Juha Sipilä on – yllättävää kyllä – ihminen.

Yllättäväksi sen tekee se, että suomalainen poliitikko on tavannut olla teflonpintainen vahanaama, josta kaikki iskut pomppaavat jälkiä jättämättä. Perinteisesti tähän kouluttautuminen on aloitettu jo poliittisissa nuorisojärjestöissä ja kunnallispolitiikan kiemuroissa. Siellä saadut selkäänpuukotukset ovat kasvattaneet hänelle arpisen mutta paksun nahan. Vanha vitsi sanoo, että poliitikon nahka on niin jämäkkää tekoa, että hän pärjää mainiosti ilman selkärankaa.

Sipilältä on nämä kurssit jääneet käymättä. Hän on koko ajan yrittänyt varjella perhettään, ensin rikastumisen ja sittemmin politiikan lieveilmiöiltä. Oman kuopuksen menettäminen iski pahimpaan mahdolliseen saumaan vaalien alla. Surutyö on yksilön että perheen tasolla pahasti kesken. Siihen ei ole aikaa eikä rauhaa. Sitä pahemmin aristaa tölväisyt perhettä kohtaan.

Sen verran tunnen Juhaa henkilökohtaisesti, etten epäile hetkeäkään hänen altruistisia ”maan asiat kuntoon” -motiiveja koko politiikkaan lähdössä. Hän on tämän päätöksen seurauksena menettänyt kymmeniä miljoonia, rasittanut suuresti lähimpiensä elämää ja altistanut itsensä kuranheitolle. Business-elämän muutosjohtajan otteet törmäsivät kankeaan byrokratiaan ja muutosvastarintaan.

Jos kaiken tämän päälle asetetaan hänen motiivinsa ja ihanteensakin kyseenalaiseksi, alkaa tulilanka savuta. Miksi tätä pitäisi teoretisoida tämän enempää. Kehon kieli kertoo väsyneestä ja ärtyneestä miehestä. Onneksi se on vielä Suomessa luvallista.

Jäämme odottamaan mitä jatkossa seuraa.