Journalismi, hallituskriisit ja polarisaation ilkeä kierre

Leiriytyminen on ongelmallista paitsi politiikalle ja päätöksenteolle, myös politiikan journalismille. Vahvasti jakautuneessa ympäristössä mediankäyttäjien luottamus journalismiin laskee. Ilmiö näkyy myös Suomessa: vuoden 2019 poliittisten skandaalien yhteydessä arvioitiin kovin sanoin suomalaista journalismia. Uutismediaa syytettiin maalittamisesta, valeuutisista, presidenttipelistä ja poliittisista agendoista. Arvioita esittivät niin oppositio- kuin hallituspuolueiden kannattajat.

Journalismille poliittisen ympäristön polarisoituminen on kaksiteräinen miekka. Yhtäältä vastakkainasetteluista on helppo tehdä myyviä uutisia. Toisaalta voimakas polarisaatio heikentää etenkin poliittisesti aktiivisten ihmisten luottamusta journalismiin, samalla kun se horjuttaa uskoa poliittisen järjestelmän toimivuuteen. Näin se syövyttää journalismin ydintä – luottamusta.

Bart Brandsma toteaa kirjassa Polarization, Understanding the Dynamics of Us Versus Them, että yksi merkki polarisaation liiallisesta voimistumista on se, että keskitietä tai maltillisuutta aletaan sietää huonosti. Ihmisiä haastetaan valitsemaan puolensa.

Keskitien kaventuminen oli selvästi nähtävissä vuoden 2019 lopun julkisessa keskustelussa, jota käytiin pääministeri Antti Rinteen eroon johtaneesta hallituskriisistä sekä ulkoministeri Pekka Haavistosta ja Al-Holin palautuksista.

 

Poliittisten heimojen Twitter

Seurasin Rinteen ja Haaviston tapauksista käytyä keskustelua Twitterissä oman syötteeni lisäksi #hallituskriisi ja #haavistogate -aihetunnisteiden hetkellisissä yhteisöissä. Twitter tarjoaa oivan mahdollisuuden tarkastella poliittisen julkisuuden rakentumista nykyisessä hybridissä mediaympäristössä, jossa journalismin lisäksi sosiaalisen median toimijat ovat tiedonvälittäjiä ja vaikuttavat julkiseen keskusteluun.

Palvelun käyttäjissä on paljon politiikkoja, toimittajia, asiantuntijoita ja aktivisteja – tosin viime aikoina myös anonyymien tilien määrä näyttää lisääntyneen. Tällaisessa ympäristössä polarisaatio on luonnollisesti selkeämpää kuin verkon ulkopuolella ja poliittisesti vähemmän aktiivisten ihmisten parissa. Twitterin vaikuttavuutta lisää se, että toimittajat nostavat palvelusta säännöllisesti esimerkkejä journalistiseen julkisuuteen.

Tutkija Jason Hannan kuvailee Twitteriä poliittisiin heimoihin jakautuneeksi keskusteluympäristöksi, jossa keskustelua hallitsee loukkaamisen logiikka.

Hallituspuolueisiin kuuluvien Rinteen ja Haaviston tapauksissa Twitter-heimot muodostuivat pitkälti oppositio vs. hallitus –jaon ohjaamina. Jaon ytimen muodostivat kuitenkin rajatummin kansallismieliset ja konservatiiviset perussuomalaiset sekä globaaleja arvoja edustava liberaali vasemmisto ja vihreät kannattajineen. Juuri tämä jakolinja määrittelee voimakkaimmin tämän hetkistä poliittista ympäristöä Suomessa.

