Ihmerohto nuoruuden vaivoihin?

Lasten ja nuorten urheiluseuratoiminta esitetään usein ihmerohtona, jonka myötä lapsi omaksuu oikeanlaiset elämäntavat, arvot ja asenteet. Urheiluseurat nähdään lapsi- ja nuorisohautomoina, joissa edistetään terveyttä ja hyvinvointia, tervettä itsetuntoa ja parempaa ihmisyyttä. Puhetavan takaa löytyy ripaus totuutta ja paljon uskomuksia.

Julkisessa keskustelussa kannetaan toistuvasti huolta lasten ja nuorten vähäisestä liikkumisesta. Ratkaisuksi tarjotaan lähes poikkeuksetta liikunnan harrastamista urheiluseurassa. Se esitetään usein itseisarvoisesti hyvää tuottavana, kaikille avoimena ja moniarvoisena areenana, jonne kaikenikäiset, -kokoiset, -näköiset ja -muotoiset lapset ja nuoret ovat tervetulleita yhteisöllisyyden, kansanterveyden ja hyvinvoinnin nimissä.

Julkisuudessa toisteltavassa puhetavassa rakennetaan kuvaa urheiluseuratoiminnasta sellaisena harrastuksena, joka ei ainoastaan tuota lapsille ja nuorille fyysisiä pääomia, vaan muokkaa myös ihanteellisella tavalla nuorison arvoja, asenteita, sosiaalisia käytäntöjä ja moraalista valmiutta.

Puhetavan sisällön voi kiteyttää siten, että liikunnan ja urheilun harrastaminen tekee lapsista ja nuorista kunnon kansalaisia ja parempia ihmisiä.

Puhetavan sisällön voi kiteyttää siten, että liikunnan ja urheilun harrastaminen tekee lapsista ja nuorista kunnon kansalaisia ja parempia ihmisiä. Liikunnan harrastamisesta julkisuudessa rakentuva kuva hellii ajatusta ihmerohdosta, joka antaa vastustuskyvyn lapsuuden ja nuoruuden fyysisiin, sosiaalisiin ja psyykkisen haasteisiin.

Ripaus totuutta ja paljon uskomuksia

Tällainen puhetapa liikunnan harrastamisesta ihmerohtona on kaiku menneestä maailmasta ja istuu sitkeässä. Sen juuret juontavat 1900-luvun alun kansalaiskasvatukseen. Tuolloin suomalaisesta metsäkansasta haluttiin tehdä liikunnan kansalaistoiminnan avulla sinivalkoista, salonkikelpoista, kuuliaista, sotilaaksi kelpaavaa ja rotuaan ylväästi edustavaa väkeä.

Liikuntahistorioitsija Maria Rantalan tutkimuksen otsikko, Sata vuotta toistoa, on paljon puhuva tiivistys siitä toisteisesta argumentaatiotavasta, jolla pidetään yllä mielikuvaa liikunnasta kaikkiin nuoruuden vaivoihin auttavana ihmerohtona.

Historiasta kumpuavan puhetavan takaa löytyy ripaus totuutta ja paljon uskomuksia. Totta kai liikunnan harrastaminen, tapahtuipa se sitten urheiluseurassa tai omatoimisesti, kasvattaa fyysistä kuntoa ja tuottaa monenlaisia myönteisiä vaikutuksia.

Liikunnan on osoitettu vaikuttavan suotuisasti lasten ja nuorten oppimiseen. Lapsuusiän liikunta yhdessä vanhempien kanssa lisää niin ikään todennäköisyyttä fyysisesti aktiiviseen elämäntapaan aikuisuudessa. Monille liikunta on myös motivoiva harrastus.

Lisäksi yksittäiset esimerkit kertovat toistuvasti siitä, että Suomesta löytyy valtava määrä hyvin organisoitua lasten ja nuorten urheiluseuraharrastamista.

Kertovatpa yksittäiset esimerkit kuinka myönteisiä asioita tahansa, ne eivät valitettavasti vastaa kokonaiskuvaa lasten ja nuorten urheiluseuraharrastamisesta 2010-luvulla.

