Peruskoulujen kansallinen testi on noussut koulutuspoliittiseen keskusteluun. Julkisessa keskustelussa on esitetty, että Suomessa tulisi ottaa käyttöön peruskoulujen kansallinen koe nykyisen otospohjaisen testauksen sijasta. Sitran keskustelualoite Koulutuspolitiikan korjaussarja ehdottaa valtakunnallista koetta yhdenmukaisella arvioinnilla. Laboren selvitys eduskunnan tarkastusvaliokunnalle näkee tarpeen laajalle datainfrastruktuurin päivitykselle ja sen osana myös kansalliselle peruskoulujen kokeelle.

Myös Helsingin Sanomat otti asiaan kantaa pääkirjoituksessaan ja tämän jälkeen aihetta on käsitelty mielipideosastolla. Kansallista koetta tukevana pääargumenttina on, että tätä kautta voisimme saada lisää tietoa tutkimuksen ja tietoperustaisen päätöksenteon käyttöön.

Kysymys on mielenkiintoinen, sillä vain harva tutkija väittäisi, että politiikka on rationaalisen tiedonmuodostuksen kaltaista. Siinä missä tiedonmuodostukseen kuuluu järkiperäisten väitteiden kamppailu, politiikassa tärkeämpää on arvojen, etujen ja ideologioiden taisto. Tämä lähtökohtainen erilaisuus aiheuttaa sekaannuksia.

Poliittisessa päätöksenteossa sekaannuksen voi aiheuttaa ero politiikan tekemisen ja tutkimuksen logiikoiden välillä. Tutkimuksista tiedetään, että räikeimmillään tietoon vetoaminen pyrkii kätkemään poliittiset arvopohjaiset päätökset rationaalisuuden kaapuun. Steven Klees ja D. Brent Edwards esittävät vuonna 2014 julkaistussa kirjaluvussaan Knowledge Production and Technologies of Governance in Education, että vetoaminen ’tietoon’ (evidence) tarkoittaa aina ’minun tietoani’ (my evidence).

Myös tiedon tuottamiseen liittyy sekaannuksia. Poliitikolle on tarjolla hyvin monenlaisia tietolähteitä ja niiden arviointi on haastavaa. Tietoähky voi johtaa päätelmään, että kaikki tieto on samanarvoista ja kyse on vain valinnasta. Tämä on ’totuudenjälkeinen’ ajatus siitä, että kaikki tieto on kiistettävissä ja riippuu vain poliittisesta näkökulmasta.

Analysoin käytyä keskustelua kansallisista kokeista tietopohjaisen päätöksenteon näkökulmasta.

Tiedonkäytön verkostot ja kerrokset

Hankkeessa Transnational Knowledge Networks in Higher Education Policymaking (KNETS) kartoitimme Euroopan unionin ja Suomen koulutuspoliittisia verkostoja julkisiin lähteisiin pohjaten ja analysoimme niitä verkostoanalyysilla. Haastattelimme 45 poliitikkoa, virkahenkilöä tai sidosryhmän edustajaa keskustellaksemme, miten he toimivat näissä verkostoissa. Tämän lisäksi havainnoimme EU-jaostoja kahdessa ministeriössä ja Euroopan parlamentin CULT-valiokuntaa.

Tutkimuksen päätuloksissa hahmotimme EU:n kasvavaa valtaa koulutuspolitiikassa verkostojen kautta, tutkimme näitä tiedonkäytön verkostoja ja tarkastelimme tiedon käytön poliittisuutta.

Tiedon käytön poliittisuuteen liittyen hahmotimme neljä tiedon käytön kerrosta, jotka kuvaavat tietoon perustuvaa poliittista keskustelua

Tiedon käytön poliittisuuteen liittyen hahmotimme neljä tiedon käytön kerrosta, jotka kuvaavat tietoon perustuvaa poliittista keskustelua: tietoon perustuvan politiikan retoriikka, tiedon valinta, tiedon normatiivisuus ja tiedon politiikka.

Sovellan näitä kerroksia ajankohtaiseen keskusteluun peruskoulujen kansallisista standardoiduista kokeista. Väitän, että keskustelunaloitusten jälkeen kysymys hahmottuu kapeahkosta taloustieteellisestä näkökulmasta ja punnittu päätös vaatii myös muiden näkökulmien ymmärtämistä.

Pintakerros: tietoon perustuvan politiikan retoriikka

Poliittisessa päätöksenteossa on vahvistunut ajatus siitä, että päätösten tulisi perustua tutkittuun tietoon. Näyttöön perustuvan lääketieteen läpimurron vanavedessä ajatus tietopohjaisesta päätöksenteosta on siirtynyt myös muille alueille. Suomessa on näytön sijasta poliittiseen puheenparteen on vakiintunut sana tieto ja siitä johdetut tietoon perustuva päätöksenteko tai tiedolla johtaminen.

Politiikan tutkija Paul Cairney on esittänyt 2015 julkaistussa teoksessaan The Politics of Evidence-based Policy Making, että tiedon käytöstä politiikassa luodaan usein epärealistinen fantasia. Tässä fantasiassa sulavasti etenevässä prosessissa tieteellinen tieto jalostetaan poliittiseksi toiminnaksi.

Cairneyn mukaan realistisempi ymmärrys on se, että politiikan tekijät pyrkivät löytämään yksinkertaistettuja päätösperusteita punnittuaan runsaasti erilaista, ei ainoastaan tutkimusperustaista näyttöä.

Tutkimamme tiedonkäytön verkosto toimi Cairneyn realistisen ymmärryksen suuntaisesti. Politiikan toimijat haalivat tietoa laajalti omista verkostoistaan tasapainoista kokonaiskuvaa varten. Tiedon laatua arvioitiin ennen kaikkea lähteen uskottavuuden perusteella. Uskottavuutta taas toi se, että tunnettiin tiedon lähde ja tarkoitusperät.

Tietoon vetoamalla saatettiin pyrkiä lisäämään päätöksen hyväksyttävyyttä ja vähentämään kiistoja. Tietoperustaiseen päätöksentekoon vetoaminen oli siis ennemmin retorinen tehokeino kuin politiikanteon prosessi.

Suoremmin sanottuna, emme havainneet, että tietoon perustuva päätöksenteko olisi asianmukainen kuvaus päätöksenteosta. Ennemminkin tietoon vetoamalla saatettiin pyrkiä lisäämään päätöksen hyväksyttävyyttä ja vähentämään kiistoja. Tietoperustaiseen päätöksentekoon vetoaminen oli siis ennemmin retorinen tehokeino kuin politiikanteon prosessi. Tämä onkin tiedonkäytön pintakerros.

Keskeinen ulottuvuus kansallisista peruskoulun kokeista keskustellessa on juuri tietoon perustuva päätöksenteko. Lyhyen ajan sisällä kahdessa raportissa on nostettu yhdeksi tietoon perustuvan päätöksenteon heikkoudeksi kansallisten perusopetuksen kokeiden puuttuminen.

Sitran keskustelualoite katsoo, että nykyinen otospohjainen oppilasarviointi ”tekee syy-seuraussuhteiden tutkimisesta käytännössä mahdotonta” ja ehdottaa valtakunnallista koetta yhdenmukaisella arvioinnilla. Laboren tutkimustietoon pohjaava selvitys esittää samaa samoin perustein osana ehdotusta laajemmasta datainfrastruktuurin päivityksestä. Näiden väitteiden painoarvoa lisää se, että Sitra ja Labore ovat tunnettuja ja arvostettuja toimijoita kansallisessa keskustelussa.

Ehdotukset ovat linjassa tiedonkäytön pintakerroksen kanssa. Ne yhtyvät tämänhetkisiin maailmanlaajuisiin poliittisiin trendeihin tietoperustaisuudesta. Tässä ajattelussa nähdään, että voimme saada objektiivista tietoa koulutusjärjestelmästä ja luoda pohjaa dataperustaiselle päätöksenteolle.

Ajatus on vetoava tietoperustaisen päätöksenteon kehikossa ja samanaikaisesti kantaa Cairneyn esittämän fantasian riskin. Tarkasteltaessa tiedon käytön syvempiä kerroksia, väite on yksinkertaistava.

Tiedon valinnan kerros

Tietoperustaisen päätöksenteon retorisen kerroksen alta paljastuu tiedon valinnan kerros. Kysymys on siitä, mikä tieto ylipäätään otetaan vakavasti poliittisessa prosessissa.

John Kingdonin klassikkotutkimuksessa Agendas, Alternatives, and Public Policies kuvataan ”politiikan alkulientä”, jossa muhii poliittiselle toiminnalle tärkeitä rakennuspalikoita: poliitikkojen, tutkijoiden, eturyhmien ja muiden toimijoiden esittämiä ideoita, tutkimuksia, linjaehdotuksia, mielipiteitä ja ratkaisuja. Omassa tutkimuksessamme pystyimme havaitsemaan, millä perusteilla näitä tiedonpalasia valitaan poliittisen päätöksentekoon.

Tutkimuksemme mukaan verkoston jäsenen uskottavuus on keskeinen peruste luotettavan tiedon etsinnässä. Samoin huomasimme, että tunnettuus verkostossa auttaa politiikan tekijää arvioimaan tiedon lähdettä. Tämän lisäksi havaitsimme poliitikkojen, virkahenkilöiden ja sidosryhmien tavan asettaa tietyn tyyppistä tietoa etusijalle.

Samankaltainen tiedon arvostus näkyy keskustelunaloituksissa peruskoulujen kansallisista kokeista. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Karvi, kerää otospohjaista arviointitietoa oppimisesta, mutta keskustelunaloituksissa tätä ei nähdä täysin hyödylliseksi päätöksenteon kannalta, koska se ei salli yhdistämistä muihin esimerkiksi yksilökohtaisiin tietoihin.

Sekä Laboren että Sitran julkaisuissa todetaan suoraan, että koska meillä ei ole standardoitua tapaa mitata oppimistuloksia ja yhdistää tätä muuhun dataan, emme tiedä tarpeeksi hyvin mitä koulutusjärjestelmässä tapahtuu.

Taloustieteellinen tutkimus on lähempänä politiikan yleisesti arvostamaa tietoa. Tämä voi jättää kasvatustieteelliset yhteiskunnalliset näkökulmat varjoon päätöksenteossa.

Sitran ja Laboren julkaisuissa arvostetaan taloustieteellistä tarkastelua, jossa tavoitellaan kausaliteettien analyysia. Taloustieteellisessä lähestymistavassa tämä on mahdollista luomalla klassisia koeasetelmia, joissa koeryhmää ja verrokkiryhmää vertaillaan muuttujien vaikutuksista.

Oppimistuloksia voitaisiin verrata saatavilla olevaan muuhun dataan, luomaan koeasetelmia ja pyrkiä siten päättelemään vaikutuksia oppimistuloksiin.

Valtavirta kasvatustieteestä näkee asian toisin. Oppimista tutkivan tieteenalan edustajat ovat kriittisiä kansallista koetta kohtaan. Kasvatustieteellisen tutkimuksen avulla voidaan väittää tiedettävän paljon oppimisen prosessista ja sen yhteiskunnallisista reunaehdoista perustaen kausaalianalyysien lisäksi laajaan kirjoon erilaisia määrällisiä ja laadullisia tutkimuksia. Yksinkertaistaen voi todeta, ettei kasvatustiede rajoita syy-seuraussuhteiden havaitsemista yhtä tiukasti kuin valtavirtataloustiede.

Lisäksi tiedon käytön ja arvioinnin tutkijat, kuten Peter Dahler-Larsen vuonna 2013 Public Management Review’ssä julkaistussa artikkelissaan, ovat huomanneet, että testaaminen jo itsessään muuttaa yhteiskuntaa. Suomalaisessa kasvatustieteessä on vallalla näkemys, että kansallinen testi tuo järjestelmän tasolla epätoivottuja seurauksia ja mittaustulosten julkisuus luo kilpailun kautta eriytymistä.

Otospohjaisen arvioinnin on siksi nähty soveltuvan Suomessa vallalla olevaan kehittävän arvioinnin malliin, jossa lähtökohtana on toiminnan kehittäminen oppilaitosten lähtökohdista.

Tutkimuksemme osoittaa, että taloustieteellinen tutkimus on lähempänä politiikan yleisesti arvostamaa tietoa. Tämä voi jättää kasvatustieteelliset yhteiskunnalliset näkökulmat varjoon päätöksenteossa. Lienee haastavaa poliitikolle pyrkiä arvioimaan tieteenalojen maailmankuvien eroja ja pyrkiä argumentoimaan tältä perustalta tietopohjaisesti. Tämä jännite kätkee tosin alleen vielä syvemmän kerroksen.

Tiedonkäytön normatiivinen kerros

Tietopohjaisen päätöksenteon normatiivinen kerros liittyy siihen mitä ajatellaan hyväksi ja tavoiteltavaksi. Normatiivinen kerros ei kysy miten asiat ovat, vaan miten niiden tulisi olla.

Politiikan tutkijat korostavat sitä, miten poliittiset ideologiat, uskomukset, asenteet ja arvot ovat pohja päätöksenteolle. Tutkimuksemme vahvisti, että tietopohjainen päätöksenteko ei ole muuttanut tätä poliittisen toiminnan ydintä.

Haastateltavamme tunnistivat hyvin, miten oma arvomaailma, poliittisen ryhmän sitoumukset sekä pyrkimykset yhteisiin tai taustayhteisön tavoitteisiin ovat tärkeitä päätöksenteon pohjia – toisin kuin tutkimustieto. Lisäksi havaitsimme verkostossa, kuinka henkilöt saivat valtaa taustayhteisönsä avulla eli toimielinten edustuksellisuuden kautta.

Suomen sotien jälkeinen koulutuspolitiikka on perustunut tasapainoon kahden tavoitteen välillä. Ensimmäinen tavoite on ollut taloudellisen kasvun mahdollistaminen. Toinen tavoite on ollut kansalaisten yhdenvertaisuuden turvaaminen. Näitä kahta tavoitetta on toteutettu poliittisten voimasuhteitten mukaan eri tavoin eri aikoina.

Keskustelusta voi tehdä sen tulkinnan, että kansantalouden tarpeiden tyydyttämistä priorisoidaan yhdenvertaisuuden turvaamisen edelle.

Tällä hetkellä koulutuspolitiikkaan kohdistuu useita paineita nimenomaan talouskasvun suunnalta. Tutkimuksemme mukaan EU:n finanssipoliittinen ohjaus läikkyy myös koulutuksen kysymyksiin.

Lisäksi tutkimuksemme jälkeen herännyt kansallinen keskustelu velkajarrusta asettaa eittämättä reunaehtoja koulutukseen. Keskustelusta voi tehdä sen tulkinnan, että kansantalouden tarpeiden tyydyttämistä priorisoidaan yhdenvertaisuuden turvaamisen edelle.

Keskustelun rajalinjat eivät ole puhtaita, mutta peruskoulun kansallisten kokeiden keskustelussa kokeita puolustava puheenparsi kytkeytyy lopulta taloudellisen tai mittaamisen tehokkuuden ajatukseen. Kansallisten kokeiden tulosten avulla katsotaan pystyttävän tehokkaampaan ja tasavertaisemmin mitattuun oppimiseen.

Kokeita vastustavat argumentit ovat taas useammin huolissaan yhdenvertaisuudesta, jota kansallisten kokeiden yhteiskunnalliset lieveilmiöt synnyttävät. Kokeita vastustetaan esittämällä, että ne lisäävät segregaatiota ja siirtävät huomiota pois kasvatuksellisesta tehtävästä.

Normatiivinen kerros siis tuo esille, että tietopohjainen päätöksenteko on lopulta arvopohjaista. Kerroksen alta löytyy vieläkin syvempi kerros.

Poliittinen kerros

Kaikkein syvimmillään tietoon perustuvan politiikka kätkee alleen sen mistä puhutaan ja mistä ei puhuta. Poliittisen yksi määritelmä on kaikki se, joka on kiistanalaista ja siksi mahdollista muuttaa. Mikäli asiasta ei käydä keskustelua, siitä ei voida muuttaa. Politisointi on siis tärkeää, mikäli halutaan ottaa asia puheeksi ja muutoksen kohteeksi.

Politiikka onkin taitoa luoda uutta toimintatilaa ja mahdollisesti sulkea toisia toimintatiloja pois. Tutkimuksessamme havaitsimme, miten EU:n työryhmien kautta pystyttiin luomaan toimintatilaa siellä, missä EU:lla ei ole toimivaltaa. Sama koski tiedonkäyttöä: politiikassa käydään jatkuvaa neuvottelua siitä, mikä on varteenotettavaa tietoa ja ketkä ovat varteenotettavia toimijoita.

Tämä on myös syvin kerros peruskoulujen päättökoekeskustelussa. Keskustelua avanneet Laboren ja Sitran raportit ovat esittäneet oman tulkintansa siitä, mikä on keskeistä. Niiden mukaan yhtenä keskeisenä ongelmana on vähäinen tieto, jota pitää kerätä systemaattisemmin liittyen oppimistuloksiin. Vaikka raportit tiedostavat koulutuksen yhteiskunnallisen asiayhteyden, ne esittävät ratkaisuja mittaamiseen ja sen perusteella tapahtuvaan parempaan ohjaukseen.

Kaikkein syvimmillään tietoon perustuvan politiikka kätkee alleen sen mistä puhutaan ja mistä ei puhuta. Poliittisen yksi määritelmä on kaikki se, joka on kiistanalaista ja siksi mahdollista muuttaa.

Kasvatustieteellisessä tutkimuksessa ratkaisujen hakemisen voisi katsoa olevan laaja yhteiskuntapoliittinen projekti. Tämä ei ratkea tarkemmalla oppimistulosten mittaamisella vaan vaatii keskusteluja esimerkiksi alueiden segregaation tasaamisesta kaavoituksella, kouluvalintoihin reagointia, pitkän aikavälin taloussuunnittelua koulutuspoliittisten tavoitteiden linjassa tai perheiden ja huoltajien moniammatillista tukea. Kansallisten kokeiden nähdään paitsi vievän resursseja myös kohdistavan huomiota vääriin asioihin.

Tietopohjaisen päätöksenteon syvin kerros siis liittyy siihen, mistä puhutaan ja mistä ei puhuta. Tieto on erittäin hyvä kohdistamaan huomiota tiettyihin asioihin. PISA-tulokset ovat tästä hyvä esimerkki. Tutkimus on tosin osoittanut, että eri maissa PISA-tuloksilla saatetaan perustella päinvastaisia uudistuksia. Sama koskee tietoperustaisen päätöksenteon poliittista kerrosta: poliittinen valta pystyy tarvittaessa taivuttamaan tiedon sopimaan omaan tarkoitusperäänsä.

Miten tulla toimeen tietoperustaisen päätöksenteon kanssa?

Esittämäni tietopohjaisen päätöksenteon kerrokset ovat limittäisiä ja ne ovat havaittavissa haastattelemiemme ja havainnoimiemme politiikkaverkoston jäsenten toiminnassa.

Tutkimuksemme osoittaa, että tietopohjainen päätöksenteko on arvopohjaista. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä kuten koulutuspolitiikasta, tutkimuksesta johdetuilla toimintamalleilla on aina syvempi, normeihin, arvoihin ja poliittisiin preferensseihin liittyvä kerroksensa. Näiden syvempien kerrosten päätöksiä ei voida ratkaista tietopohjaisesti vaan ainoastaan poliittisen keskustelun kautta.

Aiempaan puheenvuorooni kirjoittamassaan kritiikissä Laboren tutkimusjohtaja Hannu Karhunen toteaa osuvasti: ”Tutkimusnäyttö ei vapauta arvovalinnoista, mutta se auttaa ymmärtämään niiden seurauksia.” Karhusesta poiketen korostan sitä, miten itse mittaaminen vaikuttaa maailmaan. En siis väitä, etteikö tieteellisellä tutkimuksella olisi väliä tai etteikö tutkimusta kannattaisi hyödyntää päätöksenteossa.

Nykyisessä keskusteluilmapiirissä taloustieteeseen pohjaavat argumentit saavat helposti näkyvyyttä ja ne vetoavat myös syvempien tietoperustaisen päätöksenteon kerrosten vuoksi.

Saamamme tutkimustulokset päätöksenteosta auttavat ymmärtämään tiedon käytön arkipäivää ja paljastamaan piiloon jääviä käytäntöjä, jotka koulutuspoliittisessa keskustelussa usein suosivat taloustieteellistä argumentointia.

Tärkein tutkimuksemme oppi tutkimukselle ja politiikalle näyttääkin olevan tietoisuuden kehittäminen omasta päättelystä. Tutkijan on pystyttävä reflektoimaan omia päätöksenteon ja tulkinnan askelia. Kasvatustieteilijöiden ja taloustieteilijöiden tulisi avata taustaoletuksiaan siitä, miten he ymmärtävät maailmasta saatavan tietoa.

Sama ajattelumalli voisi auttaa poliitikkoja tulemaan laajemmin tietoiseksi poliittisen päätöksenteon reunaehdoista ja vaikutuksista. Suorempi taustaoletusten avaaminen voisi edesauttaa rakentavaa keskustelua.

Peruskoulujen kansallisista kokeista keskusteltaessa on hyvä tunnistaa kaikki tietoperustaisen päätöksenteon kerrokset. Nykyisessä keskusteluilmapiirissä taloustieteeseen pohjaavat argumentit saavat helposti näkyvyyttä ja ne vetoavat myös syvempien tietoperustaisen päätöksenteon kerrosten vuoksi. Punnitun poliittisen päätöksen tekeminen vaatii paitsi laajaa tietopohjaa myös ymmärrystä siitä, minkälaisin taustaoletuksin tieto rakentuu ja kykyä arvioida tiedon valinnan normatiivisia ulottuvuuksia.

FT Jaakko Kauko on koulutuspolitiikan professori Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Kauko johti Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta Transnational Knowledge Networks in Higher Education Policymaking (KNETS) vuosina 2022–25. Projektin tutkimusryhmään kuuluivat Katri Eeva Di Minin, Joni Forsell, Jarmo Kallunki ja Paula Silvén.

Artikkeli pohjautuu MustReadin Akatemia-sarjassa toukokuussa 2026 julkaistuun tekstiin.

Artikkelin kuvituskuva: Susan Q. Yin / Unsplash

Julkaisu Mitä tietopohjainen päätöksenteko kätkee koulutuspolitiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Taloustieteen vaikutusvaltainen asema yhteiskunnassa asettaa sen alttiiksi monenlaiselle haastamiselle ja kritiikille. Yksi taloustiedettä kriittisesti tarkastellut tapahtuma pidettiin keskiviikkona 8.2.2023 Helsingin yliopiston Tiedekulmassa otsikolla ”Ovatko ekonomistit aikamme haasteiden tasalla?”

Tilaisuuden pääpaino oli paneelikeskustelussa, johon osallistuivat Helsingin yliopiston taloustieteen professori Roope Uusitalo, Kuluttajatutkimuskeskuksen professori Mika Pantzar, Sitran johtava asiantuntija Eeva Hellström sekä Rethinking Economics Suomi -yhdistyksen puheenjohtaja Riina Bhatia. Tilaisuuden puheenjohtajana toimi Helsingin yliopiston filosofian professori Uskali Mäki.

Paneelikeskustelussa vilahteli joukko tärkeitä mutta monitulkintaisia käsitteitä, kuten paradigma, uusklassinen ja taloustiede. Näiden käsitteiden ympärillä käytävässä keskustelussa on tavallista, että ihmiset puhuvat toistensa ohi. Siksi haluan tässä artikkelissa nostaa esiin olennaisimpia väärinymmärtämisen vaaranpaikkoja.

Paradigmat tieteessä ja politiikassa

Tiedekulman tapahtuman avasi lyhyt esitelmä, jonka University College Londonin professori Wendy Carlin piti videoyhteyden kautta. Carlin tunnetaan muun muassa uudenlaista taloustieteen oppimateriaalia kehittäneen CORE-hankkeen johtajana. Esitelmä perustui pitkälti Carlinin ja Samuel Bowlesin tuoreehkoihin tutkimusartikkeleihin, joissa hahmotellaan kapitalismin tulevaisuutta ja vaihtoehtoa uusliberalistiselle talousajattelulle.

Carlinin alustuksen ydin oli, että uusliberalismin tilalle tarvitaan uusi talouspoliittinen paradigma (engl. economic policy paradigm). Talouspoliittisella paradigmalla Carlin tarkoitti kullekin ajalle ominaista tapaa suhtautua talouteen ja sitä koskevaan politiikkaan. Esimerkkinä tällaisista paradigmoista hän mainitsi klassisen liberalismin, sitä seuranneen keynesiläisen sosialidemokratian sekä viime aikoihin asti vallalla olleen uusliberalismin.

Kussakin paradigmassa sille ominainen eettinen perusta yhdistyy tietynlaisiin taloustieteellisiin malleihin.