 

Tunteet polarisaation moottorina

Polarisaation voimistumista on vaikea vastustaa, sillä me vastaan ne –ajattelumalli on sisäänrakennettu kaikkeen poliittiseen toimintaan. Kun ihminen kiinnittyy tiettyyn ryhmään, esimerkiksi puolueeseen, hän liittää ryhmään ja sen toimijoihin positiivisia arvioita. Tämä ei kuitenkaan riitä. Sen lisäksi hän alkaa määritellä ulkoryhmiä – tahoja, jollainen hän ei ainakaan ole – ja liittää niihin yleistäviä negatiivisia arvioita. Tällaista kahtiajakautumisen dynamiikkaa kutsutaan affektiiviseksi polarisaatioksi.

Sosiaalisia identiteettejä muodostettaessa eronteot ovat usein merkittävämpiä kuin samanlaisuudet. Ymmärrämme siis itseämme määrittelemällä, mitä tai keitä emme ole. Vaikka polarisaation taustalla on ideologisia näkemyseroja, sisä- ja ulkoryhmien välisten erontekojen ja niihin liittyvien tunteiden sanotaan olevan varsinainen polarisaation ajuri.

Kun ihminen liittyy tiettyyn ryhmään, hän alkaa määritellä ulkoryhmiä – tahoja, jollainen hän ei ainakaan ole – ja liittää niihin yleistäviä negatiivisia arvioita.

Affektiivinen polarisaatio on usein suurinta vaalien yhteydessä, kampanjoiden ja vaaliuutisten korostaessa poliitikkojen välisiä eroja. Myös poliittiset skandaalit lisäävät ilmapiirin ja keskustelun kahtiajakautumista.

Kevään 2019 eduskuntavaaleista ei ehtinyt kulua montaakaan kuukautta ennen Postin työmarkkinakiistan kulminoitumista. Affektiivista polarisaatiota piti yllä myös samanaikainen perusuomalaisten nousu mielipidetiedustelujen suurimmaksi puolueeksi. Rintamalinjat olivat valmiiksi virittyneet, kun Rinteen ja Haaviston tapauksista käyty julkinen keskustelu alkoi.

 

Trollaava Twitter ja syytökset valeuutisoinnista

Koska polarisaation olemus on vahvasti tunteisiin nojaava, keskustelu kärjistyy helposti. Näin kävi myös viime vuoden lopulla. Keskustelun sävyyn vaikuttaa toki myös käytetty kanava: Twitter on tullut tunnetuksi provosoivasta puheesta ja ylilyönneistä.

Jason Hannanin mukaan trollaaminen on yleistynyt Twitterissä niin, että siitä on jo tulossa poliittisen puheen uusi genre. Hän toteaa, että Twitterissä trollaavat kaikki: poliitikot toisiaan, kansalaiset poliitikkoja ja poliitikot kansalaisia. Trollaaminen on edennyt verkosta jopa poliittisten asiakirjojen ja aloitteiden piiriin, kuten perussuomalaisten viime joulukuussa tekemät muutosesitykset valtionbudjettiin osoittivat.

Marshall McLuhan totesi klassikkoteoksessaan Understanding Media: The Extensions of Man, että jokaisella aikakaudella on sitä dominoiva mediamuoto, jonka ymmärtäminen on avain koko kulttuurin ymmärtämiselle. Sosiaalinen media on eittämättä tätä aikakautta dominoiva media. Jos television aikakausi tuotti viihteellistä poliittista sisältöä, sisältöjen ylitarjonnalle rakentuva internet tekee politiikasta huomiokamppailua.

Twitterissä trollaavat kaikki: poliitikot toisiaan, kansalaiset poliitikkoja ja poliitikot kansalaisia.

Huomiokamppailu houkuttelee trollaamaan, sillä maltilliset puheenvuorot jäävät loukkausten varjoon. Vastaavaa kehitystä voi kuvailla myös populismin spiraalina: koska populistipuolueiden käyttämät, kärjistyksille ja vastakkainasetteluille perustuvat viestintäkeinot ovat osoittautuneet tehokkaiksi, myös muut tahot ottavat niitä lisääntyvästi käyttöönsä.

