Siirtolaisuus määrittää voimakkaasti Euroopasta käytävää julkista keskustelua. EU:n ja jäsenmaiden turvallistamistoimet, joilla siirtolaisuutta hallitaan, haastavat EU:n perusarvoja ja muovaavat Euroopan tarinaa – myös tulevaisuudessa.
On monia tapoja käsittää Eurooppa ja kertoa sen tarinaa. Eurooppa ajatellaan usein maantieteellisenä alueena tai jaettujen arvojen ja historian kautta. Nykyään Eurooppa rinnastetaan myös suoraan Euroopan unioniin, joka jättää ulkopuolelleen laajoja alueita ”maantieteellistä” Eurooppaa.
Toisaalta Euroopan siirtomaaherruuden jäänteet maantieteellisen Euroopan ulkopuolella – esimerkiksi Ranskan ja Britannian merentakaiset alueet, Tanskan Grönlanti ja Espanjan itsehallintoalueet Pohjois-Afrikassa – kertovat omanlaistaan tarinaa Euroopasta.
Yhteistä suurelle osalle erilaisia Eurooppa-kertomuksia on se, että Eurooppaa kuvitellaan niissä yleensä sisältäpäin, suhteessa erilaisiin ”toisiin”. Tällaisissa kertomuksissa Eurooppa asettuu näiden toisten edelle – esimerkiksi kehityksessä, sivistyksessä tai demokratiassa.
Euroopan unioni taas pyrkii kertomaan omaa tarinaansa perusarvojensa kautta. Niitä ovat yleismaailmallisiksikin kuvaillut ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio. Näiden arvojen sanotaan yhdistävän kaikkia jäsenvaltioita.
Kun Eurooppa kuvitellaan näiden myönteisiä mielikuvia sisältävien ja kaikkien jäsenmaiden yhteisesti noudatettavien arvojen kautta, luodaan asetelma, joka tuottaa eriarvoisuuksia ja ulossulkemisen mekanismeja.
Eurooppaa kuvitellaan niissä yleensä sisältäpäin, suhteessa erilaisiin ”toisiin”.
Tällaiset luonnehdinnat myös vaientavat Euroopan historian ja nykyisyyden monia sorron ja syrjinnän muotoja. Esimerkiksi globaaleihin valtahierarkioihin ja erilaisiin Eurooppa-kertomuksiin perehtynyt sosiologi Manuela Boatcă kirjoittaa läntisen Euroopan entisten siirtomaavaltojen tavasta nähdä itsensä sankarillisena toimijana.
Viime vuosikymmenten aikana Euroopan ”sankaritarinaa” on alettu enenevässä määrin haastaa ja Euroopan paikkaa maailmassa ajatella uudelleen. Näin on tehty esimerkiksi postkoloniaalisessa teoriassa ja dekoloniaalisessa tutkimuksessa.
Euroopan kuvitteleminen uudelleen ulkopuolelta ja Euroopan käsittäminen ulkopuolelta tulevien ja marginaalisten ryhmien kokemusten näkökulmasta luovat mahdollisuuksia perinteisten, eurokeskeisten Eurooppa-kertomusten haastamiseen ja uudelleen rakentamiseen.
Siirtolaisuus haastaa EU:n perusarvoja
Viime vuosina muuttoliikkeet ovat puhututtaneet Euroopassa voimakkaasti. Erityisesti niin kutsutusta laittomasta siirtolaisuudesta on piirretty kuva eurooppalaisia arvoja ja identiteettiä sekä turvallisuutta uhkaavana riskinä, jolta tulee suojautua.
Siirtolaisuuden turvallistamiseen liittyy moninaisia kehityskulkuja: populistisen ja maahanmuuttovastaisen äärioikeistolaisen politiikan suosio on kasvanut, rasistisesti värittynyt puhe on tavallistunut erityisesti sosiaalisen median avulla ja maahanmuuttopolitiikka on kiristynyt. Lisäksi ympäri Eurooppaa on tehty lakimuutoksia, jotka ovat tähdänneet rajaamaan Eurooppaan saapuvien ihmisten mahdollisuuksia päästä perille ja saada suojelua.
Onkin käynyt niin, että monille pakolaisille ja siirtolaisille ainoa mahdollisuus päästä Eurooppaan on turvautua ihmissalakuljetukseen. Laillisten väylien puute, lisääntynyt valvonta ja solidaarisuuden kriminalisointi tekevät matkasta Eurooppaan yhä vaarallisemman.
Millaista tarinaa siirtolaisuus ja sen hallinnointi kertovat EU:sta ja Euroopasta?
Vuosina 2015 ja 2016 Eurooppaan saapui tavallista suurempi määrä pakolaisia. Vaikka saapuneiden määrä oli globaalissa mittakaavassa pieni ja tilanne ennakoitavissa, Euroopan turvapaikkajärjestelmä ylikuormittui, mikä on muiden haasteiden rinnalla horjuttanut Euroopan unionin perustaa.
