Valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok.) piti Helsinki Challenge -finalisti-illan avaavan puheen Helsingin yliopiston juhlavuoden Tiedettä maailman parhaaksi -seminaarissa. Seminaarin yhteydessä yliopistot määritellään edelläkävijöiksi ja kansakunnan uudistumisen moottoreiksi: ”Maailman muuttuessa yliopiston on oltava muutoksen tekijä eikä pelkkä kohde.”

Hallituksen koulutukseen ja tutkimukseen kohdistamat miljoonasäästöt ovat kuitenkin puraisseet erityisen rajusti Helsingin yliopistoa ja Aalto-yliopistoa. Molemmat ovat käynnistäneet mittavat yt-neuvottelut. Tuoreessa muistissa ovat myös vaalilupaukset, ettei koulutuksesta leikata sekä Alexander Stubbin pääministerinä ollessaan antamat tutkijoita vähättelevät kommentit.

Stubb sanoi lukevansa mieluummin virkamiesten raportteja kuin ”päivystävien dosenttien sepustuksia”. Korkeakoulujen kesälukukauteen liittyen hän puolestaan tokaisi, että jos ennenprofessoreilla oli ”kolme syytä olla professori eli kesä-, heinä- ja elokuu”, niin jatkossa näin ei enää olisi. Tilanne marraskuisena iltana Helsingin yliopiston juhlasalissa oli siis lähtökohdiltaan varsin ristiriitainen, jopa irvokas.

Kenneth Burke määrittelee groteskin eli irvokkaan olevan epäjohdonmukaisuutta ilman naurua. Se epäloogisuus ja liioittelu, jotka vaikkapa burleskissa naurattavat, ovat groteskissa vastenmielistä ja jopa pelottavaa. Yleisö saattaa myös nähdä groteskina sellaista, minkä esiintyjä on tarkoittanut vilpittömäksi. Groteski onkin usein yhtä aikaa kauhistuttavaa ja naurettavaa.

Poliittinen groteski osoittaa, miten epämiellyttävä tai jopa karmea maailmamme voi olla. Se tuo konkreettisesti näkyviin hegemonian alla kytevät ristiriidat. Esimerkiksi Romanian johtajan Nicolae Ceaușescun viimeiseksi jääneessä puheessa Bukarestin vallankumousaukiolla joulukuussa 1989 kiteytyy poliittinen groteski. Kliseet kaikuvat kuuroille korville, ja valtaapitävien sekä kansalaisten maailmat ovat ajautuneet peruuttamattomasti erilleen. Diktaattorin epäuskoinen ilme kertoo kaiken.

Tarkastelen, miten valtiovarainministeri Alexander Stubb pyrki rakentamaan siltoja yleisöön, josta iso osa oli oletettavasti kriittinen hallituksen säästölinjauksia kohtaan. Lisäksi salin ulkopuolella oli vihainen joukko opiskelijoita ja tutkijoita osoittamassa mieltään leikkauksia ja ylipäätään ministerin yliopistolle tuloa vastaan.

Mea culpa, mea maxima culpa

Valtiovarainministeri Stubb aloitti englanninkielisen puheensa kahdella sanalla: kiitos ja anteeksi. Hän kiitti kutsusta ja pahoitteli hallituksen yliopistoihin ja koulutukseen kohdistuvia leikkauksia. Niistä hän otti syyn omalle kontolleen: ”Jos haluatte syyttää jotain, syyttäkää minua. Otan vastuun kantaakseni täysin ja kokonaan.” Stubb myös reagoi puheensa aikana kuultuihin mielenosoittajien huutoihin pyytämällä vielä kertaalleen anteeksi ja sanomalla ottavansa buuaukset ansaittuna varoituksena.

Valtiovarainministeri otti näin vastuun hallituksen teoista ja asettui samalla urhoollisesti suojelemaan erityisesti opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosta, johon on viime aikoina kohdistunut äänekästä arvostelua. Stubb toisti anteeksipyyntönsä vielä seuraavana aamuna HSTV:n haastattelussa.

