Kansainväliseen kriisinhallintaan osallistuminen on keino toteuttaa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia tavoitteita. Tuoreen ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon mukaan ”Suomen lähestymistavassa painottuvat kokonaisvaltainen kriisinhallinta sekä toiminnan vaikuttavuus ja tarveperustaisuus.” Kokonaisvaltaisuudella tarkoitetaan siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan sekä kehitysyhteistyön koordinoitua yhteistoimintaa halutun vaikutuksen aikaansaamiseksi.

Suomessa kriisinhallintaa ja sen käsitteellistä edeltäjää rauhanturvaamista arvostetaan kansallisesti. Arvioinneissa ja arviointien kehittämishankkeissa on kuitenkin toistuvasti törmätty siihen, ettei kriisinhallinnalla ole riittävän selkeitä, etukäteen asetettuja tavoitteita. Kriisinhallinnasta puhuttaessa toiminnan poliittisuus onkin osin häivytetty ja toiminnasta puhutaan ennen kaikkea turvallisuuden edistämisenä tai asiantuntija-apuna, tuomatta selkeästi esiin siihen liitettyjä kansallisia tavoitteita.

Nykyisellään Suomen osallistumista kriisinhallintaan arvioidaan säännöllisesti vain ulkoministeriön ja puolustusministeriön yhteisesti puolivuosittain tuottamissa kriisinhallintakatsauksissa. Katsauksien sisältö koostuu lähinnä kriisinhallintaosallistumisen yleisestä kuvauksesta, eikä toiminnan vaikuttavuutta oikeastaan tarkastella. Niin VTV kuin ulkoasianvaliokuntakin ovat huomauttaneet vaikuttavuuden arvioinnin puutteellisuudesta katsauksissa.

Kansallista kriisinhallintaosallistumista ja sen tavoitteenasettelua onkin syytä tarkastella myös vaikuttavuuden arvioinnin ja kehittämisen näkökulmasta. Lähestymme tätä tarkastelemalla, mitä Afganistanin kriisinhallintaoperaatioihin osallistumiseen liittyvä tavoitteenasettelu ja kansallista osallistumista koskevat arvioinnit kertovat kriisinhallintatoiminnan luonteesta. Tekstimme pohjaa Kosmopolis-lehdessä vuonna 2024 julkaistuun artikkeliin.

Mitä vaikuttavuus on?

Vaikuttavuus-termiä käytetään usein melko laveasti. Esimerkiksi tehokkuutta (käytetyt resurssit vs. tehdyt toimet) tai konkreettisia tuotoksia (esim. järjestetyt koulutukset tai kehitetyt kyvykkyydet) arvioitaessa puhutaan usein vaikuttavuudesta, vaikka ne ovat vain yksittäisiä palasia suuremmasta kokonaisuudesta. Valtionhallinnosta puhuttaessa luontevin jäsennystapa on valtiovarainministeriön suositus, jossa erotetaan toisistaan  yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja toiminnallinen tehokkuus.

Yhteiskunnallista vaikuttavuutta arvioitaessa tarkastellaan sitä, kuinka hyvin etukäteen määritellyt tavoitteet on saavutettu ja missä suhteessa saavutukset ovat aiheutuneisiin kustannuksiin nähden. Toiminnallinen tehokkuus taas kuvaa resurssien käytön tehokkuutta organisaatiossa. Lisäksi toiminnallinen tehokkuus voidaan liittää suoraan organisaatioon itseensä vaikuttavien tulosten tarkasteluun. Pelkkä toiminnallinen tehokkuus ei siis kerro vaikuttavuudesta, vaan yhteiskunnallinen vaikuttavuus kattaa laajemman kokonaisuuden.

Mitä vaikuttavuusarvioinneilla tehdään?

Vaikuttavuusarviointien avulla voidaan pyrkiä tarkastelemaan aikaansaatua muutosta ja mahdollisesti sitä, olisiko jotain pitänyt tehdä toisin. Tällaisten arviointien ajatellaan usein pyrkivän puolueettomuuteen ja toiminnan kehittämiseen.

Toiminnan vaikuttavuuden ja tehokkuuden parantamiseen tähtääviä arvioita kutsutaan luonteeltaan instrumentaalisiksi tai käsitteellisiksi. Instrumentaalisten vaikuttavuusarviointien on tarkoitus tuottaa suoraan tietoa päätöksenteon tueksi, kun taas käsitteellisillä arvioilla pyritään muodostamaan yleistyksiä ja käsitteellisiä malleja. Käsitteellisten arviointien tulokset eivät vaikuta suoraan päätöksentekoon, vaan arvioilla on hienovaraisempia vaikutuksia pidemmällä aikavälillä.

Arviointeihin liittyy kuitenkin valintoja ja asetelmia, jotka mahdollistavat niiden hyödyntämisen myös muihin tarkoituksiin, kuten olemassa olevien toimien ja käytänteiden perustelemiseen. Tätä kutsutaan arviointien poliittiseksi tai symboliseksi käytöksi. Poliittisella käytöllä haetaan siis tukea tai oikeutusta näkemykselle tai toiminnalle, jota ehkä toteutettaisiin kyseisestä arviosta riippumatta. Poliittinen käyttö on erityisen mielenkiintoista, koska sen myötä arvioinneissa voidaan pyrkiä piilottamaan toiminnan varsinaiset tavoitteet ja perusteet.

Kenen tavoitteet?

Suomen osallistumista Afganistanin kriisinhallintaoperaatioihin on tarkasteltu neljässä julkisessa selvityksessä vuoden 2021 jälkeen. Ulkoministeriö sekä puolustusministeriö ovat julkaisseet omat raporttinsa, ja lisäksi aihetta on tutkittu Ulkopoliittisen instituutin  tekemässä laajassa selvityksessä sekä valtioneuvoston rahoittaman konsortion (VN TEAS) tutkimushankkeessa. Näissä kaikissa tarkastellaan myös sitä, millaisia tavoitteita osallistumiselle oli. Tavoitteiden esiintuomisen näkökulmat kuitenkin vaihtelevat.

Puolustusministeriön selvitys tunnistaa omasta näkökulmastaan Suomen Afganistan-osallistumiselle kolme keskeistä tavoitetta: Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittiset intressit toimia osana länsimaiden muodostamaa koalitiota, tuki Afganistanin vakauttamiselle sekä Puolustusvoimien suorituskykyjen kehittäminen.

Ulkoministeriön selvityksessä puolestaan todetaan Suomen ensisijaisen tavoitteen olleen aluksi osallistuminen olojen vakauttamiseen Afganistanissa niin, että paikalliset voisivat itse turvata hyvinvointinsa eivätkä terroristiorganisaatiot voisi enää toimia. Myöhemmin tavoitteisiin nousi myös mm. Suomen kansallisen turvallisuuden sekä kansainvälisen toimijuuden vahvistaminen. Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan näkökulmastakaan tavoitteiden painotukset eivät ole täysin yhteneväisiä.

Ulkopoliittisen instituutin tutkimus näkee tavoitteet monisyisempinä ja eritasoisina. Jo mainitut liittolaissuhteiden luominen ja vaaliminen olivat kuitenkin tavoitteista keskeisimpiä. VN TEAS –konsortion raportti tuo tavoitteiden moninaisuuteen mukaan sen, että tavoitteet kumpusivat lukemattomista kansallisista strategioista, jotka koskivat sekä kriisinhallintaa, kokonaisvaltaista kriisinhallintaa, Afganistania että naiset, rauha ja turvallisuus (engl. Women, peace and security) eli WPS-tematiikkaa.

Vaikuttavuutta vai vaikutuksia?