Siirtolaisuus testaakin Euroopan ja EU:n omaksi ottamia arvoja. Samalla se on mahdollisuus EU:lle todistaa olevansa sanojensa mittainen. Millaista tarinaa siirtolaisuus ja sen hallinnointi kertovat EU:sta ja Euroopasta?
”Vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alue”
Kuten Magdalena Kmak ja Elisa Pascucci aiemmin Politiikasta-lehdessä kirjoittivat, turvallisuuden ja siirtolaisuuden yhteen liittäminen ei ole uusi asia, vaan juontaa EU:n perustamisaikoihin saakka.
EU:n yhteistä turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaa lähdettiin rakentamaan Amsterdamin sopimuksen pohjalta Tampereella lokakuussa 1999 järjestetyssä Eurooppa-neuvoston kokouksessa. Tämä erityiskokous oli historiallinen, sillä siinä luotiin konkreettinen viitekehys Euroopan yhteiselle turvapaikkajärjestelmälle ja maahanmuuttopolitiikalle.
Kokous tähtäsi EU:n laajuisen ”vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueen” perustamiseen. Kokouksen kymmenenkohtaisissa, 62 ohjenuoraa sisältävissä loppupäätelmissä painotettiin ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperinteen kunnioittamista.
Turvallisuuden ja siirtolaisuuden yhteen liittäminen ei ole uusi asia, vaan juontaa EU:n perustamisaikoihin saakka.
Lokakuussa 2019 juhlistettiin Tampereen päätelmien kaksikymmentävuotista historiaa, minkä kunniaksi Helsingissä järjestettiin osana EU-puheenjohtajuutta From Tampere 20 to Tampere 2.0 -konferenssi. Konferenssissa myönnettiin, että Tampereen ohjelman luomishetkellä Euroopassa elettiin erilaista aikaa, mutta päätelmät ovat nyt ehkä ajankohtaisempia kuin koskaan.
Viime vuosien haasteiden jälkeen olisikin hyvä aika alkaa todella panostaa ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioittamiseen, mikäli EU haluaa vielä samojen arvojen kautta itseään kuvailla.
Konferenssissa mainittiin myös, että siirtolaisuus on Euroopassa nähty liiaksi ongelmana ja siirtolaisuuden hallinnoinnissa rajavalvonta on ollut ylikorostetussa asemassa, mikä taas on vienyt resursseja esimerkiksi kotouttamiselta ja aiheuttanut ihmisoikeusrikkomuksia.
Siirtolaisuutta on Euroopassa tarkasteltu liian Eurooppa-keskeisesti. Näkökulman laajentaminen ja vaihtoehtoiset kertomukset todettiin tervetulleiksi ja lisätutkimusta kaipaaviksi.
Laillisten väylien puute lisää ihmissalakuljetusta ja inhimillistä kärsimystä
Samalla viikolla Tampere 2.0 -konferenssin kanssa YK:n kehitysohjelma UNDP julkaisi laajan Scaling Fences -raportin Afrikasta Eurooppaan suuntautuvasta siirtolaisuudesta.
Raportti keskittyi erityisesti ”kehitysvajeen” takia Eurooppaan lähteneisiin siirtolaisiin, jotka joutuvat turvautumaan vaaralliseen matkaan laillisten väylien puuttuessa. Eurooppaan pääsyn vaikeuttaminen on aiheuttanut sen, että turvapaikan hakeminen jää monelle ainoaksi vaihtoehdoksi, vaikka tarkoituksena olisi hakeutua Eurooppaan töihin tai opiskelemaan.
Tällainen siirtolaispolitiikka lisää ihmissalakuljetusta ja lainvastaisia maahantuloja sekä pakottaa monet siirtolaiset ”maan alle”, mikä taas ruokkii esimerkiksi harmaata taloutta. Lisäksi se kuormittaa turvapaikkajärjestelmää turhaan. Turvapaikan hakemisesta on myös tehty ja pyritään tekemään entistä vaikeampaa, vaikka se on ihmisoikeus.
Turvapaikan hakemisesta on tehty entistä vaikeampaa, vaikka se on ihmisoikeus.
Raporttia varten haastateltiin yli kolmea tuhatta ihmistä, ja se toi Afrikasta Eurooppaan pyrkivien ja jo saapuneiden siirtolaisten ääniä esille. Haastateltu joukko osoittautui lähtömaansa keskiarvoa koulutetummaksi. Monella haastatelluista oli ennen lähtöä työpaikka ja suhteellisen vakaa elämäntilanne.
Oman potentiaalin hyödyntämisen ja itsensä toteuttamisen mahdollisuudet koettiin kuitenkin olemattomiksi. Tällöin hengenvaarallinen matka Eurooppaan näyttäytyi parempana vaihtoehtona kuin jääminen.
YK:n siirtolaisuusjärjestö IOM:n mukaan vuosina 2014–2018 yli 30 000 siirtolaista kuoli matkalla – heistä yli 17 000 ylittäessään Välimerta, joka onkin maailman vaarallisin raja-alue.
