Historiapolitiikkamme epädemokraattisuus

Suomen lippuja kahdessa rivissä Kauppatorilla.

Ei ole olemassa yhtä historiaa vaan monia, joskus vastakkaisia historian tulkintoja. Avoimessa yhteiskunnassa nämä tulkinnat ovat vuoropuhelussa keskenään.

Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn käynnistyessä on hyvä katsastaa tarkemmin suomalaisen historiapolitiikan luonnetta.

Kuten totuuskomission työ ja tarve osoittavat, historiakäsitysten ja nykypäivän epätasa-arvoisuudet ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi sosiologi Simon Susen kirjoittaa, että yhteiskunnallinen ja kognitiivinen oikeudenmukaisuus kulkevat aina käsi kädessä. Nykypäivän epätasa-arvoisuus on rakennettu tiedon ja historiatiedon ”monokulttuurisuuden” varaan, Susen jatkaa.

Suomessa etenkin kansallinen historiakäsityksemme on edelleen monokulttuurisen tarkastelun varassa. Tätä ongelmaa uudentavat valtion ja yhteiskunnan tavat edistää ja laajentaa yhtä yhtenäistä ja kaikenkattavaa kansallista narratiivia. Etenkin suuret tähän kansalliseen historiatulkintaan pohjaavat juhlat, kuten itsenäisyyspäivä, tukevat muut historiat allensa peittävää historiatiedon epädemokraattista mallia ja vievät elintilaa vaihtoehtoisilta tai risteäviltä tulkinnoilta.

Historiakäsitysten ja nykypäivän epätasa-arvoisuudet ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa.

Tiedämme kuitenkin, että historiantutkinnan ydin on juurikin risteävien ja joskus vastakkaisten tulkintojen vuoropuhelussa, kuten vaikkapa historioitsijat Sebastian Conrad ja Sanjay Subrahmanyam sekä sosiologi Gurminder Bhambra argumentoivat. Avoimessa yhteiskunnassa historiat ovat aina monikossa ja vuoropuhelussa keskenään.

Kuten historioitsija Pauli Kettunen on osoittanut, ongelma piilee siinä, että vaikka historiantutkijat kävisivät keskenään avointa vaihtoa erilaisista tai risteävistä historiantulkinnoista, nämä historiatiedon kysymykset ja muodot pidetään visusti erillään kansallisesta ja valtavirtaisesta historiantulkinnan monokultuurista. Monokulttuurisessa historiantulkinnassa yhtenäisestä kehyksestä eriävät historiat, puhumattakaan kehystä mahdollisesti rapauttavasta historiatiedosta, määritellään sen ulkopuolelle. Kansallinen historia siis määritellään niin, että esimerkiksi saamelaisten historia lähtökohtaisesti ymmärretään erillisenä.

Vaikka historiantutkijat kävisivät keskenään avointa vaihtoa erilaisista tai risteävistä historiantulkinnoista, nämä historiatiedon kysymykset ja muodot pidetään visusti erillään kansallisesta ja valtavirtaisesta historiantulkinnan monokultuurista.

Kettunen ja historioitsija Marja Jalava ovat jopa argumentoineet, että suomalaisessa historiapoliittisessa kulttuurissamme usko avoimelle ja progressiiviselle politiikalla tulevaisuudessa perustuu menneisyyden tiukkaan kontrolloimiseen. Toisin sanoen, uskomme kansallisesti, että menneisyyden monimuotoisuuden ja ongelmallisuuden esiintuominen voisi johtaa nykypäivän yhteiskuntarauhan järkkymiseen.

