Aasianismi tai pan-aasianismi on yksi 1800-luvun lopulla syntyneistä alueellisista pan-ismeistä. Sillä oli paljon kannattajia aina toiseen maailmansotaan asti, jolloin se hävisi muodista aasialaisessa politiikassa. Kiinan alueellisen nousun myötä aasianismi on kuitenkin tekemässä paluuta itäisen Aasian politiikkaan.

Aasianismin kannattajat uskoivat Aasian ja aasialaisten ykseyteen ja ajoivat aasialaisten valtioiden liittoa tai ainakin yhteistyötä länsimaiden kolonialismia vastaan. Aasialaisten nähtiin eroavan länsimaisista yhteisen henkisemmän kulttuurin, tai ainakin uskonnollisten ja filosofisten lähtökohtien, rodun ja joskus jopa teenjuonnin kautta. Aasianismin ydin ja käyttövoima oli kuitenkin länsimaiden kolonialismin vastustaminen.

Japanilaisen historiantutkijan Eri Hottan mukaan aasianismi jakautui eri koulukuntiin sen mukaan miten vastarinta länttä kohtaan nähtiin organisoitavan parhaiten. Osa aasianismista jäi lähinnä Aasian kulttuurisen erityisyyden ja länsimaihin verrattuna paremmuuden korostamiseksi.

Poliittinen aasianismi puolestaan jakautui niihin, jotka näkivät Aasian tarvitsevan valtioiden, erityisesti Japanin, Kiinan ja Korean välistä liittoa ja niihin, jotka näkivät, että Aasia tarvitsi johtajan vastarinnalleen. Australialainen historioitsija Craig A. Smith on osoittanut, että Japani ja Kiina kamppailivatkin tästä johtoasemasta sotien välisenä aikana.

Kilpailu Aasian johtajuudesta

Japanilaista aasianismia kutsuttiin myös pan-aasianismiksi. Sen kannattajat esittivät, että Japani oli Aasian luonteva johtovaltio ei vain siksi, että se oli ainoa alueen valtio, joka kykeni tehokkaaseen sotilaalliseen vastarintaan länsimaita vastaan, vaan myös koska Japanin keisari oli kaikkien Aasian kansojen isähahmo, jota jokaisen aasialaisen valtion tuli kunnioittaa Aasian johtajana.

Kiina taasen perusteli johtajuuttaan historiallisella alueellisella johtoasemallaan ja sivilisaatiollaan. Kiina oli kuitenkin heikko ja hajanainen, eikä pystynyt konkretisoimaan aasialaista johtajuuttaan. Japani sitä vastoin valjasti aasianismin oman itäisen Aasian imperiuminsa rakentamisen oikeutukseksi. Japani kävikin vuosien 1931–45 valloitussotaansa ensin Kiinaa ja sitten myös länsimaita vastaan itäisessä Aasiassa ja Tyynenmeren alueella Suur-Itä-Aasian yhteisvaurauden alueen luomisen nimissä.  

Kiina oli kuitenkin heikko ja hajanainen, eikä pystynyt konkretisoimaan aasialaista johtajuuttaan. Japani sitä vastoin valjasti aasianismin oman itäisen Aasian imperiuminsa rakentamisen oikeutukseksi.

Kuten esimerkiksi yhdysvaltalaisen historiantutkijan John Dowerin klassinen tutkielma Tyynenmeren sodasta on osoittanut, Suur-Itä-Aasian yhteisvaurauden alue oli kuitenkin lähinnä retoriikkaa ja Japani alisti ”vapauttamansa” siirtomaat oman kolonialistisen riistonsa alle, jota sotatalous ja japanilainen rasismi kärjistivät. Kuten aasianismin tutkija Sven Saaler on todennut, toisen maailmansodan jälkeen Japani hylkäsi aasianismin ainakin virallisessa politiikassaan.

Kiinan kansantasavalta sitä vastoin käytti aasianistista retoriikkaa Korean sodan (1950–53) aikana hakiessaan tukea Aasian uusilta itsenäisiltä valtioilta Yhdysvaltoja vastaan ja esitti itsensä aasialaisen vallankumouksen johtajana ja länsimaisen kolonialismin vastustajana. 1950-luvulla myös Intia yritti omaksua Aasian maiden liikkeen johtajuutta, mutta yritys ei ottanut tuulta purjeisiinsa kylmän sodan jakaneessa Aasiassa.

Aasianismi ja ”aasialaiset arvot”

Aasianismi palasi uudestaan itäisen Aasian alueellisen politiikan agendalle 1970-luvun lopulta lähtien, kun alueen vahva talouskasvu antoi paikallisille autoritäärisille johtajille, kuten Singaporen pääministeri Lee Kuan Yewlle ja Malesian pääministeri Ibrahim Mahathirille mahdollisuuden perustella maidensa taloudellinen menestys ”aasialaisiin arvoihin” perustuvana. Aasialaisilla arvoilla he tarkoittivat alueen hierarkkista johtaja-, ja mieskeskeistä poliittista kulttuuria ja konservatiivisia perhearvoja.

