Politiikasta-raati: 100-vuotiaan Suomen muistin politiikkaa

Politiikasta kysyi tutkijoilta Suomen nationalistis-poliittisista historianarratiiveista: mitä kerromme ja korostamme, mitä puolestaan jätämme kertomatta?

Kansallismuseon Suomi100-juhlavuoden näyttely ”Julkinen ja kätketty Suomi” muistuttaa historiamme ilmiöistä ja vaiheista, joista on vaikea tuntea kollektiivista ylpeyttä. Kuvat kertovat muun muassa sisällissodan terrorista, suomalaisista natseista, huumeista, lapsityövoimasta sekä osattomuudesta, kurjuudesta ja nälänhädästä.

Museoviraston yli-intendentti Ismo Malinen kertoo, että näyttely pyrkii tuomaan esille moniäänisen tarinan maastamme.

”Eri aikoina – ja varmaan tälläkin hetkellä – on asioita, jotka tuntuvat ikäviltä, mutta niistä on olemassa kuvia. On myös ilmiöitä, jotka aikanaan on nostettu valokeilaan, jopa jalustalle, mutta jotka ajan myötä ovat alkaneet tuntua vääränlaisilta, hävettäviltä. Me nostamme näitä ikäviä ja kätkettyjä kuvallisia muistoja esille yhdessä juhlittavien asioiden kanssa.”

Johanna Rainio-Niemi puolestaan kirjoittaa, että ”Itsenäisyyspäivän julkisessa kuvassa erikoisinta ei ole talvisodan muistojen korostuminen vaan se, kuinka olemattoman harvoin juhlan ’varsinainen’ aihe, joulukuun kuudes päivä vuonna 1917, nousee esiin. Siinä missä talvisota kertoo kansakunnan yksimielisyydestä, joulukuun kuudes kertoo päinvastaisen tarinan muistuttaen siitä, etteivät kaikki kansallisen menestystarinan haasteet ole liittyneet ulkoisiin uhkiin.”

Ranskalainen filosofi ja historioitsija Ernest Renan totesi vuonna 1882, että kansakuntia määrittää yhtä paljon se, mitä ihmiset kollektiivisesti unohtavat kuin se, mitä he puolestaan muistavat. Oman historian voittojen ja saavutusten korostamisella ja toisaalta varjopuolien unohtamisella ja peittelyllä on kuitenkin omat vaaransa.

Historiallisen muistin sanotaankin usein kuitenkin olevan kovin lyhyt. Suomessakin tutkijat, jotka ovat käsitelleet oman maansa kannalta kiusallisia ja vaikeita aiheita, ovat joutuneet vihapalautteen kohteeksi, mikä on osaltaan vaikuttanut tutkijoiden itsesensuuriin.

Politiikasta kysyi Suomi100-teemaan ja Julkinen ja kätketty Suomi -näyttelyyn liittyen tutkijoilta Suomen nationalistis-poliittisista historianarratiiveista: mitä kerromme ja korostamme, mitä puolestaan jätämme kertomatta? Raadin teemoja tullaan pohtimaan myös keskustelutilaisuudessa, jonka Politiikasta ja Kansallismuseo järjestävät 24.11. Kansallismuseolla.

Vastaukset kerättiin sähköpostitse lokakuun aikana. Vastauksiaan lähettivät historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori emerita Sirkka Ahonen, talous- ja sosiaalihistorian professori Antti Häkkinen, Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Teemu Keskisarja, Euroopan historian professori Laura Kolbe, tutkijatohtori Noora Kotilainen, yhteiskuntahistorioitsija Jukka Kortti ja Pohjoismaiden tutkimuksen dosentti ja yliopistotutkija Miika Tervonen. Aikaisempiin tutkijaraateihin voi tutustua täällä.

Mitä asioita tietoisesti tai tiedostamatta Suomen historiakertomuksissa vahvasti korostetaan ja nostetaan esille?

