Nuorten kansalaisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta suhteessa muihin ikäryhmiin kaivataan lisää julkista keskustelua. Keskustelu on tarpeellista erityisesti sellaisissa yhteyksissä, joissa nuorten ikäluokkien valmius täysivaltaiseen kansalaisuuteen kyseenalaistetaan johtuen joko heidän iästään tai vakiintumattomasta elämäntilanteestaan.

Nuorisotutkija Browyn Woodin mukaan nuorten kansalaisuutta voidaan tarkastella kolmesta eri näkökulmasta: nuoret tulevina kansalaisina (becoming citizens), nuoret jo olevina kansalaisina (being citizens) ja nuoret kansalaistoimijoina (doing citizenship).

Tarkastelen puheenvuorossani, miten yhteiskunnan nuoret jäsenet asemoidaan osaksi yhteiskunnan kokonaisuutta vaalipuheissa. Pohjaan tarkasteluni Ylen kuntavaalien 2021, aluevaalien 2022, eduskuntavaalien 2023, presidentinvaalien 2024 ja eurovaalien 2024 alla TV:ssä esitettyihin eri puolueiden puheenjohtajatentteihin. Keskityn siihen, miten vaalipuheissa nuorten kansalaisuus asettuu Woodin kolmiosaisen jäsentelyn alle keskittymällä niihin hegemonisiin ja vastanarratiiveihin, joilla puheenjohtajat rakentavat lapsuutta ja nuoruutta kansalaisuuden näkökulmasta.

Hegemonisella narratiivilla tarkoitetaan tapaa hahmottaa jokin asia tai ilmiö ikään kuin luonnollisena tosiasiana, jolle ei ole vaihtoehtoja. Hegemoniset narratiivit ovat usein hyvin tiedostamattomia. Hegemonisia narratiiveja voidaan myös haastaa, tietoisesti tai tiedostamatta, esittämällä vastanarratiiveja. Vaalipuheiden pohjalta löytämäni nuorten kansalaisuutta koskevat narratiivit ovat limittäisiä ja päällekkäisiä. Ne eivät myöskään jakautuneet selkeästi puolueiden välillä, joskin jonkinlaisia painotuseroja voitiinkin havaita.

Vaikka vaalikampanjoinnin ensisijainen yleisö ovat äänestysikäiset kansalaiset, vaalipuheet eivät useinkaan tehneet selkeää eroa alaikäisten ja äänestysiän saavuttaneiden nuorten välillä. Osa puheesta kohdistui selkeästi lapsiin, esimerkiksi silloin kun tarkastelun kohteena olivat varhaiskasvatukseen ja peruskouluun liittyvät poliittiset näkökulmat. Useimmiten kuitenkin termi ’nuoret’ ymmärrettiin hyvin laveasti käsittäen yhteiskunnan nuoria ikäluokkia äänestysiän molemmin puolin.

Tulevat sukupolvet ovat tulevaisuuden kansalaisia

Vahvimpana narratiivina erottui näkökulma nuorista ei-vielä-nykyisinä vaan tulevina kansalaisina; haavoittuvina ja aikuisten suojelua tarvitsevina. Se painottaa hyvän elämän pohjustamista lapsuudessa. ”Parhaat mahdolliset eväät saatuaan” nuoret voivat lähteä ”hyvillä tiedoilla ja taidoilla maailmalle”. Jos he putoavat kyydistä tai ”ajautuvat sivuraiteelle”, heidät tulee palauttaa oikealle polulle, sillä väärää kurssia on vaikea enää myöhemmässä vaiheessa korjata.

Näkökulma sisältää oletuksen, että myöhemmällä iällä pahoinvoivat nuoret ovat tunnistettavissa ja ”käsin poimittavissa” korjaavien toimenpiteiden kohteiksi jo peruskouluvaiheessa. Kun tässä vaiheessa onnistutaan turvaamaan oikea reitti, syrjäytymistä ja pahoinvointia pystytään ehkäisemään.

Suoraa puhetta nuorista ikäluokista uhkana tai riskinä ei vaalipuheissa juurikaan tunnisteta. Sen sijaan tulevat kansalaiset ovat oikeutettuja suojeluun uhkilta, jotka nousevat ympäristöstä.

Tulevat kansalaiset -narratiivissa nuoret ovat yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Roolit sukupolvien välillä kuvataan selkeinä: lasten ei tule kantaa aikuisten murheita. Myöskään ”ilmastonmuutoksen laskua” ei saa jättää tuleville sukupolville. Toisaalta tulevat sukupolvet ovat tulevaisuuden veronmaksajia, jotka vuorostaan hoitavat vanhempiaan. Narratiivissa rakennetaan vahvaa kuvaa nuorista erityisesti tulevaisuuden työmarkkinakansalaisina, jotka aikanaan mahdollistavat hyvinvointivaltion jatkuvuuden. Alhainen syntyvyys ja kestävyysvaje nousevat näissä yhteyksissä esiin huolena. Tämä ilmenee esimerkiksi toteamuksena siitä, että ”harmaantuva Eurooppa”tarvitsee tulevaisuuden tekijöitä. Yhteiskunnalla ”ei ole varaa siihen, että yksikään nuori tippuu kelkasta”.

Suoraa puhetta nuorista ikäluokista uhkana tai riskinä ei vaalipuheissa juurikaan tunnisteta. Sen sijaan tulevat kansalaiset ovat oikeutettuja suojeluun uhkilta, jotka nousevat ympäristöstä. Koronan jälkeinen hoivavelka ja oppimisvelka ovat tuottaneet kasautunutta palvelutarvetta, johon tarvitaan resursseja, sillä ”opettajat eivät pysty ihmetekoihin”. Yhteiskunnan moniarvoistuminen näyttäytyy joissain puheenvuoroissa myös ongelmina ”yhteiskuntaan jalkautumisessa”, mikä tuottaa jengiytymistä. Tältä negatiiviselta kehityskululta nuoria tulee suojella.

Lapset ja nuoret ovat itseisarvoisia yksilöitä, joilla on oikeus omanlaiseen elämään

Usein vaalipuheissa nuorten kansalaisuus osin jo tunnustetaan. Näissä puheenvuoroissa korostetaan kuulumisen ja jäsenyyden merkitystä ja oikeutta itseisarvoiseen lapsuuteen ja nuoruuteen. Onnellinen, turvallinen lapsuus, hyvä elämä ja henkinen hyvinvointi nousevat näissä yhteyksissä keskeisiksi argumenteiksi. Jokainen lapsi ja nuori on arvokas ja ansaitsee päästä mukaan. He tarvitsevat ”kasvurauhaa” ja aikuisilta ensisijaisesti ”aikaa ja vierellä kulkemista”. Keskinäinen luottamus ja muiden ihmisten arvostaminen on ”yhteiskuntamme liima”.

Kiinnostavana vastapuheena tulevat kansalaiset -narratiivin suoraviivaistavaan elämänpolkuun esitettiin näkemyksiä siitä, että ei ole syytä huolestua, jos nuori ei heti”hahmota omaa elämänpolkuaan”. Vastapuhe korostaa ymmärrystä siitä, että nuoruus tapahtuu tässä ja nyt ja tulevaisuuteen suuntaavat valinnat eivät välttämättä ole nuoruuttaan elävällä ajankohtaisia.

Yksilölähtöinen painotus toisaalta korostaa sitä, että jokainen lapsi saa tavoitella sitä, mitä elämässään haluaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sellaista politiikkaa, jossa onnistunut ”oppimiserojen tasoittaminen” tuo suomalaisen ”varhaiskasvatuksen maailmankartalle”. Usko kiisteltyyn mahdollisuuksien tasa-arvoon näyttäytyy vaalipuheissa ihanteena, joilla puhutellaan äänestäjiä. Aidot mahdollisuudet ”toteuttaa unelmiaan ja kouluttautua mihin tahansa toimeen” edustaa useissa puheenvuoroissa nuoruuskäsitystä, jota halutaan tuottaa ja ylläpitää.

Nuorten omaehtoinen kansalaistoimijuus saa vaalipuheissa vain vähän tilaa

Nuoret ikäluokat on mahdollista nähdä myös aktiivisina kansalaistoimijoina, osallistumassa ja vaikuttamassa yhteiskunnallisten epäkohtien esiin tuomiseen ja asioiden edistämiseen ja kehittämiseen. Tämä näkökulma tuli vaalipuheissa esiin vain erittäin ohuesti. Tiedämme, että nuoret ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista kysymyksistä ja osallistuvat aktiivisesti erityisesti ulkoparlamentaarisen vaikuttamisen keinoin. Vaalipuheissakin olisi mahdollisuus nostaa nuoria enemmän esiin kansalaistoimijuuden näkökulmasta. On kiinnostavaa, että tämäntyyppiselle narratiiville ei näytä järjestyvän juurikaan tilaa.

Ainoa selkeä ilmaisu nuorten aktiivisesta toimijuudesta tulee esiin puheenvuorossa, jossa painotettiin, että ”Suomen parhaat päivät ovat edessäpäin”, sillä puhuja luottaa koulutukseen ja nuoriin.Välillisesti tämän suuntaista puhetta voi olla mahdollista tulkita muistakin puheenvuoroista, joissa vakuutetaan koulutuksen merkitystä. ”Koulutus on A ja O, jotta Suomi pärjää tulevaisuudessa”. Siihen panostaminen saa näin ollen maksaa, koska se on investointi Suomen tulevaisuuteen.

Tämän kaltaiset kannanotot määrittelevät nuoret merkittävinä yhteiskunnan tekijöinä ja toimijoina, joille koulutus tarjoaa tarvittavan osaamispohjan. Nämäkin näkökulmat ovat kuitenkin vahvasti tulevaisuuteen suuntautuneita, eivätkä tunnista jo olemassa olevaa lasten ja nuorten poliittista ja muuta kansalaistoimijuutta, kuten ihmisoikeus-, ilmasto- ja tasa-arvokeskusteluihin osallistumista.

Sukupolvijärjestyksen säilyttäminen tiedostamattomana vaikuttamisstrategiana?

Kokonaisuudessaan vaalipuheet tuottavat kuvan nuorista ikäluokista ensisijaisesti ei-vielä-valmiina, vaan tulevina kansalaisina, joiden polkua täysivaltaiseen kansalaisuuteen tulee poliittisilla toimilla ohjata. Osittain lapset ja nuoret myös nähdään jo itseisarvoisina yksilöinä, joilla on kansalaisoikeuksia – ikätasoisesti annosteltuna. Varsinaisesta nuorten aktiivisesta kansalaistoimijuudesta eivät vaalipuheet juuri kerro.

Nuorten kansalaisuus vaalipuheissa näyttäisi toisin sanoen olevan passiivista, kontrolloitua ja ylhäältä ohjattua. Nuorille ominaisia kansalaistoimijuuden muotoja ei tunnusteta, vaan institutionaalinen järjestelmä kohdistaa nuoriin valtaa ja sosiaalista kontrollia sen sijaan, että heidät nähtäisiin aktiivisina ja omaehtoisesti osallistuvina yhteiskunnan jäseninä. Kansalaispätevyyden näkökulmasta vaalipuheiden kehystämä nuoruuskuva on varsin ongelmallinen, millä voi olla yhteys siihen, että nuoret ehdokkaat tulevat harvoin valituiksi vaaleissa.

Vaalipuheista esiin nousseeseen nuoruuskuvaan voidaan soveltaa strategisen kehystämisen ajatusta. Sillä tarkoitetaan keinoja, joilla pyritään tarkoitushakuisesti ohjaamaan yleisön huomiota haluttuihin ominaisuuksiin ja häivyttämään ei-toivottuja piirteitä. Strategisella kehystämisellä luodaan todellisuuksia, jotka tukevat haluttuja intressejä. Strategisen kehystämisen näkökulmasta voidaan siten pohtia, onko ehkä nuorten asemoiminen ei-vielä-nykyisinä vaan tulevina kansalaisina strategista poliittisen kannatuksen kasvattamiseksi.

Jos halutaan nostaa nuorten äänestysaktiivisuutta, olisi syytä pysähtyä: Nuorten kansalaisuutta määrittelevää hegemonista narratiivia on mahdollista tietoisesti myös haastaa, jos siihen on tahtoa.

Vaalikampanjoinnin tavoitteena on vedota äänestäjille tärkeisiin arvoihin ja teemoihin; viesti suunnataan pääasiassa niille ryhmille, jotka aktiivisimmin äänestävät. Tarkasteluni perusteella näyttäisi siten olevan strategista ylläpitää sellaista puhetta, joka ei uhkaa vanhempien sukupolvien hegemonista auktoriteettiasemaa suhteessa nuorempiin polviin. Tällöin yhteiskunnan nuorempien ikäluokkien kansalaisuus kaventuu vain poliittisten toimenpiteiden kohteiksi. Jossakin toisessa yhteydessä nuorten kansalaisuus todennäköisesti määrittyisi toisin.

Sikäli kun äänestysikäisiäkään nuoria ei nähdä ensisijaisena vaikuttamisen kohderyhmänä ja yleisönä, vaalistrategisesta näkökulmasta ajateltuna tämä on tavallaan ymmärrettävää. Toisaalta jos halutaan nostaa nuorten äänestysaktiivisuutta, olisi syytä pysähtyä: Nuorten kansalaisuutta määrittelevää hegemonista narratiivia on mahdollista tietoisesti myös haastaa, jos siihen on tahtoa. Tälle toivoisi löytyvän enemmän tilaa juuri vaalien alla, kun tärkeiksi nähtyjä arvoja kiteytetään vaalipuheiksi.

VTT Kati Kataja on nuoruuden sosiaalisista ja yhteiskunnallisista ehdoista kiinnostunut sosiologi, joka työskentelee yliopistotutkijana Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian oppiaineessa.

Artikkelikuva: Aernout Bouwman / Pixabay

Julkaisu Nuoret ikäluokat vaalipuheissa – Odotustiloissa pidettyä kansalaisuutta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pienessä Kaskisten kunnassa järjestettiin syyskuun lopussa kansanäänestys kuntaliitoksesta Närpiön kanssa. Kunnanvaltuustossa pohdittiin muun muassa kansanäänestystä edeltänyttä tiedotusta. Ylen mukaan ”Kuntaliitoksen kannattajat syyttivät ei-puolta väärien tietojen levittämisestä muun muassa kaupungin taloudesta ja kuntaliitossopimuksen sisällöstä.”

Kansanäänestyksissä kansalaisille tarjotaan mahdollisuus äänestää konkreettisten poliittisten uudistusten puolesta tai niitä vastaan. Äänestysvaihtoehtoihin ja niiden seurauksiin liittyy useita epävarmuustekijöitä, joten tietoon pohjautuva päätöksenteko on kansalaiselle haastavaa.

Äänestysvaihtoehtoihin seurauksineen liittyy useita epävarmuustekijöitä, joten tietoon pohjautuva päätöksenteko on haastavaa.

Kansanäänestysten käyttöä poliittisessa päätöksenteossa kritisoidaan usein juuri kansalaisten puutteellisten tietojen perusteella. Kansalaisten valintoja kansanäänestyksissä saatetaan pitää impulsiivisina, ristiriitaisina, itsekeskeisinä ja lyhytnäköisinä.

Tämä saattaa johtaa jopa kansanäänestystuloksen legitimiteetin kyseenalaistamiseen, kuten brexit-äänestyksen kohdalla on käynyt.

Kansanäänestysten ongelmiin voidaan tunnistaa useita eri syitä. Kansalaisten kykyyn tehdä harkittuja päätöksiä kansanäänestyksissä vaikuttaa ensinnäkin helposti lähestyttävän, puolueettoman tiedon saatavuus.

Hallituspuolueiden tuottamat äänestyssuositukset eivät välttämättä ole luotettavia opposition kannattajien silmissä. Toisaalta vaaliviranomaisten tuottamien äänestysoppaiden kieli saattaa olla yhtä monimutkaista kuin muodolliset lakiesitykset perusteluineen.

Median puolueellisuus ja valeuutisointi hankaloittavat tiedon luotettavuuden arviointia entisestään.

Tiedon käsittelyn haasteet ja keskustelun puute

Toiseksi, vaikka tietoa olisi saatavilla, sen käsittely ja arviointi kansalaisen äänestyspäätöksen pohjaksi ei ole ongelmatonta. Sosiaalitieteissä on nostettu esiin useita vinoumia yksilöiden ajattelussa, jotka vaikuttavat valintoihin niin arkielämässä kuin poliittisilla areenoillakin.

Kansalaisten vahvat ennakkokäsitykset saattavat ohjata valikoimaan saatavilla olevista tiedonmurusista ne, jotka vahvistavat omia näkemyksiä. Kansalaiset saattavat myös suhtautua epäluuloisesti puolueettomaankin tietoon, jos heillä itsellään on vahva näkemys asiasta.

Vaikka tietoa olisi saatavilla, sen käsittely ja arviointi äänestyspäätöksen pohjaksi ei ole ongelmatonta.

Äänestäjien tiedetään käyttävän ”oikoteitä” valitessaan eri vaihtoehtojen välillä. Silloin äänestäjä seuraa luottamansa poliitikon, kulttuurivaikuttajan tai ystäväpiirinsä esimerkkiä sen sijaan, että perehtyisi itse asiaan.

Myös deliberatiivisen demokratiateorian piiristä on esitetty kritiikkiä kansanäänestyksiä kohtaan. Tuottaakseen legitiimejä päätöksiä kansanäänestyksiä tulisi edeltää laadukas julkinen keskustelu, jossa eri näkökulmat tulevat tasapuolisesti esille.

Tämä ei useinkaan toteudu, vaan julkinen keskustelu polarisoituu, jolloin julkisuudessa esiintyy tarkoituksenhakuisia perusteluja ja jopa eriävien näkemysten vähättelyä.

Kohti harkitumpaa yksilöpäätöksentekoa kansanäänestyksissä

Viimeaikaisista tutkimuksista voidaan päätellä, että kansanäänestyksiä edeltävä kampanjointi ja tarjolla olevat tiedonlähteet ovat hyvin merkittävässä roolissa, kun tarkastellaan kansalaisten tekemiä äänestyspäätöksiä sekä sitä, kuinka perusteltuja ja johdonmukaisia nämä päätökset ovat.

Tämä herättää myös toiveita siitä, että aiemmin esiin tuotuja yksilöpäätöksenteon vinoumia ja poliittisen osallistumisen resurssien puutetta voidaan paikata kansanäänestyksissä tarjoamalla kansalaisille uudenlaisia puolueettoman tiedon lähteitä.

Tutkimuksissa koskien poliittista käyttäytymistä kansanäänestyksissä on noussut esiin erityisesti informaatioympäristön vaikutus kansalaisten mielipiteenmuodostukseen. Tarjolla olevat tiedonlähteet ja muut kontekstitekijät on osoitettu jopa yksilötason piirteitä tärkeämmiksi johdonmukaisten äänestyspäätösten kannalta.

Yksilöpäätöksenteon vinoumia ja poliittisen osallistumisen resurssien puutetta voidaan paikata tarjoamalla kansalaisille uudenlaisia puolueettoman tiedon lähteitä.

Poliittisen tietämyksen tiedetään olevan yhteydessä myös persoonallisuuden piirteisiin, kuten halukkuuteen ottaa riskejä poliittisten valintojen suhteen. Puolueettoman tiedon tarjoaminen näyttäisi kuitenkin tasoittavan persoonallisuuserojen vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen.

Politiikantutkimuksessa on kehitetty erilaisia tapoja tuottaa puolueetonta tietoa äänestäjien avuksi. Taustoittavilla kyselylomakkeilla (Information and Choice Questionnaire ICQ) tarjotaan ensin asiantuntijoiden tuottamaa tietoa eri äänestysvaihtoehtojen seurauksista ja pyydetään äänestäjiä sen jälkeen ottamaan kantaa eri vaikutuksiin ennen lopullista mielipiteenmuodostusta.

Malli keskittyy siis erityisesti tietotason ja yksilön päätösten johdonmukaisuuden parantamiseen. Deliberatiivisen demokratian lähestymistapa on kansanäänestyksiä edeltävän julkisen kansalaiskeskustelun vahvistaminen.

Yhdysvaltain Oregonissa kehitetty kansalaisaloitteiden arviointijärjestelmä (Citizens’ Initiative Review CIR) kokoaa satunnaisotannalla 20–30 henkilön edustavan kansalaisraadin, joka perehtyy useiden päivien ajan kansanäänestyksen aiheena olevaan kysymykseen. Raati keskustelee moderaattorien avustuksella ja tuottaa julkilausuman, jossa kiteytetään keskeisimmät tosiasiat sekä perustelut puolesta ja vastaan.

Tämä julkilausuma lähetetään kaikille äänestäjille ennen kansanäänestystä. Mallin tavoitteena on siis vahvistaa sekä kansanäänestyspäätösten tietopohjaa että eri näkemysten huomioimista koko äänestäjäkunnan keskuudessa.

Kokemukset CIR-mallista ovat toistaiseksi olleet rohkaisevia. Kansalaisraadin julkilausuman lukeneet äänestäjät pitävät sitä hyödyllisenä ja luotettavana tiedonlähteenä. Julkilausuman lukeminen näyttäisi myös lisäävän äänestäjien tietoja aiheesta ja edistävän tiedon puntarointia äänestäjien keskuudessa.

Tutkiakseen mallin soveltuvuutta pohjoismaisessa kontekstissa PALO-hanke järjesti kansanäänestysvaihtoehtoja arvioivan kansalaisraadin Mustasaaressa keväällä 2019.

Kansanäänestysvaihtoehtoja arvioiva Mustasaaren kansalaisraati

Mustasaaressa pidettiin neuvoa-antava kansanäänestys kuntaliitoksesta Vaasan kanssa maaliskuussa 2019 useiden vuosien keskustelun jälkeen. Tässä noin 19 000 asukkaan kunnassa Pohjanmaalla enemmistö asukkaista on ruotsinkielisiä, ja mielipiteet kuntaliitoksesta noudattelevat osittain kieliryhmien rajaa.

Kysymys liitoksesta oli muutenkin tulenarka, ja julkisuudessa nousi esille voimakkaita ja jopa vihamielisiä kannanottoja puolesta ja vastaan.

Mustasaaressa kansalaisraadin järjestämisessä oli lisäksi omat erityiset haasteensa, koska raadin keskustelut ja tuotokset oli toteutettava kahdella kielellä.

