Videoesseeteoksessa Apply generously Illusia Juvani tarkastelee oman kokemuksensa kautta laajempaa taiteen rahoituksen rapautumisen ilmiötä ja sitä, miten epävarmuus vaikuttaa taiteilijan työhön ja elämään. Apurahakysymys ja taloudellinen epävarmuus koskettavat taiteilijoiden lisäksi muita ryhmiä kuten tutkijoita ja kansalaisyhteiskuntaa.

Illusia Juvani on palkittu taiteilija-aktivisti, joka käsittelee video-, valokuva-, ääni- objekti- ja tekstiteoksissaan vaikeita ja kipeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Teos on esillä Politiikasta taidetta-sarjassa 27.11.2023–28.1.2024.

Hyvinvointini on aina väliaikaista. Pieni hetki epätoivon välissä. Taide on niin raskaasti alirahoitettu ala, että kun onnistun saamaan apurahan hetkellisesti olen niin helpottunut. Kahden vuoden työskentelyapuraha jonka sain Koneen säätiöltä on antanut minulle niin paljon turvallisuutta, että olen voinut elää traumojeni kanssa. Olen voinut niin paljon paremmin sen vuoksi. On ollut niin paljon helpompi elää kun satunnainen taksimatka päivystykseen ei aja henkilökohtaista taloutta pitkäaikaiseen vajeeseen.

Minulla on ollut tarpeeksi rahaa käydä uimassa säännöllisesti. Syödä ulkona välillä. Minulla on ollut varaa ostaa trampoliini joka kestää painoni. Olen ostanut tiskikoneen. Minulla on ollut varaa hammashuoltoon. Olen pystynyt ostamaan monipuolista ja tasapainoista ruokaa joka on edesauttanut jaksamistani. Olen maksanut pois opintolainaani, olen saanut pienen lainan ostaakseni itselleni todella hyvän sängyn joka ei tuhoa selkääni. Sijoitin polkupyörään. Vuokrasin isomman asunnon jossa minulla on oikeasti tilaa liikkua ympäriinsä ja luoda. Olen tanssinut enemmän kuin koskaan.

Olen aloittanut uusia harrastuksia, kuten kasvattamalla pienen puutarhan parvekkeelleni. Ensimmäinen kesä ei tuottanut lainkaan hedelmää, mutta minua ei haitannut. Minua ei kaduta yhtään se raha jonka olen käyttänyt kasveihin, siemeniin ja multaan. Se on ollut täysin sen arvoista. Turhaa? Kyllä, varmasti. Onko se antanut minulle loputtomasti iloa? Todellakin.

Minulla on ollut resursseja ostaa niin monta ei-tarpeellista ostosta jotka ovat tehneet elämänlaadustani huomattavasti parempaa. Kun on tarpeeksi rahaa, ei edes virheet jotka teet ole maata kaatavia. Se auttaa sinua katsomaan tulevaan ja näkemään itsesi siellä. Raha on auttanut kaiken sen potentiaalin minussa kukoistaa ja kasvaa eikä sitä ole kuluttanut pois se jatkuva pelko mitä on köyhyydessä eläminen. Keidas jonka olen luonut itselleni ja kissoilleni on merkki siitä.

En häpeä köyhyyttäni enää. Minulla on ollut tarpeeksi mielenrauhaa ja aikaa pohtia läpikohtaisesti mitä se tarkoittaa tässä kapitalistisessa järjestelmässä.  Ymmärrän nyt että mikään siitä ei ollut minun vikani. Vika on syvällä niissä valtarakenteissa jotka on luotu toimimaan niin. Sellaisessa valtajärjestelmässä kaltaisteni ihmisten hyvinvointia ei nähdä arvokkaana.

Mitä julmat ihmiset eivät ymmärrä, on se että köyhyys satuttaa. Se on väkivaltaista ja eristävää. Se ajaa sinut epätoivoon ja epätoivo ei tee kenestäkään parempaa ihmistä saatikka sitten työntekijää. Se ei rohkaise sinua ottamaan osaa mihinkään. Se tuhoaa itsetuntosi ja kun oma ääni tuntuu arvottomalta, sitä ei halua käyttää. Miten kukaan voi olettaa, että pystyt tekemään elämäsi kannalta parhaimmat ja harkitut päätökset kun sinulla on voimia vain juuri ja juuri selvitä.

Näköalattomuus kuvaa tilannetta tarkasti. Kuulostaako se asemalta jossa kukaan voi tuntea olonsa turvalliseksi tai hyvinvoivaksi? Kun siihen päälle asetetaan mitä tahansa muita haasteita mitä sinulla voi olla, tekee se selviytymisestäsi vain vaikeampaa. Kapasiteettisi menee energiansäästötilaan ja kaikki sinun haaveesi katoavat ilmaan. Pelko ottaa enemmän tilaa eikä sinulla ole varaa toivoa, unelmoida tai luottaa.

Teosta on tukenut Koneen säätiö.

Artikkelikuva: Illusia Juvani: Annostele runsaasti (2023)

Julkaisu Politiikasta taidetta: Illusia Juvani: Annostele runsaasti (2023) ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Video on toteutettu yhdessä Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikön kanssa ja on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Kuvaus: Susanna Hast

Laura Sumari on tohtorikoulutettava Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Ihmiset turvallisuuden ja turvattomuuden keskiössä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Video on toteutettu yhdessä Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikön kanssa ja on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Kuvaus: Susanna Hast

FM Tuukka Brunila on tohtorikoulutettava Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Liberalismin ja demokratian jännitteinen suhde ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkisessa keskustelussa kannetaan toistuvasti huolta lasten ja nuorten vähäisestä liikkumisesta. Ratkaisuksi tarjotaan lähes poikkeuksetta liikunnan harrastamista urheiluseurassa. Se esitetään usein itseisarvoisesti hyvää tuottavana, kaikille avoimena ja moniarvoisena areenana, jonne kaikenikäiset, -kokoiset, -näköiset ja -muotoiset lapset ja nuoret ovat tervetulleita yhteisöllisyyden, kansanterveyden ja hyvinvoinnin nimissä.

Julkisuudessa toisteltavassa puhetavassa rakennetaan kuvaa urheiluseuratoiminnasta sellaisena harrastuksena, joka ei ainoastaan tuota lapsille ja nuorille fyysisiä pääomia, vaan muokkaa myös ihanteellisella tavalla nuorison arvoja, asenteita, sosiaalisia käytäntöjä ja moraalista valmiutta.

Puhetavan sisällön voi kiteyttää siten, että liikunnan ja urheilun harrastaminen tekee lapsista ja nuorista kunnon kansalaisia ja parempia ihmisiä.

Puhetavan sisällön voi kiteyttää siten, että liikunnan ja urheilun harrastaminen tekee lapsista ja nuorista kunnon kansalaisia ja parempia ihmisiä. Liikunnan harrastamisesta julkisuudessa rakentuva kuva hellii ajatusta ihmerohdosta, joka antaa vastustuskyvyn lapsuuden ja nuoruuden fyysisiin, sosiaalisiin ja psyykkisen haasteisiin.

Ripaus totuutta ja paljon uskomuksia

Tällainen puhetapa liikunnan harrastamisesta ihmerohtona on kaiku menneestä maailmasta ja istuu sitkeässä. Sen juuret juontavat 1900-luvun alun kansalaiskasvatukseen. Tuolloin suomalaisesta metsäkansasta haluttiin tehdä liikunnan kansalaistoiminnan avulla sinivalkoista, salonkikelpoista, kuuliaista, sotilaaksi kelpaavaa ja rotuaan ylväästi edustavaa väkeä.

Liikuntahistorioitsija Maria Rantalan tutkimuksen otsikko, Sata vuotta toistoa, on paljon puhuva tiivistys siitä toisteisesta argumentaatiotavasta, jolla pidetään yllä mielikuvaa liikunnasta kaikkiin nuoruuden vaivoihin auttavana ihmerohtona.

Historiasta kumpuavan puhetavan takaa löytyy ripaus totuutta ja paljon uskomuksia. Totta kai liikunnan harrastaminen, tapahtuipa se sitten urheiluseurassa tai omatoimisesti, kasvattaa fyysistä kuntoa ja tuottaa monenlaisia myönteisiä vaikutuksia.

Liikunnan on osoitettu vaikuttavan suotuisasti lasten ja nuorten oppimiseen. Lapsuusiän liikunta yhdessä vanhempien kanssa lisää niin ikään todennäköisyyttä fyysisesti aktiiviseen elämäntapaan aikuisuudessa. Monille liikunta on myös motivoiva harrastus.

Lisäksi yksittäiset esimerkit kertovat toistuvasti siitä, että Suomesta löytyy valtava määrä hyvin organisoitua lasten ja nuorten urheiluseuraharrastamista.

Kertovatpa yksittäiset esimerkit kuinka myönteisiä asioita tahansa, ne eivät valitettavasti vastaa kokonaiskuvaa lasten ja nuorten urheiluseuraharrastamisesta 2010-luvulla.

Kertovatpa yksittäiset esimerkit kuinka myönteisiä asioita tahansa, ne eivät valitettavasti vastaa kokonaiskuvaa lasten ja nuorten urheiluseuraharrastamisesta 2010-luvulla. Viimeisimmässä, mittavaan kyselyaineistoon perustuvassa LIITU-tutkimuksessa nimekkäät liikunta- ja terveystutkijat kiteyttävät urheiluseuraharrastamisen perusilmeen näin:

”Seuratoimintaan tullaan mukaan entistä nuorempana ja valtaosa lapsista ja nuorista harrastaa vain yhtä lajia. Kilpailutoimintaan osallistuu edelleen merkittävä osa lapsista ja nuorista.”

Samaa viestivät kaikki 2010-luvulla tehdyt kyselytutkimukset (esimerkiksi Myllyniemi & Berg 2013; Merikivi ym. 2016; Kokko & Hämylä 2015; Kokko & Mehtälä 2016). Tutkimusten mukaan urheiluseuraharrastamisen suuntana on yhä varhemmin, yhä enemmän ja yhä intensiivisemmin. Siinä kilpaillaan paremmuudesta ja pyritään erinomaisuuteen.

Urheiluseuraharrastamisessa vallitseva kehityssuunta on monin tavoin ristiriidassa 2010-luvun kasvatusihanteiden sekä lasten kehitystä ja hyvinvointia käsittelevän tutkimustiedon kanssa. Puhetapa urheiluseuraharrastamisesta kaikkivoipana ihmerohtona näyttääkin tässä valossa melkoiselta humpuukilta.

Kun myyttiä ihmerohdosta purkaa auki tutkimusten kautta, löytyy paljon ajatuksia herättäviä tuloksia.

Kun myyttiä ihmerohdosta purkaa auki tutkimusten kautta, löytyy paljon ajatuksia herättäviä tuloksia. Kasvava määrä tutkimustietoa haastaa ajatuksen lasten ja nuorten nykymuotoisesta liikunnan ja urheilun harrastamisesta otollisena moraalin, luonteen muokkauksen ja sosialisaation areenana.