”Kerromme Suomen historiaa sivistyksen, koulutuksen ja kulttuurin historiana. Koulujärjestelmien tasa-arvoisuus, kuten peruskoulu., ovat osa menestysnarratiivia. Suomalaiset 1800-luvun kansanliikkeet ovat osa demokratia menestystarinaa. Tavoitteena oli rakentaa, luoda ja tehdä yhdessä parempi tulevaisuus – raittiusliikkeellä, naisliikkeellä, työväenliikkeelä ja sivistysliikkeellä oli välineinään kansanopistot, koulut, lehdet, kirjat ja niin edelleen. Yhdessä tehtiin ja yhdessä toivottiin parempaa maailmaa! Organisaatiokykyä osoitti toinen menestystarina: karjalaisten asuttaminen 1940-luvulla ja inkeriläisten paluumuutto 1990-luvulla.”
Laura Kolbe

”Oikeita, tosia asioita: suomen kielen ja kulttuurin voima, rankat sota-ajat, demokratian ja hyvinvoinnin synty ja niin edelleen.”
Teemu Keskisarja

”Tämä tietenkin riippuu siitä, kuka historiakertomuksia esittää; akateeminen historiankirjoitus, valtio, kouluopetus, media vai edustavatko niitä perheen ja suvun tarinat. Sotien korostuminen ei ole kansainvälisesti mitenkään erikoista, koska toinen maailmansota on useimmiten selkeänä hyvän ja pahan taisteluna moniulotteinen tarina.

Elettävä aika muokkaa aina historiatulkintoja, koska historiaa hyödynnetään niin politiikassa kuin kulttuurissakin. Eikä tämä koske vain ’talvisodan hengen’ peräänkuuluttamista, vaan esimerkiksi myös sitä, kun korostetaan vain naisten saamaa äänioikeutta vuonna 1906 jättäen mainitsematta, että myös suurin osa miehistä sai tuolloin äänioikeuden.”
Jukka Kortti

”Sotien korostuminen ei ole kansainvälisesti mitenkään erikoista.”

”Suomessa korostuu kansallinen kasvukertomus pienestä heimosta mahtavaksi kansakunnaksi, joka sisältää muun muassa tarinan köyhyydestä rikkauteen, erillisestä yleiseen, syrjäisestä keskeiseen ja epädemokraattisesta tasa-arvoon. Tässä kertomuksessa kiirastulina ovat sodat ja kriisit.”
Antti Häkkinen

”Poliittinen historia vetää kuulijoita esitelmätilaisuuksiin, sen sijaan hyvinvointivaltion rakentamisen historia vain vähän. Ympäristö- ja väestöhistoria ovat vähitellen nousemassa keskusteluun – tukimusta on, mutta sulateltuja kertomuksia vähän.”
Sirkka Ahonen

”Kaikissa kansallisissa historiankirjoituksen traditioissa on sisäänrakennettuna ’oman’ kansakunnan luonnollistaminen ja poikkeuksellistaminen. Suomi ei ole tässä suhteessa poikkeus. Kansakunta hahmotettiin 1800-luvun suomalaisessa historiankirjoituksessa historiaa eteenpäin vieväksi toimijaksi, ja valtiollinen menneisyys voitiin projisoida taaksepäin aina kivikaudelle saakka.

Olen itse tutkinut tästä näkökulmasta myyttiä yhden kulttuurin Suomesta. Suomalaiseen yhteiskuntaan on aina kuulunut kulttuurista ja kielellistä monimuotoisuutta ja liikkuvuutta. Kansallisvaltion rakentamisen myötä syntyi kuitenkin käsitys suomalaisuudesta valkoisuuden, luterilaisuuden ja suomen kielen kautta määrittyvänä staattisena yhtenäiskulttuurina. Itsenäisyyden jälkeen yhtenäiskulttuuria myös tuotettiin koulun ja armeijan kaltaisten rakenteiden kautta. Toisen maailmansodan jälkeen suoraviivaisin rotuajattelu alkoi (huomattavan) hitaasti kyseenalaistua, mutta ajatus yhdestä puusta veistetystä kansasta jäi elämään, ja näkyy edelleen päivittäin julkisissa keskusteluissa ja itseymmärryksessämme.”
Miika Tervonen

”Suomalaista historiakertomusta määrittää vahvasti sota ja siitä selviäminen. Tarinamme rakentavat kuvaa valtiomme omasta, muista poikkeavasta linjasta, jota se on huonoista lähtökohdista ja monenlaisista ongelmista huolimatta menestyksekkäästi vetänyt.