Kuten esimerkiksi australialainen historiantutkija Michael Barr on analysoinut, käytännössä aasialaisia arvoja käytettiin puolustelemaan alueiden autoritaarisia hallintoja ja torjumaan alueen hallituksiin kohdistunutta länsimaista ihmisoikeuskritiikkiä. Myös Kiina omaksui vuoden 1989 Tian’anmenin verilöylyn jälkeen aasialaisia arvoja vastaavan relativistisen ihmisoikeusretoriikan, jonka vaikutus näkyi esimerkiksi vuoden 1993 Wienin maailman ihmisoikeuskokouksen loppuasiakirjassa (artikla 5).

Käytännössä aasialaisia arvoja käytettiin puolustelemaan alueiden autoritaarisia hallintoja ja torjumaan alueen hallituksiin kohdistunutta länsimaista ihmisoikeuskritiikkiä.

Erityisesti pääministeri Mahathir käytti aasialaisia arvoja myös perusteena yrittäessään luoda tiiviimpää alueellista yhteistyötä itäiseen Aasiaan 1980- ja 1990-luvulla. Aasialaisten arvojen argumentti ajoi kuitenkin karille vuoden 1997 Aasian finanssikriisissä, joka asetti aasialaisten arvojen ylivoimaisuuden kyseenalaiseksi.

Kuten yhdysvaltalainen oikeustieteilijä Randall Peerenboom on osoittanut, keskustelu aasialaisista arvoista muuttui lähinnä oikeusfilosofiseksi keskusteluksi ihmisoikeuksien alueellisista tulkinnoista. Aasialaisen arvojen keskustelu oli kuitenkin konkreettinen esimerkki, miten aasialaisuutta voitiin yhä käyttää argumenttina länsimaiden vastustamiseen ja alueellisen yhteistyön edistämiseen.

Kiina ja aasianismin uusin tuleminen

Uusin kierros aasianistisessa keskustelussa alkoi 2000-luvun alkupuolella. Tällöin oli jo selvää, että Kiinan nousu suurvallaksi määräsi yhä enemmän alueellisen politiikan luonnetta. Kiina aktivoitui alueellisesti myös itse. Kiinan nousu on globaali ilmiö, mutta sen selkeimmät poliittiset seuraukset ovat alueellisia.

Mikäli Kiina haluaa olla johtava suurvalta, tulee sen olla johtava alueellinen suurvalta. Tähän asemaan nouseminen rauhanomaisesti vaatii kehityskulun sanoittamista niin, että se on resonoi myönteisesti Kiinan naapureissa. Tähän Kiina tarvitsee alueellista aasialaista retoriikkaa.

Nousua alueen johtavaksi valtioksi kuitenkin mutkistaa moni seikka – esimerkiksi Yhdysvaltojen vahva läsnäolo Kiinan lähialueilla sotilaallisen liittolaisjärjestelmän kautta ja Kiinaa kohtaan tunnettu epäluulo. Jos Kiina haluaa alueelliseksi johtajaksi, sen on häädettävä Yhdysvallan alueelta tavalla tai toisella ja vakuutettava alueen muut maat yhteisestä asiasta. Aasianismi tarjoaa tähän keinon.

Jos Kiina haluaa alueelliseksi johtajaksi, sen on häädettävä Yhdysvallan alueelta tavalla tai toisella ja vakuutettava alueen muut maat yhteisestä asiasta. Aasianismi tarjoaa tähän keinon.

Aasianismillä onkin ollut selvä rooli Kiinan 2000-luvun diplomatiassa. Aasianismi ei ole kuitenkaan julkilausuttu doktriini tai tavoite, kuten vaikka ”harmoninen maailma” tai ”ihmiskunnan kohtalonyhteys”, vaan se on puhetapa, jota kiinalaiset diplomaatit ja johtajat usein käyttävät puhuessaan aasialaisissa yhteyksissä, jossa Kiinan alueellisen yhteistyön ehdotukset ovat ajoittain varsin pitkälle meneviä.

Osuvan esimerkin korkean tason aasialaisesta retoriikasta tarjoaa Kiinan tämänhetkinen ulkoministeri Wang Yi. Toimiessaan Kiinan Japanin suurlähettiläänä vuonna 2006 Wang ehdotti isännilleen ”uutta aasianismia” Itä-Aasian integraation perustaksi.

Wang esitti, että alueen maiden yhteistyötä tuli rakentaa ”harmonisen aasianismin” kontekstissa, joka perustui alueen yhteiseen hengelliseen ja kulttuuriperintöön, mutta noudattaisi myös Kiinan omia ulkopolitiikan periaatteita rauhanomaisesta rinnakkainelosta.

