Ranskan keltaliivit ja eurovaalit

Hyvän ja pahan välinen vastakkainasettelu sekä eliitinvastaisuus ovat keskeinen osa Ranskan keltaliivien retoriikkaa. Millainen vaikutus liikkeellä oli eurovaaliasetelmiin? Miten se suhteutuu Ranskan poliittiseen järjestelmään, joka on muuttunut parissa vuodessa ratkaisevasti?

Keltaliivit ovat tuoneet näkyväksi sen, että presidentti Emmanuel Macronin heikko kohta on kyvyttömyys kuunnella. Presidentti juhli puolueensa kunniallista eurovaalitulosta ja aikoo jatkaa aloittamiaan uudistuksia, vaikka ranskalaista oikeistopopulismia edustava Kansallinen liittouma (Rassemblement National, entinen Front National) sai EU-vaaleissa hienoisesti eli 0,9 prosenttiyksikköä enemmän ääniä kuin Macronin La Republique en Marche.

Ranskan keltaliivit on liike, joka lähti liikkeelle kritiikkinä ostovoiman alentumiselle ja bensiiniveron vastustamisena. Liikkeen tunnus on keltaiset liivit, jotka löytyvät ranskalaisten autojen takakontista onnettomuuden varalta. Liikettä on pidetty maaseudun ja kaupungin välisen vastakkainasettelun ilmentymänä ja unohdettujen äänenä.

Lauantaina 8.6 2019 30:nnen mielenosoituksensa Pariisissa järjestäneet keltaliivit ovat koetelleet presidentti Macronin hallintoa. Useat avustajat ovat vaihtuneet ja viestintäpäällikkö eronnut.

Eurovaaleissa keltaliivit asettivat entistä selkeämmän kiilan Macronin ja keltaliivien edustaman kansanosan väliin.

Eurovaaleissa keltaliivit asettivat entistä selkeämmän kiilan Macronin ja keltaliivien edustaman kansanosan väliin. Macronin kommunikaatiota on pidetty ylimielisenä, ja hänen presidentinvaalien aikaan osoittamasta karismastaan on jäljellä vain rippeet.

Keltaliivit on ottanut kohteekseen yhtälailla ranskalaisen valtavirtamedian kuin valtavirtapolitiikan. Kuvioon sopii, että liike on saanut tukea Russia Today France –lehdeltä sekä Macronin vastustajilta, Kansallisen rintaman Marine Le Peniltä ja Ranskan vasemmistopuolueen Jean-Luc Mélenchonilta. Macronia haastetaan sekä oikealta että vasemmalta, mutta myös keskusta-oikeistolainen Les Republicains -puolue on arvostellut häntä.

Vanhojen puolueiden kriisi

Ranskan puoluekartta on kokenut useita mullistuksia sitten vuoden 2017 presidentivaalien. Pitkään maata hallinneen Sosialistisen puolueen kannatus romahti vuonna 2017. Nyt EU-vaaleissa puolueen ”elefanttien” tilalle nostettiin kärkiehdokkaaksi esseisti Raphaël Glucksmann, joka sai 6,1 prosenttia äänistä ja lopulta toi puolueelle 5 paikkaa.

Ranskan puoluekartta on kokenut useita mullistuksia sitten vuoden 2017 presidentivaalien.

Niin ikään valtapuoleena tunnettu Les Républicains menestyi huonosti. Se sai vain 8,1 prosenttia äänistä ja menetti katolisia äänestäjiä Macronille, mikä johti puoluejohtaja Laurent Wauquiezin eroon. Nyt Kansallisen rintaman poliitikko Marion Maréchal-Le Pen yrittää kalastella Les Républicaines -puolueen äänestäjiä arvokonservatiivisella strategialla.

Yllätyksenä EU-vaaleissa nousivat Les Verts eli vihreät. Macron on yrittänyt profiloitua erityisesti ilmastoasioissa, mutta äänestäjät halusivat alkuperäisen puolueen.

Vanhojen puolueiden kriisin taustalla on näiden kyvyttömyys kuunnella ja edustaa kansaa. Tähän saumaan nousee keltaliivien liikehdintä. Useat tutkijat ovat yrittäneet pohtia, keitä keltaliivit ovat ja edustavat. Liike on pohjimmiltaan epäpoliittinen ja sen sanotaan edustavan ”näkymättömiä” eli työtätekevää kansaa. Se on protestiliike, jolla ei ole järjestäytynyttä organisaatiota.