Kertovatpa yksittäiset esimerkit kuinka myönteisiä asioita tahansa, ne eivät valitettavasti vastaa kokonaiskuvaa lasten ja nuorten urheiluseuraharrastamisesta 2010-luvulla. Viimeisimmässä, mittavaan kyselyaineistoon perustuvassa LIITU-tutkimuksessa nimekkäät liikunta- ja terveystutkijat kiteyttävät urheiluseuraharrastamisen perusilmeen näin:

”Seuratoimintaan tullaan mukaan entistä nuorempana ja valtaosa lapsista ja nuorista harrastaa vain yhtä lajia. Kilpailutoimintaan osallistuu edelleen merkittävä osa lapsista ja nuorista.”

Samaa viestivät kaikki 2010-luvulla tehdyt kyselytutkimukset (esimerkiksi Myllyniemi & Berg 2013; Merikivi ym. 2016; Kokko & Hämylä 2015; Kokko & Mehtälä 2016). Tutkimusten mukaan urheiluseuraharrastamisen suuntana on yhä varhemmin, yhä enemmän ja yhä intensiivisemmin. Siinä kilpaillaan paremmuudesta ja pyritään erinomaisuuteen.

Urheiluseuraharrastamisessa vallitseva kehityssuunta on monin tavoin ristiriidassa 2010-luvun kasvatusihanteiden sekä lasten kehitystä ja hyvinvointia käsittelevän tutkimustiedon kanssa. Puhetapa urheiluseuraharrastamisesta kaikkivoipana ihmerohtona näyttääkin tässä valossa melkoiselta humpuukilta.

Kun myyttiä ihmerohdosta purkaa auki tutkimusten kautta, löytyy paljon ajatuksia herättäviä tuloksia.

Kun myyttiä ihmerohdosta purkaa auki tutkimusten kautta, löytyy paljon ajatuksia herättäviä tuloksia. Kasvava määrä tutkimustietoa haastaa ajatuksen lasten ja nuorten nykymuotoisesta liikunnan ja urheilun harrastamisesta otollisena moraalin, luonteen muokkauksen ja sosialisaation areenana.

Tutkimustieto ei esimerkiksi tue käsitystä siitä, että nykymuotoinen urheiluseuraharrastaminen yksioikoisesti ehkäisisi syrjäytymistä tai edes rikollisuutta. Ja toisin kuin tunnutaan ajateltavan, ei urheilun harrastaminen suojaa lapsia ja nuoria alkoholilta – päinvastoin. Tutkimusten mukaan alkoholin käyttö ja humalajuominen ovat yleisempiä urheilua seuroissa harrastavien kuin kokonaan harrastamattomien keskuudessa. Sama pätee myös nuuskan käyttöön.

Itse asiassa hokema liikunnan ja urheilun kaikkivoipaisuudesta lasten ja nuoren moraalin, luonteen, sosialisaation ja monen muun henkisen ominaisuuden osalta on arkijärjen vastainen ajatus. Aivan yhtä totuudenmukaista olisi väittää urheiluun laajasti liittyvän vilpin – kuten vaikka ottelumanipulaation ja dopingin – ja vanhoillisuuden – kuten naisten ja seksuaalivähemmistöjen aseman ja korruptoituneiden rakenteiden – vaikuttavan kielteisesti lasten ja nuorten arvoihin ja asenteisiin.

Kyse onkin ennen kaikkea totunnaistumisesta tiettyyn puhetapaan, joka on juurtunut syvälle kulttuuriseen kertomukseen. Viimeisen vuosisadan aikana rakentuneista perusteluista on tullut itsestäänselvyyksiä ilman, että niiden toisteisia lausumia pysähdytään sen enempää pohtimaan.

Näkökulman vaihtaminen herättelee

Totutusta, urheilun tuottaman hyvän kertomusta pönkittävästä kysymyksenasettelusta luopuminen paljastaa lasten ja nuorten liikunnasta ja urheilusta erilaisia epäkohtia ja ongelmia. Muun muassa kiusaaminen urheiluseuraharrastuksessa on huolestuttavan yleistä, samoin syrjintä ja rasismi.

