Clinton: Hillaryn pitkät jäähyväiset

Arvio: Hillary Rodham Clinton: What Happened. Simon & Schuster, 2017.

Muistelmateoksessaan Hillary Clinton palaa perkaamaan vuoden 2016 presidentinvaaleja ja niiden tulosta. Puolitoista vuotta vaalien jälkeen voi myös arvioida, millaisen perinnön Clintonin ehdokkuus jätti.

Yhdysvaltain vuoden 2016 vaalien jälkeen moni on miettinyt, mitä oikein tapahtui, mikä meni pieleen ja miksi valituksi tuli Donald Trump eikä lähes varmaksi voittajaksi veikattu Hillary Clinton. Yksi pohtijoista on ollut Clinton itse. Hänen kirjansa What Happened ilmestyikin vain vajaa vuosi vaalien jälkeen, syyskuussa 2017.

Tätäkin nopeammin, huhtikuussa 2017, ilmestyi tunnetun feministisen tutkijan Susan Bordon kirja The Destruction of Hillary Clinton. Bordo esiintyi jo vaalikampanjan aikana Clintonin kannattajana, joten ei ole yllätys, että hänen kirjansa käsittelee Clintonia positiivisessa valossa.

Keskityn tässä Clintonin kirjaan, mutta Bordon kirjaa on mielenkiintoista lukea Clintonin kirjan rinnalla. Clinton viittaa Bordon teokseen useamman kerran ja heidän näkökulmansa ovat samanlaiset – molemmat lähestyvät tapahtumia myös feministisestä näkökulmasta.

Lasten oikeuksien puolustaja

Kirjansa alussa Clinton palaa nuoruus- ja opiskeluvuosiensa muisteluun. Tämä historia on jo kerrottu hänen aiemmassa omaelämäkerrallisessa kirjassaan Living History (2003), ja siitä voi lukea kriittisemmän version Carl Bernsteinin kirjasta A Woman in Charge (2007). Nuoruusvuosien muistelu tässä yhteydessä on kuitenkin perusteltua, koska se valaisee hänen motivaatiotaan olla mukana politiikassa.

Clintonin mukaan hänen poliittinen aktivisminsa alkoi kotona ja kumpusi metodistikirkon traditiosta tehdä usko näkyväksi tekojen kautta. Hillaryn kyvyt huomattiin jo yliopistossa, ensin Wellesleyssa ja sitten Yale Law Schoolissa. Wellesleyssa hänet valittiin opiskelijakunnan puheenjohtajaksi, ja valmistuessaan vuonna 1969 hän sai ensimmäisenä opiskelijana yliopiston historiassa kunnian pitää puheen valmistujaisissa. Tämä huomattiin myös kampuksen ulkopuolella, se mainittiin jopa Life-aikakauslehdessä.

Lakiopinnoissaan Hillary erikoistui lasten oikeuksiin ja päätyi tämän vuoksi työskentelemään afrikkalais-amerikkalaisen juristin Marian Wright Edelmanin perustamaan lakitoimistoon Washingtoniin (D.C.) sekä myöhemmin Edelmanin perustamaan ja johtamaan Children’s Defence Fund -järjestöön. Edelmanilla oli suuri vaikutus Hillaryn uraan sen alkuvaiheissa. Tuttavuus Edelmaniin on säilynyt läpi vuosikymmenten, tosin Bill Clintonin presidenttikauden aikana siihen tuli myös säröjä.

Tämä tausta selittää, miksi Clintonin kannatus oli vaaleissa erittäin suuri juuri afrikkalais-amerikkalaisten naisten keskuudessa – vaalien ovensuukyselyjen mukaan 94 prosenttia heistä äänesti Clintonia. He tuntevat tämän historian, ja asiat, joiden hyväksi Clinton on tehnyt työtä, ovat olleet heille erityisen tärkeitä.

