Mitä itsenäisyyden ensimmäisistä vuosikymmenistä on jäänyt kertomatta?

Ainakin naisen aseman historiallinen tutkimus ja paikallisdemokratian merkitys sisällissodan jälkeen ansaitsisivat kattavempia selvityksiä.

Otsikon esittämää kysymystä voi lähteä pohtimaan jakamalla kysymyksenasettelu neljään eri osa-alueeseen: 1) julkisuustaso tai yleinen tietoisuus 2) mitkä asiat on tutkittu ja mitä ei ole tutkittu 3) onko kuva menneisyydestä tasapainoinen tai tasapuolinen 4) ja jos kuva menneisyydestä ei ole tasapainoinen, mitä pitäisi nostaa esiin.

 

Tutkittu vaan ei kerrottu?

Sisällissota loi merkittävän varjon Suomen itsenäistymisen ensimmäisten vuosikymmenien päälle. Sodan arvet vaikuttivat pitkään. Kymmeniä tuhansia ihmisiä kuoli taisteluissa, terrorin sekä vankileirikuolemien myötä. Ihmishenkien menetyksen lisäksi taloudelliset vaikeudet, epävarmuus tulevaisuudesta sekä epäoikeudenmukaisuuden kokemukset ja katkeruus sävyttivät ihmisten elämää.

Suomen itsenäistyminen Venäjästä ja heti sen perään maata kohdannut traaginen sisällissota olivat osa laajempaa eurooppalaista, ensimmäiseen maailmansotaan liittyvää muutosten vyöryä. Yleisesti ottaen itsenäistymistä ja sisällissotaan liittyvää tematiikkaa on tutkittu varsin runsaasti, sillä ne on nähty keskeisiksi tapahtumasarjoiksi Suomen historian kannalta.

Ensin vallitsevana tutkimuksessa oli sisällissodan valkoisen puolen tulkinta, joka murtui historiantutkimuksessa erityisesti 1960-luvulta lähtien. Voimakkaimmin punaisen puolen näkökulma sisällissodan tapahtumista on kuitenkin iskostunut suomalaisten mieliin fiktiosta, eli Väinö Linnan kirjoittaman trilogian Täällä Pohjantähden alla tapahtumista, joissa torpparikysymys nousee keskiöön.

Tutkimuksessa torpparikysymystä ei ole kuitenkaan pidetty keskeisenä tekijänä sodan syttymisessä tai tapahtumissa. Vaikka tutkimus on tähän päivään asti tuonut sisällissotaan useita uusia näkökulmia, vaikuttaa siltä, että fiktiivinen Linnan kuvaus tapahtumista on yhä ylivoimainen vaikutukseltaan.

Käytännössä sisällissotaa ja siihen liittyvää tematiikkaa on tutkittu huomattavasti monipuolisemmin kuin kuva julkisuustasolla näyttäisi olevan.

Sisällissotaa ja siihen liittyvää tematiikkaa on tutkittu huomattavasti monipuolisemmin kuin kuva julkisuustasolla näyttäisi olevan.

Juhani Paasivirran teos Suomi vuonna 1918 julkaistiin jo vuonna 1957, ennen Linnan vaikutusvaltaista romaania. Teoksessa tuotiin tasapuolisesti esiin molempien osapuolten henkilömenetyksiä ja käytettiin termiä sisällissota.

Silti historiantutkija saattaa yleisötilaisuudessa yhä kuulla moitteita siitä, ettei sisällissodan vääryyksiä, erityisesti voittaneen puolen tekoja, ole tutkittu. Jaakko Paavolaisen tutkimukset valkoisesta ja punaisesta terrorista kirjoitettiin kuitenkin jo 1960-luvulla.

Sittemmin tutkimus on jatkunut tarkentaen kuvaa valkoisesta terrorista ja siitä, miten voittanut osapuoli kohteli punaisia. Esimerkiksi Heikki Ylikankaan, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen  teokset ovat selvittäneet valkoisen puolen toiminnan karuimpia puolia.