Raadin puolueettomuuden takaamiseksi Mustasaaren kunnan viranhaltijat tai Vaasan kaupunki eivät osallistuneet prosessin suunnitteluun, vaan raati toteutettiin PALO-hankkeen tutkijoiden voimin. Tutkijoiden taustat olivat lisäksi kahdessa erikielisessä yliopistossa: Turun yliopistossa ja Åbo Akademissa.

Kansalaisraadin osallistujat rekrytoitiin lähettämällä kutsukysely satunnaisotannalla valituille 1 400 kuntalaiselle. Runsas 20 prosenttia heistä palautti kyselyn.

Lopulliset 21 kansalaisraadin jäsentä valittiin vapaaehtoiseksi ilmoittautuneiden joukosta siten, että edustettuina olivat kaikki ikäryhmät, sukupuolet, kieliryhmät, kunnan alueet ja kuntaliitoskannat. Raati kokoontui kahtena peräkkäisenä viikonloppuna helmikuussa 2019 Mustasaaren kunnantalon valtuustosalissa.

Työskentelyn päätteeksi kansalaisraati hyväksyi yksimielisesti suomeksi ja ruotsiksi laaditun julkilausuman, joka postitettiin kaikille äänioikeutetuille kuntalaisille ennen kansanäänestystä.

Raadin huolella suunniteltu työskentelyprosessi piti sisällään useita vaiheita, kuten tutustuminen raatimenetelmään, kuntaliitoksiin ja kansanäänestyksiin perehtyminen, puntaroivan keskustelun harjoitteleminen sekä kuntaliitosta puolustavien ja sitä vastustavien poliitikkojen ja asiantuntijoiden kuuleminen.

Raadin jäsenet listasivat kuntaliitoskysymykseen liittyviä väitteitä puntarointia varten. He kehittivät ja arvioivat niitä ja valitsivat äänestämällä julkilausumaan kahdeksan keskeisintä tosiasiaa, kolme tärkeintä perustelua kuntaliitoksen puolesta ja kolme sitä vastaan. Raadin työskentelyssä olivat tukena koulutetut kaksikieliset moderaattorit.

Työskentelyn päätteeksi kansalaisraati hyväksyi yksimielisesti suomeksi ja ruotsiksi laaditun julkilausuman, joka postitettiin kaikille äänioikeutetuille kuntalaisille muutamaa viikkoa ennen kansanäänestystä. Lisäksi paikallismediaa tiedotettiin kansalaisraadin periaatteista, työskentelystä ja tuotoksista prosessin kaikissa vaiheissa.

Julkilausuma tavoitti enemmistön kuntalaisista

Alustavat tulokset puntaroivan kansalaisraadin käytöstä kuntalaisia polarisoivassa liitoskysymyksessä ovat lupaavia. Hankkeen aikana kerättiin useita erilaisia kyselyaineistoja, joiden avulla pystytään tutkimaan sekä raadin sisäisen työskentelyn laatua että ulkoisia vaikutuksia äänestäjäkuntaan.

Raatilaisille suunnatun loppukyselyn perusteella lähes kaikki (95 %) osallistujista olivat samaa tai lähes samaa mieltä siitä, että oppivat tarpeeksi aiheesta tehdäkseen tietoon pohjautuvan päätöksen kansanäänestyksessä.

Kansanäänestyksen jälkeen satunnaisotokselle kuntalaisista lähetetyn kyselyn perusteella taas nähdään, että raadin julkilausuma myös tavoitti äänestäjät hyvin.

Noin kolme neljästä vastaajasta sanoi käyttäneensä aikaansa julkilausuman lukemiseen, ja sen lukeneista vastaajista enemmistö kertoi oppineensa siitä joko paljon tai jonkin verran.

Julkilausuman lukemisen vaikutuksia laajempaan äänestäjäkuntaan on tutkittu ennen varsinaista kansanäänestystä toteutetun kyselytutkimuskokeen avulla, jossa satunnaisesti valittu koeryhmä vastasi kyselyyn luettuaan ensin raadin julkilausuman.

Satunnaisesti valittu kontrolliryhmä sen sijaan sai vastattavakseen saman kyselyn ilman julkilausumaa. Koeasetelman avulla pystytään tutkimaan julkilausuman lukemisen vaikutusta mahdollisimman monen muun tekijän pysyessä muuttumattomana.

Aineistosta käy ilmi, että julkilausuman lukeminen lisäsi selvästi äänestäjän tietoja kuntaliitoksesta. Lisäksi julkilausuman lukeminen vahvisti eri näkemysten puntarointia, kun sitä mitattiin empatiaindikaattoreilla ja eri mieltä olevien argumenttien pohtimiseen käytetyllä ajalla.

Näin ollen Mustasaaren kansalaisraadin tulokset näyttäisivät olevan linjassa aikaisempien tutkimusten kanssa, joissa on havaittu CIR-menettelyn korjanneen äänestäjien virheellisiä käsityksiä.

Parempaa tietoa kansalaisten päätöksenteon pohjaksi

Tietämys ja ymmärrys poliittisesta päätöksenteosta ja yhteiskunnallisista ilmiöistä on tärkeää edustuksellisessa demokratiassa, missä kansalaisten tehtävä on arvioida poliitikkojen toimintaa sekä politiikan tuotoksia.

Demokraattisessa järjestelmässä kansalaiset tarvitsevat tietoa tehdäkseen sekä itsensä kannalta johdonmukaisia että koko yhteiskunnan kannalta legitiimejä, eri näkemykset huomioivia päätöksiä. Perinteiset etujärjestöt ja mediat eivät välttämättä ole parhaita tahoja tuottamaan puolueetonta ja helposti lähestyttävää tietoa.

Eri näkemyksiä edustavien, tavallisten kansalaisten huolellisesti valmistelema julkilausuma voi tarjota äänestäjille helposti lähestyttävää faktatietoa.

Esimerkiksi jo vuonna 1994 Suomen EU-kansanäänestyksen alla kansanedustaja Satu Hassi (vihr.) korosti puheenvuorossaan eduskunnassa tarvetta tunnistaa ja tukea ”myös sellaisia tahoja, joiden tiedon jakamisen tavoite ei ole käännytystyö joko jäsenyyden kannalle tai jäsenyyttä vastustamaan vaan antaa täsmällisempiä tietoja kansalaisten omakohtaisen päätöksenteon pohjaksi”.

Puntaroivat kansalaisraadit ovat varteenotettava vaihtoehto puolueettomaksi ja luotettavaksi tiedonlähteeksi kansalaisille kansanäänestyksissä niin paikallisella kuin valtiollisellakin tasolla.

Eri näkemyksiä edustavien, tavallisten kansalaisten huolellisesti valmistelema julkilausuma voi tarjota äänestäjille helposti lähestyttävää faktatietoa. Se voi etenkin auttaa omien näkemysten kirkastamisessa ja kriittisessä arvioinnissa sekä valistuneen mielipiteen muodostamisessa.

Kaskisten kunnanvaltuustossa pohdittiin Ylen mukaan myös sitä, olisiko kansanäänestyksen tulos ollut toisenlainen, jos julkisuudessa olisi jaettu oikeaa tietoa. PALO-hankkeessa tutkitaan seuraavaksi juuri kansalaisraatien vaikutuksia laajemman äänestäjäkunnan mielipiteisiin kuntaliitoskannoissa ja kuntalaisten luottamukseen sekä esimerkiksi sitä, vaikuttaako kansalaisraadin tuottama tieto eri tavoin eri väestöryhmiin.

VTT Maija Jäske on demokratiatutkija Åbo Akademissa.

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

Julkaisu Kansalais­keskustelulla harkitumpia äänestys­päätöksiä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kevään eduskuntavaalit olivat monella tavalla tiukat. Paikkajaosta tuli puolueiden välillä historiallisen tasainen. Vaalipiirien viimeisiä paikkoja voitettiin ja hävittiin pienillä marginaaleilla, ja pienet keikahdukset suuntaan tai toiseen olisivat hyvin voineet laittaa puolueiden suuruusjärjestyksen uusiksi.

Hämmästystä on herättänyt se, että jotkut pääsivät eduskuntaan melko vaatimattomilla henkilökohtaisilla äänimäärillä samaan aikaan, kun paljon suositumpia ehdokkaita jäi rannalle.

Tiedotusvälineet panivat merkille erityisesti sen, miten Lapin vaalipiirin toiseksi suurimman ja puolueensa kolmanneksi suurimman äänimäärän saanut Riikka Karppinen (vihr.) jäi valitsematta. Vielä suurempi kohu nousi vuonna 2007, kun vihreiden silloinen puheenjohtaja Tarja Cronberg putosi eduskunnasta merkittävästä äänimäärästään huolimatta.

Vaalitilastoja vilkaisemalla tämän kevään eduskuntavaaleista on helppo löytää useita tapauksia, joissa valitsematta jäänyt ehdokas keräsi paljon enemmän ääniä kuin samasta vaalipiiristä valituksi tullut ehdokas.

Esimerkiksi Varsinais-Suomessa kokoomuksen Ville Valkonen jäi varasijalle 4 377 äänellä, kun taas vasemmistoliiton Johannes Yrttiaho tuli valituksi 2 636 äänellä. Vaasan vaalipiirissä puolestaan kokoomuksen Janne Sankelo valittiin eduskuntaan 2 930 äänellä, keskustan Tuomo Puumalaa ei 5 078 äänestä huolimatta.

Ilmiö on tuttu myös Euroopan parlamentin vaaleista. Vuonna 2014 varasijalle jäänyt Li Andersson (vas.) sai lähes 18 000 ääntä enemmän kuin europarlamenttiin valittu Nils Torvalds (r.).

Vastaavaa luultavasti tapahtuu myös pian käytävissä eurovaaleissa, mikä jälleen sinänsä oikeutetusti herättää kysymyksiä äänestäjien tahdon toteutumisesta. Siksi on paikallaan pohtia vaalijärjestelmämme ominaisuuksia ja (mahdollista) järkeä niiden taustalla.

D’Hondtin menetelmän logiikka

Suomen vaalijärjestelmässä ehdokkaiden äänet lasketaan ryhmittäin, kuten puolueittain tai vaaliliitoittain, yhteen ja ehdokkaille lasketaan vertauslukuja D’Hondtin menetelmän mukaan jakamalla ryhmittymien äänimäärät luvuilla 1, 2, 3 ja niin edelleen. Mutta miksi tällainen jakolasku oikein tehdään?

D’Hondtin menetelmä kuuluu laajempaan listavaalimenetelmien joukkoon. Listavaalissa puolueen tai muun tahon asettamalta listalta valittavien ehdokkaiden määrä riippuu siitä, miten monta ääntä lista kokonaisuudessaan saa.

Listavaalissa puolueen tai muun tahon asettamalta listalta valittavien ehdokkaiden määrä riippuu siitä, miten monta ääntä lista kokonaisuudessaan saa.

Yksittäisen ehdokkaan valituksi tuleminen puolestaan riippuu hänen sijoituksestaan listalla: listan kärjestä valitaan niin monta ehdokasta, että kaikki listalle kuuluvat paikat täyttyvät. Tyypillisesti ehdokaslistoja asettavat puolueet, mutta Suomessa myös valitsijayhdistykset voivat asettaa ehdokaslistoja.

On siis huomioitava kaksi liikkuvaa osaa: listojen saamien äänten muuntaminen paikoiksi ja ehdokkaiden asettaminen järjestykseen listan sisällä. D’Hondtin menetelmää käytetään edelliseen tarkoitukseen.

D’Hondtin sääntö antaa paikan sille listalle, jolla on eniten ääniä edustajanpaikkaa kohti, jos se saa jakojärjestyksessä olevan paikan. Kuvitellaan, että vaalipiirissä on kolme ehdokaslistaa ja jaettavana kolme edustajanpaikkaa. Lista A saa 50 000, lista B 30 000 ja lista C 20 000 ääntä.

Vaalipiirin ensimmäisen paikan saa lista A, koska sillä on eniten ääniä tätä paikkaa kohti. Toinen paikka menee kuitenkin listalle B. Tämä johtuu siitä, että A:lla olisi ainoastaan 25 000 ääntä paikkaa kohti, jos se saisi tämän paikan, kun taas B:llä on 30 000. Kolmannen paikan saa jälleen A, koska nyt sen äänimäärä paikkaa kohti on suurin, 25 000. B:llä paikkaa kohti ääniä olisi 15 000 ja C:llä 20 000. Lopputuloksena A:lla on 2 paikkaa ja B:llä 1 paikka, mutta C jää kokonaan ilman paikkaa.

Yksittäisen ehdokkaan valituksi tuleminen riippuu hänen sijoituksestaan listalla.

Entä mikä on ehdokkaiden äänten merkitys? D’Hondtin sääntöä voi soveltaa riippumatta siitä, mitä menetelmää käytetään ehdokkaiden keskinäisen järjestyksen määräämiseen listan sisällä. Sääntö ei vaadi, että äänestäjät äänestävät ehdokkaita. Ehdokkaiden järjestys listalla voisi yhtä hyvin olla puolueiden ennalta määräämä.

D’Hondtin säännön ominaisuus on se, että paljon ääniä saaneiden listojen paikkaosuudet tapaavat olla hieman suurempia kuin niiden ääniosuudet. Näin on myös yllä olevassa esimerkissä, jossa A saa 66,7 prosenttia paikoista mutta vain 50 prosenttia äänistä.

On jossain määrin näkemyskysymys, onko tätä pidettävä suurimpien puolueiden suosimisena. Jakovuorossa oleva paikkahan menee aina sille listalle, jolla on paikkaa kohti eniten ääniä. Selvästi ongelmallisempaa olisi se, jos vaalijärjestelmä suosisi tiettyjä puolueita riippumatta siitä, saavatko ne paljon vai vähän ääniä.

Näin olisi esimerkiksi silloin, jos vaalipiirirajat piirrettäisiin tiettyjen puolueiden etua silmällä pitäen. Tällaisesta gerrymandering-ilmiöstä on maailmalla paljon kokemusta erityisesti enemmistövaalitapoja soveltavissa maissa.

D’Hondtin sääntö on ollut Suomessa käytössä vuosien 1906–1907 suuresta eduskuntauudistuksesta alkaen. Vaalijärjestelmä oli alkujaan puolueiden välinen kompromissi, ja tuolloiset suurimmat puolueet olivat avoimia myös enemmistövaalitavalle. Vähemmistöjen etujen turvaamiseksi päädyttiin D’Hondtin sääntöön, joka toteuttaa suhteellisuuden ääni- ja paikkaosuuksien välillä verrattain hyvin.

Muutokset ovat sittemmin olleet vähittäisiä mukaan lukien luopuminen kolmen ehdokkaan listoista, joita koottiin puolueittain vaaliliitoiksi. Ehdokkaat ovat olleet Suomen vaalijärjestelmässä keskeisemmässä roolissa kuin monissa muissa maissa, mitä alun perin perusteltiin äänestäjien valinnanmahdollisuuksien turvaamisella. Myöhemmät uudistushankkeet ovat tähdänneet erityisesti suhteellisuuden parantamiseen, eivät niinkään puoluevaalielementin kasvattamiseen.

Ehdokasäänestämisen tehtävä

Edellä D’Hondtin sääntö kuvattiin hieman toisin kuin Suomen vaalilainsäädännössä. Lainsäädännössä ja sitä myöten yhteiskuntatiedon oppikirjoissa ja julkishallinnon tuottamissa aineistoissa tavataan painottaa ehdokkaiden vertauslukujen merkitystä. Paikkojen jakaminen puolueiden kesken ei kuitenkaan vaadi vertauslukujen laskemista ehdokkaille, kuten edellä todettiin.

Listavaalissa ehdokkaat on kuitenkin tavalla tai toisella asetettava läpimenojärjestykseen listojen sisällä. Monissa maissa puolueet määräävät läpimenojärjestyksen ennalta, jolloin puhutaan suljetusta listavaalista tai pitkistä listoista.

Monissa maissa äänestäjä tosin voi tehdä muutoksia ehdokkaiden järjestykseen, mutta useissa järjestelmissä näiden muutosten vaikutus vaalitulokseen on käytännössä vähäinen. Usein äänestäjät eivät tätä mahdollisuutta vaivaudukaan käyttämään.

Suomen järjestelmässä läpimenojärjestys kuitenkin riippuu kokonaan henkilökohtaisista äänimääristä. Ehdokkaat asetetaan äänestyksen päätyttyä äänimääriensä mukaiseen järjestykseen siten, että eniten ääniä saanut on läpimenojärjestyksessä ensimmäisenä, toiseksi eniten ääniä saanut toisena ja niin edelleen. Ehdokkaita valitaan listalta tässä järjestyksessä niin monta, että kaikki listalle D’Hondtin säännön mukaan kuuluvat paikat on täytetty.

Ääni menee ensisijaisesti puolueelle, minkä lisäksi äänestäjä ottaa kantaa siihen, kenen pitäisi olla listan kärjessä.

Muuta merkitystä ehdokkaiden henkilökohtaisten äänimäärien suuruusjärjestyksellä ei ole. Vaalituloksen kannalta absoluuttiset äänimäärät eivät ratkaise, vaan äänimäärien järjestys ehdokkaan oman listan sisällä.

Voikin sanoa, että ääni menee ensisijaisesti puolueelle, minkä lisäksi äänestäjä ottaa kantaa siihen, kenen pitäisi olla listan kärjessä. Vaalikoneista on tullut äänestäjille tärkeitä, mutta niiden ehdokaskeskeisyys valitettavasti hämärtää äänestäjän valinnan olemusta.

Onko henkilöäänestäminen demokraattisuuden edellytys?

Suljettuun listavaaliin siirtymistä on Suomessakin ehdotettu silloin tällöin, mutta ehdotukset eivät ole saaneet tuulta alleen. Henkilöäänestäminen koetaan kansanvaltaisemmaksi, sillä ehdokkaiden läpimenojärjestys ei ole puolueiden käsissä.

Toisinaan istuvat kansanedustajat joutuvatkin luovuttamaan paikkansa haastajalle. Ehdokkaiden asettaminen on kuitenkin puolueiden käsissä. Puolueiden ja vaalipiirien välillä on huomattavaa vaihtelua siinä, miten avoin ehdokasasetteluprosessi on.

Henkilöäänestäminen koetaan kansanvaltaisemmaksi kuin suljettu listavaali.

Henkilöäänestäminen antaa tavallisille äänestäjille sananvaltaa läpimenijöiden henkilöllisyyden suhteen. Kuitenkin juuri tässä piilee järjestelmän kyseenalainen puoli, mitä tulee järjestelmän kansanvaltaisuuteen.

Ehdokkaiden järjestys listalla nimittäin pysyy arvoituksena ääntenlaskuun asti, jolloin asiaan on enää myöhäistä vaikuttaa. Suljetussa listavaalissa äänestäjä näkee jo ennalta, millaisten ehdokkaiden hyväksi hänen äänensä ensi sijassa menee. Avoimessa listavaalissa asia riippuu muiden ihmisten äänestyskopin yksityisyydessä tekemistä päätöksistä.

Tarvitaanko listavaalielementtiä?

Eniten ääniä saaneiden ehdokkaiden valitseminen voitaisiin taata, jos listavaalista luovuttaisiin kokonaan ja edustajanpaikat täytettäisiin ainoastaan henkilökohtaisten äänimäärien perusteella. Tällaisistakin järjestelmistä on olemassa esimerkkejä.

Tunnetuin on Japanissa aiemmin käytössä ollut järjestelmä, jossa vaalipiirin eniten henkilökohtaisia ääniä saaneet ehdokkaat tulivat valituiksi. Ääniä ei koottu puolueittain eikä D’Hondtin sääntöä tai muutakaan listavaalimenetelmää sovellettu.

Olisiko siirtyminen kohti puhtaampaa henkilövaalia ylipäänsä toivottavaa?

Koska japanilaistenkin äänestäjien puoluekannatus oli varsin vakaata, vaaleissa oli pitkälti kyse kunkin puolueen odotettavissa olevan äänipotin jaosta. Puolueet harrastivatkin tarkkaa taktikointia ehdokasasettelussa, sillä äänten jakautuminen väärällä tavalla olisi helposti johtanut paikkojen menettämiseen muille puolueille. Etenkin puolueiden tuli varoa liian monen ehdokkaan asettamista.

Poliitikoille oli myös tärkeää muodostaa henkilökohtaisia verkostoja, mikä johti poliitikkojen ja rahoittajien läheisiin suhteisiin. Suuren korruptiovyyhden purkautuessa 1990-luvulla parlamentin alahuoneen vaaleissa siirryttiinkin käyttämään enemmistö- ja listavaalin yhdistelmää, jossa puolueiden sisäinen kilpailu on vähäisempää.

Olisiko siirtyminen kohti puhtaampaa henkilövaalia ylipäänsä toivottavaa? Kysymys on viime kädessä poliittinen, eikä siihen ole mahdollista antaa objektiivista vastausta.

Kaikissa uudistushankkeissa olisi kuitenkin otettava huomioon vaalijärjestelmän asema poliittisen järjestelmän kokonaisuudessa. Listavaali on perusteltu sikäli, että eduskunnassa noudatetaan puoluekuria kuten useimpien muidenkin länsimaiden parlamenteissa.

Listavaali on perusteltu sikäli, että eduskunnassa noudatetaan puoluekuria kuten useimpien muidenkin länsimaiden parlamenteissa.

Parlamentaarisessa järjestelmässä hallituksen elinkelpoisuus riippuu parlamentin luottamuksesta, ja puoluekuri mahdollistaa hallituksen kannatuspohjan ylläpitämisen. Muutoin yksittäisiä kansanedustajia jouduttaisiin ostamaan lakiehdotusten taakse erilaisilla lehmänkaupoilla ja hallitukset olisivat todennäköisesti nykyistäkin epävakaampia.

Listavaalista luopuminen pakottaisikin ottamaan kantaa myös valtiosäännön muihin osiin.

VTT Juha Ylisalo on erikoistutkija valtio-opin oppiaineessa Turun yliopistossa ja vieraileva tutkija Göteborgin yliopistossa

Julkaisu D’Hondtin säännön logiikka ja ehdokasäänestämisen hämmentävyys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pian on käsillä se aika vuodesta, jolloin napitetaan pyjama, pöyhitään tyynyjä ja vedetään verhot ikkunan eteen. Laiska äänestäjä on käymässä vaaliunille. Niiden aikana virkamiehet, tutkijat ja tiedotusvälineet tulevat kuumeisesti pohtimaan nukkujan motiiveja ja suunnittelemaan erilaisia ravistustalkoita, joilla hänet saataisiin tehokkaimmin virkoamaan. Miksi velttoilija ei ymmärrä, että hänen sängyssä makaavilla harteillaan lepää koko edustuksellisen demokratian legitimiteetti?

