Länsimaisuus ja altavastaajan ulkopoliittinen identiteetti Suomessa

Kylmän sodan jälkeen suomalainen identiteetti on vaappunut tanakasti itä–länsi-akselilla. Se kuvittelee idän (eli Venäjän), jotta se voi kokea kuuluvansa länteen. Vaikka identifioituminen länsimaihin esitetään usein irtautumisena vanhasta – tai siirtymisenä pois ”harmaalta alueelta” – se uusintaa varsin perinteistä geopoliittista mielikuvitusta.

Ukrainan sodan ulkopoliittisia keskusteluja leimanneessa tunnustuksellisessa länsipuheessa suomalainen ulkopoliittinen identiteetti hakee hyväksyntää lännestä paljastamalla epämiellyttäviä asioita menneisyydestään: korruptoituneen ja ”väärään” geopoliittiseen hegemoniaan paikantuneen ”suomettuneen” minän.

Länsimaat arvoyhteisönä

Puheella lännestä ja länsimaista on erityinen rooli suomalaisessa ulkopoliittisessa mielikuvituksessa. Tutkija Jukka Jouhki analysoi hiljattain Media & viestintä -lehdessä sanan ”länsimaa” käyttöä Helsingin Sanomien pääkirjoitusteksteissä. Analyysi on tarpeellinen, joskaan sen lopputulos ei yllätä.

Benedict Andersonin vaikutusvaltaisen teorian jalanjäljissä Jouhki osoittaa, että maantieteellisestä, poliittisesta ja kulttuurisesta hajanaisuudesta huolimatta (”tai sen vuoksi”) länsimaat toimii esimerkkinä kuvitellusta yhteisöstä, johon Suomi Helsingin Sanomien esittämänä kuuluu. Nimenomaan medialla on keskeinen rooli tällaisen yhteisön rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa länsimaat ”esitetään ‘luonnollisena’ ja yhtenäisenä kokonaisuutena, jonka jäseniä yhdistävät kulttuuriset, sosiaaliset ja geopoliittiset tekijät”, Jouhki kirjoittaa.

Jouhkin analyysi on noteerattu myös itse lehdessä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimittaja Kari Huhta toteaa kolumninsa otsikossa totunnaisesti, että ”Suomi on länsimaa”, mutta kysyy kuitenkin tutkijan inspiroimana: ”mitä se tarkoittaa?”.

Käsitteen sisäiset ristiriitaisuudet sekä sen historiallisen kontekstiriippuvuuden tunnistaen Huhta antaa lopulta määritelmänsä kuvitellusta yhteisöstä – ja tekee sen juuri kuten Jouhki on analyysissaan todennut Helsingin Sanomien pääkirjoitustekstien tekevän.

Huhdan määritelmä on perinteinen länsimaalainen näkemys länsimaista: ”Tunnusmerkkejä ovat parlamentaarinen demokratia, yksilönvapaudet, oikeusvaltio ja markkinatalous.” Arvoyhteisö siis, kuten nykymantra kuuluu.

Tämän tietää myös sotatieteiden maisteri Atte Kaleva, joka joulun alla kirjoitti Uuden Suomen blogissaan:

”Olen aina mieltänyt Suomen kuuluvaksi läntiseen, sananvapautta, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta puolustavaan arvoyhteisöön [—] Emme tietenkään rupea uhoten kalistelemaan sapeleita Venäjän suuntaan, mutta suomettuneisuuden aikakausi on jo ohitettu. Voimme vihdoinkin ihan aidosti valita ulko- ja turvallisuuspoliittisen suuntamme: joko kohti pelokkaan tunkkaista YYA 2.0 -painajaista, tai sitten kohti vapaiden kansakuntien arvoyhteisöä, välimuotoja ei nimittäin ole. Minulle valinta on selvä: West!”

Ukrainan kriisi ja todistuspuhe

Kalevan todistus Suomen kuulumisesta länteen on tyypillistä suomalaisen ulkopoliittisen identiteetin rakentamista kylmän sodan jälkeen. Uuden tulemisen todistuspuhe koki Ukrainan kriisin kärjistyttyä keväällä 2014.

