Arviot:
Ben Rhodes: The World As It Is, A Memoir of the Obama White House. Random House, 2018.
Michael McFaul: From Cold War to Hot Peace, An American Ambassador in Putin’s Russia. Houghton Mifflin Harcourt, 2018.
Aineksia Obaman presidenttiyden valintojen ja opetusten jälkiarviointiin tarjoavat hänen kahden läheisen avustajansa kirjallisesti loistavat ja avoimesti henkilökohtaiset muistelmat.
Poliittinen Washington kokoontui syyskuun ensimmäisenä päivänä kansalliskatedraaliin muistamaan ja todistamaan aikakautta, jota hallitsi Yhdysvaltain johtajuus liberaalissa maailmanjärjestyksessä. Vaikka edesmenneen senaattori John McCainin ärhäkkä realismi poikkesi muistopuheet pitäneiden George W. Bushin yksipuolisesta uuskonservatismista ja Barack Obaman joustavasta liberalismista, kahden entisen presidentin ja heidän kilpailijansa strategioita yhdisti demokratian arvoihin sitoutunut internationalismi.
Tilaisuuden sanomana oli rajan vetäminen presidentinviran uuden haltijan Yhdysvaltain yhtenäisyyttä, demokraattisia instituutioita ja kansainvälistä asemaa uhkaavaan populistiseen nationalismiin. Vaikka puheiden kärki oli arvopolitiikassa ja suurimpana uhkana nähtiin Yhdysvaltain kuvan vahingoittuminen, asetelma nosti esiin huolen myös ulkopolitiikan kestävyydestä.
McCain vaati Yhdysvaltain johtajuuden ajureiksi sekä vahvaa sotilaallista voimapolitiikkaa että tinkimätöntä demokratian edistämistä. Bushin seikkailupolitiikka johti maan historian pisimpiin ja pitkälti tuloksettomiin sotiin. Obama valitsi sodista irtaantumisen ja varovaisen voimankäytön, ja loi samalla kuilun arvopolitiikassa odotusten ja tulosten välille ja antoi tilaa nouseville suurvaltakilpailijoille.
Washingtonin katedraalissa tehtiin selväksi, että Trumpin aatteelliset ja käytännön valinnat eivät enää sovi pitkän linjan vaihteluväliin.
Ulkopolitiikan rukkaaminen kuuluu presidenttien vaihtumiseen, mutta onpa strateginen liike ollut aktiivisempaan tai vetäytyvämpään suuntaan, liittoutumisten ja kumppanuuksien käyttäminen maailmantalouden ja suurvaltakilpailun hallintaan on säilynyt sodanjälkeisen ajan tunnuksena. Washingtonin katedraalissa tehtiin selväksi, että Donald Trumpin aatteelliset ja käytännön valinnat eivät enää sovi pitkän linjan vaihteluväliin.
Tunteella ladatuista puheenvuoroista ilmaan jäi haikeus aikaan, johon ei ole paluuta, ja epävarmuus ajasta, johon ollaan menossa.
Obaman kauden todistajat
Obaman presidenttiyden valinnoista ja opetuksista voidaan hakea vastauksia liberaalin politiikan mahdollisuuksiin aikakausien vaihtuessa. Aineksia jälkiarviointiin tarjoavat hänen kahden läheisen avustajansa kirjallisesti loistavat ja avoimesti henkilökohtaiset muistelmat.
Ben Rhodes toimi Obaman kahden kauden ajan (2009–2017) Valkoisessa talossa kansallisen turvallisuusneuvoston puheenkirjoittajana ja strategisen viestinnän vetäjänä. Michael McFaul toimi Obaman ensimmäisenä kautena Venäjän-politiikan päällikkönä kansallisessa turvallisuusneuvostossa ja toisen kauden kaksi ensimmäistä vuotta (2012–2014) suurlähettiläänä Moskovassa.