Myös Alexander Stubbin kehonkieli Helsingin yliopiston tilaisuudessa korosti nöyryyttä. Ilme oli vakava, katse oli suunnattu alaspäin. Hän myös huokaili useaan otteeseen. Ilman paperia puhuneen Stubbin tapa pitää mikrofonia kahdella kädellä rintansa kohdalla puolestaan loi mielikuvan Herralta armoa rukoilevasta, ristiä käsissään puristavasta hartaasta katuvasta. Yliopistoväen edessä näytti todella olevan nöyrä, syntiensä ja virheidensä kanssa tuskaileva pieni ihminen.

Valtiovarainministeri Alexander Stubb pyrki näin paikkaamaan tulehtunutta tilannetta anteeksipyynnöllä. Kuten myös lupauksessa, apologiassa on kyse puheaktista, jonka tavoitteena on muuttaa vallitsevaa asiaintilaa. Se on myös symbolisen puhdistautumisen ja identifikaation keino, samoin kuin ulkoisten syyllisten nimeäminen. Logiikaltaan apologia on kuitenkin syntipukkimekanismin vastakohta.

Onnistunut anteeksipyyntö palauttaa osapuolten välit ja mahdollisesti jopa kasvattaa reetorin uskottavuutta. Mitä suuremmat synnit puhuja pystyy onnistuneesti ottamaan kannettavakseen ja saamaan ne anteeksi, sitä ylevämpi hänen asemansa oletettavasti on.

Toisaalta vaara piilee siinä, että reetori ampuu yli tai on muutoin epäuskottava; tuolloin anteeksipyyntö vaikuttaa helposti falskilta ja johtaa jännitteiden lisääntymiseen. Groteskin yhteydessä Kenneth Burke kutsuu apologiaa ”tyynnyttelyn retoriikaksi”.

Halusin olla yksi teistä!

Alexander Stubb pyrki tyynnyttelemään yleisöään kahta reittiä pitkin. Ensimmäinen näistä oli henkilökohtainen kehityskertomus. Hän tunnusti, ettei ollut akateemisesti suuntautunut kouluaikoinaan.

”En ollut mitenkään välkky oppilas”, Stubb kertoi ja jatkoi, että älyllisten pyrintöjen sijaan hän keskittyi urheiluun. ”Olin enemmän fyysinen kuin älyllinen”, hän painotti. Yliopisto kuitenkin muutti hänen kohdallaan kaiken.

Valtiovarainministeri kertoi opiskelleensa Yhdysvalloissa Etelä-Carolinassa pienessä yliopistossa. ”Skandinaaville liberaalille” päätyminen keskelle konservatiivista raamattuvyöhykettä ei Stubbin mukaan ollut mitenkään helppoa. Tuolloin hän kuitenkin koki valaistumisen:

”Siellä oppimisen siemen ja into kylvettiin siihen ihmiseen, joka tuolloin olin. Opiskelin neljä vuotta, opiskelin aamusta iltaan, ja halusin tulla tutkijaksi ja opettajaksi. Miksi? Koska uskon, että Aristoteles on oikeassa. Aristoteles sanoi kerran, ettei ole mitään jalompaa tehtävää tässä maailmassa kuin opettaa nuoria. Ja olen sitä mieltä, että tämä on juuri sitä, mitä te teette täällä Helsingin yliopistossa.”  

Tällä tavoin ministeri Stubb korostaa anteeksipyyntöään alentamalla itsensä. Hän halusi jaloista jaloimpaan ammattiin eli yliopistouralle, mutta hänestä tulikin poliitikko, syystä tai toisesta. Poliitikothan tunnetusti ovat ainakin julkisessa keskustelussa usein sitä halveksittavinta kastia.

Puheen seuraava osa tukee nöyrtymistä kiintoisalla tavalla. Valtiovarainministeri kertoi anteeksipyyntönsä jälkeen neljästä sanasta, joilla hänen vanhempansa saattelivat hänet unten maille lapsena: unelmoi, usko, työskentele lujasti ja onnistu (tai menesty, ”succeed”). Stubb myös korosti tekevänsä samoin omien lastensa kohdalla. Näin implikaatio on, ettei ministeri ole itse välttämättä onnistunut haluamallaan tavalla, koska hän ei tohtorintutkinnostaan huolimatta ole päätynyt akateemiselle uralle.

