Koronaviruspandemian on katsottu vahvistaneet valtion asemaa toimijana kansainvälisessä politiikassa. Kysymys on kuitenkin monisyisempi.
Kansainvälisen politiikan oppialalla on tapana reagoida nopeasti kansainvälistä yhteisöä koskeviin impulsseihin, olivat ne sitten taloudellisia, poliittisia tai sotilaspoliittisia luonteeltaan. Vaikka ensisilmäyksellä monet kansainvälisten suhteiden teorioista poimitut näkökulmat vaikuttavat vastaansanomattomilta, ensireaktioista on vähitellen siirrytty kriittisen tutkimuksen kautta paremmin aikaa kestäviin tulkintoihin.
Näin on ilmeisesti käymässä myös nykyisen koronapandemian kansainvälisiä suhteita koskettavassa kommentoinnissa. Varhaisissa kommenteissa toistettiin varsin sovinnaisia käsityksiä kansainvälisten suhteiden luonteesta.
Ensireaktioista on vähitellen siirrytty kriittisen tutkimuksen kautta paremmin aikaa kestäviin tulkintoihin.
Tällä en kuitenkaan viittaa niihin ansiokkaisiin artikkeleihin, joilla suomalaiset tutkijat problematisoivat kooronaviruspandemiaa kansainvälisenä ja poliittisena kysymyksenä viime kevään Kosmopolis-julkaisussa. Viittaan niihin kommentteihin, joita erilaiset ajatushautomot ja mediakommentaattorit, mutta myös ansioituneet tutkijat, kuten Harvardin yliopiston professori Stephen M. Walt, julkilausuivat pandemiatoimenpiteiden alkumetreillä.
Koronaviruspandemia valtioiden ristiriitaisten etujen osoittajana
Ensimmäisiä kommentteja leimasi suoraviivaisuus. Ne korostivat sitä, kuinka koronakriisi on vahvistanut realistisen teorian merkitystä kansainvälisen politiikan ensisijaisena selittäjänä.
Syyt näkökulman vahvistumiselle olivatkin ilmeisiä. Ensinnäkin valtiot ja istuvat hallitukset ovat näyttäytyneet keskeisinä toimijoina kriisin tukahduttamisyrityksissä. Näissä toimissa valtiot ovat sivuttaneet kansainvälisen yhteistyön asettaessaan kansallisen edun yhteisten etujen edelle ja puolustaessaan kansallista itsemääräämisoikeuttaan pandemian tukahduttamisessa.
Toiseksi suurten valtioiden kilpailu niin rokotteesta, kuin myös kansainvälisestä asemasta, korostui epidemian muuttuessa pandemiaksi. Kolmanneksi kansallisen rajaliikenteen valvonta on korostunut karanteenitoimenpiteiden yhteydessä. Sen yhteydessä solidaariset arvot, vapaa liikkuvuus, yksilön oikeudet ja ihmisoikeudet on siirretty sivuun odottamaan parempia aikoja.
Solidaariset arvot, vapaa liikkuvuus, yksilön oikeudet ja ihmisoikeudet on siirretty sivuun odottamaan parempia aikoja.
Lopuksi vielä kansainväliset instituutiot ja organisaatiot, vallitsevan ajattelun mukaan, ovat menettäneet merkityksensä tai sitten toimivat vain vahvimpien valtioiden käsikassaroina. Esimerkkeinä tästä ovat olleet yhtäältä Maailman terveysjärjestön (WHO) ja toisaalta EU:n roolit koronakriisin aikana.
Edellä kuvatut kehityskulut ovat olleet maailmanlaajuisia ja koskeneet yhtä hyvin kehittyviä kuin kehittyneitä maita, kuten Euroopan unionin jäsenmaita. Unionin jäsenmaiden kansalliset toimet, mukaan lukien Schengen-sopimuksen jäädyttäminen, ovat edelleen korostaneet kansallisvaltioiden merkitystä ja kansainvälisen yhteistyön ja yhteisten instituutioiden vähäistä merkitystä. Kaiken kaikkiaan pandemian rajoittamisessa valtioiden toimenpiteet korostavat niiden omia ja valtioiden välillä olevia ristiriitaisia intressejä.