Carlin erotti neljä toisiinsa kietoutuvaa osatekijää, joista talouspoliittiset paradigmat koostuvat. Kussakin paradigmassa sille ominainen eettinen perusta yhdistyy tietynlaisiin taloustieteellisiin malleihin. Nämä yhdessä muodostavat ajalle ominaiset talouspoliittiset ideat, joita tukemaan syntyy sopivanlainen talouden kansankieli eli akateemisen kontekstin ulkopuolella omaksuttavat puhetavat ja retoriikka.

Carlinin hahmotteleman uuden paradigman eettiset arvot olisivat yhteisöllisempiä kuin uusliberalismissa. Uuden paradigman taloustieteelliset mallit perustuisivat monitahoiseen ihmiskuvaan, jossa toiminnan mahdollisina vaikuttimina nähdään niin itsekkyys kuin hyväntahtoisuus ja sosiaalisuus. Paradigmalle tunnusomaiset talouspoliittiset ratkaisut edistäisivät tasa-arvoa. Kokonaisuutta täydentäisi talouspuhe, jossa kilpailun ja yksilökeskeisyyden tilalle nousisi yhteisöllisempiä hyveitä ja periaatteita.

Paradigma on suosittu käsite puheenvuoroissa, joissa peräänkuulutetaan uutta tapaa ymmärtää talous. Vastaavaa keskustelua käytiin myös Politiikasta-lehden artikkelissa ”Paradigman muutos” nimenomaan talouspolitiikkaan liittyen. Myös Feminist Economics -tiedelehdessä esitettiin hiljattain, että koronapandemia osoittaa talousajattelun kaipaavan ”paradigman muutosta”.

Paradigma on kuitenkin kovin moneen suuntaan venyvä ja venytetty käsite, joten sen käyttäminen keskustelussa saattaa johtaa väärinymmärryksiin. Näin oli myös Carlinin esitelmää seuranneessa paneelikeskustelussa.

Alun perin tieteellisellä paradigmalla on tarkoitettu tieteenhistorioitsija ja -filosofi Thomas Kuhnin määritelmää, joka ilmestyi Tieteellisten vallankumousten rakenne -teoksessa vuonna 1962.

Käsitettä käytetään vähintään kolmessa eri merkityksessä. Alun perin tieteellisellä paradigmalla on tarkoitettu tieteenhistorioitsija ja -filosofi Thomas Kuhnin määritelmää, joka ilmestyi Tieteellisten vallankumousten rakenne -teoksessa vuonna 1962. Kuhnin mukaan paradigma on tieteenalan sisällä vaikuttava ajattelun kehikko. Se kertoo alan tutkijoille, millainen tutkimuskohde on luonteeltaan ja millaisten menetelmien, oletusten, käsitteiden ja mallien kautta sitä on tutkittava. Paradigmat osoittavat koko tieteenalalle yhden yhtenäisen, vaihtoehdottomalta vaikuttavan maailmankatsomuksen.

Toiseksi paradigmaa käytetään joskus väljemmässä merkityksessä synonyyminä yksittäiselle tutkimusperinteelle, koulukunnalle tai teoreettiselle näkökulmalle ilman ajatusta näkökulman vaihtamisen mahdottomuudesta. Paneelikeskustelussa Mika Pantzar vaikutti ymmärtävän paradigma-sanan tässä merkityksessä, kun hän suhtautui varauksella Carlinin ajatukseen yhden uuden paradigman tarpeesta ja muistutti monipuolisen tutkimuksen tärkeydestä.

Kolmanneksi voidaan tarkoittaa vielä laajemmin lähes mitä tahansa yhtenäistä ajattelutapojen kokonaisuutta, myös tieteen ulkopuolella. Tästä oli kyse Carlinin esitelmässä. Siinä paradigma liittyi eettisiin ja taloustieteellisiin lähtökohtiin, politiikkaideoihin sekä puhetapoihin, jotka esiintyvät taloutta koskevassa poliittisessa keskustelussa ja muodostavat suhteellisen yhtenäisen ajattelun ja puheen kokonaisuuden. Tässä paradigman käsitettä laajennetaan jo hyvin kauas alkuperäisestä merkityksestä.

Paljon parjattu uusklassinen taloustiede

Paradigmaa teoreettisen näkökulman merkityksessä voi etsiä Carlinin uusliberalismiluonnehdinnan tietystä osatekijästä, taloustieteellisistä malleista. Mallintamisoletukset, joilla hän kuvaa uusliberalistista ajattelua – omaa etuaan täysin rationaalisesti tavoittelevat yksilöt täydellisillä markkinoilla ja niin edelleen – ovat osa uusklassista paradigmaa. Voidaan siis sanoa, että uusklassinen taloustiede soveltuu oletuksiltaan erityisesti uusliberalistisen talouspoliittisen ajattelun tietopohjaksi. Kyseessä on kuitenkin kaksi erillistä asiaa.

Akateemisessa taloustieteessä uusklassista taloustiedettä sanan suppeassa merkityksessä, johon sisältyy esimerkiksi oletus täydellisistä markkinoista, esiintyy nykyään vähänlaisesti. Tästä myös Roope Uusitalo paneelikeskustelussa huomautti. Uusklassinen taloustiede on kuitenkin pahamaineisen epämääräinen käsite, ja sitä voi käyttää myös laveammassa mielessä. Näin ilmeisesti teki Riina Bhatia, kun hän ilmaisi suhtautuvansa kriittisesti uusklassisen perinteen hallitsevaan asemaan taloustieteessä.

Laveampi tapa tulkita käsitettä viittaa kaikkeen taloustieteeseen, joka on syntynyt uusklassisen perinteen pohjalta. Tämä vie käsitteen kuitenkin harhaanjohtavan kauas sen alkuperäisestä merkityksestä.

Laveampi tapa tulkita käsitettä viittaa kaikkeen taloustieteeseen, joka on syntynyt uusklassisen perinteen pohjalta. Tämä vie käsitteen kuitenkin harhaanjohtavan kauas sen alkuperäisestä merkityksestä. Siksi jotkut taloustieteen historioitsijat ovat suhtautuneet kriittisesti uusklassinen taloustiede -termin nykyiseen laveaan käyttöön.

Myös Carlin ja Bowles esittävät, että uuden talouspoliittisen paradigman vaatimaa taloustiedettä on jo olemassa tai ainakin sitä kehitetään hyvää vauhtia. Akateeminen taloustiede ei siis liene oikea kohde uusliberalismin kriitikoille. Uusliberalismin muut komponentit – politiikkaa ohjaavat arvot, käsitykset viisaista politiikkatoimista ja talouspoliittinen kielenkäyttö – vaativat kriittistä tarkastelua, mutta tämä on eri asia kuin se, tarvitseeko taloustiede uuden paradigman.

Vieläkö on uusklassista taloustiedettä?

Olisi silti virheellistä sanoa, ettei uusklassista taloustiedettä kapeassa merkityksessäkään ole enää olemassa. Asia riippuu nimittäin siitä, mitä sanalla taloustiede tarkoitetaan.

Tieteellä voidaan tarkoittaa tämänhetkisen tutkimuksen muodostamaa näkemystä maailmasta ja parhaista teorioista, mutta sillä voidaan viitata myös tutkimuksen käytäntöön ja tutkimusta tekeviin instituutioihin ilman, että otetaan kantaa tiedon paikkansapitävyyteen tai ajantasaisuuteen. Kun sanotaan, että uusklassinen taloustiede – kapeassa mielessä – on menneen talven lumia, lienee monella mielessä akateeminen tutkimus, jota julkaistaan tasokkaissa lehdissä.

Kuten paneelikeskustelun puheenjohtaja Mäki huomautti, taloustiede ei kuitenkaan tyhjenny tämän päivän uraa uurtavaan tutkimukseen. Voidaan puhua yleisemmin taloustieteellisestä tiedosta ja tutkimuksesta, jota taloustieteellisen koulutuksen, vaikkapa perustutkintotasoisen sellaisen, saaneet ihmiset tuottavat esimerkiksi etujärjestöissä, yrityksissä ja ministeriöissä. Näiden toimijoiden tuottama tieto ei aina perustu ajantasaisimpaan taloustieteelliseen tutkimukseen esimerkiksi valtionvelasta puhuttaessa.

Mäki myös muistutti, että taloustieteen johdantokurssit, jotka ovat monelle ainoa kosketus taloustieteelliseen tutkimukseen, saattavat levittää yhteiskuntaan hyvinkin erilaisia näkemyksiä kuin mitä eturintaman tutkijat kannattavat.

Poliittisissa puheenvuoroissa ihmisten toiminnan rationaalisuutta korostavat yleistävät oletukset nojaavat usein uusklassisen taloustieteen ihmiskuvaan.

Lisäksi uusklassisen taloustieteen mukaista järkeilyä tapahtuu jatkuvasti julkisessa keskustelussa ilman, että argumentaatiota taustoitetaan tutkimusjulkaisuilla. Esimerkiksi poliittisissa puheenvuoroissa ihmisten toiminnan rationaalisuutta korostavat yleistävät oletukset nojaavat usein uusklassisen taloustieteen ihmiskuvaan.

Uusklassisen taloustieteen yleistykset ja yksinkertaistukset saattavat siis jäädä elämään sekä kansalaisten että päättäjien ajattelussa, vaikka taloustieteilijät itse pitäisivät niitä jo vanhentuneina.

Monitieteinen taloustiede – käsitteellinen mahdottomuus?

Paneelikeskustelussa Uusitalo kutsui taloustiedettä menetelmätieteeksi. Tämä tarkoittaa, että tieteenalan tutkijoita yhdistää tietynlaisten menetelmien ja lähestymistapojen käyttäminen eikä mikään tietty ilmiö, jota kaikki tutkisivat sopivaksi katsomillaan menetelmillä. Herää kysymys, onko yhdenmukaiseen lähestymistapaan perustuva tieteenalan rajaaminen tarkoituksenmukaista.

Muista panelisteista Hellström ja Bhatia olivat vakuuttuneita siitä, että etenkin maailman monimutkaistuessa myös talouden ilmiöitä on tutkittava monesta eri näkökulmasta.  Uusitalo myönsi, että talous on liian iso asia jätettäväksi pelkästään taloustieteilijöille: tarvitaan useita tieteenaloja tutkimaan taloutta eri näkökulmista. Hän kuitenkin ihmetteli, miten yksi tieteenala kuten taloustiede voisi olla samalla monitieteinen.

Kaikki olivat siis yhtä mieltä siitä, että taloudesta tarvitaan monipuolista tietoa. Kysymys liittyy lähinnä tiedontuotannon järjestämiseen eli siihen, pitäisikö taloutta koskeva tutkimus rajata yhden tieteenalan sisään.

Eräs mahdollinen tapa perustella taloustieteen eriytymistä muusta talouden tutkimuksesta liittyy työnjakoon ja erikoistumiseen. Vaatii valtavasti aikaa ja vaivaa opetella käyttämään taloustieteen matemaattisia tutkimusmenetelmiä. Jos taloustieteessä tutkimusopintoihin kuuluisi nykyisen lisäksi kaikenlaisia muitakin menetelmiä, olisi se väistämättä nykyisten menetelmien opiskelusta pois.

Tieteessä tarkastellaan maailmaa pala kerrallaan, jotta siitä voidaan sanoa jotain täsmällistä.

Monilla tutkimusaloilla toimii asetelma, jossa yhden alan sisällä on erilaisia tutkimusperinteitä, ja kukin tutkija keskittyy yhteen niistä, mutta samalla vuorovaikuttaa toisenlaisista teoreettisista ja menetelmällisistä näkökulmista aihetta tutkivien kollegojensa kanssa. Kenties taloustieteessä verrannollinen tilanne olisi, jos jotkut tutkisivat työmarkkinoiden toimintaa tilastollisin menetelmin, toiset haastattelemalla firmojen HR-päälliköitä ja kolmannet vertailemalla eri maiden palkkapoliittista keskustelua historiallisen aineiston avulla. He voisivat tieteenalansa seminaareissa ja tieteellisissä julkaisuissa keskustella rakentavasti ja hedelmällisesti keskenään.

Jälleen työnjakoon vedoten voi kuitenkin esittää, että tehokkainta ja hyödyllisintä on, jos kukin tutkija saa keskittyä olemaan vuorovaikutuksessa enimmäkseen samaa lähestymistapaa käyttävien kanssa. Uusitalolta paneelikeskustelussa kuultu lausahdus ”poikkitieteellisyydellä on taipumus muuttua puolitieteellisyydeksi” liittyy nähdäkseni juuri tähän. Tieteen ytimessä on, että tutkijat arvioivat rakentavasti, mutta kriittisesti toistensa tutkimusta. Tämä ei onnistu, jos toisen omaksuma lähestymistapa on liian vieras.

Tieteessä tarkastellaan maailmaa pala kerrallaan, jotta siitä voidaan sanoa jotain täsmällistä. Jossain tulee kuitenkin vastaan raja siinäkin, kuinka pieniksi palasiksi talouden kaltaisen, lukemattomien toimijoiden keskinäisriippuvuuksiin perustuvan ilmiökentän voi siivuttaa.

Sekä Carlinin että Mäen puheenvuoroissa esiintyi näkemys, että taloutta ei voi ymmärtää ymmärtämättä sosiaalisia ilmiöitä, jotka ovat perinteisesti olleet muiden yhteiskuntatieteiden alaa. Kenties tämänkaltaisista syistä monen muun monimutkaisen ilmiön kohdalla ei olla päädytty muodostamaan menetelmätieteitä vaan ilmiöpohjaisia, moninäkökulmaisia tieteitä.

Minne menet, tieteenalaidentiteetti?

Tieteenalat ja käsitykset niiden olemuksesta elävät. Myös käsitys taloustieteestä tiettynä teoreettisena tai menetelmällisenä lähestymistapana on suhteellisen uusi.

Taloustieteilijä Lionel Robbinsin 1930-luvulla esittämä määritelmä taloustieteestä niukkojen resurssien allokaation tieteenä hyväksyttiin yleisesti vasta 1960-luvulla. Taloustieteilijä Ronald Coase puolestaan ennusti 1970-luvulla, että taloustiede tulee palaamaan perinteisempään identiteettiinsä taloutta tutkivana tieteenä.

Coase ajatteli, että tiettyyn menetelmälliseen lähestymistapaan perustuva tieteenalaidentiteetti ei ole pidemmän päälle kestävä, vaan kunkin tieteenalan kannattaa keskittyä tutkimaan sille ominaista tutkimuskohdetta tarvittavan moninäkökulmaisesti. Aika näyttää, osoittautuuko Coasen ennustus vielä todeksi.

Tiedekulman paneelikeskustelu ja sen aloittama ”Rethinking the Serviceability of Economics to Society” -hanke käsittelevät painavia kysymyksiä taloustieteen roolista ja vaikutuksista yhteiskunnassa. Aihe on haastava, joten on tärkeää pysyä tarkkana monitulkintaisten käsitteiden äärellä.

Teemu Lari, YTM, on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Lari kuuluu Suomen Kulttuurirahaston rahoittaman Rethinking the Serviceability of Economics to Society -hankkeen työryhmään.

Artikkelin pääkuva: MetsikGarden/Pixabay

Julkaisu Kaipaako taloustiede paradigman muutosta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaikkei kaikkien ole mahdollista viettää kesää lomaillen, tästä artikkelista löydät listauksen lehden toimituskunnan hyödyllisiksi tai mielenkiintoiseksi todettuja tietokirjoja ja muita ajatuksia herättäviä teoksia, joita kelpaa lukea – muulloinkin kuin kesällä.

Heinäkuun aikana emme julkaise uutta sisältöä tai vastaa sähköposteihin. Politiikasta-lehti palaa kesätauoltaan elokuun alussa, jolloin vastaamme taas sähköposteihin ja julkaisemme uusia juttuja.

Muistutamme kuitenkin myös heinäkuussa sosiaalisessa mediassa kevään aikana lehdessä julkaistusta sisällöstä. Kesälomalle voi siis ottaa kuunteluun vaikka Politiikasta-podcasteja!

Lehden tekninen alusta uudistetaan myös heinäkuun aikana, mistä syystä etenkin heinäkuun lopussa lehden luettavuudessa ja graafisissa elementeissä voi tulla muutoksia. Lehden sisältö kuitenkin säilyy lukijoiden saatavilla.

Kirjavinkit kesälle

Aleksijevitš, Svetlana: Neuvostoihmisen loppu ja Tšernobylista nousee rukous. Tammi: 2018 ja 2000.

Kevyttä kesälukemista? Ehei, päinvastoin. Dokumenttimuotoiset haastatteluihin perustuvat teokset syventävät ymmärrystä Neuvostoliitosta, Venäjästä, Valko-Venäjästä, Ukrainasta ja monista muista entisen Neuvostoliiton maista ja ihmisistä. Kirjallisuus-Nobelillakin palkittu valkovenäläinen Aleksijevitš vyöryttää elämän koko skaalan lukijan verkkokalvoille niin voimakkaasti, että lukukokemus saattaa mullistaa tavan katsoa niin lähimenneisyyttä kuin lähinaapureita uusin silmin ja ajatuksin. Olisipa jokaiselle maailman kolkalle oma Aleksijevitš!

Applebaum, Anna: Demokratian iltahämärä – Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus. Siltala: 2020.

Ei ihan uusi, mutta yhä ajankohtainen katsaus siihen, miksi autoritaarisuus ja populismi ovat viime vuosina viehättäneet länsimaisissa demokratioissa. Palkittu tietokirjailija, London School of Economics -yliopiston työelämäprofessori Applebaum esittelee suorasukaiseen tyyliinsä liudan populistisiksi miellettyjä poliitikkoja.

Brunila, Kristiina, Harni, Esko, Saari, Antti ja Ylöstalo, Hanna (toim.): Terapeuttinen valta — Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Vastapaino: 2021.

Koronapandemia on yhä luonamme, mutta kuitenkin taka-alalle painuneena. Monen henkinen hyvinvointi kärsi pandemiavuosien aikana, minkä vuoksi onkin syytä pohtia kuinka suurta vallankäyttöä modernissa yhteiskunnassa harjoitetaan terapeuttisten käytänteiden kautta. Terapeuttinen valta vastuuttaa yksilön omasta hyvinvoinnistaan yhteiskunnallisten rakenteiden keskellä, joihin hänen on vaikea vaikuttaa. Tuloksena voi olla voimattomuutta, mutta toisaalta myös myönteisiä kokemuksia oman yksilöllisen elämän hallinnasta.

David B: Epileptikko. WSOY: 2013.

Unenomainen, surrealistista kerrontaa ja epilepsiaa sairastavan veljensä arkipäivää taltioinut David B:n sarjakuvaromaani on ranskalaisen nykysarjakuvan kirkkaita klassikoita. David B:n perhe on valmis kokeilemaan ja uskomaan jos jonkinlaista hoitoa ja selitystä sairauden karkottamiseksi. Koko perhettä kiivaasti vienyt etsintä ja hämmentävät henkilöhistoriat tulevat David B:n sarjakuvissa kuvatuksi koskettavalla rikkaudella.

Davis, Angela: Naiset, rotu ja luokka. Tutkijaliitto: 2021.

Neljäkymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeenkin Angela Davisin klassikkoteos valottaa taidokkaasti yhdysvaltalaisia sukupuoleen, rotuun ja luokkaan kytkeytyviä sorron muotoja. Äärimmäisen ajankohtaisia aihepiirien, kuten aborttioikeuden historian, kommentoinnin lisäksi Davisin esseet ovat käsitteellisesti tarkkanäköisiä ja ansaitsevat klassikkoasemansa kiistattomasti.

Katko, Tapio, Juuti, Petri ja Juuti, Riikka: Vesihuollon myytit. Vastapaino: 2022.

Kesähelteellä tähän laajoille yleisöille suunnattuun tietokirjaan sopiikin tarttua. Suomessa on totuttu jo pitkään ajatukseen riittävästä puhtaasta juomavedestä ja suomalaista vesihuoltoa pidetään erittäin laadukkaana. Olosuhteet johtavat helposti siihen, että vettä ja sen saatavuutta pidetään itsestäänselvyytenä, ja vesihuoltoon kiinnitetään suoranaisia myyttejä. Kevään ja kesän 2022 helleaallot Euroopassa ja muuallakin maailmalla osoittavat, kuinka nopeasti veden ja vesihuollon myyteiltä voi pudota käytännössä pohja.

Kontula, Anna: Pikkuporvarit. Into: 2021.

Pikkuporvarit on riemastuttavan tarkkasilmäinen kirja hyvin monista meistä. Kirja perkaa tapoja, tottumuksia, tavaroita, poliittisesti kannatettavia asioita, paheksuttuja asioita ja mielipiteitä, jotka määrittävät pikkuporvarillisuutta. Kontula asettaa yhteiskunnalliset havainnot myös aiemman kirjallisuuden ja taiteen viitekehyksiin, joissa samanlaisia huomioita on tehty. Esimerkit oikeanlaisista kodeista, sopivasta kaupunkikuvasta ja ennen kaikkea hyväksyttävästä ajatusmaailmasta näyttävät miten pikkuporvarillisuus ja kasvava pikkuporvareiden joukko ovat kaikkialla ympärillämme.

Lehtinen, Sanni, Pasanen, Amanda ja Uusikangas, Silja: Huijareiden vallankumous: Huijarisyndrooman yhteiskunnallisilla juurilla. Vastapaino: 2021.

Jatkuvasti kasvavien suorituspaineiden keskellä yhä useampi kokee yhä nuorempana kamppaillessaan työn tai opintojen kanssa olevansa huijari – ettei ainoana nerokkaiden suorittajien keskellä oikeasti osaakaan mitään. Kirjassa avataan huijarisyndrooman ilmiötä ja tarjotaan monipuolinen katsaus modernin yhteiskuntamme rakenteista kumpuavaan ilmiöön. Huijarisyndroomasta kärsivä ei ole yksin; ilmiön näkyväksi tekemisen kautta siihen voidaan myös puuttua.

Mazzucato, Maria: Arvo – Globaalin talouden luojat ja välistävetäjät. Terra Cognita: 2021.

Maria Mazzucaton teos on yleistajuinen ja tiivis tietopaketti nykypäivän finanssikapitalismin kriisiytymisen syistä. Teoksen suurin anti on se, että se herättää lukijan pohtimaan kriittisesti arvoa ja sen määrittelyä sekä kyseenalaistamaan talouspoliittisia itsestäänselvyyksiä, kuten markkinaliberalismia. Voiko finanssikapitalismin kriisiytymiseen liittyviin kysymyksiin löytää vastauksia pelkästään taloustieteen keinoin vai onko kyseessä itseasiassa moraalifilosofinen ja poliittinen ongelma? Näihin kysymyksiin teos etsii vastauksia. Suomennos on paikoittain ontuvaa, mutta teoksen talousfilosofinen anti rikasta.

Miettinen, Timo: Eurooppa: Poliittisen yhteisön historia. Teos: 2021.

Miettisen teos on hieno katsaus eurooppalaiseen aatehistoriaan aina antiikin ajoista lähtien. Toisin kuin monet historiateokset, kirja ei ole vaikeaselkoinen eikä kuiva, vaan erinomaisesti kirjoitettu ja valaiseva. Miettinen kirjoittaa Euroopan sivistysperinnöstä syvän sivistyneesti. Tiedekirjallisuutta – vieläpä suomeksi – parhaimmillaan.

Nyberg, René: Patriarkkoja ja oligarkkeja. Siltala: 2019.

René Nybergin muistelmateos lähestyy samoja aihepiirejä diplomaatin silmin ja pitkän kokemuksen kautta. Ahkerasti Juha Riikosen tutkimuksiinkin viittaava teos tuo esille sen, miten voimakkaita yhteiskunnallisia ja ulkopoliittisia vaikuttajia kirkolliset päätöksentekijät ovat. Samalla esiin piirtyvät venäläisen yhteiskunnan vallan eri muotojen kytkennät: kirkollis-hengellinen valta nivoutuu läheisesti poliittiseen ja taloudelliseen valtaan.

Pauha, Teemu ja Konttori, Johanna (toim.): Suomalaiset muslimit. Gaudeamus: 2022.

Teemu Pauhan ja Johanna Konttorin toimittama uutuusteos Suomalaiset muslimit (2022) on itsenäinen jatko-osa aiemmille tietokirjoille Muslimit Suomessa ja Islam Suomessa. Teoksen näkökulmat tarkastelevat, nimikkeen mukaisesti, islamia jo suomalaistuneena ja suomalaisena uskonnollisen kentän ilmiönä. Laajan ja monipuolisen artikkelikokoelman tekstit käsittelevät muun muassa uskonnonopetusta, seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä teemoja, huivinkäyttöä, liikuntaa ja urheilua sekä ekstremismin ehkäisyä ja islamofobiaa.