Perheeseen ja henkilökohtaiseen kokemukseen keskittyminen on tapa luoda yhteyttä haastavankin yleisön kanssa. Siinä puhuja pyrkii identifioitumaan jonkin yleisön oletettavasti positiivisena pitämän asian kanssa ja käyttää sitä keinona osoittaa, miten vaikea tilanne hänellekin on tai mitä epäonnistumisia hän on kohdannut.

Siinä ei siis kielletä syyllisyyttä, vaan pyritään herättämään sympatiaa. Tunteet vaikuttavat arvioihimme voimakkaasti, kuten jo Aristoteles painotti.  Toisaalta näin huomio myös siirtyy kuin vaivihkaa pois poliittisista ratkaisuista.

Kyseinen kohta on kuitenkin mahdollista tulkita myös siten, että itse asiassa yliopistot eivät ole onnistuneet ja tarvitsevat siksi perustavanlaatuista muutosta. Näin ollen Alexander Stubbin itsensä alentaminen kääntyy helposti tarkoituksensa vastaiseksi.

Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen varoittelee tällaisen retoriikan vaaroista. Hänen mukaansa oman erinomaisuuden ironinen vähättely todellisten tarkoitusperien piilottamiseksi on itse asiassa itsensä ylentämistä ja syntiä. Kyseessä on tekopyhyyteen sortuminen, mikä luonnollisesti antaa reetorista epäedullisen kuvan eikä edistä hänen asiaansa. Tilanne Helsingin yliopistolla oli siis monella tapaa varsin ironinen.

Alexander Stubbin viesti paikalla mieltään osoittaneille opiskelijoille ja tutkijoille taas on, että he ovat siihen täysin oikeutettuja. ”Rehellisesti sanoen”, ministeri totesi ja jatkoi, että jos nuoret opiskelijat eivät olisi kyseisessä tilanteessa suuttuneita valtiovarainministeriinsä, meillä olisi käsissämme yhteiskunnallinen ongelma. ”Heillä on kaikki oikeus olla vihaisia”, eikä ”heitä, jotka minulle buuaavat, saa missään nimessä tuomita”, Stubb painotti.

Suuttumus on ministerin mielestä oikeutettua, eikä sitä saa tukahduttaa tai tuomita – päinvastoin, se on hyvä merkki. Hän ei tarjoa sen kummempia perusteluja leikkauksille. Tunneretoriikassa päädytään helposti kuitenkin syyllistämään kaltoin kohdeltua tahoa.

Anteeksipyyntö esitetään pakon edessä, eikä siinä varsinaisesti kaduta tekoja vaan sitä, että joku on loukkaantunut. Usein tähän liitetään vielä toteamus, että on sentään hyvä, että saimme aikaan keskustelua. Kenneth Burkea mukaillen joskus poliittisen retoriikan tehtävä on nostattaa myrsky, joskus taas tyynnyttää se.

Hieman holhoava lähestymistapa tulee esiin myös siinä, että Stubb pitää vastalauseita nimenomaan ”nuorten opiskelijoiden” protestina. Leimaamalla mielenilmaukset opiskelijoiden tempauksiksi oletus on, että ne kuuluvat ikään kuin opiskeluajan hölmöilyihin, joista kyllä sitten aikuistutaan pois. Niin paikalla mieltään osoittaneiden kuin julkisuudessa kritiikkiä esittäneiden joukossa on kuitenkin runsaasti myös yliopistojen henkilökuntaa eli ”aikuisia”.

 ”Mitäs aiot tehdä?” – valtiovarainministerin tikapuut taivaaseen

Tässä kohtaa valtiovarainministeri reagoi taustalta kuuluneeseen ”Mitäs aiot tehdä?” -huutoon. Hän sanoi toisen ratkaisukeinonsa olevan rakentava. Stubbin mukaan Helsinki Challengen kaltaiset tapahtumat ovat ”rakennuspalikoita” yliopistoiden pelastamisessa. Perustelut löytyvät ministerin esittämästä ”hyvän” tai ”hyveellisyyden kehästä” (engl. virtuous circle), jota talous tarvitsee:

”1. kohta on, että meidän täytyy olla kilpailukykyisiä. Miksi? Koska, kohta 2, jos olet kilpailukykyinen, vienti edistyy. Miksi? Koska viennin myötä saadaan kasvua, tämä on kohta 3. Miksi? Koska, kohta 4, viennin ja kasvun myötä työllisyys paranee. Miksi? Koska työllisyyden kautta päästään 5. vaiheeseen, joka on verotulot. Ja sitten päästään kohtaan 6 eli hyvinvointivaltion rahoittamiseen verotuloilla, mikä koskee myös kallisarvoisia instituutioitamme, kuten Helsingin yliopistoa.”    