Tämän numeron symposiumin teema on empatia ja politiikka. On vaikea paikallistaa toista politiikan aluetta, jossa empatia olisi yhtä kateissa kuin äänestämässä käymisestä tai ylipäänsä poliittisesta osallisuudesta keskusteltaessa. Nukkuva äänestäjä seikkailee ilmiön syvempää hahmottamista vaikeuttavana mielikuvana vaaleista toiseen riippumatta siitä, että usealta vuosikymmeneltä kertynyt tutkimustieto on systemaattisesti osoittanut poliittisen osattomuuden heijastavan taloudellista niukkuutta, työmarkkinoille pääsyn esteitä tai niillä koettuja riskejä, sosiaalisten verkostojen ohuutta, terveysongelmia ja riittämätöntä tukea kotoutumiseen. Puhe nukkuvien puolueesta on oppikirjaesimerkki siitä, miten eriytymistä synnyttävät monisyiset mekanismit typistetään pitkälti yksilön motivaation puutteesta johtuvaksi ilmiöksi.

On vaikea paikallistaa toista politiikan aluetta, jossa empatia olisi yhtä kateissa kuin äänestämässä käymisestä tai ylipäänsä poliittisesta osallisuudesta keskusteltaessa.

Miksi näin on käynyt ja miten tilanteen voisi korjata? Yksi keskeinen syy lienee hyvä- ja huono-osaisten välillä yleisesti vallitseva empatiavaje ja solidaarisuuskuilu: mitä paremmin itsellä menee, sitä hanakammin erilaisten vaikeuksien kanssa kamppailevat nähdään syypäinä omaan tilanteeseensa. Vaalitorkkuja ei seuraa riittävästi politiikkaa eikä siksi ymmärrä, että voisi vaaleissa äänestämällä vaikuttaa itseään koskeviin asioihin. Jos ei kerran äänestä, ei saa myöskään valittaa.

Sakari Kainulainen ja Juho Saari havaitsevat tässä numerossa empatiakuiluja luotaavan symposiumin osana julkaistavassa artikkelissaan, että eri yhteiskunnallisista ryhmistä ainoastaan vanhukset saavat tasaisesti osakseen välittämistä. Myös lapsia ja vammaisia kohtaan tunnetaan myötätuntoa, mutta päihdeongelmaisten, maahanmuuttaneiden, pakolaisten ja erityisesti ylivelkaantuneiden kohdalla ollaan huomattavasti kitsaampia. Empaattisuus on yleisempää vasemmistopuolueiden ja vihreiden kannattajien keskuudessa ja vastaavasti vähäisempää hallituspuolueiden ja perussuomalaisten kannattajilla.

Kainulaisen ja Saaren tulokset ovat linjassa eri maissa tehtyjen tutkimusten kanssa. Niissä on huomattu, että talouspolitiikan osalta liberaalit ovat konservatiiveja äänestäjiä empaattisempia ja että kummatkin tuntevat empatiaa läheiseksi kokemiinsa ryhmiin ulkoryhmien sijaan (ks. Hasson ym. 2018). Jälkimäisessä on kyse ilmiöstä, jota Kaisa Herne kutsuu symposiumin osana julkaistussa katsauksessaan vinoutuneeksi empatiaksi.

”Jokainen vanhempi tietää, miltä oman lapsen kärsimys vanhemmasta tuntuu, vähemmistöön kuuluva ymmärtää toista vähemmistön jäsentä, vammainen tuntee muidenkin vammaisten kohtaamat esteet yhteiskunnassa, ja niin edelleen. Toki ymmärrämme ja empatisoimme myös niitä, jotka eivät ole itsemme kaltaisia, mutta pääsääntöisesti empatiakykymme on vinoutunut omaa sisäryhmää suosivasti.”

Herneen mielestä on selvää, että politiikassa ei kaivata lisää vinoutunutta empatiaa, sillä se pikemminkin vahvistaa vallitsevia ennakkoluuloja, kuplautumiskehitystä ja omien sisäryhmien suosimista.

Empatiavaje on kiinnostava tulkinta sille, miksi poliittinen osattomuus yhä edelleen nähdään nukkujan omana valintana.

Empatiavaje on kiinnostava tulkinta sille, miksi poliittinen osattomuus yhä edelleen nähdään nukkujan omana valintana. Toisaalta siinä piilee myös paradoksi, koska yksilöä vastuuttavaa asennoitumista selitetään vastuuttamalla empatiavajeesta kärsivät omasta toiminnastaan. Katse pysyy siis edelleen yksilöiden tasolla politiikan toimintatapojen ja yhteiskunnan rakenteiden sijaan. Spencer Piston osoittaa tuoreessa kirjassaan, että jopa Yhdysvaltojen kontekstissa myötämielisyys köyhiä ja närkästys rikkaita kohtaan ovat keskeisiä äänestäjien poliittisia näkemyksiä muovaavia tuntemuksia. Monille saattaa olla kuitenkin epäselvää, millaisilla politiikkatoimilla tasapuolisempaa tulonjakoa voidaan edistää, ja myös poliittiset toimijat ovat usein taidokkaita esittämään politiikkansa vaikutukset eri ryhmille mahdollisimman myötäsukaisessa valossa. Poliittisten silmänkääntötemppujen ansiosta ”karskissa” asenteessa ei välttämättä olekaan enää psykologisessa mielessä kyse empatian puutteesta vaan vilpittömästä käsityksestä siitä, että ryhtiliikkeet ja aktiivisuustalkoot koituvat kohteidensa omaksi parhaaksi.

Läheskään aina velttoilijaäänestäjään kohdistuva kovistelu ei ole lähtöisin pelkästään ulkopuolelta. Taloudellisesti, sosiaalisesti ja/tai poliittisesti heikommassa asemassa olevat ihmiset saattavat syyttää osattomuudestaan pitkälti itseään, sillä se on keino nähdä poliittisen järjestelmän toiminta siitä huolimatta oikeutettuna. Ihmisen on vaikea perustella etenkin itselleen alistumista epäoikeudenmukaiselle kohtelulle ilman vastarintaa. Mikäli avoimeen protestointiin ei ole mahdollisuutta tai halua, on helpompi asettua puolustamaan tahoa tai järjestelmää, jonka toiminta koettiin alun perin syrjivänä tai muuten ongelmallisena. Tämä selittää osaltaan sitä, miksi osallisuuden voimakkaasta eriytymisestä huolimatta poliittinen luottamus on säilynyt meillä korkealla tasolla.

Poliittisen osattomuuden nivoutumista koko huono-osaisuuden kudelmaan ei voida purkaa pelkällä demokratiapolitiikalla tai vaaleja siirtelemällä ja yhdistelemällä.

Yksilön motivaatiota korostava lähestymistapa on erityisen vahingollista siksi, että se harhauttaa etsimään ratkaisuja liian kapealta alueelta. Poliittisen osattomuuden nivoutumista koko huono-osaisuuden kudelmaan ei voida purkaa pelkällä demokratiapolitiikalla tai vaaleja siirtelemällä ja yhdistelemällä. Kuten Eeva Luhtakallio ja Maria Mustranta huomauttavat teoksessaan Demokratia suomalaisessa lähiössä, demokratiasta ei voida puhua ilman oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Demokratian ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan siis joukko poliittisen päätöksenteon ulottuvilla olevia uudistuksia, joita ei tähän mennessä ole juurikaan arvioitu niiden mahdollisten demokratiavaikutusten osalta.

Tutkimusten pohjalta tiedetään, että lapsuudenkodin olosuhteilla on voimakas vaikutus poliittisen osallistumisen edellytyksiin sekä vanhempien sosioekonomisen aseman että vanhemmilta saadun esimerkin kautta. Nuoret ovat siten keskenään epätasa-arvoisessa asemassa heti äänioikeuden saavutettuaan, mitä voidaan kompensoida kodin rinnalla toimivien instituutioiden merkitystä vahvistamalla. Konkreettinen keino on maksuttoman varhaiskasvatuksen ulottaminen kaikille päiväkoti-ikäisille. Professori Jani Erola perusteli hiljattain esittämäänsä varhaiskasvatusvelvollisuutta nimenomaan tasa-arvotekona, jolla estettäisiin esimerkiksi maahanmuuttaneiden tai heikossa taloudellisessa tilanteessa elävien vanhempien lasten jääminen muusta ikäluokasta jälkeen jo päiväkoti-iässä (ks. Lahtinen 2018).

Toinen poliittisesta osallisuudesta syrjäytymisvaarassa oleva ryhmä on pelkän peruskoulutuksen saaneet nuoret, joiden äänestysaktiivisuus jäi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa alle 30 prosentin. Nykyisistä 30-vuotiaista tähän joukkoon kuuluu SAK:n mukaan 16 prosenttia. Kyseessä on sama ryhmä, johon työpaikkojen katoaminen on kohdistunut voimakkaimmin. Peruskoulutuksen varaan jääminen on myös keskeinen väylä, jonka kautta vanhempien taloudellinen huono-osaisuus siirtyy lapsille. Samanaikaisesti korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus on kääntynyt nuoremmissa ikäluokissa nopeaan laskuun. Matalan koulutuksen tuottamaa poliittisen osallisuuden eriytymistä voitaisiin osin hillitä oppivelvollisuutta pidentämällä. Talouspolitiikan arviointineuvostolle laaditussa tuoreessa raportissa laskeskellaan, että mikäli nyt koulutuksen ulkopuolelle jäävät alle 18-vuotiaat saataisiin pidettyä koulutuksessa 18 ikävuoteen asti, toisen asteen tutkinnon suorittavien osuus kasvaisi, millä olisi merkittävää hyötyä kyseisen joukon myöhemmälle työllisyys- ja tulokehitykselle. Näillä tiedetään tutkimusten mukaan olevan puolestaan selvästi suotuisa vaikutus poliittiselle osallistumiselle (ks. Lahtinen ym. 2017b).

Maahanmuuttotaustaisten selkeästi syntyperäisiä kansalaisia vähäisempää poliittista aktiivisuutta voidaan puolestaan tukea samoilla tavoin kuin muutakin kotoutumista. Tänä keväänä julkaistun OECD:n raportti Working together for local integration of migrants and refugees sisältää muistilistan paikallistason yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden lisäämiseksi ja kotoutumisen edistämiseksi eri toimialoilla (ks. Saukkonen 2018). Kuvaavaa on, että niiden yhteydessä ei mainita poliittista osallisuutta, vaikka se muodostaa yhdessä taloudellisen ja sosiaalisen integraation kanssa kokonaisuuden, jonka eri osat ovat dynaamisessa suhteessa toisiinsa.

Poliitikkojen tarve varmistaa uudelleenvalintansa ei kuitenkaan välttämättä kannusta ajamaan tasapuolisesti kaikenlaisten ryhmien intressejä, tarpeita ja preferenssejä edistäviä uudistuksia.

Edellä esitettyä harjoitusta on mahdollista jatkaa pohtimalla erilaisia yhteiskuntapoliittisia täsmäkeinoja muiden osallisuuden ulkokehille helposti jäävien ryhmien tilanteen kohentamiseksi. Maria Ohisalon symposiumiin laatima asunnottomuutta ja asuntopolitiikkaa käsittelevä katsaus toimii tähän erinomaisena verryttelynä. Kuten Herne tuo omassa puheenvuorossaan esiin, vaalidemokratian olennainen ominaisuus eli poliitikkojen tarve varmistaa uudelleenvalintansa ei kuitenkaan välttämättä kannusta ajamaan tasapuolisesti kaikenlaisten ryhmien intressejä, tarpeita ja preferenssejä edistäviä uudistuksia. Tasapuolisen empatian puute johtaa helposti poliittisen osallisuuden eliittikehään, jossa yhteiskunnassa vallitseva eriarvoisuus ilmenee sosioekonomisena vinoumana poliittisessa osallistumisessa ja edustuksessa, eri kansalaisryhmiltä päätöksentekoon tuleva syöte kapeutuu ja poliittisesti marginalisoituneiden ryhmien osallistumismotivaatio heikentyy entisestään.

Kyse on myös siitä, millaisin argumentein ja perusteluin kansalaiset ja heitä edustavat tahot käyvät yhteiskuntakeskustelua – ei vain vaalien yhteydessä, vaan myös niiden välillä. Julkinen sfääri ja argumentointi voivat olla näennäisesti avoinna kaikille, mutta käytännössä niitä hallitsee etäännyttävä ja teknokraattinen puhetapa. Se näkyy poliittiseen korrektiuteen tähtäävissä ilmaisuissa, kuten ”haavoittuvassa asemassa olevat”, ”marginalisoituminen” ja ”juurisyyt”, joille tämäkään kirjoitus ei ole immuuni. Deliberatiiviseen, puntaroivaan demokratiaan sisäänrakennettu empatian idea eri näkökulmia reflektoivasta, täysivaltaisesta ja kunnioittavasta osallisuudesta on tässä mielessä jännitteinen. Ratkaisu ei voi olla pelkästään se, että heikompiosaisia tai nukkuvia äänestäjiä edustaa joku muu, vaikka juhlapuheissa ”sairaiden ja köyhien asioiden edistäminen” kuuluukin kaikille. Toisaalta erilaiset demokratiainnovaatiot eivät lupaavuudestaan huolimatta välttämättä myöskään kykene tavoittamaan perinteisestä päätöksenteosta ulossuljetuttuja ryhmiä.

Kykenemmekö tarpeeksi herkästi näkemään yhteyden yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden ja politiikan kentällä tapahtuvien muutosten välillä?

Entä miten on politiikan tutkijoiden empatian laita? Kykenemmekö tarpeeksi herkästi näkemään yhteyden yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden ja politiikan kentällä tapahtuvien muutosten välillä? Esimerkiksi populismin kasvuolosuhteita arvioitaessa on helppo viitata kontekstuaalisiin tekijöihin mukaan lukien mediarakenteen pirstaloituminen ja sen tuomat mahdollisuudet nykyisiä valtasuhteita haastavien toimijoiden ja vaihtoehtoisten narratiivien esiin pääsylle (vrt. esim. Mudde ja Kaltwasser 2017). Toisaalta populismin nousun voi nähdä myös loogisena seurauksena käynnissä olevan globaalin uusjaon tuottamasta erottelusta voittajiin ja häviäjiin. Tämä kohdistuu lisääntyvässä määrin myös keskiluokan sisälle työsuhteen laadun ja yksittäisten ammattien jatkuvuuteen kohdistuvien riskien kautta. Heikki Patomäki huomauttaa, että vaikka tutkijat ovat erimielisiä demokratian sietokyvystä eriarvoisuuden suhteen, eriarvoistumiseen johtaneet kehityskulut, demokratian kannatuksen väheneminen ja autoritaarisen nationalismin nousu kietoutuvat kiistämättä yhteen.

Yhä epäoikeudenmukaiseksi muuttuvassa maailmassa politologeilta ja muilta yhteiskuntatietelijöiltä kysytään asennoitumista, jota Herne kutsuu Jean Decetyn ja Jason M. Cowellin erittelyä mukaillen motivationaaliseksi empatiaksi, eli valmiutta välittää välittömään lähipiiriimme kuuluvista ihmisistä. Tämä vaatii herkeämätöntä halua arvioida niin poliittisen päätöksenteon syötteitä ja tuotoksia kuin itse prosessin mielekkyyttä ja vaihtoehdottomuusretoriikan torjumista ”toisenlainen maailma on mahdollinen” -argumenteilla. Politologit voivat olla myös proaktiivisesti tuomassa esiin eriarvoistumisen ehkäisemiseen tähtäävän politiikan yhteyttä poliittisen osallisuuden edistämiseen. Tähän on hyvät mahdollisuudet seuraavalla vaalikaudella, mikäli pääministerin asettaman eriarvoisuustyöryhmän viime keväänä valmistuneen loppuraportin esitykset otetaan seuraavan hallitusohjelman pohjaksi.

Politiikka-lehti tarjoaa alustan paitsi yhteiskuntakriittisille myös siekailemattoman idealistisille ja yhteiskunnallisiin innovaatioihin tähtääville puheenvuoroille. Niiden tavoitettavuus tulee olemaan jatkossa huomattavasti aiempaa laajempi lehden siirryttyä avoimeen julkaisemiseen. Tämä merkitsee myös sitä, että käsillä oleva numero jää historian viimeiseksi tässä muodossa julkaistuksi lehdeksi. Vuoden 2019 alusta lähtien Politiikka-lehti ilmestyy edelleen neljä kertaa vuodessa, mutta ainoastaan sähköisesti Tieteellisen seurain valtuuskunnan TSV:n ylläpitämällä Journal.fi-sivustolla. Saman sivuston kautta lähetetään jatkossa myös toimitukselle tarjottavat käsikirjoitukset. Lehdessä julkaistuista artikkeleista, katsauksista ja kirja-arvioista kootaan painettu vuosikirja. Myös lehden toimitus muuttaa sovitun rotaation mukaisesti Tampereen yliopistoon. Nykyinen toimitus kiittää kuluneesta kahdesta vuodesta ja toivottaa hyvää ja empatian täyteistä vuotta 2019.

Hanna Wass on professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen. Jenni Rinne on yleisen valtio-opin nuorempi tutkija Helsingin yliopistossa. Molemmat toimivat Politiikka-lehden päätoimittajina 2016–2018.

Julkaisu Empatian politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Joka neljäs vuosi järjestettävät seurakuntavaalit ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisen demokratian keskeisin instituutio, jossa jokaisella noin 3,9 miljoonalla kirkon 16 vuotta täyttäneellä jäsenellä on äänioikeus.

Vaikka seurakunnilla on monissa kunnissa merkittävä rooli sosiaalipalvelujen tuottajana, seurakuntavaaleja käsitellään julkisuudessa lähes yksinomaan kirkon omasta kontekstista käsin. Tämä näkökulmarajaus peittää alleen seurakuntavaalien tiiviin yhteyden laajempaan yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Seurakuntavaaleissa ilmenevät monet edustuksellisen demokratian trendit sinä määrin teräväpiirteisessä muodossa, että niitä voi jopa pitää  suunnannäyttäjinä.

Tarkastelemme 18.11.2018 järjestettyjä seurakuntavaaleja erityisesti demokratiatutkimuksen kehyksestä. Vaaleissa ilmenevät monet edustuksellisen demokratian trendit siinä määrin teräväpiirteisessä muodossa, että niitä voi jopa pitää tältä osin suunnannäyttäjinä.

Demokratian kannalta keskeisiä piirteitä ovat seurakuntavaalikampanjan irrallisuus valittavien päätöksentekoelinten tehtäväkentästä ja siitä seuraavat edustuksellisuusongelmat, matala äänestysaktiivisuus ja vaikeudet äänestäjien tavoittamisessa, jakolinjojen jyrkkeneminen ja polarisaation vahvistuminen sekä vaalidemokratian uudistumiseen liittyvät paineet.

Mistä vaaleissa äänestetään ja mistä valitut edustajat päättävät?

Seurakuntavaalien tehtävä on sama kuin demokraattisilla vaaleilla yleisestikin eli valita edustajat, tässä tapauksessa luottamushenkilöt seurakuntiin. Seurakuntayhtymissä valitaan samalla kertaa sekä yhtymään kuuluvien paikallisseurakuntien seurakuntaneuvostojen jäsenet että koko seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston jäsenet.

Itsenäisissä seurakunnissa kirkkovaltuustoihin valituksi tulleet päättävät kyseisen seurakunnan toiminnan linjauksista ja resurssien käytöstä. Valtuustojen jäsenet vastaavat myös työntekijöiden rekrytoinneista ja nykyisin yhä useammin myös kirkkoherran valinnasta.

Evankelis-luterilaisen kirkon päätöksentekorakenne ja edustuksellisten elinten keskinäiset suhteet ovat monimutkaiset. Päätöksentekojärjestelmään kuuluvat paikallisseurakuntien neuvostojen ja valtuustojen lisäksi hiippakuntavaltuustot jokaisessa hiippakunnassa, kirkolliskokous sekä Kirkkohallituksen täysistunto. Lisäksi päätösvaltaa käyttää piispainkokous eli hiippakuntien piispat ja arkkipiispa.

Kirkolliskokouksen jäsenet valitaan vaaleilla, joissa äänestäjinä ovat seurakuntavaaleissa valitut seurakuntien luottamushenkilöt. Seurakuntavaaleissa valitaan siten sekä paikalliset päätöksentekijät että ylimpien päätösvallan käyttäjien maallikkovalitsijat.

Seurakuntavaalikampanja on pitkälti eriparia päätöksenteon arjen kanssa.

Hallinnollinen vaikeaselkoisuus aiheuttaa osaltaan sen, että seurakuntavaalikampanja on pitkälti eriparia päätöksenteon arjen kanssa. Kirkon sisällä vaalit nähdään usein tilaisuutena nostaa laajempia uskontoon ja kirkon tehtäväkenttään nivoutua kysymyksiä julkiseen keskusteluun ja siten lisätä kirkon yhteiskunnallista näkyvyyttä.

Tästä lähtökohdasta seurakuntavaalien korkea äänestysprosentti näyttäytyy signaalina siitä, että kirkko kiinnostaa ihmisiä. Seurakuntavaalien rooli yleisenä kirkon tunnettuus- ja mielikuvakampanjana näkyi niin vuoden 2014 ”Usko hyvän tekemiseen” kuin näiden vaalien ”#minunkirkkoni” -teemassa.

Etenkin jälkimmäisen viestin tavoitteena oli tuoda esiin jäsenistön moninaisuutta ja sitä kautta kirkon sisäistä moniäänisyyttä, mutta se sai myös osakseen kritiikkiä yksilökeskeisestä ”tee kirkosta mieleisesi” -lähestymistavasta.

Seurakuntavaalien yhdistämisestä valtakunnalliseen markkinointityyppiseen kampanjaan seuraa se ongelma, että vaalien alla puhutaan monenlaisista kirkon oppiin ja etiikkaan liittyvistä kysymyksistä. Ne ovat merkityksellisiä sitä kautta, että seurakuntavaaleissa valitut valitsevat edustajat teologisista linjauksista päättävään kirkolliskokoukseen.