Yhteistyö voisi alkaa vapaakauppavyöhykkeellä ja edetä sitten tulliliittoon, yhteismarkkinoihin ja -valuuttaan ja talousliittoon kuten Euroopassa. Sitten seuraisivat poliittinen ja turvallisuusliitto. Tavoitteena olisi luoda ”Itä-Aasian yhteisö” (Dongya Gongtongti). Tämä yhteisö pystyisi vastustamaan ”hegemoniaa”, jolla Kiinan diplomaattisessa kielessä tarkoitetaan Yhdysvaltoja.

Vuonna 2014 myös puolueen pääsihteeri Xi Jinping käytti selkeää aasianistista retoriikkaa puhuessaan Aasian maiden johtajien huippukokouksessa ”uudesta aasialaisesta turvallisuusajattelusta”, jonka avulla Aasia ottaisi turvallisuuden omiin käsiinsä – eli sulkisi länsimaat ulkopuolelleen.

Saatuaan 2020-luvulla ylennyksen ulkoministeriksi myös Wang Yi on jatkanut aasianististen ajatusten esittämistä. Puheessaan vuonna 2023 Itä-Aasian yhteistyön syventämisestä Japanin ja Korean kanssa maiden välisessä kokouksessa Wang totesi, että alueen maiden tulisi edistää alueellista yhtenäisyyttä ja ”aasialaisia arvoja” vastustaessaan ulkopuolelta tulevaa hegemoniasta pakottamista.

Wang kritisoi ”erästä suurvaltaa” alueen konfliktien syventämisestä ja kehysti alueellisen yhteistyön aasianistisesti todeten: ”Aasian rauha vaatii yhteistä suojeluamme, Aasian vauraus vaatii yhteistä panostamme ja Aasian vireä kehitys vaatii yhteisiä ponnistelujamme”. Konkreettisesti Wang kehotti kuulijoitaan edistämään Kiinan, Japanin ja Korean välisen vapaakauppa-alueen syntymistä.

Kokouksen iltatilaisuudessa Wang meni aasianismissaan vielä tätäkin pidemmälle todeten, että eurooppalaiset ja amerikkalaiset eivät pystyneet erottamaan kiinalaisia, japanilaisia ja korealaisia toisistaan, eivätkä välittäneet ”kuinka vaaleiksi hiuksemme värjäämme tai kuinka terävästi vaihdamme nenäämme, sillä emme voi tulla länsimaalaisiksi”. Wangin mukaan itäaasialaisten tulikin muistaa, missä heidän juurensa olivat. Wangin kommentit osoittivat kuinka aasianismin pohjalla on myös rodullista ajattelua.

Onko aasianismin suuri hetki tullut?

Kiinan ponnisteluista itäisen Aasian alueellisen taloudellisen ja turvallisuusyhteistyön edistämiseksi on ollut jonkin verran menestystä. Kiinan omat alueelliset yhteistyöjärjestöt, kuten Shanghain yhteistyöorganisaatio ovat lisänneet alueellista turvallisuuskoordinaatioita. Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestön ASEAN:in kanssa Kiina onnistui vuonna 2025 solmimaan alueellista vapaakauppaa syventävän ACFTA 3.0-sopimuksen. Kaikissa näissä yhteyksissä on Kiinan diplomatia käyttänyt yhteisen aasialaisuuden retoriikkaa.

Itä-Aasian poliittinen integraatio ei kuitenkaan ole edennyt. Alueen jakava suurvaltapoliittinen vastakkainasettelu, molemminpuoliset epäluulot ja varmasti myös pelko Kiinan ylivoimaisuudesta ovat olleet liian vahvoja esteitä jo hyvinkin 150 vuotta vanhojen aasianististen visioiden toteuttamiselle.

Yhdysvaltojen uusi turvallisuusdoktriini pyrkii vakaaseen etupiirijakoon alueella Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä. Se ei lupaa hyvää Itä-Aasian alueelliselle integraatiolle.

Yhdysvaltojen uusi turvallisuusdoktriini pyrkii vakaaseen etupiirijakoon alueella Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä. Se ei lupaa hyvää Itä-Aasian alueelliselle integraatiolle, mutta samalla antaa Kiinalle tilaisuuksia kritisoida Yhdysvaltoja alueen jakamisesta ja tarjota aasianistista retoriikkaa tilalle.

Kiinan johtaman aasialaisen liittouman kehittymistä varmasti edistäisi se, että alueen maat kokisivat Kiinan sijaan Yhdysvallat uhaksi itselleen. Tähän Trumpin toinen hallintokausi voi antaa aineksia, mutta eteneekö globaalin politiikan murros niin pitkälle tulevina vuosina, on yhä arvailujen varassa. Jos näin kuitenkin kävisi, olisi aasianismi Kiinalle hyödyllinen työväline itäisen Aasian alueellisen järjestyksen uudelleen kirjoittamiseen.

VTT, dosentti Lauri Paltemaa on Turun yliopiston Itä-Aasian politiikan ja oman aikamme historian professori.

Artikkelin kuvituskuva: James Coleman / Unsplash

Julkaisu Kiinan nousu ja aasianismin uusi tuleminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.