Kun suomalainen uskoo sokeasti kaiken mitä ”jenkkilästä” kuulee, niin onko ihme, että suomalaiset ovat russofobisia?

Propagandan ja disinformaation eroista

Propagandaa ja disinformaatiota erottaa minun nähdäkseni se, kuinka luotettavana vastaanottaja pitää saamaansa tietoa. Kaksi keskeistä vaikuttavaa tekijää ovat viestin sisältö ja sen lähde. Sisällön luotettavuuden vaikutelmaa määrittää pitkälle vastaanottajan tietämys ja maailmankuva. Jos sisältö sopii vastaanottajan käsityksiin, hän ei ensimäiseksi ryhdy kyseenalaistamaan sitä (vrt. resonointi). Toinen viestin luotettavuutta määrittävä tekijä on sen lähde. Jos lähde on vastaanottajan mielestä luotettava, hän on valmis hyväksymään – tai ainakin harkitsemaan – myös viestejä jotka sisältönsä puolesta vaikuttavat hieman epäluotettavilta tai kyseenalaisilta.

Propagandassa ja disinformaatiossa ei ilmeisestikään ole kyse joko-tai ilmiöstä, vaan propaganda ja disinformaatio ovat yhden jatkumon ääripäitä. Jos viestin lähettäjä ”saarnaa kuorolle”, ts. tarkoittaa viestinsä jo valmiiksi suopealle vastaanottajakunnalle jonka voi olettaa resonoivan viestin sisällön kanssa, ei lähdettä tarvitse kätkeä. Kyse on puhtaasta propagandasta. Jos taas halutaan vaikuttaa lähtökohtaisesti kriittiseen vastaanottajaan, sekä sisällöstä, että lähteestä on pyrittävä tekemään tämän silmissä luotettavia. Tällöin kyse on puhtaasta disinformaatiosta.

Disinformaation edellytyksenä olevan, rahanpesua muistuttavan ”infopesun” keinot ovat monet. Kylmään sotaan liittyvä tutkimus ja kylmän sodan ”veteraanien” kertomukset mainitsevat ainakin:

1) dokumenttiväärennökset
2) uutisen ujuttaminen vastaanottajien luotettavana pitämään mediaan
3) vaikuttaja-agentit
4) Kulissiorganisaatiot
5) ”Viaton” tieto

Muutama esimerkki kylmän sodan ajalta.
Hitlerin paavi -kampanjan tarkoitus oli kyseenalaistaa katollisen kirkon uskottavuus ja siten nakertaa länsimaiden moraalista pohjaa. Tarkoitus oli osoittaa, että paavi Pius-XII tuki 2. maailmansodan aikana Hitleriä, sotaa NL:a vastaan eikä piitannut natsien juutalaisvainoista. Operaatio alkoi Vatikaanin arkistossa olevien dokumenttien korvaamisella väärennöksillä. Tämän jälkeen kampanjan väitteet puettiin teatterinäytelmäksi, joka sai ensiesityksensä Berliinissä. Berliinistä näytelmä päätyi Parisiin, Lontooseen (Royal Sheakspeare Company) ja New Yorkiin. Näytelmä ja sen kritiikit aiheuttivat aikoinaan suuren kohun. Väitteet Hitlerin paavista päätyivät lopulta myös kirjaksi, elokuvaksi (Amen, 2002) ja TV-dokmentiksi. Pius XII:n maineen puolustajat ovat olleet altavastaajina, paljolti juuri väärennettyjen dokumenttien vuoksi. Romanian tiedustelupalvelun ex-johtaja, Ion Mihai Pacepa kuvaa kampanjan yksityiskohtaisesti kirjassaan ”Disinformation”.

Disinformaation reitti luotettavana pidettyihin lähteisiin – kuten vaikkapa länsimaiseen valtamediaan tai tieteelliseen tutkimukseen – kulkee yleensä pitkän ketjun kautta. Ketjun alkupisteenä saattaa olla kulissiorganisaatio, esim. viestin tuottajan tai vaikuttaja-agentin omistama/johtama pieni länsimainen mediatalo, kansainvälinen organisaatio, kansalaisjärjestö jne. Sieltä ”uutinen” leviää muihin medioihin. Kun se lopulta päätyy valtamediaan, lähdettä pidetään jo luotettavana ja ”uutisen” alkuperä on peittynyt lainausketjuun.

Kirjallisuus tuntee useita dokumentoituja esimerkkejä NL:n disinformaatiokampanjoista. Edes tieteellinen tutkimus ei ole niiltä suojassa. Esimerkkinä vaikkapa kaikkien tuntema ”ydintalvi”, joka levisi länteen Neuvostotutkijoiden vääristämästä tutkimusartikkelista.

/EV