Rhodes ja McFaul olivat Obaman politiikan etulinjassa luomassa sisältöä ja ottamassa vastaan iskuja rajussa muutoksessa. Edellinen luonnosteli mestaripuhujan tekstejä ja selvitteli politiikan julkisuuskriisejä rikkinäisen puoluepolitiikan ja hybridien viestintähaasteiden ympäristössä. Jälkimmäinen ideoi, sovelsi ja toteutti uutta nousua yhteistyölle Venäjän kanssa rakentunutta reset-politiikkaa, joka tuotti merkittäviä tuloksia mutta törmäsi lopulta viholliskuvan ja valtasuhteiden muutokseen Kremlissä.
Rhodes ja McFaul olivat Obaman politiikan etulinjassa luomassa sisältöä ja ottamassa vastaan iskuja rajussa muutoksessa.
Rhodes oli toiminut tekstintekijänä ja viimeksi Irakin sotaa tutkineessa asiantuntijakomiteassa liittyessään vuonna 2007 senaattori Obaman vaalikampanjaan. McFaul oli Stanfordin yliopiston professorina johtava Venäjän politiikan tutkija. Hän oli viettänyt lähes yhtäjaksoisesti 1990-luvun ensipuoliskon mullistuksien ajan Moskovassa jatko-opiskelijana, tutkijana, amerikkalaisen kansalaisjärjestön palveluksessa ja Carnegien Moskovan-keskuksen tutkijana.
Muistelmat vievät lukijan politiikan tekemisen todellisuuteen – Rhodes viljelee suoria lainauksia kuin romaanissa – presidentin rinnalla. Viitaten niukasti kollegojensa rooliin ja korostaen presidentin intellektuaalista panosta muistelijat todistavat tarinallaan päämiehen ja avustajan välisen luottamuksen ja yksilöiden panoksen merkitystä suurvallankin koneistossa.
Ulkopolitiikkaa sisäisissä ristipaineissa
Samalla kun Rhodes ylistää ihailemansa päämiehen saavutuksia ja kokee sisäpolitiikan paineissa toteutetun ulkopolitiikan nousut ja laskut voimakkaasti, hän päättää teoksen alakuloon pikemmin kuin voitonriemuun. Mieliala ei johdu pelkästään vuoden 2016 presidentinvaalin aiheuttamasta järkytyksestä vaan koko kauden jatkuneesta politiikan vastakohtaisuuksista, mihin hän näkee syyksi republikaanisen puolueen moraalisen rappion. Digitaalisessa ympäristössä Obaman uudistusten vastustajat saavat uudet välineet, mihin Rhodesin on vastattava samalla mitalla.
Kovimmassa paikassa Rhodes oli joutuessaan sähköposteistaan kongressin kuultavaksi, kun haettiin vastuullisia Libyan Benghazissa sattuneeseen terrori-iskuun, jossa Yhdysvaltain suurlähettiläs sai surmansa. Republikaanit tavoittelivat ulkoministeri Hillary Clintonin ja YK-suurlähettiläs Susan Ricen saamista vastuuseen laiminlyönneistä ja väärinarvioinneista.
Sivuroolissa ollut Rhodes koki tilanteen absurdiksi, mutta se oli vakava. Haasteen saanut virkamies ei voinut nojautua kollegojen apuun, vaan hänen oli selviydyttävä yksin ja otettava kaiken varalta oma asianajaja mukaan.
Omaa varomattomuuttaan Rhodes sai syyttää taustahaastattelustaan New York Timesin viikkolehdessä julkaistua henkilökuvaa, joka käsitteli hänen rooliaan julkisuuden hallinnassa ja erityisesti Obaman ulkopolitiikan suurimpiin saavutuksiin kuuluneen Iranin ydinsopimuksen läpiviemisessä. Katuvainen Rhodes pelkää saaneensa pysyvän ylimielisyyden leiman, kun hän jutun mukaan kutsui Washingtonin ulkopoliittista eliittiä – mukaan lukien avainministereitä – Irakin sotaa aikanaan tukeneiksi laiskureiksi, jotka eivät kykene omaksumaan uutta ajattelua. Lehdistöä hän luonnehti ulkomaanasioiden hoidossa helposti johdettavaksi ja kehuskeli Valkoisen talon luoneen kaikukammion, jossa asiantuntijat ja media saatiin toistamaan ja hyväksymään hallituksen perusteluja.