Valtiovarainministerin ratkaisu välirikkoon on kuuden kohdan kehä. Se on kuin mekanismi, joka näkymättömän käden tavoin jakaa hyvää kaikille. Perustana ovat koulutus ja tutkimus, koska kilpailukyky tietointensiivisessä taloudessa on riippuvainen innovaatioista sekä uudistumisesta. Stubb käyttää siis tuttua argumenttia, jonka myös opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen esitti taannoisessa paimenkirjeessään.

Alexander Stubbin käyttämässä gradatio-figuurissa puhuja etenee ikään kuin tikapuita pitkin vähäisimmästä kohti kliimaksia toistaen aina askeleen aluksi edellisen kohdan. Vaikutusta voi vielä tehostaa esittämällä itselleen ja yleisölle ikään kuin epäileviä kysymyksiä (dubitatio), kuten Stubb tekee. Tällä tavoin reetori voi näppärästi asettaa haluamansa asiat hierarkkiseen järjestykseen.

Samalla niiden välille on helppo luoda deterministinen vaikutelma, että askeleet seuraavat toisiaan luonnonlain tavoin. Esimerkiksi Uuden testamentin (esim. 2 Piet. 1) lisäksi kyseinen kuvio on muun muassa marxilaisen dialektisen materialismin taustalla.

Eräs apologisen retoriikan toimivaksi havaittu keino on nimenomaan transsendenssi. Siinä syytöksen kohteena oleva teko liitetään johonkin laajempaan yhteyteen, jonka toivotaan paljastavan yleisölle kokonaan uusi näkökulma.

Esimerkiksi irtisanomisia voi puolustella koko yrityksen pelastamisella. Historian vääjäämättömän kehityksen edessä satojenkin työttömäksi joutuneiden on nöyrryttävä. Uusliberalismiin kuuluva hyveellisyysretoriikka puolestaan vie huomion politiikasta ja rakenteista – tai vaikka vientiteollisuudesta – kohti yksilöiden vastuuta kehän ”toimintakunnosta”.

Ministeri päättää puheensa toiveeseen, että hän pystyy viiden vuoden kuluttua seisomaan samalla paikalla huomaten, että ”meillä on elinkelpoinen talous”. Kyseessä on strateginen erottaminen:yleisön näkemystä asiasta pyritään muuttamaan viemällä asia ajallisesti kontekstiin, jonka näkökulmasta teko onkin hyväksyttävä tai jopa suotuisa. Stubbin nöyrä toivomus nähdä viiden vuoden päähän on juuri tällainen kontekstin ajallinen siirto.

Selitystä onkin käytetty usein juuri talouspoliittisia leikkauksia puolustettaessa. Eron on kuitenkin oltava riittävän selkeä, jotta yleisö voi siirtyä retorisesti tarpeeksi kauaksi paheksuttavasta kohteesta. Esimerkiksi nykyisen talouskriisin jatkuminen vuositolkulla on osaltaan vienyt pohjan oikeistolaisen talouspuheen uskottavuudelta ainakin yllämainitun retorisen keinon suhteen.

Kehän tai tikapuiden kohdalla reetorin kannalta haaste on taas siinä, että niiden on mahdollista tulkita etenevän myös päinvastaisessa järjestyksessä. Toisin sanoen ensin mainittu onkin se tärkein, ja siitä siirrytään vähitellen kohti vähiten arvostettua asiaa. Näin ollen tässä kohden on hämärää, kumpi lopulta valtiovarainministerin puheessa onkaan tärkeämpää, talouden tarpeet vai yliopistojen pelastaminen.