Mielikuva Clintonista heikompien puolustajana on suuressa ristiriidassa sen mielikuvan kanssa, jonka poliittiset vastustajat ovat hänestä luoneet.

Mielikuva Clintonista heikompien puolustajana on suuressa ristiriidassa sen mielikuvan kanssa, jonka poliittiset vastustajat ovat hänestä luoneet. Kirjassaan Clinton tuo esille, että hän oli hyvin tietoinen tästä ja koki sen epäoikeudenmukaiseksi. Ainut kerta julkisen uransa aikana, kun Clinton koki saaneensa suuren yleisön hyväksynnän, oli hänen kautensa Yhdysvaltain ulkoministerinä.

Omaelämäkerrallisesta aineistosta huolimatta kirjan painopiste on vaalikampanjan ja vaalien analyysissa. Kirjassa käydään tarkasti läpi niin kutsuttu sähköpostiskandaali, FBI:n entisen johtajan James Comeyn osuus siinä sekä venäläisten toimet, joiden analyysiin Clinton käyttää kokonaisen luvun (”Trolls, Bots, Fake News, and Real Russians”).

Myös analysoidessaan Venäjän ja Vladimir Putinin toimia ja motivaatiota Clinton palaa omaan henkilöhistoriaansa. Clinton uskoo Putinin kantavan kaunaa häntä kohtaan henkilökohtaisesti, ei vain Yhdysvaltojen edustajana.

Kauna juontaa osin jo Bill Clintonin presidenttikaudelta, mutta syitä siihen syntyi lisää Hillary Clintonin ulkoministerikaudella. Hän ei epäile, etteikö Putin olisi halunnut estää hänen valintansa kaikkia mahdollisia keinoja käyttäen.

Clintonin teoksen suola on sen henkilökohtaisuudessa. Ottaen huomioon Clintonin maineen kylmänä, etäisenä ja laskelmoivana, kirjassa yllättää sen persoonallinen sävy ja tunne siitä, että kirjoittaja on aidosti pyrkinyt olemaan rehellinen itselleen.

Clintonin teoksen suola on sen henkilökohtaisuudessa.

Clinton ei ottanut häviötään kevyesti, vaan koki sen syvästi ja ottaa siitä vastuun. Kirjan kirjoittaminen on ollut prosessi, jonka avulla hän on työstänyt tapahtumia sekä yleisemmällä tasolla yrittäen nähdä tapahtumat sekä hieman kauempaa että henkilökohtaisesti tunnetasolla.

Kirjasta päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, että henkilönä Hillary Clinton on yksityiskohtiin keskittyvä mutta myös suuremmat asiakokonaisuudet näkevä, analyyttinen mutta myös empatiaan kykenevä poliitikko. Kirja on tietysti hänen omasta näkökulmastaan kirjoitettu, mutta siitä syntyy kuva henkilöstä, joka ei ole päästänyt itseään vähällä.

Mikä meni pieleen?

Analysoidessaan vaalitappion syitä Clinton ei löydä suuria puutteita kampanjaorganisaationsa rakenteesta tai henkilövalinnoista tai kampanjateemojen valinnasta, vaan syyt löytyvät hänen mielestään tapahtumista, jotka olivat hänen kontrollinsa ulottumattomissa. Yksi tällainen oli jo kampanjan alkumetreillä esille tullut sähköpostijupakka, joka huononsi suhteita mediaan.

Clintonin mukaan hän ei onnistunut vastaamaan jupakkaan selkeästi ja vakuuttavasti. Kun sähköpostit pysyivät otsikoissa viikosta toiseen, se vakuutti äänestäjät asian tärkeydestä, vaikkei tutkimuksissa koskaan löydetty mitään, minkä nojalla Clinton olisi voitu asettaa syytteeseen.

Suurin virhe, jonka Clinton myöntää tehneensä, oli, ettei hän huomannut politiikanteon luonteen muuttuneen ratkaisevasti.