Riikonen, Juha: Kirkko politiikan syleilyssä (väitöskirja). Joensuun yliopisto: 2007.

Juha Riikosen väitöskirja tarjoaa draamannälkäiselle dekkarimaisesti kirjoitetun tositarinan Venäjän ortodoksisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon suhteiden lähihistoriasta. Ukrainan sodan käynnistettyä Moskovan patriarkaatin rooli informaatiosodan yhtenä osapuolena on noussut jälleen laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Riikosen kirkkohistoriallinen tutkimus kuvaa Moskovan Suomeen kohdistuvaa, valtioiden ulkopoliittisissa suhteissa näkyvää painostuspolitiikkaa, jonka vaikuttimissa ja tavoitteissa on yhtäläisyyksiä nykypäivän tilanteisiin eri puolilla entisiä Moskovan patriarkaatin alaisia paikalliskirkkoja.

Räikkä, Juha: Salaliittoteorioiden filosofia. Temppeliherroista liskoihmisiin. Gaudemus: 2021.

Salaliittoteorioista puhutaan julkisuudessa yhä vain enemmän. Juha Räikän teos tuo tähän keskusteluun tärkeän filosofisen näkökulman, jonka arvo myös politiikan tutkijoille ja yhteiskuntatieteilijöille on merkittävä. Yksittäisten räikeiden salaliittoteorioiden mittavan esittelyn sijaan Räikkä avaa salaliittouskomuksiin liittyviä tietoteoreettisia, eettisiä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä empiriaa ja filosofista analyysiä mallikkaasti yhdistäen.

Schalansky, Judith: Kaukaisten saarten atlas. Poesia: 2020.

Täydellinen kesälomakirja. Kaunis kirja saarista, joista en ole kuullutkaan tai en pääse koskaan käymään. Kaukaisten saarten kaukaisuus, tavoittamattomuus, kamaluus ja ihanuus synnyttävät lukijassa seikkailun- ja haaveilunnälkää ja tiedonjanoa.

Tynkkynen, Veli-Pekka Tynkkynen: Venäjä, energiavalta – Öljykulttuuri kohtaa ilmastonmuutoksen. Gaudeamus: 2022.

Tiivis, selkeästi kirjoitettu katsaus Venäjän öljy- ja kaasuteollisuuteen ja sen aiheuttamaan vallan ja riippuvuuksien noidankehään. Venäjän ympäristöpolitiikan professori Veli-Pekka Tynkkynen väittää, että Venäjä voisi olla vihreän siirtymän edelläkävijä ja jättiläinen: se voisi olla tärkeä osa ratkaisuja, joilla ihmiskunta irrottautuu hiilivedyistä. Millaiset taloudelliset, poliittiset ja kulttuuriset mekanismit ja polkuriippuvuudet saavat Venäjän takertumaan fossiilisiin energialähteisiin?

Vehkoo, Johanna: Oikeusjuttu. Kosmos: 2021.

Vehkoon Oikeusjuttu avaa vuosien mittaisen oikeusprosessin, jossa määriteltiin paitsi sananvapauden myös yksityisyyden rajoja. Trollaus, häirintä ja verkkoviha ovat ilmiöitä, jotka koskettava yhä useampia. Oikeustaistelu, johon Vehkoo joutui käytettyään sanaa ”natsipelle” ja tämä siitä kirjoitettu kirja ovat karmiva ajankuva kulttuurista ja asenteista, joissa rasismi ja häirintä muuttuvat hiljalleen hyväksytyiksi.

Julkaisu Toimituskunnan kirjavinkit kesälomille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mazzucato, Mariana Arvo – Globaalin talouden luojat ja välistävetäjät [The Value of Everything. Making and Taking in the Global Economy]. Suomentanut Juha Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita. 2019.  379 s.

Mariana Mazzucato on University College of Londonin innovaatiotalouden ja julkisen arvon professori ja yksi maailman tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista taloustieteilijöistä. Hänen vuonna 2019 suomennettu teoksensa Arvo – Globaalin talouden luojat ja välistävetäjät käsittelee arvon merkityksen ja määritelmän muutosta taloustieteen historiassa sekä nykyisissä finanssikapitalistisissa talousjärjestelmissä. Teos etsii vastauksia kysymykseen siitä, millainen taloudellinen toiminta on arvoa ja vaurautta tuottavaa ja mikä taas toisten luoman arvon oikeuttamatonta kahmimista ja jopa tuhoamista.

Mistä arvo syntyy?

Teos lähtee liikkeelle taloustieteen historiasta keskittyen 1600–1700-luvun arvoteorioihin, 1700–1800-luvun klassisen koulukunnan käsityksiin arvosta sekä uusklassisen koulukunnan vallankumoukseen. Taloustieteen historiassa klassisen koulukunnan taloustieteilijöillä, kuten Adam Smithillä, David Ricardolla ja Karl Marxilla oli jokaisella oma käsityksensä siitä, mikä on arvoa tuottavaa yhteiskunnallista toimintaa ja siten myös arvoa sekä vaurautta luova talouden alue ja mikä taas sen ulkopuolelle jäävä, tuottamaton alue.

Klassisten teorioiden mukaan hyödykkeiden ja työn arvo määrittyi muun muassa tuotantokustannusten, eli esimerkiksi työvoiman perusteella. Arvo taas määritteli markkinahinnan. Taloudellisen arvon jakaantuminen yhteiskunnassa tapahtui muun muassa palkkojen ja vuokrien kautta.

Mazzucaton mukaan nykyään arvon määrittelyä koskeva keskeinen taloustieteellinen erottelu arvon tuottamisen ja arvon kahmimisen välillä on unohtunut, eikä siitä käydä taloustieteellistä, saati poliittista keskustelua varsinkaan suhteessa bruttokansantuotteeseen. Taloudellinen arvo määrittyy yksinomaan markkinoilla maksetun hinnan perusteella. Hinnan taas oletetaan määrittyvän yksilöiden preferenssien mukaan.

Mazzucaton mukaan nykyään arvon määrittelyä koskeva keskeinen taloustieteellinen erottelu arvon tuottamisen ja arvon kahmimisen välillä on unohtunut, eikä siitä käydä taloustieteellistä, saati poliittista keskustelua.

Kaikella, mille voidaan määritellä hinta, on myös arvo. Näin esimerkiksi ihmisen elämä voidaan hinnoitella vakuutusyhtiöissä siten, että sen arvo laskee iän myötä. Myös teollisuussaasteet voidaan hinnoitella ja siten niistä voidaan käydä päästökauppaa.

Ajatus arvon määrittymisestä markkinahinnan mukaan on peräisin uusklassisesta taloustieteestä, jonka normatiivinen lähtökohta on Mazzucaton mukaan otettu annettuna ja tieteellisesti arvovapaana. Erityisesti julkisen sektorin aliarvostaminen arvoa tuottamattomana markkinoiden korjaajana ja yksityisen sektorin arvostaminen arvoa ja vaurautta tuottavana, on muodostunut kyseenalaistamattomaksi paradigmaksi länsimaisissa, kapitalistisissa yhteiskunnissa, väittää Mazzucato.

Finanssikapitalismin kriisiytyminen

Mazzucaton teoksen punainen lanka on, että nykyisessä finanssikapitalistisessa rahoitusmarkkinajärjestelmässä rahoitussektorin ohjaaman talouskasvun voittoja käytetään itseasiassa pitkälti osakemarkkinoiden manipulointiin pitkäaikaisen investoinnin sijaan, ja että voitot jakautuvat epätasaisesti rahastoihin, veroparatiiseihin, osakeomistajille sekä yritysten korkeimman johdon palkkoihin samalla, kun yksityinen laina ja tuloerot kasvavat.

Nykyisessä finanssikapitalistisessa rahoitusmarkkinajärjestelmässä rahoitussektorin ohjaaman talouskasvun voittoja käytetään itseasiassa pitkälti osakemarkkinoiden manipulointiin pitkäaikaisen investoinnin sijaan.

Rahoitusmarkkinoiden riskit ja finanssikriisit kuitenkin kasaantuvat julkisen sektorin kustannettaviksi, kuten vuoden 2008 talouskriisi on osoittanut. Mazzucato kuvailee ilmiötä arvon ekstrahoimisena (extract), joka Pietiläisen käännöksessä on suomennettu ”kuppaamiseksi” tai ”välistävetämiseksi”. Mazzucato määrittelee arvon luomisen ja sen ekstrahoimisen tarkoittavan tapoja, jolla erilaiset resurssit muodostuvat ja tuottavat uusia hyödykkeitä sekä näiden resurssien arvoa tuottamattomaan siirtelystä syntyvästä suhteettomasta hyötymisestä.

Ranskalaista taloustieteilijää Thomas Pikettyä seuraten Mazzucato väittää, että kuppaaminen ja välistävetäminen tarkoittavat toimintaa, jossa arvoa hyödynnetään ja kierrätetään sitä kuitenkaan tuottamatta. Kasaantunut varallisuus siirtyy sukupolvelta toiselle perintöjen myötä. Eriarvoisuutta kritisoivat taloustieteilijät, kuten Piketty, eivät kuitenkaan ole Mazzucaton mukaan riittävän radikaaleja, koska he eivät kysy, mistä arvo itseasiassa syntyy tai mitä oikeastaan ekstrahoidaan silloin kun arvoa kupataan.

Välistävetäjiä suosivalla järjestelmällä on pidemmällä tähtäimellä negatiivisia vaikutuksia paitsi talouskasvuun myös poliittiseen vakauteen, koska järjestelmä ruokkii finanssikriisejä ja kasvattaa eriarvoisuutta.

Esimerkkinä kuppaamisesta Mazzucato mainitsee muun muassa investointipankkien ja liikepankkien, kuten 2008 finanssikriisiin merkittävällä tavalla vaikuttaneen Goldman Sachsin ja sittemmin yrityssaneeraukseen hakeutuneen Lehman Brothersin johtotyöntekijöiden kymmenien miljoonien dollarien palkkiot ja bonukset sillä perusteella, että pankit olivat sen johtajien mukaan maailman tuottavimpia yrityksiä. Todellisuudessa esimerkiksi Goldman Sachs pelastettiin finanssikriisistä yli sadan miljardin dollarin julkisilla verovaroilla.

Mazzucaton mukaan sekä taloustieteiden että poliittisten päättäjien on ymmärrettävä, miten arvo voidaan määritellä uudelleen niin, että arvoa tuottamaton välistävetäminen tunnistetaan haitalliseksi toiminnaksi, eikä arvoa ja vaurautta tuottavaksi toiminnaksi. Välistävetäjiä suosivalla järjestelmällä on pidemmällä tähtäimellä negatiivisia vaikutuksia paitsi talouskasvuun myös poliittiseen vakauteen, koska järjestelmä ruokkii finanssikriisejä ja kasvattaa eriarvoisuutta.

Innovaatiotalouden välistävetäjät

Toisin kuin uusklassinen taloustieteen perinne antaa ymmärtää, arvon määritteleminen on Mazzucaton mukaan aina poliittista ja sosiaalista toimintaa, eikä se siksi ole taloustieteissäkään tieteellisesti objektiivinen ja neutraali matemaattinen prosessi. Samoista syistä kyytiä saa myös Adam Smithin ajatus näkymättömästä kädestä, joka ilman valtion interventiota ikään kuin ohjaa vapaita markkinoita kohti yhteiskunnallisesti ihanteellista tulosta. Taloushistorioitsija Karl Polanyita seuraten Mazzucato väittää, että poliittiset päätökset ohjaavat markkinoita ja myös taloustieteiden normatiiviset perustat tulee ymmärtää poliittisina, eikä tieteellisesti objektiivisina ja arvovapaina.

Teoksen kiinnostavimpia ja ajankohtaisimpia osioita onkin innovaatiotalouden kritiikki, sekä teknologiajättien (Big Tech) ja lääkejättien (Big Pharma) arvon välistävetämisen kriittinen tarkastelu. Mazzucato jatkaa tässä aiemman teoksensa The Entrepreneurial State: Debunking Public vs. Private Sector Myths in Innovation jalanjäljissä.

Taloushistorioitsija Karl Polanyita seuraten Mazzucato väittää, että poliittiset päätökset ohjaavat markkinoita ja myös taloustieteiden normatiiviset perustat tulee ymmärtää poliittisina, eikä tieteellisesti objektiivisina ja arvovapaina.

Hän argumentoi, että esimerkiksi julkisin, verovaroin tuettuihin innovaatioyrityksiin kuuluva Apple perustaa tytäryhtiöitä verosuunnittelun vuoksi. Lääkejätit, kuten esimerkiksi yhdysvaltalaiset Pfizer ja Gilead, taas hyötyvät julkisen sektorin myöntämistä tutkimusrahoituksista ja lääketieteellisistä tutkimuksista, mutta määrittelevät lääkkeiden arvon mielivaltaisesti osakkeenomistajien voitontavoitteluun perustuen. Lääkkeiden hinnat ovat moninkertaiset tuotantokustannuksiin nähden.

Yhdysvalloissa, jossa ei ole Suomen kaltaista sosiaaliturvajärjestelmää ja jossa noin kaksi miljoonaa kansalaisista ei kuulu minkään terveysvakuutuksen asiakaskuntaan, voi erikoissairaanhoitoon kuuluvien lääkekuurien maksaminen olla käytännössä mahdotonta. Mazzucato tuo esille, ettei Yhdysvalloissa työntekijöiden keskimääräinen palkkataso ole noussut vuoden 1979 jälkeen, vaikka maan tuottavuus oli roimassa nousussa ennen vuoden 2008 finanssikriisiä.

Yhdysvalloissa työntekijöiden keskimääräinen palkkataso ole noussut vuoden 1979 jälkeen, vaikka maan tuottavuus oli roimassa nousussa ennen vuoden 2008 finanssikriisiä.

Ammattiliittojen heikentyminen sekä pätkittäisten nollasopimusten normalisoituminen on taas johtanut siihen, ettei täysipäiväinen työ tai useiden työsopimusten rinnakkainen solmiminen enää riitä kattamaan perustoimeentuloa ilman, että tukeutuisi yksityiseen lainaan. Näissä esimerkeissä arvon kahmiminen näkyy erityisen räikeänä voitontavoitteluna ja vielä niin, että arvon luomisen prosessia tuettiin alun perin julkisin verovaroin, ilman että voitoista kuitenkaan kertyi vaurautta takaisin esimerkiksi julkiselle sektorille.

Julkisen sektorin unohdettu arvo

Merkittävä ja keskeinen väite teoksessa, joka myös tekee siitä ainutlaatuisen, on julkisen sektorin puolustaminen arvoa tuottavana, eikä ainoastaan markkinoiden epätäydellisyyksien korjaajana. Julkisen sektorin tuottama arvo määritellään yleisesti sen tuottamien työntekijöiden palkkojen perusteella, eikä siihen lasketa mukaan esimerkiksi kaikkea hoivan tai vaikkapa varhaiskasvatuksen tuottamaa opetusta yhteiskunnalle hyödyllisenä arvona. Finanssisektorin, eli rahoitusalan tuottama arvo sen sijaan lasketaan mukaan kansantalouteen siitä huolimatta, että finanssikriisien kustannukset ovat olleet massiiviset.

Tarvitaan poliittisia, hallitusperustaisia keinoja luoda sosiaalisesti oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä. Tarvitaan myös rohkeampaa julkisen sektorin puolustusta.

Mazzucato väittää, että etenkin yhdysvaltalaisessa mediassa ylistetään esimerkiksi toimitusjohtajia selittämättä kuitenkaan, mitä arvoa he tarkalleen tuottavat siinä määrin, että he ansaitsivat monen satakertaisen korvauksen työstään keskimääräiseen työntekijään nähden. Tämä johtuu Mazzucaton mukaan siitä, että arvon luomista ei enää osata erottaa arvon kuppaamisesta, tai jopa arvon tuhoamisesta.

Taustalla on Mazzucaton yleisesti haastatteluissa esittämä väite, ettei kapitalismi sen nykyisessä muodossa pysty ratkaisemaan esimerkiksi ilmastokriisiä, valtamerten jäteongelmaa tai globaalia epätasa-arvoa. Se päinvastoin tuottaa järjestelmällisesti uusia ja uusia finanssikriisejä sekä ruokkii poliittista epävakautta, jopa äärioikeiston, autoritääristen johtajien ja oligarkkien nousua ja vahvistumista. 1990-luvun päästökaupat, saasteiden hinnoittelu ja muut yritykset vaikuttaa ilmastokriisiin vapaiden markkinoiden kilpailuun perustuvin keinoin ovat epäonnistuneet. Tarvitaan poliittisia, hallitusperustaisia keinoja luoda sosiaalisesti oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä. Tarvitaan myös rohkeampaa julkisen sektorin puolustusta.

Toivon taloustiede

Poliittisen filosofian näkökulmasta Mazzucaton väitteet nostavat kuitenkin esille ristiriidan: Mazzucato vaatii poliittisia päätöksiä, vastuuta ja keskitettyjä ratkaisuja, mutta ottaen huomioon, että nimenomaan poliittiset päättäjät ovat tietoisesti suosineet julkisen sektorin leikkauksia, yksityistämisprojekteja ja välistävetämistä, on vaikea nähdä, miten poliittinen päätäntövalta voisi toimia Mazzucaton edellyttämällä tavalla julkisen sektorin puolustamiseksi. Niin ikään miljardöörien on vaikea nähdä luopuvan eduistaan ja vallastaan kiistellyn yhteisen hyvän käsitteen vuoksi.

Teoksen viimeinen luku ”Toivon taloustiede” päättyy Mazzucaton ajatukseen siitä, että kritiikki ja paremmasta tulevaisuudesta unelmoiminen ovat välttämättömiä motivoimaan toimintaa ja arvosta välittämistä. Toisaalta, kuten Mazzucato on itse kirjoittanut, korona-pandemia osoitti, etteivät edes maailmanlaajuinen pandemia ja rajut pörssiheilahtelut riitä motivoimaan lääkepatenttien purkamista edes hetkellisesti.

Ottaen huomioon, että nimenomaan poliittiset päättäjät ovat tietoisesti suosineet julkisen sektorin leikkauksia, yksityistämisprojekteja ja välistävetämistä, on vaikea nähdä, miten poliittinen päätäntövalta voisi toimia Mazzucaton edellyttämällä tavalla julkisen sektorin puolustamiseksi.

Toinen haaste teoksessa on sen keskittyminen enimmäkseen ylikansallisiin, pörssilistattuihin jättiyrityksiin, pääomasijoittamiseen, sekä maantieteellisesti Yhdysvaltoihin. Kysymys pienyritysten ja start-upien asemasta reilumman ja ekologisemman talousjärjestelmän kuvittelemisessa sekä luomisessa jää auki. Kapitalismin kritiikki on Mazzucatolle tyypillisellä tavalla paikoittain pamfletinomaista julistamista.

Mazzucaton teos on vakuuttava uusklassismin ja nykyisen finanssikapitalismin kritiikki, vaikka se jättää auki vaihtoehtoisten mallien pohtimisen ja toimivuuden perustelemisen. Teoksen suurin anti on kuitenkin juuri se, että se herättää lukijan pohtimaan arvoa ja sen määrittelyä sekä kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä. Voiko arvoon liittyviin kysymyksiin löytää vastauksia taloustieteen keinoin vai onko kyseessä itseasiassa moraalifilosofinen ja poliittinen ongelma?

Mazzucato peräänkuuluttaa nimenomaan sitä, että taloustieteilijät pohtisivat arvoa moraalifilosofisena ja poliittisena kysymyksenä pelkän matemaattisen laskennan sijaan ja tässä hänen ajattelunsa lähenee ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n sekä yhdysvaltalaisen politiikan teoreetikko Wendy Brownin kriittisiä tulkintoja uusliberalismista. Kun kaikki elämän alueet taloudellistetaan, rahamääräistetään ja niille pyritään määrittelemään markkinahinta, myös poliittiset elimet määrittyvät markkinatalouden ehdoin. Näin demokraattista osallistumista alkaa ohjata kulutuskeskeisyys. Brown kutsuu ilmiötä demokratian kaupallistumiseksi ja koko poliittisen elämän taloudellistumiseksi.

On sääli, että näin kiinnostavan, poleemisen ja keskustelua herättävän puheenvuoron suomennos on paikoin takkuileva.

Paikoittain suomennos kärsii kangertelevasta kielestä, joka perustuu muun muassa suoriin käännöksiin englanninkielestä ilman, että asiayhteyttä on pohdittu tai tarkistettu. Esimerkiksi jo heti teoksen alussa, Mazzucaton kiitoksissa, New Yorkissa sijaitseva The New Schoolin yliopisto ja sen tutkijakoulu on suomennettu virheellisesti New School in New York. Kun taas Mazzucato viittaa englanninkielisen alkuperäisteoksen esipuheessa Platonin Valtio-teokseen (englanniksi Republic), on se suomennettu virheellisesti suoraan muotoon Tasavalta.

Käännösvirheitä suurempi ongelma suomennoksessa on kuitenkin sen vaikeaselkoisuus alkuperäiseen teokseen verrattuna. Mazzucato on selkeä kirjoittaja, joka onnistuu yleistajuistamaan taloustieteen teoreettiset lähtökohdat ja keskeiset käsitteet niin, että argumentaatio on vakuuttavaa ja sitä on helppo seurata. Siksi on sääli, että näin kiinnostavan, poleemisen ja keskustelua herättävän puheenvuoron suomennos on paikoin takkuileva.

Julian Honkasalo on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja sukupuolentutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa sekä Politiikasta-toimituskunnan jäsen.

Julkaisu Kirja-arvio: Finanssikriiseistä kohti arvon ja toivon taloustiedettä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Matti Ylönen: Yhtiövalta alustalouden aikakaudella, Vastapaino 2021, 322 sivua

Matti Ylösen teos on kiinnostava uutuus suomenkieliseen kansantaloustieteen oppihistorialliseen kirjallisuuteen. Teoksen alkuosa käsittelee yrityksen teoriaa evolutionaarisesta näkökulmasta sekä uusklassista valtavirtateoriaa. Thorstein Veblenin perustaman institutionaalisen taloustieteen seikkaperäinen esittely suomalaiselle yleisölle on erittäin tervetullut lisä suhteellisen suppeaan kansantaloustieteen oppihistorialliseen kirjallisuuteen.

Teoksen loppuosa pureutuu monikansallisten yritysten tarkasteluun globaaleilla markkinoilla, kun lähestytään 1900-luvun loppua ja nykyaikaa. Kansainvälisten suuryritysten, niiden vallan ja 2000-luvun alustatalouden ajan käsittely on ajankohtaista ja kiinnostavaa. Teos sopii kaikille yhteiskuntatieteen aloille, joilla ollaan kiinnostuneita talouden tutkimuksesta muussakin kuin ainoastaan menetelmällisessä ja kokeellisessa mielessä.

Kaikkineen teos on avartavaa ja lähes välttämätöntä luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita oppihistoriasta tai globaalin kansainvälisen yrityskilpailun nykytilanteesta.

Kaikkineen teos on avartavaa ja lähes välttämätöntä luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita oppihistoriasta tai globaalin kansainvälisen yrityskilpailun nykytilanteesta. Toivottavasti kirja otetaan ahkeraan käyttöön yliopistollisessa opetuksessa. Sujuvasti kirjoitettu teos sopii toki myös laajalle aiheesta kiinnostuneelle lukijakunnalle.

Hallinnoitujen hintojen teoria haastaa uusklassisen taloustieteen

Teoksen alkuosa on pitkälti institutionaalisen ja evolutionaarisen taloustieteen esittelyä. Ylönen tarkoittaa evolutionaarisella taloustieteellä Veblenin ja hänen seuraajiensa luomaa institutionaalista teoriaperinnettä, jossa taloutta tarkastellaan korostaen instituutioiden ja yhteiskunnallisen kontekstin merkitystä eikä rajoituta ainoastaan markkinailmiöiden tutkimiseen.

Ylösen teoksessa huomion kohteena on erityisesti yrityksen teoria. Veblenin ja hänen keskeisten seuraajiensa John Commonsin ja Wesley Mitchellin lisäksi tarkastelun keskiössä on Adolf Berlen ja Gardiner Meansin klassikkoteos The Modern Corporation and the Private Property vuodelta 1934.

Berlen ja Meansin huomio oli erityisesti hallinnoiduissa hinnoissa. He ottivat etäisyyttä uusklassisen valtavirtataloustieteen näkemyksiin hinnan muodostuksesta. Berlen ja Meansin kanssa samoihin aikoihin tärkeitä teoksia yritysvallan keskittymisestä eli monopoleista ja monopolistisesta kilpailusta julkaisivat brittitutkija Joan Robinson sekä yhdysvaltalainen Edward Chamberlin.

Friedman hylkäsi ajatuksen, että tutkimuksessa käytettyjen oletusten tulisi olla realistisia.