Silti on selvää, ettei kaikkia yksityiskohtia ja tekoja ole tutkittu – oman suvun tai kylän tapahtumista saattaa olla vain epätarkkoja kertomuksia. Varsinkin suomenruotsalaisten suomenkielisiin punaisiin kohdistuneet kostotoimenpiteet herättävät yhä kysymyksiä ja epäilyksiä mahdollisesta etnisen puhdistuksen ideasta.

Yhä käydään myös keskustelua siitä, tarkastellaanko Suomen sisällissotaa liian kapea-alaisesti kansallisesta näkökulmasta, eikä huomioida tarpeeksi ensimmäisen maailmansodan yleiseurooppalaista kontekstia.

 

Sivuutettu vai unohdettu?

Voi myös todeta, että sisällissotaa on tutkittu ennen kaikkea mies- ja sotanäkökulmista. Tarkoitan tällä sitä, että tutkimuksen keskiössä on ollut sota ja siihen liittyvät tapahtumat. Nimenomaan miehet sotivat ja olivat ratkaisevissa paikoissa tekemässä päätöksiä ennen sotaa ja sen jälkeen, vaikka ei yksinomaan.

Naisleskien ja orpojen kärsimys jatkui vuosikymmeniä. Tutkijoista muun muassa Tiina Lintunen, Marianne Junila, Virva Liski ja Mervi Kaartinen (Punaorvot 1918) ovat tuoneetkin esiin naisten ja lasten näkökulmaa sisällissodasta.

Totesinkin eräässä sisällissotaa koskevassa tilaisuudessa, jossa keskustelu virittäytyi sodan nimeen liittyen sen ikiaikaisen kysymyksen ympärille, kumpi osapuoli oli enemmän syyllinen sotaan, että yhtä hyvin voisimme kutsua sitä miesten sodaksi.

Sisällissotaa ja myös sen jälkeistä Suomen itsenäisten vuosikymmenten kertomusta on dominoinut mieskeskeinen narratiivi, jossa naistoimijat ja heidän toimintakenttänsä rajalliset reunaehdot on sivuutettu tai unohdettu.

Historiantutkimuksessa on selvä puute siinä, että naisten yhteiskunnallista asemaa rajoittavat rakenteelliset, mentaaliset ja muun muassa lainsäädäntöön perustuvat tekijät on puutteellisesti käsitelty ja esiintuotu historiantutkimuksessa. Nämä tekijät nousevat esiin myös tutkittaessa aikakauden miestoimijoita, heidän ajattelutapojaan ja sosiaalisia verkostojaan.

Kun naisen asemaan liittyvät epätasa-arvoiset ja osin alistavatkin käytännöt ovat kunnolla perkaamatta, ne eivät ole myöskään integroituneet osaksi sisällissodan ja sen jälkeisten vuosikymmenten yleistä historiakertomusta, vaikka nimenomaan nämä pitkän keston tekijät vaikuttavat haitallisesti naisten asemaan yhä tänään.

On perusteita vaatia naisen aseman kunnollista historiallista tutkimusta itsenäisyyden ajan Suomessa.

Olisikin perusteita vaatia naisen aseman kunnollista historiallista tutkimusta itsenäisyyden ajan Suomessa. Esimerkiksi samaan tapaan kuin toteutettiin Heikki Ylikankaan valtioneuvoston kanslian yhteydessä ja pääosin valtion rahoittama ”Suomen sotasurmat 1914-1922” –projekti, jossa tavoitteeksi asetettiin sisällissodan kansallisen trauman purkaminen.

Naisten asemassa ei ole kyse vain sisällissodan trauman purkamisesta, vaan yhä vaikuttavien yhteiskunnallisten ja mentaalisten rakenteiden purkamisesta, jotka vaikuttavat kaventavasti myös miesten yhteiskunnallisiin rooleihin.

 

Tasapuolinen kuva?

Vähemmän dramaattinen kehitys, hitaat muutokset ja vuosikymmeniä kestäneet kehitysprosessit jäävät historiantutkimuksessa helpommin katveeseen. Hitaita muutosprosesseja on usein ylipäätänsä vaikeampi hahmottaa tutkimuskokonaisuuksiksi, varsinkaan kirjoittaa niistä suuria yleisöjä kiinnostavia tutkimuksia.