Suuri osa lähtijöistä on tietoinen matkalla vaanivista vaaroista, mutta valitsee silti lähtemisen ja ottaa tietoisen riskin. Vain kaksi prosenttia selvitystä varten haastatelluista sanoi, etteivät olisi lähteneet Eurooppaan, jos olisivat olleet tietoisempia riskeistä.
Myös todellisuus Euroopassa saapumisen jälkeen koetaan haastavana. EU:n ja jäsenvaltioiden ”turvallisuustoimet” aiheuttavat turhien kuolemien lisäksi Eurooppaan pyrkiville ihmisille valtavan määrän epävarmuutta ja turvattomuutta ja tekevät heidän elämästään ja kotiutumisesta uuteen ympäristöön hankalaa.
Vain prosentti vastanneista olisi jäänyt kotiin, mikäli olisivat tienneet, millaista elämä Euroopassa on.
Monien maahanmuuttopolitiikan toimien tarkoituksena onkin vähentää kiinnostusta Eurooppaa kohtaan tekemällä siirtolaisten elämästä mahdollisimman vaikeaa. Silti vain prosentti vastanneista olisi jäänyt kotiin, mikäli olisivat tienneet, millaista elämä Euroopassa on.
Turvapaikkaa hakevien kertomuksia kuunnellessa käy melko selväksi, että heidän odotuksensa vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueesta ei vastaa todellisuutta, jonka Euroopasta kansainvälistä suojelua hakevat saavuttuaan kohtaavat, oli heillä sitten loppujen lopuksi oikeus suojeluun tai ei. Erilaiset siirtolaisryhmät myös otetaan vastaan eri tavoin.
Eurooppaan pääseminen on kuitenkin monelle ensiaskel, joka luo toivoa valoisammasta tulevaisuudesta.
Siirtolaiset tiedontuottajana ja voimavarana
Viime syksyn Tampere 2.0 -konferenssissa ja suhteellisen laajalti uutisoidusta UNDP:n raportista välittyi yhteinen, myönteinen piirre. Niissä käsiteltiin siirtolaisuutta viimein – ainakin suurimmaksi osaksi – enemmän mahdollisuutena kuin uhkana, jota pitää torjua.
Valtava määrä potentiaalia ja resursseja menee hukkaan, mikäli töitä Euroopasta hakevat koulutetut ihmiset joutuvat käymään läpi turvapaikkaprosessin, jonka aikana heidän työntekomahdollisuutensa ovat rajoitetut ja heidän hyvinvointinsa kärsii. Pahimmassa tapauksessa heidät karkotetaan vuosien odottelun ja kielen oppimisen jälkeen takaisin lähtömaihinsa, joihin heillä ei välttämättä ole enää minkäänlaisia sidoksia.
Kenellekään ei ole hyötyä tällaisista käytännöistä.
Kuva siirtolaisuudesta on julkisuudessa usein kovin yksipuolinen ja ongelmalähtöinen, mikä jättää ison osan totuudesta keskustelun ulkopuolelle. Eurooppaan tulevien ihmisten tarinoita esiin tuomalla voidaan saada parempi kokonaiskuva globaalista siirtolaisuudesta ja kyseenalaistaa vallalla olevia kertomuksia. He ovat ensi käden kokemusasiantuntijoita, joiden ääniä kuuntelemalla on mahdollista kehittää maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikkaa kestävämpään suuntaan.
Kuva siirtolaisuudesta on julkisuudessa usein kovin yksipuolinen ja ongelmalähtöinen, mikä jättää ison osan totuudesta keskustelun ulkopuolelle.
Eurooppaan tulee kohdistumaan pakolaisuutta ja siirtolaisuutta myös tulevaisuudessa – todennäköisesti enenevissä määrin. Sillä, kuinka tulijat vastaanotamme, on suuri merkitys Euroopan tulevaisuuden ja Euroopan tarinan kannalta.
Nykyinen covid-19-pandemiatilanne, joka rajoittaa esimerkiksi oikeuttamme liikkua ja tehdä töitä, antaa mahdollisuuksia ymmärtää todellisuutta, jossa muun muassa monet turvapaikanhakijat ja paperittomat siirtolaiset elävät myös poikkeustilan ulkopuolella.
Onkin hyvä aika pohtia, millaisessa Euroopassa haluamme elää tulevaisuudessa: haluaako EU pitää kiinni arvoistaan, vai jäävätkö kauniit puheet ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion puolustamisesta sanahelinäksi, jonka taakse piiloutuu paljon rumempi todellisuus?
Kirjoitus on osa Rajaton ja rajallinen Eurooppa -juttusarjaa.
Laura Sumari tekee tutkimusta Suomen Akatemian rahoittamassa Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa (rahoituspäätös 312431).
Paluuviite: Välimeren hauta – VITA NUOVA