“Intiaanit kutsuvat näitä sameita jokia Yawar mayuiksi, koska ne paljastavat auringon valossa loiston, joka muistuttaa verta. He kutsuvat Yawar mayuksi myös sotatanssien väkivaltaista aikaa, hetkeä, jolloin tanssijat taistelevat.”

Näin kuvaa Perun yhteiskunnallisia jännitteitä perulainen antropologi ja kirjailija José María Arguedas vuonna 1958 julkaistussa romaanissaan Syvät joet. 

Havainto yli kuudenkymmenen vuoden takaa on muuttunut Perun päivittäiseksi uutisvirraksi. Viime joulukuun 7. päivänä alkaneet tapahtumat sytyttivät Perussa verisen kansannousun.

Väkivallan kierre lähti liikkeelle, kun Perun entinen presidentti Pedro Castillo ilmoitti hajottavansa kongressin. Kongressi kieltäytyi hajoamasta ja erotti puolestaan presidentin. Entistä presidenttiä odottaa nyt syyte vallankaappausyrityksestä.

Perun poliittisen kriisin ymmärtämiseksi on seurattava Arguedaksen jalanjälkiä. Hänen elämäntyönsä keskittyi tarkastelemaan sitä, miten Perun eri etniset ryhmät joutuvat sovittelemaan yhteiseloaan samalla maaperällä. 

Kiehumispisteessä

Tämän päivän konfliktissa on kyse vuosikymmeniä ammottaneesta eriarvoisuudesta pääkaupunkiseudun Liman keskusvallan ja vuoristoalueiden eli Andien unohdettujen hallintoalueiden välillä. 

Perun Etelä-Andeilta maanlaajuisiksi levinneissä protesteissa vaaditaan väliaikaiseksi presidentiksi nousseen Dina Boluarten eroa, vaalien aikaistamista sekä äänestystä uudesta perustuslaista. Osa vaatii myös ex-presidentti Castillon vapauttamista.

Heikosta hallinnosta ja korruptiosyytöksistä huolimatta Perun vuoristoalueilla ihmiset tuntevat voimakasta yhteyttä ex-presidentti Castilloon. Hänen vaatimaton taustansa vuoristoseudun peruskoulun opettajana toi vuoden 2021 presidentinvaaleissa voitokkaan äänisaaliin etenkin Andien maaseuduilta.

Perun Etelä-Andeilta maanlaajuisiksi levinneissä protesteissa vaaditaan väliaikaiseksi presidentiksi nousseen Dina Boluarten eroa, vaalien aikaistamista sekä äänestystä uudesta perustuslaista.

Moni tukee Castilloa kongressin hajottamisyrityksestä huolimatta. Castillon vangitseminen ja kongressin päätös olla aikaistamatta vaaleja vuodelle 2023 oli viimeinen pisara, joka sai lasin vuotamaan yli.

Etelä-Perun suurimmissa kaupungeissa ihmiset lähtivät kaduille. Boluarte ja kongressi ohittivat mielenosoittajien vaatimukset järjettöminä, mikä löi bensaa liekkeihin. 

Mielenosoittajat lisäsivät painetta sulkemalla teitä ja valloittamalla strategisia rakennuksia kuten Cuscon ja Punon kaupunkien lentokentät. Boluarten hallinto vastasi väkivallalla.

Kuolettavat protestit

Tammikuun 31. päivään mennessä mielenosoituksissa on kuollut Perun ihmisoikeusasiamiehen raportin mukaan 58 ihmistä. Heidän joukossaan on 47 protesteissa ja 10 tiesuluissa menehtynyttä siviiliä sekä yksi poliisi. 

Kymmenet kuolleet eivät ole saaneet Boluartea taipumaan mielenosoittajien edessä. Cuscossa armeija ampui heitä tankeilla. Boluarte tai kongressi eivät ole kyseenalaistaneet poliisin ja armeijan kovia otteita, ja Boluarte kutsuu mielenosoittajia “vähemmistöksi, jotka vuodattavat isänmaan verta”.

Kongressin edustajat ovat syyttäneet levottomuuksista myös Bolivian ex-presidentti Evo Moralesia, laitonta kaivostoimintaa pyörittäviä rikollisia ja terroristijoukkoja. Viimeksi mainittu viittaa Perun 1980–90-luvuilla käytyyn veriseen sisällissotaan valtion ja kommunistisen, tarkemmin maolaisen sissijärjestö Loistavan Polun välillä.