Rhodesin joutuminen hetkellisen hybriksen valtaan todistaa, että ulkopoliittisen vallan keskittyminen Valkoiseen taloon jatkui Obaman kaudella. Kansallisen turvallisuusneuvoston henkilöstöllä, jonka lukumäärä kasvoi ennätykselliseksi Obaman kaudella, on avainasema politiikan valmistelussa ja myös toteuttamisessa – Rhodes veti salaisia neuvotteluja Kuuban-suhteiden normaalistamisesta.
Samalla muun hallinnon asema heikkenee ja jopa ulkoministeriön käyttäminen jää vajaaksi. Kongressin asiantuntemus ja kiinnostus ulkoasioihin vähentyy ja oppositio keskittyy presidentin kampittamiseen sisäpoliittisin motiivein.
Obama piti puoli tusinaa luotettuja avainhenkilöitä lähellään koko kautensa ajan. Olennaista linjakamppailua sisäpiirissä käytiin siitä, olivatko humanitaariset ja sotilaalliset väliintulot järkeviä konfliktien hallinnassa, demokratian edistämisessä ja ihmisoikeuksien suojelussa.
Olennaista linjakamppailua Obaman sisäpiirissä käytiin siitä, olivatko humanitaariset ja sotilaalliset väliintulot järkeviä konfliktien hallinnassa, demokratian edistämisessä ja ihmisoikeuksien suojelussa.
Rhodes tunnustautuu Samantha Powerin ja Ricen henkilöimän aktivistilinjan puoltajaksi ja turhautuu ajoittain presidentin kunnianhimon puutteeseen. Itseironiaa voi nähdä teoksen nimessä ”Maailma sellaisena kuin se on”.
McFaul pohtii samaa kysymystä lainatessaan Obaman tokaisua, että realismi ja liberalismi eivät sulje toisiaan pois sen enempää teoriassa kuin käytännössä. Obaman kerrotaan ottaneen ohjenuorakseen ”älä tee tyhmyyksiä”.
Huippuälykäs päämies masensi avustajiaan asettaessaan ratkaisuille kriteerin, johon ehdottajat eivät voineet useinkaan antaa rehellistä vastausta: onko tämä väliintulo aiemmin toiminut ja toimisiko se nyt?
Kun arvostelijat hanakasti leimasivat Obaman linjan pehmeäksi, päämiestään matkoilla seurannut Rhodes saattoi todistaa hänen nostaneen maansa arvostuksen korkealle globaalisti demokratian tukijana ja autoritarismin vastavoimana. Strategiseksi vetäytymiseksi leimatun Obaman linjan perinnössä sitkeimmäksi kysymykseksi on myös puolustajien piirissä jäänyt, mihin mittaan Yhdysvaltain toisenlaiset valinnat olisivat voineet estää Syyrian katastrofia tai islamistisen terrorismin nousua.
Uudenlaisen politiikan ajoitus ja tulos
Trumpin nousun Rhodes näkee seurauksena republikaanien häikäilemättömästä ”ajosta tiikerin selässä” alkaen populistisen teekutsuliikkeen Washingtonin eliitin vastaisuudesta ja valkoisen kannattajakunnan pelottelusta yhteiskunnan etnisen rakenteen muutoksessa.
Obama on jatkanut samaa teemaa republikaanien konservatismin muuttumisesta radikalismiksi ja pelon politiikaksi. Liittyessään kampanjaan äänestäjien saamiseksi uurnille kongressin välivaaleissa Obama on perinteiden vastaisesti arvostellut nimeltä seuraajansa politiikkaa vetoamalla yhteiskunnan yhteisten arvojen puolustamiseen.