Tutkimustieto ei esimerkiksi tue käsitystä siitä, että nykymuotoinen urheiluseuraharrastaminen yksioikoisesti ehkäisisi syrjäytymistä tai edes rikollisuutta. Ja toisin kuin tunnutaan ajateltavan, ei urheilun harrastaminen suojaa lapsia ja nuoria alkoholilta – päinvastoin. Tutkimusten mukaan alkoholin käyttö ja humalajuominen ovat yleisempiä urheilua seuroissa harrastavien kuin kokonaan harrastamattomien keskuudessa. Sama pätee myös nuuskan käyttöön.

Itse asiassa hokema liikunnan ja urheilun kaikkivoipaisuudesta lasten ja nuoren moraalin, luonteen, sosialisaation ja monen muun henkisen ominaisuuden osalta on arkijärjen vastainen ajatus. Aivan yhtä totuudenmukaista olisi väittää urheiluun laajasti liittyvän vilpin – kuten vaikka ottelumanipulaation ja dopingin – ja vanhoillisuuden – kuten naisten ja seksuaalivähemmistöjen aseman ja korruptoituneiden rakenteiden – vaikuttavan kielteisesti lasten ja nuorten arvoihin ja asenteisiin.

Kyse onkin ennen kaikkea totunnaistumisesta tiettyyn puhetapaan, joka on juurtunut syvälle kulttuuriseen kertomukseen. Viimeisen vuosisadan aikana rakentuneista perusteluista on tullut itsestäänselvyyksiä ilman, että niiden toisteisia lausumia pysähdytään sen enempää pohtimaan.

Näkökulman vaihtaminen herättelee

Totutusta, urheilun tuottaman hyvän kertomusta pönkittävästä kysymyksenasettelusta luopuminen paljastaa lasten ja nuorten liikunnasta ja urheilusta erilaisia epäkohtia ja ongelmia. Muun muassa kiusaaminen urheiluseuraharrastuksessa on huolestuttavan yleistä, samoin syrjintä ja rasismi.

Liian moni lapsi ja nuori kertoo kyselytutkimuksessa henkisestä väkivallasta ja jopa seksuaalisesta häirinnästä. Kansainvälisissä tutkimuksissa on jo pidemmän aikaa tunnistettu liian varhain aloitetun kovan ja intensiivisen harjoittelun psyykkiset ja fyysiset seuraukset.

Erityisen huolestuttava havainto on se, että samanaikaisesti, kun lapset ja nuoret vastaavat kaikissa kyselytutkimuksissa kaipaavansa ennen kaikkea iloista ja suoritusvapaata yhdessä oloa ikätoverien kanssa, on liikunnan harrastamista viety aivan päinvastaiseen suuntaan.

Samanaikaisesti, kun lapset ja nuoret vastaavat kaikissa kyselytutkimuksissa kaipaavansa ennen kaikkea iloista ja suoritusvapaata yhdessä oloa ikätoverien kanssa, on liikunnan harrastamista viety aivan päinvastaiseen suuntaan.

Lapset ja nuoret sijoittavat kaikissa kyselyissä kilpailemisen ja erinomaisuuden tavoittelemisen vähäisimpien liikunnan ja urheilun harrastamisen motiivien joukkoon. Lasten ääni on kuitenkin sivuutettu.

Seurauksena muun muassa liikunnan harrastamisen on lopetettu aina vain varhaisemmassa iässä. Vuonna 2015 suurempi siirtymä pois seuratoiminnasta alkoi jo 12 ikävuoden paikkeilla.

Liikuntalain ja tutkimusten vääntömomentti ei näytä riittävän

Valtiohallinnossa on viime vuosina yritetty saada liikunnan harrastaminen vastamaan paremmin nykyajan arvoja ja vaateita. Liikuntalaki päivitettiin vuonna 2015 ja siihen kirjattiin vankka arvopohja. Laissa tavoitteiden toteutumisen lähtökohdiksi kirjattiin tasa-arvo, yhdenvertaisuus, yhteisöllisyys, monikulttuurisuus, terveet elämäntavat sekä ympäristön kunnioittaminen ja kestävä kehitys.

Puitelakina liikuntalain sisältöjä ei kuitenkaan ole pakko huomioida lasten ja nuorten liikunnassa ja urheilussa. Porkkanaksi ja kepiksi tarkoitettu valtion tavoiteohjaus vaikuttaa sekin tylpältä työkalulta, sillä toivotuista ohjausvaikutuksista näkyy vain ituja avustuksien saajien toiminnassa.

Myös valtiohallinnon tuottamien työryhmäraporttien suositukset ovat saaneet niukasti vastakaikua liikunnan ja urheilun saralla. Kattavat linjaukset esimerkiksi lasten ja nuorten harrastamisen edistämisestä ja yhdenvertaisista mahdollisuuksista harrastaa näyttävät jäävän lähinnä tahroiksi paperille.

Lasten ja nuorten liikunnan harrastamiseen liittyvien pulmien oikominen ei ole ainakaan tiedosta kiinni. Harvalla toimialalla on kartoitettu niin systemaattisesti ja läpileikkaavasti toiminnan luonnetta kuin liikunnassa 2010-luvulla.

Erityisesti selvitystyössä on 2010-luvulla kunnostautunut valtion liikuntaneuvosto, niin selvitysten ja tutkimusten tilaajana kuin niiden julkaisijana. Liikuntaneuvoston arvioiden mukaan yhdenvertaisuus, tasa-arvo ja suvaitsevaisuus jäävät liikunnan ja urheilun päätöksenteossa sivuosiin. Yhdenvertaisuus ja tasa-arvotyö valtion liikuntapolitiikassa –raportissa on myös todettu, ettei liikuntaan ja urheiluun yhdistetty ”reilun pelin henki” ole johtanut systemaattiseen tasa-arvo- tai yhdenvertaisuustyöhön.

Liikuntaan ja urheiluun yhdistetty ”reilun pelin henki” ei ole johtanut systemaattiseen tasa-arvo- tai yhdenvertaisuustyöhön.

Viime vuosina tutkijat ovat heränneet nostamaan esiin sellaisia kysymyksiä, jotka ovat aiemmin jääneet ja unohtuneet yleisrohto-puhetavan hegemonian alle. Teoksessa Urheilun takapuoli – liikunta ja yhdenvertaisuus liikunnassa ja urheilussa tutkijat kirjoittavat liikunnassa ja urheilussa esiintyvistä sukupuoleen, etnisyyteen ja seksuaalisuuteen liittyvistä stereotypioista sekä suoranaisesta rasismista. Niitä ei tunnisteta eikä niihin osata puututa.

Tutkijat ovat myös tunnistaneet, että kiusaaminen ja syrjintä sekä seksuaalinen häirintä liikunta- ja urheiluharrastuksissa on vaiettu aihe, joka ei vaikuta olevan kenenkään asia eikä siihen puuttumiseen ei ole työkaluja.

Ihmerohdolla rokottaminen

Tämän jutun kirjoittajat ovat pohtineet Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä liikunnan ja urheilun arvomaisemaa nykyajan vanhemmuuden näkökulmasta. Julkinen keskustelu ja myytti universaalista hyvästä tekevät liikunnasta ja urheilusta loogisen, lähes itsestään selvän harrastusvalinnan jälkikasvulle.

Liikunnan harrastaminen nähdään usein rokotuksena, jonka myötä lapsi omaksuu oikeanlaiset elämäntavat, arvot ja asenteet. Urheiluseurat nähdään eräänlaisina lapsi- ja nuorisohautomoina, joissa edistetään terveyttä ja hyvinvointia, tervettä itsetuntoa ja parempaa ihmisyyttä.

Mitä enemmän resursseja vanhemmat panostavat hautomiseen, sitä vastuullisempina heitä pidetään. ”Vastuuttomat vanhemmat” puolestaan eivät ymmärrä tai kykene laittamaan lastaan universaalia hyvää tarjoavaan harrastukseen. Urheilu- tai liikuntaseurassa harrastava lapsi viestii ”todellisesta” vastuuntunnosta ja kyvystä kasvattaa ”kunnon kansalainen”. Artikkelissa kirjoitetaan tällä tavoin symbolisen pääoman pelikentällä statustaan rakentavista vanhemmista ”liikkuvana luokkana”.

Edellisten lisäksi löytyy tukku selvityksiä ja tutkimuksia, joiden tulosten soisi näkyvän vahvasti lasten ja nuorten harrastuskulttuurissa 2010-luvulla. Niissä käsitellään muun muassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa, lasten ja nuorten liikunnan merkityksiä ja motiiveja, työttömien nuorten liikkumista ja liikuntaa, lopettamista eli drop outia, rasismia, tyttöjen ja naisten asemaa liikunnassa ja urheilussa, erityisryhmien liikuntaa, harrastamisen hintaa ja esimerkiksi elämäntapalajien paikkaa lasten ja nuorten vapaa-ajalla.

Arvoautomaatista uudelleen arviointiin

Myytti ihmerohdosta ja liikkuvan luokan symboliarvo selittävät erästä liikunnan ja urheilun harrastamisen ristiriitaa. Vaikka lasten ja nuorten liikunta- ja urheiluharrastukset eivät itseisarvoisesti sosiaalista lasta sellaiseen arvo- ja asennemaailmaan tai moraaliin, jota vanhemmat arvostavat, liikuntalaki vaalii ja tutkimukset suosittavat, aloittaa silti yhä useampi lapsi yhä aiemmin liikunnan tai urheilun harrastamisen.

Anni Rannikon tuoreessa sosiologian alaan kuuluvassa väitöskirjatutkimuksessa vaihtoehtoliikunnasta tarjottiin mielenkiintoisia näkökulmia aikuisten ohjauksesta vapaista, omaehtoisista ja luovuuteen kannustavista yhteisöistä, joissa pyritään kohti yhdenvertaista liikuntakulttuuria.

Yhdenvertaisuutta korostamalla vaihtoehtoliikuntaa harrastavat nuoret toivat esiin liikunta- ja urheilutoimintaan liittyviä ongelmia, kuten mukaan pääsemisen vaikeuden, kilpailullisuuden, syrjinnän ja hierarkkisuuden. Esimerkiksi skeittauksen, boulderoinnin, capoeiran ja uuden sirkuksen arvomaailmasta olisi paljon ammennettavaa muuhun lasten ja nuorten liikunnan harrastamiseen.

Vaihtoehtoliikunta tai elämätapalajit ovat arvoiltaan ja käytänteiltään lähempänä lasten ja nuorten tutkimuksissa kertomia mieltymyksiä ja toiveita.

Vapaan ja hierarkiattoman liikunnan järjestäminen ei tietenkään ole mutkatonta. Tällainen liikunta ei sekään ole automaattisesti kaikkien tasa-arvoisesti tavoitettavissa. Vaihtoehtoliikunta tai elämätapalajit ovat kuitenkin arvoiltaan ja käytänteiltään lähempänä lasten ja nuorten tutkimuksissa kertomia mieltymyksiä ja toiveita. Niiden arvopohja vastaa useassa tapauksessa myös moderneja liikunta- ja nuorisopoliittisia linjauksia ja pyrkimyksiä.

Kuten alussa todettiin, on lasten ja nuorten liikunta- ja urheiluharrastuksissa paljon hyvää. Harrastusten organisoijilla on varmasti vilpitön mieli ja jalot tavoitteet. Kuten muutkin harrastukset, liikuntaharrastukset ovat monille lapsille ja nuorille motivoivaa ja merkityksellistä vapaa-ajan tekemistä.