Tämän rinnalla elää tarina pohjoisesta oudosta maasta, jota asuttaa tuppisuinen, mutta sitkeä, sisukas ja rehti kansa. Tämäkin tarina on poliittinen, koska sillä rakennetaan tarinaa kansasta, joka poikkeaa muista, varsinkin ’vainolaisesta’, jota vasten kansallinen ’me’ rakentuu. Tarina kertoo vaatimattomasta taustasta, josta vastoin kaikkia odotuksia noustaan lopulta menestykseen. 

Kolmas vahva historianarratiivi korostaa Suomen asemaa kansainvälisenä ’lääkärinä, ei tuomarina’, liennyttelevänä siltana idän ja lännen välissä, globaalina tasa-arvon airueena. Mielellämme esitämme itsemme ihmisoikeusasioiden huippuna, nostamme esiin naisten äänioikeuden ja historiallisen aktiivisuutemme YK:ssä ja rauhanturvatöissä. Korostamme esimerkiksi Ahtisaaren ja Haaviston sovittelutyön arvoa ja asemaamme kylmässä sodassa molempien blokkien näkökulmat hallinneena tahona.”
Noora Kotilainen

Mitkä puolestaan ovat sellaisia tarinoita, joista tietoisesti tai tiedostamatta vaietaan tai joita jopa suoranaisesti vääristellään ja peitellään?

”Tällaisia asioita ovat ensimmäisen kysymyksen vastauksessa esiin nousevan kertomuksen kannalta negatiiviset asiat: nälkäkriisit ja talouslamat, siirtolaisuus ja muuttoliike sekä kansannousut.”
Antti Häkkinen

”Tietoisesti vaiettavia asioita on nykyään mielestäni varsin vähän, vielä vähemmän suoranaisia vääristelyjä. Isoja kipukohtia, kuten vuoden 1918 tapahtumia, on auottu jo yli puoli vuosisataa sitten. Myös historiallisten vähemmistöjen ja marginaaliryhmien huonoa kohtelua on tuotu esiin esimerkiksi kulttuurituotteissa, kuten elokuvissa ja kirjallisuudessa.

Ehkä vähiten perattuja asioita löytyy äskeisaikojen poliittisesta historiasta, kuten kylmän sodan YYA-Suomesta ja Koiviston ajasta. Monet noiden aikojen päättäjät ovat vielä puikoissa, eivätkä välttämättä halua edesauttaa ’kotiryssäinstituution’ tai lamaan johtaneiden talouspoliittisten ratkaisujen kampaamista.”
Jukka Kortti

”Historian yleisesityksissä etniset vähemmistöt ovat heikosti esillä. Esimerkiksi oppikirjat saattavat kertoa saamelaisista suomalaisten alkuhistorian ja vielä keskiajan kohdalla, mutta unohtaa heidät sitten. Lisäksi kertomus on antropologin, ajaton, eivätkä saamelaiset kansanryhmänä esiinny historian toimijoina vaan eliitin toiminnan kohteina. Sama koskee niin sanottuja vanhoja maahanmuuttajia, kuten romaneja, tataareja ja venäläisiä.

Naishistoria on viime aikoina noussut kertomuksessa esiin, mutta naisetkaan eivät useinkaan esiinny toimijoina, vaan naiset ’saavat’ oikeuksia ja tehtäviä.”
Sirkka Ahonen

”Usein vielä menneisyyttä hankalampaa on suhtautua sellaisiin käytäntöihin, jotka elävät nyt.”

