Kiitos hyvästä analyysistä. Elokuvassa näytettiin ääripäät. Kirjo on varmasti suurempi. Säälitti kielestään ja kulttuuristaan omasta mielestään irtisanoutunut nuori nainen, joka opettaa pientä tytärtään vihaamaan lähtömaataan. Juuri aivopesu on venäläisen kulttuurin hyväksymä tapa kasvattaa. Surullista, kun lapsen pitäisi vielä olla lapsi. Näinhän tehdään juuri Venäjällä, kuten näimme dokumentissa Mr nobody against Putin. Ja juuri niinkuin kirjoitit, on hyvin outoa, että täysin sivistynyt ihminen ei näe syytä, miksi raja on kiinni. Ottipas tosi henkilökohtaisesti sen.

Toinen päähenkilöistä on nuori äiti, jonka tarinassa näkyy voimakas sisäinen jännite: käsittelemättömät lapsuuden kokemukset ja kivulias suhde omaan äitiin tuntuvat laajenevan koko maahan ja kieleen. Venäjän kielestä tulee hänelle symboli kaikelle, mitä hän haluaa katkaista, ja reaktio on yhtä aikaa ymmärrettävä tunteen tasolla – ja samalla hämmentävä sekä surullinen seurauksiltaan. Toisessa ääripäässä elokuva näyttää ihmisen, joka sanoo vastustavansa sotaa, mutta jonka ajattelussa syy–seuraussuhteet hajoavat: hän kokee omien oikeuksiensa rikkoutuvan, vaikka kyse ei ole yksittäisen ihmisen “oikeudesta matkustaa”, vaan ennen kaikkea Suomen turvallisuudesta ja siitä, millaisia riskejä avoin raja sodan aikana tuo mukanaan.

Elokuvan katsomiskokemus oli minulle ristiriitainen: en löytänyt itseäni kummankaan päähenkilön asenteesta. Ajatus siitä, että poltetaan lastenkirjoja ja riisutaan lapselta kaksikielisyyden tarjoama kulttuurinen ja kognitiivinen pääoma, tuntuu suorastaan järjettömältä. Kaksi kieltä ei ole uhka – se on perintö, mahdollisuus ja tulevaisuuden voimavara. Samalla minun on vaikea ymmärtää, miten korkeasti koulutettu ihminen voi olla näkemättä rajan sulkemisen logiikkaa: miksi se on tehty, miksi se liittyy turvallisuuspolitiikkaan ja miksi päätös tuskin muuttuu nopeasti. Näissä kohdissa elokuva onnistuu herättämään tunteita – mutta ei välttämättä sillä tavalla kuin tekijät ovat tarkoittaneet.

Kaikkein olennaisin kritiikkini liittyy kuitenkin siihen, mitä elokuvassa ei näy. Suomessa asuvassa venäjänkielisessä yhteisössä on todellisuudessa laajempi ja monimuotoisempi kirjo kuin se, mitä tämä elokuva esittää. Elokuvassa venäjänkielisten äänet typistyvät käytännössä muutaman henkilön varaan, ja siksi kokonaiskuva jää kapeaksi.

Kaksi suurta ryhmää jää lähes kokonaan ulkopuolelle:

Putinia avoimesti kannattavat “kovan linjan” ihmiset, joita on valitettavasti olemassa myös Suomessa. Osa heistä elää suomalaisen sosiaaliturvan varassa, seuraa venäläistä valtiomediaa VPN:n kautta ja perustelee sotaa propagandan sanastolla. Tämä ryhmä on monille venäjänkielisillekin kipeä ja repivä ilmiö – ja juuri siksi sen sivuuttaminen tekee kuvasta epärealistisen.

Selvästi suurin ja ehkä yhteisön “hiljainen enemmistö”: ihmiset, jotka vastustavat sotaa, auttavat ukrainalaisia konkreettisesti ja tukevat Suomen linjaa – mutta eivät lakkaa olemasta venäläisiä, eivätkä suostu samaistamaan Venäjää yhteen henkilöön tai valtioon. He erottavat “maan” ja “vallan” toisistaan. He käyvät Suomessa sodanvastaisissa tapahtumissa, tukevat ukrainalaisia Suomessa ja Ukrainassa, ja samalla he yrittävät pitää yhteyttä iäkkäisiin vanhempiin tai sukulaisiin Venäjällä, joskus vaikeiden reittien kautta. He tietävät, että jos matka, joka ennen kesti viisi tuntia, kestää nyt kaksi vuorokautta, se on osa sodan hintaa – mutta kyse ei ole kepeästä valinnasta. Moni ei myöskään tuo kantaansa näyttävästi esiin, koska Venäjällä on läheisiä, jotka voivat joutua maksamaan mielipiteistä. Tämä varovaisuus ei ole välinpitämättömyyttä – se on selviytymisen logiikkaa. Ja kyllä: osa heistä liikkuu rajalla “varapuhelimen” kanssa, koska he tietävät, miten rajatarkastukset voivat toimia.

Tämän ryhmän puuttuminen on mielestäni elokuvan suurin menetetty mahdollisuus. Juuri heidän tarinoissaan näkyisi se monitasoinen todellisuus, jossa voi yhtä aikaa olla sodanvastainen, suomalaisen yhteiskunnan puolella ja silti venäjänkielinen – ilman että kieli itsessään määrittyy uhkaksi tai häpeäksi. He eivät pelkää puhua Suomessa venäjää, koska he ymmärtävät, että kieli ei ole sama asia kuin valtio. He rakentavat elämäänsä Suomessa, osallistuvat, maksavat veroja, kasvattavat lapsiaan tähän yhteiskuntaan – ja samalla kantavat sisällään menetyksiä, pelkoa ja vastuuta, jota eivät ole itse valinneet.

Lisäksi elokuvan oheistilaisuudessa (kysymykset ja vastaukset) minua jäi harmittamaan käytännön järjestely, joka tuntui symbolisesti samalta kuin elokuvan rajaus: kun yleisöstä kysyttiin, kuka ei puhu suomea, yksi ihminen nosti kätensä ja keskustelu vaihdettiin englanniksi. Samalla osa katsojista, jotka eivät puhu englantia, lähti salista. Suomessa on paljon venäjänkielisiä, jotka puhuvat suomea riittävästi arjessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa, mutta eivät tunne oloaan varmaksi englanniksi. Siinä hetkessä moni potentiaalinen ääni katosi – ja se tuntui surullisen tutulta.

Kaikesta kritiikistä huolimatta pidän Korvia huumaavaa hiljaisuutta arvokkaana keskustelunavauksena. Se näyttää, miten sota resonoi yksilön sisällä ja perheissä, ja se tekee näkyväksi sen, että venäjänkielisyys Suomessa ei ole vain “taustatieto”, vaan tämän hetken moraalinen ja psykologinen koetinkivi. Toivon kuitenkin, että jos elokuva saa jatkoa, laajennusta tai rinnalleen toisen teoksen, tekijät tarttuvat rohkeammin siihen, mikä nyt jäi pimentoon: niihin venäjänkielisiin, jotka eivät hyväksy sotaa – mutta eivät myöskään suostu luopumaan kielestään, historiastaan ja läheisistään. Heidän hiljainen, arjessa elävä totuutensa ansaitsisi tulla kuulluksi.