Liian moni lapsi ja nuori kertoo kyselytutkimuksessa henkisestä väkivallasta ja jopa seksuaalisesta häirinnästä. Kansainvälisissä tutkimuksissa on jo pidemmän aikaa tunnistettu liian varhain aloitetun kovan ja intensiivisen harjoittelun psyykkiset ja fyysiset seuraukset.

Erityisen huolestuttava havainto on se, että samanaikaisesti, kun lapset ja nuoret vastaavat kaikissa kyselytutkimuksissa kaipaavansa ennen kaikkea iloista ja suoritusvapaata yhdessä oloa ikätoverien kanssa, on liikunnan harrastamista viety aivan päinvastaiseen suuntaan.

Samanaikaisesti, kun lapset ja nuoret vastaavat kaikissa kyselytutkimuksissa kaipaavansa ennen kaikkea iloista ja suoritusvapaata yhdessä oloa ikätoverien kanssa, on liikunnan harrastamista viety aivan päinvastaiseen suuntaan.

Lapset ja nuoret sijoittavat kaikissa kyselyissä kilpailemisen ja erinomaisuuden tavoittelemisen vähäisimpien liikunnan ja urheilun harrastamisen motiivien joukkoon. Lasten ääni on kuitenkin sivuutettu.

Seurauksena muun muassa liikunnan harrastamisen on lopetettu aina vain varhaisemmassa iässä. Vuonna 2015 suurempi siirtymä pois seuratoiminnasta alkoi jo 12 ikävuoden paikkeilla.

Liikuntalain ja tutkimusten vääntömomentti ei näytä riittävän

Valtiohallinnossa on viime vuosina yritetty saada liikunnan harrastaminen vastamaan paremmin nykyajan arvoja ja vaateita. Liikuntalaki päivitettiin vuonna 2015 ja siihen kirjattiin vankka arvopohja. Laissa tavoitteiden toteutumisen lähtökohdiksi kirjattiin tasa-arvo, yhdenvertaisuus, yhteisöllisyys, monikulttuurisuus, terveet elämäntavat sekä ympäristön kunnioittaminen ja kestävä kehitys.

Puitelakina liikuntalain sisältöjä ei kuitenkaan ole pakko huomioida lasten ja nuorten liikunnassa ja urheilussa. Porkkanaksi ja kepiksi tarkoitettu valtion tavoiteohjaus vaikuttaa sekin tylpältä työkalulta, sillä toivotuista ohjausvaikutuksista näkyy vain ituja avustuksien saajien toiminnassa.

Myös valtiohallinnon tuottamien työryhmäraporttien suositukset ovat saaneet niukasti vastakaikua liikunnan ja urheilun saralla. Kattavat linjaukset esimerkiksi lasten ja nuorten harrastamisen edistämisestä ja yhdenvertaisista mahdollisuuksista harrastaa näyttävät jäävän lähinnä tahroiksi paperille.

Lasten ja nuorten liikunnan harrastamiseen liittyvien pulmien oikominen ei ole ainakaan tiedosta kiinni. Harvalla toimialalla on kartoitettu niin systemaattisesti ja läpileikkaavasti toiminnan luonnetta kuin liikunnassa 2010-luvulla.

Erityisesti selvitystyössä on 2010-luvulla kunnostautunut valtion liikuntaneuvosto, niin selvitysten ja tutkimusten tilaajana kuin niiden julkaisijana. Liikuntaneuvoston arvioiden mukaan yhdenvertaisuus, tasa-arvo ja suvaitsevaisuus jäävät liikunnan ja urheilun päätöksenteossa sivuosiin. Yhdenvertaisuus ja tasa-arvotyö valtion liikuntapolitiikassa –raportissa on myös todettu, ettei liikuntaan ja urheiluun yhdistetty ”reilun pelin henki” ole johtanut systemaattiseen tasa-arvo- tai yhdenvertaisuustyöhön.