”Usein vielä menneisyyttä hankalampaa on suhtautua sellaisiin käytäntöihin, jotka elävät nyt. Tälläisiksi kansallisiksi ongelmakohdiksi voi mainita vaikka romanivähemmistön aseman ja kohtelun. Tämän lisäksi suhtautumisemme saamelaisiin sekä alkuperäiskansan kohtelu maassamme on akuutti ongelma, josta puhutaan ja tiedetään vähän. Jos epäkohtia nostetaankin esiin, ongelmat korkeintaan esitetään menneinä asioina. Suomalaiseen valtiolliseen itseymmärrykseen ja kansalaisten minäkuvaan ei koloniaalinen perinne ja sen myöntäminen vaivatta istu. Olemme tottuneet ajattelemaan itseämme pienenä ja sorrettuna kansana, jota suuremmat imperiumit ovat kyykyttäneet. Emme ole tottuneita tai valmiita ottamaan kolonialismin syytöstä tai kolonialistin roolia vastaan.

Viime vuosien suhtautuminen maahamme saapuneisiin (tai pyrkineisiin) turvapaikanhakijoihin saattaa olla sellainen paikka, jonka haluaisimme kansallisesti tulevaisuudessa muistaa toisin. Kansallisessa kontekstissa tämäkin ajanjakso ja sille leimallinen toimintatapa on kuitenkin jotenkin sulautettava osaksi Suomen ja sen kansan tarinaa. Ja siinäkin saattaa sitten olla korkeasti koulutetun ja sivistyneen kansan, demokratian, tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja humanismin mallimaan identiteettityössä melko paljon tekemistä.”
Noora Kotilainen

”Kommunismista eivät historioitsijat ole missään nimessä ’vaienneet’. Poliitikoiden ja tiedotusvälineiden tuntuu kuitenkin olevan vaikea käsittää, että kommunismi oli natsismia paljon verisempi ja pitkäikäisempi vitsaus.”
Teemu Keskisarja

”Kansallinen historiankirjoitus on tuottanut Suomessa monessa mielessä ’valkopestyä’ historiakulttuuria. Valkopestyä se on vaikkapa siinä merkityksessä, että vähemmistöt ja liikkuvuus ylipäänsä, mutta rodullistetut vähemmistöt erityisesti (saamelaiset, romanit ja juutalaiset) ovat puuttuneet kansallisesta kertomuksesta ja -kuvastosta. Dunkirk-elokuvan puuttuvista aasialaisista ja afrikkalaisista sotilaista käydyt keskustelut ovat relevantteja meilläkin.

Linnan Tuntemattoman sotilaan miehinen henkilökaarti näyttäytyy monien mielissä kattavana läpileikkauksena torppareiden ja herrojen suomesta. ‘Tuntemattoman’ varjossa ovat kuitenkin ne vielä tuntemattomammat: talvi- ja jatkosodassa taistelleet romanit, juutalaiset, saamelaiset, tataarit, venäläiset, inkeriläiset, ruotsalaiset, tanskalaiset ja monet muut (saksalaisista puhumattakaan!).

Toiseksi voidaan puhua ‘valkopestystä’ historiasta siinä mielessä, että Suomen kytkeytyminen kolonialismiin ja rotuajatteluun on häivytetty itseymmärryksestämme. Maailman eniten kahvia juova ja saamelaisalueita kolonisoiva kansakunta ei ole tietävinään mitään siirtomaista. Viimeisen vuosikymmenen aikana on puhuttu paljon Suomen ja natsi-Saksan suhteesta. Silti vieläkään ei yleensä hahmoteta Suomen olleen konkreettisesti osallisena eurooppalaisessa hankkeessa, jossa luotiin väkivalloin rotujen välistä hierarkiaa. Esimerkkejä ovat Itä-Karjalaan jatkosodan aikana perustetut, ’ei-suomensukuisille’ tarkoitetut keskitysleirit ja romaneille perustetut työleirit, joiden taustalla oli yksiselitteisesti rotuajattelu, ja joista useimmat suomalaiset eivät ole koskaan kuulleetkaan.”
Miika Tervonen

”Suomen sosiaalihistoriassa on yhä aukkoja. Suomalaisten torppareiden ja mäkitupalaisten historia on edelleen kirjoittamatta. Tämä maaseudun alaluokka on ollut sosiaali- ja sivistyshistorian kannalta olennainen, luokkaretken moottoriryhmä. Mutta torppareiden kohtelu ja kohtalot ennen Lex Kalliota kaipaisivat lisävalaistusta ja laajempaa vertailua maan eri osien välillä. Asiaan liittyi yhtä ja toista julmuuttakin tilanomistajien taholta. Lex Kallio oli todellinen kiltteyden teko!