Puolustusministeriö katsoo osallistumisen Afganistanin operaatioihin kehittäneen liittolaissuhteita ja sujuvoittaneen myös Suomen liittymistä Natoon. Positiiviseksi vaikutukseksi nostetaan myös erilaisten asejärjestelmien kehittäminen taisteluolosuhteissa.

Raportissa ei kuitenkaan avata sitä, onko toimintaa edeltänyt vaikuttavuusanalyysi, jonka pohjalta tavoitteet olisi asetettu. Toteutuneet kehityskulut esitetään itsessään perusteeksi menneen toiminnan vaikuttavuudesta, eikä selvityksestä käy ilmi, olisiko mainittua kehitystä toiminnassa voitu saada aikaiseksi jollakin muulla tavoin, millaiseen tarvehierarkiaan se hallinnon sisällä asettuu tai olivatko paikallisella tasolla aiheutuneet tahattomat seuraukset kohtuullisia.

Hallinnon itsensä tuottamia selvityksiä voidaankin tarkastella poliittisina arvioina, joiden tarkoituksena oli etupäässä perustella jälkikäteen tehtyjä ratkaisuja. Arviot ovat siis strategista viestintää, jossa oma toiminta pyritään tuomaan esille myönteisessä valossa.

Ulkoministeriön selvityksessä puolestaan tuodaan esiin toiminnan vaikutuksia, kuten Afganistanin turvallisuusjoukkojen merkittävästi noussut toimintakyky. Tämä ei kuitenkaan kerro yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta siksikin, että raportin mukaan joukkojen romahtaminen johtui epäluottamuksesta maan hallitukseen. Pohtimatta jätetään, olisiko luottamusta voitu saavuttaa tehokkaammin toisin keinoin.

Myös Ulkopoliittisen instituutin selvityksessä sotilaallisesta kriisinhallinnasta pystyttiin tunnistamaan tiettyjä kansallisia hyötyjä, varsinkin osallistumisen alkuvaiheessa. Mitä pidemmälle Suomen osallistuminen jatkui, sitä enemmän oli kuitenkin kyse mainituista liittolaissuhteista.

Puolustusministeriön raportin vastaanotto toi esiin ristiriidan yleisesti ymmärretyn vaikuttavuusarvion merkityksen ja ministeriön käyttämän poliittisen tarkastelutavan välillä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien pääkirjoitus ihmettelee, miten vuosien kriisinhallintaosallistuminen pelkistyi menestyksekkääksi operaatioksi hakea pisteitä Yhdysvalloilta ja Natolta.

Hallinnon itsensä tuottamia selvityksiä voidaankin tarkastella poliittisina arvioina, joiden tarkoituksena oli etupäässä perustella jälkikäteen tehtyjä ratkaisuja. Arviot ovat siis strategista viestintää, jossa oma toiminta pyritään tuomaan esille myönteisessä valossa.

Keinot vai tarpeet edellä?

Kokonaisvaltaisuus on ollut keskeinen käsite suomalaisessa kriisinhallinnan käsitteellistämis- ja kehittämistyössä sekä suomalaisen kriisinhallintaosaamisen markkinoinnissa. Myös Afganistanissa kokonaisvaltainen kriisinhallinta oli Suomelle keskeistä: koko Suomen Afganistan-politiikan sanottiin perustuvan kokonaisvaltaisuuteen.

Kokonaisvaltaisuuden korostaminen näyttääkin olevan yksi syy siihen, miksi myös siviilikriisinhallinnalle tuli löytyä rooli Afganistanista, etenkin koska samaan aikaan Suomen kansainväliset siviilikriisinhallintapanostukset muualla olivat vähentyneet.

Kokonaisvaltaisuuden ohella Suomi on halunnut profiloitua YK:n WPS-agendan tukijana. Keskeiseksi siviilikriisinhallinnan painopisteeksi Afganistanissa määrittyikin WPS-tematiikka, jota toteutettiin naispoliiseja kouluttaen. Tämä työ nostetaan Suomen keskeiseksi saavutukseksi ulkoministeriön selvityksessä.  Esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin selvityksessä on kuitenkin todettu naispoliisien kouluttamisen olleen monelta kannalta tehotonta toimintaa, joka lisäksi saattoi koulutettavia konkreettiseen vaaraan.

WPS-teeman korostaminen osana kokonaisvaltaista kriisinhallintaa on konkreettinen esimerkki siitä, miten tavoitteita asetetaan muista syistä kuin paikallistasolla syntyvää vaikuttavuutta tavoitellen.

Ulkoministeriön halu panostaa siviilikriisinhallinnassa nimenomaan WPS-teemaan vaikuttaa olleen esimerkiksi kriisinhallinnan poliittista ohjausta toteuttavan ulkoasiainvaliokunnan linjauksia vahvempi. Valiokunta painottaa naisten ja tyttöjen aseman parantamista, mutta etupäässä kehitysyhteistyöprojektien avulla. EU:n siviilikriisinhallintaoperaatio EUPOL Afganistanin osalta valiokunta sen sijaan korostaa operaation vaikuttavuuden parantamista yleisellä tasolla. Perusteet sille, että ulkoministeriö halusi EUPOL Afganistanin toiminnassa korostaa WPS-teemaa, löytyvät esimerkiksi vuoden 2012 Suomen kansallisesta 1325-toimintaohjelmasta ja  liittyivät mahdollisesti myös tuolloin käynnissä olleeseen Suomen YK:n turvallisuusneuvostokampanjaan.

Vaikuttaakin siltä, että WPS-teema ja siviilikriisinhallinta valikoituivat Suomen painopisteiksi ainakin osin muista syistä kuin Afganistanin kohdealueelta nousevista tavoitteista. Tästä huolimatta valittua lähtökohtaa korostettiin erityisesti paikallisten tarpeiden näkökulmasta.

Tämä seikka tekee paitsi ulkoministeriön arviosta poliittisen niin se myös paljastaa kiinnostavia asioita tavoitteenasettelusta. WPS-teeman korostaminen osana kokonaisvaltaista kriisinhallintaa on konkreettinen esimerkki siitä, miten tavoitteita asetetaan muista syistä kuin paikallistasolla syntyvää vaikuttavuutta tavoitellen.

Vähemmän satunnaisia arvioita, enemmän avoimuutta

Kriisinhallinta luo mielikuvan globaalista vastuunkantamisesta ja sitä kannattavat niin kansa kuin poliittiset päätöksentekijät. Tutkimuksemme kuitenkin osoittaa, että vastuunkannon lisäksi Suomen kriisinhallintaosallistumiselle asetetaan myös Suomen etua koskevia tavoitteita, joita ei kuitenkaan tuoda riittävän selkeästi julkiseen tai poliittiseen keskusteluun.

Kriisinhallinta on poliittista ja valtiot voivat perustella siihen osallistumista myös sen niille tuomalla hyödyllä. Osallistumistavoitteiden tulee kuitenkin olla nykyistä läpinäkyvämpiä ja paljon kaivatun vaikuttavuusarvioinnin tulee ottaa huomioon tavoitteiden kirjo ja keskinäinen hierarkia. Myös oman edun korostamisessa syntyvistä eettisistä ongelmista tulee voida keskustella. Näiden kysymysten suhteen Suomi ei vaikuta olevan poikkeustapaus, sillä esimerkiksi Norjan ja Alankomaiden Afganistan-selvityksissä on havaittu samoja ongelmia.

Kansallinen kriisinhallintapolitiikka ei kaipaa vaikuttavuutensa todistamiseksi lisää satunnaista arviointia vailla konkreettisia seurauksia, vaan enemmän julkista keskustelua siitä, mitkä ovat ne kansalliset tavoitteet, jotka Suomi pyrkii saavuttamaan. Samalla tulisi edistää yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen keskittyvien arviointien kehittämistä ja hyödyntämistä kansainvälisellä tasolla.