Huomiokamppailu, tunteet ja populismin spiraali selittävät, miksi Rinteen ja Haaviston tapausten yhteydessä suomalaista uutismediaa kuvailtiin karkeilla termeillä ja syytettiin esimerkiksi valeuutisoinnista, agendajournalismista tai salaliitoista.  Samoin ne selittävät, miksi perinteisten populistitahojen lisäksi näiden syytösten kirjoittajissa oli myös varsin asiantuntevina pidettyjä keskustelijoita tutkijoista ja viestinnän ammattilaisista hallituspuolueiden poliitikkoihin.

Sen sijaan huomiokamppailu tai trollaavan viestintätyylin yleistyminen eivät vielä selitä, miksi Rinteen ja Haaviston tapauksissa juuri journalismista tuli kritiikin kohde molemmissa leireissä. Tämän ymmärtämiseksi on tarkasteltava viestinnän vastaanotosta polarisoituneessa ympäristössä tehtyä tutkimusta.

 

Hostile media -ilmiö ja vastaanoton vääristymät

Tutkija Robert Vallone kumppaneineen selvittivät 1980-luvulla uutisten vastaanottamisen vinoutumista tutkimalla, miten vahvasti Israelin ja arabien puolelle asemoituneet opiskelijat tulkitsivat Beirutin veriteoista kertovia tv-uutisia. Tutkimukseen osallistuneiden ryhmien väliset suhteet olivat jännitteiset ja polarisoituneet.

Ehkä hieman yllättävästi molemmat opiskelijaryhmät pitivät samoja näkemiään uutisia puolueellisina, vastapuolen kannalta edullisina ja itselleen epäedullisina. Tutkijat nimesivät havaintonsa hostile media ilmiöksi ja sitä on viestinnän tutkimuksessa tarkasteltu siitä lähtien.

Hostile media –ilmiöstä tehdyt havainnot auttavat ymmärtämään, miksi Rinteen ja Haaviston tapauksissa osa oppositiosta näki journalismin ajavan ”vihervasemmistolaista” agendaa samaan aikaan kun osa hallituksen tukijoista oli yhtä vakuuttunut uutismedian ”persuuntumisesta”.

Vallonen ja kumppaneiden mukaan vastaanottaja tulkitsee helposti uutisen olevan puolueellinen ja omalle kannalleen haitallinen, jos uutinen käsittelee hänelle tärkeää, omakohtaista ja hänen identiteettiinsä liittyvää asiaa.

Koska uutismedia on keskeinen poliittisen skandaalin käsikirjoittaja, polarisoituneessa ympäristössä molemmat leirit kiinnittävät erityistä huomiota sen toimintaan. Puolueellisina pidettyjen uutisten pelätään etenkin vaikuttavan suuren yleisön mielipiteisiin ja muuttavan niitä omalle kannalle epäedullisiksi. Tätä pelkoa motivoi niin sanottu third person effect: ihmiset uskovat usein informaation vaikuttavan johonkin toiseen enemmän kuin itseensä.

Hostile media –ilmiöstä tehdyt havainnot auttavat ymmärtämään, miksi Rinteen ja Haaviston tapauksissa osa oppositiosta näki journalismin ajavan ”vihervasemmistolaista” agendaa samaan aikaan kun osa hallituksen tukijoista oli yhtä vakuuttunut uutismedian ”persuuntumisesta”.

Mitä voimakkaampia ovat ryhmien väliset jännitteet, sitä enemmän hostile media -ilmiö vaikuttaa tulkintoihin ja motivoi poliittista toimintaa. Ihmiset pyrkivät julkisuuteen haastamaan uutismedian piirtämään kuvaa skandaalin tapahtumista ja osoittamaan journalismin asenteelliseksi.