 

Historiantulkintojen poliittisuus ja Suomi 100-juhlavuosi

Historiapoliittiset kamppailut ovat kuitenkin yhä enemmän pinnalla päivänpolitiikassa maailmalla. Yhdysvalloissa keskustelut rakenteellisen rasismin ongelmista ovat väistämättä tuoneet mukaan keskusteluun uusia näkökulmia historian tulkinnoista poliittisena voimakeinona ja kiistakapulana. Espanjassa diktaattori Francisco Francon ajan kauhuja sekä poliittisia jatkumoita pyritään avaamaan demokraattisemman historiapoliittisen tarkastelun alaiseksi. Itä-Euroopassa kommunismin kaatuminen pakotti valtiot uudelleen arvioimaan historiapolitiikkaansa, joka on johtanut sekä avoimempiin että politisoituneempiin kiistoihin kansallisen historian jatkumoista ja totuuksista.

Huolimatta tästä laajasta kansainvälisestä historiapoliittisesta uudelleen asemoitumisesta Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen sekä kasvavasta uuden historiatiedon määrästä maamme itsenäistymiseen, toiseen maailmansotaan, kolonialismiin ja suurvaltapolitiikkaamme liittyen, Suomessa historiapolitiikkaa ei ole aktiivisesti avattu demokraattisemmalle yhteiskunnalliselle uudelleenarvioinnille. Itsenäisyyspäivän juhlinta ja Suomi 100 -juhlavuosi ovatkin malliesimerkkejä suomalaisen historiapolitiikan jälkeenjääneisyydestä.

Suomessa historiapolitiikkaa ei ole aktiivisesti avattu demokraattisemmalle yhteiskunnalliselle uudelleenarvioinnille.

Analyysi juhlavuoden järjestelyjen yhteydessä julkaisuista teksteistä sekä järjestäjien itsensä että ulkopuolisen ryhmän julkaisemista raporteista paljastaa juhlavuoden järjestelyt historiapoliittisesti tarkkaan vartioiduiksi ja epädemokraattisiksi. Avointa keskustelua historian tulkinnoista ei käyty eikä järjestelyprosessista käy ilmi, kuka vastasi eri tulkinnoista tai miten ja miksi niihin päädyttiin.

Räikeimpiä historiaa vääristeleviä tulkintoja ovat esimerkiksi Suomi 100-juhlavuoden sihteeristön kirjoitukset, että joulukuusta 1917 asti suomalaiset olisivat ”päättäneet asioista yhdessä”. Väite tietenkin sivuuttaa sisällissodan sekä sen jälkipyykin ja myöskin sen, että itsenäisyyspäivän ajoitus oli jälkikäteen tehty poliittinen valinta, jonka motiivina oli juurikin joidenkin suomalaisten osuuden ja roolin syrjäyttäminen itsenäistymisen historiasta.

Historian ahtaminen yhteen yhteiseen muottiin peittelee historiallisten kokemusten ja näkökantojen monimuotoisuutta ja vahvistaa kansallisten monoliittisten historiantulkintojen valta-asemaa.

Tällaista tulkintaa on kuitenkin Suomi 100-sihteeristön itsensä mukaan käytetty pohjana koko juhlavuoden organisoinnille, jonka taustalla ”oli näkemys itsenäisyyden satavuotisuudesta yhteisenä, kokoavana ja vahvistavana kokemuksena”. Historian ahtaminen yhteen yhteiseen muottiin peittelee historiallisten kokemusten ja näkökantojen monimuotoisuutta ja vahvistaa kansallisten monoliittisten historiantulkintojen valta-asemaa. Tällaiselle etukäteen julistetulle pohjalle on mahdotonta rakentaa esimerkiksi sellaista työtä, johon saamelaisten totuus- ja sovintokomissio pyrkii.

Demokraattiseen historiapolitiikkaan ei kuulu monisyistä ja -tulkinnallista menneisyyttä avoimesti peittelevien väitteiden kritiikitön vahvistaminen. Historian politisoituneiden tulkintojen jalustalle tai paremmuusjärjestykseen asettelu valtion tai yhteiskunnan valtavirran toimesta tulisi haudata 1900-luvun autoritääristen ja nationalististen vasemmiston ja oikeiston aatteiden mukana.