Seuraavaksi Ylönen paneutuu uusklassisen valtavirran teoriakehitykseen, mikä on ainakin jossain määrin tuttua kaikille kansantaloustieteen opiskelijoille. Ylönen tuo kuitenkin esiin vivahteita, jotka eivät kaikilta osin ole kovin tunnettuja, kuten esimerkiksi oikeustaloustieteen voimistuminen 1960- ja 1970-luvulla sekä transaktioiden taloustieteen nousu 1980-luvulta lähtien. Tätä ansiokkaalta oppihistorialta voidaan toki odottaakin.

Milton Friedmanin ”positiivisen taloustieteen” painotus on perusteltua. Friedmanin klassikkoteksti The Methodology of Positive Economics vuodelta 1953 nosti hyvien ennusteiden laatimisen keskeiseksi päämääräksi ja positivistisen instrumentalismin kansantaloustieteen metodologiseksi periaatteeksi vuosikymmeniksi. Friedman hylkäsi myös sen ajatuksen, että tutkimuksessa käytettyjen oletusten tulisi olla realistisia. Matemaattista mallintamista ja ennusteiden laatimista painottava uusklassinen kansantaloustiede pääsi vähitellen valta-asemaan yliopistojen opetuksessa.

Evolutionaarinen yritystutkimus: hallinnoiduista hinnoista kasvavaan yhtiövaltaan

Ylösen asiantuntevasti ja laajasti esittelemät evolutionaarisen ja institutionalistisen taloustieteen edustajat eivät ole Suomessa kovin laajasti tunnettuja John Kenneth Galbraithia lukuunottamatta. Galbraithin teoksista keskeisiä suomenkielisinäkin saatavissa olevia teoksia vuonna 1969 julkaistut Runsauden yhteiskunta (The Affluent Society) ja Uusi yhteiskunta (The New Industrial State).

Erityisen kiinnostavaa luettavaa Ylösen teoksessa on Adolf Berlen ja Gardiner Meansin hallinnoitujen hintojen lähestymistavan tarkastelu. Berlen ja Meansin edellä mainitusta teoksesta tuli keskeinen Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Rooseveltin ajaman New Deal -politiikan muotoilun taustateos 1930-luvulla.

Apunaan suuri joukko tutkimusavustajia Berle ja Means esittivät uudenlaisen selitysmallin omistuksen ja hallinnan eriytymisestä suuryrityksissä. Malli perustui hyvin laajaan empiiriseen tilastoaineistoon Yhdysvaltain liike-elämästä. Teos sai laajaa huomiota osakseen ja sitä kuvailtiin käänteentekeväksi.

Ylönen tuo suomenkielisten yleisöjen ulottuville laajan esityksen kansantaloustieteen oppihistoriaa.

Berlen ja Meansin teoksen merkitys uudenlaisen yritystutkimuksen airuena kiteytyy Ylösen mukaan kolmeen asiaan. Ensinnäkin se on selkeä ja painokas esitys yrityksen omistajien ja johdon intressien erosta uudenaikaisessa suuryrityksessä. Toiseksi teoksen havainto hintojen hallinnoinnista on vahvasti ristiriidassa uusklassisen valtavirtataloustieteen yrityksen teorian kanssa. Kolmanneksi siinä pureudutaan yritysten merkitykseen vallankäyttäjinä.

Joan Robinsonin ja Edward Chamberlinin tutkimukset monopoleista ja monopolistisesta kilpailusta käydään yleensä läpi kansantaloustieteen oppihistorian yleisesityksissä. Alfred Chandlerin yrityshistorian klassikkoteos The Visible Hand: The Managerial Revolution in American Business vuodelta 1977 on ainakin kansantaloustieteilijöille Robinsonin ja Chamberlinin tutkimuksia vähemmän tunnettu. Siinä Chandler kehittelee eteenpäin jo 1950-luvun lopulla esittämiään näkemyksiä suuryritysten byrokratisoitumisesta ja hallinnoiduista hinnoista yrityksissä.

Kun taloudessa markkinoita korvataan suunnittelulla ja kun yritysten markkinavalta kasvaa, talousteorian yksinkertaiset selitykset eivät enää päde.

Ylönen siis tuo suomenkielisten yleisöjen ulottuville laajan esityksen kansantaloustieteen oppihistoriaa. Teos luotaa entistä syvemmin myös Suomessa tunnetumman John Galbraithin tuotantoa. Vuonna 1949 Harvardin yliopiston kansantaloustieteen professoriksi nimitetyn Galbraithin pääteoksessa Uusi yhteiskunta hän tarkastelee yhtiövaltaa hintasuunnittelun käsitteen avulla ja korostaa sotilaallistaloudelliseksi kompleksiksi nimittämänsä keskittymän kasvavaa valtaa koko yhteiskunnassa. Strategisesti tärkeiden teollisuusalojen hallinta oli maailmansotien jälkeen nopeasti keskittynyt Yhdysvalloissa hyvin harvoille suuryrityksille.

Galbraith tarjosi uusia tulkintoja ja näkökulmia suuryritysten kasvavaan valtaan, jolla ne pyrkivät tukahduttamaan kilpailua markkinoilla. Kun taloudessa markkinoita korvataan suunnittelulla ja kun yritysten markkinavalta kasvaa, talousteorian yksinkertaiset selitykset eivät enää päde.

Markkinoiden vapauttamisesta uusliberalismiin

Toisen maailmansodan jälkeen uusklassisen kansantaloustieteen asema voimistui keynesiläistä makroteoriaa ja uusklassista mikroteoriaa yhdistävän uusklassisen synteesin ja matemaattisten mallintamismenetelmien myötä. Tunnettu brittiläinen kansantaloustieteilijä John Maynard Keynes sijoitti teoksissaan matemaattiset tarkastelut pääosin alaviitteisiin. Uusklassikoille matemaattinen mallintaminen oli keskeinen metodologinen periaate ja esittämisen tapa.

Toisen maailmansodan jälkeen uusklassisen kansantaloustieteen asema voimistui keynesiläistä makroteoriaa ja uusklassista mikroteoriaa yhdistävän uusklassisen synteesin ja matemaattisten mallintamismenetelmien myötä.

Matemaattista taloustiedettä edustavan Paul Samuelsonin oppikirjasta Economics tuli keskeinen teksti kansantaloustieteen opetuksessa vuosikymmeniksi. Samuelson palkittiin vuonna 1970 tutkimustyöstään taloustieteen Nobel-palkinnolla. Tärkeän panoksen uusklassisen teorian valta-asemaan antoivat myös edellä mainittu vuoden 1976 taloustieteen nobelisti Milton Friedman sekä vuoden 1982 taloustieteen Nobel-palkinnon saaja George Stigler Chicagon yliopistossa.

Friedmanin ja Chicagon koulukunnan vaikutus on näkynyt taloustieteellisessä tutkimuksessa hyvin pitkään ja erityisesti tutkimuksen talouspoliittisten tulkintojen kautta, joita seurasivat erityisesti konservatiivipuolueet. 1980-luvun Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcherin mukaan nimetty thatcheriläinen ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin mukaan nimetty reaganilainen talouspolitiikka painotti voimakkaasti Chicagon koulukunnan mallien mukaista markkinoiden vapautta ja tavoitteli julkisen sektorin vallan minimointia ja koon pienentämistä. Tuon talouspolitiikan arkkitehtejä olivat nimenomaan Friedman ja hänen oppilaansa.

Uusklassinen yritysten tutkimus laajeni informaation ja organisaatioiden taloustieteen sekä peliteorian alueille, mutta samalla kaventui metodologisesti.

Julkinen markkinasääntely sai väistyä 1900-luvun loppuvuosikymmeninä vapautettaessa markkinoita. 2000-luvulla kehitys on näyttäytynyt uusliberalismin voittokulkuna. Uusliberalismi voidaan ymmärtää kärjistettynä tulkintana uusklassisen taloustieteen markkinoiden ylikorostamiseen perustuvaksi talouspoliittiseksi ideologiaksi, joka on ohjannut esimerkiksi Yhdysvaltain talouspolitiikkaa republikaanien ollessa vallassa. Uusliberalismilla on kannattajia monissa länsimaissa.

Uusklassinen yritysten tutkimus laajeni informaation ja organisaatioiden taloustieteen sekä peliteorian alueille, mutta samalla kaventui metodologisesti. Nykypäivän kansantaloustieteessä tosin on havaittavissa kasvavaa empiirisen tutkimuksen painotusta. Käyttäytymisen taloustiede (behavioural economics) on noussut haastamaan uusklassista valtavirtaa.

Yhtiövalta alustatalouden aikakaudella

Ylösen teoksen kolme viimeistä lukua käsittelevät monikansallisia yrityksiä, yhtiövallan tutkimuksen hajaannusta 1980-luvulla, yritysvastuukeskustelun nousua sekä yhtiövaltaa alustatalouden aikakaudella 2000-luvulla. Tämä kirjan loppuosa on alkupuolen tapaan hyvin mielenkiintoista luettavaa, sillä se kuvaa kuinka kansainvälisen liiketoiminnan tutkimus eriytyi omaksi tutkimusalueekseen.

Valitettavan vähälle huomiolle jäänyttä tutkimusta tehtiin jo 1970-luvulla suuryritysten verovälttelyn ja vallankäytön kytköksistä. Richard Barnetin ja Ronald Müllerin teos Global Reach vuodelta 1974 oli Galbraithin ohella ensimmäisiä globaalin hinnoittelusuunnittelun analyysejä.

Muita tärkeitä kansainvälisen liiketoiminnan tutkijoita olivat Raymond Vernon, John Dunning, Peter Buckley ja Mark Casson. Vernon tunnetaan erityisesti tuotteiden elinkaaren ja yritysten kansainvälistymisen tutkimuksistaan. Hän myös sivusi tutkimuksissaan hallinnoitujen hintojen ja yhtiösuunnittelun kysymyksiä. Dunning puolestaan analysoi omistusten, sijainnin ja toimintojen sisäistämisen etuja yrityksille. Buckeley ja Casson tarkastelivat yrityskonsernien sisäistä kauppaa ja siihen liittyvää verosuunnittelua teoksessaan The Future of the Multinational Enterprise vuodelta 1976.

Internetin laajentumisen myötä 2000-luvulla digitaalinen talous ja yhtiövalta ovat nousseet monesta syystä tutkijoiden huomion kohteeksi. Digitaalisen talouden suuryritykset Google, Amazon, Facebook, Apple ja Microsoft hallitsevat markkinoita. Niiden rinnalle ovat nousseet kiinalaiset jätit Baidu, Alibaba, Tencent ja Xiaomi.

Nämä kysymykset liittyvät globaalin digitaalisen kapitalismin ytimeen.

1990-luvun globalisaatioaallon myötä suuryritysten arvo- ja varallisuusketjut muodostuivat käytännössä koko maapallon kattaviksi. Ylönen päättää ansiokkaan teoksensa alustatalouden vallankäytön tarkasteluun ja nostaa esiin uusimman tutkimuksen teemoja datan hallinnasta ja omistamisesta, julkisten hankintojen synnyttämistä riippuvuuksista, infrastruktuurin hallinnasta, markkinavallasta sääntelyyn vaikuttamiseen.

Nämä kysymykset liittyvät globaalin digitaalisen kapitalismin ytimeen. Nykyistä kokonaisvaltaisemman näkemyksen hahmottamiseksi yhtiövallasta tarvittaneen myös entistä monitieteisempää otetta suuryritysten toiminnan taloudellisen, sosiaalisen ja poliittisen ulottuvuuden hahmottamiseksi.

Visa Heinonen on kuluttajaekonomian professori Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut esimerkiksi talouspoliittisen keskustelun retoriikkaa Suomessa, talousajattelun ja -tieteen oppihistoriaa, kulutusyhteiskunnan pitkän aikavälin kehityskulkuja sekä mainonnan historiaa Suomessa.

Julkaisu Arvio: Globaali talous yhtiövallan puristuksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittinen taloustiede on ollut paljon esillä käsiteltäessä unionin kehittämistä. Tieteenalan edustajat ovat viitanneet erityisesti uusliberalismiin ja EU-sääntöjen sisältämään talouskuriin. On nähty, että EU-sääntöjen taustalla olevaa talousajattelua on muutettava, jos halutaan vastata edessä oleviin haasteisiin.

On helppo asettaa vaateita ja tavoitteita, mutta on vaikea osoittaa, miten ne saavutetaan. Tähän poliittinen taloustiede ei ole vastannut, vaikka EU-instituutioiden ja -oikeuden tuntemuksen pitäisi olla sen leipälaji.

Monesti on todettu: ”Ei kahta ilman kolmatta”, kun on ennakoitu uutta kriisiä. Tämä on erikoinen ajatus. Euroopan unionia kohdanneet häiriöt ovat erillisiä. Niitä yhdistää kysymys, onko unionilla oikeudellisia välineitä ja taloudellista kapasiteettia kriisien varalta ja niiden ehkäisemiseen. Otsikossa Timo Soinin tunnettu iskulause on käännetty toisinpäin. Kysymys kuuluukin, millaista lisäarvoa unioni voi tuottaa erilaisessa ongelmatilanteissa.

On helppo asettaa vaateita ja tavoitteita, mutta on vaikea osoittaa, miten ne saavutetaan

Melko heikoin perustein on tehty pitkälle meneviä johtopäätöksiä liittovaltiokehityksestä. Edessä voi olla monia vaihtoehtoisia kehityskulkuja ja kompastuskiviä, kuten esimerkiksi unionialueen kehityserot ja kansallisen suvereniteetin korostaminen.

Onko totta, että finanssikriisin jälkeistä kehitystä on leimannut ”uusliberalismi” ja ”talouskuri”, joiden seurauksena unionin talous on ajautunut kurimukseen? Onko tarpeen arvioida unionin sääntöjen taustalla oleva talousajattelu kokonaisuudessaan uudelleen? Tätä on syytä miettiä.

Uusliberalismia ja talouskuria

Euroopan unionin talousajattelua on syytetty esimerkiksi uusliberalismin edistämisestä, eli EU:n altistamisesta markkinoiden ylivallan piiriin, kuten esimerkiksi Timo Miettinen esittää luvussaan ”Liberalismin kriisi ja eurooppalaisen talouspolitiikan tulevaisuus” vuoden 2019 teoksessa Vapiseva Eurooppa. Tosiasiassa EU-säännöt eivät altista unionia markkinapaineille, vaan suojelevat taloutta markkinoiden vaihteluilta.

EU-säännöt – kehykset – eivät ole pakkopaita, koska niissä otetaan huomioon olosuhteiden muutokset. Olisi outoa, jos julkista taloutta ei suunniteltaisi vuosiksi eteenpäin, kuten tehdään puolustushankinnoissa tai liikennehankkeissa. Jos olosuhteet ovat muuttuneet, on tehty lisäbudjetteja.

Erillisiä päätöksiä, päätösperäisiä toimia ei tarvita, koska tulosidonnainen sosiaaliturva – niin sanotut automaattiset vakauttajat – tasoittaa talouden suhdanteiden vaihteluja. Esimerkiksi ehdotettu ylikansallinen suhdannetasaus, joka perustuisi jäsenvaltioiden välisiin tulonsiirtoihin olisi aikaviipeiden ja ennuste-epävarmuuksien vuoksi kömpelö vaihtoehto. Yleisemminkin olisi hyvä punnita tarjottujen järjestelmämuutosten vaikutuksia jäsenvaltioissa, esimerkiksi pohjoismaisiin sosiaaliturvajärjestelmiin.

EU:n yhteiset säännöt ovat ottaneet huomioon kriisiolosuhteet ja ovat joustaneet, kuten myös tilastoista on voitu havaita.

EU:n sääntöjen ja talouskurin on väitetty johtaneen finanssikriisin jälkeistä toipumista pitkittäneeseen taantumaan. Tosiasiassa yhteiset säännöt ovat ottaneet huomioon kriisiolosuhteet ja ovat joustaneet, kuten myös tilastoista on voitu havaita. Valtaosa maista sai alijäämäsopeutukselle useita vuosia jatkoaikaa.

Esimerkiksi Ranskan ja Espanjan alijäämät alittivat finanssikriisin jälkeen 3 prosentin viitearvon vasta 2016. Alijäämämenettelystä on raportoitu sekä kansallisesti monenkeskisen valvonnan puitteissa että kunkin maan osalta yksityiskohtaisesti komission talous- ja rahoituspääosaston sivuilla. Mitään jäsenvaltiota ei sääntöjen seurauksena saatettu ahdinkoon kuten voidaan havaita käymällä läpi komission tuottamaa yksityiskohtaista aineistoa.

Sama koskee velkatavoitteita, jotka liittyvät julkisen talouden kestävyyteen. EU-alueella väestön ikääntyessä kasvu heikkenee ja eläke- ja hoivamenot kasvavat. Tämän vuoksi velka on kasvava ongelma. Samalla onkin käynnistetty julkisen talouden kestävyysriskien seuranta.

Velka on kasvava ongelma.

Sääntökehikkoa koskevaan lainsäädäntöön on matkan varrella tuotu joustavuuselementtejä, joilla on haluttu muun muassa vauhdittaa rakennemuutosta ja kasvua. Ne sisältävät välineitä esimerkiksi vakavan taloudellisen taantuman torjuntaan kuten keväällä 2020, jolloin alijäämä- ja velkarajoitteet eivät estäneet toimia koronapandemian johdosta ja talouden elvyttämiseksi. Finanssikriisin jälkeen samanlaisia poikkeuksia on myönnetty maakohtaiseksi. Sääntökehikkoon on tuotu poikkeuksia, joiden mukaan muun muassa julkisten investoinnit, rakenneuudistukset ja solidaarisuusmenot voidaan ottaa huomioon.

Monesti on väitetty, että unionin alijäämä- ja velkakriteerit ovat hihasta vedettyjä. Saattaa olla, että arviot kasvusta ja inflaatiosta ovat ajan myötä muuttuneet, mutta on virhe väittää kriteerien olleen mielivaltaisia. Normaaliaikoina ne ovat terveen talouspolitiikan indikaattoreita.

Usein euroalueelle on kaivattu esimerkiksi ”keynesiläistä”, talouden suhdanteisiin vastaavaa finanssipolitiikkaa. Juuri tästä on jo nykytilanteesssa kysymys, kun nimellinen tasapaino voi vaihdella suhdannetilanteen mukaan.

Yhtäläinen kohtelu

Alijäämä- ja velkaluvut osoittavat, kuinka kaksijakoinen EU-alue on. Vuonna 2019 – eli ennen koronakriisiä – valtaosassa jäsenvaltioista (16) velkasuhde alitti 60 prosentin viitearvon. Korkean velan maat Ranska, Italia ja Espanja kohottivat keskiarvoa, joka oli lähes 80 prosenttia. Nyt koronakriisin yhteydessä lähestytään sataa prosenttia ja velkaongelma uhkaa kärjistyä.

Voidaan osoittaa, että suurilta mailta ei ole edellytetty yhtä jyrkkää sopeutusta, koska se olisi vaikuttanut kielteisesti alueen kokonaiskysyntään kriisin jälkeen. Tätä on voitu perustella yhteisellä edulla, mutta varjopuolena on suurten maiden velkataakan kasautuminen. Sääntöjen joustavuuden vuoksi komission tulkinnoilla on keskeinen rooli.

Pienemmät maat ovat korostaneet kansallista vastuuta ja kurinalaista taloudenpitoa. Muistissa on finanssikriisi, jolloin esiin nousivat velkaantumiseen liittyvät maakohtaiset riskit markkinakurin muodossa. Yhteisten sääntöjen, joita liioitellen kutsutaan talouskuriksi, katsotaan vähentävän rahoitusmarkkinoiden jäsenvaltioihin kohdistamia sopeutuspaineita, koska säännöt suojelevat markkinakurilta.

Suurilta mailta ei ole edellytetty yhtä jyrkkää sopeutusta, koska se olisi vaikuttanut kielteisesti alueen kokonaiskysyntään kriisin jälkeen.

Oman lukunsa muodostivat kriisimaat eli Kreikka, Espanja, Irlanti, Portugali ja Kypros, joihin ei sovellettu EU-sääntöjä, vaan joiden talousohjaus siirtyi niin kutsutulle troikalle eli komissiolle, Euroopan keskuspankille (EKP) sekä Kansainväliselle valuuttarahastolle (IMF). Näihin maihin kohdalla kyse oli eräänlaisesta ”talouskurista”, mutta tällöin poikettiinkin EU-säännöistä.

Toisaalta myös Saksa, jonka alijäämät ja velkataakka ovat hallinnassa, on komission talousohjauksen kannalta yllättäen ongelmallinen. Saksa on ollut komission kannalta ongelma siksi, että se ei halunnut ottaa vetovastuuta unionialueen kokonaiskysynnästä vaan painotti kansallisen talouden tasapainoa ja pitemmän ajan kestävyysongelman ratkaisua.

Pienemmät maat ovat korostaneet kansallista vastuuta ja kurinalaista taloudenpitoa.

Jos ollaan sitä mieltä, että euroalueella tulisi olla yhteinen finanssipoliittinen linja suhteessa EKP:n toimiin, voisivat neljä suurta maata – Saksa, Ranska, Italia ja Espanja – sovittaa politiikkansa yhteen. Nämä maat muodostavat kaksi kolmasosaa euroalueen taloudesta. Pienten maiden tulisi varautua kuten sopimukset edellyttävät epäsymmetrisiin häiriöihin.

Kokemuksista kehittämiseen

Yhdentymiskehitystä voidaan tarkastella markkinaintegraation näkökulmasta. Ei ole kysymys vain poliittisesta prosessista ja sopimuksista, vaan kehityksestä, jonka aikana Euroopan reaali- ja rahataloudet ovat yhdentyneet. Vuosien aikana Euroopan alueella keskinäinen taloudellinen yhteistyö ja kauppa sen eri muodoissa ovat johtaneet integroitumiseen markkinoiden tasolla.

Markkinaintegraatio puolestaan on johtanut poliittisen tason ratkaisuihin, sisämarkkinoihin, yhteisiin sääntöihin ja valvontaan. Talous- ja rahaliitto – yhteinen valuutta euron muodossa – kuuluvat tähän kokonaisuuteen. Tiiviimpi markkinaintegraatio näkyy esimerkiksi saksalaisen autoteollisuuden vaikutuksen välittymisenä Keski- ja Itä-Euroopan maihin. On vaikea kuvitella, että poliittisen tason integraatio voisi edetä pitkälle ilman jäsenvaltioiden yhdenmukaistumista, esimerkiksi suhdannevaihtelujen samanaikaistumista.

Integraation tulevaisuus liittyy tarpeeseen hallita lisääntyviä taloudellisia ja sosiaalisia, rajat ylittäviä vaikutuksia jäsenvaltioiden kesken.

Myös pankkiunioni ja pääomamarkkinaunioni liittyvät kiinteästi sisämarkkinoihin. Pankki- ja rahoitusmarkkinoiden rajat ylittävä integraatio on ollut tosiasia jo pitkään ja Euroopan pankkiunionin tarve todettiin jo varhain. Pankkiunioni olisi valvonut euroalueen pankkeja ja tarjonnut kriisinratkaisumekanismin, jolla vaikeuksissa olevien pankkien tilanteeseen voidaan puuttua. Olisi syytä pohtia olisiko pankkiunioni, joka olisi jakanut laajemmin tiedot eurooppalaisten pankkien tilasta ja antanut viranomaisille välineitä, voinut lieventää finanssikriisin vaikutuksia.

Integraation tulevaisuus liittyy tarpeeseen hallita lisääntyviä taloudellisia ja sosiaalisia, rajat ylittäviä vaikutuksia jäsenvaltioiden kesken. Tämä on kriteeri, joka tulisi asettaa integraation syventämiselle. Yhteiset arvot ovat olennainen osa unionia, mutta tuskin riittävän konkreettisia ja yksiselitteisiä, kun on kysymys oikeusyhteisön kehittämisestä. Aika paljon on saatu aikaan hallitusten välisellä yhteistyöllä, mutta monet asiat ovat jääneet odottamaan yhteistä unionilainsäädäntöä.

On vaikea kuvitella, että poliittisen tason integraatio voisi edetä pitkälle ilman jäsenvaltioiden yhdenmukaistumista, esimerkiksi suhdannevaihtelujen samanaikaistumista.

Pandemian aikaisista toimista ja elvytyspaketista on päätetty siten, että oikeusperustat ovat osin horjuvia. Poliittiset ratkaisut saatiin aikaan, koska tilanne oli vakava. Oikeusperustan ja toimivaltajaon selkeys on avainkysymys. Talouspolitiikan koordinaatiota koskevan keskustelun kannalta ongelma on, että kysymys ei ole selkeästä jaetusta toimivallasta vaan erityisjärjestelystä, jonka yksityiskohdat voidaan kyseenalaistaa. Vastuusuhteet ovat tästä syystä epäselvät.