Mielenosoituksissa menehtyneistä suurin osa on kuitenkin 15–25-vuotiaita nuoria, joilla ei ole kosketusta sisällissotaan.

Mielenosoituksissa menehtyneistä suurin osa on kuitenkin 15–25-vuotiaita nuoria, joilla ei ole kosketusta sisällissotaan. Moni heistä on kotoisin Etelä-Perun köyhistä maaseutukylistä. Joukossa oli myös koulumatkalla olleita lapsia, haavoittuneita auttamaan saapunut lääkäri sekä satunnaisia ohikulkijoita.

Amerikan ihmisoikeuskomissio on tuominnut Perun poliisivoimien ja armeijan väkivallan sekä mielenosoittajien leimaamisen etnisten piirteiden mukaan.

Tammikuun lopussa poliisi myös tunkeutui Liman San Marcosin yliopistokampukselle. Syyksi sanottiin kampuksella majoittuneiden Etelä-Perusta saapuneiden mielenosoittajien pidätys. Poliisi hajotti yliopiston rakennuksia ja pidätti lähes 200 henkilöä, joiden joukossa oli myös opiskelijoita.

Yliopistoyhteisöt eri puolilta maailmaa tuomitsivat teon yliopistojen autonomian loukkauksena.

Syvälle juurtunut rasismi

Valtion ylimitoitettu väkivalta protesteissa heijastaa Perun kahtiajakoa ja syvällä istuvaa rasismia. Sen juuret ulottuvat pitkälle maan historiaan, jossa Andien asukkaat on nähty toisarvoisina kansalaisina. 

Perun hierarkkisessa siirtomaajärjestyksessä huipulla olivat eurooppalaisten jälkeläiset ja alimpana alkuperäisväestöt ja afroperulaiset. Mestitsit eli espanjalaisten ja Perun alkuperäiskansojen jälkeläiset sijoittuivat keskivaiheille. 

Itsenäistymisen jälkeen mestismistä tuli maan kansallisidentiteetti. Eliitti niin Limassa kuin Etelä-Perussa ei voinut enää peittää tummempaa ihoaan. 

Alkuperäiskansojen kokeman syrjinnän vuoksi kaupunkeihin muuttoa seurasi mestitsi-identiteetin omaksuminen ja alkuperäiskansakielten vaihtaminen espanjaan.

Samanaikaisesti siirtomaaherrojen suurilla maatiloilla ennen työskennelleet Andien alkuperäiskansat siirtyivät matalan palkan töihin kaupunkeihin. Tämä vakiinnutti heidän asemansa luokkajärjestelmän alimmassa asteikossa. Entinen alkuperäiskansoja pilkkaava termi “intiaani” korvattiin puhekielessä sanalla “cholo”.

Alkuperäiskansojen kokeman syrjinnän vuoksi kaupunkeihin muuttoa seurasi mestitsi-identiteetin omaksuminen ja alkuperäiskansakielten vaihtaminen espanjaan. Erityisesti ketsuan kielen puhuminen Limassa on yhä pilkan aihe.

Unohdetut Andit

1900-luvun Perussa pääkaupunki Lima edusti nykyaikaista kehitystä ja Andien vuoristoalue takapajuisuutta. 

Noista ajoista lähtien valtio on loistanut Andien alueella poissaolollaan. Koulutus ja terveydenhuolto on heikkoa etenkin syrjäisissä vuoristokylissä. 

Andien asukkaat eri puolella Perua kertovat usein saman tarinan: poliitikot tulevat näyttäytymään vaalien alla alkuperäiskansojen perinneasuihin pukeutuneena ja lahjoittavat riisipusseja. Kun vaalit ovat ohi, heitä ei näy enää missään.

Perun valtiolle Andit palvelevat lähinnä kaivosteollisuuden tarpeita. Jo siirtomaa-ajalla inkojen omavaraiskaivokset valjastettiin kolonialistisen kauppajärjestelmän tarpeisiin. Näiltä ajoilta periytyvät mineraalikaivokset ovat nyt Perun talouden vetonaula. Maan viennistä yli 60 prosenttia muodostuu kaivannaisista, kuten hopeasta, kuparista ja kullasta. 

Paikallisia kuunnellaan harvoin kaivoshankkeissa. Siksi protestit ovat usein ainoa keino penätä oikeuksia valtion ja kaivosteollisuuden edessä. 