”Suomalaisten torppareiden ja mäkitupalaisten historia on edelleen kirjoittamatta.”

Yksi aukko on Suomen ruotsinkielisten 1910-luvun germanismi eli rotuopillinen ajattelu, joka osin vaikutti vuoden 1918 valkoisen puolen julmuuksiin tai ajatteluun niiden taustalla: tavoitteena oli ’etninen puhdistus’, joka kohdistui suomenkieliseen työväenluokkaan ja punaisiin. Asenne näkyi erityisesti sisällissodan jälkipeleissä, teloituksissa sekä vankileireillä ja vankileirihallinnossa.”
Laura Kolbe

Miten suomalaisten historianarratiivien ja minäkuvan objektiivisuus tai sen puute vertautuvat muihin maihin?

”Kansakunnan rakentamisen kaudella rakennetut kuvat suomalaisista selviytyjäkansana ja kansallisvaltiosta vääjäämättömänä kehityskulkuna vaikuttavat vielä yleisessä historiapuheessa, vaikka historioitsijoiden toisen maailmansodan jälkeen omaksuma objektiivinen tutkimusote on tarkistanut ja murentanut niitä. Sama koskee kertomuksia suomalaisista uhreina. Historiapuheessa tuskin enää esitetään toisen maailmansodan suomalaisia täysin viattomana Daavidina, jota häikäilemätön isokokoinen Goljat syyttä ahdisteli.

Verrattuna itäisen Keski-Euroopan uusnationalisten ja illiberaalien johtajien kansoilleen tuputtamiin historiakertomuksiin suomalaiset kuitenkin pyrkivät objektiivisuuteen ja moninäkökulmaisuuteen. Ajateltakoon vain Vladimir Putinin ja Viktor Orbánin historialakeja ja oppikirjojen yhcdenmukaistamisen pyrkimyksiä, tai Ranskan ja Portugalin konservatiivien pyrkimyksiä kieltää siirtomaahistorian kriittinen käsittely.”
Sirkka Ahonen

”Suomalaisten historiakäsitys on sekä yliopistojen että kadun tasolla aika järkevä. Mielestäni harhoja ja vääristymiä on vähemmän kuin Ruotsissa, jossa sotahistoriaa ei nähdä pienten kansojen eloonjäämiskamppailun kautta.”
Teemu Keskisarja

”Kansalliset historianarratiivit ovat aina jollakin tavalla vääristyneitä, koska oma tarina korostuu laajempien kontekstien kustannuksella. Suomessa kansallisessa historialla on ollut tärkeä rooli kansakunnan luomisessa 1800-luvulta lähtien ja niiden laineet vaikuttavat edelleen, koska moni vanhempi ihminen perustaa historiankuvansa 50–60-lukujen kouluopetukseen.

Kuitenkin kansallisen historiantutkimuksen tapaa katsoa maailmaa vain Suomelle edullisista näkökulmista on murrettu akateemisessa historiankirjoituksessa jo 1960-luvulta lähtien. Katsoisin, että suomalaisilla on varsin objektiivinen ja realistinen kuva verrattuna vaikkapa länsimaiden isojen kulttuurien historian minäkuvaan, puhumattakaan Venäjän kaltaisista autoritaarisista maista.”
Jukka Kortti