Niiden pohjalta jäsentyvät jakolinjat eivät kuitenkaan juuri näy seurakuntaneuvostojen ja kirkkovaltuustojen päätöksenteossa. Äänestäjät saattavat painottaa ehdokasvalinnassaan suhtautumista samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen, kun käytännössä työssä edustajalta vaaditaan budjetin ja strategian valmisteluun tai säästöjen kohdentamiseen liittyvää osaamista.

Kuka edustaa mitäkin?

Seurakuntavaaleissa on useita institutionaalisia ja hallinnollisia järjestelyjä, jotka aiheuttavat ongelmia edustuksellisuuden toteutumiselle. Ehdokasasettelua varten tarvitaan valitsijayhdistys, jossa on vähintään kymmenen äänioikeutettua seurakunnan jäsentä.

Valitsijayhdistysten ainoa tarkoitus on asettaa seurakuntavaaleihin ehdokas tai ehdokkaita. Äänestäjän kannalta valitsijayhdistykset ovat hämmentäviä, sillä yhdistykset eivät ole puolueiden tapaan pysyviä instituutioita vaan ne muodostetaan kutakin seurakuntavaalia varten erikseen. Yhdistyksen taustalla saattaa olla herätysliike, poliittinen puolue tai asukasyhdistys, mutta yleensä se ei käy suoraan ilmi yhdistyksen nimestä tai kuvailusta.

Seurakuntavaalien tuloksista on vaikea muodostaa kuvaa siltä kannalta, mikä jakolinja kulloinkin voitti ja missä määrin tässä oli muutosta edellisiin vaaleihin nähden

Vaalilistat ovat monesti löyhiä yhteenliittymiä eikä niiden perusteella pysty arvioimaan yksittäisten ehdokkaiden asennoitumista. Valitsijayhdistykset eivät toimi valtuustokaudella puolueiden tapaan valtuutettujen ryhmänä, vaan valtuutetut ovat itsenäisinä toimijoita.

Näin ollen vaaleissa esitettävät valitsijayhdistysten ohjelmat eivät sido edes epämuodollisesti valittuja valtuutettuja eivätkä välttämättä sellaisenaan näy valtuustotyöskentelyssä. Äänestäjä joutuu siis tekemään valintansa pitkälti sokkona, koska hän ei voi äänestäessään varsinaisesti tietää, mitä asioita ehdokas valtuustotyössään pyrkii edistämään. Tältä osin seurakuntavaalien tilanne tuo kärjistetysti esiin ”äänestäjän kuluttajansuojaan” liittyvät kysymykset.

Ehdokaslistojen ohjelmia tärkeämmäksi ja vaalien toteuttamisen kannalta välttämättömiksi ovatkin muotoutuneet seurakuntavaalikoneen sisältämät ehdokaskuvailut.

Edustuksellisuusongelmat näkyvät konkreettisesti siinä, että seurakuntavaalien tuloksista on vaikea muodostaa kuvaa siltä kannalta, mikä jakolinja kulloinkin voitti ja missä määrin tässä oli muutosta edellisiin vaaleihin nähden. Edustukselliseen demokratiaan elimellisesti kuuluva vastuullisuus ei näin toteudu juuri muuten kuin henkilötasolla.

Miten innostaa seurakuntalaiset äänestämään?

Äänesaktiivisuudesta käydään kaikkien eri vaalityyppien yhteydessä pitkälti samansisältöinen, äänestäjän motivaatio-ongelmia korostava keskustelu. Seurakuntavaaleissa osallistumisaste saa erityistä huomiota, koska se jää usein huomattava matalaksi. Nyt käytyjen vaalien äänestysprosentti oli 14,4, mikä on runsas prosenttiyksikkö vähemmän neljän vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna.

Seurakuntavaalien erityispiirre on sopuvaalit, jotka voidaan järjestää, mikäli ehdokkaita on yhtä monta kuin valittavassa toimielimessä on jäseniä. Tällä kertaa sopuvaaliin päätyi 13 prosenttia seurakunnista eli 51 seurakuntaa, mikä on lähes kaksinkertainen määrä vuoteen 2014 verrattuna.

Sopuvaaleja järjestetään tavallisimmin pienillä paikkakunnilla, jossa paikkakunnan asukkaiden tai seurakunnan jäsenten määrä on korkeintaan pari tuhatta ihmistä. Tällä hetkellä ei vielä ole tiedossa, onko sopuvaalien seurakunnissa valtuutettuina samat henkilöt kuin edellisellä kaudella.

Demokratian toteutumisen kannalta on kuitenkin keskeistä, että sopuvaaleja käyttävissä seurakunnissa seurakuntalaiset eivät päässeet käyttämään lainkaan äänioikeuttaan. Mikäli sopuvaalien seurakuntien jäsenet huomioidaan, vaalien äänestysprosentti oli noin 13,5.

Toisaalta seurakuntavaaleissa on myös panostettu huomattavasti äänestäjien aktivointiin. Kirkko on tarjoutunut toimimaan demokratian koelaboratoriona ulottaessaan vuonna 2008 ensimmäisenä äänioikeuden 16-vuotiaisiin.

Kuten aiemmissa vaaleissa, ennakkoäänestysmahdollisuus järjestettiin kauppakeskuksissa, toreilla ja pyynnöstä jopa kodeissa. Äänioikeutettuja lähestyttiin kotiin lähetetyllä vaalikirjeellä ja seurakunnat käyttivät markkinointibudjettia esilläoloon #minunkirkkoni-teemalla. Osallistumisesta pyrittiin palkitsemaan: esimerkiksi Helsingin Kampin Narikkatorilla äänestäneet saivat kahviin ja leivokseen oikeuttavan lipukkeen.

Kulkeeko kirkko kohti kaksipuoluejärjestelmää?

Politiikassa perinteisesti vallinneen vasemmisto–oikeisto-jakolinjan sijaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa keskeisin jännite kulkee ulottuvuudella konservatiivi–liberaali. Siinä on ytimeltään kyse kristinuskon tulkinnan eroista, kuten siitä, miten kirjaimellisesti Raamattua tulee lukea ja tulkita. Tällä hetkellä voimakkaimman jännitteen synnyttää kysymys samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä ja uudistetun avioliittolain toimeenpanoa kirkossa

Konservatiivisilla herätysliikkeillä on perinteisesti ollut vahva asema kirkon hallintoelimissä. Vuodesta 2005 toiminut Tulkaa kaikki -liike on onnistunut vaali vaalilta aktivoimaan liberaalimpiin leiriin kuuluvia äänestäjiä.

Vaikka vaalijärjestelmä mahdollistaa hyvinkin runsaan ryhmäkirjon, käytäntö näyttää vievän kohti kasvavaa polarisoitumista.

Myös matala äänestysaktiivisuus aiheuttaa vaalien välistä turbulenssia, koska melko vähäisilläkin äänimäärillä voi saada aikaan liikettä suuntaan tai toiseen. Alustavien arvioiden mukaan nyt valitut luottamushenkilöt ovat ajattelultaan aiempaa kauempana toisistaan.

Konservatiivi–liberaali-akseli näyttää vaikuttavan läpi kirkon päätöksenteko-organisaation jopa siinä määrin, että kirkolliskokouksen äänestäessä Kirkkohallituksen kansliapäällikön valinnasta nähtiin jakolinjat kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan välillä asettuvan samoihin lukumääriin kuin kevään 2018 äänestystulos avioliittoaloitteesta.

Konservatiivi–liberaali-jakolinjaa on kritisoitu asioita ja näkemyksiä yksinkertaistavaksi eikä kehitys kohti ”kaksipuoluejärjestelmää” ole välttämättä eduksi kummallekaan laidalle.

Vaikka vaalijärjestelmä sinänsä mahdollistaa hyvinkin runsaan ryhmäkirjon, käytäntö näyttää vievän kohti kasvavaa polarisoitumista. Tähän ovat osittain vaikuttaneet kirkon jäsenistössä tapahtuvat muutokset ja matala äänestysaktiivisuus, joka todennäköisesti on toiminut konservatiivien eduksi.

Toisaalta voi nähdä, että konservatiivien vahvistuminen on ollut osin seurausta liberaalien sisäisestä hajanaisuudesta johtuvasta heikommasta mobilisointikyvystä. Kun se on parantunut, jakolinjat ovat kirkastuneet. Myös monet viime vuosina esille nousseet kysymykset ovat olleet luonteeltaan sellaisia, joissa keskitie on vaikeasti määriteltävissä, ja siten vahvasti jakavia.

Miten kirkkodemokratiaa voisi vahvistaa?

Seurakuntavaalien yhteydessä suurin huomio kiinnittyy yleensä osallistumisasteeseen. Mistä äänestysprosentti kertoo ja miksi se on niin tärkeä?

Kuten edellä todettiin, korkea äänestysaktiivisuus nähdään usein epäsuorana merkkinä siitä, että kirkko on tärkeä ja sillä on kosketusta ihmisten arkeen. Tämän arvioimiseksi on kuitenkin tarjolla monipuolisempia mittareita, jotka myös osoittavat positiivisempia lukemia. Esimerkiksi vuoden 2015 eduskuntavaalitutkimuksen mukaan suomalaiset luottavat evankelis-luterilaiseen kirkkoon enemmän kuin poliittisiin instituutioihin tasavallan presidenttiä lukuun ottamatta.

Yleisen kiinnostavuuden sijaan matala äänestysaktiivisuus tulisi tulkita merkiksi demokratian ongelmista kirkon sisällä. Mikäli päätöksenteon rakenteet ovat jäykkiä ja hierarkkisia, vaalien merkitys uhkaa jäädä pitkälti niiden legitimoijaksi.

Vaaleilla saadaan ”homma hoidettua” eli luottamushenkilöt valituksi, minkä jälkeen asia on poissa päiväjärjestyksestä seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Mikäli tämä on keskeinen äänestäjälle välittyvä viesti, osallistumista helpottavat käytännönjärjestelyt tai kannustimet jäävät merkitykseltään toisarvoiseksi.

Suomessa kehitellään ja testataan parhaillaan monenlaisia demokratiainnovaatioita, joista saatuja kokemuksia kerätään demokratiakiihdyttämön tyyppisille alustoille. Seurakuntavaalien tulosstudion keskustelussa Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Kaisa Raittila totesi, että kirkko on huomattavasti muuta yhteiskuntaa jäljessä osallistuvan demokratian kehittämisessä. Sitä tukisi osaltaan päätöksentekoprosessien ja toimintakulttuurin avaaminen seurakuntalaisille samaan tapaan kuin Anna Kontula teki eduskunnan osalta tänä syksynä ilmestyneessä autoetnografisessa teoksessaan.

Kirkon yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäämiseksi vaalijulkisuutta parempi keino on tuoda kirkon ydinsanomaa esiin yhä epäoikeudenmukaisemmaksi käyvässä maailmassa. Kirkon ydinsanomaan nivoutuvat niin luomakuntaa kohtaava ilmastonmuutos kuin ihmisarvo ja ihmisoikeudet laajasti määriteltyinä.

Esimerkiksi Kirkkohallituksen ”Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt” -raportissa todetaan, että kirkon tulee käyttää profeetallista ääntään suhteessa eriarvoisuuteen ja oikeudenmukaisuuden loukkauksiin. Kirkon ihmisoikeusfoorumin tuore julkaisu ”Näkökulmia ihmisoikeuksiin” painottaa puolestaan kirkon perinnettä puolustaa kaikkien yhtäläistä ja tasavertaista oikeutta elää ihmisenä.

Seurakuntavaaleja ei ole tarpeen valjastaa imagokampanjaan, koska kirkolla on jatkuvasti ja monipuolisesti annettavaa keskusteluun paremmasta yhteiskunnasta. Samanaikaisesti sen on pysyttävä jatkuvasti valppaana tavassa, jolla se itse joko vahvistaa tai heikentää osallisuutta.

Tuomiosunnuntaina Tuomasmessussa saarnannut kansanedustaja Kontula toi esiin, että kirkon sanoma on edelleen suunnattu keskiluokalle. Köyhä ja kurja asemoidaan rukouksissa ja puheissa lähes aina kolmanteen persoonaan: ei koskaan me tai te vaan aina he tai ne.

Tässä piilee myös mahdollisuus kirkolle, mikäli se kykenee poliittista järjestelmää paremmin vastaanottamaan osattomuutta kokevien viestit ja vastaamaan niissä heijastuviin tarpeisiin.

Hanna Wass ja Heikki Hiilamo ovat professoreita Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Titi Gävert on Kirkkohallituksen diakoniatyön asiantuntija.

Julkaisu Seurakuntavaalit demokratian stressitestinä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toisin kun usein ajatellaan, parlamentaarisen politiikan ideaalityyppi weberiläisessä merkityksessä tarjoaa tärkeän näköalan sekä vapauteen että demokratiaan. Parlamentin historiallisena mallina on Westminster, mutta ideaalityyppisesti tulkittuna.

Parlamentaarinen politiikka vastaa sitä ”uusroomalaista” vapauskäsitystä, jota Quentin Skinner puolustaa etenkin Liberty before Liberalism –teoksesta (1998) alkaen. Toisin sanoen vapauden vastakohta ei ole ”kajoaminen” (inference), vaan riippuvuus toisista. Tämä on roomalaisen oikeuden orjuuden käsitteen mukaista toisen mielivallan alla (latinaksi in potestate domini) olemista, jolle Skinner on muodostanut moderneja analogioita.

Parlamentin jäsenen vapaata statusta ilmaisevat neljä periaatetta, joihin vedottiin Englannissa viimeistään 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun parlamentin vahvistumisen kaudella. Näitä ovat parlamentin jäsenen vapaa mandaatti, hänen puhevapautensa, ”vapaus pidätyksestä” eli mannermaisella termillä parlamentaarinen koskemattomuus sekä vapaat ja reilut vaalit, joiden suhteen toki Westminster ei ollut mikään esikuva.

Parlamentin jäsenten itsenäinen kannanmuodostus ja tämän mahdollistama debatti edellyttävät, että parlamentin jäseninä toimiessaan henkilöt eivät ole riippuvuussuhteessa mihinkään. Riippuvuutta ei pidä olla hallitukseen ja viranomaisiin, äänestäjiin, omiin puolueisiin, kampanjan rahoittajiin tai vaalijärjestelmän eriarvoisuuteen ja puolueellisuuteen.

Äänestäminen parlamentissa ja vaaleissa

Demokratian yhtenä lähtökohtana on, että niin vaaleissa kuin parlamentissakin äänet lasketaan eikä punnita. Vaaleissa ääniä ei voi eikä tarvitse perustella, vaan riittää, että äänestäjä ottaa kantaa vaihtoehtojen välillä.

Vaaleissa ääniä ei voi eikä tarvitse perustella, vaan riittää, että äänestäjä ottaa kantaa vaihtoehtojen välillä.

Vaalien organisoinnin periaatteet, kuten vaalisalaisuus, mahdollistavat äänestäjän irrottamista sosiaalisista siteistä äänestyskopissa, kuten Max Weber korostaa Wahlrecht-kirjasessaan. Kuitenkaan ne eivät takaa eroon pääsemistä erilaisista riippuvuuksista, vaan päinvastoin puolueilla on pitkään ollut vakiintunut äänestäjäkuntansa (saks. Stammwähler), jonka tukeen ne ovat voineet luottaa.

Jean-Jacques Rousseaun ajatus siitä, että ”englantilaiset ovat vapaita vain vaalipäivinä”, voidaan myös tulkita niin, että parlamentin jäsenet ovat vapaita riippuvuudesta ja tämä vapaus ulottuu vaalipäivänä äänestäjiin, jotka asettuvat parlamentaarikon asemaan. Näin esimerkit parlamentin jäsenten vapauden edellytyksistä voidaan ulottaa myös äänestämiseen poliittisena tekona.

Parlamentaarikon antama ääni eroaa vaaleissa äänestäjän antamasta äänestä siinä suhteessa, että se annetaan vasta esityslistalla olevaa kysymystä koskevan perusteellisen ja monikerroksisen debatin päätteeksi. Westminster-tyylisissä parlamenteissa esitys sisältää myös päätöslauselman, josta äänestetään. Näin tarkastellen parlamentaarikoille äänestäminen esityksestä on heidän viimeinen retorinen siirtonsa debatissa, mitä esimerkiksi alahuoneen virkailija Gilbert Campion korostaa.

Vaali vastaan taputtaminen

Julkisessa keskustelussa näkyy äänen antaminen vaaleissa usein ”mielipiteen ilmaukseksi”, joka rinnastetaan gallupkyselyssä ilmaistuihin käsityksiin siitä, mitä pesuainetta tai musiikkikappaletta vastaaja esimerkiksi suosii. Nämä mielipiteet muodostavat eräänlaisen huutoäänestyksen tai taputtamisen (lat. acclamatio), jonka erikoistapaus on myös sosiaalisissa medioissa käytetty ”tykkääminen”.

Aikanaan oli tavallista puhua gallup-demokratiasta. Weber katsoo, että vaaleissa valitseminen on kuitenkin taputusinstituutioita vahvemmin proseduralisoitu ja edellyttää, että on jotakin valittavaa. Tämän mukaisesti myös karismaattisen johtajan asema on erilainen sen mukaan, onko hänet valittu huutoäänestyksellä vai vaaleilla ja voidaanko hänet jättää valitsematta seuraavissa vaaleissa.

Kansanäänestykset ja myös presidentinvaali ovat rajatapauksia vaalin ja taputtamisen välimaastossa. Ne kuuluvat epideiktiseen retoriikan genreen, jossa kehutaan tai moititaan, vastakohtana deliberatiiviselle retoriikalle, joka edellyttää vaihtoehtojen vahvuuksien ja heikkouksien punnintaa valitsemista edeltävänä vaiheena.

Tämä ilmentää kahta erilaista käsitystä poliittisesta edustuksesta. Plebiskitaarinen demokratia nojaa edustajien ja edustettavien ykseyden ideaalityyppiin, jolloin se ei tee eroa taputtamisen ja vaalin välillä ja suosii kansanäänestystä ja presidentinvaalia menettelyinä. Carl Schmittin Verfassungslehre-teoksessa esitetyn kannan mukaan taputtaminen on ainoa ”kansalle” (das Volk) mahdollinen poliittinen teko.

Parlamentin ja vaalien välinen yhteys voidaan nähdä itse edustuksen tulkinnassa. Parlamentaarisen edustuksen kriitikot Rousseausta ja Schmittistä alkaen olettavat, että ”kansalaiset” viittaavat johonkin valmiiksi olemassa olevaan, ja edustaminen sisältää aina heidän tahtonsa ”väärentävän” elementin. Frank Ankersmit päinvastoin korostaa teoksissaan Aesthetic Politics ja Political Representation, että edustaminen on poliittinen teko, joka muodostaa sekä edustajat että edustettavat.

Heidän välillään vallitsee samanlainen ”estettinen kuilu” kuin mitä on taideteoksen ja sen kohteen välillä. Tämä käsitys vastaa parhaiten parlamentaarisen edustuksen konseptiota ja sen yhteyttä retoriikan deliberatiiviseen genreen.

Edustuksen etusijalla voi legitimoida parlamentaarikkojen vapaata mandaattia äänestäjiinsä nähden. Se auttaa myös ymmärtämään sitä, että edustus mahdollistaa edustettaville poliittisen toiminnan silloin, kun heiltä sitä kysytään.

Näin tapahtuu, kun he toimivat parlamentin – tässä mukaan lukien myös kaupunginvaltuuston, ylioppilaskunnan edustuston ja niin edelleen – jäsenenä tai äänestävät vaaleissa. Parlamentaarista menettelyä seuraava äänestäminen edellyttää valintaa vastakkaisten esitysten, vaaleissa toisiaan vastaan kamppailevien ehdokkaiden ja heidän puolueidensa välillä.

Ehdokaslista vaaleissa on rinnastettavissa parlamentin esityslistaan siten, että agenda rajoittuu vain henkilön tai puoluelistan valintaan. Näin äänestäjät voivat toimia parlamentin jäsenten tavoin siten, että he henkilö- tai puoluevalinnoillaan ottavat alustavan kannan tulevan parlamentin esityslistalle tuleviin kysymyksiin.

Äänestämisellä on suorempi yhteys parlamentaariseen politiikkaan kuin muilla ”tilapäispoliitikkoina” toimivien henkilöiden poliittisen kannan ilmauksilla.

Näin tulee ymmärrettäväksi se, kuinka äänestämisellä on suorempi yhteys parlamentaariseen politiikkaan kuin muilla ”tilapäispoliitikkoina” Weberin sanoin toimivien henkilöiden poliittisen kannan ilmauksilla. Toisin sanoen henkilön ”poliittista kantaa” ilmaisee ehkä parhaiten se, mitä puoluetta ja ketä ehdokasta hän äänesti viime vaaleissa.

Tässä mielessä äänestäminen on myös paljon vahvempi ja äänestäjän persoonaa syvemmin koskettava kysymys kuin mielipide pesuaineista tai jopa se, mitä jalkapallojoukkuetta hän kannattaa, vaikka joukkueilla on tunnetusti oma poliittinen profiilinsa, jota on vaikea muuttaa. Tästä näkökulmasta pohdin seuraavassa ”vaalien parlamentarisoinnin” mahdollisuuksia.

Vaalit rituaalina ja toistuvana valintana

Parlamentaarisen vapauden kannalta kritiikkiä voi kohdistaa siihen käytäntöön, että äänestäjät tyytyvät vaaleissa pelkästään rekisteröimään kerran muodostuneen poliittisen kantansa. Näin he kääntävät edustussuhteen ympäri siten, että äänestysteko kytketään johonkin etukäteiseen olemiseen, esimerkiksi sanomalla ”minä olen demari”. Kun vapaus asetetaan riippuvuuden vastakohdaksi, kritiikin kohteeksi on asetettava tällaiset tekemistä determinoivat olemisväitteet.

Kun tarkastelee sitä, miten ihmiset muodostavat vaalilipussa ilmaistun poliittisen kantansa, tietysti monet riippuvuutta tuottavat tekijät – koti, koulu, työpaikka, sosiaalinen asema, asuinpaikka, tuttavat, seuratut mediat ja niin edelleen – ovat osallisia äänestäjien mielipiteiden muodostamisessa. Ne voivat toimia joko tahallista ”meikäläisyyttä” tuottavina tai epäsuorempia ennakkokäsityksiä ruokkivina tekijöinä. Tätä kautta muodollisesti vapaat vaalitkin ovat monien äänestäjien kokemuksessa ritualisoituneet ”omalle” puolueelle taputtamiseksi.