Kuvaavasti ja epäuskoa saavutustensa pysyvyyteen heijastellen Obama pohtii Rhodesin teoksessa realismilla vahvennetun liberaalin politiikkansa merkitystä. ”Ehkä olemme työntäneet asioita liian lujaa eteenpäin. Ehkä ihmiset vain haluavat palata heimojensa pariin.”
Muistelmiensa esipuheen Rhodes päättää Obaman lausahdukseen: ”Entä jos olimme väärässä?”
Uudenlaisen politiikan ilmentymänä noussut presidentti kysyy itseltään, tuliko hän ”kaksikymmentä vuotta liian aikaisin”. Muistelmiensa esipuheen Rhodes päättää Obaman lausahdukseen: ”Entä jos olimme väärässä?”
Liberaalin teorian Venäjän-politiikkaa
Venäjän-politiikan käynnistäminen uudelta pohjalta (reset) oli presidentti Obaman ensimmäisen kauden tärkein suurpoliittinen avaus. Lähtökohtana oli, että suhteiden parantuminen Venäjään palvelisi Yhdysvaltain taloudellisia ja poliittisia etuja.
McFaulin tarinassa tutkija pääsee osallistumaan kehittämillään ideoilla politiikan ohjaamiseen. McFaulin ohjenuorana oli liberaalin muutoksen ja rauhan teoria, joka näytti soveltuvan ajan haasteeseen ja Obaman ajatteluun.
Teoria sanoi, että Venäjän sisäinen muutos on edellytys ja viime käden takuu suhteiden lähentymiselle Yhdysvaltain kanssa ja tiiviimmälle integroitumiselle kansainvälisiin instituutioihin.
McFaulin ohjenuorana oli liberaalin muutoksen ja rauhan teoria, joka näytti soveltuvan ajan haasteeseen ja Obaman ajatteluun.
Pitkän aikavälin tavoitteen puitteissa maat pystyisivät yhteisten etujen pohjalta käytännön yhteistyöhön kahden- ja monenvälisissä asioissa. Liberaalin politiikan mukaisesti ja autoritaristisen siirtymän torjumiseksi Yhdysvaltain tulisi samalla edistää Venäjän demokraattista muutosta, joskin sillä voisi olla vain marginaalinen vaikutus ja ratkaisevan roolin tulee olla venäläisillä demokraattisilla voimilla.
Obaman ensimmäisellä kaudella yhteistyöpolitiikka sai vastakaikua ja tuotti tuloksia Dmitri Medvedevin vastaavan presidenttikauden aikana, kunnes Vladimir Putinin paluu presidentiksi toi realismin ja geopolitiikan säännöt suhteiden ajureiksi.
Boris Jeltsinin alkukaudella Moskovassa tapahtumia seurannut ja tuolloisten demokraattisten ryhmien kanssa ystävyyssuhteita luonut McFaul analysoi, että demokratia Venäjällä taantui Jeltsinin toisen kauden ja Putinin kahden ensimmäisen kauden aikana. Samalla länsi oli kylmän sodan jälkeisen ylivallan aikana tuhlannut vaikutusmahdollisuuksia vähätellessään Venäjän merkitystä suurvaltana.
McFaulin mukaan Jeltsin uskoi demokratiaan ja halusi integroitua länteen. Hänen perinnökseen jäi Neuvostoliiton rauhanomainen hajoaminen ja uuden Venäjän siirtyminen markkinatalouteen, joskin brutaalilla tavalla. Vapaista vaaleista huolimatta Venäjälle ei institutionalisoitunut liberaalia demokratiaa, kun oligarkit käyttivät valtaa, puolueet olivat tehottomia ja media palveli heikosti kansalaisyhteiskuntaa.
Putin suoritti osittaisen vastavallankumouksen siirtymällä autoritaariseen vallankäyttöön ja soveltamalla neuvostoperintöä turvallisuuspalveluihin. Öljyn hinnan nousu pelasti Venäjän talouden ja yhteiskuntarauhan.