Eräs sisällissodan jälkeinen merkittävä kehitysprosessi, joka on yhä osin jäänyt tutkimatta ja kertomatta, on kunnallisen demokratian toteutuminen käytännössä. On hämmästyttävää, miten nopeasti kunnallinen demokratia rakentui traagisen ja verisen sisällissodan jälkeen.

On hämmästyttävää, miten nopeasti kunnallinen demokratia rakentui traagisen ja verisen sisällissodan jälkeen.

Demokraattiset, yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat, kunnallisvaalit pidettiin Suomessa ensimmäisen kerran vain noin puolen vuoden päästä sisällissodasta. Kansainvälisessä mittakaavassa Suomen selviytyminen nopeasti sisällissodan jälkeen sovinnon ja demokratian tielle on poikkeuksellinen menestystarina, jota on syytä tutkia ja muistaa.

Perinteisen, joskin sangen kliseisen, näkemyksen mukaan vasta talvisota yhdisti suomalaiset. Sovinnon rakentamisessa oltiin kuitenkin pitkällä ennen talvisotaa. Vihollisuudet olivat päättyneet jo ajat sitten ja sodan osapuolet toimivat yhteistyössä poliittisissa instituutioissa, eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa.

Erityisesti kunnallisen demokratian käytännön toteutumista on syytä nostaa esiin, sillä eduskunnassa vaikutti suhteellisen pieni poliittinen eliitti. Sen sijaan kunnanvaltuustoissa rakennettiin käytännön yhteistyötä ympäri maata, varsin erilaisissa olosuhteissa.

Yleinen kunnallinen lainsäädäntö loi kehikon, jonka puitteissa yhteistyötä toteutettiin erilaisissa poliittisissa voimasuhteissa. Keskeinen tekijä kuntien päätöksenteon kannalta olivat määräenemmistösäännökset. Tärkeimpiin taloudellisiin päätöksiin tarvittiin valtuustossa 2/3 määräenemmistö.

Alun perin määräenemmistösäännökset oli ajateltu porvarillisen puolen turvaksi vasemmiston vaatimuksia vastaan, mutta käytännössä niistä tuli olemaan eniten hyötyä vasemmistolle, sillä valtaosa valtuustoista muodostui porvarienemmistöisiksi. Näin myös maan pääkaupungissa.

 

Paikallinen demokratia ja sen voima?

Kirjassani Sodasta sovintoon olen tutkinut Helsingin yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitun valtuuston toimintaa ja sovinnon edellytyksiä sisällissodan jälkeen. SDP:stä tuli joulukuun 1918 vaaleissa valitun valtuuston suurin ryhmä 26 valtuutetullaan, mutta enemmistö (34 valtuutettua) säilyi porvarillisilla ryhmillä.

Tuolloin taloudellisia päätöksiä koskevat määräenemmistösäännökset takasivat muun muassa sen, etteivät valtuuston porvarilliset puolueet pystyneet korottamaan suojeluskunnan apurahaa.

Yhteistyö ja päätöksenteko edellyttivät valtuustossa sovittelua ja kompromissihalua molemmilta osapuolilta. Sitä paitsi valtuuston päätöksentekokenttä oli niin laaja ja monitahoinen, ja päätökset niin sidoksissa arkipäivän konkreettisiin asioihin, etteivät ne nostattaneet sisällissodan aikaisia jakolinjoja esiin.

Yhteistyö ja päätöksenteko edellyttivät valtuustossa sovittelua ja kompromissihalua molemmilta osapuolilta.

Sen sijaan mielipiteet saattoivat jakautua niin vasemmiston kuin porvarillisten omassa keskuudessa eri intressien ja kunkin valtuutetun asiantuntijuuden mukaan. Toisaalta myös koko valtuustoa yhdistäviä tekijöitä ilmeni muun muassa suhteessa valtioon.

Kunnallisen demokratian toteutuminen ja liikkeellelähtö sisällissodan jälkeen ansaitsikin koko maan paremmin kattavan selvityksen, sillä paikalliset olosuhteet ja toteutumistavat vaihtelivat eri puolilla. Paikallisen demokratian monet eri vivahteet ja toteutumistavat saattaisivat avata uusia näkökulmia esimerkiksi siihen keskeiseen kysymykseen, miten Suomi säilyi demokratiana maailmasotien välisenä aikana. Vasta itsenäistyneistä maista siihen kykenivät vain Suomi ja Tšekkoslovakia.