Muodollisesti vapaat vaalitkin ovat monien äänestäjien kokemuksessa ritualisoituneet ”omalle” puolueelle taputtamiseksi.

Äänestäjän parlamentaarisen vapauden kannalta tällainen tilanne sekä pönkittää äänestäjien riippuvuutta että heikentää valittujen edustajien pätevyyttä debatoida, mukaan lukien valmius muuttaa omia käsityksiään. Kuitenkin viime vuosikymmenien aikana tapahtunut ”äänestyskäyttäytymisen” – kuten politologinen tutkimus tapasi sanoa – muutos merkitsee tiettyä vaalitapahtuman politisoitumista. Äänestäjien jäykät ja vakaat klienteelit – esimerkiksi sosiaalisen aseman, elinkeinon, asuinpaikan tai uskonnollisen vakaumuksen perusteella – ovat murentuneet. Jaakko Nousiainen ilmaisi tätä jo vuosikymmeniä sitten puhumalla ”liikkuvasta äänestäjästä demokratian ritarina”.

Äänestäjät eivät toisin sanoen enää elä suljetuissa miljöissä, jotka tukevat yhdenmukaista ”käyttäytymistä” vaaleissa, vaan vaalit ovat muuttuneet vakiintuneiden mielipiteiden toistuvasta rekisteröinnistä kohti valintatilanteita, joiden tulosta ei voi edes likimääräisesti päätellä äänestäjäkunnan sosiaalisen, alueellisen ynnä muun olemisen jakautumisesta.

Joka vaaleissa on erikseen päätettävä, mitä puoluetta tai ketä ehdokasta äänestää, vaikka päätös pysyisikin vaaleista toiseen samana. Jean-Paul Sartrea lainatakseni äänestäjät valitsevat vaaleissa paitsi ehdokasta myös itsensä. Äänestäjä valitsee, millaisen kuvan omasta poliittisesta toiminnastaan hän haluaa antaa itselleen ja toisille, ja tämän uudelleen arvioinnille jokaiset vaalit tarjoavat tilaisuuksia.

Vaalit ovat muuttuneet vakiintuneiden mielipiteiden toistuvasta rekisteröinnistä kohti valintatilanteita

Monet traditionaaliset ideologiat pitävät ”yhteisöllisyyttä” arvokkaana ja vastustavat muun muassa vaalisalaisuutta ja äänestyskopin ”eristäytyneisyyttä”. Niille äänestämisen ei tulisikaan olla muuta kuin yhteisöön tai ”meikäläisiin” kuulumista vahvistava rituaali. Myös ”poliittisen vakauden” ensisijaisuutta korostavat valittavat sitä, että mielipiteiden vakaaseen jakaumaan nojaavat ”kansanpuolueet” (Volksparteien), kuten Saksassa CDU ja SPD, ovat menettäneet äänestäjien enemmistön tuen.

Äänestäjien politisoituminen on kuitenkin vielä kaukana parlamentaarisen debatin mallista, ja klienteeleillä on edelleen valitettavan paljon merkitystä. Irrottautuminen suljetuista miljöistä on avannut pelivaraa, mutta ei juuri luonut tilaisuuksia debattiin ehdokkaista.

Näin äänestämättä jättäminen tai esimerkiksi julkkisehdokkaiden äänestäminen on yleistynyt ilman, että äänestäjällä on käsitystä heidän poliittisesta linjastaan tai poliitikon taidoistaan. Tämän vuoksi on aiheellista käsitellä tarkemmin sekä parlamentaarista menettelytapaa että mahdollisuuksia sen ulottamiseksi vaalikampanjaan ja äänestämiseen poliittisena tekona.

Parlamentaarinen menettely

Parlamentaarisen menettelyn tekee intensiivisen poliittiseksi se, että vastaväitteiden esittämistä asialistan kysymyksiin ei vain sallita vaan suorastaan edellytetään. Puolesta ja vastaan puhuminen mainitaan jo 1500-luvun lopun ja 1600-luvun Westminsterin menettelytapakirjasissa, joita käsittelen tarkemmin The Politics of Parliamentary Procedure -kirjassani. Markku Peltosen mukaan alahuone on vahvistanut periaatteen vuonna 1593.

1800-luvun retorisessa kirjallisuudessa muun muassa James De Mille ja George Jacob Holoyoake ilmaisivat ajatuksen sanomalla, että ilman vastaväitteiden esittämistä kysymystä ei voi kunnolla ymmärtää. Weberin proseduraalinen tulkinta ”objektiivisuudesta” nojaa myös Westminster-parlamentin reilun pelin (fair play) periaatteeseen historiallisena mallina.

Parlamentaarinen debatti merkitsee toistuvien tilaisuuksien (kolme käsittelyä, täysistunto- ja valiokuntadebattien vuorottelu) tarjoamista asialistalla olevan esityksen vahvuuksien ja heikkouksien tarkasteluun. Toisin kuin puhekilpailuissa, reilu parlamentaarinen debatti ei tarkoita sitä, että osapuolet puolustavat mielipiteitään kaikin retorisin keinoin.

Pikemminkin heiltä edellytetään valmiutta muuttaa debatin kuluessa käsityksiään esityksen vahvuuksista ja heikkouksista. Tässä käsittelyvaiheiden tarjoamat uudet näkökulmat, debatissa esitetyt argumentit, työjärjestyskysymykset (asiasta puhuminen, epäparlamentaarisesta puheesta rankaiseminen, lykkäykset ilman aikarajaa eli hiljaiset hautaukset, debatin lopetusesitykset ja niin edelleen) mahdollistavat kannan muutoksia. ”Crossing the floor” eli vastapuolen kannan omaksuminen äänestyksessä on vain rajatapaus kannanmuutoksista.

Westminster-tyylin parlamentissa poliittiset vaihtoehdot eivät niinkään ole esityksen hyväksymisessä ja hylkäämisessä kuin esityksen ja muutosesitysten vastakkainasettelussa (amendment). Ne pysäyttävät alkuperäisen esityksen käsittelyn, arvioivat uudestaan sen vahvuuksia ja heikkouksia sekä aloittavat uuden debatin muutosesityksen omista vahvuuksista ja heikkouksista.

Lisääntyvässä määrin parlamentaarinen kamppailu koskee myös sitä, mitä kysymyksiä pääsee ajan niukkuuden vuoksi parlamentin agendalle. Tässä suhteessa hallituksen esityksillä on etusija, mutta yksityisillä edustajilla ja etenkin eri ryhmien takapenkkiläisten yhteistyöllä on mahdollista saada listalle myös kysymyksiä, joiden poliittista merkitystä hallituksen ja virkakoneiston on vaikea ymmärtää. Edustajat voivat myös ottaa itselleen kansalaisten aloitteita (petitions) ja kysymyksiä ja saattaa ne parlamentaariseen muotoon.

Aika parlamentaarisena pelivälineenä

Aika on parlamentaarisen debatin keskeinen peliväline. Samoista asialistan kysymyksistä debatoidaan useampaan otteeseen täysistunnoissa ja valiokunnissa. Jokainen debattikerta sisältää erilaisen näkökulman, josta käsin on mahdollista arvioida uudelleen esityksen vahvuuksia ja heikkouksia.

Näin parlamentaarinen debatti edellyttää riittävän ajan varaamista samalla, kun aika on aina niukkaa ja sen rajoittaminen tarpeen. Klassiset rajoituskriteerit ovat vaatimus puhua ”asiasta”, esityslistan kysymyksestä, sekä periaate, että täysistunnossa edustaja voi puhua samasta esityksestä vain kerran. Muutosesitys aloittaa debatin alusta.

Parlamentaarinen debatti edellyttää riittävän ajan varaamista samalla, kun aika on aina niukkaa ja sen rajoittaminen tarpeen.

Reformoidun Britannian parlamentin kasvava valta ilmeni sekä asialistan pitenemisenä että edustajien lisääntyneenä puheliaisuutena, jotka vaativat uusia toimia parlamentaarisen ajan rajoittamiseksi reilun pelin hengessä.

Aikarajoitusten vastustajat, kuten Joseph Cowen, pelkäsivät, että hallitukset saavat ajan kontrollista keinon jättää parlamentti pelkäksi kumileimasimeksi, joka ratifioi hallituksen päätökset. Nämä pelot ovat osoittautuneet kuitenkin ainakin Westminsterissä ylimitoitetuiksi.

Vaikka hallituksella on etusija esityksiin parlamentille toistuvissa kysymyksissä (kuten budjetti, lakiesitykset ja niin edelleen), parlamentaarisen debatin perusteellisuus ja moniulotteisuus sekä myös edustajien tilaisuudet aloitteisiin ja kysymyksiin merkitsevät sitä, että parlamentilla on merkittävä kontrollivalta hallitukseen ja hallintoon nähden.

Westminsterissä viime vuosina tehdyt proseduurin muutokset ovat antaneet institutionaalisia tilaisuuksia takapenkkiläisille ja heidän puoluerajat ylittävälle yhteistoiminnalleen, kuten muun muassa Labour-parlamentaarikko Paul Flynn sekä Paul Evansin toimittama kokoomateos parlamentin menettelytavoista osoittavat. Taitavasti toimiva hallitus ei aja enemmistöllään jääräpäisesti läpi byrokraattisen koneiston valmistelemia esityksiä, vaan hyväksyy merkittävän osan parlamentaarisen käsittelyn kuluessa tehdyistä muutosesityksistä tai on valmis vetämään takaisin esitykset, jotka ovat kohdanneet merkittävää vastustusta.

Vaalien parlamentarisointi

Äänestystapahtuman politisointiin parlamentaarisen mallin mukaisesti on olemassa erilaisia keinoja. En puutu tässä medioissa käytävän debatin parlamentarisointiin, vaan rajoitun vaalikampanjan parlamentarisoimiseen ja ehdokkaiden välisen reilun pelin vahvistamiseen sekä ”kansalaisten” eli tilapäispoliitikkojen kokemusten ja käytäntöjen parlamentarisoinnin mahdollisiin muotoihin ja käytäntöihin.

Toisin kuin parlamentissa, vaaleissa ehdokkaat deliberoivat toisiaan vastaan vain epäsuorasti. He eivät suostuttele toinen toisiaan muuttamaan kantaansa, vaan pyrkivät saamaan äänestäjiä oman kantansa puolelle.

Silti ehdokkaiden välisessä kamppailussa parlamentaarisen reilun pelin säännöillä on keskeinen merkitys. Yksi mahdollisuus olisi vaalien valvominen pois jäävistä edustavista muodostuvan vaalivaliokunnan kautta – täydennettynä kansainvälisillä vaalitarkkailijoilla.

Nykyistä vahvemmin on mahdollista sanktioida ”epäparlamentaarista” puhetta ja käytöstä ehdokkaiden kampanjapuheissa eli vaatia parlamentin, debatin ja vastustajan kunnioitusta. Parlamenttivaaleissa, kuten jo Weber hyvin ymmärsi, puolueet asettavat ehdokkaat.

Kuitenkin reilun pelin ja monipuolisen debatin kannalta parlamentille, esimerkiksi vaalivaliokunnalle, voisi antaa valtaa puolueiden ”sisäisiin asioihin” reilun pelin nimissä. Se koskisi ainakin ehdokaslistan muodostamisen kontrollia sekä epäreilun vaalirahoituksen rajoittamista ehdokkaiden ja ehdokasehdokkaiden tasa-arvon lisäämiseksi. Samalla parlamenttiryhmien etusija puoluejohtoon ja -toimistoon vahvistuisi, mikä edellyttää myös puoluelistavaalin kaltaisten järjestelyjen purkamista.

Äänestyspäätösten parlamentarisointi

Äänestäjienkään mielipiteitä ei tule ottaa annettuina. Toki on paternalismia valittaa vaaleissa, että ”äänestäjät ovat väärässä”, kun äänet lasketaan eikä punnita.

Silti on mielenkiintoista pohtia tilaisuuksia parlamentarisoida äänestyspäätös. Tiettyyn rajaan asti perinteinen kokous- ja yhdistyskäytäntö on seurannut parlamentaarista mallia. Taru Haapalan tutkimat Oxfordin ja Cambridgen ”unionit” ovat tästä parhaita esimerkkejä.

Osallistumalla kokouksiin ja yhdistystoimintaan oppii tietyn parlamentaarisen menettelytavan alkeet

Mutta yleisemminkin yhdistysten ja järjestöjen säännöt, kokoustekniikka puheenvuorojen jakoineen ja pöytäkirjan pitämiseen seuraavat parlamentaarista esikuvaa, joka on institutionalisoitu ”Robert’s Rules of Order” –dokumentissa vuodelta 1876 ja jonka suhteita parlamenttiin käsittelee muun muassa Reginald Palgrave.

Toisin sanoen osallistumalla kokouksiin ja yhdistystoimintaan oppii tietyn parlamentaarisen menettelytavan alkeet. Mutta esimerkiksi puolueissa vastustajien ei oleteta olevan läsnä samassa yleisössä, kuten parlamentissa ja ainakin osaksi vaalikampanjassa. Ja kuten Ankersmit huomauttaa Political Representation -teoksessaan, verkosto- ja asiantuntijapohjaiset yhteenliittymät nojaavat aktivistien tai spesialistien auktoriteetteihin, mikä vastaa epideiktisen retoriikan taputusmallia.

Puheet kansalaisten ”osallistumisesta” ja ”aktivoinnista” ovat myös ambivalentteja. Erityisesti governance-kieltä käytettäessä kansalaisten antama ”palaute” byrokratialle pikemminkin pönkittää tätä.

Weberin mukaan byrokratian on helppo alistaa suoran demokratian muodot palvelemaan omia tarkoituksiaan. Sitä vastoin Weber pitää ensiarvoisena virkailija- ja asiantuntijavallan parlamentaarista kontrollia erilaisia retorisia keinoja – kuten ristikuulusteluja, valiokunnan ”tiedon lähteille” pääsyä sekä parlamentaarisia tutkimusvaliokuntia – käyttäen.

Parlamentaarinen politiikka samoin kuin vaalit nojaavat tietoisesti yksilöiden politiikkaan.

Yhtä kyseenalainen perustelu on puolustaa ”osallistumista” keinona sitoa kansalaiset ”yhteisöön”, mikä myös ilmaisee taputusajattelua eikä debattia. Parlamentaarinen politiikka samoin kuin vaalit nojaavat tietoisesti yksilöiden politiikkaan.

Plebiskitaarista taputuskulttuuria vastaavia ”osallistumisen” muotoja ovat myös kansanäänestykset, joukkokokoukset ja edustajien sitominen mielipidekyselyillä, kuten Viiden tähden liike Italiassa pyrkii tekemään. Plebiskitarismin kritiikistä voi lukea Nadia Urbinatin Democracy Disfigured –teoksesta.

Äänestäjän parlamentaariset kokemukset

Äänestäjien parlamentaarista kompetenssia voi ajatella vahvistettavaksi ainakin kahdesta suunnasta. Toinen on saada heitä toimimaan parlamentaarista menettelyä enemmän tai vähemmän noudattavissa yhteyksissä, kuten kunnallisissa valtuustoissa ja lautakunnissa, ylioppilaskunnissa, yliopistojen kollegiaalisissa toimielimissä, oman alansa akateemisissa ynnä muissa järjestöissä, miksei myös kaupunginosa-, kylä- ja korttelitoimikunnissa.

Samoin kokeilut arpomalla tai ehdokkaista arpomalla valituista kvasi- tai proto-parlamentaarisista deliberatiivisista seminaareista tai neuvoa-antavista elimistä voivat tukea sellaista ”parlamentaarista oppimista”, mitä John Stuart Mill, Walter Bagehot ja Weber korostivat poliittisen lukutaidon ja parlamentaarisen kulttuurin edellytyksenä.

Poliittisesti merkittävää on oppia parlamentaarista ajattelutapaa ja sen mukaisia käytäntöjä perehtymällä menettelytapoihin ja retoriikkaan.

Poliittisesti merkittävää on oppia parlamentaarista ajattelutapaa ja sen mukaisia käytäntöjä perehtymällä menettelytapoihin ja retoriikkaan. Tähän voi sisällyttää sen retorisen periaatteen, ettei politiikassa ole ”oikeaa” tai ”parasta” ratkaisua, vaan on vertailtava vahvuuksia ja heikkouksia ilman mitään valmiita tai yleispäteviä mittapuita, jolloin on myös tehtävä valintoja ilman riittäviä perusteita.

Tähän sisältyy parlamentaarikolta edellytettävä valmius ylittää omat keppihevosensa ja perehtyä outoihin asioihin, mitä vastaa myös valmius tehdä debatin jälkeen epäsovinnaisia ja epäsuosittujakin päätöksiä. Parlamentaarinen menettely opettaa myös eroon pääsemistä epätoivoisesta relativismista, jolle ”kaikki puolueet ovat samanlaisia” sekä pelaamaan vivahteilla ja ymmärtämään yksityiskohtien olevan usein poliittisesti äärimmäisen tärkeitä. Samoin voi paremmin ymmärtää, että parlamentaarisessa politiikassa aika ei ole vain ”kuluvaa aikaa”, jolla voi käydä jarrutuskeskusteluja, vaan ajalla pelaaminen on itse parlamentaarisen politiikan siirtojen olennainen osa.

Parlamentaarinen pelitaito

Nekin, jotka eivät aktiivisesti hakeudu parlamentaaristen instituutioiden toimintaan, kuten ehdokkaiksi vaaleissa, voivat oppia ajattelemaan parlamentaarisesti ja pelaamaan tarvittaessa parlamentaarista peliä. Toisin sanoen kun parlamentaariset menettelyt tiettyyn rajaan asti sävyttävät käytäntöjä parlamentaarisen kulttuurin maissa, samalla kun parlamentin menettelyt, debatit ja dokumentit ovat julkisesti saatavissa, parlamentaarista politiikkaa voi oppia analysoimaan ja ymmärtämään sitä ulkoapäin tarkkaillen.

Skinner kehotti haastattelussa oppilaitaan lukemaan Thomas Hobbesin Leviathania samalla tavalla kuin puhetta parlamentissa. Näin hän Weberin ja retorisen ajattelun mukaisesti viittaa käsitykseen että ”tieto” ei merkitse ”asian tuntemista”, vaan debattia, koska ”asiat” ovat poliittisen merkityksensä suhteen aina kiistanalaisia.

Parlamentaarisesti ajattelemalla oppii kyseenalaistamaan etenkin virkailijain, asiantuntijain ja liike-elämän tai taputusretoriikkaan nojaavan vallan vaatimalla vaihtoehtoisia näkökulmia, reilua debattia ja riittävästi aikaa harkintaan.

Parlamentaarinen ajattelu on vierasta sovinnaisille työ-, ja elämänkäytännöille, esimerkiksi ”tulos tai ulos” -puheelle, joka on yksi taputusretoriikan muoto. Myös suomalaiseen poliittiseen ajatteluun tämä päämäärien tavoittelun etusija politiikan muotoihin ja menettelyihin nähden on syvään juurtunut, snellmanilaisesta ”Pietarin tiestä” alkaen (lue lisää ”Politiikka”-artikkelistani Käsitteet liikkeessä-teoksessa). Vaikka Mauno Koiviston presidenttikaudesta lähtien parlamentarismi on vahvistunut eikä vuoden 2000 perustuslakia enää voi pitää puolipresidentiaalisena, tämä on koskenut pikemminkin hallituksen muodostamista, ei parlamentaarista ajattelua.

Veikko Vennamon vanha iskulause ”pelin politiikkaa vastaan” on edelleen voimissaan muuallakin kuin SMP:n perillispuolueissa. ”Pelinä” moititaan taktista pisteiden keruuta tai sitä, että politiikkaa ei oteta vakavasti, kuten jo Jeremy Bentham kirjoitti kritikoidessaan William Gerard Hamiltonin ohjekirjasta parlamentin jäsenille.

Tässä kiistassa Hamilton ymmärtää paremmin parlamentaaristen menettelytapojen, retoriikan ja ajalla peluun avaaman kontingenssin, jonka olen suomentanut pelivaraksi. Parlamentaariselta kannalta on tärkeää asettaa reilun pelin periaate kaikkien politiikan sisältökysymysten yläpuolelle. Esimerkiksi Unkarissa tai Turkissa on muutettu pelisääntöjä tavalla, joka olennaisesti kaventaa vaihtoehtoja ja rajoittaa hallituksen kontrollia ja sen vaihtamisen mahdollisuuksia.

Parlamentaarisessa ajattelussa on mahdollista nähdä jotakin voimaannuttavaa, ei vain edustajille vaan myös meille tilapäispoliitikoille. Jokainen kohtaa sen byrokratian arkipäiväisen herruuden, jolle vastapainona Weber näkee parlamenttien toimivan.

Parlamentaarisesti ajattelemalla oppii kyseenalaistamaan etenkin virkailijain, asiantuntijain ja liike-elämän tai taputusretoriikkaan nojaavan vallan vaatimalla vaihtoehtoisia näkökulmia, reilua debattia ja riittävästi aikaa harkintaan. Tässä mielessä parlamentaarisesti voi ajatella politiikkaa eräänlaisena itseisarvoisena pelinä, josta voi nauttia ja joka nostaa esiin koko ajan uusia haasteita.

Artikkeli nojautuu Vapaus ja demokratia -seminaarissa Kulttuurikeskus Sofiassa Vuosaaressa 13.10.2018 pidettyyn puheenvuoroon. Sen aiheita käsitellään Parliamentary Thinking: Procedure, Rhetoric and Time -teoksessa.

Kari Palonen valtio-opin professori, joka on tutkinut poliittista retoriikkaa, parlamentarismia ja käsitehistoriaa. 

Julkaisu Mielipidedemokratiasta menettelytapademokratiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuosina julkisuudessa on käyty keskustelua erilaisista sukupuolikiintiöistä niin yritys-, koulu– kuin tutkimusmaailman parissa, ja hallitus on tehnyt periaatepäätöksen naisten määrän lisäämiseksi suomalaisissa pörssiyhtiöissä. Eduskuntavaalien sukupuolikiintiöt eivät ole samalla lailla nousseet keskustelunaiheeksi, vaikka maailmalla kiintiöt yleistyvät nopeaa tahtia.