Suurin virhe, jonka Clinton myöntää tehneensä, oli, ettei hän huomannut politiikanteon luonteen muuttuneen ratkaisevasti. Clintonin kampanjakoneisto oli viritetty niin, että he käyttivät paljon aikaa taustatiedon keräämiseen ja poliittisten ohjelmien laatimiseen. Tämä työ alkoi jo kampanjan alkumetreillä, paljon ennen kuin tiedettiin, ketkä olisivat lopulliset ehdokkaat, siis paljon ennen kuin kukaan uskoi Trumpin mahdollisuuksiin päästä republikaanien ehdokkaaksi.

Clintonin kampanja valmistautui vaaleihin olettaen, että vastaehdokkaana olisi joku perinteisen politiikanteon raameihin sopiva ehdokas, jonka kampanjoinnissa keskityttäisiin asia-argumentteihin. Kun lopulliseksi vastaehdokkaaksi nousi Trump, vaalitaistelu muutti ratkaisevasti luonnettaan, ja siihen Clintonin tiimi ei ollut valmistautunut.

Clintonin kampanjaväki tosin koki yllätyksen jo aiemmin. Yllätyksen nimi oli Bernie Sanders. Vaikka Sanders on tyypillinen presidenttiehdokkaaksi pyrkivät poliitikko sikäli, että hän on ollut mukana politiikassa jo kauan, niin sitoutumattomana ja sosialistina Sandersin valintaa demokraattien ehdokkaaksi pidettiin aluksi melko epätodennäköisenä. Hänen ruohonjuuritasolla saamansa kannatus oli suuri yllätys.

Clintonin kannalta Sanders näyttäytyi aluksi paljon pienempänä uhkana kuin Barack Obama vuonna 2008. Kun myös varapresidentti Joe Biden päätti olla asettumatta ehdolle, demokraattien puolella ei tällä kertaa ollut monta vahvaa ehdokasta, ja Iowan esivaalien jälkeen helmikuussa 2016 jäljelle jäivät enää Sanders ja Clinton.

Kirjassa Sanders ja hänen kampanjansa saavat paljon tilaa.

Kirjassa Sanders ja hänen kampanjansa saavat paljon tilaa. Kampanjointi Sandersia vastaan oli Clintonin mukaan turhauttavaa, koska Sanders antoi lupauksia, joita Clintonin mielestä oli mahdoton toteuttaa, mutta ne saivat Clintonin ehdotukset näyttämään liian varovaisilta ja vähensivät hänen vetovoimaansa niin sanottujen progressiivisten äänestäjien keskuudessa.

Clinton syyttää Sandersin myös sortuneen henkilökohtaisiin hyökkäyksiin tehdäkseen eroa itsensä ja Clintonin välillä. Vaikka Sanders lopulta kampanjoikin Clintonin puolesta, esivaalien aikana syntyneitä haavoja ei saatu enää paikattua ja Clintonin mielestä Sandersin syytökset valmistivat tietä Trumpin Crooked Hillary -kampanjalle.

Susan Bordo on samaa mieltä Clintonin kanssa eikä säästele sanojaan kritisoidessaan Sandersia ja hänen kampanjaansa. Bordon mukaan Sandersin näkemys Clintonista valtaeliitin sisäpiiriläisenä, joka ei ollut ”aidosti progressiivinen”, teki hallaa Clintonin mahdollisuuksille tulla lopulta valituksi, koska se vaikeutti demokraattisen puolueen yhdistymistä Clintonin taakse kitkerän esivaalitaistelun jälkeen.

Hillaryn perintö

Clintonin kirjan vastaanotto Yhdysvalloissa oli hyvin ristiriitaista. Kirja-arvioissa näkyi uudestaan se keskustelu, jota käytiin jo vaalikampanjan aikana.

