Fukuyamalle reaalisosialismin romahtaminen merkitsi sitä, että kilpaileva käsitys yhteiskunnallisen modernisaation päätepisteestä, ainoa ideologisesti vakava tosimaailmassa olemassa oleva projekti järjestää (jälki)teollinen yhteiskunta perustavanlaatuisesti toisella tavalla, oli romahtanut. Mikään ei ole tähän päivään mennessä muuttunut — ei ole mitään ihanteiltaan uskottavaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ylittämiseen pyrkivää ja konkreettisesti nykymenon haastavaa poliittis-yhteiskunnallista projektia. Mahdollisuus ei ole mihinkään kadonnut, vaan reaalisuus.

Fukuyama toki pyrki The End of History and the Last Man (1992) -teoksessaan esittämään vakavan moniulotteisen historia- ja yhteiskuntafilosofisen argumentin, miksi Historian suunta ei ole kommunismi vaan liberaalis-demokraattinen markkinatalousyhteiskunta. Tätä Fukuyaman Historian loppu -teesin materialistista ja hegeliläis-kojevelais-aristoteelista kaksoisperustaa ei juuri koskaan näe referoitavan ja kritisoitavan sen omilla ehdoillaan, vaan lähinnä näkee pökkelöjä olkiukkoja. Utooppisen ajattelun kuolema voi johtua siitä, että Fukuyama on lopulta oikeassa: tämä yhteiskunnan muoto on niin lähellä utopiaa kuin mikään muu voi olla, se on parhaiten — joskaan ei täydellisesti — sopusoinnussa ihmisluonnon ja ihmisten moninaisuuden eri aspektien kanssa.

Liberaaliin demokratiaan kuuluvia riitasointuja hän käsittelee em. teoksen lopussa olevassa Viimeinen ihminen -osiossa. Historian lopun yhteiskunta voi olla lopulta olla vaikeasti vaalittavissa ja ylläpidettävissä, koska ihmisluonnossa on puolia, jotka haraavat sitä vastaan. Hän nostaa esille mahdollisuuden historian uudelleen käynnistävästä demokratian kriisistä tavalla, jonka voisi katsoa kuvaavan nykyaikaa, jossa mukavuuksien ja vapauksien yltäkylläisyydessä elävät ”Viimeiset ihmiset” ovat laajalti kyllääntyneet vakiintuneisiin arvoihin ja instituutioihin:

Looking backward, we who live in the old age of mankind might come to the following conclusion. No regime — no ”socioeconomic system” — is able to satisfy all men in all places. This includes liberal democracy. This is not a matter of the incompleteness of the democratic revolution, that is, because the blessings of liberty and equality have not been extended to all people. Rather, the dissatisfaction arises precisely where democracy has triumphed most completely: it is a dissatisfaction with liberty and equality. Thus those who remain dissatisfied will always have the potential to restart history. Moreover, it appears to be the case that rational recognition is not self-sustaining, but must rely on pre-modern, non-universal forms of recognition to function properly. Stable democracy requires a sometimes irrational democratic culture, and a spontaneous civil society growing out of pre-liberal traditions. Capitalist prosperity is best promoted by a strong work ethic, which in turn depends on the ghosts of dead religious beliefs, if not those beliefs themselves, or else an irrational commitment to nation or race. Group rather than universal recognition can be a better support for both economic activity and community life, and even if it is ultimately irrational, that irrationality can take a very long time before it undermines the societies that practice it. Thus, not only is universal recognition not universally satisfying, but the ability of liberal democratic societies to establish and sustain themselves on a rational basis over the long term is open to some doubt.
— sivut 334-335