Tuolloin puheen kirvoitti sama peikko, jonka myös Kaleva mainitsee, eli suomettuminen. Suomalaista identiteettipuhetta julkaistiin myös englanninkielisissä valtamedioissa. Jaakko Iloniemi, René Nyberg ja Krista Taubert reagoivat Financial Times-, New York Times- ja Time -lehdissä Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin ehdotukseen ratkaista kriisi tarjoamalla Ukrainalle kylmän sodan aikaista Suomen mallia eli suomettumista.

Suomi ei ole Ukraina, suomalaiset vakuuttivat vastineissaan, ja todistivat Suomen kuuluvan länteen.

Eivätkö kirjoittajat näin tulleet asemoineeksi itsensä periferiseen, altavastaajan asemaan nimenomaan suhteessa länteen eli siihen maailmanpolitiikan keskukseen, jota heille englanninkielinen valtalehdistö ilmeisesti edusti?

Kalevan ja Huhdan yleisöä ovat suomalaiset lukijat, ja tekstitapahtumina heidän kirjoituksensa ovat kotimaista mielipidevaikuttamista. Mutta Iloniemen, Nybergin ja Taubertin kirjoitusten sanoma oli suunnattu ei-suomalaisille lukijoille.

Kenelle Iloniemi, Nyberg ja Taubert oikeastaan kirjoittivat Brzezinskin ja Kissingerin lisäksi? Kenelle ja miksi he kokivat tarvetta todistaa, että Suomi, toisin kuin Ukraina, kuuluu länteen? Eivätkö kirjoittajat näin tulleet asemoineeksi itsensä periferiseen, altavastaajan asemaan nimenomaan suhteessa länteen eli siihen maailmanpolitiikan keskukseen, jota heille englanninkielinen valtalehdistö ilmeisesti edusti?

Suomalaisen ulkopolitiikan jälkikoloniaalinen subjekti

Suomalainen kylmän sodan jälkeinen identiteettipuhe heijastelee näennäisestä vapautumisesta ja rohkeudestaan huolimatta jatkuvasti kulttuurisen altavastaajan asemaa. Se tuo mieleen kirjailija Matti Pulkkisen kertomuksen kansallisen itsetunnon synnystä, jonka hän rekonstruoi 1980-luvun puolivälissä aikaisyleisöä kohahduttaneessa romaanissa Romaanihenkilön kuolema.

Pulkkisen mukaan suomalaista identiteettiä määrittelee jälkikoloniaalinen suhde eurooppalaisiin kulttuureihin, erityisesti Ruotsiin ja toisaalta Venäjä-Neuvostoliittoon. Suomen jälkikoloniaalinen historia, jossa ”itsenäisyys oli saatu kehitysmaiden tapaan, toisen heikkoudesta ja keskenään rähisten” ja ”venäläinen majaillut selittämässä tulkin välityksellä mitä piti tehdä”, tuotti sen kulttuurisen altavastaajan, joka on suomalaisuuden ytimessä.

Pulkkiselle heikko itsetunto näyttäytyi hänen aikalaistensa ja erityisesti vasemmistolaisvaikuttajien neuvostomyötäilynä, näiden ”idänlibidona”. Sama itsetunto tuntuu vaikuttavan myös kylmän sodan jälkeisessä identiteettipuheessa: ”idänlibidosta” on tullut ”lännenlibido”.

Lapsena opittu miellyttämisenhalu kohdistuu aikuisen poliittisessa puheessa ja toiminnassa siihen kulttuuriin ja yhteiskuntaan, jonka puhuja kokee dominoivaksi. Suomalaisen lähihistorian näkökulmasta dominoiva kulttuuri voi kuitenkin muuttua. Se voi paikantua eri poliittis-maantieteellisiin hegemonioihin. Idän sijasta se voi olla länsi.

Kosmopolis-lehden erikoisnumerossa ”Kirjallisuus ja kansainvälinen politiikka” tarkastelen Iloniemen, Nybergin ja Taubertin kirjoituksia Pulkkisen romaanin ja sen innottaman jälkikoloniaalisen teorian valossa.