Ensimmäiset lainsäädännölliset sukupuolikiintiöt otettiin käyttöön Argentiinan parlamenttivaaleissa vuonna 1991. Kiintiöitä kutsutaankin niin sanotuiksi pikakaistoiksi, sillä niiden ansiosta naisparlamentaarikkojen määrä on osassa maita kasvanut merkittävästikin lyhyen ajan sisällä.

Mitä ehdokaskiintiöt ovat ja olisiko niitä syytä harkita myös Suomessa?

Kiintiöiden kirjo

Tänä päivänä jo yli sadassa maassa on käytössä jonkinlaisia sukupuolikiintiöitä. Tutkimuksien mukaan kiintiöt ovat lisänneet naisparlamentaarikkojen määrää ympäri maailman.

Kiintiöt voidaan jakaa kolmeen päätyyppiin. Osassa maita naisille on suoraan kiintiöity tietty osuus maan parlamenttipaikoista. Näiden 23 maan joukossa on pääosin vain epädemokraattisia valtioita, kuten Kiina ja Saudi-Arabia.

Toisaalla lainsäädäntö velvoittaa, että tietty osuus ehdokkaista on naisia tai vähemmistössä olevaa sukupuolta. Näitä pakollisia puoluekohtaisia ehdokaskiintiöitä on käytössä 26 maassa ympäri maailman.

Yli 50 maassa puolueet ovat vapaaehtoisesti ottaneet käyttöönsä sukupuolikiintiöitä. Vapaaehtoisia kiintiöitä löytyy muun muassa Ruotsista, Norjasta ja Islannista.

Vaikka kiintiöillä on pystytty nostamaan naisparlamentaarikkojen määrää useissa maissa, eivät kaikki kiintiöt toimi yhtä tehokkaasti. Politiikan tutkija Leslie A. Schwindt-Bayerin mukaan kiintiöiden teho riippuu kolmesta tekijästä ja niiden yhteisvaikutuksesta.

Ensinnäkin kiintiöiden suuruus vaihtelee aina muutamasta prosentista puoleen kaikista ehdokaspaikoista. Pelkkä naisehdokkaiden nimittäminen ei kuitenkaan riitä, vaan naisilla täytyy myös olla tosiasialliset mahdollisuudet tulla valituiksi.

Pelkkä naisehdokkaiden nimittäminen ei kuitenkaan riitä, vaan naisilla täytyy myös olla tosiasialliset mahdollisuudet tulla valituiksi.

Kiintiöiden vaikutusta lisäävätkin erilaiset sijoitusmandaatit, joilla varmistetaan, ettei naisehdokkaita aseteta yksinomaan vaalilistojen häntäpäähän tai ainoastaan sellaisiin vaalipiireihin, joista puolueella ei ole toivoakaan saada edustajaa. Esimerkiksi Ruotsin sosiaalidemokraattinen puolue käyttää niin sanottua vetoketjusysteemiä, jossa joka toinen vaalilistan ehdokas on mies ja joka toinen nainen.

Kiintiöiden tehoon vaikuttaa myös se, miten niiden toimeenpanoa valvotaan. Schwindt-Bayerin tutkimus koski vain niitä maita, joissa on lainsäädännölliset ehdokaskiintiöt. Hänen johtopäätöksensä oli, että voimakkaat toimet kiintiöiden toimeenpanon varmistamiseksi lisäävät kiintiöiden vaikutusta.

Voimakkain valvontatoimi on kiintiösäännöksiä vastaamattomien ehdokaslistojen hylkääminen ja astetta maltillisempia sakkorangaistukset ja ehdokaspaikkojen jättäminen tyhjiksi – ja lievin seuraamusten puuttuminen.

Lainsäädännölliset kiintiöt ylipäätänsä on todettu vapaaehtoisia kiintiöjärjestelmiä toimivammiksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö puolueiden vapaaehtoisesti käyttöönottamat kiintiöjärjestelmät voisi toimia, mikäli puoluejohto on aidosti sitoutunut niihin päämääriin, joita kiintiöillä tavoitellaan.

Esimerkiksi Espanjassa vasemmistopuolueiden vapaaehtoisesti omaksumat kiintiöt levisivät ympäri puoluekentän ja nostivat naisparlamentaarikkojen määrää jo ennen kuin maa otti käyttöön lainsäädännölliset ehdokaskiintiöt vuonna 2007.

Sopisivatko kiintiöt Suomeen?

Kiintiöiden soveltamisessa on otettava huomioon kaksi asiaa. Ensinnäkin Suomi lukeutuu jo nyt maailman kärkikaartiin naisparlamentaarikkojen määrässä. Naiset ovat muodostaneet noin 40 prosenttia sekä ehdokkaista että valituista koko 2000-luvun.

Useimmissa kiintiöitä käyttävissä maissa ehdokaskiintiöt ovat Suomen lukuja pienempiä, keskimäärin noin 30 prosenttia.  Mikäli kiintiöillä haluttaisiin aitoa muutosta nykytilanteeseen nähden, pitäisi Suomessa ottaa käyttöön kansainvälisestä katsannosta kunnianhimoinen 50–50-kiintiö. Vastaavanlaisia kiintiöitä löytyy esimerkiksi naapurimaamme Ruotsin vasemmisto- ja ympäristöpuolueista.

Naiset saavat ääniä samassa suhteessa kuin heitä on asetettu ehdolle.

Toinen huomion arvoinen asia on Suomen poikkeuksellinen vaalijärjestelmä eli avoin listavaali. Suomessa puolueet eivät ennakolta aseta ehdokkaitansa paremmuusjärjestykseen, minkä vuoksi kiintiöihin ei olisi mahdollista liittää erillisiä sijoitusmandaatteja.

Kiintiöjärjestelmä ei siis automaattisesti johda siihen, että eduskuntaan valittaisiin sen enempää naisia kuin siellä on nytkään. Aikaisemmasta tutkimuksesta ei löydy suoraa referenssimaata Suomelle, mutta maailmalta löytyy sekä myönteisiä että kielteisempiä esimerkkejä siitä, miten kiintiöt toimivat avoimien listavaalien kontekstissa.

Suomalaisen vaalijärjestelmän aiheuttamista rajoitteista huolimatta kiintiöjärjestelmällä voisi olla positiivisia vaikutuksia sukupuolten väliseen tasa-arvoon politiikassa. Kiintiöt pakottaisivat puolueet panostamaan entistä aktiivisemmin naispuolisten ehdokkaiden etsimiseen.

Aiemmista tutkimuksista on saatu viitteitä siitä, että ehdokasrekrytointi voi olla hyvin sukupuolittunutta – myös tiedostamatta. Kiintiöt voisivat myös nostaa naiskansanedustajien määrää, sillä naispuolisten ehdokkaiden ja valittujen määrän välillä on kiinteä yhteys.

Tuore selvitys vuoden kuntavaaleista 2017 osoittaa, että naiset saavat ääniä samassa suhteessa kuin heitä on asetettu ehdolle. Niissä vaalipiireissä, joissa on eniten miesehdokkaita, sekä miehet että naiset äänestävät useammin miehiä kuin vaalipiireissä, joissa ehdokkaiden sukupuolijakauma on tasaisempi.

Suomalaisen vaalijärjestelmän aiheuttamista rajoitteista huolimatta kiintiöjärjestelmällä voisi olla positiivisia vaikutuksia sukupuolten väliseen tasa-arvoon politiikassa.

Valtaosassa maailman maita kiintiöt on otettu käyttöön hyvin erilaisessa tilanteessa kuin missä Suomi on tällä hetkellä. Esimerkiksi Etelä-Amerikassa, joka on noussut eräänlaiseksi sukupuolikiintiöiden edelläkävijämaaosaksi, naisten määrä kansallisissa parlamenteissa oli hyvin vaatimaton ennen kiintiöiden käyttöönottoa. Tänä päivänä Etelä-Amerikan kansallisissa parlamenteissa on kuitenkin enemmän naisia kuin missään muualla maailmassa Pohjoismaita lukuun ottamatta.

Mikäli Suomi ottaisi käyttöön jonkinlaisen kiintiöjärjestelmän, pitäisi Suomen kunnianhimon olla korkeammalla kuin muualla, sillä Suomi lukeutuu jo tänä päivänä maailman kärkikaartiin naisparlamentaarikkojen määrässä.

YTM Annu Perälä on tohtorikoulutettava Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Perälän väitöstutkimus käsittelee poliittisia nuoriso- ja opiskelijajärjestöjä poliittisen rekrytoinnin näkökulmasta.

Julkaisu Sukupuolikiintiöt Suomeen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huomion kiinnittäminen demokratiakysymyksiin on tullut entistä tärkeämmäksi. Läntisissä demokratioissa eletään tilanteessa, jossa vaalit tuottavat jatkuvasti ”sokkeja” politiikan toimijoille ja sen tarkkailijoille. Näistä tuorein on oikeistopopulistisen Vaihtoehto Saksalle -puolueen huomattava menestys Saksan parlamenttivaaleissa.

Vaaliyllätykset heijastavat poliittisen järjestelmän olennaisesti heikentynyttä kykyä ennakoida ja tulkita kansalaisten tarpeita ja vastata niihin. Vastaavasti poliittisen järjestelmän vakauteen kohdistuvat riskit on alettu hahmottaa yhä keskeisemmäksi uhkatekijäksi yhteiskunnan kokonaiskehityksen kannalta.

Poliittisen osallisuuden eliittikehä

Suomalaisen demokratian perusta on vahva. Tiedetään, että suomalaiset ovat monilla asenneindikaattoreilla mitattuna kiinnittyneet poliittiseen järjestelmään melko vahvasti verrattuna muiden Euroopan maiden kansalaisiin. Tämän tyyppinen järjestelmän perusteisiin ja oikeutukseen kohdistuva valikoiva luottamus on keskeistä, kun pohditaan edellytyksiä demokratian säilymiseen vallitsevana hallintojärjestelmänä.

Suomalaiset ovat monilla asenneindikaattoreilla mitattuna kiinnittyneet poliittiseen järjestelmään melko vahvasti.

Eriarvoistumiskehitys on yksi keskeinen demokratian perusteita nakertava ongelma. Tämä ei koske ainoastaan Suomea vaan yleisesti läntisiä demokratioita. Vaikka Suomessa eriarvoistumiskehitys on ollut perinteisesti markkinaliberalistisia yhteiskuntia maltillisempaa, se voi myös meillä johtaa pahimmillaan joidenkin ryhmien pysyvään taloudelliseen ja sosiaaliseen syrjäytymiseen.

Demokratian kannalta ydinkysymys on, miten voidaan turvata haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien perustuslaissa taatut yhdenvertaiset vaali- ja osallistumisoikeudet. Tästä näkökulmasta pääministerin asettaman eriarvoistumistyöryhmän alatyöryhmä ”Poliittinen osallistuminen ja digitalisaatio” on tärkeä avaus poliittisen osallisuuden kokonaisvaltaiseen tukemiseen varhaiskasvatuksesta lähtien.

Taloudellisen ja sosiaalisen huono-osaisuuden siirtyminen syrjäytymiseksi demokraattisesta päätöksenteosta on asteittainen prosessi. Ensimmäinen vaihe liittyy kysymykseen siitä, missä määrin eri yhteiskunnallisessa asemassa olevien kansalaisten poliittiset asenteet, näkemykset ja tavoitteet poikkeavat toisistaan.

Toinen vaihe muodostuu näiden preferenssien artikuloinnista: onko eri kansalaisryhmillä yhdenvertaiset mahdollisuudet tuoda näkemyksiään esiin käytössä olevien osallistumismuotojen välityksellä? Kolmas vaihe kattaa puolestaan kansalaisilta tulleen syötteen välittymisen päätöksentekoon: vastaavatko poliittisen päätöksentekoprosessien tuotokset tasapuolisesti eri kansalaisryhmien tarpeita ja etuja?

Mikäli heikommassa ja paremmassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa olevat kansalaiset eroavat toisistaan kunkin kolmen vaiheen osalta, muodostuu poliittisen osallisuuden eliittikehä.

Poliittisen osallisuuden eliittikehä ei ole pelkkä teoreettinen malli, vaan se on osoittautunut empiirisissä tutkimuksissa osuvaksi kuvaukseksi Yhdysvaltojen nykytilanteesta. Göteborgin yliopistossa käynnissä olevassa laajassa tutkimushankkeessa on havaittu, että myös Ruotsissa on merkkejä poliittisen osallisuuden ja vaikutusvallan eriytymisestä.

Myös Ruotsissa on merkkejä poliittisen osallisuuden ja vaikutusvallan eriytymisestä.

Helsingin yliopistossa keväällä 2017 vierailleen hankkeen tutkija Eric Guntermannin mukaan valtaosassa (noin 1 700:ssa) tutkituista poliittisista päätöksestä taloudellisesti parhaimmassa ja heikoimmassa asemassa olevien näkemykset ovat yhteneväisiä, mutta niiden eriytyessä rikkaiden intressit tulevat paremmin kuulluksi. Mistä taloudellisesti vauraampien suurempi vaikutusvalta toteutettavaan politiikkaan juontaa Ruotsissa, missä Yhdysvalloista poiketen kampanjalahjoituksilla on vain vähäinen painoarvo?

Demokratian haurastuminen ja häivedemokratia

Toinen demokratiaa uhkaava kehitys liittyy demokratian nauttiman yleisen arvostuksen ja luottamuksen heikentymiseen, oli kyseessä sitten kansalaisten poliittisiin instituutioihin kohdistama tai kansalaisten keskinäinen luottamus. Tämä liittyy laajempaan keskusteluun demokratian haurastumisesta (democratic deconsolidation).

Toinen demokratiaa uhkaava kehitys liittyy demokratian nauttiman yleisen arvostuksen ja luottamuksen heikentymiseen.

On esitetty, että edustuksellisen demokratian vakaus riippuu kolmesta tekijästä: demokratian nauttimasta luottamuksesta hallintajärjestelmänä, haastajien varteenotettavuudesta ja demokraattisten pelisääntöjen kunnioittamisesta. Demokratia voi hyvin niin kauan kuin sillä on käytännössä monipoliasema hallintojärjestelmänä.

Suomessa tilanne näyttää tältä osin vakaalta. Syytä on kiinnittää aktiivista huomiota muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa ilmenevien järjestelmäkriittisten puolueiden ja autoritaarisiin menettelytapoihin nojaavien toimijoiden nousuun. Näkemys Pohjoismaista ”onnellisina demokratioina” tai yleiseurooppalaisilta mielipideilmaston myllerryksiltä ja niiden ilmiasuista syrjässä olevana lintukotona ei ole enää pitkään aikaan ollut realistinen.

Demokratian haurastumiseen nivoutuu myös häivedemokratian kannatuksen nousu.

Demokratian haurastumiseen nivoutuu myös häivedemokratian (stealth democracy) kannatuksen nousu. Häivedemokratiassa on lähtökohtaisesti kyse siitä, että edustuksellinen demokratia koetaan tehottomaksi ja ”sotkuiseksi” hallintomuodoksi. Se korostaa yhtäältä yritysmaailmasta tuotujen toimintamallien, esimerkiksi strategisen johtamisen, ja toisaalta puolueettomien asiantuntijapaneelien tarvetta.

Vuoden 2007 eduskuntavaalitutkimus osoitti Yhdysvalloissa kehitettyjen häivedemokratian mittareiden saavan kannatusta myös suomalaisten äänestäjien keskuudessa. Vastaavasti professori Ilkka Ruostetsaari on osoittanut häivedemokratian olevan energiapoliittisessa päätöksenteossa kansalaisten näkökulmasta selvästi edustuksellista demokratiaa suositumpaa.

Politiikan oikeudellistuminen

Kolmas riski liittyy politiikan oikeudellistumiskehitykseen. Tässä kehityskulussa on kyse siitä, että ideologiset, poliittisen päätöksenteon alaan kuuluvat kysymykset aletaan hahmottaa lisääntyvässä määrin perusoikeuskysymyksiksi. Tällöin perustuslailliset näkökohdat ja perusoikeudet asettavat rajoituksia lainsäätäjän riippumattomalle, poliittiselle harkintavallalle.

Voimakkaimmillaan oikeudellistumiskehitys tulee esiin näkemyksissä, joiden mukaan perustuslain valvonta tulisi Suomessakin siirtää erilliselle perustuslakituomioistuimelle. Halu viedä perusoikeudet ”turvaan” parlamentin sisällä tapahtuvilta prosesseilta on edustuksellisen demokratian ja siihen olennaisesti sisältyvien valvontamekanismien kannalta kuitenkin erittäin ongelmallinen.

Kolmas riski liittyy politiikan oikeudellistumiskehitykseen.

Tuoreessa teoksessa Poliittinen valta Suomessa tuodaan esiin edustuksellisen demokratian ja uusien vaikutusmuotojen keskinäiseen suhteeseen ja (kansallisen) politiikan liikkumatilan kaventumiseen liittyvien riskien ohella myös suomalaisen konsensuspolitiikan tulevaisuuteen liittyvä jännite. Miten turvata suomalaisen sopimusyhteiskunnan perinne tilanteessa, jossa vasemmiston ja oikeiston välinen jakolinja tuntuu syvenevän ja edellytykset hallitusyhteistyöhön tuntuvat kapenevan?

Vaikka äänestäjän näkökulmasta selkeiden vaihtoehtojen tarjoaminen korostaa vaalien merkitystä, jatkuvuuden kannalta toimintakulttuuri, jossa uusi hallitus pyrkii tekemään tyhjäksi edeltäjänsä aikaansaannokset, on ongelmallinen. Tämä voi myös korostaa jakoa yhteiskunnan voittajiin ja häviäjiin kulloisestakin hallituspohjasta riippuen.

Vaalidemokratia demokratian vahvistamisessa

Lähtökohtaisesti hallinnon tasolta ilmaistu halu tukea demokratiaa voi vahvistaa myös kansalaisten poliittista järjestelmää kohtaan tuntemaa luottamusta. Demokratiapolitiikkaa ei ole rakentavaa hahmottaa kansalaisyhteiskunnasta nousevia demokratiainnovaatioita ohjaavana toimintana. Alhaalta ylöspäin vastaan ylhäältä alaspäin -jaottelu on tässä mielessä kapea ja vanhanaikainen.

Esimerkiksi nettiäänestystä pohtivan työryhmän asettamisen voi nähdä osana laajempaa vaalien fasilitointikokonaisuutta, jonka tavoitteena tulee olla osallistumiskäytäntöjen uudistaminen ja suunnitteleminen mahdollisimman matalakynnyksellisiksi ja suotuisiksi erilaisista lähtökohdista tuleville kansalaisille.

Demokratiapolitiikkaa ei ole rakentavaa hahmottaa kansalaisyhteiskunnasta nousevia demokratiainnovaatioita ohjaavana toimintana.

Nettiäänestyksen perinpohjainen puntarointi eri näkökulmista, esimerkiksi parhaiten soveltuva vaalityyppi, tarkastuslaskennan toteuttaminen, vaalisalaisuuden säilyminen, luotettavuus ja legitimiteetti sekä kustannukset, on osoitus siitä, että Suomessa otetaan vaalien integriteettiin liittyvät kysymykset vakavasti. Tämän tyyppinen työ on tärkeää myös vaalien kansainvälisten kehittämispyrkimysten kannalta.

Vaalien käytännönjärjestelyjen helpottamisen eli fasilitoinnin merkitys korostuu Suomessa jatkossa myös siksi, että puoluesihteerit eivät löytäneet yksimielisyyttä vaalien yhdistämisestä. Näin ollen vuosina 2018–2019 järjestetään yhteensä neljät eri vaalit.

Onkin todennäköistä, että tästä aiheutuva puolueiden kampanjointiresurssien kaventuminen ja vaaliteemojen sekoittuminen kohdistuu yhtäältä osallistumisen kannalta haavoittuvassa asemassa oleviin äänioikeutettuihin ja toisaalta vaaleihin, joiden huomionarvo on muutenkin vähäisempi, kuten eurovaalit.

Tällaisten ryhmien ja vaalien kohdalla voisi harkita kohdennettua tiedotusta. Yksi mahdollisuus olisi toteuttaa eurovaalien yhteydessä oikeusministeriön johdolla toisen asteen oppilaitoksissa opiskeleville nuorille suunnattu tekstiviestikampanja, josta on tehty kokeiluja Tanskassa. Tekstiviestissä voisi olla linkki esimerkiksi Yleisradion eurovaalikoneeseen sekä yhteistyössä nuorten kanssa laadittuun audiovisuaaliseen vaalimateriaaliin. Sosiaalinen media olisi kampanjan toteuttamisessa keskeisessä roolissa.

Jotta vaalit todella olisivat tavoitettavat, on merkittävää, että maahanmuuttotaustaisille äänioikeutetuille suunnattuun viestintään kiinnitetään tulevissa kuntavaaleissa erityistä huomiota. Tuoreen tutkimuksen mukaan huomattava osa ulkomaan kansalaisista ei ollut tietoisia äänioikeudestaan vuoden 2017 kuntavaaleissa.

Siksi olisi tärkeää, että vaalilaissa äänioikeusrekisteriä koskevaan pykälään 21 lisättäisiin merkintä, että ilmoituskortin lähetyskuoressa tulee olla tieto sen sisällöstä myös muulla kuin suomen kielellä. Kaikissa äänestyspaikoissa tulisi myös siirtyä käyttämään sähköistä äänioikeusrekisteriä, jonne merkitään tieto äänioikeuden käyttämisestä. Tämä helpottaisi huomattavasti osallistumisen kannalta haavoittuvaisemmassa asemassa olevien ryhmien identifioimista.

Maakuntademokratia pystyyn

Maakuntatason demokratian vahvistumiseen tähtääviin hankkeisiin panostaminen on erityisen tarpeellista, sillä hallituksen 2.3.2017 antamassa esityksessä sote- ja maakuntauudistuksesta kansalaisten osallisuus- ja vaikuttavuusmahdollisuuksien järjestäminen jätetään pitkälti maakuntien oman aktiivisuuden varaan. Riskinä on, että pienten ja resursseiltaan heikompien maakuntien asukkaat jäävät tässä eriarvoiseen asemaan.

Riskinä on, että pienten ja resursseiltaan heikompien maakuntien asukkaat jäävät eriarvoiseen asemaan.

Maakuntatason demokratian kannalta sote- ja maakuntauudistus mahdollisesti vaikuttavat myös kuntatason vanhus-, vammais- ja nuorisoneuvostojen asemaan ja vaikutusvaltaan. Tämä korostaa tarvetta saada tutkittua tietoa kyseisten elimien tosiallisesta vaikutusvallasta.

