Tämä on myös hybridikäsitteen heikkous. Kun sanotaan paljon kaikesta, ei sanota mitään mistään. Hahmottumassa olevista ideoista sanotaan usein, että ne kaipaavat lihaa luidensa ympärille. Omasta mielestäni hybridipuolustus on ideana ja käsitteenä vielä niin alkutekijöissään, että siitä puuttuvat ne luutkin.

Käsite kaipaa terävöittämistä. Se on kuitenkin ongelmallista kun edes hybridisodankäynnin käsitteestä – sen määritelmästä – ei vallitse yksimielisyyttä lukuunottamatta joitain rajattuja piirejä (MPPK?).

Molemmat, sekä puolustautuminen hybridisodankäyntiä vastaan että hybridipuolustus kirjoittajan esittämässä mielessä vaativat rahoituksen josta päätöksiä tekevät pitkälti poliitikot. Toisinsanoen, molemmat hybridikäsitteet olisi kyettävä artikuloimaan ja perustelemaan myös heidän kielellään. Tämä on erityisen vaikeaa hybridisodankäynnin luonteen vuoksi. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus kun tulee helposti esteeksi kun arvioidaan mitkä toimet ovat hybridisodankäyntiä ja mitkä eivät.

Suomalaisessa keskustelussa tämä näkyy mm. siten, että hybridisodankäynti mielletään joksikin mitä Ukrainassa tapahtuu. Hybridisotaa pidetään epämääräisesti jonkinlaisena uudentyyppisenä sotana. Toisinsanoen, ajatellaan, että asevoima tai sillä uhkaaminen ovat sen keskeisiä elementtejä; Ilman vihreitä miehiä, kranaatteja ja luoteja ei ole sotaakaan.

Samalla jätetään huomiotta se, kuinka Venäjällä ajatellaan hybridisodankäynnistä. Esim. Venäjän asevoimen yleisesikunnan päällikkö kenraali Gerasimov määrittelee sitä näin:

”Itse sodan säännöt ovat muuttuneet. Ei-sotilaallisten keinojen rooli poliittisten ja strategisten tavoitteiden saavuttamisessa on kasvanut, ja monissa tapauksissa ne ylittävät tehokkuudessaan asevoiman käytön.”

”Konfliktissa käytettyjen menetelmien fokus on siirtynyt poliittisten, ekonomisten, informaation, humanitaaristen ja muiden ei-sotilaallisten keinojen suuntaan ja niitä sovelletaan koordinoidusti väestön protestipotentiaalin kanssa.”

Jos tarkastelemme Venäjän toimintaa länsimaissa em. määritelmän kautta, niin ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että Venäjä katsoo jo olevansa konfliktissa lännen kanssa. Epäilen suuresti poliitikkojen valmiutta nähdä asia näin. Harva asiantuntija – poliitikoista nyt puhumattakaan – osaa nähdä esim. Itämeren kiristyneen tilanteen olevan hybridisodankäynnin seurausta. Vastaava ongelma koskee esim. energiaprojekteja joilla pyritään rakentamaan riippuvuussuhteita jne.

Kysymys kuuluukin, kuinka voimme puolustautua jotain sellaista vastaan, jota ei pidetä sodankäyntinä ensinkään?

Omasta mielestäni asioita pitäisi priorisoida tiukasti. Juuri nyt emme kaipaa epämääräistä hybridipuolustuskeskustelua. Eniten kaipaamme huomattavasti nykyistä laajempaa tietoisuutta ja ymmärrystä itse hybridisodan luonteesta, menetelmistä jne. Se on välttämätön perusta ja edellytys järkevälle keskustelulle hybridipuolustuksesta.

Alla vielä aiheeseen liittyvä linkki:

http://understandingwar.org/sites/default/files/Russian%20Report%201%20Putin%27s%20Information%20Warfare%20in%20Ukraine-%20Soviet%20Origins%20of%20Russias%20Hybrid%20Warfare.pdf