Implikaatiot kertovat usein paljon. Kuten Sanni Grahn-Laasosen retoriikassa, myös Alexander Stubbin puheessa on taustalla olettamus, että yliopistot eivät vielä ole kyseisen kaltaista hyvän kehää pystyneet luomaan. Myös elinkeinoministeri Olli Rehnin (kesk.) mukaan Suomen kansantaloudelle on entistä tärkeämpää, että keskitytään soveltavaan tutkimukseen, josta saadaan kaupallista hyötyä.

Tulkintaa tukee Stubbin puheen päättävä toive hänen viisivuotissuunnitelmansa päässä odottavasta elinkelpoisesta taloudesta. Tärkeysjärjestyksestä ei liene enää epäselvyyttä.

Narkissoksen apologia?

Alexander Stubbin apologia on kaiken kaikkiaan retorisesti mielenkiintoinen. Leikkauksista vastaavana ministerinä hänen esiintymisensä Helsingin yliopistolla loi groteskin tilanteen. Vaikka hän ei kohdannut mielenosoittajia kasvotusten esiintymisensä ulkopuolella, Stubb otti haasteen vastaan luottaen anteeksipyynnön voimaan. Hänen ratkaisunsa onkin lähtökohdaltaan vakuuttavampi kuin pääministerin tai opetus- ja kulttuuriministerin avoimen syyllistävä retoriikka.

Hyvän kehänsä avulla Alexander Stubb pyrki luomaan vaikutelman itsestään miehenä, joka suorastaan mielellään ottaa syytökset ja vastuun kantaakseen, koska kyseessä on koko suomalaisen yhteiskunnan pelastaminen. Samalla hän tarjoaa retoriset askelmansa selitykseksi kovasti kritiikkiä herättäneille koulutusleikkauksille: yleensä apologiaan kuuluvat myös perustelut, minkä vuoksi sitä oikein tuli tehtyä mitäkin. Valtiovarainministerin selitys ei kuitenkaan ole aivan ongelmaton.

Retorisen taituruuden lisäksi ministerin puheessa on ulottuvuuksia, jotka kyseenalaistavat anteeksipyynnön vilpittömyyden ja siten sen toimivuuden. Jää lopulta epäselväksi, pyytääkö Alexander Stubb aidosti anteeksi leikkauksia vai onko ministeri lähinnä pahoillaan siitä, ettei yliopistoväki ole ymmärtänyt asioiden todellista laitaa ja sitä, mikä on talouden, ja hallituksen mukaan samalla myös korkeakoulujen, parhaaksi.

Häpeän ja katumuksen lisäksi anteeksiannon katsotaan yleensä edellyttävän lupausta olla tekemättä samaa uudelleen sekä korjaavia toimenpiteitä, mikäli sellaiset vain suinkin ovat mahdollisia – jos rikot ikkunan, on syytä hankkia uusi. Näin korostuu anteeksipyynnön vilpittömyys, mikä puolestaan on keskeistä sen onnistumiselle puheaktina.

Stubbin retoriikassa kuitenkin nimenomaan yliopistojen pitää muuttua, jotta tilanne parantuisi. Lupauksia ja tekoja edellytetään siis uhrilta!

Myös sen toisen osapuolen teot olisivat mahdollisia, vaikka välttämättömyys on ollut keskeinen osa leikkausten perusteluja. Valtiovarainministeriö veti takaisin esityksensä niin sanotusta tehokkaasta katumisesta julkisen kritiikin ja perustuslaillisten ongelmien takia.

Aikaisemmin syksyllä hallitus taas perääntyi aikeistaan leikata sunnuntai- ja iltalisiä. A-studiossa nähty kätilöiden haastattelu oli saanut pääministeri Sipilän muuttamaan mielensä. Painokkaita vetoomuksia uudelleenharkinnasta myös korkeakoulujen kohdalla onkin nähty runsaasti.

Hallituksen olisi siis muutettava linjauksiaan, jotta valtiovarainministeri Alexander Stubbin anteeksipyyntö olisi uskottava ja eettisesti johdonmukainen. Tämä on erityisen tärkeää ottaen huomioon ennen vaaleja annettujen koulutuslupausten rikkominen.