 

Historiapolitiikan demokraattisuus

Näin ollen on tarpeen pohtia, kuinka kaikilla mittareille muuten demokraattinen valtio voi toimia historiapolitiikan saralla epädemokraattisesti. Siinä missä muutkin demokraattisen toiminnan muodot, myös historiapolitiikan voi jakaa institutionaaliseen ja osallistavaan toimintaan.

Jälkimmäisellä viitataan siihen, kenet tunnistetaan osaksi demokraattista toimintaa ja kuinka helppoa heidän on saada äänensä kuuluviin suhteessa muihin, jotka yhtäläisesti osallistuvat vuoropuheluun. Historiapolitiikassa kyse on sekä menneisyyden äänistä osana historiantulkintoja että nykypäivän äänistä noiden historioiden tulkitsijoina.

Kansallisvaltiot ovat sekä virallisin että epävirallisin keinoin estäneet esimerkiksi naisia tai vähemmistöjä osallistumista demokraattiseen prosessiin tai pitäneet heidän ääntään ja näkökantaansa ala-arvoisempana. Historiantulkinnat ovat olleet kiinteä osa näitä toimia luoden kuviteltuja yhteisöjä ja niille sukupuolittuneita ja rodullistettuja menneisyyksiä.

Historiapolitiikassa kyse on sekä menneisyyden äänistä osana historiantulkintoja että nykypäivän äänistä noiden historioiden tulkitsijoina.

Avoimen ja demokraattisen historiantutkimuksen ja tiedonsaannin osalta Suomessa tilanne on tänä päivänä melko hyvä. Menneisyyden äänien osalta historiantutkimuksen instituutiot siis pitkälti toimivat. Toki historiantutkimuksessa Suomessakin painotetaan yhä kansallista katsetta, mutta tilanne voisi olla paljon huonompikin. Historiantutkimuksesta on etenkin viimeisen parin vuosikymmenen aikana tullut aikaisempaan verrattuna suhteellisesti moniäänisempää osana historiakäsityksemme analyyttisempaa tarkastelua ja esimerkiksi suomalainen kolonialismi ja osallisuus holokaustiin ovat nousseet julkisen keskustelun aiheiksi,  vaikkakin paljon työtä on vielä tällä saralla tehtävänä.

Institutionaalinen ja osallistava demokratia ovat kuitenkin aina vuorovaikutuksessa toisiinsa ja menneisyyden monipuolisemman ja avoimemman tarkastelun tulee olla yhteydessä tämän päivän politiikkaan siinä missä menneisyyden äänien vaientaminen aiemmin on ollut kiinteä osa kansakuntamme rakennusta. Pelkästään institutionaalinen demokraattisuus ei siis itsessään johda vielä avoimeen demokraattiseen yhteiskuntaan.

Historiapoliittisia instituutiota ja osallistumista tulee siis tarkastella yhdessä, jos mielimme kohti sellaista demokraattisempaa yhteiskuntaa, johon esimerkiksi saamelaisten totuus- ja sovintokomission työ tähtää.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa naisille myönnettiin äänioikeus ja oikeus asettua ehdolle vaaleissa vuonna 1919, mutta naisia ei valittu edustajiksi liittovaltion kongressiin kymmenesosaa enempää vuoteen 1992 asti. Ei siis riitä, että instituutiot ovat paperilla demokraattisia, jos muin keinoin demokratian osallistavuus estetään. Ja juuri historiaymmärryksellämme on ollut perinteisesti suuri rooli osallistavan demokratian rajoittamisessa ja esimerkiksi saamelaisten ja muiden vähemmistöjen rajaamisessa kansallisen narratiivimme ulkopuolelle.

Toisaalta demokratian molempia aspekteja, osallistumista ja instituutioita sekä niiden toimivaa yhteyttä tarkoituksellisesti horjuttavia ryhmiä, kuten fasisteja, voidaan sulkea demokraattisin perustein sekä osallistumisen että instituutioiden ulkopuolelle.