Heikentynyt terveys tai erilaisista vammoista kärsiminen vaikuttaa monisäikeisesti poliittiseen kiinnittymiseen.

On ongelmallista, mikäli vaikutusvalta osoittautuisi olevan lähinnä heikko ja symbolinen, vaikka vanhus-, vammais- ja nuorisoneuvostojen aseman institutionaalinen vahvistaminen voisi olla tehokas tapa sitouttaa haavoittuvassa asemassa olevien erityisryhmien näkökulmia vahvemmin mukaan päätöksentekoon. Tuoreessa suomalaisessa tutkimuksessa on osoitettu, että heikentynyt terveys tai erilaisista vammoista kärsiminen vaikuttaa monisäikeisesti poliittiseen kiinnittymiseen.

Kansalaiset ja järjestöt kuulluksi

Päätöksenteon avoimuus paitsi tiedonsaannin myös kansalaisilta tulevan syötteen vastaanottamisen kannalta muodostaa pohjoismaalaisen hyvän hallinnon kulttuurin ytimen. On kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, päästäänkö valtioneuvoston tuoreessa demokratiapoliittisessa toimintaohjelmassa mainituilla keinoilla (lausumisprosessin aikaistaminen, lausumisprosessiin kutsuttavien ryhmien laajentaminen ja paikantaminen myös maahan muuttaneisiin ja ryhmien motivointi osallistumaan) kiinni aitoon vuorovaikutukseen, joka on ydinolemukseltaan kahdensuuntainen prosessi.

Aidon vuorovaikutuksen tasavertainen toteuttaminen on vaativaa, sillä siinä tulisi tehdä läpinäkyväksi eri osapuolten tavat käyttää valtaa ja hyväksyä osapuolten erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet, joista käsin myös esillä olevia vaihtoehtoja punnitaan. Yhtenä esimerkkinä uusia käytäntöjä synnyttävästä vuorovaikutteisesta prosessista voi mainita Helsingin Maunulassa toimivan Maunula-talon osallistuvan suunnittelun ja yhteishallinnon.

Tulisi hyväksyä osapuolten erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet, joista käsin myös esillä olevia vaihtoehtoja punnitaan.

Paikallisessa demokratiainnovoinnissa kehittyneistä käytännöistä voitaisiin kuntatasolla vakiinnuttaa osallistumisen, vuorovaikutuksen ja yhteishallinnon muotoja, jotka olisivat läpinäkyviä ja mahdollistaisivat erilaisten ihmisten tasavertaisen osallistumisen eivätkä jäisi pelkäksi epämuodolliseksi kansalaisvaikuttamiseksi. Nämä voivat sisältää sekä suoran että edustuksellisen demokratian elementtejä.

Järjestöjen osallistumismahdollisuuksien osalta demokratiapoliittinen toimintaohjelma sisältää tärkeitä avauksia, kuten lausuntopalvelu.fi-palvelun kehittämisen. Kuitenkin keskeiset ja vaikuttavimmat järjestöosallistumisen muodot eli suora osallistuminen jäsenenä työryhmiin ja osallistuminen toimeenpanoa suunnitteleviin ja toteuttaviin elimiin (esimerkiksi erilaiset pysyväisluonteiset lautakunnat ja niin edelleen) saavat toimenpideohjelmassa vain vähäisen painoarvon.

Näin ollen riskinä on, että edistetään marginalisoituneiden ryhmien mahdollisuuksia saada näkemyksiään nykyistä paremmin kuuluviin, mutta ei kiinnitetä huomiota tosiasiallisen vaikutusvallan mahdolliseen keskittymiseen tietyille, lähinnä elinkeinoelämän toimijoille ja järjestöille ja työmarkkinajärjestöille, jotka pääasiallisesti vaikuttavat olemalla osallisina erilaisissa toimielimissä.

Epävirallinen vaikuttamistoiminta tai lobbaus jää toimenpideohjelmassa myös kokonaan huomioimatta. Tästä näkökulmasta kansallisen vaikuttajarekisterin ja lobbaukseen liittyvän toimintakoodiston kehittämisen edistäminen olisivat tärkeitä avauksia, etenkin sen jälkeen kun eduskunta päätti keväällä 2017 siirtyä käytäntöön hävittää päivittäin tiedot ulkopuolisista vierailijoista.

Päätöksentekijät itsekin ovat ilmaisseet tarvetta läpinäkyvyyden lisäämiseen vaikuttamistoiminnassa.

Päätöksentekijät itsekin ovat ilmaisseet tarvetta läpinäkyvyyden lisäämiseen vaikuttamistoiminnassa. Esimerkiksi joukko Helsingin kaupunginvaltuutettuja teki syyskuussa 2017 aloitteen julkaista valtuutettujen tapaamiskalenterit verkossa.

Yleisesti ottaen tärkeä lainvalmistelun vuorovaikutteisuuden lisääminen liittyy kysymykseen komitealaitoksen roolista. 1990-luvulla valtion komitealaitos on lähes kokonaan menettänyt merkityksensä ministeriötason ad hoc -valmistelussa ja sen tilalle ovat tulleet ministeriöiden asettamat työryhmät ja selvityshenkilöt tai pitäytyminen normaalissa virkavalmistelussa.

Vaikka valmistelu on näin saattanut tehostua ja muuttua menettelytavoiltaan joustavammaksi, eri tahojen osallistumismahdollisuudet ovat voineet vähentyä ja sitä kautta valmisteluun tuleva syöte ja tietopääoma olennaisesti kaventua. Muun muassa vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto on ottanut kantaa komitealaitoksen palauttamisen puolesta pitkittyneeseen sote-valmisteluun viitaten.

Oleellista on, että asianosaiset intressiryhmät pääsevät mukaan valmisteluelimiin eivätkä tule kuulluiksi ainoastaan lausuntojen kautta tai verkkopohjaisilla väylillä. Myös tutkimuskirjallisuuden mukaan tämän tyyppinen todellinen ”sisäpiiriin” pääsy on tehokkain keino vaikuttaa.

Kansalaisraadit ja fasilitoiva luottamus

Läpinäkyvyyden lisääminen ei ole kuitenkaan ainut tapa vahvistaa sidettä päätöksentekijöiden ja kansalaisten välillä. Mark E. Warren ja John Gastil ovat esittäneet, että kansalaiset voivat toteuttaa demokraattisessa järjestelmässä heille kuuluvaa valvontatehtävää omien tavoitteidensa kannalta tarkoituksenmukaisella työnjaolla.

Kansalaiset voivat toteuttaa demokraattisessa järjestelmässä heille kuuluvaa valvontatehtävää omien tavoitteidensa kannalta tarkoituksenmukaisella työnjaolla.

Siinä missä tiettyjä instituutioita keskitytään monitoroimaan tarkemmin, osaan päätetään tietoisesti luottaa. Warren ja Gastil käyttävät deliberatiivisia kansalaisraateja esimerkkinä poliittisesta instituutiosta, jotka voivat auttaa kasvattamaan politiikkoihin kohdistuvasta valikoivasta luottamuksesta eroavaa fasilitoivaa luottamusta ja asiakysymysten kriittistä reflektiota.

Tutkijoiden esittämää näkemystä voi myös jatkaa pohtimalla, voisivatko puolueettomaan harkintaan, asiantuntijatietoon ja keskinäiseen puntarointiin perustuva kansalaisraatien päätöksentekoprosessi olla omiaan vahvistamaan kansalaisten edustajia ja sitä kautta koko poliittista järjestelmää kohtaan tuntemaa luottamusta. Päätöksentekijöihin kohdistuvan luottamuksen ei tarvitse olla lähtökohtaisesti valikoivaa tai sameaa, vaan sen perusteita voidaan tukevoittaa erilaisten rohkaisevien edustuskokemusten kautta.

Kuplakyläilyjä ja digitaalisia diplomaatteja

Myös digitaalisuuden hyödyntäminen, esimerkiksi digikomiteat, on tärkeää, sillä se mahdollistaa tasa-arvoisempaa osallisuutta myös maantieteellisesti. Lainsäädännön valmistelussa digitaalisen alustan kehittäminen tarjoaa mahdollisuuksia osallistua valmisteluun ja jakaa siitä tietoa myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Kokeilut ovat moninaisia, joten niistä tulevaa tietoa tulee koota yhteen, jotta vältetään lukuisia kokeiluja pirstaloitumasta ja hajoamasta eri suuntiin.

Demokratian yksi keskeinen uhkakuva liittyy siihen, miten ”me” kansalaiset tulemme jatkossa toimeen keskenämme ja miten ”me” määritellään. Tästä näkökulmasta voisi jopa pohtia konfliktinratkaisussa käytettyjen toimintamallien soveltamista demokratiatyöhön.

Voisi jopa pohtia konfliktinratkaisussa käytettyjen toimintamallien soveltamista demokratiatyöhön.

Strategisen tutkimuksen neuvoston ”Muuttuva yhteiskunta ja kansalaisuus globaalissa murroksessa” -teemasta rahoitettu ”Kansalaisuuden kuilut ja kuplat” (BIBU) -tutkimushanke (2017–2020) kehittää osaltaan erilaisia ”kuplakyläilyn” keinoja. Näistä esimerkkejä ovat yhtäältä kasvokkain tapaavat sovintokomiteat ja toisaalta digitaaliset diplomaatit tai rauhanvälittäjät, jotka pyrkivät suuntaamaan polarisoivaksi kehittymässä olevaa verkkokeskustelua sovittelevampaa ja deliberaatiota edistävämpää argumentointityyliä tukevaan suuntaan.

Tämä voi parantaa myös edellytyksiä arvioida erilaisia tietotyyppejä. Konfliktintorjuntaan tähtäävät kokeilut edistävät kokonaisvaltaisen ja toimintaan pohjautuvan osallisuuden kokemuksia sen sijaan, että demokratiassa toimiminen irrotetaan erikseen opeteltavaksi asiaksi, mikä voi pikemmin vieraannuttaa kansalaisia entisestään poliittisesta järjestelmästä.

Demokratiakasvatus koskee myös päätöksentekijöitä.

Demokratiakasvatus koskee myös päätöksentekijöitä, mistä syystä BIBU-hankkeen osana toteutetaan kursseja uusille kansanedustajille yhteistyössä Sitran kanssa. Koulutuksen tarve on keskeistä etenkin silloin, kun vaaleissa valitaan suuri joukko uusia kansanedustajista poliittisesta ryhmästä, jonka kokemus eduskuntatyöskentelystä on suhteellisen lyhyt. Tämä edistää edustajan pätevyyttä toimia itsenäisesti, ja siten osaltaan madaltaa demokraattisessa toimintaohjelmassa mainittua riskiä virkamies-asiantuntijavallan kasvusta.

Tulevaisuuden demokratiapolitiikkaa

Demokratiaan kohdistuu jatkuvasti monenlaisia ulko- ja sisäpuolelta tulevia paineita. Demokratian vahvuus hallintojärjestelmänä perustuukin sen kykyyn oppia kriiseistä ja kehittyä niiden myötä. Tämä kuitenkin edellyttää, että käsitys demokratiasta jatkuvasti päivittyy sen ulkoisen toimintaympäristön muutosten myötä.

Useat demokratioiden ja kansalaisten poliittista käyttäytymistä koskevista teoreettisista malleista on kehitetty aikakautena, jonka sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset olosuhteet poikkeavat lähes tyystin nykyisistä. Euroopan liberaalit demokratiat toimivat 2010-luvulla aikana, jolle on ominaista matala tai jopa negatiivinen talouskasvu, epävakaat työmarkkinat, täystyöllisyyden lipuminen yhä kauemmas realistisena poliittisena tavoitteena, väestön ikääntyminen ja siitä seuraava terveys- ja hyvinvointimenojen kasvu, kaupungistuminen ja alueellisten erojen välinen lisääntyminen ja kansallisvaltioiden suvereniteetin kaventuminen globaalien markkinoiden myötä.

Demokratian vahvuus hallintojärjestelmänä perustuu sen kykyyn oppia kriiseistä ja kehittyä niiden myötä.

Myös demokratian kehittämisen kannalta on olennaista, että politikan toimijoiden ja tutkijoiden tilannekuva kehittyy jatkuvasti ajassa. Tässä olennaiseksi nousee kielen käsite: koko hallinto toimii tekstien varassa, ja esimerkiksi tieto on pääosin verbaalisessa muodossa.

Kieli läpäisee hallinnon eikä ole erotettavissa mistään sen toiminnan osasta. Digitalisaation kasvava merkitys poliittisen osallistumisen väylänä ja mahdollistajana korostaa kielen merkitystä, sillä henkilökohtaisen kontaktin sijaan monet ohjeet ja toiminnot ovat saatavilla ainoastaan kirjallisessa muodossa.

Tämä asettaa kirjalliselle viestinnälle suuria vaatimuksia. Siksi myös niihin liittyvässä kehittämistyössä olisi järjestelmällisemmin sekä kiinnitettävä huomiota kielenkäyttöön että otettava mukaan ja kuultava kielenkäytön asiantuntijoita.

Laajasti ottaen demokratian kehittämisessä voidaan nähdä kaksi ulottuvuutta. Ensimmäinen on instituutioiden kehittäminen vastaamaan paremmin toimintaympäristön muutosta. Toinen ulottuvuus on poliittisen osallisuuden resurssien nykyistä tasapuolisemman jakaantumisen vahvistaminen, mihin keskeinen keino on eriarvoistumisen ehkäisy.

Jälkimmäisessä koulut ovat merkittäviä toimijoita: opettajien valmiudet, opetusresurssit ja yhteistyö demokratian instituutioiden kanssa. Osana demokratiapoliittista kehittämistyötä tulisi pohtia myös teknologisten innovaatioiden, kuten simulaatioiden tai virtuaalitodellisuuden, esimerkiksi politiikkojen reaaliaikaisen seuraamisen, kautta poliittisten päätösten eri yhteiskuntaryhmille koituvien seurausten kokemista.

Luottamuksen vahvistamisen osalta on tärkeää tunnistaa kolmas taso eli poliittisten toimijoiden ja instituutioiden keskinäisen luottamuksen ohentuminen, mikä on nykyisessä demokratiapoliittisessa toimintaohjelmassa jäänyt huomioimatta. On esitetty, että Euroopan yhdentymisessä ollaan asteittain siirtymässä konsensuksen aikakaudesta ”dissensukseen”.

On esitetty, että Euroopan yhdentymisessä ollaan asteittain siirtymässä konsensuksen aikakaudesta ”dissensukseen”.

Eurokriisin ja pakolaiskriisin myötä on käynyt selväksi, etteivät Euroopan unioni ja talous- ja rahaliitto EMU kykene lunastamaan lupauksiaan siitä, että kansallista päätäntävaltaa olisi kannattavaa siirtää kansalliselta ylikansalliselle tasolle. Useiden kansallisten vaalien tulos onkin ollut tulkittavissa kansalaisten epäluottamuslauseeksi vakiintuneille valtapuolueille, mikä on puolestaan tehnyt ne varovaisemmiksi integraation syventämistä koskevissa kannanotoissaan.

Vastapainoisesti kansallisten intressien korostaminen on lisääntynyt. Tämä on saanut aikaan tilanteen, jossa paitsi kansalaisten luottamus poliittisiin eliitteihin myös eliittien keskinäinen luottamus heikkenee.

Vaalien tuottamien yllätysten ymmärtämiseksi on olennaista tarkentaa pitkään vallalla ollutta asiakysymysvetoisen äänestämisen mallia, joka Suomessakin otetaan usein lähtöoletukseksi arvioitaessa kansalaisten käyttäytymistä vaaleissa. Asiakysymysvetoisessa mallissa äänestäjillä oletetaan olevan tarkkaan punnittuja näkemyksiä useissa eri poliittisissa asiakysymyksissä.

Paitsi kansalaisten luottamus poliittisiin eliitteihin myös eliittien keskinäinen luottamus heikkenee.

Vaalien alla äänestäjät vertailevat systemaattisesti puolueiden näkemyksiä eri kysymysten suhteen ja valitsevat tämän pohjalta puolueen ja ehdokkaan, joka parhaiten sopii yhteen omien intressien kanssa. Vastaavasti puolueet imaisevat vaaleissa kansalaisilta tulleen syötteen ja muokkaavat politiikkaansa mahdollisimman responsiiviseksi eli vastaamaan kansalaisten vaaleissa ilmaisemia tarpeita ja tavoitteita.

”Realistisen vaalidemokratian” malli kuitenkin esittää, että jopa politiikkaa tiiviisti seuraavat äänestäjät tekevät poliittiset ratkaisunsa pitkälti moninaisten sosiaalisten identiteettien pohjalta, etenkin kun jokin identiteetin osa-alue aktivoituu ulkoisen paineen myötä. Esimerkkinä tästä on käytetty presidentti Donald Trumpin nauttimaa laajaa kannatusta Yhdysvaltojen ”ruostevyöhykkeellä” elävien miesten keskuudessa, jotka kokevat asemansa uhatuksi niin meksikolaisten vierastyöläisten kuin Washingtonin eliittien taholta.

Identiteettien tunnistamisen ohella myös sekä valtion että yksilön oman taloudellisen tilanteen kehittymisellä on merkitystä äänestyspäätösten kannalta. Äänestäjät eivät kuitenkaan välttämättä käytä arvionsa perustana koko vaalikautta vaan suhteellisen lyhyttä ajanjaksoa ennen vaalipäivää.

Tällöin olennaista on se, miltä talouden suuntaviivat näyttävät äänestäjän omasta näkökulmasta. Suotuinenkaan talouskasvu ei välttämättä lisää äänestäjän luottamusta vallassa olevien puolueiden toimintakykyyn, mikäli oman tai lähipiirin aseman parantumiseen ei katsota olevan realistisia edellytyksiä. Tämäkin havainto korostaa tiivistä yhteyttä taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden ja poliittisen osallisuuden välillä.

Kirjoitus perustuu Wassin perustuslakivaliokunnalle 26.9.2017 antamaan lausuntoon valtioneuvoston vuosiksi 2017–2019 laatimasta demokratiapoliittisesta toimintaohjelmasta. Kirjoittaja kiittää Anne Maria Hollia, Karina Jutilaa, Anu Kantolaa, Emilia Palosta, Antti Ronkaista, Ulla Tiililää ja Mika Vehkaa arvokkaista kommenteista.

Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Demokratiapolitiikka vaaliyllätysten aikakautena ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun keskustellaan suomalaisesta maahanmuuttopolitiikasta ja kotouttamispolitiikasta, nostetaan yleensä esiin resurssien puute ja muut niihin liittyvät kysymykset. Monet suomalaiset eivät kenties tiedä, että suomalainen kotouttamispolitiikka on kerännyt kansainvälisesti kiitosta. Muun muassa Euroopan laajuinen Migrant Integration Policy Index (MIPEX) toteaa suomalaisen maahanmuuttopolitiikan olevan yksi Euroopan multikulturalistisimmista.

Suomalainen kotouttamispolitiikka on kerännyt kansainvälisesti kiitosta.

Suomalainen kotouttamispolitiikka lähtee siitä, että kotoutuminen on kaksisuuntainen prosessi. Kotoutuminen on siis maahanmuuttajan sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan, mutta myös suomalaisen yhteiskunnan sopeutumista maahanmuuttoon.

Maahanmuuttajien kokemukset kotouttamisesta

Suomeen kotoutuminen on prosessi, joka vie aikaa ja vaatii motivaatiota. Maahanmuuttajilla on monenlaisia kokemuksia suomalaisista kotouttamistoimenpiteistä.

Haastattelin pro gradu -tutkielmaani varten kahdeksaa Aasiasta, Lähi-idästä ja Amerikasta Suomeen muuttanutta henkilöä. Haastateltavat nostivat esiin useita positiivisia kotouttamiseen liittyviä asioita.

Maahanmuuttajat kuvailivat suomalaisia kotouttamistoimenpiteitä toimivina ja sellaisina, jotka auttoivat elämän alkuun Suomessa.

Useinkaan maahanmuuttajat eivät osanneet odottaa minkäänlaista tukea uuteen maahan sopeutumiseen. He olivat yllättyneitä siitä, kun tukea oli tarjolla – ja sitä oli paljon. Tuki ei ollut ainoastaan rahallista, vaan sitä annettiin eri muodoissa.

Suomen kielen kursseja ja muita kotoutumissuunnitelmaan liittyvää ohjelmaa on haastateltujen mukaan runsaasti tarjolla. Kokonaisuutena maahanmuuttajat kuvailivat suomalaisia kotouttamistoimenpiteitä toimivina ja sellaisina, jotka auttoivat elämän alkuun Suomessa.

En odottanut ollenkaan tätä, tiedätkö, luulin että olisin aivan yksin, mutta että on tälläinen järjestelmä, he ovat tehneet jo paljon enemmän kun odotin, joten olen henkilökohtaisesti erittäin kiitollinen.

Suurin asia, jota teidän hallitus yrittää tehdä, on yrittää saada ihmiset sisään kulttuuriin. Sisään yhteiskuntaan.

Nykytilaan tyytyminen ei riitä

Vaikka maahanmuuttajat kokivat suomalaiset kotouttamistoimenpiteet toimivina, se ei tarkoita sitä, että nykytilaan tulisi tyytyä. Kotouttamista tulee tarkastella kokonaisvaltaisesti ja pyrkiä kehittämään edelleen.

Kotouttamisen kehittämisessä tulee huomioida maahanmuutossa tapahtuvat muutokset. Uudenlaisia ongelmia kotouttamisen toteuttamiselle on luvassa maakuntauudistuksen myötä, kun nykyään kuntien vastuulla olevat asiat jaetaan kuntien ja maakuntien vastuulle.

Kotouttamisen resurssit ovat paikoitellen pienet, ja järjestöt ovat tärkeässä roolissa omilla projekteillaan täydentämässä julkisia kotouttamistoimenpiteitä. Järjestöjen rooli korostuu etenkin paikallistasolla.

Uudenlaisia ongelmia kotouttamisen toteuttamiselle on luvassa maakuntauudistuksen myötä.

Paikallistasolla toteutetaan monia hyviä projekteja, joiden aikaansaannokset jäävät kuitenkin vain paikallisten tietouteen. Järjestöjen tietotaitoa ja projektien tuloksia tulisi hyödyntää monipuolisemmin myös kansallisesti.

