Naisministereitä ja populismia Sipilän hallituksessa?

Kun neljä vuotta sitten oppositioon jättäytyivät keskusta vaalien häviäjinä ja perussuomalaiset omasta tahdostaan, pohdin, kumpi nousisi voittajana seuraavissa vaaleissa. Veikkasin perussuomalaisia, mutta six-pack- ja ex-pack-hallitusten riitojen jälkeen perinteisempi keskusta tuli ja vei voiton. Perussuomalaiset jäi hieman jälkeen edellisestä protestivaalituloksestaan.

Vaali-illan hymyileviin kasvoihin kuuluivat Sipilä, Stubb ja Soini, sekä tietenkin vihreät historiallisen vaalivoittoon johtanut Ville Niinistö ja Uudenmaan äänikuninkaiden perintöprinssi Carl Haglund. Sitruunan söivät Antti Rinne ja Paavo Arhinmäki. Vaalit ovat jäsenkirjattomien massojen mahdollisuus vaikuttaa siihen, mihin suuntaan puolue on menossa.

Pelkkää populismia?

Selitin valkovenäläiskollegalle tilannetta: miljonääripääministerin oppositiopuolue voitti vaalit, mutta emme oikein tiedä mitä hän ajaa, sillä koko kampanja on mennyt konkretiaa vältellen – ainakin sitten helmikuisen kohun alkoholipoliittisesta kannanotosta puolueohjelman liitteissä. Kollega nyökytteli. Paradoksisesti vaalivoitossa näkyy paljon viitteitä Itä-Euroopasta. Puoluejohtajakin puhuu neljän tai kymmenen vuoden ohjelmasta.

Populismiin kuuluu vastakkainasettelu ja epämääräisen yhtenäisyyden luominen, ja populismia pitäisikin ajatella pikemminkin erilaisena politiikan muotona, jota esiintyy eri määrissä. Näissä vaaleissa siinä onnistuttiin useammassa puolueessa – jo vaalilauseista lähtien. Pantiin Suomi kuntoon, korjattiin, haettiin suuntaa ja oltiin suomalaisten puolesta. Hallituksen tulee ensin luoda ohjelma ja sitten panna sitä toimeen. On mielenkiintoista, että Sipilä tahtoo lähteä nimenomaan ohjelmasta liikkeelle. Vaaliohjelma antaa suuntaa lähtökohtaisessa EU-myönteisyydessään ja byrokratiakriittisyydessään, mutta paljon riippuu hallituksesta

Kolmen (+1) kopla

Todennäköinen hallituskoalitio on keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset, jonkun apupuolueen kera tai sitä ilman. Tässä yhtälössä kaikkien kolmen puolueen ohjelmallinen epämääräisyys ennen vaaleja auttanee luomaan hallitusohjelman, jonka takana kaikki voivat seistä. Ongelmana kolmen koplassa on, että jokaisen puoleen on erottauduttava – viimeistään parin vuoden päästä, jotta ei käy niin, että joku niistä näivettyisi.

Luottamus, jota Sipilä on vaalivoittajana ja todennäköisimpänä hallitusneuvottelijana peräänkuuluttanut, voidaan saavuttaa hetkeksi – mutta politiikka on tuulista peliä, eikä luottamus ole koskaan ikuista.

Apupuolueella keskusta voisi hakea luottopartneria. Kansainväliselle yleisölle RKP:n mukaan ottaminen voisi olla helpotus, sillä perussuomalaisten hallituskumppanuus voi herättää melko lailla negatiivista huomiota. Vaalivoittajina vihreille tilaisuutta on myös tarjottava, mutta kelpaako hallitusohjelma lopulta kummallekaan pienistä puolueista?

Perusvastuu

Kansa tahtoi perussuomalaiset hallitusvastuuseen, ja tällä kertaa puolue on myös siitä läpinäkyvän kiinnostunut. Perussuomalaisilla on näytön paikka äänestäjilleen. Ja muulla poliittisella eliitillä on vastuu perussuomalaisten äänestäjille päästää perussuomalaiset hallitukseen esittämään omaa ratkaisuaan näihin epäkohtiin.

Populistipuolueiden pelko periytyy Ruotsista, jossa anti-populistinen tai pikemminkin anti-rasistinen poissulkeminen, cordon sanitaire, toteutettiin viime vaalien jälkeen. Itävallassa se oli vastaus jo 90-luvulla Jörg Haiderin Vapauspuolueelle. Sen seurauksena puolueen kannatus entisestään vahvistui. Vaalien 2011 jälkeen poissulkemista ei tarvittu, sillä PS jättäytyi itse oppositioon.

Poissulkemisella on kannattajansa Suomessakin, mutta perussuomalaisten on aika ottaa vastuu. Laki ja hallitusyhteistyö rajaavat sitä, että millään puolueella ei ole mahdollisuutta muuttaa kaikkea – ellei takana ole perustuslaillista enemmistöä kenties useammalle kaudelle. Suomessa ei hallitus voisi toteuttaa yhtä helposti radikaaleja uudistuksia kuin Unkarissa.