Tutkimusnäyttö ei kuitenkaan tue ajatusta, että lapsista ja nuorista tulisi urheiluseuraharrastamisen myötä kaikin tavoin kunnollisempia ihmisiä. Allekirjoitamme Rannikon väitöstutkimuksen toteamuksen, etteivät kunnioitukselle ja yhdenvertaisuudelle perustuvat sosiaaliset suhteet suinkaan ole itsestään selviä liikunnassa ja urheilussa.

Aiemmin hyvinä pidettyjä käytäntöjä on tärkeää pystyä tarkastelemaan aika ajoin kriittisesti, jotta toiminnan tavat ja tottumukset sekä arvot ja asenteet vastaavat ympäröivän todellisuuden tarpeita, vaateita ja odotuksia.

Ei ole olemassa sellaisia arvoautomaatteja, jotka tuottaisivat itsessään universaalia hyvää kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Aiemmin hyvinä pidettyjä käytäntöjä on tärkeää pystyä tarkastelemaan aika ajoin kriittisesti, jotta toiminnan tavat ja tottumukset sekä arvot ja asenteet vastaavat ympäröivän todellisuuden tarpeita, vaateita ja odotuksia.

Ainakin me kirjoittajat toivomme näkevämme lasten ja nuorten liikunnan harrastamisen sellaisena hyvinvointia tuottavana areenana, joka on aidosti avoin ja moniarvoinen ja jonne kaikenikäiset, -kokoiset, -näköiset ja -muotoiset lapset ja nuoret ovat tervetulleita. Tällaisessa kasvumaisemassa voisi olla aidosti mahdollista tukea lasten ja nuorten henkistä kasvua ja sosialisaatiota.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa. 

Päivi Berg työskentelee erikoistutkijana Nuorisotutkimusverkostossa Kentiltä kabinetteihin: Liikunnan kansalaistoiminnan läpileikkaus (2014–2018) -hankkeessa. Mikko Salasuo työskentelee vastaavana tutkijana ja Kentiltä kabinetteihin: Liikunnan kansalaistoiminnan läpileikkaus (2014–2018) -hankkeen johtajana Nuorisotutkimusverkostossa.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Ihmerohto nuoruuden vaivoihin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Renzi muistuttaa Balotellia: ikuinen lupaus, joka ei koskaan konkretisoitunut”.

Näin kuvaili Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi demokraattipuolueen silloista puheenjohtajaa Matteo Renziä, kun häntä pyydettiin joulukuun 2016 kansanäänestystä edeltäneessä haastattelussa vertailemaan Italian poliitikkoja jalkapalloilijoihin.

Italialaishyökkääjä Mario Balotelli tunnetaan lahjakkaana, mutta ailahtelevaisena pelaajana, jonka ura ei ole koskaan lähtenyt odotettuun lentoon.

Berlusconin kommentti oli jälleen yksi esimerkki siitä, miten italialaispoliitikot politikoivat jalkapallolla. Heidän oletetaan osoittavan kiinnostusta jalkapalloa kohtaan seuraamalla ja kommentoimalla kaikkea pelin ympärillä tapahtuvaa. Heidän odotetaan myös näyttäytyvän alan asiantuntijoina hallitsemalla jalkapallon kielen ja eri pelitaktiikat sekä tuntemalla pelaajat ja heidän maineensa.

Italiassa poliitikkojen jalkapallosta ammentava retoriikka herättää enää ani harvoin syytöksiä ”jalkapallon ja politiikan sekoittamisesta”. Jaot eri elämänpiirien välillä ovat muuttuneet häilyviksi ja jalkapallokielestä on tullut toimijoiden itsensä hyväksymä tapa analysoida politiikkaa ja tehdä sitä ymmärrettäväksi. Nykyään italialaispoliitikot operoivat tottuneesti paljon monipuolisemmalla ja vivahteikkaammalla jalkapallokäsitteistöllä kuin muutama vuosikymmen sitten.

Jalkapallokielestä on tullut toimijoiden itsensä hyväksymä tapa analysoida politiikkaa ja tehdä sitä ymmärrettäväksi.

Erittelen seuraavaksi muutamia esimerkkejä siitä, miten jalkapalloilijoilla on politikoitu Italiassa. Olennaista ei ole se, ovatko analogiat jalkapalloilijoiden ja poliitikkojen välillä paikkansapitäviä. Ne eivät ole itsessään oikeita tai vääriä, vaan kaikki tulkinnat sisältävät vaihtoehtoisuutta ja ovat potentiaalisia konfliktin lähteitä. Näin ollen niihin liittyy myös poliittinen ulottuvuus.

Onnistuneet tai kekseliäät vertaukset jalkapalloilijoihin puhuttelevat yleisöä ja saattavat olla osoitus poliittisesta pelisilmästä. Niiden avulla poliitikot voivat myös ylistää omia pelitaitojaan ja vastaavasti moittia vastustajaansa niiden puutteesta.

Joukkueenvaihdoksia ja muita jalkapalloilijoilla politikointeja

Piikikkäin Berlusconin edellä mainitun haastattelun sivalluksista osui tämän entiseen liittolaiseen Angelino Alfanoon. Berlusconi vertasi häntä jalkapalloilija Aldo Serenaan sillä perusteella, että tämä oli ”hyvä pelaaja, joka on pelannut jokaisessa mahdollisessa joukkueessa urallaan”.

Berlusconin ja Alfanon välit viilenivät, kun Alfano perusti oman puolueensa Berlusconin johtaman Popolo della Libertàn hajottua vuonna 2013. Alfano on tämän jälkeen toiminut ministerinä myös demokraattipuolueen johtamissa hallituksissa.

Politiikan pelikentillä ”joukkueenvaihdokset” ovat harvinaisempia ja usein paheksuttavampia kuin jalkapallossa, jossa pelaajat saattavat vaihtaa seuraa uransa aikana useasti.

Berlusconin tarkoituksena oli piikitellä Alfanoa epälojaalisuudesta hänen puoluettaan kohtaan. Politiikan pelikentillä tällaiset ”joukkueenvaihdokset” ovat harvinaisempia ja usein paheksuttavampia kuin jalkapallossa, jossa pelaajat saattavat vaihtaa seuraa uransa aikana useasti.

Alfano vastasi Berlusconille vertaamalla häntä ”lahjakkaaseen”, mutta ”kohtuuttomuuksiin hukkuneeseen” argentiinalaistaituri Diego Maradonaan.

Räiskyväluonteinen Maradona johdatti Napolin kaksi kertaa Italian mestaruuteen 1980-luvun lopulla. Hän jäi uransa aikana kiinni dopingista ja on kärsinyt sen jälkeen huumeongelmista.

Berlusconin valtaannousu korruptioskandaalien ravistelemassa Italiassa 1990-luvun alussa oli epäilemättä osoitus poliittisesta vainusta. Hänen uraansa ovat sittemmin värittäneet lukuisat kohut ja skandaalit.

”Roomassa on vain yksi kapteeni”

Poliitikot voivat luoda omaleimaista profiilia vertaamalla itseään tai muita poliitikkoja vanhoihin jalkapalloilijoihin, mikä mahdollistaa menneiden kamppailujen aktualisoinnin.

Sen sijaan vertaukset nykyajan jalkapalloilijoihin toimivat etenkin silloin, kun poliitikot haluavat esiintyä ”uudenlaisen politiikan” edustajina. Tällöin kaikki vertaukset uransa päättäneisiin pelaajiin voidaan tulkita siten, että kyseisen poliitikon politikointitaidot eivät enää vastaa nykyajan vaatimuksia.

Esimerkkinä tällaisesta profiilinnostosta kelpaa Renzi, joka ponnisti Italian politiikkaan uhkaamalla ”romuttaa” koko Italian vanhan poliittisen systeemin – aloittaen omista puoluetovereistaan.

Vertaukset nykyajan jalkapalloilijoihin toimivat etenkin silloin, kun poliitikot haluavat esiintyä ”uudenlaisen politiikan” edustajina.

Sukupolvenvaihdoksen tarpeellisuutta politiikassa hän tähdensi sanomalla, että tietyt edustajat ovat istuneet parlamentissa ”Enzo Bearzotin ja Paolo Rossin ajoista alkaen”. Bearzot ja Rossi muistetaan vuoden 1982 jalkapallon MM-kultaa voittaneesta joukkueesta.

Jalkapalloilijoiden varjolla haettu poliittinen noste saattaa välillä mennä pieleen. Näin kävi viime keväänä, kun Renzin epävirallisella kannattajasivustolla Facebookissa Renziä ja AS Roman kapteenia Francesco Tottia kuvailtiin ”kahdeksi suureksi kapteeniksi”. Totti oli samana päivänä päättänyt peliuransa tunteikkaisiin jäähyväisiin Rooman Stadio Olimpicolla.

Viiden tähden liike tarttui välittömästi vertailun ironiaan. Totti lopetti peliuransa kauteen 2017 kuten oli aiemmin ilmoittanut tekevänsä – toisin kuin Renzi, joka oli edelleen poliittisella pelikentällä huolimatta siitä, että hän oli luvannut vetäytyä joulukuun 2016 perustuslakiuudistuksia koskevan kansanäänestystappion jälkeen.

Italialaisten intohimoisesta suhtautumisesta jalkapalloon ja tähtipelaajiin kertoo se, että demokraattipuolueen viestintäosasto joutui puuttumaan polemiikkiin kommentoimalla, ettei vertauksen esittänyt sivusto ole puolueen virallinen viestintäkanava.

Kampanjoidessaan maaliskuisten parlamenttivaalien alla pääkaupungissa Renzi laittoi polemiikille pisteen kommentoiden, että ”Roomassa on vain yksi kapteeni”. Kommentin harkittu sanamuoto mukailee tapaa, jolla fanit ylistävät ikonisia kapteeneitaan Italian jalkapallokatsomoissa.

Jalkapallotietämys avaa pelivaraa taitavalle politikoinnille

Se, keitä jalkapalloilijoita poliitikot käyttävät retoriikassaan ja miten he näitä käyttävät, sisältää paljon pelivaraa. Vaikuttaa siltä, että italialaiset poliitikot kuitenkin mielellään viittaavat italialaisiin tai ainakin Italiassa pelanneisiin jalkapalloilijoihin.

Miesjalkapalloilijoiden ylivalta poliitikkojen vertauksissa on huomattava. Lisäksi vertaukset puolustajiin ovat harvinaisempia kuin hyökkääjiin, mikä on kiinnostavaa, sillä italialainen jalkapallo on tunnettu juuri maailmanluokan puolustuspelaamisesta.

Se, kuinka hyvin jalkapalloilijoihin sisältyviä merkityksiä poliitikot tuntevat, avaa pelivaraa taitavalle politikoinnille. Vertaukset Maradonaan tai Balotelliin eivät tässä mielessä ole ketään poliitikkoa ylistäviä tai moittivia, vaan ne voivat olla kumpaa tahansa riippuen siitä, millaisia värityksiä pelaajalle annetaan tai millaisia puolia tämän urasta tai elämästä nostetaan esiin.