McFaul pohtii, miten historia olisi muuttunut, jos Jeltsin olisi aikomuksensa mukaisesti valinnut seuraajakseen Boris Nemtsovin. Vailla KGB-taustaa ollut Nemtsov oli suosittuna ja uudistusmielisenä kuvernöörinä noussut 1997 varapääministeriksi Sergei Kirjenkon hallitukseen, joka pian kaatui ruplakriisiin. KGB-taustaisen Putinin valintaan vaikutti keskeisesti syytesuojan varmistaminen Jeltsinin perheelle.
McFaul pohtii, miten historia olisi muuttunut, jos Jeltsin olisi aikomuksensa mukaisesti valinnut seuraajakseen Boris Nemtsovin.
Putinin kautta pohtiessaan McFaul kysyy samaan tapaan, olisiko Medvedevin presidenttikaudesta voinut tulla vaihtoehtoisen kehityksen malli Venäjällä. Presidenttien tapaamisia Obaman vierellä todistanut McFaul piti sitä ilmeisen mahdollisena. Medvedev oli hänen mukaansa demokraatti ja uudistaja.
Medvedevin ja Obaman tandem tuotti vuosien 2009–2011 välisenä aikana puolisen tusinaa kahdenvälisesti ja maailmanpoliittisesti merkittävää tulosta. Luetteloon kuuluvat uusi Start-sopimus, huoltoreittien avaaminen Venäjän alueen kautta amerikkalaisille Afganistanin joukoille, Iranin ydinohjelman vastaiset pakotteet YK:n turvallisuusneuvostossa, Venäjän WTO-jäsenyyden toteutuminen ja YK:n turvallisuusneuvoston mandaatti Naton ilmaoperaatiolle Libyassa.
Medvedevin ja Obaman tandem tuotti vuosien 2009–2011 välisenä aikana puolisen tusinaa kahdenvälisesti ja maailmanpoliittisesti merkittävää tulosta.
Libya-ratkaisu saattoi muiden syiden ohella katkaista Medvedevin mahdollisuudet toiselle kaudelle. Putin arvosteli julkisesti päätöstä, joka ei sopinut poliittisen tilanteen muutokseen.
McFaul koki presidenttien yhteisymmärryksen koskevan myös demokratian edistämistä Venäjällä. Reset-politiikan välineenä oli kahden raiteen lähestymistapa, jossa yhtäältä tehtiin hallitusten tasolla kahdenvälistä ja kansainvälistä politiikkaa ja toisaalta tavattiin poliittisen opposition ja kansalaisjärjestöjen edustajia ja edistettiin niiden yhteyksiä amerikkalaistahoihin. Presidentti Obama näytti Moskovan vierailuillaan 2009 esimerkkiä, jota hallituksen ja Valkoisen talon edustajat seurasivat.
Sen enempää Obamalla kuin McFaulilla ei ollut harhakuvitelmia siitä, etteikö Putin olisi pääministerinä käyttänyt viimeisen sanan valtaa, mutta Medvedev toteutti yhteistyötä presidentin aseman arvovallalla. Voidaan kysyä, antoiko Putin Medvedeville vain mahdollisuuden kokeilla liberaalia linjaa.
Viime kädessä duuman vilpillisten vaalien ja Putinin yksipuolisen paluupäätöksen aiheuttamat suurmielenosoitukset 2011–2012 saivat Putinin kääntymään jyrkästi kohti vastakkainasettelun politiikkaa.
Suurlähettiläänä kohti vanhaa ja uutta aikaa
Demokratiapolitiikan nousu ja lasku Venäjällä sivuavat McFaulin omaa historiaa ja suhdetta Putiniin, jonka hän tapasi ensimmäisen kerran Pietarissa 1991 esitellessään seminaariaihetta pormestari Anatoli Sobtshakille. Asiantuntijapalvelujen markkinoimisen ohella McFaul oli aktivistina mukana demokraattisten ryhmien kanssa tekemässä ”demokraattista vallankumousta” Jeltsinin hallituksen luvalla ja rohkaisemana ja Amerikan suosion ollessa huipussaan.