Polarisoituneessa ympäristössä myös muut viestintää vinouttavat psykologiset mekanismit voimistuvat. Tällainen mekanismi on esimerkiksi vahvistusharha, joka ohjaa ihmisen valikoimaan informaatiota, joka tukee hänen aiempia käsityksiään ja maailmankuvaansa. Jos mediankäyttäjä kuitenkin törmää käsityksensä haastavaan sisältöön, hän tapaa lukea sen tavanomaista tarkemmin. Siksi hän usein arvioi jälkikäteen tällaisten tekstien määrän todellista suuremmaksi.

Mitä kiinteämmin henkilö samaistuu viiteryhmäänsä ja mitä suurempia ovat vastakkainasettelut sisä- ja ulkoryhmien välillä, sitä vääristyneempiä ovat käsitykset ulkoryhmään kuuluvista.

Hostile media -ilmiö osoittaa, että polarisaatio ja poliittiset intohimot tuottavat miltei poikkeuksetta tulkinnan vääristymiä. Mitä kiinteämmin henkilö samaistuu viiteryhmäänsä ja mitä suurempia ovat vastakkainasettelut sisä- ja ulkoryhmien välillä, sitä vääristyneempiä ovat käsitykset ulkoryhmään kuuluvista.

Tästä syystä esimerkiksi politiikantutkijat Mathew Levendusky ja Neil Malhotra puhuvat valheellisesta polarisaatiosta (false polarization): ihmisten käsitykset erimielisyyksien suuruudesta ovat lopulta suurempia kuin varsinaiset erimielisyydet heidän välillään.

 

Uudet teemat solahtavat kahtiajaon uomaan

Hostile media -ilmiö auttaa ymmärtämään Twitterissä esitetyn journalismikritiikin ongelmallisuutta. Polarisoitunut ympäristö synnyttää helposti kritiikkiä, jossa yksittäistä juttua, toimittajaa tai vaikkapa otsikkoa käytetään esimerkkinä siitä, että uutismedia toimisi omaa poliittista viiteryhmää vastaan. Joskus relevantistakin havainnosta  tehdään aivan liian laajoja yleistyksiä.

Näin kävi esimerkiksi Haaviston tapauksessa: kritiikki politiikan journalismin politisoitumisesta kumpusi itse asiassa pitkälti yhden toimittajan, Ilta-Sanomien Timo Haapalan, Twitter-toiminnasta.  Haapalan twiittejä, hänen kolumnejaan ja varsinaisia uutistekstejä luettiin tekemättä välttämättä eroa lajityyppien välille. Tunnetun toimittajan some-brändin ja politiikan journalismin rajat sekoittuivat.

Koska vahvasti jakautuneessa ympäristössä tekstejä tulkitaan omaksutun leirin ohjaamina, myös uusi teema, kuten vaikkapa meneillään oleva korona-kriisi, solahtaa kiusallisen helposti valmiin vastakkainasettelun asetelmaan. Aitojen ratkaisujen hakeminen tai neuvotteleva, parhaita argumentteja arvostava keskustelu on tällaisessa ympäristössä miltei mahdotonta.

Esitettyjä mielipiteitä luokitellaan niiden esittäjien mukaan. Keskustelua vaikeuttaa keskitien kaventuminen ja kummankin leirin pyrkimys vetää puolelleen ne, jotka eivät siellä vielä selkeästi ole.

 

Aiheellista vai aiheetonta journalismikritiikkiä?

Politiikan toimittajat letkauttavat toisinaan, että uutinen on tasapuolinen, jos sitä kritisoidaan vasemmalta ja oikealta. Näin ei tietenkään ole.

Twitterissä esitetty kritiikki journalismin ”vihervasemmistolaisuudesta” ja ”persuuntumisesta” ei ole merkki siitä, että journalismi olisi käsitellyt Rinteen ja Haaviston tapauksia tasapuolisesti tai hyvin. Päinvastoin, on todennäköistä, että tapauksia käsittelevästä journalismista löytyy kosolti aiheellista kritisoitavaa.