Viime vuosina on puhuttu paljon demokratian kriisistä. Kriisinä nähdään muun muassa se, miten demokratian maantieteellinen laajeneminen on pysähtynyt ja miten länsimaissakin ollaan huolestuneita järjestelmän kestävyydestä, esimerkiksi populismin noususta.

Ensimmäisen maailmansodan voittivat demokraattiset valtiot. Sodan jälkeen syntyi lukuisia uusia valtioita, kuten Suomi, joista tuli demokratioita. Silti 1930-luvun loppuun mennessä suuri osa Euroopan valtioista oli muuttunut diktatuureiksi.

Paikallisen demokratian mekanismien ja merkityksen tunnistaminen historiallisessa kontekstissaan saattaisikin antaa perspektiiviä nykykeskusteluun ja ehkä myös välineitä demokratian puolustamiseksi.

 

Kansallisen historiankirjoituksen purku?

On lukuisia eri näkökulmia tai ihmisryhmiä, kuten eri vähemmistöt, joiden menneisyyttä ei ole tutkittu tai nostettu julkisessa keskustelussa riittävästi esiin. On selvää, että eri sukupolvien näkemykset ja kokemukset ovat erilaisia, ja ne vaikuttavat osaltaan tutkimusten näkökulmiin.

Kaikki historiantutkijat tietävät, että historiantutkimukseen vaikuttaa kunkin aikakauden vallitsevat olosuhteet, jotka ohjaavat kysymyksenasettelua ja tutkimuskohteita – joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Historiantutkija Arnold J. Toynbee kirjoitti vuonna 1951 suomeksi julkaistussa teoksessaan Historia uudessa valossa: ”Historioitsijat eivät yleensä pyri oikomaan heitä ympäröivissä yhteisöissä vallitsevia käsityksiä, vaan tyytyvät vain niitä ilmentämään.”

Toynbee toteaa tämän johtaneen siihen, että historioitsijat ovat valinneet kansakunnat historiantutkimuksen normaaleiksi kohteiksi, vaikka ainoallakaan kansalla tai valtiolla ei ole historiaa, joka voitaisiin selittää vain omista lähtökohdista käsin.

On ollut tärkeää purkaa kansallista historiankirjoitusta liiallisesta, umpioituneesta kansallisesta katseesta menneisyyteen. On myös tärkeää käsitellä menneisyyden vääryyksiä, kipukohtia ja häpeällisiä tabuja.

Mitä historiantutkimuksen kansallisen katseen murentaminen kokonaan palvelee?

Samalla on kuitenkin muistettava myös historian myönteiset kehityskulut, jotka antavat suhteellisuudentajua nykypäivään. On jo aika kysyä päinvastainen kysymys kuin Toynbee esitti: keitä ja mitä palvelee, jos kansallinen katse historiantutkimukseen murennetaan kokonaan?

Yhä nykyajassakin olemme auttamattomasti kiinni kansallisvaltion kauan sitten rakennetuissa rakenteissa. Siksi historiankirjoituksella on yhä myös kansallinen tehtävä. Jos kansallinen tehtävä sysätään sivuun, historiantutkimuksen legitimiteetti tulee kärsimään. Sen sijaan on aina ajankohtaista kysyä, onko näkökulma riittävän inklusiivinen eli ketään syrjimätön ja ympäröivän maailman huomioonottava.

 

FT Kati Katajisto on historiantutkija Helsingin yliopistossa. Hän kirjoittaa parhaillaan Keskustapuolueen historian kuudetta osaa, 1981-1991. Katajisto on tutkinut 1900-luvun Suomen poliittista historiaa, ja kirjoittanut kunnallispolitiikka käsittelevän kirjan Sodasta sovintoon ja Johannes Virolaisen elämäkerran Verraton Virolainen 1914–2000.

Artikkeli pohjaa Sisällissodasta Suomettumiseen –  torstaina 12.3. pidettyyn esitykseen ja on osa “Sisällissodasta suomettumiseen – Suomen historian katvealueet -juttusarjaa.Juttusarjan aiemmat artikkelit löydät täältä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top