Jos voidaan osoittaa, että yhteinen etu edellyttää uusia askeleita, sääntöjä ja instituutioita, on komission velvollisuus tehdä aloitteita. Hyvä esimerkki tästä on viiden puheenjohtajan EMU-ohjelma vuodelta 2015, jossa esitettiin useita toimia, joilla euroalueen yhdentymistä tulisi asteittaan syventää. Se tuskin toteutuu, eikä ainakaan vuoteen 2025 mennessä. Syynä tähän ei liene vain rahaliittoa koskevan oikeusperustan epämääräisyys, vaan myös se, että riittävää lähentymistä ei ole tapahtunut.

Vähiten huono vaihtoehto

Jo 25 vuotta sitten todettiin, että euroalue ei ole optimaalinen, koska jäsenvaltiot ovat yksinkertaisesti liian erilaisia ja yhteinen politiikka ei sovi kaikilla. Tästä syystä nähtiin tärkeänä, että yksittäisillä jäsenvaltioilla on omaa liikkumavaraa taloudessaan ja päätöksenteossaan. Kansallisella budjetilla on keskeinen merkitys ei vain finanssipolitiikan vaan myös rakennepolitiikan kannalta. Rakenteet ovat valtaosin maakohtaisia, joten talouspoliittisen päätöksenteon keskittäminen ei ole tehokas ratkaisu. Politiikkakoordinaation kautta on voitu kuitenkin oppia hyvistä kokemuksista.

Eri asia on, millä tavoin yhteisiä sääntöjä tulisi säätää. Tarve uudistaa unionialueen talousajattelua ei ole mitenkään ilmeinen, vaikka toisaalta on ennakoitu myös unionin ja jäsenvaltioiden välisen suhteen – institutionaalisen tasapainon – muuttumista. Tämä on erittäin vaikea kysymys.

Julkisen talouden tasapainon palauttamiseksi olisi tehtävä jotakin niin kauan kuin olosuhteet ovat suotuisat.  Jo vuodesta 2001 lähtien unionilla on ollut ikääntymisstrategia, joka koostui kolmesta osasta: velasta, kasvusta ja rakenteellisista uudistuksista. Vaikka moni ekonomisti on kritisoinut velkarajoitusta, avainkysymys on kestävyysriskien hallinta.

Raskaasti velkaantuneiden maiden tulisi joko karsia velkaa tai toteuttaa uudistuksia, jotka poistaisivat kasvun esteitä tehostamalla työmarkkinoiden toimintaa tai vahvistaisivat kestävyyttä esimerkiksi uudistamalla eläkejärjestelmiä.

Paineet kohdistuisivat samoihin raskaasti velkaantuneisiin maihin. Niiden tulisi joko karsia velkaa tai toteuttaa uudistuksia, jotka poistaisivat kasvun esteitä tehostamalla työmarkkinoiden toimintaa tai vahvistaisivat kestävyyttä esimerkiksi uudistamalla eläkejärjestelmiä. Uudistukset ovat poliittisesti vaikeampia kuin budjettitoimet, mutta ne ovat pitkävaikutteisia. Onkin ongelma, että koordinaation huomio rajoittuu julkiseen talouteen.

Keskustelu ajasta koronaepidemian jälkeen on jo alkanut. Kun poikkeustila päättyy, havaitaan, että kansallisella tasolla velka on kohonnut tuntuvasti, oletettavasti ainakin 20 prosenttiyksikköä. Unioni on myös kasvattamassa yhteistä velkaa elvytystoimien seurauksena.

Komissio on hakemassa tätä kautta lisää omia varoja, koska yhteisöbudjetissa ei ole kovinkaan paljon joustovaraa. Varat on jo etukäteen kohdennettuja. Lisäpanostuksille löytynee perusteluja, mutta järjestelyt ovat oikeudellisesti ja institutionaalisesti horjuvia. Tämä on tuskin oikea tapa kehittää unionin toimintaa. Jälkipuheita ei voida välttää.

Uudistuksen suunta

Joskus näyttää siltä, että vain suurten jäsenvaltioiden sana painaa unionia kehitettäessä. Tästä syystä on ollut hyvä, että myös pienemmät maat ryhdistäytyvät. Komissio ei voi ajaa syventävää integraatiota toimin, joihin suuri osa maista ei ole valmis osallistumaan ja joiden toteuttaminen voisi johtaa unionin sirpaloitumiseen tai ainakin jäsenvaltioiden välisen kuilun kasvamiseen lähentymisen sijasta.

Vaikka pelisääntöjä haluttaisiinkin uudistaa, suuria mullistuksia tuskin on näköpiirissä. Talouspolitiikkaa koskevat säädökset tulevat perussopimuksista, joiden avaamista on selvästi haluttu välttää. Tämä koskee myös kolmen prosentin kasvun ja 60:n prosentin velkaantumisen viitearvoja , jotka sisältyvät perussopimuksen pöytäkirjaan 12. Asian toinen puoli on, että toissijaiseen lainsäädäntöön ja sitä koskeviin käytännesääntöihin sisältyy tulkinnanvaraa, jota komissio on voinut hyödyntää täytäntöönpanossa.

Nykyinen järjestelmä ei ole paras mahdollinen, mutta se on kestävämpi ja joustavampi kuin on esitetty.

Tässä suhteessa on harmi, ettei poliittinen taloustiede ole kyennyt tuomaan keskusteluun laajempaa näkemystä etenkään EU:lle keskeisestä institutionaalisesta näkökulmasta. EU:n toiminnan ymmärtäminen edellyttää paitsi talouden ja politiikan,  myös EU-instituutioiden ja -oikeuden tuntemista.

Tilastojen valossa voidaan kyseenalaistaa monet väittämät EU:n sääntöjen kestämättömyydestä. Nykyinen järjestelmä ei ole paras mahdollinen, mutta se on kestävämpi ja joustavampi kuin on esitetty.

Periaatteessa sääntökehikkoa voidaan arvostella kahdesta eri suunnasta. Yhtäältä voidaan todeta, että säännöt ovat haitallisia, koska ne rajoittavat finanssipolitiikkaa. Tätä on arvioitu edellä. Toisaalta voidaan sanoa, että sääntöjä on rikottu, joten niillä ei ole ollut merkitystä. Tässäkin jätetään huomiotta lainsäädäntö, joka sisältää poikkeuksia, joita arvioivat neuvosto ja komissio. Toisin sanoen ei ole selvää, missä määrin sääntöjä on oikeasti rikottu.

Sääntöpohjaisen valvonnan tarkoitus on estää, että yhteisen rahan oloissa jokin jäsenvaltio asettuisi vapaamatkustajaksi.

Sääntöpohjaisen valvonnan tarkoitus on estää, että yhteisen rahan oloissa jokin jäsenvaltio asettuisi vapaamatkustajaksi. Jos EU-sääntöjä on rikottu ja unioni olisi näin epäonnistunut sääntöjen valvonnassa, on epäselvää, miksi unionille annettaisiin lisää poliittista toimivaltaa.

Keskustelussa ei myöskään ole sivuttu yhä akuutimpaa unionin ja euroalueen ulkosuhteisiin liittyvää ongelmaa. EU:n olisi oltava näkyvämpi ja tehokkaampi vaikuttaja. Tehokas vaikuttaminen edellyttää, että unioni saa rivinsä suoriksi. Tämäkin liittyy osin suurten maiden asemaan, joskin Brexitin jälkeen tilanne voi muuttua.

Ilkka Kajaste on eläkkeellä oleva finanssineuvos ja apulaisosastopäällikkö valtiovarainministeriössä.

Julkaisu Missä ongelma, siellä EU? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Onko taloustieteellinen ajattelu muuttumassa perustavanlaatuisesti? Muutoksen potentiaalista on keskusteltu jo ennen koronavirusta etenkin akateemisesti, mutta vuoden 2020 haasteet niin tieteelle kuin politiikalle ovat tehneet muutokseen liittyvistä kysymyksistä erityisen ajankohtaisia.

Siksi Poliittisen talouden tutkimuksen seura järjesti yhteistyössä Vapaus valita toisin -yhdistyksen kanssa keskustelutilaisuuden Paradigman muutos viime vuoden lopulla. Keskustelutilaisuudessa käsiteltiin talous- ja yhteiskuntapolitiikan mahdollisuuksia ja niitä ohjaavien, yleisesti hyväksyttyjen teorioiden tai viitekehitysten mahdollista muutosta. Paradigmat käsitetään tässä Thomas Kuhnin määrittämiksi tieteen vakiintuneiksi toimintatavoiksi, mutta keskustelussa ajatus laajenee tieteellisten kysymysten ja niiden selitysvoiman alueelta myös politiikkaan.

Keskustelutilaisuudessa raatilaiset pohtivat etenkin vanhojen talous- ja yhteiskuntapoliittisten käsitysten selitysvoimaa sekä uusien mallien mahdollisuuksia ja tarvetta. Tämä Politiikasta-raati pohjautuu keskustelutilaisuuden antiin.

Politiikasta-raatiin johdattelee keskustelutilaisuuden puheenjohtajana toiminut, Poliittisen talouden tutkimuksen seuran varapuheenjohtaja Olli Herranen, joka laati kysymykset yhdessä seuran puheenjohtajan Hanna-Kaisa Hoppanian kanssa. SAK:n ekonomisti Anni Marttisen lisäksi raatiin osallistuvat keskustelutilaisuuden panelistit SOSTE Ry:n pääekonomisti Jussi Ahokas, BIOS-tutkimusyksikön tutkija Tero Toivanen ja Jyväskylän yliopiston työelämäprofessori Seija Ilmakunnas.

Ensimmäinen kysymys liittyy talouspolitiikkaan sekä sen toteuttamiseen ja tavoitteisiin: Mitkä ovat toimivan talouspolitiikan edellytyksiä ja tavoitteita ja ovatko ne tällä hetkellä muutoksessa? Onko talouspoliittinen paradigma muutoksessa?

Anni: Toimiva talouspolitiikka on toki ennen kaikkea vaikuttavaa ja vastaa hallituksen asettamiin tavoitteisiin kokonaisvaltaisesti. Talouspolitiikkaa tulee katsoa politiikan eri aloja horisontaalisesti leikkaavana kanavana, jolla pystytään vaikuttamaan niin tuottavuuteen kuin sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteenkin. Finanssipolitiikalla on suuri vaikutus siihen, mitä haluamme muuttaa ja miten pystymme tavoitteisiimme vaikuttamaan. Talouspolitiikan tavoitteet ovat aina hallituksen käsissä, mutta ilmastokriisin torjuminen ja ihmisten hyvinvointi lienevät kaikkien mielestä tärkeät tavoitteet.

Eräänlainen muutos talouspolitiikassa, jonka voi aistia, on painotuksen siirtyminen kuripolitiikasta sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen.

Eräänlainen muutos talouspolitiikassa, jonka voi aistia, on painotuksen siirtyminen kuripolitiikasta sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja ilmastonmuutoksen torjumiseen. Näin on myös huomattu Financial Times-lehdessä ja vaikutusvaltaisissa instituutioissa, kuten Kansainvälisessä valuuttarahastossa (IMF) ja Maailmanpankissa.

Jussi: Talouspolitiikan kohdalla on syytä, miettiä millaisia rakenteellisia tavoitteita ja millaisia määrällisiä tavoitteita sille asetetaan. Rakenteellisilla tavoitteilla viittaan siihen, miten tuotannon, tulonjaon, kulutuksen ja investointien sekä eri markkinoiden toiminnallisia rakenteita pitäisi muuttaa, jotta pystyisimme vastaamaan tämän ajan taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin. Rakennepolitiikan alueella keskustelu on viime vuosikymmeninä liikkunut pitkälti työmarkkinoiden ja taloudellisten kannustimien kysymyksissä, joihin esimerkiksi suomalaisessakin keskustelussa usein käytetty termi ”rakenteelliset uudistukset” suoraan viittaa.

Toisin sanoen talouspolitiikassa on haluttu tehdä toimenpiteitä, joilla työmarkkinoiden toimintaa voidaan parantaa. Välillä on tuntunut, että tämäntyyppinen keskustelu on vienyt kaiken tilan talouspoliittisissa pohdinnoissa. Viime aikoina rakenteelliset uudistukset on alettu ehkä ymmärtää laajempana kokonaisuutena – ennen kaikkea ilmastonmuutoksen seurausten ymmärtämisen vuoksi.

Enää ei todellakaan riitä, että talouspolitiikassa pohditaan vain työmarkkinakysymyksiä, vaan katse on kohdistettava kaikkiin talouden rakenteisiin yhtäaikaisesti.

Mitä sitten tulee määrälliseen puoleen, näkisin, että on käynnistynyt paluu finanssipoliittiseen aktivismiin, tavoitteena saavuttaa vahvemman valtiollisen puuttumisen kautta korkea työllisyys ja tuotantoresurssien korkeampi käyttöaste. On huomattu, että rahapolitiikka ei yksinään riitä.

Enää ei todellakaan riitä, että talouspolitiikassa pohditaan vain työmarkkinakysymyksiä, vaan katse on kohdistettava kaikkiin talouden rakenteisiin yhtäaikaisesti.

Finanssikriisin yhteydessä finanssipolitiikkareaktio oli maltillinen, mikä todennäköisesti osaltaan johti hitaan kasvun vuosikymmeneen ja kasaantuneeseen paineeseen rahapolitiikkaa kohtaan – erityisesti Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Jo ennen koronakriisiä finanssipolitiikan paluuta vaadittiin yhä useammissa puheenvuoroissa, erityisesti taloustieteilijöiden toimesta.

Myös keskuspankkiirit kannustivat valtioita tarttumaan toimeen. Koronan talousvaikutusten myötä saatiin jälleen valtava kertaluontoinen finanssipoliittinen elvytysruiske, mutta nyt myös näkymä pysyvämmälle finanssipoliittiselle tuelle on finanssikriisiin verrattuna kirkkaampi.

Tero: Ilmastonmuutoksen ja muiden uhkaavien ympäristökriisien aikakaudella talouspolitiikan tärkeysjärjestykset muuttuvat. Toimivan talouspolitiikan tärkeimpänä edellytyksenä tulee olla luonnonjärjestelmien kantokyvystä huolehtiminen, jotta järjestäytyneiden yhteiskuntien toimintaedellytykset voidaan säilyttää ja yhteiskunnat voivat sopeutua väistämättä edessä oleviin ympäristömuutoksiin. Toimivan talouspolitiikan tavoitteena on tällöin suunnitelmallisen ekologisen jälleenrakennuksen toteuttaminen siten, että yhteiskunnan perustoiminnot irrotetaan fossiilisista polttoaineista ja luonnonvarojen liikakäytöstä samalla kun kaikille ihmisille taataan mahdollisuudet säädylliseen elämään.

Päästövähennystoimien vuoksi talouspoliittinen paradigma on väistämättä muutoksessa – mutta toistaiseksi ei riittävässä muutoksessa. Koronapandemia on tehnyt talouspoliittisesti realistisemmaksi monia sellaisia talouspoliittisia ajattelu- ja toimintatapoja, jotka ennen pandemiaa vielä tuomittiin marginaalisiksi tai mahdottomiksi, mutta joiden soveltaminen kestävyyskriisin hillitsemisessä on todennäköisesti välttämätöntä.

Päästövähennystoimien vuoksi talouspoliittinen paradigma on väistämättä muutoksessa – mutta toistaiseksi ei riittävässä muutoksessa.

Kansallisiin ja kansainvälisiin talous- ja yhteiskuntapoliittisiin strategioihin on viime vuosina sisällytetty kunnianhimoisia vihreän kasvun ohjelmia. On kuitenkin syytä suhtautua kriittisesti näiden ohjelmien kykyyn ohjata talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa ympäristöongelmien nopean ratkaisun osalta toivottuun suuntaan, kuten esimerkiksi hiilineutraaliuden saavuttamisen vuoteen 2035 mennessä.

Kasvustrategiat luottavat hyvin vahvasti niin sanottuun irtikytkentään, vaikka empiirisesti ei ole näyttöä kasvavasta taloudesta, joka olisi kyennyt vähentämään hiilipäästöjä tai luonnonvarojen kulutusta, etenkään riittävän nopeasti, laajasti tai pysyvästi. Vihreästä talouskasvusta puhuminen ilman irtikytkennän mittakaavan esiintuontia onkin pahimmillaan vaarallista optimismia ja tuottaa epärealistista julkista puhetta, jollaiseen ei ilmastokriisin keskellä olisi aikaa. Kasvustrategioihin ei myöskään sisälly riittävän vahvoja talouspoliittisen ohjauksen elementtejä, jotta taloutta ja yhteiskunnallista toimintaa voitaisiin ohjata riittävän tehokkaasti ympäristötavoitteiden suuntaan.

Vihreästä talouskasvusta puhuminen ilman irtikytkennän mittakaavan esiintuontia on pahimmillaan vaarallista optimismia ja tuottaa epärealistista julkista puhetta, jollaiseen ei ilmastokriisin keskellä olisi aikaa.

BIOS-tutkimusyksikkö on ehdottanut, että seuraavan 10–30 vuoden talouspolitiikan paradigma tulisi ymmärtää kasvustrategioiden sijaan siirtymäpolitiikan aikakaudeksi, jossa huomio ohjataan luonnonjärjestelmien tilaan ja luonnonvarojen kokonaiskäyttöön uusien laadullisten ja määrällisten mittareiden avulla.

Seija: Talouspolitiikka ei ole koskaan yhden totuuden areena eli talouspolitiikan tavoitteet eivät ole kaikille samoja. Tätä moninaisuutta kuvasi hyvin Presidentti Mauno Koivisto kirjassaan Väärää politiikkaa (1978) todeten, että ”talouspolitiikkahan on aina väärää, kysymys on vain siitä kenen kannalta ja miltä kannalta”.

Itse kunkin talouspoliittiset käsitykset ovat sidoksissa paitsi taloustieteelliseen analyysiin, myös arvoihin ja taloudellisiin etuihin. Yhtä ainutta oikeaa talouspolitiikkaa ei siis voi olla, vaikka päätöksentekijät usein markkinoivat ratkaisujaan TINA-argumentein (There Is No Alternative).

Lisäksi makrotaloustieteen puolella on perinteisesti ollut ja on edelleenkin koulukuntaeroja. Pidämmekö taloutta itseohjautuvana, hintojen ja markkinamekanismin avulla automaattisesti tasapainottuvana järjestelmänä vai näemmekö, että riittävästä kokonaiskysynnästä huolehtimiseksi tarvitaan aktiivista suhdanteiden tasaamista ja julkisen vallan puuttumista. Talouspolitiikan rooli on tietysti ihan eri luokkaa viimeksi mainitussa.

Itse kunkin talouspoliittiset käsitykset ovat sidoksissa paitsi taloustieteelliseen analyysiin, myös arvoihin ja taloudellisiin etuihin.

Ennen vuoden 2008 finanssikriisiä ajateltiin varsin laajasti, että on siirrytty vaimeiden suhdannevaihtelujen ja suuren vakauden aikaan. Finanssikriisi ja koronakriisi ovat muuttaneet näitä käsityksiä talouden sisäsyntyisestä vakaudesta. Samanaikaisia isoja kysymyksiä liittyy myös tuottavuuskasvun hidastumiseen, ilmaston lämpenemiseen ja demokratian tilaan.

Kaikki nämä tekijät ovat omalta osaltaan lisänneet ekonomistien kiinnostusta talouspolitiikkaan, talouden instituutioihin ja kriisinkestävyyteen. Yhtenä esimerkkinä tästä on Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin teos Kapea käytävä, jossa korostetaan myös kansalaisten osallisuuden merkitystä talouden menestyksessä. Thomas Piketty on Acemoglun ohella toinen huomattava ekonomisti, joka on tuonut esiin, että taloudellisen ja poliittisen vallan keskittymistä tulisi tarkastella entistä enemmän toisiinsa kytkeytyneinä.

Toinen kysymys koskee julkista valtaa yleensä: Mikä rooli julkisella vallalla on muuttuvassa yhteiskunnassa ja yhteiskunnallisessa muutoksessa ja mikä sillä pitäisi olla? Onko julkisen vallan rooli yleisemmin muutoksessa?

Seija: Taloustieteessä julkisen vallan tehtävät luokitellaan kolmeen luokkaan, jotka ovat markkinoiden epäonnistumisen korjaaminen, tulonjakotehtävä ja talouden vakaudesta huolehtiminen. Tämän luokituksen valossa on hyvin nähtävissä, että vaaka näyttäisi olevan kallistumassa julkisen vallan kasvavan roolin suuntaan erityisesti viimeaikaisten kriisien vauhdittamana. Koronakriisin aikana ovat korostuneet terveyden suojeleminen, sitä varten käyttöön otetut rajoitustoimet ja myös toimet tulomenetysten kompensoimiseksi. Tällaisiin yhteiskunnallisiin ratkaisuihin kykenee vain julkinen valta.

Finanssikriisin yhteydessä tuli selväksi, että uskossa markkinoiden itsesäätelyyn oli menty liian pitkälle ja että rahoitusmarkkinoiden säätelyä julkisen vallan toimesta tulee vahvistaa.

Kriiseistä kärsivät yleensä eniten jo valmiiksi heikoimmassa asemassa olevat ja esimerkiksi nuoret työmarkkinoille tulijat enemmän kuin varttuneemmat työntekijät. Tällöin eriarvoisuuden kasvun hillitsemiseksi tarvitaan julkisen vallan sosiaali- ja veropolitiikkaa. Finanssikriisin yhteydessä tuli selväksi, että uskossa markkinoiden itsesäätelyyn oli menty liian pitkälle ja että rahoitusmarkkinoiden säätelyä julkisen vallan toimesta tulee vahvistaa.

Koronaepidemian kaltaisessa eksistentiaalisessa kriisissä on kirkastunut yhteiskuntien omien instituutioiden toimivuuden merkitys ja erityisesti luottamus valtioon. Yhteiskunnissa, joissa julkiseen valtaan luotetaan ja joissa sitä pidetään kansalaisyhteiskunnan hyvänä liittolaisena, kriisinhoitokin on onnistunut parhaiten.

Tero: Ilmastomuutoksen kaltaisten viheliäisten kriisien maailmassa julkisen vallan rooli yhteiskunnan ohjaamisessa ja resilienssin eli sietokyvyn synnyttämisessä vahvistuu. Ekologisen jälleenrakennuksen talouspolitiikan ohjaamisessa julkisella vallalla on keskeinen rooli. Esimerkiksi korkea hiilen hinnoittelu, kuten päästökauppa ja hiilivero, ovat ilmastopolitiikan tärkeä, mutta riittämätön elementti.

Julkinen valta voi ottaa merkittävän roolin eri talouden toimijoiden – yritysten, kuntien ja kansalaisten – yhteen saattamisessa sellaisissa tehtäväkokonaisuuksissa, joilla edistetään jälleenrakennusta. Valtiota tarvitaan myös jälleenrakennustoimien innovaatio- ja teknologiakehityksen edistämisessä, investoinneissa ja rahoittamisessa sekä alakohtaisten siirtymäpolitiikkojen koordinoinnissa. Sama pätee oikeudenmukaisen siirtymän mukaiseen koulutus- ja sosiaalipolitiikkaan.

Vaikka Suomea pidetään usein aineettoman talouden onnistujana ja ympäristötoimien mallimaana, on Suomi samaan aikaan hyvin voimallinen resurssitalous. Tästä syystä Suomen tulevaisuuden yksi kohtalokysymys on sellaisen teollisuusstrategian suunnittelu, joka tulee toimeen merkittävästi vähemmällä ja tehokkaammalla resurssien kulutuksella ja tuottaa korkean jalostusarvon tuotteita. Yhtenä vipuna tällaisen kehityksen suuntaan on syytä mainita valtionyhtiöiden irrottaminen fossiilisten polttoaineista ja luonnonvarojen liikakäytöstä.

Jussi: Teron tavoin sanoisin, että julkisen vallan merkitys on alkanut näkyä viime vuosina entistä selkeämpänä. Tietysti julkinen valta on ollut läsnä yhteiskunnallisessa kehityksessä aina, vaikka sen saamat tai ottamat muodot ovat historiassa muuttuneet.

Viime vuosikymmeninä vallalla on ollut ajatus, että julkinen valta voi väistää pysyvästikin ja yksityinen toimeliaisuus voi hoitaa yhteiskunnallisen kehityksen suosiollisemmin kohti haluttuja päämääriä. Kuitenkin ilmastonmuutoksen kiihtyessä ja globaalin talousjärjestyksen horjuessa on jo nyt ollut pakko alkaa nojata aiempaa enemmän julkisiin instituutioihin, kuten keskuspankkeihin sekä valtioon säätelijänä ja talouspoliittisena toimijana. Tavallaan ajatus yksityisen toimeliaisuuden ja julkisesta vallasta vapaan järjestyksen mahdollisuudesta onnistua on osoittautunut harhakuvaksi.

