Yhteiskuntaluokan on katsottu selittävän puoluevalintaa äänestyspäätöksissä läntisissä demokratioissa jo teollisesta vallankumouksesta lähtien. Luokkapohjainen äänestäminen oli seurausta työväenluokan poliittisesta aktivoitumisesta ja määritti pitkään niin poliittisten puolueiden kuin laajemmin yhteiskunnan jakoa. 

Luokkaäänestäminen tarkoitti sitä, että kansalainen äänesti sitä puoluetta, jonka katsottiin edustavan oman luokan intressejä. Voidaan sanoa, että niin ammattiliitot kuin vasemmistolaiset puolueetkin pohjaavat tähän yhteiskuntaluokkien jakoon.

Tutkimusten mukaan 1980-luvulle tultaessa äänestäjien luokka-aseman vaikutus äänestyspäätöksiin kuitenkin heikkeni. Luokkaäänestämisen laskun nähtiin tapahtuvan ennen kaikkea työväenluokan luokkaäänestämisessä, minkä katsottiin osittain selittävän vasemmistopuolueiden kannatuksen laskua Länsi-Euroopassa. Työväenluokkaisten äänestäjien äänten havaittiin jakaantuvan yhä useamman puolueen kesken. 

Tutkimusten mukaan 1980-luvulle tultaessa äänestäjien luokka-aseman vaikutus äänestyspäätöksiin heikkeni.

Valtio-opin tutkijatohtori Aino Tiihonen Tampereen yliopistosta on tutkinut tuoreessa väitöskirjassaan juuri työväenluokkaisten äänestäjienluokkasamastumista, arvoja ja asenteita sekä heidän puoluevalintojaan Suomessa 2010-luvun eduskuntavaaleissa. Hänen väitöskirjassaan paneudutaan syvemmin objektiivisen luokka-aseman, eli ammatin ja subjektiivisen luokka-aseman, eli luokkasamastumisen väliseen yhtenevyyteen, ja tällä tavoin luodaan kolme työväenluokkaryhmää, joiden puoluevalintoja tutkimuksessa tarkastellaan. 

Tiihonen on nyt tutkijatohtorina mukana  nuorten kansalaispätevyyttä tutkivassa Suomen Akatemian rahoittamassa Education, Political Efficacy and Informed Citizenship -hankkeessa, jonka johtaja Elina Kestilä-Kekkonen oli vieraana Politiikasta podcastissa marraskuussa 2021 ja toinen tutkijatohtori Josefina Sipinen, jonka kanssa keskusteltiin poliittisen osallistumisen kysymyksistä maaliskuussa 2022. 

Lisäksi Tiihonen työskentelee osa-aikaisena erikoistutkijana Turun yliopistossa Ilmastotoimet puntarissa -tutkimushankkeessa vuoden 2022 loppuun saakka. 

Podcastissa Tiihonen keskustelee Politiikasta-lehden päätoimittaja Mikko Poutasen kanssa suomalaisen työväenluokan luokkasamastumisesta ja puoluevalintojen mekanismeista.

Työväenluokan historiallinen muutos

Keskeisenä syynä luokkaäänestämisen muutokseen voidaan pitää laajempaa yhteiskunnallista muutosta länsimaissa, jossa talouden ja teollisuuden rakenteiden muutos, globalisaatio ja yleinen koulutustason nousu on muuttanut yhteiskunnan ammattirakennetta. Laajamittaisen yhteiskunnallisen muutoksen myötä politiikan asiakysymykset ovat muuttuneet, mikä on uudelleenmuovannut myös äänestäjien ja puolueiden välisiä siteitä.

Perinteisesti työväenluokan luokkaäänestämistä analysoineet tutkijat ovat määritelleet työväenluokkaisia äänestäjiä heidän ammattiensa perusteella. Tätä ammatteihin perustuvaa mittaustapaa on kutsuttu objektiiviseksi. Koska yhteiskunnan ammattirakenne on muuttunut, työväenluokan määritelmä on alkanut häilyä. 

Osa luokkaäänestämistä tarkastelleista tutkijoista on kiinnostunut äänestäjien luokka-asemien mittaamisesta myös subjektiivisesti, eli huomioiden paremmin itse mittauskohteen, äänestäjän. Subjektiivisessa mittaustavassa on kyse äänestäjän koetusta luokka-asemasta siitä huolimatta, mitä he objektiiviselta luokka-asemaltaan edustavat. Tavallisin subjektiivinen mittaustapa on ollut luokkasamastuminen. 