Onnistuneella maahanmuuttopolitiikalla ja kotouttamisella voidaan taata se, että maahanmuuttajat ovat tietoisia oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan suomalaisen yhteiskunnan jäseninä.

Onnistunut maahanmuuttopolitiikka ja kotoutuminen on myös sitä, että suomalaiset hyväksyvät maahanmuuton muuttavan yhteiskuntaa ja ovat mukana tukemassa maahanmuuttajien Suomeen kotoutumista. Kun maahanmuuttajat ovat kotoutuneet Suomeen hyvin, he haluavat myös osallistua suomalaisen yhteiskunnan toimintaan.

Maahanmuuttajien osallistuminen vaaleissa

Perinteisesti maahanmuuttajat ja heidän osallistumisensa on nähty suomalaisessa mediassa ja julkisuudessa kielteisten mielikuvien kautta. Maahanmuuttajia on yleisesti pidetty hyvin epäaktiivisena joukkona, kun tarkastellaan vaaliosallistumista. Osittain tähän vaikuttaa se, miten äänestämistä tilastoidaan Suomessa.

Kun tarkastellaan maahanmuuttajien kokemuksia suomalaisista vaaleista, nousi kuitenkin esiin, että suomalainen järjestelmä rohkaisee maahanmuuttajia osallistumaan ja äänestämään. Maahanmuuttajat vastaanottivat kotiinsa ilmoituskortin äänioikeudesta. Heidän ei tarvinnut käydä itse rekisteröitymässä äänestäjiksi.

Suomalainen järjestelmä rohkaisee maahanmuuttajia osallistumaan ja äänestämään.

Tämä on yksi merkki siitä, miten vaalijärjestelmä ja sen toteutuminen vaikuttavat ihmisten vaaliaktiivisuuteen. Kun tarkasteltiin äänestämistilannetta, maahanmuuttajat kokivat, että tilanne oli rento ja äänestäminen oli helppoa. He kokivat, että heidän äänellään oli merkitystä.

Kun maahanmuuttajat vertasivat äänestämistilannetta Suomessa ja synnyinmaassaan, selviä eroja huomattiin juuri vaalien luotettavuudessa. Maahanmuuttajat itse korostivat sitä, että Suomessa äänestämisestä jäi positiivinen vaikutelma ja sellainen tunne, että juuri minun äänelläni on merkitystä.

Näiden maahanmuuttajien kokemuksien perusteella voidaan sanoa, että suomalainen demokratia on vahva, sillä se kykenee sitouttamaan muualta muuttaneita toimimaan.

Uskon, että jos sinulla on ääni, sinun tulee käyttää sitä. [—] Koska sitten sinulla on oikeus valittaa. [—] Tiedätkö, äänestin viime kerralla Suomessa, kunta jutussa. Ei minkään erityisen syyn vuoksi, vaan koska minulla on äänioikeus.

Joo, helppoa se on varmasti ollut [äänestäminen Suomessa] [—] se on se äänestäminen [on] helppoo, se on yllättävän helppo sinänsä ja siitä sen, sen tapa miten Suomessa, Suomi on antanut ihmisten tehdä ja kun mä menen sinne mä äänestän nii tuntuu että mulla jää vaikutus, että mä oon tehny jotain tärkeetä. [—] Äänestäminen on arvokasta juttua.

Kohti seuraavia vaaleja

Seuraavien vuosien aikana Suomessa järjestetään useat vaalit. Vaalikimaran aloittavat ensi tammikuussa presidentinvaalit. Lähivuosien aikana käydään myös maakuntavaalit ja eduskuntavaalit.

Presidentinvaaleissa äänestääkseen on oltava Suomen kansalainen, mutta Suomessa on jo joukko Suomen kansalaisuuden saaneita maahanmuuttajia, jotka ovat poliittisesti täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä.

Mikä on heidän roolinsa vaaleissa? Suomessa tulisi yhä paremmin tiedostaa se, että useilla maahanmuuttajilla on äänioikeus ja mahdollisuus olla mukana päättämässä Suomen tulevaisuudesta. Arvioni on, että tulevissa presidentinvaaleissa maahanmuutto nousee vilkkaan keskustelun kohteeksi. Tämä voi aktivoida maahanmuuttajia äänestämään ja käymään keskustelua vaaleista omissa yhteisöissään.

Presidentti on arvojohtaja, jonka tekemisiä kansalaiset seuraavat tiivisti. Suomalaiset ovat perinteisesti äänestäneet aktiivisesti presidentinvaaleissa verrattuna muihin vaaleihin. Tästä johtuen on mahdollista, että tulevissa presidentinvaaleissa päätetään myös suomalaisen maahanmuuttopolitiikan suunta, vaikka presidentti ei siitä suoranaisesti päätäkään.

Artikkeli perustuu 27.9.2017 Lapin yliopistossa tarkastettavaan valtio-opin pro graduun ”Suomalainen kotouttamispolitiikka ja maahanmuuttajien kotoutuminen suomalaiseen poliittiseen järjestelmään”.  

YTK Iida Vesterinen valmistelee maisterintutkintoaan Lapin yliopistossa ja tekee viestintäharjoittelua Suomen ylioppilaskuntien liitossa.

Julkaisu Hyvällä kotouttamispolitiikalla aktiiviseksi kansalaiseksi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mikä eriarvoistuminen?

Eriarvoistumiskehitys ja sen moninaiset seuraukset on vähitellen alettu hahmottaa yhdeksi nyky-yhteiskuntien akuuteimmista riskeistä. London School of Economicsin professori Mike Savage on puhunut jopa suoranaisen ”eriarvoisuustutkimuksen paradigman” muodostumisesta yhteiskuntatieteiden sisälle.

Eriarvoistumiskehitys on ollut Pohjoismaissa maltillisempaa verrattuna markkinaliberalistisiin maihin. Sitä on hillitty progressiivisella verotuksella ja laajamittaisella tulonsiirtopolitiikalla.

Tuloerot ovat kasvaneet myös Ruotsissa, Suomessa, Norjassa ja Tanskassa.

Tuore OECD:n raportti kuitenkin osoittaa, että tuloerot ovat kasvaneet myös Ruotsissa, Suomessa, Norjassa ja Tanskassa 1980-luvun puoliväliin verrattuna. Tulojen jakautumisen epätasaisuutta kuvaavat Gini-kertoimet ovat kuitenkin niissä vielä OECD-maiden keskiarvoa selvästi matalampia.

Eriarvoistuminen näkyy usealla elämänalueella

Tuoreiden tutkimustulosten mukaan Suomessa väestöryhmien välillä näkyy selviä eroja paitsi tuloissa ja varallisuudessa, myös työurissa, asumisessa, terveydessä ja sosiaalisissa suhteissa sekä kuolleisuudessa.

Sosioekonominen hyvä- ja huono-osaisuus myös siirtyy sukupolvelta toiselle. Perhetausta vaikuttaa voimakkaasti esimerkiksi siihen, hakeutuuko nuori toisen asteen koulutukseen.

Eriarvoistumiskehitys kilpistyy haavoittuvaisimmassa asemassa olevien kohdalla, kuten maahanmuuttotaustaisissa ryhmissä.

Vain noin puolet suomalaisista kokee kaikkien olevan ”samassa veneessä”.

Sekä päättäjät että kansalaiset ovat tulleet tietoisemmiksi eriarvoistumisesta. Vuoden 2015 sosiaalibarometrissa suuri osa sosiaali- ja terveysjohtajista ja TE-toimistojen johdosta arvioi eriarvoisuuden lisääntyneen Suomessa vähintään jonkin verran viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kelan toimistojen johtajista tätä mieltä oli jopa 86 prosenttia.

Kesällä 2016 julkaistun kyselytutkimuksen mukaan 82 prosenttia kansalaisista katsoo, että eriarvoistuminen uhkaa suomalaista yhteiskuntaa. Muissa kyselytutkimuksissa on havaittu, että vain noin puolet suomalaisista kokee kaikkien olevan ”samassa veneessä”.

Eriarvoistuminen poliittisessa osallistumisessa

Yleinen eriarvoistumiskehitys säteilee suoraan kansalaisten poliittisen toiminnan edellytyksiin ja sitä kautta yhteiskunnallisen aktiivisuuden jakautumiseen.

Poliittinen osallistuminen ei tapahdu tyhjiössä. Se on heijastuma yksilön yleisestä hyvinvoinnista, johon vaikuttaa taloudellinen asema, terveydentila ja sosiaaliset verkostot. Siten se muodostaa myös itsessään monipuolisen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tai tasapuolisuuden mittarin.

Yksilön omat sosioekonomiset resurssit ja verkostot eivät kuitenkaan ole ainoita osallistumisen kannalta keskeisiä resursseja.

Vuoden 2015 eduskuntavaalitutkimuksen tulokset osoittavat, miten monenlaiset yksilön hyvinvoinnin indikaattorit ovat nivoutuneet poliittiseen kiinnittymiseen. Äänestäminen ja koulutuksen välinen suhde on tästä eräs räikein esimerkki. Siinä, missä korkeakoulututkinnon suorittaneiden äänestysprosentti oli 85, vastaava luku oli 58 prosenttia perusasteen koulutuksen saaneiden keskuudessa.

Nuorten aikuisten (25–34-vuotiaat) ryhmässä ero tiivistyi lähes dramaattiseksi: korkeakoulutettujen osallistumisaste oli 2,5-kertainen ainoastaan perusasteen koulutuksen suorittaneisiin nähden (31 % vs. 79 %). Havainto on erityisen huomionarvoinen Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa koulutus on maksutonta ja keskeinen sosiaalista liikkuvuutta edesauttava tekijä.

Sosiaalisten resurssien osalta naimisissa olevilla on puolestaan selvästi naimattomia, eronneita tai leskiä suurempi todennäköisyys äänestää silloinkin, kun sosioekonomisen aseman vaikutus on otettu huomioon.

Yksilön omat sosioekonomiset resurssit ja verkostot eivät kuitenkaan ole ainoita osallistumisen kannalta keskeisiä resursseja. Myös lapsuudenkodin tarjoamilla lähtökohdilla on merkitystä. Kuten koulutus tai varallisuus, myös äänestäminen ja puoluekanta siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Kuten koulutus tai varallisuus, myös äänestäminen ja puoluekanta siirtyvät sukupolvelta toiselle.

18–40-vuotiaiden kohdalla todennäköisyys äänestää oli 30 prosenttiyksikköä suurempi, mikäli toinen tai molemmat vanhemmat ovat suorittaneet korkeakoulututkinnon verrattuna vain perusasteen koulutuksen saaneiden vanhempien lapsiin (43 % vs. 73 %). Osallistumiserot ovat samaa suuruusluokkaa, kun tarkastellaan vanhemmilta saadun toimintamallin vaikutusta äänestämiseen. Vanhempien esimerkin vaikutus ei juurikaan heikkene iän myötä vaan näyttäytyy vahvana vielä 40-vuotiaillakin.

Myös heikko terveys nakertaa poliittisen osallistumisen edellytyksiä. Heikko terveys ja luottamuksen heikentyminen toisiin ihmisiin ovat yhteydessä toisiinsa. Luottamuksen heikentymistä pidetään usein vähäisen sosiaalisen pääoman merkkinä.

Samoin luottamus politiikan keskeisiin instituutioihin on matalampi terveysongelmien kanssa painivilla ihmisillä. Erityisen vähän luotetaan oikeuslaitokseen ja Euroopan unioniin. Nuoria aikuisia käsittelevässä tutkimuksessa on havaittu, että säännöllisiä terveysvaivoja kokevilla on vähäisempi luottamus perusturvan riittävyyteen.

Terveyden ja äänestämisen välinen suhde vaihtelee sairauden tyypin ja keston mukaan.

Oman terveydentilansa huonommaksi arvioivien joukossa äänestysaktiivisuus on selvästi matalampaa kuin itsensä täysin terveeksi kokevilla. Terveyden ja äänestämisen välinen suhde näyttää kuitenkin vaihtelevan sairauden tyypin ja keston mukaan. Suomessa alkoholismin ja psyykkisten häiriöiden on havaittu vähentävän osallistumista siinä, missä syövällä ja hengityselinsairauksilla on aktivoiva vaikutus.¹

Maahanmuuttotausta laskee poliittisen osallistumisen todennäköisyyttä. Eri kansalaisuuksien välisessä äänestysaktiivisuudessa on tosin huomattavaa vaihtelua. Vuoden 2012 kunnallisvaaleissa aktiivisimmaksi ryhmäksi nousivat somalialaiset, joiden äänestysprosentti (39 %) oli yllättäen jopa Ruotsin kansalaisia (36 %) korkeampi. Sen sijaan sekä Viron että Venäjän kansalaiset äänestivät selvästi vähemmän.

Maahanmuuttotaustaiset äänioikeutetut osallistuvat osin syntyperäisiä kansalaisia vähemmän, koska heidän taloudelliset resurssinsa ovat pienempiä. Se käy erityisesti ilmi Suomen somalitaustaisten äänioikeutettujen kohdalla.

Somalien sosioekonominen asema on heikko paitsi syntyperäisiin suomalaisiin myös muihin maahanmuuttaneisiin verrattuna. Tämä liittyy vaikeuteen työllistyä tai saada koulutusta vastaavaa työtä, jolloin myös käytettävissä olevat tulot ovat niukat.

Taloudelliset vaikeudet kaventavat usein mahdollisuuksia ja motivaatiota poliittiseen osallistumiseen.

Taloudelliset vaikeudet kaventavat usein mahdollisuuksia ja motivaatiota poliittiseen osallistumiseen. Vastaavasti myös yhteiskunnallisen osallisuuden kokeminen voi olla tuolloin vähäisempää.

Kun koulutus, ammattiluokka, tulot ja asunnon omistaminen on otettu huomioon, somalien äänestystodennäköisyys vuoden 2012 kunnallisvaaleissa jopa ylitti syntyperäisten suomalaisten osallistumistason.

Sosioekonomisen aseman vaikutus poliittiseen kiinnittymiseen näkyy äänestämisen lisäksi monessa asiassa. Näitä ovat esimerkiksi poliittinen luottamus, ulkoparlamentaarinen poliittinen osallistuminen ja kansalaisaloitteiden allekirjoittaminen, poliittinen kiinnostus ja puoluesamastuminen, vaalien seuraaminen eri tietolähteistä, poliittisen tietämyksen laajuus ja tuomioistuimiin kohdistetun luottamuksen aste.

Poliittisen osallistumisen eriarvoistumisen riskit

Kun pohditaan syitä ja ratkaisuja poliittisen osallisuuden eriytymiseen, huomio kiinnittyy suomalaisessa keskustelussa yhä edelleen poliittisen järjestelmän uudistamiseen. Keskustellaan esimerkiksi äänestysikärajan laskemisesta, eri vaalien yhdistämisestä ja ajankohdan muuttamisesta, suljettuun listavaaliin siirtymisestä sekä vaalien käymisestä hallituskoalitioon tähtäävinä blokkeina.

Huomio kiinnittyy suomalaisessa keskustelussa edelleen poliittisen järjestelmän uudistamiseen.

Nämä kaikki voivat sinällään olla hyviä tapoja motivoida äänestäjiä ja selkeyttää vaalien valintatilannetta, mutta poliittisen osallistumisen eriytymisen juurisyihin ne eivät tehoa.

Etenkin yhdysvaltalaisissa, mutta myös vertailevissa tutkimuksissa on tehty hälyttäviä havaintoja taloudellisen hyväosaisuuden, poliittisen aktiivisuuden ja edustuksen kietoutumisesta yhteen. Tiivistetysti kyse on siitä, että hyvin toimeentulevien, aktiivisesti äänestävien kansalaisten intressit näkyvät selvemmin poliittisen päätöksentekoprosessin tuotoksissa.

Hyvin toimeentulevien, aktiivisesti äänestävien kansalaisten intressit näkyvät selvemmin poliittisen päätöksentekoprosessin tuotoksissa.

Tällöin marginaalissa olevien kansalaisten motivaatio osallistua vähenee helposti entisestään ja äänestäjiltä poliittiseen järjestelmään saatava syöte kapeutuu. Tilanteesta muodostuu otollinen kasvualusta niin vasemmisto- kuin oikeistopopulismin kannatuksen kasvulle. Kokemukset eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta edistävät myös poliittista radikalisoitumista.

Poliittisen osallistumisen eriytyminen kulkee siis monelta osin rinnakkain yleisen eriarvoistumisen kanssa. Tätä ei kuitenkaan suomalaisessa julkisessa keskustelussa useinkaan tunnisteta tai tunnusteta.

Sen sijaan äänestämättä jättäminen ”vastuutetaan” yksilön omaksi, pitkälti motivaationpuutteesta johtuvaksi valinnaksi. Tämä johtaa helposti kasvavaan solidaarisuusvajeeseen poliittisessa osallistumisessa. Poliittisesti aktiiviset, hyvin informoidut äänioikeutetut eivät välttämättä enää pidäkään osallistumisen epätasaista jakautumista ongelmana – tai ainakaan sellaisena epäkohtana, johon julkisen hallinnon tulisi aktiivisesti pyrkiä vaikuttamaan.

Demokratian kestävyyttä uhkaa tilanne, jossa taloudellisesti marginaalissa olevat kansalaiset eivät koe lainkaan mielekkääksi osallistua kollektiiviseen toimintaan.

Demokratian kestävyyttä uhkaa tilanne, jossa taloudellisesti marginaalissa olevat kansalaiset eivät koe enää lainkaan mielekkääksi osallistua kollektiiviseen toimintaan. Samalla yhteiskunnallisesti turvatussa asemassa olevat kansalaiset katsovat kyseessä olevan omista valinnoista johtuva oikeutettu poliittinen poissulkeminen.

Poliittisen osallistumisen juurisyihin puuttumiseen tarvitaan sosiaali- ja talouspolitiikkaa

Kaikissa yhteiskunnissa niillä kansalaisilla, joilla on runsaasti erityyppisiä taloudellisia resursseja käytössään, on paremmat mahdollisuudet vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Siksi demokratian ytimessä olevaa poliittisen yhdenvertaisuuden ihannetta on tuskin koskaan mahdollista saavuttaa täysin. Osallistumiskäytäntöjen tulisi silti olla mahdollisimman suotuisia erilaisista lähtökohdista tuleville kansalaisille.

Yhdenvertaisen osallistumisen edellytysten parantaminen vaatii ”it takes a village” -lähestymistapaa. Osallistumiseen tarvitaan resurssien ohella myös motivaatiota. Näiden lisäksi olennaista on saada ihmiset liikkeelle kirkkojen, työpaikan epävirallisten verkostojen ja poliittisten toimijoiden avulla.

Kansalaiset eivät kiinnity politiikkaan asiakysymysten vaan sosiaalisten identiteettien ja lojaliteettien pohjalta.

Kansalaiset eivät kiinnity politiikkaan asiakysymysten vaan sosiaalisten identiteettien ja lojaliteettien pohjalta. Osallisuus erilaisissa järjestöissä, yhteisöissä ja verkostoissa muodostaa ja vahvistaa erilaisia kollektiivisia identiteettejä, joiden kautta syntyy myös motivaatio vaikuttaa yhteiskunnallisesti.

Poliittista yhdenvertaisuutta parantaisi parhaiten, jos yleistä yhteiskunnallista eriarvoisuutta kavennettaisiin. Juha Sipilän hallituksen hallitusohjelmassa ei mainita ollenkaan poliittista osallisuutta, mutta sen työllisyyttä, kilpailukykyä, osaamista, koulutusta, digitalisaatiota, maahanmuuttoa, hyvinvointia ja terveyspolitiikkaa koskevilla linjauksilla voi silti olla merkitystä tasapuolisen osallistumisen ja vaikuttamisen edellytysten kannalta.

On tärkeää turvata myös sukupolvien välinen ja sisäinen liikkuvuus. Vuosina 1970–1979 syntyneitä tarkasteleva tutkimus osoittaa, että perhetausta (vanhempien koulutus, ammattiluokka, tulot ja äänestäminen) selittää noin viidenneksen äänestysaktiivisuuden kokonaisvaihtelusta. Vastaavasti äänestäjän sosioekonomisen aseman kohentumisen aikuisiällä on osoitettu lisäävän osallistumisintoa.¹

Poliittista yhdenvertaisuutta parantaisi parhaiten, jos yleistä yhteiskunnallista eriarvoisuutta kavennettaisiin.

Tulevaisuuden näkymät eriarvoisuutta hillitsevälle politiikalle eivät kuitenkaan vaikuta erityisen lupaavilta. Kokonaistuottavuus heikentyy globaalisti. Sen taustalla vaikuttavat monenlaiset tekijät automatisaatiosta työikäisen väestön suhteellisen osuuden vähenemiseen länsimaissa.

Riskinä on, että Eurooppa ja Suomi sen osana ajautuvat pysyvään hitaan kasvun aikakauteen. Teknologinen kehitys ja robotisaation eteneminen voivat entisestään syventää kuilua korkeasti ja matalasti koulutettujen välillä ja synnyttää työmarkkinoille kroonisesti alityöllistettyjen ryhmän.

Matalapalkkatyön mahdollistamisen on myös esitetty osuvan haitallisimmin työmarkkinoilla lähtökohtaisesti heikommassa asemassa oleviin ryhmiin, kuten maahanmuuttaneisiin.

Samanaikaisesti julkisen sektorin mahdollisuudet kompensoiviin tulonsiirtoihin heikkenevät. Kelan väistyvän pääjohtajan Liisa Hyssälän mukaan yhteiskunnan kantokyky ei enää kestä jatkuvasti kasvavista sosiaalituista kertyviä menoja.

Toisaalta edellä mainitut kehityskulut vain korostavat kokonaisvaltaisen näkökulman tarpeellisuutta myös poliittisen osallisuuden vahvistamisen keinoja pohdittaessa.

Osallistumiseen vaikuttaviin välittömiin tekijöihin voidaan tarttua suhteellisen helpostikin tekemällä siitä mahdollisimman vaivatonta. Yksi esimerkki tästä on sähköinen äänestäminen.

Osallistumisresursseihin ja motivaatioon vaikuttamiseksi tarvitaan kuitenkin varsinaisiin juurisyihin eli eriarvoistumista synnyttäviin rakenteisiin ja mekanismeihin pureutuvaa sosiaali- ja talouspolitiikkaa.

Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen.

¹) Lähteinä on toistaiseksi julkaisemattomia artikkelikäsikirjoituksia.

Julkaisu Poliittisen osallisuuden kumppanit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.