Alfano esimerkiksi tunnustaa Berlusconin Maradonan kaltaiseksi lahjakkuudeksi, mutta tavallaan saattaa alkuperäisen viittauskohteen huonoon valoon kiinnittämällä huomion tämän uran aikaisiin ja sen jälkeisiin ylilyönteihin.

Sen sijaan Renzin puoluetoverin Graziano Delrion analogia Renzin ja Maradonan välillä on selkeästi myötämielinen, sillä Renzin merkitys demokraattipuolueelle rinnastetaan Maradonan merkitykseen Napolille.

Kaikki viittaukset jalkapalloilijoihin ovat kuitenkin siinä mielessä perusteettomia, että ei ole kovinkaan vaikea keksiä, miten poliitikko voi tulkita itselleen epäedullisen vertailun uudelleen niin, että se näyttää joltakin kannalta suosiolliselta.

Quentin Skinner on käsitteellistänyt tällaisia poliittiselle retoriikalle tyypillisiä uudelleenmäärittelyn tekniikoita ja taktiikoita paradiastole-figuurilla.

Tämä monimielisyys edellyttää poliitikoilta ironian ja itseironian tajua, sillä muiden poliitikkojen, median ja yleisön jalkapallovertauksista tekemät tulkinnat eivät useinkaan pitäydy alkuperäisessä merkityksessään.

Alkujaan hyvää tarkoittava vertaus kääntyy helposti päälaelleen, mutta juuri se antaa tilaa politikoinnin mestarinäytteille.

Alkujaan hyvää tarkoittava vertaus kääntyy helposti päälaelleen, mutta juuri se antaa tilaa politikoinnin mestarinäytteille. Nokkela analogia tai suoranainen jalkapallotietämyksellä briljeeraaminen saattaa lisätä poliitikon uskottavuutta lajia seuraavan yleisön parissa.

Poliitikkojen tapa käyttää jalkapalloilijoita retoriikassaan antaa viitteitä myös poliittisen toiminnan monikerroksisuudesta ja ajallisuudesta. On esimerkiksi mahdollista spekuloida, viittaavatko vertaukset nykypäivän pelaajiin siihen, että nykyisyys on politiikan keskeisin aikaulottuvuus, tai kaipaavatko menneitä suuruuksia muistelevat poliitikot nostalgisesti ”vanhoihin hyviin aikoihin”.

Politiikan maradonat eli kontingenssin taitajat

Poliitikkojen ja jalkapalloilijoiden väliset analogiat eivät yleensä viittaa jalkapalloilijoiden poliittisiin puolenvalintoihin vaan virtuoosisiin pelitaitoihin itsessään. Kiinnostavia ovat ennen muuta ne vertailut, jotka viittaavat kunkin poliitikon parhaiten taitamiin politiikan keinoihin. Jalkapalloilijoiden käyttö poliittisessa retoriikassa viittaa poliitikkojen persoonalliseen tapaan ilmentää ja analysoida politikoinnin strategioita ja tyylejä.

Hannah Arendt on verrannut politiikkaa esittävään taiteeseen, jossa virtuoosisuus liittyy toiminnassa ilmenevään luovuuteen, kykyyn saada aikaan jotain odottamatonta.

Kun kenelläkään ei ole lopullista tietoa siitä, miten asiat ovat, osuvat vertailut tai analogiat jalkapalloilijoihin voivat toimia merkkinä poliittisesta tajusta tai arviointikyvystä.

Sikäli kun jalkapallo ymmärretään Eduardo Galeanon tavoin yllättävän ja ennakoimattoman taiteeksi, myös poliitikolle keskeinen taito on käsitellä politiikan arvaamattomuutta ja satunnaisuutta eli kontingenssia, kuten J. G. A. Pocock on teoretisoinut.

Ehkä Maradona-analogian mielekkyys perustuu juuri siihen, että poliitikkojen odotetaan etsivän ja löytävän Maradonan tavoin jotain pelivaraa myös silloin, kun vaihtoehtoja ja aikaa on niukalti.

Poliitikkojen odotetaan etsivän ja löytävän Maradonan tavoin jotain pelivaraa myös silloin, kun vaihtoehtoja ja aikaa on niukalti.

Pelaajiin vetoaminen voi ilmentää myös historiallisia ja kulttuurisia tapoja suhtautua politiikkaan pelinä. Suomessa tällaiset vertaukset jalkapalloilijoiden ja poliitikkojen välillä ovat vielä harvinaisia Italiaan verrattaessa. Silti ainakin jalkapallofanina tunnettu kansanedustaja Paavo Arhinmäki on verrannut puoluejohtajan roolia pikemminkin Tim Sparvin edustamaan puolustavan keskikenttäpelaajan rooliin kuin Jari Litmasen kaltaiseen pelintekijään.

Viittaako tämä julkilausumattomasti siihen, että suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa juonikkaan pelitavan arvostus saa edelleen ”pelin politiikan” leiman, vai siihen, että nykyajan poliitikoilta vaaditaan entistä monipuolisempien taitojen hallintaa?

Entä keitä ovat eduskunnassa ne Laura Österberg Kalmarin kaltaiset taitopelaajat, jotka löytävät jotain pelattavaa myös silloin, kun tilanne näyttää toivottomalta?

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

YTM Mira Söderman on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Italian politiikan maradonat ja balotellit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Jos olisin tiennyt, että voin lähteä, kunhan vain lakkaan hengittämästä, olisinko tehnyt niin?
En tiedä, kun lapsen mieleen ei pääse sisään.
Hän on minulle vieras, en tiedä mitä tyttö poloinen ajatteli.
Miksi piti olla heikko?
En edes uskoisi, että se olen minä, ellei rintakehässäni edelleen edelleen puristaisi.
Lukemattomia kertoja olen epäillyt.
Kun kukaan muu ei näe, asioita ei ole olemassa.
Jos minä yksin kannan asiaa, ei se ole muille olemassa, ja lopulta,
mistä minä enää tiedän, oliko sitä ollenkaan olemassa. 

Kappale ”Chased”, tanssiteos ja niistä syntyvä videoteos kommentoivat seksualisoidun kehon kokemusta maailmassa, jossa turvallisuus edellyttää jatkuvaa varovaisuutta, varuillaan oloa ja vaikenemista.

”Onko se hänen kuvitelmaansa”, kysyy ääni, joka haluaa kyseenalaistaa väkivallan tai sillä pelottelun kohteeksi joutuneen kokemuksen todenperäisyyden ja aitouden. Vaikka #metoo on nostanut esiin naisten kokeman ahdistelun laajuuden ja rakenteellisuuden, joutuu nainen edelleen todistelemaan kohtaamaansa väkivaltaa vähättelijöille ja samalla kantamaan väkivallan kokemuksen aiheuttamaa häpeää.

Naisten vaientaminen internetajassa tapahtuu usein kehoon kohdistuvien uhkausten ja solvausten kautta. Naisen keho tai feminisoitu keho on maalitaulu, johon projisoidaan haluja ja pelkoja joka päivä.

Epäkohtia esiin tuova nainen on inhottava ja vaarallinen. Koska hän todennäköisesti kokee jo valmiiksi olonsa turvattomaksi eläessään naiseksi tunnistetussa kehossa, on hän houkutteleva kohde ihmisille, jotka pelkäävät oman patriarkaalisen valta-asemansa heikentyvän.

Tanssija Iina Taijonlahti kuvaa koreografiaansa kollaasina ja montaasina: se on intertekstuaalisista viittauksista kierrätetty ja monistettu vyyhti, vähän niin kuin aikamme, jossa elämme. Tanssi ei kerro yhtä tarinaa eikä sille ole yhtä tulkintaa vaan se rakentuu erilaisista aistien liikahduksista.

”Chased” on Susanna Hastin kirjoittama ja Timo Rehtosen sovittama. Rumpuja soittaa Sami Enbuska ja kosketinsoittimista ja taustalaulusta vastaa Jari Karjalainen. Kappale löytyy myös Spotifystä.

Videon on kuvannut ja leikannut Susanna Hast.

Teos on osa Siitä viis -kollektiivin Sinulle on vihapostia -hanketta. Politiikasta taidetta -sarjassa kutsumme taiteilijoita tulkitsemaan politiikkaa kriittisestä näkökulmasta: kuinka politiikasta ja yhteiskunnasta tehdään näkyvää taiteen keinoin?

YTT Susanna Hast on Suomen Akatemian tutkijatohtori Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa hankkeessaan Kehot sodassa, kehot tanssissa (2017–2020). Hän tutkii liiketekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin. Hast on myös laulaja-lauluntekijä, tanssii yhdessä maahanmuuttajanaisten kanssa ja on yksi Siitä viis -kollektiivin Sinulle on vihapostia -hankkeen jäsenistä.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Chased ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ronkainen aloitti jatko-opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa Poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisten muutosten tohtoriohjelmassa syksyllä 2014, ja hän tutkii väitöskirjassaan Yhdysvaltain, Euroopan, Englannin ja Japanin keskuspankkien epätavanomaisten rahapoliittisten toimien taloustieteellistä perustelua sekä poliittista oikeuttamista.

Valtsika Insight -tutkijavideosarjan tarjoaa Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta, Helsinki Alumni ja Politiikasta.

Kuvaus: Susanna Hast

Artikkelia päivitetty 10.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Valtsika Insight: Antti Ronkainen keskuspankkien roolista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Miksi ihmiskunta nakertaa oman olemassaolonsa perustaa? Tähän ei lienee yksinkertaista, tyhjentävää vastausta. Mutta siihen, miten tämä on psykologisesti mahdollista, antaa oman vastauksensa ranskalainen uskonnollisen ajattelija ja matemaatikko Blaise Pascal (1623–1662). Vastaus löytyy muistiinpanoista, jotka koottiin yhteen ja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen nimellä Pensées (1662, suomennettu nimellä Mietteitä, luvut sulkeissa viittaavat yksittäisten mietteiden standardinumerointiin).

Myöhään marraskuun 23. päivän iltana ”armon vuonna 1654”, kuten lukee lapussa, joka löytyi hänen kuolemansa jälkeen ommeltuna hänen vaatteisiinsa, Pascal kävi läpi voimakkaan uskonnollisen kokemuksen. Toisin kuin joskus vihjataan, Pascalista ei tuliyönä tullut hihhulia.

Hän ei hylännyt järjenkäyttöä, mutta järjen voima ja sen antamat lupaukset näyttäytyivät Pascalille kiistanalaisina. Erityisesti hän kritisoi niitä, jotka katsoivat, että heillä oli järjen kautta monopoli päättää ihmiselämän merkityksestä ja oikeasta tavasta elää.

Pascalin ajattelun taustalla on Pariisin liepeillä sijaitsevan Port-Royalin luostarin uskonyhteisö. Port-Royalin jansenistien keskeinen lähtökohta, kirkkoisä Augustinuksen oppi perisynnistä, on monelle nykyihmiselle absurdi.