Iloniemeä ja Nybergiä nuorempi Taubert seuraa ulkopolitiikan veteraanivaikuttajia poliittis-historiallisissa lähtökohdissaan ja normatiivisessa identiteettikäsityksessään. Retoriikaltaan Taubertin kirjoitus on kuitenkin voimakkaampi. Se on eräänlainen 2000-luvun suomalaisen ulkopolitiikan identiteetin manifesti.

Kirjoitus muistuttaa uskonnollista todistuspuhetta, jossa puhuja todistaa uskovansa uskonkappaleeseen, joka tekstin perusteella voisi kiteytyä dogmaksi ”Suomi on länsimaa”.

Taubertin kirjoituksessa korostuu jälkisuomettumisen ajanjakson tarve luoda uusi ulkopolitiikan identiteetti ja kertoa se maailmalle. Siihen nähden yllättävää onkin kirjoituksen heijastama varsin traditionaalinen geopoliittinen mielikuvitus, jossa vaihtoehdot nojaavat dikotomiseen mutta tosiasiassa moneen kertaan purettuun länsi- tai eurooppakeskeisyyteen.

Subjektin ei ole pakko valita puoltaan, itää tai länttä, vaan hybridisen identiteetin hyväksyminen voi vapauttaa näkemään alun uudelle poliittiselle ja kulttuuriselle ajanjaksolle.

Yllättävää on myös kirjoituksen projisoima naiivi miellyttämisenhalu ja tarve saada globaalin englanninkielisen yhteisön hyväksyntä silläkin uhalla, että päämäärään päästäkseen tämän jälkikoloniaalisen subjektin täytyy paljastaa jotakin ei-toivottua ja epämiellyttävää menneisyydestään. Taubertin kirjoituksessa paljastus liittyy vallan ympärillä ”sukkasillaan hiiviskelemiseen” (”munankuorilla käveleminen” on Taubertin englanninkielinen metafora suomettumiselle).

Vaikka Taubertin subjektipositio on toisen aikakauden ja toisen sukupolvikokemuksen muokkaama kuin Iloniemen ja Nybergin, puheenvuoroja yhdistää eräänlainen nostalginen kaipuu. Kaipuu kohdistuu suomettumispuheen rekonstruoimaan autenttiseen, korruptoitumattomaan suomalaiseen minuuteen, jonka koti on lännessä tai ainakin skandinaavisen yhteisön piirissä.

Tämä minuus erottuu väärästä, ”suomettuneesta” subjektipositiosta, joka on identifioitunut väärään geopoliittiseen hegemoniaan ja rakentanut identiteettinsä väärin.

Identiteettistrategian uudet mahdollisuudet

Suomalainen ulkopoliittinen identiteettipuhe tuo mieleen jälkikoloniaalisen teorianmuodostuksen visiot subjektista kulttuurisissa välitiloissa, transitionaalisessa/translationaalisessa maailmassa.

Tässä käsitteellisessä kehyksessä kylmän sodan jälkeinen suomalainen identiteettipuhe herättää kysymyksen mahdollisuudesta tiedostaa itsensä kulttuurisessa välitilassa toimivana hybridinä, muuntautumiskykyisenä ja uutta luovana subjektina. Erityisesti kun tällä subjektilla on yhä useammin mahdollisuus artikuloida itsensä uudella kielellä, globaalilla englannilla.

Jälkisuomettuneen suomalaisen identiteetin toivoisi viimein näkevän välimuotojen mahdollisuudet (vrt. Kalevan väite, että ”välimuotoja ei ole”). Subjektin ei ole pakko valita puoltaan, itää tai länttä, vaan hybridisen identiteetin hyväksyminen voi vapauttaa näkemään alun uudelle poliittiselle ja kulttuuriselle ajanjaksolle. Maailma ei ole mustavalkoinen. Se on harmaata aluetta. Tämä tosiasia on innovatiivisen identiteettistrategian lähtökohta.