Eurovaaleissa keltaliiveistä hyötyivät ennen kaikkea Macronin vastustajat ja populistiset liikkeet. Kansallisen rintaman Marine Le Pen kuvasi eurovaalikampanjansa avaustilaisuudessa tammikuussa 2019 ”puhuneensa unohdetuille jo vuodesta 2012”.

Protestipopulismista internet-ajan unohdettuun kansaan

Useat historioitsijat ja sosiologit, kuten Bruno Latour, ovat luonnehtineet keltaliivejä 2000-luvun unohdetuksi kansaksi, joka on tehnyt maaseutujen ja taajamien pienyrittäjät ja näkymättömät työntekijät näkyviksi. Erilaiset verokapinat ja protestiliikkeet ovat vaikuttaneet historiallisesti Ranskassa.

Tällainen protestiliike oli esimerkiksi Ranskassa 1950-luvulla vaikuttanut poujadismi, joka oli vennamolaisuuden ohella ensimmäisiä protestipopulistisia liikkeitä sodanjälkeisessä Euroopassa. Verokapinana lähtenyt poujadismi oli “pienten” ihmisten kapinaa koneistoa vastaan, ja se tyrehtyi nopeasti Charles de Gaullen valtaantuloon.

Toisin kuin johtajansa Pierre Poujaden mukaan nimetyllä poujadismilla ei keltaliiveillä ole selkeää johtajaa. Sen kannattajilla ei ole välttämättä vahvaa taustaa politiikassa tai aktivismissa. Siten sitä on vaikea kuvata populistiseksi poliittiseksi liikkeeksi, vaan se täyttää pikemminkin protestipopulistisen liikkeen tunnusmerkit.

Keltaliiviliike on 2010-luvun liike myös siinä mielessä, että se on lähtenyt liikkeelle internetistä – nimenomaisesti sosiaalisesta mediasta. Pariisiin on lähtenyt marssimaan kokonaisia kyliä Facebook-tuttujen myötä.

Keltaliivien vihollinen on presidentti Macron ja tämän edustama politiikka.

Keltaliivien vihollinen on presidentti Macron ja tämän edustama politiikka. Macronia syytetään opportunismista, rikkaiden suosimisesta ja ylimielisyydestä. Presidentin ongelmana on hänen käyttämänsä kieli: hän puhuu startup-kansakunnasta ja ilmastonmuutoksesta, kun keltaliivit kaipaavat konkreettista puhetta ostovoimsta ja arkipäivästä. Macron jäi etäiseksi puhuessaan Euroopasta ja visoidessaan maanosan tulevaisuutta.

Poliittiseen kieleen perehtyneen tutkija Damon Mayaffren mukaan presidentin kieli on kaunopuheista ja rikasta kuin presidentti Georges Pompidoun, kun taas esimerkiksi Macronin edeltäjä François Hollande pyrki puhumaan kansanläheisemmin. Niin ikään presidentit Nicolas Sarkozy ja Jacques Chirac puhuivat suoraan ja kansanomaisesti.

Presidentti Macronin tammikuussa 2019 pitämä puhe ei onnistunut vakuuttamaan keltaliivejä, jonka seurauksena Macronin esikunnan viestinnän neuvonantaja Sylvain Fort irtisanoutui. Macron kirjoitti sittemmin kirjeen kansalaisille.

Tällaisen ”kirjeen kansalle” ovat kirjoittaneet aiemmin esimerkiksi presidentit Sarkozy ja François Mitterrand. Kirje on viestinnällinen uhkapeli, sillä esimerkiksi Sarkozyn kohdalla suorempi viestintä kansalaisille ei onnistunut varmistamaan tämän uudelleenvalintaa.

Keltaliivit, media ja eurovaalit

Keltaliivit ovat voimakkaasti hyökänneet Ranskan mediaa vastaan. Toimittajia on jopa jahdattu mielenosoituksissa.

Poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Kremliä lähellä oleva Russia Today France -lehti on raportoinut keltaliiveistä myönteiseen sävyyn ja ollut vieraana paikalla raportoimassa tapahtumista. Lehti on esittänyt viime marraskuusta toimineen liikkeen etabloituneena poliittisena voimana ja Macronin aidon kansan vihollisena.

Venäjään perehtyneen Ranskan ulkopoliittisen instituutin IFRIn tutkija Maxime Audinetin mukaan kysymys on eräänlaisesta Venäjän epäsuorasta vaikuttamisesta, jolla osoitetaan samalla länsimaisten yhteiskuntien heikkous.