Silti en ole havainnut mitään voimakasta ideologista murrosta, jossa valtion ja julkisen vallan paluuta olisi ylistetty ja hehkutettu, paitsi ehkä koronakriisin aikana. Viime vuosikymmenien ideologinen eetos kuitenkin tuntuu edelleen pitävän pintansa, vaikka todellisuus on tavallaan ajanut siitä jo ylitse. Ehkä jossain kohtaa vain todetaankin aikakirjoihin, että ”ja näin julkinen valta on tehnyt paluun” ilman sen suurempia fanfaareita ja ideologisten sapeleiden kalistelua.

Tavallaan ajatus yksityisen toimeliaisuuden ja julkisesta vallasta vapaan järjestyksen mahdollisuudesta onnistua on osoittautunut harhakuvaksi.

Jos kysymystä ajattelee normatiivisesti, julkisella vallalla pitääkin olla vahva rooli yhteiskunnallisen kehityksen ohjaamisessa. Jos demokratiaa pidetään keskeisenä arvolähtökohtana, niin sehän nähdäkseni ilmenee juuri julkisen vallan kautta – sen tietynlaisena käyttönä. Itse uskon Jürgen Habermasia seuraten jonkinlaiseen deliberatiivisen eli puntaroivan demokratian ihanteeseen, mutta on vielä epäselvää, millaista julkisen vallan käytön pitäisi tässä ajassa olla.

Anni: Julkisen vallan rooli näyttää vahvistuvan, kuten muutkin sanoivat. Tästä kertoo esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden sääntelyn tiukentuminen finanssikriisin jälkeen, EU:n vihreän rahoituksen taksonomia, globaalit ilmastosopimukset, hiilitullien ja muoviveron suunnittelu. Ja hyvä näin. Ilmastokriisi on yhteiskunnan kriisi, eikä sen taistelun vastuuta voi sysätä yksittäisen henkilön vastuulle olettaen, että syyllistäminen muuttaisi kulutuskäyttäytymistä.

Mikä rooli instituutioilla ja niihin liittyvällä ymmärryksellä on mahdollisen talous- ja yhteiskuntapoliittisen paradigman muutoksessa?

 Anni: Instituutioiden rooli politiikan vaikuttavuudessa on merkittävä ja sitä kautta niitä tulisi käsitellä osana järjestelmää, kun tutkitaan talouspolitiikan vaikutuksia yhteiskunnassa. Instituutioiden kulttuurinen perimä, raamit ja toimintatavat voivat vaikuttaa suurestikin käsiteltäviin asioihin politiikassa ja niihin keinoihin ja menetelmiin, joita käytetään politiikan toimeenpanossa.

Instituutioiden tarkastelu on tärkeää, jos suuntaa paradigmassa halutaan muuttaa tai, jos paradigma on muuttumassa, syy voi löytyä instituutioista. Ministeriöillä, poliittisella järjestelmällä ja koulutusjärjestelmällä on vahvat perinteet ja niiden muuttaminen on usein hidasta.

Ministeriöillä, poliittisella järjestelmällä ja koulutusjärjestelmällä on vahvat perinteet ja niiden muuttaminen on usein hidasta.

Jussi: Yhteiskuntatieteissä kysymykseen instituutioista voisi saada monta erilaista vastausta, mutta jos ne ajatellaan yksinkertaisesti vaikka sellaisiksi yhteiskunnallisiksi ilmiöiksi, jotka eivät tyhjenny yksilötason päätöksiin ja joilla on jollain tapaa autonomista kykyä muovata yhteiskunnallisia prosesseja, niin ehdottomasti ne ovat tärkeitä tunnistaa ja tunnustaa. Itselleni instituutiot ovat yhteiskunnassamme kaikki kaikessa ja kaikki yksilölliset päätökset tapahtuvat joidenkin instituutioiden vaikutuspiirissä.

Jos oma sosiaaliontologia on tämänkaltainen, niin ehkä sitä sitten helpommin ymmärtää myös erilaisten prosessien ristikkäisvaikutukset, yhteiskunnallisen todellisuuden kompleksisen luonteen sekä talous- ja yhteiskuntapolitiikan ”vaikeuden”. Antaako tämä sitten vastauksia erilaisten ongelmien ratkaisuun on ehkä monimutkaisempi kysymys vai pistääkö instituutioiden hahmottaminen vain pään enemmän pyörälle? Ainakin sopivassa määrin instituutioiden kautta ajattelua tarvitaan.

Tero: Tässä voisi käyttää esimerkkinä talouspolitiikan ennakointia toteuttavia instituutioita, kuten erilaisia talouden tutkimuslaitoksia ja vastuuministeriöitä. Talouspoliittisessa ennakoinnissa on tavanomaisesti oletettu, että talouden materiaalinen perusta eli energian ja luonnonvarojen kulutus jatkaa kasvuaan. Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon torjuminen aiheuttaa tällaiseen ennakointitapaan historiallisen epäjatkuvuuskohdan, sillä talouden kehityksessä pitäisi huomioida paremmin sekä yhteiskunnallinen aineenvaihdunta että nopeiden jälleenrakennustoimien toteuttaminen.

Ministeriöiden vastuunjaossa esimerkiksi valtiovarainministeriö ei voi linjata talouspolitiikan reunaehtoja totunnaisiin talouden indikaattoreihin, kuten kestävyysvajeeseen, perustuen, joihin sitten muiden hallinnon alojen, kuten ympäristöministeriön, tulee mukauttaa oma toimintansa. Jälleenrakennuksen toteuttamiseksi talouspolitiikan suunnasta vastaavissa ministeriössä siirtymäpolitiikan tavoitteet on luettava talouden ennakoinnin lähtökohdiksi. Samalla vaaditaan hallinnon rajat ylittävää kokonaisvaltaisuutta.

Voisikin olla tarpeen, että jälleenrakennustoimien tutkimukseen, suunnitteluun, toteutukseen ja seurantaan kaivataan kokonaan uudenlainen ja hyvin resursoitu kansallinen ”järjestelmänpäivitysyksikkö” – tämän suuntaista on kehitteillä esimerkiksi Ranskassa. On myös tarpeen kysyä, missä määrin talouspolitiikan perustana käytetyt makrotalouden mallintamisen tavat soveltuvat nopeaan kestävyyssiirtymään ja kuinka talouspolitiikan mallintamista tulisi kehittää.

Asetimmekin kollegani kanssa jo pari vuotta sitten talouden ennakointia, mallintamista ja suunnittelua koskevia kriittisiä kysymyksiä taloustutkimukselle. Kysymykset eivät ole vielä vanhentuneet.

Voisi olla tarpeen, että jälleenrakennustoimien tutkimukseen, suunnitteluun, toteutukseen ja seurantaan kaivataan kokonaan uudenlainen ja hyvin resursoitu kansallinen ”järjestelmänpäivitysyksikkö”.

Seija: Instituutioiden kiistämätöntä merkitystä voi avata pohjoismaisen hyvinvointimallin avulla. Mallia kuvataan joskus pelkästään sen arvopohjan kautta ja joskus pelkästään sen lopputulosten kautta. Kuvauksessa arvojen kautta tuodaan esille tasa-arvotavoitteiden suuri painoarvo päätöksenteossa.

Lopputulosten avulla kuvattuna korostetaan mallin tuottavan samanaikaisesti pienet tuloerot ja kansainvälisessä vertailussa hyvän talouskasvun. Mielenkiintoisinta on kuitenkin selittää, miksi tämä on mahdollista. Tässä selityksessä korostuvat juuri mallin instituutiot ja yhteiskuntapolitiikan eri lohkojen vuorovaikutus eli kyky organisoida ja toimeenpanna asioita, rakentaa koalitioita ja osallistaa kansalaisia.

Instituutioiden kiistämätöntä merkitystä voi avata pohjoismaisen hyvinvointimallin avulla.

Isossa roolissa on ollut työmarkkinamalli, johon ovat kuuluneet kollektiiviset työehtosopimukset ja muutosturvaa antava sosiaaliturva. Tässä systeemissä niin työnantajat, työntekijät ja valtiovalta ovat käytännössä sopineet sellaisesta riskienjaosta, joka on tuottanut sopeutumiskykyä ja muutosvalmiutta globalisaation mukanaan tuomiin heilahteluihin. Tässä valossa ei olekaan ihme, että kapitalismin nykyisten kriisi-ilmiöiden keskellä se usein esiintyy positiivisena esimerkkinä muutoksen hallinnasta.

Acemoglu ja Robinson nostavat edellä mainitussa kirjassaan Ruotsin politiikka- ja työmarkkinainsituutiot esille demokratian ja markkinatalouden hyvän kehän mahdollistajina.  Kollektiiviset työehtosopimukset ovat heidän tulkinnassaan olleet se konsensusvoima, joka on pitänyt yhteiskunnallista yhteenkuuluvuutta riittävästi yllä ja eliitit kurissa.

Niiden rapautuessa tulisi kehittää jotain tilalle. Ilmeistä ratkaisua ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Tästä voi kyllä kantaa huolta, sillä myös vähähiiliseen yhteiskuntaan siirtymisessä tarvittaisiin muutosvalmiutta tukevaa riskienjakoa.

Keskustellaan täsmällisemmin yhdestä talous- ja yhteiskuntapolitiikan keskeisimmistä puheenaiheista: velasta. Mikä on velan rooli koronan, ilmastonmuutoksen ja vanhenevan väestön tuomien haasteiden kohtaamisessa, ja mikä sen pitäisi olla? Kuinka paljon velka, tai toisaalta siihen liittyvä pelko, rajaa mahdollisuuksiamme ja toimintakykyämme yhteiskunnallisen muutoksen edessä ja toisaalta toimeenpanossa?

Seija: Julkisen talouden velan ja alijäämien karttamisella on pitkät juuret Suomen taloushistoriassa. Suomen talouden kasvumalliin on kuulunut vahvasti elinkeinoelämän kasvuedellytysten vahvistaminen. Julkisen sektorinkin tuli mieluummin olla nettosäästäjä, joka voisi rahoittaa teollisuuden kehittämistä.

Samalla suhdanteiden tasoittaminen velanotolla on saanut vain pienen painon suhteessa pidemmän aikavälin kasvutavoitteisiin. ”Velkapelko” korostui 1990-luvun laman aikana, kun julkisen velan taso ja velanhoitokulut nousivat ennennäkemättömästi ja samaan aikaan alettiin tavoitella EU-jäsenyyttä. Sittemmin jäsenyyden mukanaan tuomat niin sanotut budjettikurisäännöt ovat olleet pidäkkeenä aktiiviseen suhdannepolitikkaan turvautumiselle.

1990-luvun lama kuitenkin opetti myös sen, että työttömyyteen ja sitä kautta myös julkiseen velkaan liittyy voimakas hystereesi-ilmiö, eli nämä eivät helposti palaa laman kaltaista shokkia edeltäneelle tasolle edes noususuhdanteessa. Kriisin aikana nousseella työttömyysasteella on taipumus alentua vain hitaasti, mikä jättää pitkän varjon työmarkkinoille ja julkisen talouden tilaan.

Ehkä yhtenä tekijänä ”velkapelossa” on ollut se, että Suomessa perinteisiin on kuulunut käytännön talouspolitiikan ja taloustieteen melko heikko vuorovaikutus.

Julkinen talous voi tukea taloutta ja kysyntää lisäämällä tukea kotitalouksille ja yrityksille sekä investoinneillaan ja samalla estää pitkäaikaistyöttömyyden kasvusta syntyvän pitkän aikavälin ongelman. Nykyisessä nollakorkojen makrotaloudellisessa ympäristössä julkisen velan hoitokustannukset poikkeavat täysin tilanteesta, joka vallitsi 1990-luvun laman aikana.

Ehkä yhtenä tekijänä ”velkapelossa” on ollut se, että Suomessa perinteisiin on kuulunut käytännön talouspolitiikan ja taloustieteen melko heikko vuorovaikutus. Akateeminen taloustieteellinen tutki ja virkamiesvetoinen talouspolitikkavalmistelu ovat kulkeneet omilla laduillaan ja keskustelua on käyty lähinnä vain virkakoneiston agendan pohjalta. Tähän on onneksi tullut parempaa tasapainoa viime vuosina.

Tero: Kauppakamari asetti kevään 2015 vaalien alla Helsingin Aleksanterinkadulle velkakellon muistuttamaan jokaista kadunkulkijaa kasvavasta valtionvelasta. Ympäristöväki muistutti tuolloin, että Eduskuntatalon katolle tulisi asettaa pienemmäksi tikittävä kansainvälisen ja kansallisen hiilibudjetin mukainen ekologinen kello, jonka alitse tulevat ilmastopolitiikasta päättävät edustajat saisivat päivittäin marssia.

Sekä julkisvelassa että nopeasti etenevissä ympäristömuutoksissa on tietysti kyse yhteiskunnallisista riskeistä. Talouspolitiikan ohjaamista ei voidakaan enää ajatella puhtaan ”taloudellisten” riskien kautta kuten tarkastelemalla julkisvelan kehitystä, vaan talouspolitiikan arvioinnissa tulee siirtyä kattavampaan riskianalyysiin.

On esimerkiksi perusteltua argumentoida, että ilmastotavoitteiden toteuttamatta jättäminen on julkisvelan kasvua suurempi riski suomalaisen kansantalouden tulevaisuudelle, ja että tämän vuoksi nopean kestävyyssiirtymän toteuttaminen tulee olla talouspolitiikan prioriteetti.

Talouspolitiikan ohjaamista ei voida enää ajatella puhtaan ”taloudellisten” riskien kautta kuten tarkastelemalla julkisvelan kehitystä, vaan talouspolitiikan arvioinnissa tulee siirtyä kattavampaan riskianalyysiin.

Osana siirtymäpolitiikan toteuttamista BIOS on esittänyt, että julkisvelan tarkasteluun rajoittumisen sijaan Suomen tulisi kiinnittää huomiota kansantalouden maksukyvyn turvaamiseen siirtymäpolitiikan toteuttamisen aikana. Tällöin huomio kiinnittyy Euroopan keskuspankin valmiuksiin pitää yllä jäsenmaiden maksukykyä ja Suomen valmiuksiin pitää vaihtotaseensa riittävän hyvin tasapainossa samalla kun edetään ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamisessa.

Jussi: Itse olen viime vuosina melko paljon kysymystä velasta pohtinut ja erilaisia tekstejä aiheesta kirjoittanut. Tavallaan velka on erittäin hyvä lähtökohta kaikkien mainittujen kysymysten tarkasteluun, koska kaikki ne heijastuvat nykyisessä talous- ja yhteiskuntajärjestelmässämme myös velkataseisiin ja niiden kehitykseen.

Tämä ei tietenkään siinä mielessä ole yllättävää, että mehän elämme velkataloudessa – kaikki kapitalistisessa rahataloudessa käytännössä alkaa velasta ja päättyy velkaan. Mutta kysymykset siitä, kenellä on velkaa ja kenelle ollaan velkaa liittyvät oleellisesti yhteiskuntamme valtasuhteisiin. Koronakriisin aikana julkisen velan suorastaan räjähdysmäinen kasvu on noussut julkiseen keskusteluun, kun valtiot ovat joutuneet kannattelemaan kuoreensa suljettua tai sulkeutunutta yksityistä taloutta.

Kysymykset siitä, kenellä on velkaa ja kenelle ollaan velkaa liittyvät oleellisesti yhteiskuntamme valtasuhteisiin.

Vastaavanlainen hyppäys tapahtui globaalin finanssikriisin aikaan, mutta koronakriisissä kaikki tapahtui vieläkin nopeammin ja voimakkaammin. On lisäksi muistettava, että viime vuosikymmeninä kriisien ulkopuolellakin ainakin länsimaissa julkisen velan kasvu on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Voidaan puhua siis jo lähes pysyvästä tendenssistä.

Todellisuus on osoittanut, että tarpeen tullen julkista velkaa voidaan luoda lisää, ja se voi jopa vakauttaa taloutta. Toisin sanoen haitallisia vaikutuksia, jotka ideologisesti julkisen velan kasvuun liitetään, eivät näytä tapahtuvan. Kun keskuspankit ovat painaneet korot alas, valtioiden velkakestävyys vahvistuu, vaikka julkisen velan määrä kasvaa.

Todellisuus on osoittanut, että tarpeen tullen julkista velkaa voidaan luoda lisää, ja se voi jopa vakauttaa taloutta.

Jopa valtavirtaisessa taloustieteessä on alettu etsiä syitä velkaantumisen kestävyydelle ja on päädytty entisen IMF:n pääekonomistin Olivier Blanchardin johdolla ajattelemaan, että niin kauan kuin talouskasvu on nopeampaa kuin valtion velan korkoaste, mitään julkistaloudellista kestävyysongelmaa ei ole.

Finanssikriisin aikana makrotaloustieteen näkökulma ei ollut vielä kovin myönteinen julkiselle velalle nojaavalle elvytyspolitiikalle, mutta koronakriisin kohdalla tilanne näyttää olevan toisin. Vaikka ”eliittinäkemys” on selvästi muuttunut, monet suomalaiset tuntuvat edelleen suhtautuvan kasvavaan julkiseen velkaan varsin epäillen. Jos ideat ovat lukkiutuneet sellaisiksi, että moralisoivalla suhtautumisella velkaan on yhä merkitystä, näin ilmenevä ”velkapelko” voi tarkoittaa sitä, että tiukan talouspolitiikan lupaaminen on yhä potentiaalisesti toimiva vaalistrategia.

Anni: Kuten Jussi huomautti, suhtautuminen velkaan on muuttunut koronakriisin hoidon myötä. On huomattu, että isojen muutoksien, kriisin hoitamiseen ja yhteiskunnan uudelleen rakentamiseen tarvitaan velkaa. On myös huojentavaa, että EU-tasolla on opittu finanssikriisistä eikä ainakaan vielä vaikuta, että kuripolitiikkaa olisi palaamassa liian aikaisin.

Vielä vuonna 2010 OECD kannusti jäsenmaita kuripolitiikkaan finanssikriisin jälkeen, mutta huomautti hiljattain, että leikkauksien aika ei ole edes muutaman vuoden päästä, jotta taloutta ei sabotoida lisää. Myös kansainväliset järjestöt, kuten Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, julistivat syksyllä 2020 talouskuripolitiikan hautajaiset.

Koronakriisin aikana kansainvälisesti maiden velkasuhteet ovat nousseet ja tästä suurimman osan ovat rahoittaneet keskuspankit. Velkaa on aiemmin pelätty syystäkin, kun riski korkojen nousulle on ollut suuri. Nykymaailmassa korkojen ollessa nollassa ja inflaation ja rahanmäärän kytköksen katkeamisen jälkeen riski olla elvyttämättä on suurempi kuin korkojen äkillinen nousu.

Kansainväliset järjestöt, kuten Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, julistivat syksyllä 2020 talouskuripolitiikan hautajaiset.

Velkaan on syytä suhtautua eri tavalla nyt kuin muutama vuosikymmen sitten. EKP:n rahapolitiikka viestii rahoitusmarkkinoille, että valtiovelkakirjojen korot eivät nouse hillittömiin lukemiin. Velkamäärää on yhä vaikeampi leikata, koska EU:n väestö ikääntyy ja ilmastonmuutoksen torjumisen eteen on tehtävä investointeja.

On siis tervettä tutkia epätavanomaisempia vaihtoehtoja velanhoitoon, kuten esimerkiksi velan mitätöintiä tai Japanin harjoittamaa korkokäyrän kontrollia rahapoliittisena tavoitteena. Erityisesti on keskityttävä EU:n taloussääntöjen uudistamiseen. EU:n Maastrichtin sopimuksessa sovittu 60 prosentin velkaantumisasteeseen pääseminen ei ole enää realistista.

Mennään lopuksi vielä vallitsevaan tieteelliseen paradigmaan ja sen mahdolliseen muutokseen. On selvää, että vallitsevalla talouden tutkimuksen paradigmalla on roolinsa talous- ja yhteiskuntapolitiikan ohjauksessa. Mikä on taloustieteen valtavirtaa tai vallalla oleva paradigma? Onko se muuttumassa, ja jos on, niin mihin suuntaan?

Anni: Olen alkanut viimeisen parin vuoden aikana karsastaa jakoa valtavirta- ja vastavirtataloustieteisiin, koska jakoa on lähinnä tarvittu vain siksi, että näin on voitu kritisoida perinteisen taloustieteen opetuksen ja tutkimuksen keskittymistä tiettyihin kysymyksiin, menetelmiin ja lähtökohtiin, jotka perustuvat ainakin tietyssä määrin uusliberalistisiin arvoihin. Koska kehitystä ”valtavirtataloustieteessä” on jo havaittavissa, voidaan uuden valtavirran ajatella olevan inhimilliset realiteetit huomioivaa ja ilmiölähtöisempää.

Taloustieteen tutkimuksen paradigma on muuttumassa. Suomen ulkopuolella opetus on jo uudistunut ja aiemmat vastavirtaiset koulukunnat ovat ottaneet jalansijaa.

Koska kehitystä ”valtavirtataloustieteessä” on jo havaittavissa, voidaan uuden valtavirran ajatella olevan inhimilliset realiteetit huomioivaa ja ilmiölähtöisempää.

Suomen kehitys on kenties ollut hitaampaa vähäisten resurssien takia, mutta kehitystä silti tapahtuu. Talouden tutkimuksessa keskitytään entistä enemmän ilmastovaikutuksiin. Taloustieteen opetus on tosin edelleen rajoittunutta, mitä tulee kriisinratkaisussa tarvittavaan ilmiöpohjaiseen opetukseen.

Kansainvälinen CORE-projekti on hyvä alku opetuksen muutoksessa, mutta taloustiede kaipaa edelleen avautumista menetelmissä ja muiden tieteenalojen kanssa käytyyn dialogiin. Vastavirtainen taloustiede on syntynyt vastauksena taloustieteen kyvyttömyyteen tarjota vastauksia ja menetelmiä sen ytimessä oleviin kysymyksiin erityisesti makrotaloustieteessä.

Jussi: Talouspolitiikan näkökulmasta edelleen pitäisin hyvin keskeisenä sitä, mikä milloinkin on niin sanotusti ”johtava” makrotaloustieteen näkemys talouden tilasta sekä siitä, millaista talouspolitiikkaa kyseisissä olosuhteissa pitäisi harjoittaa. Makrotaloustieteen piirissä voitaneen puhua ”uusvanhakeynesiläisestä” käänteestä, jossa brittiläisen taloustieteilijä John Maynard Keynesin (1883–1946) teorioita uudelleen 1990- ja 2000-luvulla tulkinneet ”uuskeynesiläiset” taloustieteilijät palaavat vanhan keynesiläisyyden piiriin.

Taloustiede kaipaa edelleen avautumista menetelmissä ja muiden tieteenalojen kanssa käytyyn dialogiin.

Tällöin käyttöön on palannut 1930- ja 1940-luvun johtavan yhdysvaltalaisen keynesiläisen taloustieteilijän Alvin Hansenin teoria ”sekulaarisesta stagnaatiosta” eli pitkittyneestä matalasuhdanteesta. Näihin taloustieteilijöihin kuuluu esimerkiksi entisen presidentti Barack Obaman hallinnon valtionvarainministeri ja nykyinen Harvardin yliopiston professori Lawrence Summers.

Olen ajatellut, että materiaaliset olosuhteet, makrotaloustieteellinen konsensus ja talouspolitiikka muodostavat kokonaisuuden, joka sitten määrittää talouden kehityssuuntia laajemmassa kuvassa. Varsinkin jos materiaalisiin olosuhteisiin luetaan vielä kansalaisnäkemys, poliittiset vaatimukset ja kansalaisliikkeet, niin mielestäni tuosta pääsee rakentamaan varsin kattavaa selitysmallia todellisuuden kehityskuluille.

Kiinnostavaa on nähdä, miten tulevina vuosina sitten ilmastonmuutos ja ekologinen kriisi vielä tähän kuvioon tulevat vaikuttamaan.

Tero: Taloustieteen kuten kaikkien muidenkin yhteiskuntatieteiden tulee tietysti elää ajassa ja historiallisessa muutoksessa. Tieteenalan kehitys punnitaan kyvyssä ratkaista ympäröivän yhteiskunnan ongelmia. Viime vuosikymmeninä taloustieteellä on ollut julkisessa keskustelussa ja erityisesti talouspolitiikan ohjauksessa korostunut rooli muihin yhteiskuntatieteisiin nähden.

Tämä asetelma varmaankin muuttuu, kun yhteiskunnan kehitystä ei voi enää ohjata ensisijaisesti vakiintuneiden taloudellisten olettamien mukaisesti. Taloustieteellä on varmasti tärkeä osansa myös ilmastokriisin ratkaisussa, muiden yhteiskuntatieteiden laajassa joukossa.