FM Johanna Hakanen toimii tutkimus- ja kehittämisasiantuntijana Kriisinhallintakeskuksessa (CMC Finland).

YTT Jyrki Ruohomäki toimii johtavana asiantuntijana ja yksikön päällikkönä Kriisinhallintakeskuksessa (CMC Finland).

Artikkelikuva: Erika Wittlieb / Pixabay

Julkaisu Vaikuttavaa kriisinhallintaa – Mutta kenelle? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen kehitysyhteistyö Afganistanissa on ollut laajaa ja etenkin naisten asema on ollut merkityksellistä yhteistyössä, niin retoriikassa kuin kehityspolitiikan suunnittelussakin. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n kehitysapukomitea kehitti sukupuolten tasa-arvon mittariston tuottamaan vertailukelpoista dataa jäsenmaiden kehitysyhteistyön vaikutuksista tasa-arvon edistämisessä ja naisten sekä tyttöjen oikeuksien ajamisessa. Kaikki Suomen projektit arvioitiin kehikolla vuodesta 2006 alkaen.

Tämä artikkeli tarkastelee Suomen kehitysyhteistyön vaikutusta naisiin kehitysapukomitean luoman mittariston valossa ja pohtien, vastasiko Suomen virallinen retoriikka käytännön painotuksia kehitysyhteistyössä.

Sotilaallinen kriisinhallinta Afganistanissa

Suomi lähti mukaan Afganistanin sotilasinterventioon vuonna 2002, unohtaen vanhat varauksensa konflikteista loitolla pysymisestä. Vuosien 2002 ja 2020 välillä Suomi tuki sotilaallista kriisinhallintaa Afganistanissa noin 315 miljoonalla eurolla (ks. kuva 1), joka piti sisällään niin sotilaallista osaamista ja aseita, kuin raha- sekä ihmisresursseja.

Afganistanin operaatio alkoi melko pienimuotoisesti ”rauhanturvaamisena”, mutta paisui yhä suuremmaksi, muuttuen avoimeksi sotilaalliseksi tueksi sodan toiselle osapuolelle – Afganistanin hallitukselle. Afganistanista tuli samalla vaativin kriisinhallintaoperaatio, johon Suomi on osallistunut.

Jo 2000-luvun puolivälin jälkeen oli alkanut muodostua konsensus siitä, että Afganistanin sisäinen turvallisuus tulisi vähitellen siirtää maan omien asevoimien käsiin.

Ensimmäinen sotilasoperaatio Afganistanissa, ISAF, oli Naton johtama ja YK:n valtuuttama kriisinhallintaoperaatio, joka aloitettiin joulukuussa 2001. Suomi liittyi mukaan helmikuussa 2002 lähettämällä 50 rauhanturvaajaa pääkaupunki Kabuliin. Operaation alkuaikoina Suomen osallistuminen oli pienimuotoista, ja operaation ajateltiin kestävän vain lyhyehkön ajan. Panostuksia operaatioon kuitenkin lisättiin vähitellen, ja vuosien 2013 ja 2014 välissä yhteensä 190 suomalaista oli Afganistanissa sotimassa. Rahamäärällisesti mitattuna Suomen panostuksen huippu saavutettiin 2011, jolloin Suomi maksoi yli 39 miljoonaa ISAF:ille sotilaallisen kriisinhallinnan tukena (ks. kuva 1).

Kuva 1. Suomen sotilaskulut ja julkisen kehitysavun Official Development Aid (ODA)-maksatukset vuosina 2000-2020.

Kuitenkin jo 2000-luvun puolivälin jälkeen oli alkanut muodostua konsensus siitä, että Afganistanin sisäinen turvallisuus tulisi vähitellen siirtää maan omien asevoimien käsiin. Tämä muutos suhtautumisessa operaatioon oli pohjana myöhemmälle päätökselle luoda Resolute Support-operaatio, joka siirsi suuremman vastuun maan sisäisestä turvallisuudesta sen omille poliisivoimille.

Vähittäinen siirtymä Afganistanin kriisinhallinnassa

Myös suomalaiset kansanedustajat alkoivat kritisoida operaatiota kiihtyvään tahtiin – vuonna 2010 lähes puolet Ulkopoliittisen instituutin kyselyyn osallistuneista kansanedustajista oli valmis äänestämään joukkojen Afganistanista vetämisen puolesta. Pääasiallinen syy tälle oli operaation luonteen muuttuminen – kyseessä oli erityyppinen operaatio, johon Suomi oli vuonna 2001 sitoutunut. Toisaalta myös YK:n turvallisuusneuvosto jatkoi toistuvasti ISAF:in mandaattia, vaikka operaation luonne muuttui dramaattisesti matkan varrella.

Vaikka virallinen päätös uudesta Naton johtamasta monikansallisesta rauhanturvatehtävästä vahvistettiin jo vuonna 2014, ISAF-joukot pysyivät maassa vielä vuoden 2014 loppuun.

Uusi tehtävä – Resolute Mission – oli sotilasmäärältään pienempi kuin ISAF – vuonna 2015 operaatiossa oli mukana 12,000 sotilasta, joista noin kahdeksankymmentä oli suomalaisia. Operaation kattama maantieteellinen alue oli myös huomattavasti aiempaa pienempi. Yhdysvallat oli suurin osallistuja toimien yhdessä Italian, Turkin ja Saksan kanssa tehtävän operatiivisessa johdossa.

Vuonna 2010 lähes puolet Ulkopoliittisen instituutin kyselyyn osallistuneista kansanedustajista oli valmis äänestämään joukkojen Afganistanista vetämisen puolesta.

Toisin kuin edeltäjänsä, RS ei tarvinnut YK:n mandaattia, koska se toteutettiin kohdemaan pyynnöstä ja toimi perinteisenä rauhanturvamissiona. Tämä perusteltiin sillä, ettei operaation katsottu olevan sotilasoperaatio, vaan rauhanturvaoperaatio – Naton omassa terminologiassa non-combat mission. RS-joukkoja oli enimmillään lokakuussa 2019 yli 17 000 sotilasta, minkä jälkeen joukkoja alettiin asteittain vetää pois. RS-operaatio lopetettiin virallisesti heinäkuussa 2021. Viimeiset joukot vedettiin maasta syyskuun 2021 aikana, mikä ilmeni Kabulin evakuointina.

ISAF- ja Resolute Support tehtävissä palveli vuosina 2002–2021 yhteensä 2 467 suomalaista, joista naisia oli 52. Afganistanin veteraanien kokemukset ovat myös tärkeässä roolissa operaation opetuksia pohdittaessa.

Kehitysyhteistyö Afganistanissa

Vuoden 2001 Yhdysvaltojen johtaman Afganistanin sotilaallisen välintulon jälkeen kehitysyhteistyö nousi tärkeään asemaan niin retorisesti kuin valtiontaloudellisesti, kansainvälisen yhteisön rynnätessä lahjoittamaan kasvavia summia Afganistanin naisten aseman kohentamiseksi ja yhteiskunnan jälleenrakentamisen tueksi. Se sisälsi oikeusjärjestelmää ja koulutusjärjestelmää edistäviä poliittisia muutoksia, markkinataloutta edistäviä taloudellisia muutoksia, sekä kansaisyhteiskuntaa ja länsimaisia arvoja edistäviä sosiaalisia muutoksia.