Kansainvälinen yhteisö ja pandemian säätely
Kuitenkin edellä esitetty raadollinen kuva kansainvälisten suhteiden luonteesta alkaa hämärtyä, kun pandemian torjuntaa tarkastellaan lähemmin. Ennen kaikkea kansallisvaltioiden rationaalisia, valtaan perustuvia päätöksiä korostava näkemys osoittautuu vähintäänkin puutteelliseksi, kun poliittisia ratkaisuja tarkastellaan laajemmassa, vakiintuneiden yhteiskunnallisten käytäntöjen ja kansainvälisten instituutioiden rajaamassa kontekstissa. Uusi kirkastunut kuva ei sinänsä kumoa valtiota keskeisenä toimijana kansainvälisessä politiikassa, eikä valtasuhteita kansainvälisessä järjestelmässä, mutta tuo esiin rajat – ja myös mahdollisuudet – valtion toiminnalle.
Ensimmäinen huomio on, että valtiot reagoivat hyvin yhteneväisesti pandemian torjunnassa. Karanteeni epidemian rajoituskeinona on vanha ja yleinen yhteiskunnallinen käytäntö maailmanlaajuisesti. Siihen turvautumista ei sellaisenaan voi pitää osoituksena valtion korostetusta roolista kansainvälisessä politiikassa, vaikka siihen liittyy perusoikeuksien rajoittamisen ohella useita julkista valtaa korostavia piirteitä.
Kansallisvaltioiden rationaalisia, valtaan perustuvia päätöksiä korostava näkemys osoittautuu vähintäänkin puutteelliseksi, kun poliittisia ratkaisuja tarkastellaan laajemmassa, vakiintuneiden yhteiskunnallisten käytäntöjen ja kansainvälisten instituutioiden rajaamassa kontekstissa
Toimiva karanteeni, joka on asetettu valtion oikeusjärjestyksen mukaisessa järjestyksessä, on osoitus vahvasta yhteiskunnasta ja julkisesta hallinnosta, eikä sellaisenaan osoita valtion muuttunutta tai vahvistunutta luonnetta kansainvälisessä politiikassa.
Koska käytäntö koskee erityisesti valtion ulkopuolelta tulevaa matkustamista, karanteenisäännöt ovat samankaltaisia eri maissa. Maailman terveysjärjestön toimesta sääntöjä on yhdenmukaistettu useita kertoja toisen maailmansodan jälkeen osana kansainvälistä terveyssäädöstöä (IHR: International Health Regulation).
Karanteenin teknisen ja käytännöllisen säätelyn lisäksi IHR:n karanteenisääntöjä ohjaavat myös ihmisoikeusnäkökannat. IHR:n ohjeiden mukaan ihmis- ja perusoikeuksia voidaan rajoittaa vain siinä määrin, kun se on ehdottoman välttämätöntä. IHR:n säätelyä tukevat niin sanotut Syracusan periaatteet, jotka ovat poikkeusoloja koskeva lisäys YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevassa sopimuksessa.
Valtion rajojen osittainen sulkeminen viruksen leviämisen torjunnassa kietoutuu yhteen yksilön perusoikeuksien ja valtion itsemääräämisoikeutta korostavien näkökulmien kanssa.
Itse asiassa WHO on muokannut näitä sääntöjä niin, että laajamittaisia karanteeneja voitaisiin välttää. IHR:n säännöt ja Syracusan periaatteet on otettu huomioon myös EU:n linjauksissa kuin myös sen jäsenmaiden politiikkalinjauksissa, mukaan lukien Suomen hallituksen koronarajoituksiin liittyvät toimet.
