen yliopiston perusperiaatteena on tutkimuksen, opetuksen ja ilkeiden ongelmien ratkaisemisen ykseys. Tämä on yliopiston kolmoistehtävä.”

Haastavien ongelmien nostaminen määritelmään on kahdella tavalla tärkeää. Ensinnäkin niiden ratkaisemisen kautta yliopisto kykenee kontribuoimaan itselleen luontaisella tavalla yhteiskunnan kehittämiseen. Toiseksi sillä torjutaan liian suoraviivainen yhteys akuutteihin ongelmiin, olivatpa ne sitten hallinnon tai yritysten esittämiä. Tarkoitan sitä, että jos yliopistot vedetään mukaan suoraan vaikkapa ratkomaan sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyviä ryhmäkokojen määrittämisiä, yliopistojen resurssit kuluvat hukkaan.

On hyvä huomata, että yliopistolaki on periaatteessa sopusoinnussa uushumboldtilaisen yliopiston kanssa. Lain 2 §:ssä todetaan:

”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.”

Luottamuksen palauttaminen

Yliopistolaki muutti olennaisesti yliopistojen johtamisjärjestelmää. Lain taustalla oli huoli yliopistojen hitaasta uudistumisesta. Vauhtia haluttiin tuoda ottamalla käyttöön yritysmaailmassa kehitettyjä manageriaalisia periaatteita. Niihin kuuluu ylhäältä alas tapahtuva ohjaaminen ja komentoketju hallitus-rehtori-dekaanit-laitosjohtajat ja niin edelleen.

Tässä romutettiin yliopistoissa vallinnut kollegiaalinen hallinto. On totta, että kollegiaalinen hallinto on hidas tekemään muutoksia, mutta sen ehdoton vahvuus on kaikkien näkökohtien esilletulo, laaja keskustelu ja sitoutuminen yhteisiin päätöksiin.

On paradoksaalista, että yliopistoihin yritysmaailmasta omaksuttu hallintomalli on jo hylätty yrityksissä.

On paradoksaalista, että yliopistoihin yritysmaailmasta omaksuttu hallintomalli on jo hylätty yrityksissä. Tämän päivän johtamisen avainsanoja ovat dialogi, luovuus, johtajuus ja luottamus. Nyt yrityksissä halutaan saada aikaan innovaatioita ja niitä ei käskemällä synny. Sama pätee tutkimukseen: jos haluamme uusia läpimurtoja, on luotettava tutkijoihin.

Päästäksemme eteenpäin yliopisto-ongelman ratkaisussa luottamus on palautettava yliopistojen ja päätöksentekijöiden välille. Tarvitsemme avointa dialogia ja erilaisten näkökulmien ymmärtämistä. Äkkijyrkät vastakkainasettelut, kuten puhdas tiede vastaan hyödyllisyys, eivät vie asiaa eteenpäin.

FT Antti Hautamäki on Jyväskylän yliopiston tutkimusprofessori (emeritus) ja Helsingin yliopiston dosentti. Katso myös Hautamäen muut julkaisut yliopistokysymyksestä.

Kirjoitus on osa Yliopistokevät 2016 -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Uushumboldtilainen yliopisto – ratkaisu sivistyksen ja hyödyllisyyden dilemmaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.