Kehitysyhteistyössä vahvana teemana oli YK:n 1325 ”Naiset, rauha ja turvallisuus”- päätöslauselma, joka hyväksyttiin vuonna 2000. Naisten ja tyttöjen aseman ja oikeuksien vahvistaminen on myös yksi Suomen kehityspolitiikan viidestä päätavoitteesta, jotka ulkoministeriön mukaan otetaan huomioon kaikessa kehitysyhteistyössä.

Julkiseen kehitysyhteistyöhön (kuva 2: ODA-maksatukset) Suomi käytti vuosina 2000–2021 noin 430 miljoonaa euroa, sisältäen humanitaarisen avun sekä siviilikriisinhallinnan kulut. Humanitaarista apua ja siviilikriisinhallintaa lukuun ottamatta suurimmat hankkeet rahamäärissä mitattuna olivat Maailmanpankin hallinnoima jälleenrakennusrahasto Afganistan Reconstruction Trust Fund (ARTF), YK:n kehitysohjelma Law and Order Trust Fund (LOFTA) ja UNDOC, joka on YK:n hallinnoima huumeiden ja rikollisuuden torjunnasta vastaava ohjelma. Suomi ei siis toiminut yksin, vaan osana laajempaa kokonaisuutta.

Monet hallitukseen naiskiintiön nimissä palkatut naiset päätyivät kahvinkeittäjiksi ja julkisen arvostelun kohteeksi.

Koko Afganistanin-operaation alkua leimasi vahva epätietoisuus maan toimintaympäristöstä ja kulttuurista, ja avokätisten maksatusten kääntöpuolena olikin usein korruptio – kansainvälisten arvioiden mukaan noin 30–40 % kehitysavusta katosi korruptioon. Kehitysyhteistyöprojektien tehokasta toteutumista estivät osaltaan myös maan sisäinen poliittinen vastakkainasettelu ja hajanainen kansalaisyhteiskunta.

Usein lyhyen aikavälin mitattavat tulokset nousivat päärooliin, vaikeuttaen pitkäaikaisen muutoksen aikaansaamista – monet tuloksista olivatkin kosmeettisia ja yksittäisiä saavutuksia. Tähän toki vaikutti osaltaan myös paikallisen poliittisen eliitin haluttomuus sitoutua samaan uudistusten agendaan kuin heitä tukeva kansainvälinen yhteisö. Tämä ongelmakohta kulminoitui naiskysymyksessä – kansainvälisen yhteisön asettamat ja YK:n päätöslauselmaan 1325 pohjautuvat tavoitteet naisten aseman kohentamiseksi saattoivat monilta osin toimia vastoin aiottua positiivista päämäärää.

Esimerkiksi monet hallitukseen naiskiintiön nimissä palkatut naiset päätyivät kahvinkeittäjiksi ja julkisen arvostelun kohteeksi. Koko Afganistanin 20-vuoden interventiota leimasi myös maassa yhtäjaksoisesti jatkunut konflikti, joka vaikeutti niin maassa toimimista, kuin kehitysavun toteutusta ja avun tuloksellisuuden todentamista.

Huolimatta laajamittaisista ongelmista kehitysavun toimeenpanossa eivät avun ongelmat tai kansainvälisten toimien tarkoituksenmukaisuus nousseet juurikaan Suomen julkiseen keskusteluun ennen elokuuta 2021, kun Afganistanin hallitus kaatui ja talibanit nousivat uudelleen valtaan.

Kehitysyhteistyö ja naiset

Afganistanin sisäpoliittiset kysymykset ovat historiallisesti heijastuneet vahvasti naisiin

– naisten kehot ja oikeudet ovat nousseet keskiöön maan poliittisten linjausten muuttuessa. Pääasiallinen symboli tälle poliittiselle muutokselle oli naisten julkinen näkyvyys, jonka symboliksi nousi usein hunnutuskysymys tai naisten osuus valtion viroissa – naisten hunnutuksen poistaminen tai naisten määrä julkisissa viroissa nähtiin melko yksinkertaistettuna mittana maan modernisaatiolle.

Neuvostoliiton miehitettyä Afganistanin vuonna 1979 naiset nostettiin vahvasti esille julkisuuteen, muun muassa valtion virkoihin, kunnes heidät siirrettiin takaisin julkisen tilan marginaaleihin Neuvostoliiton miehityksen loputtua. Afganistanin naiset joutuivat keskiöön heti myös vuoden 2001 jälkeisissä länsimaiden ohjaamissa yhteiskunnan uudelleenrakentamistoimissa ja sotilaallisessa interventiossa, joka oikeutettiin alusta asti länsimaiselle yleisölle afganistanilaisten naisten pelastamisella.

Myös Suomen julkinen keskustelu Afganistanin tiimoilta keskittyi suurimmilta osin naisten oikeuksiin sekä terrorismin torjuntaan globaalisti – mikä heijasteli suurilta osin Yhdysvaltojen reaalipoliittista tunnetilaa, jota edesauttoi suuresti kansallisen turvallisuusneuvojan virassa palvellut Condoleezza Rice. Valtioneuvoston ISAF-keskustelussa tammikuussa 2002, myös tuolloinen ulkoministeri Erkki Tuomioja painotti naisten oikeuksien turvaamista, ja ilmoitti että pääosa Suomen 10 miljoonan Afganistanin uudelleenrakennusrahasta käytettäisiin naisten aseman parantamiseen.

Suomen julkinen keskustelu Afganistanin tiimoilta keskittyi suurimmilta osin naisten oikeuksiin sekä terrorismin torjuntaan globaalisti. Se heijasteli suurilta osin Yhdysvaltojen reaalipoliittista tunnetilaa.

Siitä lähtien naiset toimivat myös Suomessa keskeisenä oikeutuksena Afganistanin intervention toimille. Vielä vuonna 2021 Ulkoministeriön Amerikan ja Aasian osastopäällikkö Pekka Kaihilahti kirjoitti Helsingin Sanomien mielipideosiossa, että Suomen kehitysyhteistyössä Afganistanissa ”tasa-arvon edistämisen tavoite sisällytettiin kaikkiin Suomen rahoittamiin hankkeisiin.” Kiinnostavaa onkin, miten vahvasti tuo retorinen painotus on vastannut todellisia kehitysavun painotuksia.

Vuosien 2006 ja 2020 välillä Suomi rahoitti Afganistanissa 67 kehitysyhteistyöprojektia, pois lukien siviilikriisinhallinnan ja humanitaarisen avun. ODA-projektit, eli julkisen kehitysavun projektit, on merkitty kehitysapukomitean lanseeraamalla tasa-arvon tunnistimella (engl. gender equality policy marker), joka kuvastaa ulkoministeriön arviota kyseisen projektin sukupuolisensitiivisyydestä.

Kehitysyhteistyön tasa-arvon mittaamisesta

Tasa-arvoa korostavan mittariston käytön tarkoituksena oli kerätä mitattavissa olevaa tietoa organisaatioiden sisältä, jota analysoimalla voitaisiin luoda suosituksia tulevien projektien toteutukseen. Voidaan puhua tasa-arvon valtavirtaistamisesta osana ulkoministeriön kehityspolitiikkaa 2000-luvun alussa: sukupuolten tasa-arvoa edistävä strategia ja toimintaohjelma luotiin vuosille 2003–2007.

Tasa-arvon valtavirtaistamisen ideologian mukaisesti yhteisen mittariston luominen tasa-arvotyölle nähtiin tärkeänä päämääränä myös OECD:n tasolla, ja jäsenmaat kattava arviointikehikko otettiinkin käyttöön vuonna 2006. Arviointikehikon funktiona on tuottaa arvioita jäsenmaiden rahallisista panostuksista naisiin ja tyttöihin.