Liikuntaan ja urheiluun yhdistetty ”reilun pelin henki” ei ole johtanut systemaattiseen tasa-arvo- tai yhdenvertaisuustyöhön.

Viime vuosina tutkijat ovat heränneet nostamaan esiin sellaisia kysymyksiä, jotka ovat aiemmin jääneet ja unohtuneet yleisrohto-puhetavan hegemonian alle. Teoksessa Urheilun takapuoli – liikunta ja yhdenvertaisuus liikunnassa ja urheilussa tutkijat kirjoittavat liikunnassa ja urheilussa esiintyvistä sukupuoleen, etnisyyteen ja seksuaalisuuteen liittyvistä stereotypioista sekä suoranaisesta rasismista. Niitä ei tunnisteta eikä niihin osata puututa.

Tutkijat ovat myös tunnistaneet, että kiusaaminen ja syrjintä sekä seksuaalinen häirintä liikunta- ja urheiluharrastuksissa on vaiettu aihe, joka ei vaikuta olevan kenenkään asia eikä siihen puuttumiseen ei ole työkaluja.

Ihmerohdolla rokottaminen

Tämän jutun kirjoittajat ovat pohtineet Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä liikunnan ja urheilun arvomaisemaa nykyajan vanhemmuuden näkökulmasta. Julkinen keskustelu ja myytti universaalista hyvästä tekevät liikunnasta ja urheilusta loogisen, lähes itsestään selvän harrastusvalinnan jälkikasvulle.

Liikunnan harrastaminen nähdään usein rokotuksena, jonka myötä lapsi omaksuu oikeanlaiset elämäntavat, arvot ja asenteet. Urheiluseurat nähdään eräänlaisina lapsi- ja nuorisohautomoina, joissa edistetään terveyttä ja hyvinvointia, tervettä itsetuntoa ja parempaa ihmisyyttä.

Mitä enemmän resursseja vanhemmat panostavat hautomiseen, sitä vastuullisempina heitä pidetään. ”Vastuuttomat vanhemmat” puolestaan eivät ymmärrä tai kykene laittamaan lastaan universaalia hyvää tarjoavaan harrastukseen. Urheilu- tai liikuntaseurassa harrastava lapsi viestii ”todellisesta” vastuuntunnosta ja kyvystä kasvattaa ”kunnon kansalainen”. Artikkelissa kirjoitetaan tällä tavoin symbolisen pääoman pelikentällä statustaan rakentavista vanhemmista ”liikkuvana luokkana”.

Edellisten lisäksi löytyy tukku selvityksiä ja tutkimuksia, joiden tulosten soisi näkyvän vahvasti lasten ja nuorten harrastuskulttuurissa 2010-luvulla. Niissä käsitellään muun muassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa, lasten ja nuorten liikunnan merkityksiä ja motiiveja, työttömien nuorten liikkumista ja liikuntaa, lopettamista eli drop outia, rasismia, tyttöjen ja naisten asemaa liikunnassa ja urheilussa, erityisryhmien liikuntaa, harrastamisen hintaa ja esimerkiksi elämäntapalajien paikkaa lasten ja nuorten vapaa-ajalla.

Arvoautomaatista uudelleen arviointiin

Myytti ihmerohdosta ja liikkuvan luokan symboliarvo selittävät erästä liikunnan ja urheilun harrastamisen ristiriitaa. Vaikka lasten ja nuorten liikunta- ja urheiluharrastukset eivät itseisarvoisesti sosiaalista lasta sellaiseen arvo- ja asennemaailmaan tai moraaliin, jota vanhemmat arvostavat, liikuntalaki vaalii ja tutkimukset suosittavat, aloittaa silti yhä useampi lapsi yhä aiemmin liikunnan tai urheilun harrastamisen.

Anni Rannikon tuoreessa sosiologian alaan kuuluvassa väitöskirjatutkimuksessa vaihtoehtoliikunnasta tarjottiin mielenkiintoisia näkökulmia aikuisten ohjauksesta vapaista, omaehtoisista ja luovuuteen kannustavista yhteisöistä, joissa pyritään kohti yhdenvertaista liikuntakulttuuria.