”Suomalaisen nationalismin erityispiirteistä on kirjoitettu paljon, ja toki syystäkin. Silti näkökulman voi myös kääntää ja puhua suomalaisen nationalismin tavallisuuksista. 1800-luvulla Suomessa oli muiden maiden tavoin nousevia sosiaalisia ryhmiä, nationalismia eri ryhmien välistä solidaarisuutta mahdollistavana valtionuskontona; kansallista herätystä ja demokratian luontia. 1900-luvun alkupuolella oli yhä enemmän rotuajattelua, kuten muuallakin, vaikka täällä puhuttiinkin yleensä mieluummin ’heimosta’ tai ’kansasta’. Tähän liittyen oli myös paljon puhetta luonnosta ja suomalaisuudesta jonakin biologisena. Ja ’luonnollisesta’ Suomesta, joka määrittyy vaikkapa kasvi- tai kalliolajien pohjalta, ja sitä kautta suur-Suomi-ajattelua – sekin tuiki tavallista sotien välisessä Euroopassa.

Ja tietysti kaikista tavallisin asia suomalaisessa nationalismissa on ajatus sen poikkeuksellisuudesta. Vaikkapa erillissotateesiä, tai suomalaista versiota pohjoismaisesta ekseptionalismista (jossa on tärkeässä osassa yllä mainitsemani ajatus viattomuudesta kolonialismin historiassa), voisi lähestyä myös tästä tavallisuuden näkökulmasta.”
Miika Tervonen

”Kaikista tavallisin asia suomalaisessa nationalismissa on ajatus sen poikkeuksellisuudesta.”

”Eiköhän jokaisessa maassa rakenneta näitä tarinoita itsestämme. Tuskin missään ollaan kovin objektiivisia, eihän se edes ole oikeastaan mahdollista. Mutta pyrkimys rehelliseen ja moniääniseen, kohti traumaattisia, hankalia ja hävettäviäkin asioita menevään keskusteluun olisi jo suuri parannus nykytilaan.

Suomen tarinassa pistää silmiin tarkoituksellinen ja (edelleen ajankohtainen) poliittinen sokeus omia kipukohtia kohtaan: emme ole edes aloittaneet tiettyjen valtiollisten nurjien puolien käsittelyä – eikä tämä ole hyväksi valtiollemme, täällä käytävälle yhteiskunnalliselle keskustelulle eikä tämän valtion kansalaisille.”
Noora Kotilainen

“Luultavasti sama tarinaperinne koskee kaikkia muitakin maita.”
Antti Häkkinen

Ovatko kertomukset Suomesta muuttuneet viime aikoina ja miten?

”Mielestäni ovat, vaikka iltapäivälehtien historialiitteitä lukiessa voisi ajatella, että Suomen historia on yhtä ’kansa taisteli, miehet kertovat’ -tarinaa. On kuitenkin älymystön luoma myytti, että Suomen historiaa miellettäisiin vain sotien kautta. Kuten Pilvi Torstin tutkimus suomalaisten historiakäsityksistä osoittaa, on koulutus ja hyvinvointiyhteiskunta suomalaisille jopa merkittävämpää kuin sodat.

Myös vähemmistöjen tai muuten sorrettujen ihmisryhmien nostaminen osaksi Suomen tarinaa on osoitus siitä, että suomalaisten historiakertomukset ovat varsin moniulotteisia. Tätä ilmentää myös Suomi100-juhliminen, johon Kansallismuseon ’Julkinen ja kätketty Suomi’ kuuluu.”
Jukka Kortti

”Suomesta kerrottavat tarinat heilahtelevat systemaattisesti. Sotahistoria ja rauhanhistoria vaihtelevat, suhteet Venäjään ja länteen nähdään eri valoissa.”
Antti Häkkinen

”Suomesta kerrottavat tarinat heilahtelevat systemaattisesti.”

”Viime vuosikymmeninä teknologinen menestystarina, johon yhdistyy puhdas luonto ja huippukoulutus, on korostunut. Puutteesta kärsivän agraari-sota-Suomen tarina jää ehkä enemmän sisäpoliittiseksi tarinaksi, ja uusi uljas, brändityöryhmien rakastama cleantech-Suomi nousee enemmän esiin kansainvälisissä yhteyksissä. Tällöin kerrotaan tarinaa, jossa katajainen kansa on kasvanut kirkasotsaisesta maalaisjuntturasta sulavaliikkeiseksi mutta hieman outoja tapoja kalsarikänneineen ja avantouinteineen omaavaksi kosmopoliitiksi, kansainväliseksi, omaleimaiseksi arvostetuksi toimijaksi.