Jäsenmaat ovat itse vastuussa projektien sukupuolisensitiivisyyden määrittelystä ja arvioinnit kunkin projektin sukupuolisensitiivisyydestä toteutetaan jo projektin suunnitteluvaiheessa perustuen kolmen pisteen arviointiasteikkoon. Pisteen 2 projekteissa sukupuolten tasa-arvo on pääasiallinen tavoite projektille, pisteen 1 projekteissa sukupuolten tasa-arvo on merkittävä ja tarkoituksenmukainen päämäärä, ja pisteen 0 projektit, jotka eivät millään tavalla edistä tasa-arvoa.

Puhtaasti naisten ja tyttöjen oikeuksiin keskittyvät projektit eivät ole olleet pääasiallinen fokus Afganistanissa.

Suomen vuosien 2006–2020 projekteja Afganistanissa voidaan arvioida tätä kehitysapukomitean merkintäsysteemiä vasten. Retoriikka naisten aseman ja tasa-arvon edistämisestä ja projektien painopiste ei kaikessa kehitysyhteistyössä näyttäisi ainakaan kehitysapukomitean mittariston valossa olevan täysin paikkaansa pitävä: 2006 ja 2020 välillä toteutetuista kehitysyhteistyöprojekteista 34 prosenttia on merkitty sukupuolten tasa-arvotunnistimella nolla – jolloin niiden ei ole nähty edistäneen millään tapaa sukupuolten tasa-arvoa tai naisten asemaa (ks. kuva 2). Noin 39 prosenttia oli merkitty tunnistimella 1, ja vain 18 prosenttia projekteista oli määritelty pääasiallisesti sukupuolten tasa-arvoa edistäviksi projekteiksi.

Suomen projektien sukupuolisensitiivisyys näyttää tilaston mukaan lisääntyneen radikaalisti vuoden 2012 jälkeen, kun 0-markeerattu toiminta on vähentynyt samalla kun 1-markeerattu on lisääntynyt tuntuvasti. Merkintäsysteemistä ei kuitenkaan käy ilmi, onko muutos tapahtunut itse kehitysyhteistyötoiminnassa vai sen merkitsemisessä.

Kuitenkin tilasto näyttää myös sen, etteivät puhtaasti naisten ja tyttöjen oikeuksiin keskittyvät projektit ole olleet pääasiallinen fokus Afganistanissa.

Kuva 2. Kehitysavun rahallinen jakautuminen naisiin ja tyttöihin suunnattuihin projekteihin.

Kehitysyhteistyön tulevaisuus Afganistanissa

Kehitysyhteistyön arviointi on haastava tehtävä, etenkin naisiin ja tyttöihin suunnattujen kehitysyhteistyöprojektien tulosten osalta. Tasa-arvo ja naisten ja tyttöjen oikeudet otettiin vahvasti mukaan kehityspolitiikkaan YK:n 1325 päätöslauselman jälkeen, ja sukupuolten tasa-arvon näkökulma yritettiin sisällyttää pääosaan kehitysyhteistyöhankkeista. Tasa-arvoa edistävien hankkeiden vaikutusten mittaaminen osoittautui kuitenkin haastavaksi, ja standardisoitu mittaristo kehitettiin OECD:n toimesta vuonna 2006.

OECD:n jäsenmaat ovat itse vastuussa projektiensa arvioinneista, jotka toteutetaan hankkeen suunnitteluvaiheessa. Kysymykseksi jääkin, mitä OECD:n tunnistimesta voi lopulta päätellä projektien vaikutuksesta naisten-ja tyttöjen asemaan tai tasa-arvoon, ja mikä on niiden todellinen käyttöarvo. Ovatko ne vain osa sukupuolten tasa-arvon valtavirtaistamista, tarjoten helpon tavan näyttää valtioiden sitoutumista sukupuolten tasa-arvon edistämiseen ja mittaamiseen? Vai voivatko ne tarjota hyödyllisen työkalun kehitysinterventioiden sukupuolivaikutusten analysoinnissa?

Afganistaniin lähdettiin nopeasti Yhdysvaltojen tueksi ilman laajempaa taustaselvitystä tilanteesta, ja vuosikymmeniä vierähti vailla suurempaa tutkimusta siitä, mitkä Suomen kehitys- ja sotilasyhteistyön vaikutukset tai tavoitteet maassa olivat.

Vuonna 2001 Afganistan oli vaativa ja tuntematon toimintaympäristö kansainvälisille kriisinhallintajoukoille ja kehitystyöntekijöille. Afganistaniin lähdettiin nopeasti Yhdysvaltojen tueksi ilman laajempaa taustaselvitystä tilanteesta, ja vuosikymmeniä vierähti vailla suurempaa tutkimusta siitä, mitkä Suomen kehitys- ja sotilasyhteistyön vaikutukset tai tavoitteet maassa olivat.

Suomen valtio on teetättänyt kaksi suurempaa arviota Afganistaniin suuntautuneesta kehitysyhteistyöstä – ensimmäinen oli vuonna 2008 valmistunut raportti ja toinen 2014 valmistunut kehityspoliittinen selonteko. Vuonna 2021 Talibanien valtaannousun jälkeen niin valtioneuvosto kuin eduskuntakin ovat havahtuneet tilanteeseen ja tilanneet selonteot Afganistanin operaation historiasta, joiden odotetaan olevan valmiita vuoden 2023 alkuun mennessä. Silti, laadullista tutkimusta koskien Afganistanin operaatiota tarvitaan lisää – niin menneisyyden opetusten kuin tulevaisuuden kehitysavun koordinoinnin kannalta.

Ilona Kuusi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa Poliittisen, yhteiskunnallisen ja alueellisen muutoksen tohtoriohjelmassa.

Julkaisu Autettiinko Afganistanin naisia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi kotiutti kesällä 2021 viimeiset sotilaansa Afganistanista. Kesän aikana talibankapinalliset etenivät nopeasti, ja valtasivat suuren osan maasta. Kapinallisten lähestyessä pääkaupunki Kabulia pakenivat länsimaiset diplomaatit ja avustustyöntekijät sekä talibanien jälkeisen yhteiskunnan ja hallinnon rakentamiseen osallistuneet afganistanilaiset.

Suomen kaoottisen perääntymisen turvaaminen ei olisi ollut mahdollista ilman sotilaita, jotka palasivat poikkeuksellisen laintulkinnan turvin Afganistaniin.

Afganistanin länsimaiden tukeman hallinnon yllättävä ja dramaattinen sortuminen on vienyt huomiota Afganistanin sodan pituudelta. Suomen kaksi vuosikymmentä kestäneen kokonaisvaltaisen kriisinhallintaoperaation hinta nousee mahdollisesti jopa miljardiin euroon. Kaksi suomalaissotilasta on kaatunut, viisitoista vammautunut fyysisesti. Jo kovan hintalapun takia on silmiinpistävää, kuinka vähän Suomessa on Afganistanista vuosien varrella puhuttu.

Suomen kaoottisen perääntymisen turvaaminen ei olisi ollut mahdollista ilman sotilaita.

Tämä artikkeli pureutuu syihin, jotka ovat vaikuttaneet etenkin Afganistanin kriisinhallintaoperaation vähäiseen julkiseen käsittelyyn sekä vaimeaan veteraanien rooliin keskustelussa. Artikkeli perustuu osittain loppusuoralla olevaan tutkimukseen Suomen Afganistan-strategiasta, sekä vaikenemisen suhteen keskusteluihin noin neljänkymmenen eri operaatioissa palvelleen kriisinhallintaveteraanin kanssa. Kaikki haastatellut ovat miehiä.