Lähes puolet Perun kaivoksista sijaitsee Andeilla alkuperäiskansojen ja pienviljelijöiden mailla. Kaivannaistuloista heille ei kuitenkaan jää käteen juuri mitään. Ne Andien maakunnat, joissa kaivosteollisuutta on eniten, kuuluvat Perun köyhimpiin. Paikallisten kontolle jäävät lähinnä saastuneet maat ja vesistöt.

Uusi kaivosbuumi alkoi Perussa 2000-luvulla. Siitä lähtien kaivosten haitalliset ympäristövaikutukset ovat aiheuttaneet lukuisia konflikteja Andien maaseuduilla. Paikallisia kuunnellaan harvoin kaivoshankkeissa. Siksi protestit ovat usein ainoa keino penätä oikeuksia valtion ja kaivosteollisuuden edessä. 

Castillo – unohdetun kansan ääni?

Kaivoskonfliktit kuvastavat Andien kansojen heikkoa poliittista edustusta Perun yhteiskunnassa. Siksi Castillon nousu presidentiksi heinäkuussa 2021 oli merkittävä hetki monille vuoristoseudun asukkaille.

Pohjois-Andien Cajamarcan maaseudulta tuleva Castillo oli maan historian ensimmäinen demokraattisesti valittu presidentti, jolla ei ollut kytköksiä Liman poliittiseen eliittiin tai armeijaan.

Castillon puolue Perú Libre edustaa vasenta laitaa ja on arvoiltaan konservatiivinen. Puolue ajaa vahvempaa valtion roolia esimerkiksi kaivosteollisuudessa, mutta korostaa perinteisiä perhearvoja ja sukupuolikäsityksiä. Tämä vetosi Andeilla, jossa katolinen kirkko on ollut valtion puutteen vuoksi vahvassa asemassa.

Castillon nousu presidentiksi heinäkuussa 2021 oli merkittävä hetki monille vuoristoseudun asukkaille.

Castillon valinta osui myös ajankohtaan, jolloin pandemian runtelemassa maassa tarvittiin sosiaalisia ja taloudellisia ohjelmia. Perussa kuolleisuus koronavirustautiin oli asukasta kohti maailman suurinta. 

Castillo oli myös monelle ainoa vaihtoehto presidenttivaalien toisella kierroksella oikeistodynastiaa edustavalle Keiko Fujimorille. Keikon isä, Alberto Fujimori johti maata autoritaarisesti kymmenen vuoden ajan. 

Toisin kuin Castillo, Fujimori sai armeijan tuen 1990-luvun vallankaappauksessaan, jolloin Perun nykyinen uusliberaali perustuslaki luotiin. Muun muassa Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Maailmanpankin tukemat rakenteelliset uudistukset yksityistivät julkisia palveluja, kuten terveys- ja koulutuslaitoksen. 

Fujimorien perintö näkyy edelleen oikeistojohteisessa kongressissa. Asetelma on vaikeuttanut neuvotteluita tämän päivän protestoijien ja maan poliittisen johdon välillä. 

Demokratian romahdus 

Fujimorin aikakausi ravisteli Perun puoluejärjestelmää ja syvensi poliittista kahtiajakoa. Pääkaupungin eliitin ja maan talouskasvun hedelmien korjuussa ulkopuolelle jääneiden provinssien väliset jännitteet kasvoivat 2000-luvulla.

Viime vuosikymmeninä jännitteet ovat hiertäneet maan demokratiaa kongressin ja presidentin vallan kilpajuoksuna sekä poliittisina skandaaleina. 

Kuuden vuoden aikana Perua on johtanut kuusi eri presidenttiä.  Vuonna 2016 paljastui Perun kärkipoliitikkojen korruptiovyyhti – he olivat saaneet mittavia lahjuksia brasilialaiselta rakennusyhtiöltä Odebrechtiltä. Mukana olivat lähes kaikki maata viime vuosikymmeninä hallinneet presidentit.

Amerikkojen barometrin mukaan vuonna 2021 perulaisten usko demokratiaan oli Latinalaisen Amerikan alhaisinta, heti Haitin jälkeen.  

Vuonna 2020 Perun kongressin 130 jäsenestä 68 syytettiin erilaisista rikoksista virka-aseman väärinkäytöstä henkirikoksiin. Castillon aikana toistakymmentä kongressinjäsentä tutkittiin korruptiosta. Myös Castillo itse sai alle kahdessa vuodessa kahdeksan syytettä rikosepäilyistä kuten lahjusten vastaanottamisesta ja osallisuudesta rikosliigaan. Hän on neljäs vankilaan tuomittu perulainen presidentti viimeisen 30 vuoden aikana. 