Tieteenalan kehitys punnitaan kyvyssä ratkaista ympäröivän yhteiskunnan ongelmia.

Vielä 1990-luvulla kansainvälisen ilmastopolitiikan talousajattelu oli vahvasti kiinni varsin kapeissa uusklassisen taloustieteen oletuksissa, joiden pohjalta kysymykset talouden kasvun suunnasta ja ympäristötoimista pysyivät toisistaan etäisinä. 2000-luvulla ilmastotaloustieteen näkemykset puolestaan monipuolistuivat ja avautuivat esimerkiksi schumpeterläisille ja keynesiläisille ajatuksille vihreistä investoinneista.

Ilmastotaloustieteen onkin sanottu elävän ”jälkiparadigmaattista” aikaa, jossa ratkaisuja ekokriisiin kaivetaan yhä monipuolisemmasta työkalupakista. Tästä näkökulmasta voisi ennakoida, että taloustiede on myös tulossa osaksi laajempaa yhteiskuntatieteellistä keskustelua, jossa ekokriisin tieteellisen ratkaisun edellytyksiä pohditaan pluralistisesti ja poikkitieteellisesti ilman minkään tieteenalan ensisijaisuutta.

Seija: Taloustieteessä on syytä puhua erikseen mikrotaloustieteen ja makrotaloustieteen paradigmoista. Mikrotaloustieteessä ei ole vahvoja koulukuntia siten kuin makron puolella. Soveltavassa mikrotaloustieteessä on viime vuosikymmeninä otettu isoja menetelmällisiä harppauksia, jotka puhuvat pikemminkin jatkuvuuden kuin välittömien uusien paradigmamuutosten puolesta.

Tätä viime vuosikymmenten kehitystä on kutsuttu uskottavuusvallankumoukseksi ja sen pääosassa ovat olleet huolella mietityt vertailuasetelmat aitojen syy-yhteyksien selville saamiseksi. Kehitys on hyväksi ja sen seurauksena on saatu ja saadaan entistä uskottavampia käytännönläheisiä tuloksia erilaisten työmarkkina- ja sosiaaliturvareformien sekä ympäristö- ja ilmastopolitiikan toimien vaikuttavuudesta.

Viime vuosikymmenten isot kriisit ja eri yhteiskuntien erot niistä selviytymisessä lisäävät kiinnostusta toisistaan poikkeaviin talouden instituutioihin ja niiden väliseen vuorovaikutukseen maiden sisällä.

Oma lukunsa on, että kaikkiin tutkimuskysymyksiin uudet menetelmät eivät sovellu ja tutkimuskysymysten valinnassa tutkijat ovat voineet mennä liiaksi menetelmät edellä. Makrotaloustieteen kohdalla finanssikriisi herätti siihen, että perinteiset makrotalousmallit eivät riittävästi korostaneet rahan, luotonannon ja velkaantumissyklien merkitystä. Pahimmat kriisit syntyvät useimmiten rahoitusjärjestelmässä, mikä merkinnee rahoitussektorin entistä parempaa nivomista makrotaloudellisiin malleihin.

Viime vuosikymmenten isot kriisit ja eri yhteiskuntien erot niistä selviytymisessä lisäävät kiinnostusta toisistaan poikkeaviin talouden instituutioihin ja niiden väliseen vuorovaikutukseen maiden sisällä. Näyttää myös siltä, kuten Anni sanoi, että ainakin taloustieteen opetuksessa on tapahtumassa muutosta ilmiölähtöisen opetuksen suuntaan pelkästään teorialähtöisen sijasta.

Olli Herranen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Poliittisen talouden tutkimuksen seuran varapuheenjohtaja.

Anni Marttinen on SAK:n makroekonomisti. Hän on taloustieteen pääaineen kauppatieteiden maisteri. Hän on aikaisemmin työskennellyt mm. EKP:ssa, VM:ssä ja Suomen Pankissa.

Jussi Ahokas on SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ryn pääekonomisti ja poliittisen talouden tutkija. Keskeisiä tutkimusaiheita ovat viime vuosina olleet kapitalismin evoluutio, talouspolitiikan muutos sekä keynesiläinen talouspolitiikka Suomessa.

Tero Toivanen on historian ja poliittisen talouden tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Seija Ilmakunnas on työelämäprofessori Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa. Hän on mukana Kansantaloudellisen aikakauskirjan toimituskunnassa ja toimii Yritystukien tutkimusjaoston puheenjohtajana sekä Talouspolitiikan arviointineuvoston jäsenenä.

Politiikasta-raati-artikkelin toimitti Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen.

Päivitetty 20.4.2021 klo 15:10; kirjoitusvirhe korjattu.

Julkaisu Politiikasta-raati: Paradigman muutos ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Asiantuntijuus on yhtäältä helposti määriteltävissä: asiaan perehtynyt henkilö – usein tutkijataustainen – kertoo osaamisalueestaan tietoon perustuen. Miten asiantuntijuutta toisaalta lähestytään yhteiskunnassa tai politiikassa ei ole kuitenkaan yksiselitteistä. Tutkijat itsekin aktiivisesti pohtivat tutkijan ja tieteen suhdetta yhteiskuntaan.

Etenkin koronaviruksen pandemian kontekstissa asiantuntijatiedolle on kovasti kysyntää, mutta poikkeusoloissakin asiantuntijuuden ja demokratian suhde voi olla jännitteinen. Asiantuntijavallan kykyä toimia jopa edustuksellisen demokratian vaihtoehtona on myös pohdittu. Asiantuntijavaltaan viitataankin joskus teknokratiana, sillä liiallinen asiantuntijavalta kaventaa kansalaisyhteiskunnan vaikutusmahdollisuuksia.

Hanna Ylöstalo huomauttaa artikkelissaan, että asiatuntijatiedon merkitys kasvaa politiikassa etenkin, kun korostetaan tietopohjaista päätöksentekoa politiikkatoimien oikeuttajana. Asiantuntijatieto ei kuitenkaan ole vapaa intresseistä ja niiden välisistä kamppailuista. Populistipuolueet taas tunnetusti suhtautuvat asiantuntijoihin melko väheksyvästi.

Asiatuntijatiedon merkitys kasvaa politiikassa etenkin, kun korostetaan tietopohjaista päätöksentekoa politiikkatoimien oikeuttajana.

Talous lienee yksi keskeinen asiantuntijatiedon kenttä, jonne kansalaisten kyky vaikuttaa on rajallinen. Monet poliittisen talouden kiistat ovat muuttuneet kamppailuiksi siitä, keillä asiantuntijoista katsotaan olevan paras näkemys tilanteesta tai laajin tieteenalan konsensus takanaan. Hyvänä esimerkkinä oli Juha Sipilän hallituskauden kestävyysvajeen kysymys, joka on nyt Sanna Marinin hallituskaudella vaihtunut työllisyysasteen tavoitteluksi. Tällaisista makrotason numerotavoitteista on maallikon mahdotonta vetää omia johtopäätöksiään ilman asiantuntijatietoa.

Asiantuntijuutta ja poliittista taloutta pohtivat tässä Politiikasta podcastissa yhdessä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen sekä Poliittinen talous -podcastin toinen juontaja ja Helsingin yliopiston tutkija Timo Harjuniemi.

Asiantuntijatiedon jännitteet

Asiantuntijavaltaa perustellaan tyypillisesti sillä, että monet yhteiskunnalliset ongelmat ovat yhä monimutkaisempia. Tähän vastauksena myös tiedontuotannon määrä yhteiskunnassa on merkittävästi kasvanut.

Asiantuntijuus ja asiantuntijatieto ovat keskeisessä asemassa, kun mietitään, ketä yhteiskunnassa kuunnellaan. Vaikka asiantuntija ei teekään poliittisia päätöksiä – ne kuuluvat edustuslaitoksen tehtäviin – asiantuntija ei voi siltikään kieltää politiikkasuositustensa vaikuttavuutta. Lisäksi asiantuntija täysin luonnollisesti toivoo, että hänen erikoisosaamistaan hyödynnetään ja että häntä kuunnellaan.

Tutkijat valikoituvat usein asiantuntijoiksi, joita haluavat kuulla niin media kuin kansalaisetkin. Asiantuntijuutta on Suomessakin hiljattain korostettu politiikassa tietopohjaisen päätöksenteon muodossa, vaikka tutkijat itse toisinaan muistuttavat, että tutkittu tietokaan ei pysty tarjoamaan absoluuttisia totuuksia poliittisen päätöksenteon tueksi. Tuntuu siltä, että asiantuntijoilta odotetaan silti yksiselitteisiä ja verrattain muuttumattomia vastauksia. Ympäröivän maailman epävarmuus etenkin nyt korona-aikana voimistaa halua saada varmaa tietoa.

Tiedon kritiikki pitäisi kuitenkin pitää erillään asiantuntijoiden politisoimisesta, joka voi pahimmillaan johtaa siihen, että kaikkia asiantuntijoita ei oteta huomioon.

Timo Harjuniemi kirjoitti hiljattain artikkelin, jossa näihin asiantuntijuuden ristiriitaisiin odotuksiin paneuduttiin syvemmin. Artikkelin mukaan on selvää, että liberaalit yhteiskunnat edellyttävät asiantuntijuutta, mutta toisaalta on nähty myös aktiivisia pyrkimyksiä horjuttaa asiantuntijuutta tukevia instituutioita ja säännellyn julkisen keskustelun muotoja. Voidaan jopa sanoa, että asiantuntijuutta ohjaavat markkinoilta tutut kysynnän ja tarjonnan lait, jotka määrittävät, kenen tuottamalle tiedolle on kysyntää. Kysyntä tässä yhteydessä tarkoittaa usein uskottavuutta.

Koska mikään tieto ei ole täysin irrallista arvoista tai asiantuntijoiden omista tavoitteista, tietoa täytyy voida kritisoida. Tällainen tiedon kritiikki pitäisi kuitenkin pitää erillään asiantuntijoiden politisoimisesta, joka voi pahimmillaan johtaa siihen, että kaikkia asiantuntijoita ei oteta huomioon.  On nähty, että asiantuntijat ikään kuin tulevat vedetyiksi mukaan poliittisiin kiistoihin – kuten esimerkiksi etsittäessä parasta vastausta koronaviruksen leviämisen uhkaan.

Politiikan ja asiantuntijuuden – tieteen – suhde onkin monesti jännitteinen ja monisäikeinen, etenkin jos tutkijat astuvat oman roolinsa ulkopuolelle ja politiikan näyttämölle.

Talousviisaita etsimässä

Poliittisen talouden piirissä asiantuntijoiksi lasketaan myös erilaisia talouden tutkijoita, jotka antavat poliittisia suosituksia ja kommentoivat tutkimistiedon laatua. Ainakin Paul Krugman ja jo häntä aiemmin John Quiggin ovat kirjoittaneet taloutta ja taloustiedettä käsitteleviä kirjoja siitä näkökulmasta, että taloudessa, taloustieteessä ja julkisessa keskustelussa pyörii ideoita – he kutsuvat näitä zombeiksi – jotka eivät suostu kuolemaan, vaikka empiirinen tieto ei enää tue niitä.

Näillä zombeilla on kuitenkin yhä puolustajansa, etenkin politiikassa. Samaan aikaan nämä ideat saattavat vaipua näkyvistä silloin, kun ne eivät ole relevantteja. Tietenkin ”zombius” on katsojan silmässä: joistain on voinut tuntua, että vanhat termit ovat tehneet paluuta keskusteluun, kun Thomas Pikettyn uusi kirja pääomasta ja ideologiasta keräsi huomiota alkuvuodesta – kunnes koronaviruksen aiheuttama poikkeustila katkaisi tuon keskustelun ennenaikaisesti.

Taloudessa, taloustieteessä ja julkisessa keskustelussa pyörii ideoita, jotka eivät suostu kuolemaan, vaikka empiirinen tieto ei enää tue niitä.

Ehkä eräs relevantti zombi voisi olla hyperinflaation pelko, joka esittää, että rahavarannon kasvaessa rahan arvo suhteessa alkaa laskea. Vuoden 2008 finanssikriisiä seuranneiden maailmanlaajuisten elvytyspakettien ja vuoden 2020 koronaelvytysten merkittävät rahavirrat talouteen ovat näkyneet Suomessakin, tarkemmin Suomen Pankissa, mutta ne eivät kuitenkaan ole johtaneet inflaation kasvuun, vaikka se, edes nimellisessä 2 prosentin mitassa on ollut Euroopan Keskuspankin tavoitteena jo vuosia.

Mediassa talouden liikkeiden tulkitsijoina käytetäänkin usein niin sanottuja talousviisaita, jotka ovat myös entistä tärkeämpiä yhteiskunnallisia keskustelijoita. Pelkästään vuonna 2020 tätä määritelmää on käytetty niin Ilta-Sanomissa, Helsingin Sanomissa kuin Ylelläkin. Yksiselitteistä tietoa etsivän kansalaisen harmiksi talousviisaat voivat kuitenkin olla eri mieltä.

Usein media myös pyrkimyksessään esittää monipuolisia näkökulmia päätyy siteeraamaan asiantuntijoita, joilla on päinvastaiset edunvalvonnalliset tavoitteet. Siksi media kuulee samanaikaisesti vaikkapa työntekijää ja työnantajaa eli toisin sanoen esimerkiksi SAK:n ja EVA:n ekonomistia.

Poliittinen talous -podcast

Podcastissa keskustellaan myös Poliittisen talouden podcastista, jota Harjuniemi on vetänyt yhdessä Lauri Holapan kanssa. Takana on jo kunnioitettavat 30 yli tunnin mittaista jaksoa. Podcastia voi kuunnella ainakin Soundcloudissa ja Spotifyssä.

Vaikka podcastin taustalla ei ollut mitään suoranaista pyrkimystä lähteä täyttämään aukkoa suomalaisten tutkijoiden podcastien kentällä, podcast on saavuttanut näkyvyyttä keskusteluaiheidensa sekä lukuisten vieraiden avulla. Tutkijan työn parempia puolia on, että on mahdollista päästä ”ajattelemaan ääneen” eri alan asiantuntijoiden kanssa kuitenkin saman yhdistävän teeman alla, mikä voi parhaimmillaan olla opettavaista sekä itselle että kuuntelijoille.

Podcast on aloitettu vuoden 2018 alussa, jolloin Harjuniemi ja Holappa olivat itse vielä väitöskirjatutkijoita Helsingin yliopistossa. Nuoret tutkijat kokevat uudet yhteiskunnallisen vaikuttamisen kanavat luonnollisiksi itselleen. Harjuniemi rohkaiseekin nuoria tutkijoita rohkeasti esittämään ajatuksiaan ja tuomaan oman tieteenalansa asiantuntemusta esiin ja tunnetuksi.

Podcastin viimeisempänä teemana oli vaaliasetelma Yhdysvaltain marraskuisia vaaleja ennen ja jälkeen. Vaaliasetelmia oli myös Politiikasta-lehdessä avattu sekä sisäpolitiikan että ulkopolitiikan konteksteissa. Monipuoliselle poliittista taloutta koskevalle avoimelle keskustelulle on aivan varmasti tarvetta vielä vaalien jälkeenkin. Tähän osallistuvat myös monien alojen asiantuntijat.

Timo Harjuniemi on valtiotieteiden tohtori Helsingin yliopistossa, ja ”puolet” Poliittinen talous –podcastin kokoonpanosta.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Podcast: Mitä on asiantuntijuus ja mitä on poliittinen talous? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaikkei kaikkien ole mahdollista viettää kesää lomaillen, tästä artikkelista löydät listauksen toimituskuntamme hyödyllisiksi tai mielenkiintoiseksi todettuja suomenkielisiä tai suomennettuja tietokirjoja, omaelämänkertoja ja muita ajatuksia herättäviä teoksia, joita kelpaa lukea myös muuten kuin kesällä.

Artikkelin kuvituskuvina esiintyvät toimituskuntalaistemme kirjahyllyt.

Arendt, Hannah: Vita Activa. Vastapaino: 2017.

Arendtin näkemys ihmisenä olemisen ehdoista 1900-luvun kokemusten läpi nähtynä säilyttää ajankohtaisuutensa antroposeenin ja viestintäteknologian aikakaudella. Teos on työn, valmistamisen ja toiminnan arvokkuuden puolustus yhtäältä filosofista traditiota ja toisaalta modernin ajan uhkia vastaan.

Freire, Paulo: Sorrettujen pedagogiikka. Vastapaino: 2016.

Paulo Freire (1921-1997) oli kuuluisa kolmannen maailman ajattelija, jonka ehkä tunnetuin teos Sorrettujen pedagogiikka perustuu mielenkiintoiseen kenttätyöhön ja etnografiaan. Brasiliassa syntyneen Freiren tie kulki Brasiliasta Chileen, Yhdysvaltoihin, Eurooppaan ja takaisin Brasiliaan. Freiren ajattelu kehittyi yhteiskunnallisten tapahtumien kontekstissa, eikä teosten varrella muotoutunut teoreettinen viitekehys ole nähnyt viimeistä käyttöpäiväänsä.

Teosten varrella muotoutunut teoreettinen viitekehys ole nähnyt viimeistä käyttöpäiväänsä.

Hall, Stuart: Mitä on tekeillä? Esseitä vallasta, uusliberalismista ja monikulttuurisuudesta. Vastapaino: 2019.

Tuoreehko kokoelma kuuluisan kulttuurintutkija Stuart Hallin (1932-2014) tekstejä on erinomaista luettavaa kesämökkipaikkakuntalaiselle ja Suomea kiertävän matkaoppaaksi myös oman maan kulttuureihin. Hallin keskustelevat esseet virittävät lukijan kaleidoskooppisen kirjon läpi oivaltamaan uudelleen ja entistä paremmin kulttuurisia prosesseja. Kokoelman monimerkityksellinen otsikko lupaa myös kaukaa viisaan katselmuksen Yhdistyneen kuningaskunnan nykyisyyteen.

Herkman, Juha: Populismin aika. Vastapaino: 2019.

Herkman syventää suomalaisen populismitutkimusta uusimmalla teoksellaan, jonka voisi myös nähdä tulevana aiheeseen johdattavana oppikirjana. Koska populismi on itsessään terminä latautunut ja sitä käytetään jokseenkin varomattomasti julkisessa keskustelussa, teos tulee osuvaan väliin. Viestinnän tutkijana Herkmanin katse suuntautuu myös mediaan.

Teos kattaa mittavan määrän niin kotimaista kuin kansainvälistäkin tutkimuskirjallisuutta sekä tekee uusia avauksia tästä kirjallisuudesta ponnistavin omin määritelmin. Sivuilla käsitellään niin kansainvälisiä kuin kotimaisiakin esimerkkejä.

Hukkanen, Sanna & Voronkova, Anna: FUgrics – Sarjakuvia suomalais-ugrilaisesta maailmasta. Rauhanpuolustajat: 2020.

Teokseen on koottu suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten puhujien hauskoja sarjakuvia Venäjältä, Suomesta, Norjasta ja Virosta. Samalla kun teos pyrkii tukemaan uhanalaisten kielten asemaa, se tarjoaa erinomaisia näkökulmia identiteettipoliittiseen keskusteluun Suomessa. Lisäksi sarjakuvat onnistuvat nostamaan esiin mielenkiintoisia välähdyksiä pienten kieliryhmien historiasta, perinteistä ja nykypäivästä.

Kantola, Anu ja Kuusela, Hanna: Huipputuloiset. Vastapaino: 2019.

Vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokas Huipputuloiset on kirja Suomen suurituloisimmasta promillesta. Kirja aiheutti viime syksynä varsinaisen mediakohun, jossa keskusteltiin paitsi rikkaista myös tutkimusmenetelmistä. Jos tätä ei ole vielä lukenut, voisi sanoa, että yleissivistyksessä on puute. Kirjasta on myös keskusteltu Politiikasta-lehdessä sekä viime vuonna Maija Mattilan arviossa että tänä vuonna Sami Kedon artikkelissa empatiakuiluista.

Jos tätä ei ole vielä lukenut, voisi sanoa, että yleissivistyksessä on puute.

Kivistö, Sari & Pihlström, Sami: Sivistyksen puolustus: Miksi akateemista elämää tarvitaan? Gaudeamus: 2018.

Pitkän linjan humanistisen sivistyksen puolustus vaikuttaa ajankohtaisemmalta nyky-Suomessa kuin vuosikymmeniin. Kirjoittajat pyrkivät perustelemaan miksi, sivistystä tulisi tarkastella filosofisesti nyt, kun managerialistiset ja kaupalliset paineet korkeakoulutusta kohtaan kasvavat jatkuvasti. Teos hahmottelee oivallisesti korkeakoulutuksen sisäistä sielunelämää ja sen kokemaa muutosta. Tarkoitus ei kuitenkaan ole sortua nostalgiaan, vaan ammentaa vanhasta rohkeasti uutta.

”Kirjan kirjoittajat ovat historian-, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijoita, joiden hartaana toiveena on, että kukaan ei tuhoaisi päiväkirjaansa.”

Leskelä-Kärki, Maarit, Sjö, Karoliina ja Lalu, Liisa: Päiväkirjojen jäljillä — Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen. Vastapaino: 2020.

Millaista tietoa satojen vuosien takaiset päiväkirjat voivat välittää menneisyydestä? Tutkijalle ne tarjoavat ainutlaatuisen kurkistusaukon inhimilliseen, elettyyn elämään. Vastapainon mukaan ”kirjan kirjoittajat ovat historian-, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijoita, joiden hartaana toiveena on, että kukaan ei tuhoaisi päiväkirjaansa.” Ajankohtainenkin tämä kirja on, sillä #koronapäiväkirja on tullut kevään aikana tutuksi, ja moni on kuulemma tarttunut jopa kynään ja paperiinkin tämän erityskevään aikana. Tämä on ilman muuta säästettävä kesälomalukemistoon!

Turussa on viime aikoina ollut tavallistakin enemmän outoa liikehdintää.

Mahlamäki, Tiina & Kokkinen, Nina (toim.): Moderni Esoteerisuus ja okkultismi Suomessa. Vastapaino: 2020.

Turussa on viime aikoina tapahtunut tavallistakin enemmän outoa liikehdintää: kaupunkiin on muodostunut taitava tutkijaryhmä, joka keskittyy esoteerisiin ilmiöihin eri tieteenalojen näkökulmasta. Liikehdinnän myötä olemme saaneet luettavaksi muun muassa Nina Kokkisen Totuudenetsijät -kirjan ja nyt tänä keväänä Mahlamäen ja Kokkisen toimittaman laajan teoksen.

Teoksessa on yli kymmenen kiintoisaa artikkelia esimerkiksi teosofiasta, spiritualismista sekä esoterian ja tieteen suhteesta. Kirja häikäisee monipuolisuudellaan. Jos tämän tietokirjan rinnalle kaipaa samasta tematiikasta kaunokirjallisuutta, niin tätäkin löytyy Turusta, Heikki Kännön romaanien sivuilta.

Mandela, Nelson: Pitkä tie vapauteen. WSOY: 1994.

Nelson Mandelan Pitkä tie vapauteen (1994) on klassikkoteos, johon kaikkien maailmanpolitiikasta tai -historiasta kiinnostuneiden kannattaisi tutustua. Mandela kuvaa kirjassa kamppailuaan Etelä-Afrikassa 1990-luvun puoliväliin voimassa olleen rotuerottelupolitiikan kumoamiseksi.

Hän kirjoitti teoksen pääasiallisesti 27 vankeudessa viettämänsä vuoden aikana. Suomessa kirjan julkaissut WSOY kutsuu Mandelan omaelämäkertaa yhdeksi viime vuosikymmenien merkittävimmistä muistelmadokumenteista, eikä suotta. Kirja käsittelee raskaita teemoja taidolla ja lämmöllä, joka kannattelee lukijaa teoksen viime sivuille saakka.

Obama, Michelle: Minun tarinani. Otava: 2018. ja Obama, Barack: Unelmia isältäni. Otava: 2017.

Viime vuosina maailmalla on pohdittu paljon poliittisen johtajuuden merkitystä, niin hyvässä kuin pahassa. Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 2016, Britannian EU-eroon johtanut David Cameronin poliittinen uhkapeli sekä tiettyjen valtionjohtajien vähättelevä asenne koronapandemiaa kohtaan ovat kaikki kääntäneet huomion yksilöiden rooliin maailman-politiikassa. Onkin siis otollinen aika palata politiikan suurmiesten ja -naisten elämäkertojen pariin.