Mutta millaisia populistipuolueet ovatkaan hallituksessa, kun vastahankaisuus ja eliitinvastaisuus on heille tyypillistä? Enää ei voi esittää pelkkää kritiikkiä vaan ajettava politiikkaa koalitiossa. Käykö heidän populismilleen kuin Paavo Arhinmäen nuorekkaalle vastavirtaisuudelle – jossa on tapahtunut oma, luonnollinenkin pehmentymisensä tai elitistymisensä, mitä puolestaan ei pelkkä ”luonnollinen poistuma” selitä?

Demarivaje

Vaaliennustuksiin perustunut hehkutus punamullasta ja sen välttämättömyydestä muuttui lakkouhan esiin nostamiseen vaalien alla. Porvarihallitusten pelolla Suomessa on oma historiansa. Rinteen epäonnistuminen kuitenkin näkyy henkilökohtaisessa äänimäärässä – onhan toki hienoa, että eduskunnan ensikertalainen saa lähes 11 000 ääntä Uudellamaalla, mutta se jää silti kauas puoluejohtajista ja hyvin lähelle oman puolueen Antti Lindtmanin ja Maarit Feldt-Rannan äänimäärää.

Uusmaalainen puheenjohtaja hehkutti Pisara-rataa valtakunnallisena hankkeena negatiivisista laskelmista huolimatta – ja vaihtoehtoja tarjoamatta. Ylimalkaisuus oli tyypillistä muillekin suurten puolueiden johtajille, mutta Rinteen asenteessa korostui ylimielisyys. Sen sijaan, että hän olisi vedonnut kansaan ja luonut jonkinlaisen duunarihabituksen, Rinne vieraannutti äänestäjiä.

Erityisen kiinnostavaa on, kuinka demarinaiset pärjäsivät vaaleissa – niin Jutta Urpilainen kotikentällään Vaasassa kuin itäsuomalaiset naisdemarit Kaakossa ja Savo-Karjalassa. Tamperelaisella Sanna Marinilla näyttäisi olevan uutta voimaa annettavaksi puolueelle. SDP:llä on mahdollisuus pohtia keskeisiä teemojaan uudesta näkökulmasta myös Nasima Razmyarin kautta. Olivathan nämä historialliset vaalit maahanmuuttajaedustajien kannalta.

Naisministerit

Sipilän hallituksessa on tilausta nuorille ja dynaamisille naisministereille. Vaikka naiskansanedustajien lukumäärä on kutistunut, naiset ovat myös olleet vaalien voittajia: äänikuningattaria löytyy joka vaalipiiristä – paitsi Uudeltamaalta – ja kaikista puolueista. Nuoret naisehdokkaat ovat tehneet määrätietoista työtä kampanjan eteen – mutta onko äänivyöryn takana myös reaktio miehiseen puoluejohtajajoukkoon?

Nuoria kansanedustajia löytyy erilaisilla puolue- ja ideologisilla taustoilla. Vaikka muutama veteraanipoliitikko palasi eduskuntaan, sieltä myös putosi toisia. On demokratian uudistavalle voimalle hyvä merkki, että kolmasosa eduskunnasta vaihtuu. Se haastaa eliitin yhtenäisyyttä ja juurtumista ja paljastaa, että politiikalla voi saada muutoksia aikaan – yhtälailla kuin luoda jatkumoa.

Keskusta on tyyppiesimerkki naisten nousulle. Sipilällä olisi mahdollisuus nostaa omasta puolueestaan ja omissa maakunnissaan huipun äänisaaliin keränneet Annika Saarikko, Anne Kalmari Keski-Suomesta, Hannakaisa Heikkinen Savo-Karjalasta tai vaikka Lapin äänikuningatar Katri Kulmuni. Ministerinvalinnoilla on paljon merkitystä hallitusohjelman toteuttamisessa mutta myös mielikuvien luomisesta keskustasta, politiikasta ja Suomesta.

Alueellisuus

Näiden vaalien näkökulmasta keskusta on aidosti alueiden puolue: helsinkiläisiä kansanedustajia ei tarvittu vaalivoittoon. Sipilä on puhunut 12 ministerin puolesta, ja Uudellemaalle niitä olisi tulossa ainakin kaksi. Kepulainen alueellisuusajattelu voisi tarkoittaa sitä, että ministereitäkin olisi joka vaalipiiristä.

Silloin ei Helsingistä voisi olla yhtä ministeriä enempää. Mutta voisiko Sipilä olla sivuuttamatta Olli Rehniä? Tai perussuomalaiset Sampo Terhoa? Tai kokoomus äänikuningatartaan Jaana Pelkosta? Tässä tuleekin haastetta.

Saa nähdä, kuinka hallitus kootaan ja pidetään koossa – ja miten vastavoimana profiloituu oppositio. Onneksi politiikka ei vaaleihin lopu.

 

Muutettu 22.4. klo 14.14. Demarivaje-kappaleessa yleislakkouhka vaalien jälkeen nykyisene muotoonsa lakkouhasta vaalien alla.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top