Tiedon puute ja niukka tiedotuslinja

Vähäiseen julkiseen keskusteluun on vaikuttanut merkittävästi tiedon puute. Kun Lipposen II hallitus alkoi pohtia osallistumista operaatioon lokakuussa 2001, pommittivat Yhdysvallat vielä valtaosaa maasta hallitsevan talibanliikkeen joukkoja. Suomessa kansan tuki sodankäynnille Afganistanissa oli laimea. Afganistaniin lähtöä perusteltiinkin humanitäärisillä syillä ja kansainvälisen vastuun kantamisella.

Afganistanissa käytiin käytännössä kahta erillissotaa rinnakkain – toista talibania ja Al Qaidan terroristeja ja toista köyhyyttä, heikkoa hallintoa ja ihmisoikeuksien sortamista vastaan. Siinä missä ensimmäinen rintama jäi Yhdysvaltojen johtamalle koalitiolle, kuvattiin Afganistanin uudelleenrakentamiseen keskittyvää operaatiota suomalaisille tuttuna rauhanturvaamisena.

Eduskuntakeskusteluissa ei juuri puhuttu siitä, mitä suomalaisten sotilaiden, poliisien ja siviiliasiantuntijoiden tulisi Afganistanissa saada aikaan.

Tiedon puute vaivasi kuitenkin myös poliitikkoja, jotka vuosien varrella päättivät Suomen osallistumisesta operaatioon. Eduskuntakeskusteluissa ei juuri puhuttu siitä, mitä suomalaisten sotilaiden, poliisien ja siviiliasiantuntijoiden tulisi Afganistanissa saada aikaan. Olemassa olevien tietojen perustella näyttääkin siltä, ettei Suomella ollut kokonaisvaltaista strategiaa siitä, miten kehitysyhteistyö, diplomatia ja sotilastoimet Afganistanissa edesauttaisivat Suomen poliittisten tavoitteiden saavuttamista.

Samanaikaisesti Afganistan muutti merkittävästi suomalaista rauhanturvaamisen eetosta. Keväällä 2006 rauhanturvaaminen korvattiin laissakin termillä sotilaallinen kriisinhallinta. Vuosien varrella Afganistanissa palveli noin 2500 suomalaista sotilasta. Vaikka niin poliitikot kuin upseeritkin kielsivät Suomen olleen Afganistanissa sodassa, myönnettiin suomalaisjoukkojen toimivan ainakin ajoittain ”sodankaltaisissa olosuhteissa”.

Afganistan muutti merkittävästi suomalaista rauhanturvaamisen eetosta. Keväällä 2006 rauhanturvaaminen korvattiin laissakin termillä sotilaallinen kriisinhallinta.

Vapaudenristin ritarikunnan hallituksen yhteysupseerin mukaan vuosien 2001 ja 2020 välillä 45 Afganistanissa palvelleelle suomalaissotilaalle jaettiin 45 kunniamerkkiä joko ”ansiokkaasta toiminnasta” tai ”urheudesta ja ansiokkaasta toiminnasta kriisinhallintaoperaatiossa”.

Kunniamerkkien myöntöperusteet eivät ole julkisia. Emme tarkalleen tiedä, millaiset olosuhteet Afganistanissa todellisuudessa olivat. Kansainvälisten operaatioiden hinnasta ja ulko- ja turvallisuuspoliittisesta merkityksestä huolimatta on monesta muusta operaatiosta tullut julkisuuteen vielä vähemmän tietoa. Hyvänä esimerkkinä on Irakissa toimiva, valtioidenväliseen sopimukseen nojautuva islamilaisen valtion vastainen OIR-koulutusoperaatio.

Merkittävin tekijä puutteellisiin tietoihimme on Puolustusvoimien vaitonainen tiedotuslinja ja tiukat asiakirjojen salassapitokäytännöt. Lyhyen asiakirjojen säilytysajan takia osa asiakirjoista tuhottiin operaation vielä ollessa käynnissä.

Emme tarkalleen tiedä, millaiset olosuhteet Afganistanissa todellisuudessa olivat.

Puolustusvoimien virallinen tiedotus on keskittynyt afganistanilaisten tavanomaiseen arkeen ja suomalaisten partiointiin. Esimerkiksi taistelutehtävistä ja etenkin erikoisjoukkojen toiminnasta on visusti vaiettu, joskin tulitaisteluja ja räjähdeiskuja on niukkasanaisesti raportoitu julkisuuteen. On myös tärkeää muistaa, että tiedotuksesta vastaavien sekä myöhemmin kokemuksistaan kirjoittaneiden upseerien kokemukset eroavat merkittävästi etulinjan taistelutehtävissä toimineiden, pääsääntöisesti parikymppisten taistelijoiden kokemuksista.

Niukkojen virallisten tietojen takia kriisinhallintaoperaatioissa palvelleiden veteraanien kokemuksille on sekä tilaa että tarvetta. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa veteraanit ovat osallistuneet julkiseen keskusteluun jopa palvelusaikanaan, ovat suomalaiset veteraanit julkisuudessa pitkälti vaienneet kokemuksistaan Afganistanissa.

Suomalaisen kriisinhallinnan murros

Syyskuussa 2009 Puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund herätti huomiota Aamulehden haastattelussa, jossa hän kyseenalaisti suomalaisten soveltuvuuden taistelutehtäviin. Saman vuoden joulukuussa tuolloinen presidentti Tarja Halonen kyseli huolestuneena Suomen Kuvalehdessä ”lähetämmekö pojat liian koviin paikkoihin?”

Hägglundin ja Halosen ilmaisemaa huolta voidaan pitää perusteltuna, sillä viime kädessä vastuu niin strategiasta kuin sotilaiden hyvinvoinnista lepää poliitikkojen harteilla. Ulostulot koettiin etenkin nuorten sotilaiden keskuudessa holhoavina, ja ne herättivät jopa närkästystä. Miksi päättäjät lähettävät sotilaita kriisialueille, jos eivät anna näille varauksetonta tukeaan?

Ulostulot alleviivaavat suomalaisen kriisinhallinnan murrosta. Keväällä 2009 Afganistanin, Kosovon ja Tshadin operaatioihin koulutettiin joukkoja varusmiespalveluksen aikana Porin Prikaatin Kansainvälisessä valmiusjoukossa. Siinä missä aikaisempi rauhanturvaideaali oli painottanut vanhempien ammattikoulutettujen reserviläisten hyötyä operaatioissa, nähtiin rauhattomampien operaatioiden vaativan nykyaikaisen taistelukoulutuksen juuri läpikäyneitä sotilaita.

Veteraanien hiljaisuus ja sotilaskulttuuri

Veteraanien hiljaisuus ei ole ilmiönä uusi. Aiemmasta sotaveteraanien polvesta on jäänyt vahva mielikuva, että harva lopulta pui kokemuksiaan julkisesti. Tähän vaikutti epäilemättä hävittyä sotaa seurannut poliittinen ilmapiiri, mutta myös muut sodan traumat – joista osasta tuli ylisukupolvisia.

Historiantutkija Ville Kivimäki on vuonna 2013 Tieto-Finlandialla palkitussa teoksessaan Murtuneet mielet todennut, että noin 2-5 prosenttia sotien aikana palvelleista päätyi psykiatriseen hoitoon. Veteraaneja ei ole syytä käsitellä vain traumojen uhreina. Sotilas- ja veteraani-identiteetti on monelle tärkeä osa minäkuvaa.

Hiljaisuuteen kuitenkin vaikuttavat myös rakenteelliset tekijät, joista on tärkeä virittää keskustelua. Haastatteluissa kriisinhallintaveteraanit ovat tuoneet ilmi viisi pääsyytä vaikenemiseensa.