Brittiläisessä The Guardian -lehdessä julkaistu Hadley Freemanin arvio näkee kirjan vastaanotossa samanlaista naisvihaa, jota oli näkyvillä koko vaalitaistelun ajan. Hänen mukaansa pääasiallinen reaktio kirjan julkaisemiseen oli, että Clintonin olisi jo aika kadota, eli hänen tulisi olla hiljaa. Samanlaista hiljenemistä ei ole vaadittu aiemmilta miesehdokkailta, jotka myös ovat julkaisseet kirjoja omista kokemuksistaan.

Toive jättää Clintonin kausi taakse ja siirtyä eteenpäin on ymmärrettävä, mutta Yhdysvaltojen ulkopuolelta katsottuna reaktiot Clintoniin henkilönä ovat kieltämättä hämmentäviä. Clinton on näistä reaktioista hyvin tietoinen mutta on yhtä kyvytön selittämään niiden alkujuuria muuten kuin viittaamalla ikivanhaan naisvihaan, josta on puhunut myös Bordo.

Clintonin tapa käsitellä asiaa tuntuu olleen heittäytyä asiakysymyksiin entistä suuremmalla innolla ja sivuuttaa henkilökohtaiset loukkaukset. Tosin myös hänen päätöksensä käyttää niin sanottua naiskorttia vuoden 2016 kampanjassa oli ehkä yritys vastata tähän vihaan, ja se onnistuikin jossain määrin tekemällä naispoliitikkoihin kohdistuvan arvostelun näkyväksi.

Yksi harvoista positiivisista kirjoituksista oli Jeet Heerin The New Republic -lehdessä julkaistu ”Hillary Clinton’s Legacy Is Huge and Lasting”. Heerin mukaan Clintonin vuoden 2016 kampanjan tärkein saavutus oli, että feminismi oli keskeisesti mukana eikä yrittänyt sivuuttaa sukupuoltaan niin kuin vuoden 2008 kampanjassa, jolloin hän vältti esiintymästä ”naisehdokkaana”.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kummankaan valtapuolueen presidenttiehdokkaaksi nousi nainen, joka lisäksi kutsui itseään feministiksi. Sitä voidaan jo sinänsä pitää saavutuksena, siitäkin huolimatta että kaikki feministit eivät näe Clintonin edustamaa liberaalia feminismiä omanaan.

Yksi vuoden 2016 vaalien seuraus näyttää olevan naisten lisääntynyt aktiivisuus politiikassa.

Yksi vuoden 2016 vaalien seuraus näyttää olevan naisten lisääntynyt aktiivisuus politiikassa. Trumpin valintaa seurasi välittömästi vastaisku, kun naiset ympäri Yhdysvaltoja ryhtyivät järjestämään naisten marssia Washingtoniin virkaanastujaisten jälkeiseksi päiväksi.

Naiset ovat myös aktivoituneet osallistumaan politiikkaan eri tasoilla ja vuoden 2016 jälkeisissä vaaleissa on jo saavutettu joitain voittoja. Ehkä tästä kuuluu kunnia osin myös Clintonille ja hänen ehdokkuutensa käynnistämälle keskustelulle naisista Yhdysvaltojen politiikassa.

Clinton itse ei suinkaan ole ollut toimettomana vaalien jälkeen. Hän on jo perustanut uuden Onward Together -järjestön yhdessä demokraattisen puolueen entisen puheenjohtajan Howard Deanin kanssa. Järjestön tarkoituksena on aktivoida ihmisiä osallistumaan politiikkaan ruohonjuuritasolla.

Clinton haluaa edelleen toimia niiden asioiden hyväksi, joita pitää tärkeinä. Hän haluaa olla mieluummin optimisti kuin pessimisti. Ehkä joitakin ihmisiä Clintonissa ärsyttääkin ennen kaikkea tämä toimeliaisuus ja optimismi, joka huokuu myös hänen kirjastaan.

Ph.D. Eira Juntti on väitellyt tohtoriksi Binghamton Universityn (SUNY) sosiologian laitokselta. Viime vuosina hän on toiminut tuntiopettajana Jyväskylän yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineessa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top