Kiinnostavaa on, että yksi HeSa:n pääkirjoituksista tänään sunnuntaina 19.3.2017 koski nimenomaan vaalikoneita. Pääkirjoituksessa muistutettiin juuri siitä, että vaalikonekysymyksiin annettuja vastauksia voidaan käyttää tutkimusaineistona.

Politiikkojen erityisestä taipumuksesta valehteluun olen eri mieltä. Käsitykseni on sama kuin valtio-opin emeritusprofessorin Kari Palosen. Jos haluamme säilyttää vapautemme, niiden perustuslailliset ja kansainvaltaiset takeet ja demokratiamme, meidän tulee päinvastoin korostaa poliitikkona toiminnan luonnetta eräänä tärkeimmistä kansalaishyveistä. Sama koskee poliitikkojen harjoittamaa ”politikointia”: kansalaishyveitä sekin.

Me ihmiset puhumme totta tai toisaalta valehtelemme monista syistä. Joku puhuu totta siksi, ettei hänellä ole mitään tai erityistä syytä valehdella. Joku valehtelee odottaen saavansa valheestaan itselleen tai edustamalleen taholle hyötyä. Joku saattaa puhua totta jopa itselleen tai edustamalleen taholle koituvista seurauksista piittaamatta. Esitän tutkittavaksi, millaiset olosuhteet vallitsevat ajatellen todenpuhumista tai toisaalta valehtelua sellaisilla erilaisilla elämän kentillä kuin politiikassa, talouselämässä, tieteen piirissä tai kulttuurin parissa.

Suomi sijoittuu maailman kärkisijoille ja jopa aivan kärkeen, kun arvioidaan medioiden vapautta ja valppautta ja tähän liittyvää politikoinnin läpinäkyvyyttä. Varsin harva poliitikon ja politikoinnin hairahdus jää meillä huomaamatta. Asiat eivät meilläkään ole täydellisesti, mutta verrattomasti paremmin kuin miltei missään muussa maassa. Poliittisen henkilön valheet paljastuvat meillä aivan toisissa mitoissa kuin useimmissa muualla. Sen sijaan siitä, ovatko valehtelun seuraukset meillä vakavammat vai lievemmät kuin vertailukelpoisissa maissa, en kykene tässä vaiheessa laatimaan vertailua.

Yksittäiseen vaalikonekysymykseen annettuja vastauksia ja toisaalta sitä, mitä on sittemmin ilmennyt, voisi mielestäni ruotia suhteuttamalla toisiinsa ne kahdet erilaiset rakenteelliset edellytykset, joiden vallitessa on yhtäältä vastattu kysymykseen, toisaalta kansan valittuna edustajana osallistuttu päätöksentekoon. Sen sijaan politiikkoyksilöiden tai poliitikon toimijatyypin vakaviin vikoihin en tuollaisia kannanmuutoksia palauttaisi.

Erityisesti niitä ehdokkaiden antamia vastauksia tarkoitinkin, kun vaalikoneista ja niiden luotettavuudesta mainitsin.

Epäilemättä olisi hyvä asia, jos joku tutkisi vähän tarkemminkin noita eri ryhmien mielipidejakaumia ja vertailisi niitä sitten keskenään. Vastaavasti voisi analysoida koneissa olevia kysymyksiäkin ja pyrkiä selvittämään, onko niissä havaittavissa jonkinlaista pyrkimystä johdatella vastaajia johonkin suuntaan – joko kysymysten sanamuodoilla tai sitten suosimalla tiettyjä ”sopivia” aihealueita ja vastaavasti välttelemällä jotain ”kiusallisia” aihealueita. (Monissa gallup-kyselyissähän tällaista vastaajien johdattelua esiintyy.)

Mutta kuten sanottu, kaikessa vaalikoneisiin liittyvässä tutkimuksessa on syytä pitää mielessä tuo vaalikonehomman mainosfunktio. Kun lisäksi vielä muistamme poliitikkojen taipumukseen valehdella varsin estoitta, ei tutkimuksen tekeminen ole aivan helppoa – ainakaan jos luotettavien tutkimustulosten saaminen on asetettu keskeisimmäksi tavoitteeksi.

Hyvä esimerkki tästä poliitikkojen taipumuksesta valehteluun on eduskunnassa 6.3.2015 järjestetty äänestys kansalaisaloitteesta, joka tähtäsi koulujen pakkoruotsin poistamiseen. Edellisten eduskuntavaalien (kevät 2011) vaalikonevastausten perusteella kansalaisaloitteen olisi pitänyt mennä läpi äänin 105-89, mutta salissa hyvin moni kansanedustaja äänestikin aivan päinvastoin kuin oli vaalikoneessa luvannut. Äänin 48-134 eduskunta sitten hylkäsi aloitteen, ja pakkoruotsi jäi voimaan.

Vielä mielenkiintoisemmaksi asia muuttuu, kun katsotaan pian tämän jälkeen pidettyjen eduskuntavaalien (kevät 2015) vaalikonevastauksia. Niissä moni sellainenkin kansanedustaja, joka juuri oli eduskunnassa kääntänyt takkinsa ja aiempien lupaustensa vastaisesti kannattanut pakkoruotsia, ilmoitti jälleen vaalikoneessa muka vastustavansa pakkoruotsia!

Näitä ”kahteen kertaan takkinsa kääntäneitä” löytyi erityisen paljon kokoomuksen riveistä, peräti 11 kappaletta. Loput edustivat sitten demareita (3), keskustaa (2) ja vasemmistoliittoa (1).

Niin, että tämä siitä vaalikonevastausten luotettavuudesta…

Ehdokkaiden vastauksia vaalikoneiden kysymyksiin ja koneiden varsinaisten käyttäjienkin mielipidejakaumia on käytetty ja hyvin sopiikin käyttää tutkimuksen aineistona. Koska en itse ehdi, ehdotan, että joku tutkisi vertaillen ehdokkaiden, vaalikoneiden varsinaisten käyttäjien, ehdokkaista tosiasiassa valittujen ja lopulta valituista keskeisiin asemiin kohonneiden sijiottumista vastausten kokonaiskentässä.

Tutkimuksessa on aiheellisesti korostettu, ja niin minäkin teen blogissani, vaalikonekysymysten laatijoiden tiettyä vastuuta. Niin ei missään kyselyssä, vaalikoneiden kautta toteutuvissakaan kyselyissä ei ole suinkaan yhdentekevää, mitä kysytään ja miten.

Täten vaalikoneiden luotettavuus ja painoarvo ovat juuri sen suuruiset kuin vaalimainoksilla ylipäätäänkin. Eli erittäin vähäinen.

Tämä on kaiken peruslähtökohta. Mitään syvällisempää analyysiä ei kannata edes yrittääkään ruveta tekemään, ellei tätä oteta huomioon.