Joidenkin veteraanien mukaan kaikki toiminta esimerkiksi Afganistanissa ei myöskään kestäisi päivänvaloa.

Ensimmäinen ja ilmeinen syy vaikenemiseen on Puolustusvoimien salassapitoa painottava organisaatiokulttuuri, joka näkyy esimerkiksi määräyksissä olla puhumatta operaatioiden operatiivisista asioista. Koska sodassa on viime kädessä kyse elämästä ja kuolemasta, on kielto operaatioalueella aiheellinen.

Operatiivisten asioiden laajuutta ei kuitenkaan ole tarkemmin määritelty. Kuten Puolustusvoimat on tehnyt asiakirjojensa kanssa, voidaan lähes kaikki operaatioihin liittyvät asiat katsoa operatiivisiksi, ja siksi salassa pidettäviksi. Joidenkin veteraanien mukaan kaikki toiminta esimerkiksi Afganistanissa ei myöskään kestäisi päivänvaloa. Asiakirjoja Afganistanin operaatiosta ei olekaan luovutettu esimerkiksi journalisteille tai tutkijoille.

Todenmukainen kuva toimialueesta voisi johtaa ei vain operaatioiden kyseenalaistamiseen Suomessa, vaan välittömämmin myös taistelijoita kuormittavaan huoleen omaisten keskuudessa.

Konkreettisin suomalaisen kriisinhallinnan muutos tuli lisääntyneiden taistelukosketusten muodossa. Vuosina 2008-14 suomalaissotilaat osallistuivat Puolustusvoimien mukaan 44 tulitaisteluun Afganistanissa.

Vaikeneminen, uhka ja kohtaamattomuuden tunne

Toisen syyn hiljaisuuteen muodostavat joukon sisäiset epäviralliset normit. Niitä kuvaa sääntö ”kotona ei kerrota”, eikä veteraanien keskuudessa ole etenkään katsottu suopeasti taistelutarinoiden levittämistä. Harva myöskään tahtoo puhua alati muuttuvien operaatioiden ja viimeksi operaatioissa palvelleiden toveriensa kokemuksista, jotka eivät välttämättä enää vastaa heidän omiaan.

Osaltaan joukon sisäiset normit juontuvat uhasta, joka ei rajoitu vain toimialueelle, vaan seuraa kotiin. Moni etenkin NATO-johtoisessa operaatiossa palvellut kokee palattuaankin joutuvansa varautumaan fyysiseen ja digitaaliseen maalittamiseen. Esimerkiksi vuonna 2009 operaatioalueilla luovuttiin nimilapuista, joissa luki taistelijan sukunimi, jotta ulkopuolisten olisi vaikeampi tunnistaa sotilaita. Vaikka taistelijat pitävät heihin kohdistuvaa uhkaa matalana, koetaan toverien ja omaisten asettaminen vaaraan väärältä.

Kolmas syy vaikenemiseen on kohtaamattomuuden tunne. Tämän tunteen veteraanit mainitsevat useimmin. Yksi monissa operaatioissa palvellut veteraani kuvasi operaatiosta kertomista ulkopuoliselle yritykseksi ”selittää värejä sokealle.” Operaation todellisuuden koetaan olevan niin poikkeava, että ainoastaan muut ”alhaalla” olleet voivat sitä ymmärtää.

Kolmas syy vaikenemiseen on kohtaamattomuuden tunne. Tämän tunteen veteraanit mainitsevat useimmin.

Ymmärtämättömyys kärjistyy veteraaneille esitettyihin kysymyksiin, jotka yleensä koskevat tappamista, seksiä, alkoholia ja verovapaata autoa. Kohtaamattomuuden tunne yhdistetään etenkin , joita vierastetaan sensaatiohakuisina.

Vaikka vertaistuki on tärkeää, ei kohtaamattomuutta aina helpota edes suomalainen veteraanityö, joka koetaan sen jatkuvasta kehittämisestä huolimatta puutteellisena. Veteraanien haastatteluissa toistui näkemys, jonka mukaan Puolustusvoimien kiinnostus loppui työsopimuksen päätyttyä.

Puolustusvoimissakin myönnetään kriisinhallintaveteraaneja tukevan psykososiaalisen työn tulevan kansainvälisessä vertailussa jälkijunassa. Tukijärjestelmä on monin paikoin vielä nuori. Tukea antavien tahojen keskuudessa koetaan myös olevan turhaa vastakkainasettelua.

Veteraanien haastatteluissa toistui näkemys, jonka mukaan Puolustusvoimien kiinnostus loppui työsopimuksen päätyttyä.

Suomen Rauhanturvaajaliitolla on veteraanityössä vertaistukea antavana kumppanijärjestönä tärkeä asema. Eritoten monen nuoremman veteraanin kokemusta liiton lukuisten paikallisjärjestöjen toiminnasta leimaa silmiinpistävä sukupolviero. Paikallisjärjestöaktiivit ovat pääsääntöisesti osallistuneet kylmän sodan aikaiseen sinibarettitoimintaan, jolla koetaan puolin ja toisin olevan vähän kosketuspintaa tuoreempien sotilasoperaatioiden kanssa. Kriisinhallinnan murros ei nuorten veteraanien mielestä ole riittävästi ilmennyt liiton toiminnassa.

Käytännössä monelle nuorelle veteraanille on Rauhanturvaajaliiton tärkein apu ollut sen edustajien osallistuminen operaatioiden jälkeisiin palaute- ja purkutilaisuuksiin sekä auttava puhelin. Palaute- ja purkutilaisuudet ovat olleet pandemian takia tauolla, ja puhelinpäivystäjät kertovat kohtaavansa yhä useammin raskaita yhteydenottoja välitöntä ammattiapua tarvitsevilta kriisinhallintaveteraaneilta tai heidän omaisiltaan. Vertaistukipuhelimen toimintaa uhkaa myös rahapula Veikkauksen tuottojen vähenemisen myötä. Vuonna 2021 tuki auttavalle puhelimelle putosi kolmasosaan edellisvuotisesta.

Unohtaminen ja trauma

Neljäs syy vaieta operaatioista on niiden taakse jättäminen. Unohtamisesta tulee kuitenkin ongelmallista, jos taustalla on traumoja tai sopeutumisvaikeuksia. Useat Afganistanissa palvelleet veteraanit kokevat, että lähes kaikilla siellä taistelutehtäviin osallistuneilla on ollut jonkinlaisia sopeutumisvaikeuksia tai oireilua. Jopa sinänsä rauhalliset operaatiot ovat saattaneet tulla vuosikausiksi uniin.

Kun ihminen joutuu uhkatilanteeseen, hänen hermostonsa virittyy puolustustilaan automaattisesti. Uhkaavassa tilanteessa hyödyllinen vireystila voi kuitenkin jäädä päälle yksilöä kuormittavalla tavalla. Kuormittavaksi voidaan lisäksi kokea esimerkiksi väkivallan käyttäminen ja sen todistaminen.

Lapsiin kohdistuva väkivalta koskettaa etenkin taistelijoita, joilla on omia lapsia. Monelle väkivallanteot tulevatkin mieliin vasta vuosien päästä, kun taistelijoista tulee itse vanhempia. Joillekin ovat jääneet mieleen myös puolustuskyvyttömiin eläimiin kohdistuvat julmuudet sekä kriisialueilla yleinen äärimmäinen inhimillinen kurjuus.

Useat Afganistanissa palvelleet veteraanit kokevat, että lähes kaikilla siellä taistelutehtäviin osallistuneilla on ollut jonkinlaisia sopeutumisvaikeuksia tai oireilua.