Perun kansa on kypsynyt poliitikkojen valtasirkukseen. Amerikkojen barometrin mukaan vuonna 2021 perulaisten usko demokratiaan oli Latinalaisen Amerikan alhaisinta, heti Haitin jälkeen.  

Syksyllä 2020 Liman kadut täyttyivät demokratiaa puolustavista mielenosoituksista, kun kongressi erotti silloisen presidentin Martin Vizcarran “moraalisen kyvyttömyyden” vuoksi. Samaa perustuslaillista kohtaa sovellettiin myös Castillon viraltapanoon. Nykyistä perustuslakia pidetään siksi demokratialle ongelmallisena. 

Perun uusi suunta?

Castillo ajoi hallituskautensa aikana plurinationaalista eli eri alkuperäiskansojen poliittisia järjestelmiä tunnustavaa perustuslakia. Se sisälsi muun muassa “Äiti maan” oikeudet ja ihmisen ja luonnon keskinäistä riippuvuutta painottavan Buen Vivir-, eli hyvän elämän filosofian.

Toisin kuin naapurivaltio Chilessä, uusi perustuslaki ei kuitenkaan saanut tuulta siipiensä alle. Kongressin hajottamisyrityksessään Castillo käytti perustuslakia uudistavan perustuslakikokouksen asettamista yhtenä perusteenaan.

Tämän hetken sekasortoisessa tunnelmassa poliittisia uudistuksia on tuskin odotettavissa. Seuraava askel on hallinnollisen järjestyksen palauttaminen. Ainut tie siihen on uusien vaalien järjestäminen. 

Helmikuun alussakongressi hylkäsi toistamiseen Boluarten esityksen aikaistaa vaalit joulukuulle 2023. Näillä näkymin vaalit järjestetään huhtikuussa 2024 – ellei Boluarte itse eroa sitä ennen, jolloin vaalit olisi järjestettävä välittömästi.

Perun kahtiajakoa syventänyt konflikti petaa alustaa myös ääripäiden ja autoritäärisyyden nousulle. 

Kansan paine Boluarten eroamiseen on suuri. Nopeasti kyhättyjen vaalien vaarana on kuitenkin, ettei varteenotettavien ehdokkaiden valmistautumiselle jää aikaa.

Perun kahtiajakoa syventänyt konflikti petaa alustaa myös ääripäiden ja autoritäärisyyden nousulle. Tätä ovat enteilleet Boluarten ja kongressin rautakouraotteet vastauksena mielenosoituksiin sekä Castillon vallankaappausyritys. 

Perun kulttuurien rikas kirjo nostetaan usein maan ylpeydeksi. Peru tarvitsee hallintoa, joka ei revi niitä erilleen, vaan lähentää. Mielenosoitukset ovat osoittaneet, ettei Andien ja Amazonin alueiden sivuuttamista voi jatkaa perulaisessa politiikassa. Unohdettu kansa ei enää suostu olemaan hiljaa. 

Anna Heikkinen on globaalin kehitystutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa keskittyy Perun Andien luonnonvarapolitiikkaan.

Jasmin Immonen on sosiaaliantropologian tohtori. Hänen tutkimuksensa käsitteli koulunkäyntiä, kaupungistumista ja kansalaisuutta Perussa.

Artikkelin pääkuva: Anna Heikkinen.

Julkaisu Perun näkymättömän kansan nousu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tuomas Tammisto ja Heikki Wilenius (toim.) Valtion antropologiaa. Tutkimuksia ihmisten hallitsemisesta ja vastarinnasta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura 2021. (360 s.)

On monta hyvää syytä lukea tämä kirja – niin antropologien kuin meidän muidenkin. Otetaan esimerkiksi vaikka äskettäiset uutisotsikot levottomuuksista Salomonsaarilla. On suorastaan ylellisyyttä voida tästä kirjasta lukea syväluotaava suomenkielinen katsaus saarten lähihistoriaan ja nykytilanteeseen.

Kirja on myös laajemmin ajatellen ajankohtainen ja tärkeä. Siihen kannattaa tarttua, kun keskustellaan demokratian tilasta ja uudistamisen mahdollisuuksista, tai kun tarkastellaan luonnonvaroja ja niiden omistusta, kolonialismia ja postkolonialismia, tai uskonnon ja valtarakenteiden suhdetta.