Näin ollen on merkityksellisempää ottaa huomioon se, miten äänestäjät itse näkevät itsensä osana yhteiskunnan luokkarakennetta, kuin se, mitä he ammattiasemaltaan edustavat.

Modernin työväenluokkaisen luokkasamastumisen selittämiseksi on tärkeä nähdä ero subjektiivisen eli koetun ja objektiivisen eli tässä tapauksessa ammattiasemasta kumpuavan luokkamääritelmän välillä. Tämä kaksiulotteinen lähestymistapa äänestäjien luokka-asemiin on keskeinen lähtökohta Tiihosen väitöstutkimuksessa. Väitöskirjassa erotellaan kolme erilaista työväenluokkaryhmää, jotka perustuvat sekä äänestäjien ammattiin että luokkasamastumiseen.  

Ensimmäinen ryhmistä on perinteinen työväenluokka, johon kuuluvat äänestäjät ovat ammattiasemaltaan työntekijöitä ja he myös samastuvat työväenluokkaisiksi. Sen sijaan toisessa ryhmässä eli ammatillisessa työväenluokassa toimitaan työntekijäammateissa, mutta ei samastuta työväenluokkaan vaan alempaan keskiluokkaan, keskiluokkaan tai ylempään keskiluokkaan. Kolmas työväenluokkaryhmä, ideologinen työväenluokka koostuu äänestäjistä, jotka samastuvat työväenluokkaan, mutta ovat ammattiasemaltaan johtajia, asiantuntijoita, alempia tai ylempiä toimihenkilöitä. 

Miksi luokkasamastumisen huomioimista sitten voidaan pitää tärkeänä luokkaäänestämistä tarkastelevissa tutkimuksissa? 

Luokkasamastumisen ajatellaan heijastelevan äänestäjien maailmankuvaa, joka heijastuu heidän arvoihinsa ja asenteisiinsa. 2000-luvun vaalitutkimuksista tiedetään, että arvojen ja asenteiden selitysvoima puoluevalintojen taustalla on kasvanut. Näin ollen on merkityksellisempää ottaa huomioon se, miten äänestäjät itse näkevät itsensä osana yhteiskunnan luokkarakennetta kuin se, mitä he ammattiasemaltaan edustavat. Ylipäätään on tärkeää erottaa ammattiasema ja luokkasamastuminen toisistaan.

Luokkasamastumisen muutos puoluekentässä

Työväenluokkaisten äänestäjien luokkasamastumisessa tapahtuneiden muutosten voidaan nähdä vaikuttaneen siihen, että työnväenluokan äänet jakautuvat yhä useamman puolueen kesken.

Vasemmistoliitto ja SDP ovat yhä 2010-luvulla näkyvillä kaikkien kolmen Tiihosen tarkasteleman työväenluokkaryhmän puoluevalinnoissa, mutta myös muut puolueet, erityisesti Perussuomalaiset, ovat saaneet taakseen työväenluokkaa. Perussuomalaisten entisen puheenjohtajan Timo Soinin retorinen väite perussuomalaisista työväenpuolueena ilman sosialismia selittänee demariäänestäjien siirtymistä perussuomalaisten kannalle, mikä havaittiin myös vuoden 2015 eduskuntavaalitutkimuksessa.

Työnväenluokan äänet jakautuvat yhä useamman puolueen kesken.

Perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole ainoa puolue, joka houkuttelee työväentaustaista äänestäjää. Yhteiseksi piirteeksi työväenluokkaan samastuvalle äänestäjälle on tunnistettavissa kriittisyys Euroopan unionia kohtaan.

Tiihosen väitöstutkimuksen mukaan työväenluokkaan samastumista selittää kaikista voimakkaimmin työväenluokkainen lapsuudenkoti. Sen vaikutus on merkittävä äänestäjän aikuisiän ammatista ja koulutustasosta huolimatta. Lisäksi myös puolison työntekijäammatissa toimiminen vahvistaa työväenluokkaan samastumista. 

Näkökulmia nuoren tutkijan uraan 

Podcastissa myös keskustellaan, kuinka kimmoke väitöskirjan tutkimusaiheeseen voi syntyä jo graduaikana, kun tutkimuskentästä löytyy jokin mielenkiintoinen puute tai seikka, joka herättää mielenkiinnon. Kiinnostavaan tutkimusaiheeseen on mahdollista syventyä perusteellisesti väitöskirjassa. 

Väitöskirjatutkijan työ ei kuitenkaan ole pelkkää väitöstutkimuksen varsinaista kirjoittamista, vaan sisältää lukemattomia isompia ja pienempiä haasteita tutkimusluvista kirjallisuuden haltuunottoon jo ennen kuin itse analyysiin vielä edes päästään. Myös rahoitusta haetaan nykyään omalle työlle jo varhaisessa vaiheessa. Rahoituksen tärkeys ei aina välity edes väitöskirjatutkijan lähipiirille.