Suuri osa veteraaneista ei kärsi palveluksensa takia, mutta osa kärsineistä ei välttämättä edes tunnista oireiluaan. Kuten yksi haastateltu traumatyön asiantuntija huomautti, ”miten puhut asioista, joihin ehkä ei ole sanoja?” Sotilaita ei ole koulutettu tunnistamaan sinänsä luonnollisia reaktioita, jotka johtuvat epänormaalien asioiden kohtaamisesta. Operaatioon valmistavassa rotaatiokoulutuksessa psykososiaalisen tuen osuus on 75 minuuttia.

Avun hakemista ei myöskään edesauta sotilaskulttuurissa ilmenevä vahva pärjäämisen kulttuuri, joka voidaan tiivistää hokemaan ”joka ei tätä kestä on väärässä ammatissa”. Koska jopa luonnollinen reagointi nähdään epänormaalina, koetaan se helposti hävettävänä henkilökohtaisena heikkoutena. Avuntarpeen ilmaisemista vaikeuttaa myös epävarmuus siitä, vaikeuttaako pyyntö tuleviin operaatioihin osallistumista.

Avun hakemista ei myöskään edesauta sotilaskulttuurissa ilmenevä vahva pärjäämisen kulttuuri, joka voidaan tiivistää hokemaan ”joka ei tätä kestä on väärässä ammatissa”.

Toisin kuin valtionvälisissä sodissa, operaatioihin osallistuminen on vapaaehtoista. Kriisinhallintaveteraanit eivät koe ansaitsevansa samaa statusta kuin sotiemme veteraanit. Tästä huolimatta on hyvä pitää mielessä, että suomalaiset sotilaat toteuttavat ulkomailla demokraattisesti valittujen poliitikkojen päättämää politiikkaa. Liiallisen vapaaehtoisuuden korostamisen vaarana on, että veteraani syyttää itseään operaation seurauksista. Vaikka operaatiokohtaisessa koulutuksessa käydään läpi riskejä, lienee liikaa vaadittu, että etenkään parikymppiset pystyisivät täysin sisäistämään niiden vaarallisuutta.

Kehittyvä veteraanityö

Viides ja viimeinen tavallisesti esiin tuotu syy veteraanien vaikenemiseen on se, että harva veteraani tahtoo julkisuutta. Useat suomalaiset veteraanit ovat hakeutuneet julkisuuteen vain kokiessaan tämän ainoaksi tavaksi nostaa esille kokemustaan operaatioista koituneiden psyykkisten haittojen ja ruumiillisten vammojen puutteellisesta hoidosta. Haasteena on ollut juuri se, ettei esimerkiksi Afganistanin operaation vaarallisuudesta ole ollut Suomessa todenmukaista kuvaa.

Ulostulojen taustalta voivatkin löytyä puutteellisesti hoidetut työterveyskysymykset, jotka pakottavat veteraanit taistelemaan kotirintamalla saadakseen valtion kantamaan vastuunsa työnantajana. Työnantajan vastuun penääminen julkisuudessa ei tietenkään pitäisi olla yksilön tehtävä – etenkään tilanteessa, jossa operaatioiden toimintaympäristöjen tiedetään olevan vaativia. Lähtökohtaisesti voi olettaa, että avun edestä taisteleva veteraani painiskelee jo oman jaksamisensa kanssa. Kaikki eivät olekaan jaksaneet; suomalaisia veteraaneja on kuollut myös oman käden kautta.

Afganistanin operaation vaarallisuudesta ole ollut Suomessa todenmukaista kuvaa.

Veteraanien ulostulot ovat omalta osaltaan kannustaneet kehittämään veteraanitoimintaa. Esimerkiksi Valtionkonttori on alkanut tukea matalalla kynnyksellä kaikkien – ei vain vuonna 2017 tai sen jälkeen palvelleiden – kriisinhallintaveteraanien terapiaa. Niin Puolustusvoimissa kuin yhteiskunnassa laajemminkin on yleistynyt sairasloman hakeminen henkisen jaksamisen takia. Miehetkin saavat nykyisin myöntää, että ahdistaa.

Kriisinhallintatehtävien aiheuttama ahdistus tulee kuitenkin usein viiveellä. Toimialueella tunteiden käsittely on harvoin mahdollista, koska tehtävä on päällä. Asioiden purkaminen ja käsittely vaatii turvallisen tilan. Operaatioiden ongelmien ilmenemisen aikajänne voi siksi olla hyvinkin pitkä. Tämä vaatii pitkäaikaisseurantaa ja valmiuksia hoitaa ilmenneitä ongelmia jopa vuosia operaation jälkeen.

Veteraanityön on oltava pitkäjänteistä, aktiivista ja moniammatillista eikä sen välttämättä tarvitse kuulua Puolustusvoimien alaisuuteen. Ideaalitilanteessa veteraaneille luotaisiin valmis matalan kynnyksen tukiverkko, joka palvelisi yhden luukun periaatteella kaikkia veteraaneja eikä vain akuutisti apua tarvitsevia. Akuutimmissa tapauksissa traumatyötä voisi kehittää esimerkiksi poliisien vuodesta 2010 toimineesta traumatyöpajatoiminnasta saaduilla opeilla – joiden soveltuvuutta erikoisjoukoille onkin Puolustusvoimissa jo pohdittu.

Voiko ympäröivän yhteiskunnan lopulta odottaakaan ymmärtävän veteraanien todellisuutta, jos ei sitä heille avata?

Veteraaneja ei voi vastuuttaa ottamaan laajempaa julkista roolia eivätkä veteraanit tule koskaan puhumaan yhdellä äänellä. On kuitenkin syytä kysyä, vahvistaako kohtaamattomuuden tunteesta johtuva puhumattomuus kuplaantumista, joka entisestään lisää kohtaamattomuuden tunnetta. Voiko ympäröivän yhteiskunnan lopulta odottaakaan ymmärtävän veteraanien todellisuutta, jos ei sitä heille avata? Kuplaantumista vahvistaa myös toistuvista ulkomaankomennuksista johtuva vieraantuminen tavallisesta elämästä. Tällöin yksilö voi kokea vaikeutta löytää paikkaansa vallitsevassa yhteiskunnassa, jossa pätee toisenlaiset säännöt, normistot ja odotukset.

Veteraanien vaikenemisella on monia yhteiskunnallisia seurauksia. Moniäänisemmän keskustelun ilmeisin hyöty on veteraanityö ja sen kehittäminen. Poliittisten päätöksentekijöiden on hyväksyttävä veteraanien hyvinvointi prioriteetiksi, ei jälkeenpäin harmiteltavaksi epämiellyttäväksi asiaksi. Veteraanien hyvinvointi konkretisoikin sotilaallisesta voimankäytöstä koituvia seurauksia. On tärkeää, etteivät nämä unohdu voimankäyttöä pohtivilta päätöksentekijöiltä.

Tässä suhteessa veteraanien kokemukset hyödyttäisivät yleisemminkin julkista keskustelua sotilaallisesta kriisinhallinnasta, joka muodostaa keskeisen suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pilarin. Tämän keskustelun on katsottu paikoin jääneen tutkija Jukka Pesun sanoin ”turhankin silloitelluksi ja pyyteettömäksi sankaritarinaksi.” Veteraanien näkemyksille olisi juuri nyt erityistä tarvetta, koska Suomen kenties vaativimmasta sotilaallisen kriisinhallinnan operaatiosta Afganistanissa työstetään parasta aikaa virallisia selontekoja.

Ilmari Käihkö on kriisinhallintaveteraani ja yliopistolehtori Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Julkaisu Vaikenevat veteraanit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.