Erityisen oudolta ja tuulesta temmatulta voi tuntua ajatus, että tätä oppia voisi käyttää niin monisyisen ja teknologis-taloudelliseen kulttuuriin liittyvän kysymyksen kuin ilmastonmuutos mallintamiseen. Mutta jos ihminen on toiminnallaan edesauttanut ilmastonmuutosta ja laajamittaista ympäristön saastumista, eikö voisi uhrata hieman aikaa sen pohtimiseen, millainen olento on kysymyksessä?

Viihdytys

Pascalin mukaan ihminen on ristiriitainen olento: ”Ihmisluontoa voi tarkastella kahdelta kannalta, yhtäältä hänen päämääränsä mukaan, jolloin hän on suuri ja verraton, toisaalta sen mukaan millaisia useimmat ovat, niin kuin hevosten ja koirien luonto päätellään niiden enemmistön mukaan … ja silloin ihminen on kurja ja katala.” (127)

Enemmistö ihmisistä on täydellisen rappeutuneita, mutta Pascal ei tyydy vain moraalisaarnaan ja peräänkuuluta parannusta. Ne, joita Pascal kutsuu yleisnimellä filosofit, ovat oikeassa siinä, että ihmisten puuhailu on haihattelua ja tyhjänpäiväistä.

Kuten miete 620 ajatuskulun ilmaisee: ”Ihminen on selvästi tarkoitettu ajattelemaan. Muuta arvokkuutta ja muita ansioita hänellä ei ole, eikä muuta velvollisuutta kuin oikein ajatteleminen.” Hänen mukaansa tulisi kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä tosiasia, että ihmiset ajattelevat perustavia kysymyksiä hyvin vähän, jos lainkaan.

Sen sijaan he miettivät ”tanssia, luutunsoittoa, laulamista, runonrustaamista, piiriratsastusta jne., taistelemista, kruununtavoittelua, miettimättä mitä on kuninkaan oleminen ja mitä ihmisenä oleminen”. Tämä olisi vielä aika tavanomaista filosofista moralismia.

Pascalin juju on se, että syvällinen pohdinta, uurastus, pidättäytyminen ja mikä tahansa muu moraalisesti ja yhteiskunnallisesti arvostettu toiminta on pohjimmiltaan samanlaista kuin ihmiskunnan enemmistön pöhinä ja puuhastelu.

Pascalin juju on kuitenkin se, että syvällinen pohdinta, uurastus, pidättäytyminen ja mikä tahansa muu moraalisesti ja yhteiskunnallisesti arvostettu toiminta on pohjimmiltaan samanlaista kuin ihmiskunnan enemmistön pöhinä ja puuhastelu. Kuten miete 478 toteaa: ”Kaikkia askareita ei tarvitse erikseen tutkia, riittää kun ymmärtää ne viihdykkeeksi”.

Pascalin analyysin lähtökohta on yleisesti jaettu käsitys siitä, mikä on ihmisen toiminnan keskeisin motiivi:

”Kaikki ihmiset pyrkivät olemaan onnellisia. Siitä ei ole poikkeusta, niin erilaisiin keinoihin kuin he turvautuvatkin. Kaikki he tähtäävät siihen päämäärään. Yhdet lähtevät sotaan, toiset eivät lähde, molempia ajaa yksi ja sama halu jonka yhdet käsittävät eri tavoin kuin toiset. Tahto ei koskaan ota pienintäkään askelta muuta kuin tätä päämäärää kohti. Se on ihmisten kaikkien toimien ponnin, niidenkin jotka menevät vetämään itsensä hirteen.” (148)

Meidän on mahdotonta olla tavoittelematta onnea ja siksi meidän on myös niin vaikea luopua asioista, joiden ajattelemme tekevän meidät onnellisiksi. Ihmiskunnan moraalihistoria vilisee ajatussuuntia, joiden mukaan maallisen, materiaalisen tai hetkellisen onnen tavoittelu on turhuutta.

Pascalin väite on kuitenkin astetta vahvempi: mikään maailmallinen ei tuo pysyvää onnellisuutta. Ei edes järjenmukainen, säällinen elämä. Hän vetää verraten tyylikkäästi maton filosofisen syvämietteisyyden alta huomauttamalla, että filosofit ovat eritelleet ”kaksisataakahdeksankymmentä korkeinta hyvää”. (479)

Ajattelevina olioina me olemme jossain määrin tietoisia elämämme tyhjänpäiväisyydestä, mutta keksimme loputtomasti tapoja työntää epämiellyttävä totuus pois mielestä. Tätä mekanismia Pascal kutsuu viihdytykseksi, jota muistiinpanojen kahdeksas nippu (mietteet 132–139) käsittelee.

Viihdytystä voi olla kahdenlaista. Suppeampi (ransk. divertissement) viittaa kevyeen ajantappamiseen kuten Netflix-maraton, perhokalastus tai lukupiiri. Laajempi taas viittaa yleisesti kaikkiin torjunnan tekniikoihin, joita ihmiset käyttävät elämässään. Jälkimmäiset voivat olla hyvin pitkälle kehittyneitä ja siksi vaikuttaa joltain muulta kuin viihdytykseltä.

Pohtiessaan ”ihmisten erilaisia kiihokkeita ja niitä vaaroja ja vaivoja, joille he asettuvat alttiiksi”, Pascal tulee siihen tulokseen, että ”kaikki ihmisten onnettomuudet johtuvat yhdestä ainoasta seikasta, nimittäin siitä, että he eivät malta pysyä jouten huoneessaan”. Aloillaan ”pysytteleminen tuntuu sietämättömältä eikä keskusteluja ja pelien suomaa viihdytystä havitella muusta syystä kuin siitä, että kotona olemisesta ei osata nauttia.” (136).

Ihminen ei Pascalin mielestä kestä kovin hyvin jokapäiväistä elämäänsä.

Ihminen ei Pascalin mielestä kestä kovin hyvin jokapäiväistä elämäänsä. Tämä johtuu siitä, että ihmisistä ”tuntuu hyvältä vain se että heidät jotenkin viihdytetään olemaan miettimättä osaansa; siihen kelpaa joko jokin heidän mielensä valtaava askare tai mieluisa, uusi intohimo joka valtaa heidät, tai peli, metsästys, jokin kiehtova näytös tai sitten se jota viihdytykseksi kutsutaan.”

Yleisesti ihmiset hakevat ”reipasta ja tuimaa menoa joka kääntää heidän ajatuksensa pois heistä itsestään”. Jotkut taas ”hikoilevat työhuoneissaan näyttääkseen tiedemiehille että ovat keksineet ratkaisun tähän mennessä selvittämättömään algebran ongelmaan”.

Ylemmissä luokissa olevat ovat erityisen hyvässä asemassa, koska heillä on resursseja hankkia viihdytystä, mutta aivan vastaavasti on ”rahastonhoitajan, sinetinvartijan, puheenjohtajan toimi … olemista asemassa, joka tuo heidän luokseen joka aamu paljon ihmisiä eri tahoilta, jotta heille ei jäisi päivän mittaan hetkeäkään jolloin he voisivat miettiä itseään”.

Elämän epävarmuus

Eräs ilmeinen vastaväite Pascalille on se, että jotta voisi toimia, on oltava sekä tietoa että perusteita toiminnalle. Sokea toiminta on järjetöntä ja voimme vahingossa pahentaa tilannetta armottomalla touhukkuudella.

Tässä kuvaan astuu toinen ilmastonmuutoksen kannalta keskeinen asia, josta Pascal puhuu paljon: riskit ja niihin sisältyvä epävarmuus. Pascalin mukaan valtaosa oppineista myöntää, että elämään sisältyy riskienottoa, mutta tarjoaa epätarkoituksenmukaisia välineitä elämänhallintaan.

Yleisin on pidättäytyminen toiminnasta. Tämä on huono neuvo, koska se ei ole ihmiselle mahdollista.

Elämän sattumanvaraisuus yritetään peittää vetoamalla korkeampaan voimaan tai ihmisen kykyihin, erityisesti järkeen. Jälkimmäinen ilmenee esimerkiksi siten, että kun ”näemme jonkin tapahtuman toistuvan aina samoin, päättelemme sen johtuvan luonnollisesta välttämättömyydestä, kuten huomispäivän koittaminen jne …, mutta usein luonto nolaa meidät rikkomalla omia sääntöjään” (660).

Kausaliteetin käsite, jota Pascal kritisoi, on korvautunut nykytieteessä pitkälti todennäköisyyden käsitteellä. Objektiivinen kausaliteetti, eli että maailmassa todella on ihmismielestä riippumattomia syy–seuraus-suhteita, on korvautunut pitkälti niin sanotulla probablistisella kausaliteetilla, jossa jostain A seuraa B tietyllä todennäköisyydellä. Esimerkiksi ilmaston nopea lämpeneminen on 95 prosentin todennäköisyydellä seurausta ihmisen toiminnasta viimeisen 150–200 vuoden aikana.

Pascal kuului todennäköisyyslaskennan alkuperäisiin kehittäjiin.

Pascal kuului todennäköisyyslaskennan alkuperäisiin kehittäjiin. Pascalin yllykkeet luoda tämä matemaattinen härpäke olivat kahtalaiset.

Yhtäältä häntä kiehtoi uhkapeli ja sen mallintaminen, toisaalta hän halusi antaa, vedonlyöntiargumentillaan, hyvän perusteen uskoa Jumalaan. Alun perin eksistentiaaliseen ahdistukseen kehitetty väline on kuitenkin muuttunut uuden ajan keskeiseksi hallinnan työkaluksi, jota käytetään myös laajasti ilmastonmuutoksen ja ekologisen romahduksen mallintamiseen.

Pascalin tapa mallintaa inhimillistä toimintaa on ainakin kahdella tapaa kiinnostava. Ensinnäkin se kuvaa moninaisen kirjon inhimillisen toiminnan tapoja sekä motiiveja. Nautinnon etsintä, kunnianhimo, askeettinen pidättäytyminen, tieteeseen ja järkeen vetoaminen ovat kaikki viihdytyksen muotoja. Toiseksi moraalinen tai poliittinen epäonnistumisemme ei ole yksinkertaisesti heikkoutta, ei tahdon tai luonteen.

Kysymys on siitä, että jotkin asiat eivät ole vain ahdistavia, vaan niin ahdistavia, että niiden miettiminen jatkuvasti olisi epäinhimillistä. Ilmeisesti Pascalin mukaan ihmisen mielenterveys ei kestä, jos hänen täytyy jatkuvasti kohdata autio ja täynnä saastaa oleva itsensä. Kun tähän lisätään muulle luonnolle aiheutettu tuho, taakka kasvaa kieltämättä sietämättömäksi.

Säilyttääksemme toimintakykymme meidän on turvauduttava mitä moninaisempaan puuhaamiseen ja hyörinään. Me emme vain saisi samalla unohtaa, että se on hengissä säilymisen väline, korvike, johon joudumme turvautumaan läpi elämämme.

Perustavanlaatuiset uhkat

Sama ajatuskulku pätee ilmastonmuutoksen ja muiden olemassaolomme perustaa koskevien uhkien suhteen. Me olemme taipuvaisia jumittumaan keinoihin ja keksimään monenlaista sijaistoimintaa, jolloin varsinainen päämäärä unohtuu.