Nuori tutkija voi tehdä väitöskirjavaiheessa paljon muutakin kuin väitöskirjaansa kerryttääkseen arvokkaita oppeja ja kokemuksia tutkijanuralla.

Nuori tutkija voi tehdä myös väitöskirjavaiheessa paljon muutakin kerryttääkseen arvokkaita oppeja ja kokemuksia tutkijanuralla. Tällaisia kokemuksia voivat olla esimerkiksi toimiminen kotimaisten tai kansainvälisten tiedelehtien päätoimituksessa tai tieteellisten yhdistysten jäsenenä. Nämä tehtävät ovat usein erittäin antoisia, mutta toisaalta ne myös vievät merkittävästi aikaa ja resursseja nuorelta tutkijalta. Työyhteisön tuki ja verkostot ovat kuitenkin tärkeitä.

Nuoret tutkijat voivat rakentaa verkostoja myös itse. Hyvänä esimerkkinä on Valtiotieteellisen yhdistyksen politiikan tutkijoille suunnattu nuorten tutkijoiden verkosto Early Scholars Network – ESN. 

Vaikka tutkimusta ei aina tehdä itsenäisesti vaan osana isompaa tutkimusryhmää, koronapandemia työnsi monet tutkijat parin vuoden mittaiseen yksinäiseen puurtamiseen. ESN:n kaltaiset verkostot pyrkivät tuomaan yhteen samanlaisten asioiden ja kysymysten äärellä olevia nuoria tutkijoita, lisäämään vuorovaikutusta heidän välillään ja rakentamaan verkostoja yli yliopistojen rajojen. Vertaisverkostot voivat toimia tärkeänä voimavarana, joissa voidaan jakaa kokemuksia, ajatuksia sekä yhtä lailla huolia ja murheita. 

Aino Tiihonen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja erikoistutkija Turun yliopistossa.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Podcast: Luokkasamastuminen Suomessa 2010-luvulla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Juuri käydyissä Suomen ensimmäisissä aluevaaleissa puhututti etenkin matala äänestysprosentti (47,5%). Konkreettisimpia ja yleisempiä syitä tälle tullaan etsimään tutkimuksin vaalien jälkeen. Mediassa on tähän mennessä nostettu muutamia huomioita matalaan äänestysprosenttiin vaikuttavista tekijöistä, kuten vaaliviestien liiallinen yhtenäisyys, sosiaalinen eriarvoistuminen ja äänestäjien vähäinen tieto. Etenkin näistä jälkimmäinen on huolestuttava ilmiö eri äänestyspäätösteorioiden valossa.

Järkevä vaalipäätös?

Yksi keskeisimmistä äänestyskäyttäytymisen teorioista on Anthony Downsin jo 1950-luvulla kirjoittama taloudellinen malli oman hyödyn maksimoimisesta täydellisen tiedon puitteissa. Downs otaksuu, että äänestäjä on rationaalinen toimija, joka rakentaa äänestyspäätöksensä niin, että hän henkilökohtaisesti hyötyy siitä eniten. Yleisesti on oletettu, että niin sanottu oikea tai rationaalinen päätös tapahtuu silloin, kun äänestäjä valitsee puolueen tai ehdokkaan, joka tulee ajamaan hänen etujaan päätöksenteossa ja edistämään äänestäjän hyvinvointia ja tuloksellisuutta.

Downsin teoria korostaa, että jotta voidaan olettaa äänestäjän valitsevan itselleen parhaan puolueen tai ehdokkaan, tulee hänellä olla täydellinen tieto poliittisesta tilanteesta, rakenteista ja eri puolueiden tai ehdokkaiden toiminta-aikomuksista. Samalla Downs on todennut, että tällainen täydelliseen tietoon pohjautuva rationaalinen ääni on lähes mahdoton saavuttaa. Tämä on totta etenkin Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä, jossa puolueita ja ehdokkaita on valtavasti.

Downsin teoria korostaa, että jotta voidaan olettaa äänestäjän valitsevan itselleen parhaan puolueen tai ehdokkaan, tulee hänellä olla täydellinen tieto poliittisesta tilanteesta, rakenteista ja eri puolueiden tai ehdokkaiden toiminta-aikomuksista.