Muutoin herää kysymys, oliko Stubbin tavoite tuona pimeänä marraskuisena iltana saada enemmän itselleen sielunrauha kuin pyytää vilpittömästi anteeksi. Tällainen ikään kuin Narkissoksen apologia ei pura groteskin tilanteen jännitteitä vaan päinvastoin lisää niitä.

Lähteet

Burke, Kenneth 1969a [1945]. A Grammar of Motives. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1969v [1950]. A Rhetoric of Motives. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1984a [1935]. Permanence and Change. Berkeley: University of California Press.

Burke, Kenneth 1984b [1937]. Attitudes toward History. Berkeley: University of California Press.

Lazare, Aaron 2004. On Apology. New York: Oxford University Press.

Ryan, Halford Ross 1982. “Kategoria and Apologia. On their Rhetorical Criticism as a Speech Act”. Quarterly Journal of Speech. Vol. 68, 254–261.

St. Thomas of Aquinas. Summa Theologica. Echo Library.

Stubb, Alexander 2015. Keynote-puhe Tiedettä maailman parhaaksi -seminaarin Helsinki Challenge -finalisti-illassa Helsingin yliopistossa 12. marraskuuta 2015. Osoitteessa käyty 14.11.2015.

Ware, B. L. & Linkugel Wil A. 1973. “They Spoke in Defense of Themselves: On the Generic Criticism of Apologia”. Quarterly Journal of Speech. Vol. 59: 3, 273–283.

Julkaisu Alexander Stubb ja Narkissoksen apologia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aleksanteri Suuren ja Diogeneen tunnetussa kohtaamisessa oli kyse siitä, kumpi on todellinen kuningas: tynnyrissään elävä askeetikko vai maailmaa hallitseva keisari. Kyse oli paitsi vallasta myös siitä, kummalla on täydellisempi autonomia – kaikkeen kykenevällä keisarilla vai tynnyrissä asuvalla ja kaikkia asemia epäilevällä kyynikko Diogeneella.

Kyynisyys puhuttaa myös Alexander Stubbia. Snellman-säätiön talviseminaarissa 16. joulukuuta 2014 pitämässään puheessa hän toteaa seuraavasti:

”Haluan viedä tätä maailmankolkkaa eteenpäin, Suomea eteenpäin. Kansainvälistä Suomea, jossa on hyvä elää. Myönnän, että tässä on pateettinenkin sävy. Mutta on aivan turha pelätä kyynisyyttä sellaisen asian kanssa, mihin uskoo.”

Edellä siteerattu puhe ei ole ainoa yhteys, jossa Stubb varoittaa kansalaisia kyynisyyden lamauttavasta voimasta. Seura-lehden etukannessa pääministeri kertoo kyynisyyden olevan ”sairaus”.

Miksi kyynisyys koetaan uhkana? Mitä tekemistä kyynisyydellä on kansainvälisen Suomen luomisessa? Miksi pääministeri kokee tarpeelliseksi patologisoida kyynisyys sairaudeksi?

Analysoin seuraavassa lyhyesti Stubbin poliittiselle retoriikalle ominaista kyynisyyspuhetta psykopolitiikan näkökulmasta. Kuvaan tapoja, joilla Stubb puhuu kyynisyydestä ja sitä, kuinka nämä puhetavat mukailevat nykykapitalismille ominaisia hyväksyvän läsnäolon, onnellisuuden ja joustavuuden ihanteita.

Psykopolitiikka

Psykopolitiikalla tarkoitetaan laajasti ymmärrettynä kaikkia niitä tapoja, joilla psykologiasta ja muista psy–alkuisista tieteistä tutut käsitteet ja järkeilyn tyylit vuotavat sekä leviävät esimerkiksi arkiseen kanssakäymiseen ja poliittiseen retoriikkaan (Kivivuori 1996). Useimmat tietävät, mitä freudilainen lipsahdus tarkoittaa. Poliittisessa retoriikassa taas on tapana paljastaa asioiden todellinen olemus tai syyttää vastapuolta epäaitoudesta. Aito minuus ja autenttinen läsnäolo puolestaan ovat jo arkipäivää esimerkiksi työprosessin hallintaa koskevassa kielenkäytössä.