Valtion antropologia

Mitä ”valtion antropologia” siis on? Yksi kirjan keskeinen teema on, että valtio koskettaa ihmisiä. On tärkeää tarkastella sitä, miten ihmiset kokevat ja tekevät valtion, kuten Anu Lounela kirjan päätösluvussa toteaa. Valtion voi myös nähdä prosessien summana ja tulevaisuudessa näissä prosesseissa ja verkostoissa on entistä enemmän toimijoita. Miten valtioon suhtaudutaan, on aivan olennainen kysymys suurissa yhteiskunnallisissa muutosprosesseissa.

Tuomas Tammiston ja Heikki Wileniuksen toimittama teos esittelee erilaisia valtion ilmenemismuotoja, tarkastelee valtion rakentumista ja valtion kokemista ja haastaa ”eurooppalaista tarinaa valtiosta järjestyksen tuottajana”, jolla on sekä väkivallan yksinoikeus että velvollisuus huolehtia hyvinvoinnista.

Samalla kirjassa tarkastellaan antropologian ja valtion suhteen muuttumista. Jos antropologiassa aiemmin tarkasteltiin jotain muuta kuin valtiota, esimerkiksi erilaisia ryhmiä tai valtiottomia alueita, nyt on oikea aika katsoa nimenomaan valtiota: sitä, miten se ilmenee, ja mikä se on. Valtio on todellinen toimija, mutta samalla se on ilmiö, joka saa eri muotoja ajassa ja paikassa. Kirjan 11 lukua vievätkin lukijan mitä moninaisimpiin aikoihin ja paikkoihin, joissa valtio tavalla tai toisella ilmenee.

Teos esittelee erilaisia valtion ilmenemismuotoja, tarkastelee valtion rakentumista ja valtion kokemista ja haastaa ”eurooppalaista tarinaa valtiosta järjestyksen tuottajana”, jolla on sekä väkivallan yksinoikeus että velvollisuus huolehtia hyvinvoinnista.

Elina I. Hartikainen kirjoittaa väestönlaskentakampanjasta aktivistivaltion rakentajana Brasiliassa 2010. Hän tutkii aktivistien kasvavaa vaikutusta valtion rakenteissa ja sen myötä agendojen yhteensovittelua. Samalla hän tarkastelee väestönlaskentaa hallinnan, resurssijaon ja vaikuttamisen välineenä. Kampanjan tarkoitus oli saada ihmiset valitsemaan väestönlaskennassa vaihtoehto ’afrobrasilialaisten uskontojen harjoittaja’, jotta heidän määränsä tulisi selvemmin esille. Kampanjan tulos oli kuitenkin olematon.

Vaikutti siltä, etteivät vastaajat halunneet identifioitua yhteen uskontoon, jos se tuntui kaventavan mahdollisuuksia identifioitua useampaan. Väestönlaskennassa kysyttiin myös esimerkiksi talouden kokoonpanosta ja rodusta. Vastaajat saattoivat joutua laskelmoimaan, mitä vastaisivat, koska vastaus saattoi vaikuttaa vaikkapa opiskelupaikan saamiseen.

Omassa luvussaan Henni Alava kysyy, miltä valtio tuntuu ja näyttää Pohjois-Ugandassa. Hän tarkkailee uskonnollisia areenoja valtion esiintymislavana ja on läsnä kirkollisessa tilaisuudessa, johon maan presidentti osallistuu. Yhtäältä tilaisuus tuo esiin valtion neopatrimoniaalisuuden, eli tietynlaisen holhoavan roolin, ja kirkkojen kietoutumisen siihen. Toisaalta kuullaan myös puhetta siitä, millaista valtiota toivottaisiin, unelmien Ugandasta.

Valtio, luonnonvarat ja alkuperäiskansat

Tuomas Tammisto on kirjan luvussaan puolestaan öljypalmuplantaasilla Pomiossa Papua-Uudessa Guineassa ja tarkastelee valtionmuodostusta luonnonvararajaseudulla. Luonnonvarat ovat tie valtion ja markkinoiden piiriin. Toisaalta ne tuovat kaivattuja palveluja ja infrastruktuuria asukkaille, toisaalta infrastruktuuri on myös valtiovallan väline.