On tietenkin suuri ero siinä, nouseeko lämpötila tällä vuosisadalla 1,5 vai 4 astetta, mutta se joka tapauksessa nousee, ja kiistelyn sijaan tulisi keskittyä siihen, miten me selviämme tästä. Samoin erilaiset arjen ratkaisut, kuten kierrättäminen, muovin käytön vähentäminen ja ympäristöystävällisemmän tekniikan käyttöönotto, ovat tärkeitä, mutta eivät poista sitä alastonta totuutta, että elämänmuotomme on haitallinen. Jokainen meistä kohtaa tämän arjessa, esimerkiksi kun pitää ostaa farkut tai viinirypäleitä.

Edelleen me tarvitsemme monipuolista ja -tieteistä tutkimusta ja pohdintaa, mitä nykyinen elämäntapamme kertoo meistä moraalisina olentoina. Mutta kun tukehdumme saastaan, lohduttaako meitä se, että meillä on paras mahdollinen mallinnus luonnon ja ympäristön toiminnasta tai että meillä on ristiriidaton ja jokaisen autonomisen, vapaan ja rationaalisen yksilön hyväksymä reflektiivisen ja osallistavan keskustelun kautta saavutettu konsensus siitä, että jotain on tehtävä?

Pascalin neutraalius ihmisen eksistentiaalisen angstin torjuntakeinojen suhteen on ilmeinen. Ainoa, mikä on julmempaa kuin yrittää tehdä joku onnelliseksi loputtomilla kunniaan, omaisuuteen ja ystäviin liittyvillä velvollisuuksilla ja toiminnalla, on ottaa nämä pois häneltä, koska silloin ihminen tajuaisi miten ”autio ja täynnä saastaa on ihmisen sydän.” (139)

Kaikesta huolimatta Pascal oli jonkinlainen optimisti. Henkilö, joka kirjoittaa, että ihminen ”on vain ruoko, haurainta luonnossa, mutta ajatteleva ruoko”, ei voi ajatella, että tämä olisi läpeensä paha.

On siis väliä sillä, miten me elämme, mutta tämä ei ole ensisijaisesti moraalinen vaan poliittinen ongelma.

Kuten ihmiselämässä yleensä, myös luonnon ja ympäristön tuhoamisessa on siis jotain väliä sillä, miten me elämme, mutta tämä ei ole ensisijaisesti moraalinen vaan poliittinen ongelma. Pascal haluaisi meidän olevan rehellisiä paitsi toisillemme ja itsellemme, ennen kaikkea itsestämme.

Tekopyhyys, jossa oman rajallisuutensa torjuminen sublimoituu moraalisena ylemmyydentuntona, on itseasiassa hänen kritiikkinsä perimmäinen kohde.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

Juhana Lemetti on käytännöllisen filosofian dosentti, joka opettaa filosofian historiaa ja poliittista filosofiaa Helsingin yliopistossa.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Miksi ihmiskunta nakertaa oman olemassaolonsa perustaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sosiaalipsykologian ja radikaalihumanismin edelläkävijä Erich Fromm (1900–1980) nousi Yhdysvaltojen kirjalistoille, kun Donald Trump valittiin liittovaltion presidentiksi. Erityisesti hänen teoksensa Pako vapaudesta (1941) herätti suurta kiinnostusta. Autoritäärisen luonteen analyysi ja idea ahdistavan vapauden joukkopaosta tuntuivat sointuvan hyvin vallitsevaan poliittiseen tilanteeseen.

Niin tärkeä teos kuin Pako vapaudesta onkin, sitäkin osuvampaa ajankohtaisanalyysia Fromm tarjoilee kirjassaan Hyvän ja pahan välillä (1964). Tässä teoksessa hän esittelee ajatuksen ryhmänarsismista, joka ilmiönä on noussut keskusteluihin esimerkiksi brexit-tuloksen selittäjänä. Kollektiivisen narsismin analysoijat ovat kuitenkin unohtaneet mainita lähdeluetteloissaan Frommin tutkimukset, vaikka hän on ehdoton pioneeri tämän yhteiskunnallisen ilmiön tutkimisessa.

Narsistinen maailmankuva

Frankfurtin koulukunta esitti 1930-luvulla merkittävän analyysin autoritäärisestä luonteesta ja sen yhteydestä fasismiin. Nykyteoreetikot näkevät näissä tutkimuksissa suoran yhteyden viime vuosina nousseeseen populismin aaltoon.

Vaikka vallitsevassa ajassa on ilmiselviä autoritäärisiä piirteitä, se ei ole kuitenkaan osuvin kuvaus nykyhetkessä. Autoritäärinen luonne haluaa sadomasokistisesti alistua vallalle, mutta samalla myös alistaa alempiarvoisiaan. Tilanne vaikuttaa siihen, kumman roolin tällaisen luonteen omaava henkilö ottaa.

Frommin analyysin mukaan narsisti sen sijaan ihailee itseään kaikkein suurimpana ja kauneimpana. Hänellä ei ole varsinaisesti tarvetta alistaa muita niin kauan kuin nämä ymmärtävät, että narsisti on kaiken keskiössä.

Fromm painottaa, että narsismia esiintyy eri muodoissa. Esimerkiksi primaarinarsismin vaiheessa lapsi ei ole vielä kehittynyt tunnistamaan ulkomaailmaa itsestään erillisenä. Tilanne on toinen mielisairaan ihmisen kohdalla, koska tällaisessa narsismin muodossa todellisuus ei enää välity realistisena.

Linnoittautuminen tekee narsistin entistä pelokkaammaksi, ja käytännössä jokaisesta muusta tulee potentiaalinen vihollinen.

Narsisti uskoo, että ulkomaailma ei voi häntä haavoittaa. Tämän seurauksena narsisti kuvittelee, ettei hänen voimillaan ole rajoja tai himoillaan rajoituksia: ”niinpä he makaavat lukemattomien naisten kanssa, tappavat lukemattomia ihmisiä, rakentavat linnoja kaikkialle”, Fromm toteaa Hyvän ja pahan välillä -teoksessa.

Mitä enemmän narsisti pyrkii olemaan kuin jumala, sitä eristäytyneemmäksi hän käy. Tämä linnoittautuminen puolestaan tekee hänet entistä pelokkaammaksi, ja käytännössä jokaisesta muusta tulee potentiaalinen vihollinen. Pelko puolestaan pyritään päihittämään lisäämällä aina vain enemmän valtaa ja suhtautumalla entistä säälimättömämmin muihin.

Maailman mahtavat narsistit

Fromm katsoo, että historiassa lukuisat hallitsijat ovat täyttäneet narsistien tunnusmerkit. Hänen mukaansa vainoharhainen vallan haaliminen on kuin Rooman keisarien hulluutta, jossa todellisuus pyritään pakottamaan yksilön omien narsististen mielikuvien mukaiseksi. Jokaisen on myönnettävä, että juuri keisari on kaikkein suurin ja voimakkain ihminen – tai oikeastaan jumala ihmisten joukossa.

Narsistit inhoavat arvostelua. Tällainen ihminen vastaa arvosteluun tyypillisesti suuttumalla tai masentumalla tai kieltämällä koko arvostelun pätevyyden. Mitä narsistisempi ihminen on, sitä vähemmän hän hyväksyy toisten arvostelua tai myöntää epäonnistuneensa.

Frommin mukaan narsismin vaarallisin puoli onkin järkiperäisen arvioinnin vääristyminen. Toki monet narsistit antavat tekemilleen arvioille järkeviltä kuulostavia perusteita, mutta ne ovat aina enemmän tai vähemmän petollisia, vaikka yksilö itse uskoisikin niihin täysin.

Ihminen, jonka itseihailulla ja omahyväisyydellä ei ole rajoja, hakee tunnustusta muilta. Frommin esimerkki tällaisesta on julkimo, joka ruokkii narsistista maailmankuvaansa hankkimalla miljoonien ihmisten ihailun puolelleen.

Pohjimmiltaan narsisti pyrkii näin muuttamaan todellisuutta vastaamaan omia kuvitelmiaan. Menestys poistaa mahdolliset kalvavat epäilyt ja tuo varmuuden tilalle. Sosiaalinen media näyttäisi olevan tässä suhteessa erinomainen alusta narsisteille.

Ryhmässä mielipuolisuus tiivistyy

Narsistin itseihailu voi ulottua myös ihonrajojen ulkopuolelle. Tällöin narsisti ylistää kaikkea mikä liittyy häneen itseensä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi hänen romanttisen rakkautensa kohdetta, koska tämä on nimenomaan hänen rakkautensa kohde. Kun ulkopuolinen objekti tulee tällä tavoin osaksi narsistia, se alkaa saada erinomaisia ominaisuuksia.

Edellisen pohjalta Fromm juontaa omaperäisimmän oivalluksensa: yksilöllinen narsismi voi muuntua myös joukkonarsismiksi, jolloin esimerkiksi yksilön edustama uskonto, poliittinen aate tai kansallisuus muuttuu narsistisen intohimon kohteeksi.

Tässäkin tapauksessa kaikki ulkopuolinen näyttäytyy arvottomampana, vaarallisempana ja moraalittomampana. Oma yhteisö on Jumalan valitsema ja oikeamielisyyden tyyssija.

Ryhmänarsismilla on selkeä reaalipoliittinen seuraus.

Ryhmänarsismilla on selkeä reaalipoliittinen seuraus: sellainen yhteisö, joka ei kykene tai halua huolehtia asianmukaisesti jäsentensä perushyvinvoinnista, tarjoaa jäsenilleen narsistista tyydytystä, jotta tyytymättömyys omaan elämään pysyisi aisoissa. Taloudellisesti huono-osaiset saavat narsistista tyydytystä siitä ylpeydestä, jota heille tarjotaan ylistämällä oman yhteisön mahtavuutta ja menestystä. Vaikka ihmisen omat lahjat ja lähtökohdat eivät olisi kadehdittavia, hän kokee olevansa tärkeä ollessaan osa maailman ihailtavampaa ryhmää.

Jos joku yksilö menisi väittämään, että hän yksin on maailman älykkäin, kaunein ja ihailtavin ihminen, ja kaikki muut ovat likaisia, tyhmiä ja mielisairaita, tällaisen ihmisen narsistinen luonne olisi helppo osoittaa. Tilanne on kuitenkin vaikeampi hahmottaa silloin, kun vastaava väite kohdistetaan kokonaiseen kansakuntaan.

Toki ulkopuolelta tätä voidaan kritisoida (koska kaikkia muita kansakuntia halveksutaan), mutta narsistisen asenteen jakavat kokevat olevansa imarreltuja ja järkeviä, koska muut ympärillä ovat samaa mieltä. Muu maailma ei vain ymmärrä heidän erinomaisuuttaan.

Arjalaisista brexitiin ja Amerikan suuruuteen

Fromm nostaa joukkonarsismin esimerkeiksi roturasismin Saksassa ja Etelä-Amerikassa. Paisunut omakuva vaikkapa omasta arjalaisesta erinomaisuudesta vaatii, että oma ryhmä on kuvitellusti ylempiarvoinen kuin verrokit. Vastaavia piirteitä esiintyy myös uskontokunnissa.

