Suomi pärjää sananvapaudessa median osalta vain, koska täällä ei ole toimittajia vankeina tai aktivisteja,mutta muuten Suomen media sensuroi (samamielisyys kaikessa) itse sen, minkä Turkissa tms. hoitavat viranomaiset, mikäli jokin media herättää liikaa virallisesta totuudesta poikkeavaa keskustelua.

Suomalaiset ovat poliittisesti passiivisia juuri maata vaivaavan poliittisen keskustelun ja median vaihtoehdottomuuden vuoksi, koska ei ole keskustelun herättäjiä, jollaisena median on toimittava tietenkin.

Yhden firman ohjeistus ei vaikuta sananvapauteen yksilön oikeutena mitenkään. Sananvapaus on perusoikeus, eikä aktivistien ja järjestöjen määrittelemä pistesijoitus.

Jos sananvapauden suhteen havaitaan ongelmia jossain ulkomailla – etenkin sellaisissa maissa, joiden olojen arvosteleminen on poliittisesti korrektia ja jopa suotavaa – asia tuodaan kyllä näyttävästi esiin ja tilannetta kauhistellaan moneen kertaan. Mutta sitten kun vastaava epäkohta ilmenee meillä Suomessa, ei tapauksessa yleensä suostuta näkemään mitään ongelmaa, vaan tilannetta pidetään aivan normaalina ja luonnollisena. Media äityy helposti jopa puolustelemaan tilannetta ja korostaa, että tällainen toimintamalli on ainoa hyväksyttävä, ja tämä juuri kuvastaa ”median vastuullisuutta”.

Niin, vastuullisuutta – mutta kenelle?

Oman mielenkiintoisen lisäpiirteensä asialle antavat myös median tiheään tahtiin uutisoimat selvitykset ja ”tutkimukset”, joiden mukaan Suomi on sananvapauden ykkösmaa, ja kansan luottamus tiedotusvälineisiin erittäin korkea.

Tämä ilmiö on läheistä sukua niin ikään useasti toistettaville selvityksille siitä, kuinka Suomi on ”maailman vähiten korruptoitunut maa”, tai ainakin yksi vähiten korruptoituneimmista. Tuohon Suomen kannalta mairittelevaan lopputulokseen on kuitenkin päästy vain sen ansiosta, että selvityksiä laativa Transparency International ei ole edes yrittänytkään tarkastella korruptiota kokonaisuudessaan, vaan selvityksen kohteeksi on otettu vain yksi korruption osa-alue. Ja koska juuri tätä korruptiomuotoa esiintyy Suomessa hyvin vähän, näyttäytyy Suomi sitten erittäin myönteisessä valossa. Tältä vinoutuneelta pohjalta suomalaiset uutistoimittajat sitten tekevät laajoja yleistyksiä ja antavat ymmärtää, että korruptio ylipäätään olisi Suomessa erittäin harvinaista.

Aivan vastaava kuvio toistuu näissä sananvapaustutkimuksissa ja niiden uutisoimisessa: kun jätetään juuri Suomelle tyypilliset häiriöt noteeraamatta, saadaan helposti aikaan ”tutkimustuloksia”, joissa Suomi näyttäytyy maailman parhaana.