Journalismin tutkimuksessa kaikkien mediatekstien ajatellaan rakentuvan valintojen tuloksena ja heijastelevan ideologioita, arvoja ja kulttuurisia stereotypioita. Vinoumien ja merkityksenantojen paikallistaminen edellyttää kuitenkin uutissisältöjen tarkkaa analyysiä. Sellaista Rinteen tai Haaviston tapauksia käsittelevästä journalismista ei ole vielä tehty.

Ennen tällaisen tutkimuksen ilmestymistä polarisaation näkökulma auttaa ymmärtämään Twitterissä esitetyn kritiikin ja hybridin politiikan julkisuuden ongelmallisuutta. Se myös haastaa mediataloja pohtimaan, miten kriittistä politiikan journalismia olisi mahdollista tehdä vahvistamatta poliittisen ympäristön kahtiajakoa.

Ristiriitojen korostaminen nähdään helposti eräänlaisena journalistisen jutun perusrakenteena.

Esimerkiksi Ilta-Sanomien Haapala näytti tietoisesti lietsoneen kuohuntaa ympärillään. Provosoivat twiitit varmasti lisäsivät hänen juttujensa lukijamääriä, mutta ammattimaisen journalismin kannalta tällainen toiminta on lyhytnäköistä. Mediankäyttäjien luottamuksen säilyttäminen on ammattimaisen uutistuotannon perusedellytys.

Ongelmaa ei ole tietenkään syytä henkilöidä yhteen toimittajaan. Iltapäivälehden toimittajan sometus voidaan nähdä eräänlaisena karikatyyrina journalismin itseymmärryksestä ja uutiskriteereistä, joiden ytimessä ovat konfliktit ja vastakkainasettelut. Ristiriitojen korostaminen nähdään helposti eräänlaisena journalistisen jutun perusrakenteena.

Yhteiskuntavastuuta tuntevan ja omasta liiketoiminnastaan huolehtivan journalismin tulisi kuitenkin vastakkainasettelun vahvistamisen sijaan löytää tapoja tunnistaa ja vahvistaa keskitien asemaa poliittisessa julkisuudessa. Se ei tarkoita kritiikitöntä tai hampaatonta journalismia, vaan päinvastoin – jännitteitä, argumentteja ja perusteluja paremmin esiintuovaa ja moniäänistä uutistuotantoa.

Elina Tolonen on tutkija Journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskus Cometissa, Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsittelee luottamuksen rakentumista journalismiin ongelmallisen tiedon aikakaudella.

5 ajatusta aiheesta “Journalismi, hallituskriisit ja polarisaation ilkeä kierre”

  1. rauno juntumaa

    Tutkimusaihe: 1. Jonkun toimittajan lehtijuttujen ja twitter-juttujen vertaileva analyysi tietyllä ajanjaksolla.
    2. Jonkun juttukokonaisuuden seuranta suhteessa prosessiin/asiaan, jota se käsittelee (oikeusjuttu tai polittinen prosessi).

  2. Paluuviite: Luottamuksen perinne kannattelee suomalaista mediaa – Politiikasta

  3. Matleena Ylikoski

    Kerta kaikkiaan mainio analyysi (poliittisen) journalismin vaikeasta tilanteesta. Ymmärsin tämän niin, että loppujen lopuksi sillä ei hirveästi ole merkitystä, millaista poliittinen journalismi itse asiassa ON, vaan nämä erilaiset psykologiset ja polarisaatiota vauhdittavat ilmiöt nostattavat joka tapauksessa suhteetonta(kin) journalismikritiikkiä ja syövät yleisön luottamusta. Suomeksi sanottuna: teet mitä teet, joudut ojasta allikkoon!

  4. Paluuviite: Trollaus poliittisena viestintästrategiana ja liberaalin demokratian kriisioireena – Politiikasta

  5. Paluuviite: Episteemiset oikeudet kuuluvat kaikille! – Politiikasta

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top