Luonnonvararajaseutu on paikka, jossa resurssit vaikuttavat runsailta ja aiemmin käyttämättömiltä. Se on usein alue, jolla tapahtuu nopeita muutoksia: se on esimerkiksi kasvavan muuttoliikkeen tai kilpailevien toimijoiden kiinnostuksen kohteena. Tyypillistä on epävarmuus siitä, kuka määrittelee resurssit ja kuka saa ne haltuunsa.

Jenni Mölkänen tutkii ylikansallisia projekteja Koillis-Madagaskarilla ja kuinka suhteita maahan ja valtioon pyritään järjestelemään uudelleen. Valtio on Madagaskarilla läsnä lähinnä vaniljakaupan ja ympäristönsuojeluhankkeiden kautta. Sen suvereenisuutta on kyseenalaistettu, koska se on riippuvainen kehitysrahoituksesta. Vaikka sen läsnäolo on vähäinen, se on ihmisille pysyvämpi kuin ylikansalliset hankkeet. Sen kanssa on hyvä pysyä väleissä.

Luonnonvararajaseutu on paikka, jossa resurssit vaikuttavat runsailta ja aiemmin käyttämättömiltä.

Panu Itkonen kirjoittaa kolttasaamelaisista ja Suomen valtion teollisuushankkeista: kaivostoiminnasta, porotaloudesta ja Jäämeren radasta. Hän ottaa esiin muun muassa sen, kuinka valtio näissä hankkeissa on myös kansainvälisten voimien vaikutuspiirissä, ja kuinka tietynlaiset ajattelutavat, esimerkiksi taloudellisen kannattavuuden ensisijaisuus suhteessa kestävyyteen, leviävät.

Eija Ranta kirjoittaa siitä, mitä alkuperäiskansoilta voi oppia ekososiaalisen yhteiselon politiikasta. Ekososiaalinen yhteiselo tarkoittaa sitä, että yhteisöllisyys ja elävä ympäristö nähdään osana hyvänä elämää. Se oli osa bolivialaisten alkuperäiskansa-aktivistien pyrkimyksiä dekolonisaation ja valtion uudelleen määrittelyssä 2000-luvun puolivälissä. Aktivistit olivat nyt uudessa roolissa ministereinä ja kansanedustajina – aimara-kansan edustaja Evo Morales valittiin Bolivian presidentiksi 2005 – ja samalla uudenlaisena tutkimuskohteena antropologeille.  Alkuperäiskansojen tavoitteiden tuominen valtion käytännöiksi oli kuitenkin mutkikasta.

Muuttuvat valtiot

Kirjassa Heidi Härkönen kirjoittaa rikollisuuden pelosta ja muuttuvasta valtiosta Kuubassa. Sosialistisessa valtiossa ei virallisesti ole rikollisuutta eikä sitä tilastoida. Rikollisuudesta tulee viite siitä, ettei valtiovalta olekaan kaikkivoipainen. Härkönen tarkastelee havannalaisten juoruja ja puhetta rikollisuudesta ja sitä, millainen käsitys valtiovallasta niiden kautta muodostuu.

Liina Mustonen vie lukijan Egyptin entisen presidentin Muhammad Mursin (2012-2013) ajan Kairoon Four Seasons -hotellille kuuntelemaan liikemies Sir Richard Bransonia – ja kohta myös Yhdysvaltain entinen presidentti Jimmy Carter tulee paikalle. Tutkimuksen aiheena on vallankumouksen haasteet Egyptin bisneseliitille. Kohteena ovat etuoikeutetut ja heidän pelkonsa uutta uskonnollista hallintoa kohtaan.

Sosialistisessa valtiossa ei virallisesti ole rikollisuutta eikä sitä tilastoida. Rikollisuudesta tulee viite siitä, ettei valtiovalta olekaan kaikkivoipainen.

Matti Eräsaari kirjoittaa varainkeruusta Fidžillä. Se on tapa rahoittaa paikallisyhteisöjen projekteja, tavallaan palveluita, joihin valtion resurssit eivät riitä. Yhteisö toimii siellä poissaolevan valtion sijaan ja saa paikalle vaikkapa juoksevan veden tai kirkkoon penkit.