Fromm myöntää, että esimerkiksi katolilainen kirkko on vuosisatojen ajan edistänyt hyviäkin asioita, mutta se on samalla ruokkinut myös patologista narsismia. Ajatus siitä, että paavi on Kristuksen sijainen ja kirkko on ainoa pelastuksen lähde, voimistaa ryhmänarsismia.

Siinä missä Jumalan idean pitäisi johtaa inhimilliseen nöyryyteen, siitä ammennetaan narsistista voimaa. Tätä tapahtuu Frommin mukaan kaikessa uskonnollisessa fundamentalismissa. Narsismin olemus tiivistyy oman aseman yliarvioinnissa ja kaikkiin eri mieltä oleviin kohdistuvassa vihassa.

Narsismin olemus tiivistyy oman aseman yliarvioinnissa ja kaikkiin eri mieltä oleviin kohdistuvassa vihassa.

Omaan oppiin kohdistuva arvostelu tarkoittaa vihamielistä hyökkäystä narsistia kohtaan, ja ulkopuolisiin kohdistuva arvostelu puolestaan totuuden äärelle palaamista. Sama periaate ulottuu myös politiikan kentälle.

Nykyään Britanniassa halutaan puolustaa omia etuja irtoamalla Euroopan unionista. Vastaavasti Yhdysvalloissa pyritään tekemään liittovaltiosta jälleen kaikkein suurin. Suomessakin on pienemmässä mittakaavassa kuultavissa vastaavanlaisia ääniä.

Ajatus vaikkapa rajojen sulkemisesta – vaikka tämän vaatijat harvoin selittävät, mitä rajojen sulkeminen tarkoittaa – tai kehitysavun leikkaaminen vetoamalla oman maan kansalaisten etuun ovat oireita jaetusta narsismista. Toisaalta viimeaikainen keskustelu työttömyysturvan aktivointimallista, jossa tietyn kansalaisryhmän oikeuksiin puututaan kansalaisten edun nimissä, on tietyn yhteiskunnallisen ryhmän joukkonarsismia.

Joukkonarsismin patologiassa ydin on joka tapauksessa kaikkialla sama: objektiivisuuden ja järjellisen arvioinnin puute.

Sisältö vaihtelee, ydin säilyy

Frommin omana aikana selkeimmät poliittiset kamppailut käytiin kommunismin ja kapitalismin välillä. Näiden molempien piirissä esiintyi intohimoista uskoa oman järjestelmän ylivertaisuuteen ja vastakkaisen puolen viheliäisyyteen. Kumpikin pyrki esiintymään ihmisen kuvana, vaikka kyse oli psykologisesti ottaen oman narsismin puolustamisesta ja ruokkimisesta.

Vaikka Hyvän ja pahan välillä on jo yli 50 vuotta vanha kirja, siinä esitetty analyysi osoittaa, että esimerkiksi puhe totuudenjälkeisestä ajasta ei sisällä varsinaisesti mitään uutta. Vuosikymmenten ajan ihmisjoukot ovat vahvistaneet omia käsityksiään todellisuudesta sellaisilla tavoilla, joiden suhteen faktatiedolla ei ole erityisen suurta väliä.

Niin puoli vuosisataa sitten kuin nykyisellä poliittisella aikakaudellakin tunteisiin vetoaminen on tapa hankkia suosiota. Tietenkin yhä edelleen narratiiveihin sisällytetään totuuden pirstaleita, mutta esitys saa olla pullollaan karkeitakin virheellisyyksiä, kunhan kokonaistarina on vetoava.

Joukkonarsismin merkittävin taustatekijä on pelko, jota pyritään puolustamaan vihalla.

Joukkonarsismin merkittävin taustatekijä on pelko, jota pyritään puolustamaan vihalla. Mikäli narsismia haavoitetaan, se parannetaan murskaamalla loukkaaja ja siten loukkaus ikään kuin mitätöidään. Tällainen narsisti voi olla suuri taloudellisella tai väkivaltaisella mittapuulla, mutta harvoin humanistisen katsannon puitteissa: ”Puolihullu johtaja on usein menestyksekkäin, kunnes hänen objektiivisen arvostelukyvyn puutteensa, hänen raivoreaktionsa mistä tahansa takaiskusta ja hänen tarpeensa pitää yllä kuvaa kaikkivaltiudestaan saattavat hänet tekemään erehdyksiä, jotka johtavat hänen tuhoonsa”, Fromm kirjoittaa.

Kaukana itserakkaudesta

Fromm on erittäin tarkka sen suhteen, että hän ei koskaan käytä itserakkautta narsismin synonyymina. Ihminen voi rakastaa itseään, mutta tämä tapa suhtautua omaan itseen poikkeaa täysin narsistin tavasta.

Itserakkaus voi kasvaa ja kehittyä ainoastaan avoimessa suhteessa itseen ja ympäröivään todellisuuteen. Narsismi puolestaan on tulosta kyvyttömyydestä olla produktiivisessa suhteessa ulkomaailmaan.

Myöskään itseihailua ei pidä sekoittaa narsismin kanssa. Ihminen voi olla ylpeä omasta työstään ja saavutuksistaan ilman, että hän olisi vaikean persoonallisuushäiriön raastama.

Frommin kuvailemassa patologisessa narsismissa ei puolestaan ole kyse ihmisen tekemistä tai tuottamista asioista, vaan ennen kaikkea hänen omistamistaan asioista. Näiden yhteisöllisesti jaettujen taipumusten eroa Fromm käsittelee tarkemmin teoksessaan Olla vai omistaa? (1976).

Narsismin vastavoima on Frommin mukaan humanismi, joka tunnustaa ihmisrodun yhdeksi.

Narsismin vastavoima onkin Frommin mukaan humanismi, joka tunnustaa ihmisrodun yhdeksi. Jokainen ihminen edustaa ihmisyyttä ja koko ihmiskuntaa.

Ei ole etuoikeutettuja ryhmiä, jotka voisivat julistaa omaa erinomaisuuttaan esimerkiksi taloudellisten omistustensa pohjalta. Narsismi, niin ryhmän kuin yksilönkin, haastaa tämän käsityksen. Sen pysäyttäminen on Frommin mukaan ratkaiseva kysymys kukaties jopa koko ihmiskunnan kohtalon suhteen.

Ihmisen päämäärä onkin lopulta ylittää oma narsisminsa ja irtautua harhaisesta omakuvastaan. Tämä on henkisen kehityksen korkein tavoite. Tällöin yksilö voi tuntea itsensä maailmankansalaiseksi ja osalliseksi koko ihmiskunnasta.

Tämän ihanteen laajamittainen toteutuminen vaatii niin sosiaalisia, taloudellisia kuin poliittisia muutoksia. Frommin sanoin se on ”mahdollista vain sikäli kuin lukuisat kansat, lopulta kaikki, tulevat yksimielisiksi ja ovat valmiit vähentämään kansallista suvereenisuuttaan ihmiskunnan suvereenisuuden hyväksi, eivät ainoastaan poliittisissa vaan myös tunteenomaisissa realiteeteissa.” Tällaisesta kehityksestä sekä yksilöt että yhteisöt voisivat olla ylpeitä.

Kaikki lainaukset ovat Erich Frommin teoksesta Hyvän ja pahan välillä (1964/1967), suom. Liisa Korhonen, Helsinki: Kirjayhtymä.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

YTT Jarno Hietalahti työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa Koneen Säätiön rahoittamassa Utopia metodina -hankkeessa. Hän on erikoistunut Erich Frommin ajatteluun ja huumorin filosofiaan. YTT, dosentti Olli-Pekka Moisio työskentelee yliopiston lehtorina Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksessa ja Koneen Säätiön rahoittamassa Utopia metodina -hankkeessa. Hän on tutkinut Frankfurtin koulun kriittistä teoriaa, Karl Marxia ja kriittistä pedagogiikkaa.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Populistit Narkissoksen jäljillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Metallikontteja. Lapsia liian isojen polkupyörien selässä. Kivisen moskeijan rakennusta. Aasi vetämässä kärryjä. Pieniä poikia istumassa liikkumatta rivissä maassa, katseet kohti aitaa.

Maalauksia, jotka muistuttavat siitä, että lapsiavioliitot ovat väärin. Pienellä morsiamella on kyynel poskellaan.

Kaksi pientä poikaa hukkuu tiputtuaan auki olevaan kaivoon.

Mies, jonka keho on täynnä palovammoja bensa-aseman räjäytyksen johdosta. Hän on vain kolmekymmentä, mutta näyttää vanhemmalta.

Nuori nainen, joka tanssittaa ja rutistaa minua lujaa. Hänen kaksoissisarensa on kuollut ja nuorempi sisarensa on vammautunut.

Hiekkaa keuhkoissa, mutta minulle sitä kestää vain hetken.

Suuri lautasellinen kanaa ja lisukkeita, kauniisti aseteltuna, nuoren naisen itse tekemänä.

Sisään aamulla auton turvissa, ulos samaa kautta.

Tutkimuksena kehotekniikoiden vaikutus tunteisiin

Lentokentällä reppuni sisältöä kaivellaan. Siellä on selvästi jotain outoa. Virkailija nostaa esiin pienen puisen mallinuken ja hymyilee.

Laitoin mallinuken reppuun niin kuin muutkin kenttätyömatkani tärkeät välineet kuten värikynät, jotta mitään ei katoaisi. En kuitenkaan osannut arvata, että etnografisessa kenttätyössä katoavat lähes kaikki ajatukset ja suunnitelmat. Mallinukke ja värikynät eivät lopulta olleet ne materiaaliset ilmentymät, joihin luotin, vaan oma keho ja kolme urheiluvaatekertaa.

Taustani on kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, mutta aloitin työt syksyllä 2017 Teatterikorkeakoulun esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa Suomen Akatemian kolmevuotisella tutkijatohtorin rahoituksella. Hankkeeni nimi on ”Kehot sodassa, kehot tanssissa: Rytmi, performanssi ja tunteet suomalaisessa sotilaskoulutuksessa ja pakolaisleirien capoeira-harjoittelussa”.

Tarkastelen hankkeessa kehotekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin militarisaation kontekstissa. Syksyllä 2018 aloitan kenttätyöt Maanpuolustuskorkeakoulussa. Tarkkailen sotilaskoulutukseen liittyvää fyysistä harjoittelua ja kehollisuutta. Sitä ennen kävin havainnoimassa sotaa pakenevien nuorten ja lasten capoeira-harjoituksia Jordaniassa.

Tarkoituksenani on selvittää, millaisilla kehotekniikoilla voidaan vaikuttaa kehojen välissä liikkuviin tunteisiin ja millä tavalla kehollinen ryhmäytyminen edistää tai ehkäisee militarisoitumista.

Tutkijana liikkeessä

Matkustin tammikuussa 2018 kahdeksi viikoksi Jordaniaan tutkimaan Capoeira al-Shababi -järjestön työskentelyä lähes 80 000 asukkaan Zaatarin pakolaisleirillä aavikolla lähellä Syyrian rajaa. Capoeira al-Shababin ovat perustaneet kolme nuorta capoeristaa: Ramzy Natsheh, Lauren Hales ja Hussein ”Palhaço” Zaben.