Psykologiasta tutuilla järkeilyn tyyleillä ja käsitteillä on ollut merkittävä rooli myös poliittisissa protestiliikkeissä. Esimerkiksi yhdysvaltalaisessa 1960-luvun lopun opiskelijaliikkeen ohjelmajulistuksissa vilisivät tiuhaan Abraham Maslowin ja Carl Rogersin humanistisesta psykologiasta tutut näkemykset minuudesta, itsensä toteuttamisesta ja kokemuksellisuudesta.

Psykopolitiikassa ei ole kysymys siitä, että psykokulttuuri välttämättä ajallisesti tai olemuksellisesti edeltäisi politiikkaa ja valtarakenteita. Psykokulttuurista tuttu kieli ja käsitteet kuitenkin tarjoavat tärkeitä välineitä poliittiselle retoriikalle sekä ihmisten itseymmärryksen muotoutumiselle.

Tapaus Stubb

Alexander Stubb on käsitellyt kyynisyyttä lukuisissa eri yhteyksissä: haastatteluissa, poliittisissa puheissa ja suositulla Twitter-tilillään. Löydän Stubbin lausunnoista kolme erilaista puhetapaa kyynisyydestä. Ensimmäinen mukailee psykokulttuurille tyypillistä patologisoivaa diskurssia, johon sekoittuu uusliberalistinen ajatus itsestä brändinä, jota ei voida tietoisesti muuttaa menettämättä sen hohtoa:

”Mä en oikein jaksa uskoa sellaseen kyyniseen maailmaan, jossa ajatellaan, että joku asia on aina edeltä mietitty, koska mun mielestä kyynisyys on sairaus […] Mä en tykkää kyynisyydestä, ja se jos mä nyt rupeaisin miettimään omaa brändiäni, niin sillon mä olisin kyynistynyt. Mä oon mitä mä oon.” (Ylioppilaslehti 5.9.2014)

Toisessa puhetavassa Stubb näyttäytyy eräänlaisena kansallisena mentorina tai valmentajana, joka yhdistää sujuvasti edellä kuvattuun patologisoivaan retoriikkaan länsimaisesta zen-buddhalaisuudesta tuttuja järkeilyjä mielen avoimuudesta ja notkeudesta:

”Mieltä kannattaa ja voi harjoittaa. Pitäkää mieli avoimena uusille impulsseille. Älkää koskaan kyynistykö. Kyynisyys on minusta sairaus, jossa oletat tietäväsi kaikesta kaiken tai mitä joku ajattelee. Olkaa uteliaita.”

Kolmanneksi Stubb puhuu kyynisyydestä arvostellessaan kriittistä asiantuntijapuhetta ja sen negatiivisia vaikutuksia tuottavaa sävyä:

”Välillä kun seuraa ns. asiantuntijakeskustelua, niin jää kuva, että Suomessa pääsee älyköksi vain kritiikillä ja pessimismillä.”

Psykotekniikat ja onnellisuuden hallinta

Se, että Stubb puhuu usein juuri kyynisyydestä ja sen lamauttavista vaaroista, kertoo olennaisia asioita nykykapitalismille ominaisesta eetoksesta.

Onnellisuudesta, hyväksyvästä ja tietoisesta läsnäolosta sekä mielen avoimuudesta on tullut keskeisiä hallinnan ja organisoinnin välineitä. Esimerkiksi länsimaisesta zen-buddhalaisuudesta lainatut mindfulness-tekniikat ovat muodostaneet valtavat palvelumarkkinat (Williams & Kabat-Zinn 2013).

Etenkin suuret teknologia- ja sijoitusyritykset ovat ottaneet mindfulnessin käyttöön työpaikoillaan pyrkimyksenään lisätä työntekijöidensä tuottavuutta. Konsulttirintamalla on puolestaan syntynyt tuhansittain yrityksiä ja palveluntarjoajia, jotka myyvät mindfulness-tekniikoita niin yksityisille henkilöille, yrittäjille kuin työntekijöillekin – lääkkeeksi muun muassa masennuksen ja stressin hoitoon, luovuuden ja keskittymiskyvyn lisäämiseen, laihdutuksen avuksi sekä flunssan ja ihottuman hoitoon. Time-lehti onkin julistanut mindfulness-vallankumouksen alkaneen (Saari 2015, tulossa).