Jari Kupiaisen aiheena on vaikea valtio ja kollektiivisten hallintajärjestelmien legitimiteettiongelmat Salomonsaarilla, missä koko kolonialistisen historian aika on ollut yhtä legitimiteettikriisiä. ”Monelle salomonsaarelaiselle on ylipäätään epäselvää, mitä valtiolla tarkoitetaan, koska valtion vaikutukset eivät juuri näy heidän arjessaan eivätkä ole näkyneet kolonialistisen historian aikana aiemminkaan”, hän kirjoittaa.

Vaikka valtio on olemassa, se ei ole erityisen onnistunut. Perinteiset valtarakenteet ovat edelleen keskeisiä ja maan omistavat päälliköt. Painetta tulee sisältä ja ulkoa: liittovaltiohankkeet, sisäiset epäluulot, itsenäisyysliikkeet maan lähialueilla – eikä vähiten se, että Kiina on parin viime vuoden aikana yrittänyt vuokrata kokonaisia saaria.

Vaikka valtio on olemassa, se ei ole erityisen onnistunut.

Timo Kallinen kirjoittaa anarkistisesta antropologiasta ja erilaisten demokratiamallien lainaamisen ja luomisen mahdollisuuksista. Hän katsoo, että ”länsimainen demokratia” on itserakas harhakuva. Äänestystä korostava malli on oikeastaan demokratiaa, jossa vähemmistö pakotetaan noudattamaan enemmistön päätöstä.

Muitakin malleja kuitenkin on, kuten esimerkiksi konsensusmalli, jossa päätöstä työstetään, kunnes kaikki hyväksyvät sen. Sellaisia käytetään yhteisöissä, joista puuttuu väkivaltakoneisto, ja joissa kenelläkään ei ole käskyvaltaa muihin. Tässä onkin syy tutkia yhteisöjä, joissa näin on ollut tuhansia vuosia. Kallisen esimerkki on Ghana, jota on jo varhaisessa etnografiassa kuvattu kansanvaltana.

Kirja laajentaa näkökulmia

Minulle kansainvälisen politiikan tutkijana erityisen antoisaa on lukea siitä, miten erilaiset valtionkaltaiset rakenteet näyttäytyvät kansainvälisissä suhteissa, ja mitä ulkopuoliset toimijat niissä näkevät. Kallinen kuvaa, kuinka Maailmanpankki on löytänyt ghanalaisen päällikkyyden ja näkee sen osana vapaata kansalaisyhteiskuntaa, ikään kuin vaihtoehtona valtiolle – uusliberalistisesti ajatellenhan valtio voisi jäädä hieman taustalle. Maailmanpankki onkin ollut halukas neuvottelemaan kehityshankkeiden rahoituksesta suoraan yhden tällaisen perinteisen päällikön, Asanten kuninkaan, kanssa. Kuningas on sille hyvä kumppani siksikin, että hän on sitoutunut valtaan koko eliniäkseen, eikä Maailmanpankille siis tule ongelmia vaihtuvien hallitusten kanssa.

Kysymys demokratian eri muodoista jää askarruttamaan.

Kirjan esimerkit ovat mielenkiintoisia myös pohdittaessa käsityksiä valtion tehtävistä ja miten ne muuttuvat ajassa, samoin kuin erilaisia valtioiden jälleenrakennushankkeita tai kansainvälisen yhteisön suhtautumista hajoaviin tai hauraisiin valtioihin ongelmana, jopa turvallisuusuhkana. Kirjan innoittamana voi myös ajatella valtioiden järjestelmää, sitä, miten valtiot luovat toinen toisensa ja pitävät toisiaan yllä, entistä laajemmassa ja moninaisemmassa kontekstissa.

Kysymys demokratian eri muodoista jää askarruttamaan. Oma vähäinen kokemukseni konsensuspäätöksenteosta Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa oli hyvin mielenkiintoinen – nyt kirjan luettuani näen sen hyvät puolet entistä selvemmin.

Kaikkiaan kirja on selkeä ja helposti lähestyttävä kokonaisuus. Se vie lukijan mitä erilaisimpiin paikkoihin kuuntelemaan ja tarkkailemaan, myös keskustelemaan. Jotkut vierailut jäävät hieman pinnallisiksi, ja usein olisi kartasta ollut suuri ilo. Mutta on hienoa huomata, miten helpon tuntuisesti kirja luo siltoja paitsi maailmojen, myös oppiaineiden ja tieteenalojen välille.

Hanna Ojanen on tutkimusjohtaja Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelmassa ja ENGAGE-tutkimusohjelmassa.

Julkaisu Arvio: Antropologia avaa uusia näkymiä valtioon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.