Suomalaisen ulkopolitiikan uusi identiteetti voi nojata tuoreisiin ratkaisumalleihin ja tarjota perinteisen itä–länsi-dikotomian ylittävän poliittis-kulttuurisen vaihtoehdon. Mutta tämä vaatii luovaa ajattelua, hyvää ulkopoliittista itsetuntoa, kulttuurista rohkeutta sekä todellista irtiottoa kylmän sodan ajatuskuvioista.

Kirjoitus perustuu Kosmopolis-lehdessä (4/2015) julkaistuun artikkeliin “’Kävelyä munankuorilla?’ Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema, suomettumispuhe ja ulkopolitiikan jälkikoloniaalinen subjekti”.

FT Sanna Turoma toimii akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.

2 ajatusta aiheesta “Länsimaisuus ja altavastaajan ulkopoliittinen identiteetti Suomessa”

  1. ”Tässä käsitteellisessä kehyksessä kylmän sodan jälkeinen suomalainen identiteettipuhe herättää kysymyksen mahdollisuudesta tiedostaa itsensä kulttuurisessa välitilassa toimivana hybridinä, muuntautumiskykyisenä ja uutta luovana subjektina.”

    Näin maallikon silmin Turoman esittämä identiteetti kuulostaa aivan liian tutulta ollakseen jotain uutta. Eikö YYA-aikakauden Suomi – virallisen puolueettomuusliturgian mukaan – ollut juuri tällainen hybridi? Erityistapaus, irrallaan idän ja lännen vastakkainasettelusta.

    Virallisen Suomen markkinoima puolueeton identiteetti oli tuolloinkin vain löyhästi kytköksissä reaalitodellisuuteen. Tosiasiallisesti, kuten Turoma hyvin tietää, olimme tiukasti Neuvostoliiton ohjauksessa niin sisä- kuin ulkopolitiikkammekin osalta.

    ”Lapsena opittu miellyttämisenhalu kohdistuu aikuisen poliittisessa puheessa ja toiminnassa siihen kulttuuriin ja yhteiskuntaan, jonka puhuja kokee dominoivaksi.”

    Minua häiritsee Turoman tapa esittää länsimaisen maailmankuvan omaavat keskustelijat tahdottomina sätkynukkeina ja itsensä ”järkevänä” aikuisena, joka on ottanut tehtäväkseen ohjata maanmiehensä oikean ajattelun tielle – pois lapsenomaisesta tarpeesta miellyttää sisäistä länsimaalaistaan.

    Turoma esittää, että puolen valinta on ajattelun rajoittamista:

    ”Subjektin ei ole pakko valita puoltaan, itää tai länttä, vaan hybridisen identiteetin hyväksyminen voi vapauttaa näkemään alun uudelle poliittiselle ja kulttuuriselle ajanjaksolle. Maailma ei ole mustavalkoinen. Se on harmaata aluetta.”

    Turomalta näyttää jäävän huomaamatta, että juuri ”länsimaiset” arvot, – parlamentaarinen demokratia, yksilönvapaudet, oikeusvaltio ja markkinatalous – mahdollistavat ei-mustavalkoisen yhteiskunnan jossa kaikki harmaan sävyt voivat olla edustettuina. Länsimaisten arvojen puolustaminen ei ole juuttumista kylmän sodan ajatuskuvioihin. Ainakin minulle em. länsimaiset arvot edustavat yhteiskuntaa joka tarjoaa mahdollisuuden hyvään elämään (toisin kuin vaikkapa itäisen naapurimme autoritaarisuus, mielivalta, ohjattu demokratia ja valtaverkostojen korruptoimat markkinamekanismit).

    Turoman kirjoitus edustaa linjaa jota Aleksanteri-instituutista on totuttu kuulemaan. Nyt länsimaisuuden kritiikki on vain kätketty rationaalisena, kypsänä ja ”itsenäisenä” markkinoidun neutraaliuden kaapuun.

  2. Paluuviite: Kylmän sodan Suomi ja historiallisen tarinankerronnan vaikeus – Politiikasta

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top