Kirjassaan Happiness as Enterprise sosiologi Sam Binkley (2014) on osoittanut, kuinka juuri onnellisuudesta (laajasti ymmärrettynä) on tullut uusliberalistisen hallinnallisuuden keskeinen strategia. Binkleyn mukaan onnellisuus ei ole enää missään määrin henkilökohtainen asia, jota saattaa vain toivoa ja joka ikään kuin sattuu yksittäisen ihmisen kohdalle, kuten esimerkiksi Weberin analysoima ja modernille kapitalismille suuntaa antanut kalvinistinen predestinaatio-oppi opetti.

Onnellisuudesta on tullut tieteellisen, medikaalisen ja ennen kaikkea “positiivisen psykologian” tuottama järkeilyn tyyli, eräänlainen “abstrakti kone”, joka tarjoaa mahdollisuuksia kaupallisten psykotekniikoiden hyödyntämiselle niin yritysmaailmassa, kouluissa, armeijassa kuin finanssitalouden suunnittelussa.

Onnellisuudesta on tullut eräänlainen pakko (Ahmed 2010), joka edellyttää ihmiseltä joustavuutta, luovuutta, mielen avoimuutta ja plastisuutta. Näin onnellisuudessa ei ole kyse vain hyvinvoinnin lisäämisestä, vaan myös hallinnan tekniikoista, joiden kautta joustavaa, vastaanottavaa ja ympäristönsä hyväksyvää uusliberaalia subjektiviteettia pyritään rakentamaan.

Stubb ja Diogeneen haaste

Stubbin puhetavat kyynisyydestä sairautena mukailevat edellä kuvattua zen-kapitalismin henkeä. Nämä puhetavat patologisoivat kyynisyyden länsimaista psykokulttuuria mukaillen sairaudeksi, tarjoavat tähän sairauteen lääkkeeksi mielen avoimuutta ja notkeutta, mutta myös normatiivisesti kritisoivat esimerkiksi asiantuntijapuheenvuoroja pessimistisiksi.

Aleksanteri Suurelle Diogeneen – tuon “hulluksi tulleen Sokrateen” – kyynisyys näyttäytyi skandaalina, sillä kyynikon minuus ei ole muuttumaton eikä hänen sielunsa pysyvä. Diogenea oli mahdoton hallita: hän oli itsepäisesti milloin mitäkin. Mutta jos Diogeneen taito muuttaa minäänsä luovasti on kyynikon malli par exellence, miksi Stubb kokee kyynisyyden niin uhkaavana? Eikö Stubb itse argumentoi juuri tämänkaltaisen kyynisyyden puolesta puhuessaan mielen avoimuudesta ja uteliaisuudesta pessimistisen kyynisyyden vastakohtana?

Kenties, mutta lopulta Diogenes ja Stubb puhuvat täysin eri asioista. Siinä missä Stubbin retoriikassa kyynisyys näyttäytyy joustavuuden, mielen avoimuuden ja onnellisuuden vastakohtana, Diogeneelle kyse oli tavasta vastustaa ympäröivän yhteiskunnan normatiivisia vaatimuksia, kykyä olla milloin mitäkin.  Se, mikä Diogenea ja Stubbin poliittista retoriikkaa kuitenkin yhdistää, on kyynisyyden vahva yhteys poliittiseen hallintaan – joko siihen mukautumisena tai sen vastustamisena.

Lähteet

Ahmed Sarah, The Promise of Happiness, Duke University Press 2010.

Binkley Sam, Happiness as Enterprise, Suny Press 2014.

Kiviniemi Janne, Psykopolitiikka, Hanki ja Jää 1996.

Saari, Antti, ”Läsnäolon kaksoissidos. Mindfulness opetustyössä”, teoksessa Työruumis jälkiteollisessa palvelutaloudessa, tulossa 2015.

Williams Mark & Kabata-Zinn Jon, Mindfulness: Diverse Perspectives on its Meaning, Origins, and Applications, Routledge 2013.

Artikkelikuva: lil_foot_ / Pixabay

Julkaisu Alexander Stubbin psykopolitiikka ja Diogeneen haaste ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.