Heidän tammikuussa käynnissä olevat hankkeensa oli toteutettu yhteistyössä Luterilaisen maailmanliiton sekä Relief International -järjestön kanssa. Capoeira on erilaisiin koulukuntiin jakaantunut afrobrasilialainen taiteenlaji, jossa yhdistyy taistelullinen liike ja soittimilla tuotettu musiikki sekä laulu. Olen harrastanut capoeiraa nelisen vuotta Senzala-ryhmissä.

Capoeira al-Shababin hankkeissa on mukana myös vapaaehtoisia ja harjoittelijoita. Pääsin mukaan leirille vapaaehtoisena. Keskeisenä osana hankettaan Hales, Natsheh ja Zaben kouluttavat leirillä asuvia ”fasilitaattoreita” capoeira-ohjaajiksi.

Ohjaajiksi koulutettavilla syyrialaisilla ei ole aikaisempaa capoeira-kokemusta, mutta sitäkin enemmän halua oppia ja tukea leirillä asuvia capoeira-tunneille osallistuvia 9–19 vuoden ikäisiä nuoria ja lapsia. Haastattelin heistä viittä tutkimustani varten, apunani värikynät ja mallinukke.

Asuin Halesin ja Natshehin luona, ja aamuisin matkasimme vajaan kahden tunnin automatkan Ammanista leirille. Luterilaisen maailmanliiton alue oli viihtyisä ja capoeira-treenit tehtiin tekonurmikentällä tai sisällä kontissa.

Relief Internationalin paljon suurempi alue oli ankeampi paikka, ja treenit tapahtuivat teltassa hiekkapohjalla. Hiekassa treenaaminen on erittäin epäterveellistä touhua, ja yhtenä päivänä teltta oli myrskyn jäljiltä todella epävakaasti kiinni.

Opin kahden viikon aikana paljon siitä, mitä on tehdä tutkimushanketta yhteistyössä tutkimuksen kohteena olevien kanssa.

Oma roolini oli sekä osallistua että kirjata havaintoja ja videoida. Ohjasin myös muutaman harjoituksen aineistonkeruutarkoituksessa. Välillä innostuin osallistumaan niin, ettei minulla ollut juuri muistiinpanoja kirjoitettavaksi. Osallistuminen koski vain tyttöjen tunteja (tytöt ja pojat treenasivat kulttuurisista syistä erillään) ja liikemateriaalin kuvaaminen lähinnä poikien tunteja.

Ilman Capoeira al-Shababin tukea ja luottamusta en olisi voinut olla läsnä ja vuorovaikutuksessa lasten ja nuorten kanssa. Olin vastuussa yhteistyökumppaneilleni siitä, että toimin eettisesti ja kunnioittavasti haavoittuvassa asemassa olevien lasten läheisyydessä.

Opin kahden viikon aikana paljon siitä, mitä on tehdä tutkimushanketta yhteistyössä tutkimuksen kohteena olevien kanssa. Olin ennakkoon määritellyt tutkimuskysymykset ja päättänyt tutkimusmenetelmistä, mutta halusin myös ottaa huomioon tutkimuksen kohteena olevien tarpeita. Oheinen video antaa äänen ohjaajille, jotka kertovat, millaisia vaikutuksia he ovat havainneet lapsissa ja nuorissa capoeira-tuntien alettua.

Elämäntaitoja ja kehotietoisuutta

Capoeira on sovellettu leirillä lasten tarpeisiin ja heidän tilanteensa huomioon ottaen. Lajia ei siis opeteta sellaisenaan eikä mitään tiettyä capoeira-tyyliä tai -opettajaa seuraten. Monet leirillä asuvista lapsista ovat traumatisoituneita ja menettäneet paljon.

Ohjaajat miettivät jokaisen harjoituksen tätä taustaa vasten. He käyttävät capoeiraa psykososiaalisen tuen välineenä. Natshehin mukaan kaikelle käytökselle on syy. Kun puututaan syihin, saadaan aikaan toisenlaisia seurauksia.

Capoeiran avulla opetetaan elämäntaitoja eikä vain potkaisemaan oikeaoppisesti tai väistämään ovelasti. Natsheh ja Zaben kertoivat väistämisen kehollisen opettelun auttavan välttämään provosoitumista capoeiratuntien ulkopuolella.

Capoeirassa väistöä seuraa vastahyökkäys, mutta haastattelemani fasilitaattorit kuvasivat tätä dialogiksi. Toisin sanoen capoeiran peli ymmärrettiin vuoropuhelun opetteluksi.

Capoeira on myös sukupuolittuneiden rakenteiden ja asenteiden haastamista. Syyrialaisten nuorten naisten liikekieli muuttuu capoeiran avulla perinteisestä poikkeavaksi. Kysyin yhdeltä fasilitaattoreista capoeiran vaikutuksesta erityisesti tyttöihin ja naisiin. Hän vastasi:

”Kun tytöt näkivät alussa Laurenin avaavan jalkansa leveään asentoon, he järkyttyivät. Mutta sitten, kun he alkavat liikkua, capoeira antaa heille rohkeutta ja itseluottamusta.”

Halesin kanssa kävimme pelaamassa lyhyesti poikien rodassa eli ringissä, jossa capoeiran peli tapahtuu muiden taputuksen, soittamisen ja laulun säestämänä.

Natsheh ja Zaben selittivät myöhemmin, että tällä tapaa he voivat näyttää nuorille miehille, että myös naiset osaavat capoeiraa. Monille näistä nuorista miehistä ajatus naisista harrastamassa capoeiraa on edelleen vieras ja jopa väärin.

Capoeira opettaa sanatonta viestintää. Tämä on tärkeää, sillä vuorovaikutustilanteessa kehollinen viesti on sanallista voimakkaampaa.

Samalla capoeiran kautta nuoret oppivat itsehillintää ja tunteiden säätelyä, josta osoituksena on kouluopettajien raportoima aggressiivisen käytöksen vähentyminen poikien keskuudessa. Capoeiran aikaansaama ryhmäytyminen on ollut positiivista, ja negatiivisia vaikutuksia ei ole toistaiseksi havaittu.

Tunneilla oli poikkeuksetta iloinen, kannustava ja leikkisä tunnelma. Tällä pyritään mahdollistamaan hetkellinen helpotus leirin arkeen.

Kaikkia ei ole kuitenkaan voitu tukea capoeiran kautta. Joitakin poikia on jouduttu poistamaan tunneilta jatkuvan häiriökäytöksen takia. Samaan aikaan monen pojan väkivaltainen käytös on lakannut harjoitusten edetessä.

Lapset ja nuoret tuovat esiin myös senhetkisiä olotilojaan ja olosuhteitaan. Toisinaan joku vetäytyy syrjään tai menettää keskittymiskykynsä.

Capoeira-tunnit luovat turvallisen tilan kehittää kehotietoisuutta. Tunneilla nuoret voivat kokeilla uusia kehollisia ilmaisutapoja. Capoeira haastaa vaativiin liikkeisiin, keholliseen tarkkaavaisuuteen ja toisen liikkeen havainnointiin sekä ennakointiin. Näiden taitojen kehittäminen on vaativaa.

Nuorten naisten kohdalla rohkeus laittaa kädet maahan, tehdä kärrynpyörä tai ryömiä maassa (jopa pitkissä hameissa, koroissa ja pitkissä talvitakeissa!) ja laulaa kovaan ääneen vieraalla kielellä on kehittynyt asteittain. Merkillepantavaa sekä tyttöjen että poikien tunneilla oli kannustava ilmapiiri, joka antaa tilaa erilaisille kehoille ja mahdollisuuden omien rajoitteiden ylittämiselle.

Yhteisöllisyys ja militarisoitumisen ehkäisy

Yle uutisoi juuri, että Zaatarin pakolaisleiri on Joensuun kokoinen kaupunki, jonka ostoskadulla voi shoppailla hajuvettä ja hääpukuja. Ihan kaikkea siellä ei voi shoppailla, ja leiriltä ei lähdetä niin vain muualle ostamaan puuttuvia tuotteita. Eikä kaikilla ole rahaa hankkia haluamiaan tarvikkeita.

Kysyin yhden haastattelun lopuksi nuorelta naiselta, olisiko hänellä minulta jotakin kysyttävää. ”Mistä olet ostanut nuo urheiluvaatteet?” hän tiedusteli. En ymmärtänyt miksi hän sellaista kysyy, mutta pian selvisi, että hän ei huvikseen treenaa hameessa tai farkuissa, vaan koska hän ei saa mistään urheiluvaatteita.

Olin ollut ennakkoluuloinen ajatellessani, että hän ja muut naiset ovat capoeira-tunneilla epäsoveltuvissa asuissaan omasta tahdostaan. Capoeiraan liittyy myös lajille ominainen vaatetus, ja toivottavasti ensi kerralla meillä on kaikilla Capoeira al-Shababin t-paidat päällämme.

Capoeiran hienous on se, että se yhdistää ihmisiä. Capoeristat muodostavat yhteisön, yhteisöjä, mutta capoeira myös opettaa yhteisöllisyyttä.

Capoeira linkittää leirin syyrialaiset lapset ja nuoret capoeiran historialliseen jatkumoon ja maantieteelliseen lajin leviämiseen Brasiliasta ympäri maailman.

Capoeira linkittää leirin syyrialaiset lapset ja nuoret capoeiran historialliseen jatkumoon ja maantieteelliseen lajin leviämiseen Brasiliasta ympäri maailman. Tämä yhteys on lihallista ja rytmistä. Sanaakaan arabiaa puhumatta osasin puhua samaa kieltä.

Mitä tällä kaikella on merkitystä militarisoitumisen kannalta? Militarismia ja militarisoitumista tarkastellaan yleensä prosessina, jossa yksilö alkaa kannattamaan sotilaallisia arvoja ja ihanteita sekä väkivaltaisia ratkaisuja turvattomuuden tunteeseen.

Harvemmin tutkitaan niitä käytäntöjä, jotka vievät ja opettavat pois militarismista tai auttavat ehkäisemään militarisoitumista. Capoeira on juuri sellainen väline.

Lajia hyödynnetään esimerkiksi Kongon demokraattisessa tasavallassa luomaan yhteisöllisyyttä ja tukemaan asevoimista pois päässeitä lapsia. Zaatarin leirillä capoeira on tavoittanut jo noin 175 lasta ja nuorta. Capoeira al-Shababi toimii pienillä resursseilla, mutta heidän hankkeensa vaikuttavuus on merkittävää.

Seuraa Kehot sodassa, kehot tanssissa -hanketta Susanna Hastin blogista Politiikasta-lehden Instagram-tililtä. 

YTT Susanna Hast on Suomen Akatemian tutkijatohtori Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa hankkeessaan Kehot sodassa, kehot tanssissa (2017–2020). Hän tutkii liiketekniikoiden vaikutusta sosiaalisiin tunteisiin. Hast on myös laulaja-lauluntekijä, tanssii yhdessä maahanmuuttajanaisten kanssa ja on yksi Siitä Viis -kollektiivin Sinulle on vihapostia -hankkeen jäsenistä.

Artikkelia päivitetty 23.11.2023: Artikkeliin linkattu videosisältö ei ole enää saatavilla.

Julkaisu Capoeiraa pakolaisleirillä, tutkimusta verkkareissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.