Demokraattien pirstoutuminen ja heikko menestyminen ensimmäisissä avoimissa vaaleissa 1993 ja 1995 sekä Jeltsinin turvautuminen oligarkkien tukeen presidentinvaaleissa 1996 olivat pettymys.
McFaul tuli näyttämölle pahimpaan mahdolliseen aikaan.
Ottaessaan Obaman miehenä suurlähettilään tehtävät vastaan tutussa ympäristössä 2012 McFaul oli kokemukseltaan ja pätevyydeltään täydellinen paketti. Hän tuli kuitenkin näyttämölle pahimpaan mahdolliseen aikaan. Poliittinen tilanne oli ratkaisevasti muuttunut ja yhteyksien pitämisestä venäläiseen yhteiskuntaan tuli maiden lähentymisen sijasta vastakkainasettelun taistelutanner.
Ensimmäisestä päivästä lähtien Putin-nuorten (nashi) masinoimat ”toimittajat” ja myöhemmin turvallisuuspalvelun miehet häiriköivät McFaulin liikkeitä ja tapaamisia ja hänen yhteyksiään rajoitettiin. Hallituksen valvomassa mediassa McFaulista tehtiin kansan – ja myös Putinin henkilökohtainen – vihollinen, jonka tehtäväksi Obama oli antanut värivallankumouksen nostattamisen Venäjällä.
Vaikka McFaul ei ollut aikaisemmin ollut suoraan tekemisissä Putinin kanssa, hän sai ystäviltään kuulla presidentin olevan ärsyyntynyt hänen korkeaan profiiliinsa lähettiläänä ja myös tutkijana. Silti McFaul hämmentyi, kun Putin diplomatian sääntöjen vastaisesti tapaamisessa Washingtonista tulleen korkean vieraan kanssa syytti vieressä istunutta suurlähettilästä suoraan jännityksen lietsomisesta maiden välille.
Toiminnan valmistelut oli tehty ennen hänen saapumistaan. Obaman presidentti Medvedeville esittämä pyyntö häiriköinnin lopettamiseksi ei johtanut tulokseen.
Vaikka McFaul ymmärsi, että hänen toiminnaltaan virallisen Venäjän suuntaan oli viety pohja, hän painoi kaasua julkisdiplomatiassa presidentin politiikan edustajana ja resetin strategisten periaatteiden mukaisesti. Lähetystö arvosteli demokratian ja ihmisoikeuksien loukkauksia.
Suurlähettiläs avasi suositun Twitter-tilin ja pyrki mahdollisuuksien mukaan julkisuuteen. Pari kertaa McFaul provosoitui vastaamaan medialle ilmaisuin, joita hän joutui katumaan tai pyytämään anteeksi. McFaul vakuuttaa, että hänellä oli kaikissa toimissaan presidentin ja hallinnon täysi tuki, joskin jotkut varovaisemman linjan kollegat häntä varoittivat.
Samana päivänä, kun kautensa päättänyt suurlähettiläs lensi San Franciscoon, Venäjä käynnisti Krimin valtauksen ja viimeistään lopetti reset-aikakauden.
McFaulin Venäjän-ura sai vertauskuvallisen lopun. Samana päivänä, kun kautensa päättänyt suurlähettiläs lensi San Franciscoon, Venäjä käynnisti Krimin valtauksen ja viimeistään lopetti reset-aikakauden.
Pakotepelissä McFaulista tuli persona non grata Venäjällä ensimmäisenä Yhdysvaltain suurlähettiläänä sitten legendaarisen George Kennanin, joka 1952 kyllästyneenä turvallisuuspalvelun häiriköintiin provosoitui lausumaan diplomaattiselle statukselleen sopimattomia sanoja isäntämaasta.
Syyt reset-politiikan kaatumiseen
McFaul jakaa reset-politiikan kaatumisen selitykset kansainvälisen järjestyksen, Yhdysvaltain ulkopolitiikan ja Venäjän sisäpolitiikan tekijöihin, jotka hän valikoiden torjuu tai arvottaa.