Kuinka sitten kansanterveydellä perustellut valtioiden koronarajoitustoimenpiteet ovat sovitettavissa yhteen kansainvälisten ihmis- ja perusoikeussäätelyn kanssa? Kansainvälisessä yhteisössä vahvistui AIDS-epidemian yhteydessä normi oikeudesta terveyteen yhtäältä osana perus- ja ihmisoikeuksia ja toisaalta valtion oikeutena poiketa kansainvälisistä kauppasopimuksista, kun pyritään torjumaan vakavia kansanterveydellisiä uhkia.
Normiin vedoten valtion rajojen osittainen sulkeminen viruksen leviämisen torjunnassa kietoutuu yhteen yksilön perusoikeuksien ja valtion itsemääräämisoikeutta korostavien näkökulmien kanssa. Koska valtiot ovat vedonneet pyrkimykseensä suojella kansalaistensa terveyttä, ei kansainvälisessä yhteisössä vapaata liikkumista rajoittavia toimia ole vakavasti kyseenalaistettu koronaviruspandemian aikana.
Valtiot, organisaatiot ja instituutiot uusintavat kansainvälistä säätelyä ja sen normistoa
On todennäköisesti hedelmällisempää pohtia sitä, kuinka kansainvälinen regulaatio kehittyy pandemian yhteydessä ja kuinka se muokkautuu valtioiden välisessä vuorovaikutuksessa, kuin pitäytyä todistelemaan pelkästään valtioiden välisten intressien konfliktista luonnetta. Intressien ristiriita ja kansainvälisen yhteisön valtasuhteet ovat luonnollisesti olemassa. Tämän osoittaa jo se, että köyhimmät kehitysmaat joutuvat odottamaan koronavirusrokotetta paljon kauemmin kuin rikkaat.
Nämä ristiriidat eivät ei kuitenkaan alleviivaa valtion roolin kasvua ja kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän heikentymistä pandemian seurauksena. Yhtä todennäköinen kehityskulku kuin valtion roolin kasvu on myös kansainvälisten instituutioiden ja organisaatioiden merkityksen voimistuminen, kun pandemian jälkeen ryhdytään pohtimaan tulevien pandemioiden torjumista.
Yhtä todennäköinen kehityskulku kuin valtion roolin kasvu on myös kansainvälisten instituutioiden ja organisaatioiden merkityksen voimistuminen, kun pandemian jälkeen ryhdytään pohtimaan tulevien pandemioiden torjumista.
Normien ja instituutioiden muokkautumista koskeva pohdinta oli keskeistä myös Tarja Sepän palkitussa väitöskirjassa, jossa tarkasteltiin Yhdistyneiden kansakuntien roolia sen pyrkiessä estämään siviiliväestöön kohdistuvat laajamittaiset julmuudet. Tutkimuksen keskeinen huomio oli, että huolimatta suurvaltojen valtaintresseistä YK:n turvallisuusneuvoston ja siihen liittyvien elimien toiminnassa, turvallisuusneuvosto ja YK:n muut elimet muokkasivat YK:n kehittymässä olevaa suojeluvastuun periaatteiden ja uusien normien ja käytäntöjen kehittymistä ja uudelleen tuottamista.
On siis syytä uskoa, että samankaltaisia kehityskulkuja, joissa kansainväliset normit ja instituutiot muotoutuvat uudelleen sekä uusia yhteisiä kansainvälisiä käytäntöjä syntyy, syntyy myös koronapandemian torjunnan ja tukahduttamisen puitteissa.
Eero Palmujoki on yliopistonlehtori ja kansainvälisen politiikan dosentti Tampereen yliopiston Johtamisen ja talouden tiedekunnassa.
Artikkeli on osa Tarja Sepän uraa juhlistavaa juhlajulkaisusarjaa Kansainvälinen yhteisö, ihmisoikeudet ja Yhdistyneet kansakunnat.