Kun tietoja ja ehdokkaita on paljon, on relevantimpaa puhua rajoitetusta rationaalisuudesta, jossa äänestyspäätösten tulee pohjautua riittävään tietoon – esimerkiksi äänestäjä valitsee puolueen tai ehdokkaan, joka helposti saavutettavan tiedon mukaan parhaiten ajaa hänen etuaan. Nämä mallit sekä korostavat eri asiakysymysten tärkeyttä äänestäjille että lisäävät poliittisen järjestelmän ja puolueiden tai ehdokkaiden vastuuta aiheiden konkreettisesta esilletuonnista.

Toisin sanoen ei ole vain äänestäjän vastuulla tietää mistä vaaleissa on kyse, vaan myös ehdokkailla, puolueilla ja yhteiskunnalla on tehtävänään varmistaa, että äänestäjät pystyvät ajamaan etuaan edustuksellisen demokratian kautta.

Kuinka kävi?

Mikäli tarkastelemme aluevaaleja rajoitetun ja täydellisen rationalismin kautta, voidaan todeta, että äänestäjillä ei ollut täydellistä eikä riittävää tietoa äänestyspäätöksen perustaksi. Näin ollen herää kysymys: oliko aluevaaleissa äänestäjän mahdollista tehdä omaa hyötyä maksimoiva päätös?

Ensimmäinen este rationaalisen päätöksen valossa kohdistui institutionaaliseen ymmärrykseen ja tietoon. Hyvinvointialueita ei tähän asti ole ollut, eivätkä niiden rakenteet ole olleet selvillä. Tämän vuoksi äänestäjät eivät pystyneet luomaan täydellistä tai riittävää kuvaa siitä, miltä aluevaltuustot voisivat näyttää, tai siitä mitä ne käytännössä tulevat tekemään ja päättämään. Mediassa oli hyvin vähän niin sanottua valistusta hyvinvointialueista. Myöskään puolueet eivät kampanjoissaan lähteneet niin vahvasti valistavalle linjalle. Nimenomaan uusissa vaaleissa hyvinvointialueiden vastuualueiden selventämistä ei olisi voitu tehdä liikaa.

Toiseksi esteeksi osoittautui liian yleinen keskustelu aluevaalien aikana. Puolueiden välinen poliittinen debatti oli erittäin valtakunnallista, ja kampanjaviesteissä oli mukana täysin aluevaaleihin kuulumattomia viestejä ja kantoja. Toisaalta on ymmärrettävää, että puoluetenteissä puhutaan yleisemmistä asioista, sillä joka alue ei kiinnosta jokaista äänestäjää. Silti esimerkiksi puoluetentit olisivat olleet mainio alusta tuoda enemmän aluevaalien yksityiskohtia esille.

Myös mediassa puhuttiin hyvinvointialueista yleisesti. Alueilla käytiin jonkin verran kohdennettua kampanjointia, mutta oliko sitä tarpeeksi äänestäjän kannalta? On tosin totta, että on vaikea kampanjoida asioista, jotka ovat vielä tekeillä ja jopa puolueille osittain epäselviä.

Puolueiden välinen poliittinen debatti oli erittäin valtakunnallista, ja kampanjaviesteissä oli mukana täysin aluevaaleihin kuulumattomia viestejä ja kantoja.

Aluevaalit olivat hankalat, mutta koska vaaleissa päätösvalta on kansalaisilla, tulee heille myös tarjota tarvittavaa tietoa ja työkaluja tehdä päätöksiä oman hyvinvointinsa eduksi.

Seikka, joka tuntui olevan eniten tietoa antava äänestäjille, olivat itse ehdokkaat. Poliittisesti kokeneita (77 % valituista on kunnanvaltuutettuja) ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia (20 % valituista) äänestettiin suhteessa enemmän kuin poliittisesti kokemattomampia ja muilla aloilla toimivia ehdokkaita. Tämä osoittaa, että äänestäjät todennäköisesti tekivät parhaita mahdollisia päätöksiä niillä erittäin niukoilla tiedoilla, joilla heillä oli. Koska kyse on päätöksenteosta ja hyvinvointialueista, jotka vastaavat sosiaali- ja terveyspalveluista sekä pelastustoimesta, nähtiin alojen ammattilaiset pätevimpinä hoitamaan kyseisiä tehtäviä.

Vaikka äänestäjät usein valitsevat kokeneempia poliitikkoja, viittaa tällainen vahva ammattisidonnainen äänestyskäyttäytyminen muun tiedon puutteeseen. On myös toinen äänestyskäyttäytymisen näkökulma, joka myös viittaisi siihen, ettei äänestäjillä ollut tietoa, joiden kautta laajentaa äänestysvaihtoehtojaan. Tämä selitys löytyy puoluekuuluvuudesta.