Näissä ajanmukaistetuissa skenaarioissa me-henki nousee esiin korkean koulutustason jakavan, älypuhelimilla navigoivan, pärjäävän ja menestyvän, silti suoraan järvestä vettä ryyppäävän ja savusaunassa nautiskelevan, luonnosta voimaa saavan ja samalla globaalisti sulavasti sukkuloivan kansan maalailuista.”
Noora Kotilainen

“Muodikas monikulttuuri tungeksii hieman keinotekoisesti historiaan. 1800-luvun Suomessa oli vaikka kuinka monia kulttuureja – mutta ei veronmaksajien rahoittamaa monikulttuuria saati hintavaa maahanmuuttoa.”
Teemu Keskisarja

”Kertomukset Suomesta ja suomalaisuudesta ovat jakautuneet voimakkaasti 1990-luvulta lähtien. Yhtäältä on kasvavaa kulttuurista sensitiivisyyttä, valkoisuuden ja suomen kielen kautta määritetyn suomalaisuuden normin purkautumista, lisääntyvää tietoisuutta monimuotoisesta menneisyydestä ja aiemmin peiteltyihin ’vääränlaisiin’ taustoihin liittyvän leiman katoamista (esimerkkinä vaikkapa suomalaiskenraalin venäläisen taustan esille nosto).

Toisaalta taas uusi maahanmuutto ja siihen liittyvät puhetavat ovat vahvistaneet monien mielissä ajatusta selkeärajaisesta ja homogeenisestä suomalaisesta ’kantaväestöstä’. Ulossulkeva etnonationalismi ja suoranainen rotuoppi ovat palanneet poliittisen elämän valtavirtaan, ja niillä voidaan myös mobilisoida osaa äänestäjistä.”
Miika Tervonen

”Kekkosen kauden ansiota oli se, että topeliaaninen kertomus suomalaisista soturikansana antoi tilaa kertomukselle suomalaisista kansainvälisenä rauhanrakentajana – oltakoon ’suomettumisesta’ muuten mitä mieltä tahansa. Suomessa käväisi 1990-luvun alussa vain pieni uusnationalismin henkäys, joka lämmitti talvisodan ihmeen ja torjuntavoittojen muistoja. Esimerkiksi oppikirjat tuovat kaikki kriittisesti esiin Suomen ja Saksan liittosuhteen. Vuoden 1918 kertomus muuttui Väinö Linnan ansiosta moninäkökulmaiseksi. ”
Sirkka Ahonen

Miksi Suomessa vaikeista asioista ei haluta puhua ja millaisia seurauksia näkisit tällä olevan?

”En sinänsä näkisi, että Suomessa olisi jotain erityisesti vaiettuja asioita  – puhetta täällä onneksi riittää. Silti ajattelen, että päivittäistä julkista keskustelua ohjaa edelleen pitkälti tiedostamaton jokapäiväinen nationalismi, ’kansallinen katse’, joka tekee valkoisesta ja suomenkielisestä yleispätevän ja neutraalin, poikkeuksellistaa muut, ja yksinkertaistaa tapamme hahmottaa ’meitä’ ja yhteiskuntaamme.

Tällä on myös seurauksia. On ongelma, että esimerkiksi romaneihin liittyvä rasismi ei tunnu lieventyvän, tai että Suomessa on yhä enemmän täällä syntyneitä, täällä päiväkotinsa ja koulunsa käyneitä, tänne veronsa maksavia ihmisiä, joita ei silti pidetä ’suomalaisina’.”
Miika Tervonen

”Vaikeneminen johtuu yhteisöjen tarpeesta ylläpitää myönteistä omakuvaa ja itsetuntoa, jotka ovat myönteisten tulevaisuusodotusten ja rakentavan yhteistyön edellytykset. Vaikeneminen on usein myös poliittisen eliitin tuputtamaa, kuten edellä mainituissa Venäjän, Unkarin ja Ranskan tapauksissa.