Historiapoliittisia instituutiota ja osallistumista tulee siis tarkastella yhdessä, jos mielimme kohti sellaista demokraattisempaa yhteiskuntaa, johon esimerkiksi saamelaisten totuus- ja sovintokomission työ tähtää.

 

Suomalaisen historiapolitiikan ongelma

Ongelma suomalaisessa historianpolitiikassa piilee tässä instituutioiden ja osallistumisen vuorovaikutussuhteessa, tai pikemminkin sen puutteessa. Instituutionaaliset ja osallistavat historiapolitiikan aspektit eivät ole avoimessa yhteydessä toisiinsa. Suurimmilla institutionaalisilla foorumeilla, kuten itsenäisyyspäivän juhlinnassa, uudet moniäänisemmät historiantulkinnat sekä vanhentuneet kansalliset myytit kyseenalaistavat näkökulmat joko loistavat poissaolollaan tai vain tarkkaan siistityt ja salonkikelpoiset versiot niistä päästetään näytille.

Esimerkiksi historioitsija Riikka Taavetti kuvaa kuinka Tom of Finland on hyväksytty osaksi kansallista historiapolitiikkaa tavalla, jossa jatkumoiden sijaan häpeällinen menneisyys tuotetaan nykyisen ”vapauden ajan” vastakohdaksi. Menneisyyden monitulkinnallisuus pääsee esille vain, jos se ei yhdistä mennyttä nykypäivän politiikkaan vaan jopa päinvastoin, kuten Tom of Finlandin tapauksessa. Kognitiivinen ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus siis pidetään toisistaan erillään historiapolitiikassa.

Maailmalla kansallisia myyttejä on aktiivisesti purettu niiden tukemien epädemokraattisten kansalaisuuskäsitteiden rinnalla.

Historioitsija Kettunen onkin kuvannut historiapoliittista perinnettä Suomessa asioiden esittämiseksi ja käsittämiseksi ”kansallisina välttämättömyyksinä”, johon liittyy ymmärrys suomalaisen historiantulkinnan tehtävästä ”keventää menneisyyden taakkoja” haavaumien avaamisen sijaan. Valtio ja valta-asemissa olevat ovat siis perinteisesti käyttäneet historiapolitiikkaa kansallisen välttämättömyyden korostamiseen.

Tämän tyyppinen toiminta oli varsin tavallista 1900-luvun valtioiden historiapolitiikassa. Maailmalla tällaisia toimintatapoja ja niiden luomia kansallisia myyttejä on kuitenkin aktiivisesti purettu niiden tukemien epädemokraattisten kansalaisuuskäsitteiden rinnalla.

Esimerkiksi totalitarismin varjot aina Saksasta ja Francon Espanjasta jälkisosialistisiin maihin ovat vaatineet demokraattisempaa historiapoliittista uudelleenarviointia, samoin rakenteellisen rasismin ongelmien tunnistaminen.

Jotta saamelaisten totuuskomissio olisi myös sovintokomissio, on tämä muuri suomalaisen historiallisen tarkastelun avoimuuden sekä yhteiskunnan ja valtion monokulttuurin välillä murruttava ja kansallisen historiakäsityksemme avauduttava demokraattisemmille historiatulkinnan muodoille.

 

Juho Korhonen on sosiologian apulaisprofessori Boğaziçin yliopistossa Istanbulissa. Hän väitteli historiallisen sosiologian alalta Brownin yliopistossa Yhdysvalloissa.

Tämä artikkeli perustuu kirjoittajan hiljattain julkaistuun vertaisarvioituun ja avoimesti saatavilla olevaan tutkimukseen:

Korhonen, Juho. 2021. “Undemocratic History Politics in a Democratic State: Finland’s 100th Independence Celebrations”.  Acta Universitatis Carolinae – Studia Territorialia 21, no. 1: 45-75.

1 ajatus aiheesta “Historiapolitiikkamme epädemokraattisuus”

  1. Paluuviite: Kuka omistaa menneisyyden? - TUTKITUSTI.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top