Yhdenvertaisuutta korostamalla vaihtoehtoliikuntaa harrastavat nuoret toivat esiin liikunta- ja urheilutoimintaan liittyviä ongelmia, kuten mukaan pääsemisen vaikeuden, kilpailullisuuden, syrjinnän ja hierarkkisuuden. Esimerkiksi skeittauksen, boulderoinnin, capoeiran ja uuden sirkuksen arvomaailmasta olisi paljon ammennettavaa muuhun lasten ja nuorten liikunnan harrastamiseen.

Vaihtoehtoliikunta tai elämätapalajit ovat arvoiltaan ja käytänteiltään lähempänä lasten ja nuorten tutkimuksissa kertomia mieltymyksiä ja toiveita.

Vapaan ja hierarkiattoman liikunnan järjestäminen ei tietenkään ole mutkatonta. Tällainen liikunta ei sekään ole automaattisesti kaikkien tasa-arvoisesti tavoitettavissa. Vaihtoehtoliikunta tai elämätapalajit ovat kuitenkin arvoiltaan ja käytänteiltään lähempänä lasten ja nuorten tutkimuksissa kertomia mieltymyksiä ja toiveita. Niiden arvopohja vastaa useassa tapauksessa myös moderneja liikunta- ja nuorisopoliittisia linjauksia ja pyrkimyksiä.

Kuten alussa todettiin, on lasten ja nuorten liikunta- ja urheiluharrastuksissa paljon hyvää. Harrastusten organisoijilla on varmasti vilpitön mieli ja jalot tavoitteet. Kuten muutkin harrastukset, liikuntaharrastukset ovat monille lapsille ja nuorille motivoivaa ja merkityksellistä vapaa-ajan tekemistä.

Tutkimusnäyttö ei kuitenkaan tue ajatusta, että lapsista ja nuorista tulisi urheiluseuraharrastamisen myötä kaikin tavoin kunnollisempia ihmisiä. Allekirjoitamme Rannikon väitöstutkimuksen toteamuksen, etteivät kunnioitukselle ja yhdenvertaisuudelle perustuvat sosiaaliset suhteet suinkaan ole itsestään selviä liikunnassa ja urheilussa.

Aiemmin hyvinä pidettyjä käytäntöjä on tärkeää pystyä tarkastelemaan aika ajoin kriittisesti, jotta toiminnan tavat ja tottumukset sekä arvot ja asenteet vastaavat ympäröivän todellisuuden tarpeita, vaateita ja odotuksia.

Ei ole olemassa sellaisia arvoautomaatteja, jotka tuottaisivat itsessään universaalia hyvää kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Aiemmin hyvinä pidettyjä käytäntöjä on tärkeää pystyä tarkastelemaan aika ajoin kriittisesti, jotta toiminnan tavat ja tottumukset sekä arvot ja asenteet vastaavat ympäröivän todellisuuden tarpeita, vaateita ja odotuksia.

Ainakin me kirjoittajat toivomme näkevämme lasten ja nuorten liikunnan harrastamisen sellaisena hyvinvointia tuottavana areenana, joka on aidosti avoin ja moniarvoinen ja jonne kaikenikäiset, -kokoiset, -näköiset ja -muotoiset lapset ja nuoret ovat tervetulleita. Tällaisessa kasvumaisemassa voisi olla aidosti mahdollista tukea lasten ja nuorten henkistä kasvua ja sosialisaatiota.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa. 

Päivi Berg työskentelee erikoistutkijana Nuorisotutkimusverkostossa Kentiltä kabinetteihin: Liikunnan kansalaistoiminnan läpileikkaus (2014–2018) -hankkeessa. Mikko Salasuo työskentelee vastaavana tutkijana ja Kentiltä kabinetteihin: Liikunnan kansalaistoiminnan läpileikkaus (2014–2018) -hankkeen johtajana Nuorisotutkimusverkostossa.