Vähemmistöjen historiasta vaikeneminen vie niihin kuuluvilta ihmisiltä yhteisöllisen identiteetin rakentamiseen tarvittavan tosiasiatuen. Seuraa tuntemus: ’Me emme ole vaikuttaneet Suomen historiaan mitään’. Vaikeneminen Itä-Karjalan jatkosodan aikaisista keskitysleireistä ja Koillis-Suomen partisaani-iskuista vahingoittaa venäläisten ja suomalaisten suhteita. Historiasota kansojen kesken itää.”
Sirkka Ahonen

“Suomen historian ehkä vaikeimmat vuodet ovat 1918 ja 1944. Samat vuodet ovat myös kaikkein tutkituimmat. En allekirjoita sitä väittämää, että suomalaiset vaikenevat sisällissodasta taikka Saksan kanssa liittoutumisesta. Myös suomettumisesta on pilvin pimein hyviä kirjoja.”
Teemu Keskisarja

“Suomen historian ehkä vaikeimmat vuodet ovat 1918 ja 1944. Samat vuodet ovat myös kaikkein tutkituimmat.”

”Suomalaiset suhteellinen suljettuna kansana ovat pelänneet perimmäistä totuutta ja luulleet väärin, että avoin keskustelu jotenkin vaarantaisi kansallisen yhtenäisyyden. Totuus ei välttämättä tee vapaaksi, mutta se puhdistaa.”
Antti Häkkinen

”Vaikeat asiat, joita mielestäni siis on kuitenkin suhteellisen vähän, nivoutuvat usein henkilöiden omaan historiaan, jota halutaan peitellä. Ne liittyvät joko päättävissä asemissa olevien toimintaan, joka vaikuttaa yleisellä tasolla, tai yksilötason perheiden historiaan. Jos isoäiti sai lapsen natsisotilaalle tai isä tuki Neuvostoliiton vankileirejä uusstalinistisessa opiskelijaliikkeessä, eivät nämä tarinat välttämättä vieläkään ole ilmeisin keskusteluaihe sukujuhlissa. Puhumattomuus ja salailu voivat pahimmillaan jatkua ylisukupolvisina traumoina.”
Jukka Kortti

”Vaikeista asioista puhuminen on välttämätöntä, jos halutaan mennä eteenpäin, voida hyvin ja kunnioittaa kaikkien oikeuksia tasapuolisesti. Puhumatta jättämisellä, sivuun painamisella tai jopa piilottelulla, valheilla ja kuoliaaksi vaikenemisella seuraukset voivat valtion näkökulmasta pahimmillaan ovat sellaisia, että onnistumme syrjäyttämään keskuudestamme tietyn ryhmän. Tämähän ei ole kansallisvaltion koossa pysymisen ja sisäisen koherenssin näkökulmasta järkevää toimintaa.

Kipukohtien aktiivinen ja rohkea käsittely vahvistaisi koko valtiotamme, muuttaisi itseymmärrystämme rehellisempään suuntaan ja lisäisi yhtenäisyyttä. Jään odottamaan niitä korkean tason poliittisia ääniä, jotka nostavat esimerkiksi saamelaiskysymyksen ja saamelaisia kohtaan harjoittamamme sortavan politiikan rohkeasti omalle agendalleen, sekä median edustajia, jotka toisivat tätä kysymystä esille laajasti.

Mikäli ollaan kiinnostuneita maamme ulkoisesta kuvasta maailmalla, ei dissonanssi toiminnan ja tarinan välillä – tällainen narratiivinen kuilu – ole kovin toivottavaa tai uskottavuuttamme lisäävää.”
Noora Kotilainen

Raadin teemoja tullaan pohtimaan myös keskustelutilaisuudessa, jonka Politiikasta ja Kansallismuseo järjestävät 24.11. Kansallismuseolla.

Edit. 24.11.2017 klo 16:28: Lisätty Sirkka Ahosen vastaukset.