Eurovaalien alla presidentti Macron oli nimennyt vihollisekseen erityisesti populismin, jota hän on verrannut spitaaliin. Eurovaaleissa Macron halusi ennen kaikkea puolustaa Eurooppaa ja eurooppalaisia liberaalidemokratian arvoja, joita itse katsoo esimerkillisesti edustavansa.

Liikkeen oma kannatus ei yltänyt eurovaaleissa yhtä prosenttia korkeammalle.

Keltaliivit yrittivät kohottaa liikkeen poliittista profiilia eurovaaleissa, mutta liikkeen oma kannatus ei yltänyt yhtä prosenttia korkeammalle. Voidaan olettaa, että keltaliivien kannatus äänissä mitattuna knavoitui Macronin päävastustajille eli Mélenchonille ja Le Penille – tosin suhteessa enemmän jälkimmäiselle, jonka Kansallisen rintaman kannatus oli 23,3 prosenttia, Mélenchonin La France Insoumisen 6,1 prosenttia.

EU-vaaleissa Kansallinen rintama käytti kahden kärkiehdokkaan taktiikkaa, jolloin esiin nostettiin Le Penin ohella nuori Jordan Bardella. Puolue halusi näin lähestyä nuoria, Berliinin muurin murtumisen jälkeen syntyneitä äänestäjiä. Isä Jean Marie Le Penin kannattajat, joista osa oli Algerian sodan veteraaneja, häivytettiin näkyvistä.

Eurovaalivoitto oli Le Penille ennen kaikkea symbolinen ja vahvisti tämän asemaa presidentin päävastustajana.

Eurovaaleista eteenpäin

Macron käynnisti kansallisen debatin vastauksena keltaliivien tilanteeseen. Kansallinen debatti, joka hahmottuu 35 kysymyksen ympärille ja johon kuuluu keskustelut, erilaiset kokoontumiset sekä vastausten etsiminen kysymyksiin, ei ole ottanut onnistuakseen. Sitä on luonnehdittu toivottomaksi historiaksi.

EU-vaalit polarisoivat ennestään tilannetta Ranskassa. Keltaliivien protestien voi tuskin odottaa laantuvan eurovaalien tuloksesta huolimatta. Muutosta peräänkuulutetaan politiikkaan, mutta onko sellaista syytä odottaa?

Keltaliivien protestit näyttivät myös sen, että presidentti osaa hurmata, mutta ei kuunnella. Macron vaikuttaa ympäröineen itsensä samanmielisten ryhmällä, mikä luultavasti entisestään lisää presidentin vaikeuksia viestiä suoraan keltaliivien kanssa näiden omalla kielellä.

Macron näkee itsensä liberaalidemokraattien ryhmän keskeisenä koordinoijana siinä, missä Le Pen taas kansallismielisten.

Macronin La Republique En Marche ei saanut eurovaalikampanjaansa dynaamisesti liikkeelle eikä kyennyt mobilisoimaan muita korkean profiilin ehdokkaitaan onnistuneesti. Esimerkiksi kärkiehdokas Nathalie Loiseau kompasteli sanavalinoissaan, kuten käyttämällä saksankielistä sanaa Blitzkrieg, joka yhdistetään toiseen maailmansotaan ja natsien käyttämään sotataktiikkaan.

Macronin sitoutuminen Eurooppaan on kuitenkin selvää. Macron näkee itsensä liberaalidemokraattien ryhmän keskeisenä koordinoijana siinä, missä Le Pen taas kansallismielisten. Ranskassa sisäistä kamppailua käydään jo nyt presidentinvaaleista 2022. Kuka esimerkiksi edustaa Les Républicaines -puolueen arvokonservatiiveja, joille Macron on liian arvoliberaali? Onko Sarkozy palaamassa?

Toisaalta Macron tähyilee jo eräiden lähteiden mukaan vuoteen 2022, jolloin ovat uudet presidentinvaalit. Nähtäväksi jää, pystyykö presidentti tasapainottelemaan näiden kaikkien haasteiden välissä yhtäältä kotimaassaan ja toisaalta Euroopassa.

VTM, FM Laura Parkkinen valmistelee väitöskirjaa populismista Jyväskylän yliopistoon ja toimii Ranskassa Sorbonnen yliopistossa suomen kielen opettajana sekä vapaana toimittajana.