Mikä puoluekuuluvuus?

Puoluekuuluvuus on pitkään ollut yksi vahvimpia äänestämisen selittäjiä. Tällä tarkoitetaan sitä, että äänestäjä kokee kuuluvuutta tai samaistumista, useimmiten ideologisesti, johonkin puolueeseen tai ehdokkaaseen. Näin ollen hän omaksuu tietyn puolueen tai ehdokkaan omakseen ja äänestää vuodesta toiseen samaa puoluetta tai ehdokasta. Tällainen äänestysmekanismi vaatii vähäistä tai ei ollenkaan tiedon hakemista vaaleittain, sillä kun valinta on kerran tehty, se pysyy muuttumattomana.

Niin Suomessa kuin kansainvälisestikin etenkin vanhempien ikäluokkien on huomattu äänestävän johdonmukaisesti samaa puoluetta tai henkilöä. Useimmiten nämä kokeneemmat aktiivikansalaiset ovat tapaäänestäjiä, eivätkä välttämättä koe oleelliseksi perehtyä ajankohtaisiin asiakysymyksiin tai konkreettisiin vaalilupauksiin. Usein he pikemminkin luottavat puolueen tai poliitikon kykyyn saada asiat hoidettua.

Äänestettiinkö nyt vain omiamme?

Etenkin puolueet, joilla on pidempi historia ja joilla on tietynlainen ajatusmaailmallinen poliittinen asema pystyvät keräämään uskollisia äänestäjiä, joilta heillä on taattu ääni jokaisissa vaaleissa. Vaalituloksia tarkasteltaessa voidaan todeta, että kolmen puolueen (kokoomus, sosiaalidemokraatit ja keskusta) nousu kärkeen kielii jonkinlaisesta vankasta äänestysmekanismista ja puolueuskollisuudesta. Etenkin on huomattu, että silloin kuin äänestysaktiivisuus on matala, nousee kokoomuksen kannatus korkealle. Lisäksi tuloksissa erottuvat maantieteellisesti katsottuna suuret kaupungit ja maaseutu, sekä eri työnkuvat ja kielirakenteet.

Enemmistö näiden maantieteellisten rajojen sisällä asuvasta demografiasta äänesti omiaan, koska näin sitä joka tapauksessa tehtäisiin. Tulokset näyttäisivät siis heijastavan vahvasti tietynlaista identifikaatiota ja puoluekuuluvuutta.

On huomattu, että silloin kuin äänestysaktiivisuus on matala, nousee kokoomuksen kannatus korkealle.

Mielenkiintoinen ilmiö oli myös, että ihmiset yrittivät ennakkoäänestää Helsingissä, vaikka Helsinki ei ole hyvinvointialue ja vaaleja ei pääkaupungissa järjestetty. Tämä edelleen viittaa samaan ilmiöön – puoluekuuluvuus on vahva ja kun on puhetta vaaleista, äänestetään pikemminkin tottumukset kuin asiakysymykset tai omat intressit edellä.

Mitä aluevaaleista siis opimme?

Vaikka meillä ei vielä ole tiedossa äänestäjien omia kokemuksia, ovat vaalitulokset silti selkeitä yhden asian suhteen: tietoa ei ollut riittävästi ja päätöksen tekivät ne kansalaiset, jotka ovat puoluekuuluvaisia ja tottuneimpia äänestämään. Ainakin suurimmilta osin.

Kun tietoa vaalin merkityksestä on vähän, turvautuvat äänestäjät helposti vanhaan, tuttuun ja hyväksi havaittuun. Erityisesti näissä olosuhteissa puoluekuuluvuus ja ideologia vaikuttavat äänestyskäyttäytymiseen. Tällöin ne puolueet, joilla on pisin historia menestyvät parhaiten, koska edes jokin vaalilupauksissa on tuttua ja turvallista.

Jos uusista vaaleista puuttuu konkreettista tietoa, eivätkä rakenteet, päätökset tai lupaukset ole selkeitä, kokee äänestäjä todennäköisemmin etääntymistä politiikasta ja päätöksenteosta. Näin myös kansalaisia vieraannutetaan äänestämästä, koska he eivät koe pystyvänsä valitsemaan itselleen parasta vaihtoehtoa edistääkseen omaa hyvinvointiansa.

Artikkeli kuuluu juttusarjaan Aluevaalit politiikan uutena näyttämönä.

Theodora Helimäki on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.

Julkaisu Voittiko aluevaaleissa äänestäjän etu vai puoluekuuluvuus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.