Michelle Obaman Minun tarinani (2018) ja Barack Obaman Unelmia isältäni (2017) ovat kiehtovia kuvauksia kansainvälisessä mediassa ikoniseen asemaan nousseen presidenttiparin elämästä politiikan valokeilan ulkopuolella. Jälkimmäisestä erityisen mielenkiintoisen tekee se, että kirjan alkuperäinen englanninkielinen painos julkaistiin kaksi vuotta (1994) ennen Obaman poliittisen uran alkua. Sen pohdiskeleva ja silottelematon tyyli tarjoaakin mielenkiintoisia näköaloja tulevan presidentin poliittiseen ajatteluun. Yhdessä luettuna nämä teokset myös kartoittavat kattavasti Yhdysvaltain ensimmäisen mustan presidentin valintaan johtaneita yhteiskunnallisia tekijöitä sekä etu- että jälkikäteen.

On otollinen aika palata politiikan suurmiesten ja -naisten elämäkertojen pariin.

Raworth, Kate: Donitsitaloustiede: seitsemän tapaa ajatella kuin 2000-luvun taloustieteilijä. Terra Cognita: 2018.

Ilmasto- ja resurssikysymykset haastavat vakiintuneet taloustieteen ajattelutavat syvällisesti. Raworth pyrkii tarjoamaan avaimia tulevien vuosien talousajatteluun tavalla, joka huomioi sekä talouden ekologisen katon että sen sosiaalisen perustan eli poliittiset ja yhteiskunnalliset perusoikeudet. Kirjan kyseenalaistavaa otetta voinee myös lähestyä koronaviruksen vakiintuneelle talousajattelulle aiheuttaman katkoksen näkökulmasta.

Ropponen, Ville & Sutinen, Ville-Juhani: Luiden tie. Gulagin jäljillä. Like: 2019.

Vankileirien saaristosta on kirjoitettu varsin paljon, mutta tuskin koskaan tällaiseen matkustusaineistoon perustuen. Vain harvan tietokirjan sisältö perustuu näin häikäisevän laajaan matkustusaineistoon kuin Luiden tie. Siperia on tunnetusti lähes mittaamattoman suuri tiettömien taipaleiden alue ja kirjoittajakaksikko todistaa sen omalla työllään.

Kirja on ikään kuin matkakirjan ja tietokirjan yhdistelmä. Samalla se kertoo paitsi Venäjän historiasta, mutta myös nyky-yhteiskunnasta. Kirjan ainoa selkeä huono puoli on, että se herättää kovan matkakuumeen. Koronan vuoksi lukija joutuu kuitenkin siirtämään nämä haaveet tulevia kesiä varten.

Kirjan ainoa selkeä huono puoli on, että se herättää kovan matkakuumeen.

Spicer, André: Paskanjauhantabisnes. niin & näin: 2018.

Miksi joka paikka on täynnä merkityksetöntä konsulttijargonia, johon kukaan ei usko? Spicer avaa paskanjauhannan luonnetta moniulotteisesti ja erittelee sen haittavaikutuksia politiikassa, organisaatioissa — mukana esimerkiksi Nokia — ja yleisesti ajattelukykymme kannalta. Paskapuhe tekee meistä tyhmempiä kuin olemme.

Miksi joka paikka on täynnä merkityksetöntä konsulttijargonia, johon kukaan ei usko?

Tikkanen, Jouni: Lauma. Otava: 2019.

Kirjaa on luonnehdittu vetävästi kerrotuksi tarinaksi susista ja ihmisistä ankarissa oloissa. Se kertoo harvinaislaatuisesta tapauksesta, kun sudet tappoivat 1800-luvun lopulla Turun lähistöllä 22 lasta. Kirja ammentaa menneestä, mutta sen avulla voi myös pohtia nykyisyyttä.

Toisaalta tapauksella on ollut pidempiaikainen vaikutus suomalaisten asenteisiin susia kohtaan. Toisaalta taas voi miettiä nykyihmisten suhtautumista muihin eläinlajeihin ja siihen, miten tietyistä eläimistä saattaa jossain yhteydessä kehkeytyä vihollisia.

Virtanen, Mikko T., Hiidenmaa, Pirjo & Nummi, Jyrki (toim.): Kertomuksen keinoin. Gaudeamus: 2020.

Ihmistä on luonnehdittu eläimeksi, joka kertoo tarinoita. Tarinat ovat merkittävä osa jokapäiväistä todellisuuttamme. Ne auttavat näkemään monimutkaisia prosesseja yksilön näkökulmasta ja tekevät niistä helpommin samaistuttavia. Tarinoilla vakuutetaan, havainnollistetaan, hauskuutetaan ja vähätellään.

Mediaan ja tietokirjallisuuteen keskittyvä teos koostuu kielen- ja kirjallisuudentutkijoiden teksteistä. Niissä analysoidaan kerrontatekniikoita, tarinan kertomiseen liittyvää etiikkaa ja kriittistä medialukutaitoa.

Klapihommissa ja risusavotassa voi samalla pohtia metsän poliittisia puolia.

Siltala, Sakari: Oksalla ylimmällä? Metsäteollisuus poliittisena voimana 1918-2018. Siltala: 2018.

Klapihommissa ja risusavotassa voi samalla pohtia metsän poliittisia puolia. Sakari Siltalan kirjoittama suomalaisen metsäteollisuuden edunvalvonnan satavuotinen historia on vetävästi kirjoitettu historiateos keskeisestä suomalaisen vientiteollisuuden haarasta ja sen vaikuttavasta edunvalvonnasta. Lakonmurtajien, kassakaappisopimusten, kansainvälisen liiketoiminnan avaamisen ja monien muiden jännittävien käänteiden puolesta tetos sopii myös kesädekkariksi!

Julkaisu Lukusuosituksia kesälomille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tässä artikkelissa esitellään kolme vaalikirjaa, jotka julkaistiin keväällä 2019 eduskuntavaalien alla: Mikko Kärnän (kesk.) Häirikkö Arkadianmäellä (Otava), Veronika Honkasalon (vas.) Toivon politiikka (Into) ja Juhana Vartiaisen (kok.) Suomalaisen talousajattelun kritiikki (Otava). Kaikki kolme kirjoittajaa osallistuivat myös 2.4. Politiikasta-lehden järjestämään Poliitikot kirjataivaassa -tapahtumaan pääkirjasto Oodissa.

Tapahtumaan piti osallistua myös Harry Harkimon omalla kirjallaan, mutta Harkimo oli lopulta estynyt. Tästä syystä tässäkin keskitytään vain kolmen tapahtumaan osallistuneen poliitikon tuotoksiin.

Mikko Kärnä ja häirikkyys

Kärnä kuvaa itseään ”häiriköksi” ja pitää politiikan ”häirintää” positiivisena asiana. Lukijan on paikallaan kysyä, miksi politiikan häirintä on tarpeen ja miten politiikkaa häiritään kirjailijan mielestä. Kärnä käyttää mieluummin termiä ”disruptio”, joka saattaa ainakin osalle lukijoista olla tutumpi liike-elämän puolelta. Kirjassa disruptio rakentaa uutta rikkoen vanhaa ajattelua.

Häiriköinti esiintyy kirjassa ensisijaisesti viestintästrategiana eli sen tarkoitus on herättää huomiota kirjoittajan ajamalle politiikalle sosiaalisen median kautta. Tässä suhteessa vaikuttaakin siltä, että (laskelmoivassa media-)häiriköinnissä tarkoitus (eli näkyvyys) pyhittää keinot. Kirjassa ensimmäisellä (kesken jääneellä) kansanedustuskaudellaan toimiva tulokas esiintyy tietyllä tavalla realistina: hänen on toimittava häirikkönä saadakseen itselleen ja agendalleen näkyvyyttä.

Tätä haastetta nousta esiin on avannut myös Anna Kontula kirjassaan Eduskunta – Ystäviä ja vihamiehiä (Into, 2018). Eduskunnassa on selkeä nokkimisjärjestys, joka pohjaa senioriteettiin ja johon myös Harkimo kertoo omassa vaalikirjassaan Suoraan sanottuna (WSOY, 2018) pettyneensä.

Ei ole siten suuri yllätys, että Kärnä kuvaa tyylinsä herättäneen närää. Hän ilmaiseekin kirjassa pettymystä aloitteittensa huonoon menestykseen. Karrikoiden Kärnä profiloituu häirikkönä, joka vie jämähtäneet asiat julkisuuteen yksipuolisesti ja ennen kaikkea räväkästi mutta taivastelee sitä, kun muut poliitikot tästä suuttuvat eivätkä tue hänen agendaansa.

Kärnä profiloituu häirikkönä, joka vie jämähtäneet asiat julkisuuteen yksipuolisesti ja räväkästi mutta taivastelee sitä, kun muut poliitikot tästä suuttuvat eivätkä tue hänen agendaansa.

Toisaalta Kärnä reflektoi kirjan loppupuolella, että eduskuntaan on tullut tahallisen väärinymmärtämisen kulttuuri, ja pohtii, onko itse osa ongelmaa vai sen ratkaisua. Hän päätyy toteamukseen, että ehkä molempia.

Kärnä ei itsekään osaa määrittää, millaista esiintyminen sosiaalisessa mediassa on. Sivulla 61 keskustellaan siitä, kuinka tärkeää sosiaalisessa mediassa on esiintyä omana itsenään, mutta kuinka some on kuitenkin käytännössä vain representaatiota, ellei illuusiota.

Huomionarvoista kirjassa on, kuinka siinä korostetaan kansanedustajan työhön ajautumista ikään kuin vailla edustajan omaa suunnitelmallista toimijuutta. Tämä on hieman erikoinen tapa muotoilla asia, koska ehdolle asettumisen jälkeen edustaja on varmasti työskennellyt päämäärätietoisesti valintansa eteen – käsillä oleva kirja on siitä todiste. Kärnä kertoo kirjassaan myös, että hänen esikoiskirjansa rahoitti osin vuoden 2015 eduskuntavaalikampanjan.

Kenties kirjoittaja haluaakin mieluummin korostaa, ettei hän ole hakeutunut poliittiselle uralle tarkoituksellisesti ja on ”järjestelmän” ulkopuolinen. Kirjoittaja haluaa toisin sanoen tehdä selväksi, ettei ole ”poliittinen broileri”, puoluejärjestelmän kasvatti.

Jähmettyneitä rakenteita ravistelevan ulkopuolisen identiteetti on varmasti kutsuva myös monelle muulle ensimmäisen kauden kansanedustajalle.

Näin ollen tavallisen päivänpolitiikan ”häiriköinti” voidaan myös perustella ulkopuolisuudella. Tämä jähmettyneitä rakenteita ravistelevan ulkopuolisen identiteetti on varmasti kutsuva myös monelle muulle ensimmäisen kauden kansanedustajalle.

Kärnän kirjassa on se ehdoton hyöty, kuten Jukka Huusko kommentoi Helsingin Sanomien kirja-arvostelussaan, että se havainnollistaa sitä sisäistä ajattelua, jolla poliitikot hamuavat näkyvyyttä ja sitä kautta valtaa modernissa mediaympäristössä ja niin sanotussa totuuden jälkeisessä ajassa.

Veronika Honkasalon toivon politiikkaa

Honkasalon kirja seuraa Kärnän tavoin henkilökohtaista tarinaa siitä, miten kirjoittajasta tuli poliitikko ja millaista politiikkaa hän tekee tai haluaisi tehdä. Kirjassa on viitteitä ja lähteitä, mutta akateemiseksi sitä ei voi sanoa.

Honkasalo esittää politisoitumisensa perussuomalaisten vuoden 2011 ”vaalijytkyn” suorana seurauksena. Tämä on mielenkiintoista siksi, että perussuomalaiset itse usein määrittävät itsensä negaation kautta eli korostaen sitä, keitä he vastustavat.

Vasemmistolaisuus, feminismi ja antirasismi nousevat selvästi esiin kirjoittajalle keskeisinä teemoina. Esimerkiksi kapitalismin kritiikki ja ilmastomuutosta vastaan taistelu kulkevat käsi kädessä. Kirjassa esitetään, eikä täysin vailla perusteita, että oikeistolainen (talous)politiikka on monesti kylmän rationalistista. Honkasalon edustamaan ”toivon politiikkaan” kuuluvat myös keskeisesti tunteet. Poliittinen on siis ehdottomasti henkilökohtaista.

Honkasalon edustamaan ”toivon politiikkaan” kuuluvat myös keskeisesti tunteet. Poliittinen on siis ehdottomasti henkilökohtaista.

Kirjoittaja kertoo, että tunne on keskeistä toivossa ja paremman kuvittelussa. Tältä osin kirjan voi nähdä liittyvän demokratialle tarpeellisten yhteiskunnallisten utopioiden rakentamiseen. Yhteiskunnallinen luottamus ilmenee kirjassa keskeisenä huolenaiheena. Tämän luottamuksen palauttaminen on osa kirjoittajan toivon politiikkaa.

Honkasalokin muistaa huomauttaa tulevansa puoluepolitiikan ulkopuolelta, ja hänen poliittinen agendansa on vastaus yhteiskunnalliseen tilaukseen. Näin Honkasalo Kärnän tavoin ottaa etäisyyttä puoluepolitiikkaan.

Molempien aiemman historian huomioiden tämä asemointi ei kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua: Kärnä toimi jo kansanedustajana eikä siten ole enää ulkopuolinen, ja Honkasalo on ollut näkyvä helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu.

Samoin myös Honkasalo näkee kirjassaan, että disruptiolla – aiheutetulla häiriöllä – on paikkansa politiikan jähmettyneitä rakenteita ravisteltaessa. Esimerkiksi isojen puolueiden valta ja ”kabinettisopimukset” on mainittu kirjassa erikseen. Kenties disruptioksi, johon niin ikään suhtaudutaan usein negatiivisesti, voidaan laskea myös Honkasalon huomio sukupuolittuneesta eduskunnan kahvilan istumajärjestyksestä.

Myös Honkasalo näkee kirjassaan, että disruptiolla – aiheutetulla häiriöllä – on paikkansa politiikan jähmettyneitä rakenteita ravisteltaessa.

On myös mahdollista lukea kirjasta, että Honkasalon disruptio nojaa enemmän avoimen ideologiseen politiikkaan. Honkasalo on pitkälti oikeassa siinä, että suomalaisessa politiikassa tunnutaan suhtautuvan ideologisuuteen negatiivisesti ja sitä vastaan asetetaan herkästi epäideologiseksi ymmärretty teknokraattinen hallinta. Tällöin tyypillinen pakon ja väistämättömyyden poliittinen argumentaatio keskittyy yleensä talouteen jättäen todelliset arvovalinnat piiloon.

Suomalainen talouseliitti on Honkasalon mielestä kapea, eikä poliitikkojen tule jättää taloutta taloustieteilijöille. Voikin sanoa, että Honkasalon disruption kohteena on pikemminkin Vartiaisen kirjan edustama hegemoninen talouspolitiikka. Kärnän disruptioon taasen viitataan kirjassa ”politiikkakarnevaalina”.

Juhana Vartiaisen talousajattelun kritiikki ”epävaalikirjana”

Keskustelutilaisuudessa Oodissa Vartiainen painotti, ettei hänen kirjansa ole vaalikirja vaan myöhästynyt talouspoliittinen kirja. Tämä on sinänsä helppo uskoa, sillä Vartiaisen kirja on selkeästi ”epäpersoonallisin”. Se ei kerro lainkaan kirjoittajastaan – paitsi epäsuorasti.

Kuitenkaan kirjoittajan aikeet eivät vähennä vaalien alla julkaistun kirja poliittisuutta, etenkin, kun kirjan aiheena on suomalainen talouspolitiikka. Vartiainen ei edukseen kiellä talouspolitiikan poliittisuutta: kirjassa todetaan, että ”kiinnostavin taloustiede on usein poliittista ja hyvä niin”.

Vartiainen ei edukseen kiellä talouspolitiikan poliittisuutta: kirjassa todetaan, että ”kiinnostavin taloustiede on usein poliittista ja hyvä niin”.

Vartiaisen kirja on selvästi kolmikosta akateemisin. Se sisältää paljon viitteitä tutkimuskirjallisuuteen eikä teoriapainotteisuutensa vuoksi aukene lukijalle välttämättä helposti. Kirjaa lukiessa tuleekin olo, että lukija kutsutaan hyväksymään kirjoittajan asiantuntemus aiheesta, mikä sinänsä on perusteltua huomioiden Vartiaisen tausta tutkijana.

Vartiainen ei kuitenkaan kirjoita kirjaa ainoastaan tutkijan positiosta vaan kansanedustajana ja ehdokkaana. Tätä samaa kaksoisidentiteettiä käsitteli myös Vesa Koskimaa Kontulan Eduskunta – Ystäviä ja vihamiehiä -kirjan arvostelussaan.

Kirja on yhtäältä talouspoliittinen pohdiskelu, mutta toisaalta esittää itsensä ”suomalaisen talousajattelun kritiikkinä”. Lukijalle on hieman epäselvää, asemoiko Vartiainen itsensä jonkinlaiseen vähemmistöön valtavirtaisessa suomalaisessa talousajattelussa ja millä perusteilla hän tämän tekee.

Oodin keskustelutilaisuudessa Vartiainen selvensi, että hänen ulkopuolisuutensa tulee pitkästä kokemuksesta Ruotsista, minkä kautta hän kritisoi suomalaista talousajattelua. Toisaalta ruotsalaisen yhteiskunnan eriarvoistumista, ja siten sen esimerkkisyyden kyseenalaistamista, edustaa Göran Therbornin kirja Kadotettu kansankoti – Kuinka pääoma kaappasi Ruotsin.

Vartiainen toteaa yksikantaan, että valtiokeskeisen järjestelmän takia ”suomalaisilla on vääränlainen talouden ontologia” eli vanhentunut käsitys talouden todellisesta olemuksesta globaalissa kilpailukapitalismissa. Tässä suhteessa Vartiainen haluaa puhua suoraan maailmasta, jossa olemme, kun taas Honkasalo oletettavasti haluaa puhua maailmasta, jossa voisimme olla.

Vartiainen haluaa puhua suoraan maailmasta, jossa olemme, kun taas Honkasalo oletettavasti haluaa puhua maailmasta, jossa voisimme olla.

Kirjasta välittyy kuva hyvinvointivaltion ensisijaisesti välineellisestä arvosta. Sivulla 20 Vartiainen toteaa, että ”hyvinvointivaltio tekee kapitalismista hyväksyttävää ja siedettävää, mikä on mainio juttu, koska markkinakapitalismi on vaurauden lähde”. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion korkea luottamus ”vähentää [talouspoliittiseen] muutokseen kohdistuvaa vastarintaa ja epäluuloa”.

Onkin mielenkiintoista pohtia, missä määrin tämän luottamuksen polttaminen markkinauudistusten ajamiseen voidaan liittää populismin nousuun, jota Vartiainen ei kirjassaan juuri käsittele. Vartiainen näkee eriarvoisuuden uhkana hyvälle talouspolitiikalle nimenomaan siinä suhteessa, että se rohkaisee poliitikkoja katteettomiin ja vastuuttomiin lupauksiin, joiden rauetessa kansa on poliittisesti yhä tyytymättömämpää.

Käsitellessään vuoden 2008 finanssikriisiä Vartiainen kritisoi liian täydellisiä malleja, joiden ympärille rakennettu talousopin paradigma sokeutti etenkin makrotaloustieteessä (esim. taloustieteellisissä journaaleissa) finanssikriisin potentiaalille. Nämä mallit ovat Vartiaisen mukaan korostetusti peritty juuri uuskeynesiläisestä makrotalousteoriasta. Jos premissin hyväksyy, tämä osaltaan puoltaa kirjan pyrkimystä uudistaa talousajattelua kritiikin kautta.

Mitä tulee finanssikriisin hoitoon, Vartiainen kritisoi poliittisen talouden professori Mark Blythin Talouskuri–kirjan (Vastapaino, 2017) finanssipääoman kriisiytymisen teesejä ja keskittyy enemmän euromaiden julkistalouden tilaan, kuten teki aiemmin myös valtiosihteeri Martti Hetemäki.

Talouspoliittisesti oikeistolaisen maailmankatsomuksen ydin tiivistyy kirjassa kansalaisen velvollisuuteen tehdä pitkä, verotuloja tuottava työura.

Talouspoliittisesti oikeistolaisen maailmankatsomuksen ydin tiivistyy kirjassa kansalaisen velvollisuuteen tehdä pitkä, verotuloja tuottava työura. Näin aiemmin avokätistä hyvinvointijärjestelmää – huoltosuhde oli suosiollisempi – täytyy täydentää selvemmillä pakoilla osallistua, mistä aktiivimalli on esimerkki. Julkistalous kärsii siitä, jos ihminen valitsee jättäytyä työstä sivuun, ja se kärsii siitä suhteessa enemmän kuin yksilön itsensä tulot. Karrikoiden ihmisten vapaa-aika on siis suhteessa liian halpaa hyvinvointivaltiossa.

Vartiainen toteaa, että työn tarjontaa parantavat reformit, jotka siis tekevät vapaa-ajasta kalliimpaa, ovat usein jääneet keskusta-oikeistolaisten hallitusten tehtäväksi, mutta toisaalta myös 2000-luvun sosiaalidemokraatit ovat olleet tässä mukana – ainakaan he eivät ole tehtyjä reformeja kumonneet. Tosin Antti Rinteen hallitusneuvotteluissa aktiivimallin kumoaminen on ollut näkyvästi esillä

Koska Vartiaisen kirja asemoi itsensä tutkimuskirjallisuudeksi, sitä on myös arvioitu sen mukaisesti. Emeritusprofessori Matti Tuomala omassa lukuvihjeessään (ts. kirja-arvostelussaan) niin ikään haastaa Vartiaisen asemoitumisen vähemmistöön talousajattelussa.

Tuomala edelleen toteaa, että seuratessaan työmarkkinoita julkistalouden ytimenä kirjoittaja kokonaan sivuuttaa laajan julkistalouden tutkimuksen. Lisäksi arviossa suoraan kritisoidaan talouskuria virheellisenä talouspolitiikkana tuoreeseen tutkimukseen nojaten.

Vaalikirja vuonna 2019

Vaalikauden alla on luontevaa, että ehdolla olevat poliitikot kirjoittavat ajatuksiaan, olemustaan ja ennen kaikkea poliittista identiteettiään auki kirjan välityksellä. Vaikka internet on muuttanut politiikan viestintää ja siirtänyt sitä sosiaaliseen mediaan, kirja on yhä käytännöllinen media laajemmille katsauksille ehdokkaan ajatuksista.

Vaalikirja antaa toisin sanoen omalla tavallaan äänestäjälle syvemmän käsityksen ehdokkaan politiikasta – suorasti tai epäsuorasti – kuin toisenlainen poliittinen viestintä. On syytä huomata, että kaikki kolme tässä käsitellyn vaalikirjan kirjoittajaa tulivat valituiksi eduskuntaan.

On syytä huomata, että kaikki kolme tässä käsitellyn vaalikirjan kirjoittajaa tulivat valituiksi eduskuntaan.

Kaikki kolme kirjaa ovat erittäin mielenkiintoisia aikalaiskuvauksia siitä, miten kansanedustaja tai ehdokas itsensä haluaa esittää. Vaalien alla julkaistava kirja on eräänlainen manifesti siitä, millainen kirjoittaja on ja millaista politiikkaa hän haluaa edistää.

Vaalikirjassa ei esitellä ainoastaan ehdokkaan politiikkaa vaan ehdokas ihmisenä. Ehdokas – jos hän on itse kirjoittanut kirjan – esittää yleensä tyypillisen tarinan itsestään ja politiikastaan. Siinä edetään menneestä nykytilan kautta tavoitteelliseen tulevaisuuteen. Ehdokas tulee ikään kuin lähelle äänestäjää, etenkin Honkasalon ja Kärnän kirjojen tapauksessa. Vartiainen taas kutsuu äänestäjän luottamaan hänen asiantuntemukseensa.

Äänestäjän on teoriassa helpompi ymmärtää ehdokkaan ajamaa politiikkaa, kun ehdokas on saanut esittää näkökulmansa omin sanoin. Vaalikirjalla on myös vaalien jälkeen oma arvonsa, kun kirjan sisältöä vertaa siihen, mitä asioita edustaja ajaa. Äänestäjän kannalta voi olla lohdullista, että tämä esitetään kirjassa mustana valkoisella, vieläpä ehdokkaan kuvalla kannessa.

Poliittisen agendan esiintuomisen ohella vaalikirja usein toimii yhtenä vaalikampanjan rahoituksellisena tukijalkana. Hyvin myyvän vaalikirjan tuloilla rahoitetaan myös ehdokkaan kampanjaa. Tällä tulee varmasti olemaan merkitystä, mikäli vaalikampanjoiden kustannukset yhä nousevat.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Edit. 24.6.2019 klo 21:10: Poistettu lause ”Toisin sanoen Vartiainen haluaa pestä kätensä alansa sokeudesta finanssikriisille: se olisi ollut ennustettavissa, ellei olisi jumiuduttu tietyn paradigman oletuksiin” harhaanjohtavana.

Julkaisu Kolmen vaalikirjan anatomia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.