Voimatasapainoteorian mukaan kansainvälisen järjestelmän rakenteen muutos Venäjän noustessa heikkouden tilasta ennustaisi suurvaltojen välistä konfliktia. Venäjän pyrkimys suurvalta-asemaan ei ollut ainoa suurpoliittinen muutos, ja Putin käynnisti ulkopolitiikan käänteen ennen resetin aikaa Münchenin turvallisuuskonferenssissa 2007.
Arvostelijoiden mukaan Yhdysvallat käytti hyväksi Venäjän heikkoutta laajentaessaan vaikutuspiiriään Venäjän historiallisen etupiirin arkoihin kohtiin, mikä selittäisi Venäjän reaktion.
Kansainväliset kriisit kuten Naton laajentuminen, Kosovon ja Irakin sodat ja Georgian ja Ukrainan värivallankumoukset olivat tapahtuneet, kun Venäjä Medvedevin kaudella teki yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa. Myös Putinin uuden kauden kiistakysymykset kuten ohjuspuolustus ja Magnitski-pakotteet olisi voitu sopeuttaa resetin puitteisiin.
Yhdysvallat ei muuttanut linjaa Putinin palattua valtaan eivätkä suurlähetystön toimet ja säätiöiden vaikutus olleet provokatiivisia – McFaul ei tavannut oppositiojohtaja Aleksei Navalnyita toisin kuin ystäväänsä Nemtsovia.
Jäljelle jää tärkeimpänä ja ratkaisevana tekijänä Putinin asemaa uhanneet Venäjän sisäiset haasteet, joihin hän vastasi luomalla isänmaan puolustamisen ja lännenvastaisen narratiivin, keskeyttämällä Medvedevin linjan jatkumisen ja kiristämällä sisäisen opposition valvontaa. Johdonmukaisena seurauksena oli Ukrainan kriisi.
Liberaalin politiikan umpikuja
Elämäntyönsä Venäjän parissa tehnyt ja maan kieltä taitava, kulttuuria ja historiaa arvostava ja hyviä suhteita ajanut McFaul jatkaa julkista keskustelua Yhdysvaltain Venäjän-suhteista.
Ohjeena on strateginen kärsivällisyys, koska Putinin ollessa vallassa edistys ei ole mahdollista. Venäjän valtapyrkimyksiä tulee padota vahvistamalla amerikkalaisen yhteiskunnan kestävyyttä hybridiuhkia vastaan, kokoamalla kansainvälisiä liittolaisia ja kumppaneita yhteiseksi rintamaksi ja eristämällä Venäjä G8:sta ja yhteyksistä Naton päämajaan.
Taloudellisia pakotteita tulee kiristää rahoitussektorilla. Yhteyksiä kansalaisyhteiskuntaan tulee pitää yllä. Yhteisten etujen pohjalta valikoivaa yhteistyötä voidaan tehdä asevalvonnan ja terrorismin torjunnan kaltaisissa kysymyksissä.
Kovista linjauksista huolimatta McFaul pohtii muistelmiensa lopuksi, olisiko Yhdysvaltain pitänyt muokata kansainvälistä ympäristöä suotuisammaksi Venäjälle, mikä olisi voinut helpottaa sisäisiä uudistuksia.
Kovista linjauksista huolimatta McFaul pohtii muistelmiensa lopuksi, olisiko Yhdysvaltain pitänyt muokata kansainvälistä ympäristöä suotuisammaksi Venäjälle, mikä olisi voinut helpottaa sisäisiä uudistuksia, niin kuin Mihail Gorbatshovin tapauksessa kävi. Myös Jeltsinin asemaa Yhdysvallat pyrki helpottamaan pitäessään häntä demokraattina.
Toisaalta McFaulin tarinan opetus on se, että Putinin tapauksessa liberaali teoria ei ole toiminut kumpaankaan suuntaan, mutta Putinin jälkeinen aika jää avoimeksi.
Kari Möttölä on vieraileva tutkija ja professori Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.
