Lappi ja Kainuu ovat pinta-alaltaan suuria ja harvaan asuttuja hyvinvointialueita, joiden kunnista osassa on merkittäviä huoltosuhteeseen liittyviä haasteita. Sosiaali- ja terveyspalveluita on keskitetty molemmilla seuduilla jo ennen uudistusta, ja sekä perusterveydenhuollon että erikoissairaanhoidon saavutettavuus on aluetasolla maan keskiarvoa heikompaa.

Selvitimme keväällä 2022, millaisia käsityksiä Lapin ja Kainuun äänestäjillä oli aluevaaleista ja hyvinvointialueista. Halusimme tietää, millaisin kriteerein äänestyspäätökset tehtiin, keitä äänestettiin ja miten hyvinvointialueiden mahdollisuuksiin suhtauduttiin. Entä odotettiinko ennestään kaukana olevien palveluiden parantuvan – vai etääntyvän entisestään? 

Selvitys toteutettiin verkkopohjaisella kyselyllä, jota jaettiin molempien seutujen alueellisissa medioissa sekä kuntien, Lapin ja Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirien sekä Kainuun Sote -kuntayhtymän kautta. 

Aineiston piirteitä

Tutkimuskyselyyn vastasi 674 henkilöä, joista Lapissa asui 504 ja Kainuussa 170 vastaajaa. Kyselyn runko oli Lapissa ja Kainuussa sama. Lisäksi Lapissa asuvilta kysyttiin ajankohtaiseen kiistaan eli Länsi-Pohjan ja Lapin keskussairaaloiden työnjakoon liittyviä erillisiä kysymyksiä. 

Vastaajista naisia ilmoitti olevansa 63,6 prosenttia ja miehiä 30,1 prosenttia. Ikäjakauma vastasi hyvin alueiden väestön ikäjakaumaa. Sen sijaan vastaajien koulutustaso oli selvästi Lapin ja Kainuun väestön koulutustasoa korkeampi: 54,9 prosenttia oli suorittanut korkeakoulututkinnon, kun koko väestössä tämä osuus on 20,2 prosenttia. 

Vastaajista peräti 91,5 prosenttia kertoi äänestäneensä aluevaaleissa. Kyselyyn vastanneet olivat toisin sanoen hyvinvointialueiden kehittymisestä ja/tai aluevaaleista kiinnostuneita henkilöitä. Lapissa vastaajista 40,4 prosenttia ilmoitti olevansa töissä sote-alalla, kun Kainuussa vastaava lukema oli vain 16,5 prosenttia. Tämä viittaa siihen, että kysely levisi erityisen tehokkaasti Lapin ja Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirien välityksellä. 

Tutkimus osoittaa, että naiset äänestivät aluevaaleissa hieman aktiivisemmin kuin miehet, ja että korkea koulutus sekä hyvä sosioekonominen asema lisää äänestystodennäköisyyttä, kuten muissakin tutkimuksissa on havaittu.

Aineisto ei edusta Lapin tai Kainuun väestöä kokonaisuutena, vaan siinä painottuvat aluevaaleista kiinnostuneiden henkilöiden näkemykset sekä jossain määrin korkeasti koulutettujen naisten ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten ajatukset. Tällaisen aineiston pohjalta ei voi tehdä päteviä yleistyksiä. 

Aineisto ei kuitenkaan muodosta irrallista tapausta, sillä monet sen tulokset ovat samansuuntaisia vaaleja koskevien valtakunnallisten tilastojen kanssa. Tutkimus osoittaa, että naiset äänestivät aluevaaleissa hieman aktiivisemmin kuin miehet, ja että korkea koulutus sekä hyvä sosioekonominen asema lisää äänestystodennäköisyyttä, kuten muissakin tutkimuksissa on havaittu.

Aluevaalien tuloksista Lapissa ja Kainuussa

Uudentyyppisissä vaaleissa äänestetään usein tuttuja puolueita tai tuttuja ehdokkaita, ja toisaalta niitä henkilöitä, joilla arvioidaan olevan soveltuvaa kokemusta. 

Nämä kolme ulottuvuutta näkyivät myös aluevaaleissa valtakunnallisesti. Puoluekuuluvuus vaikutti selvästi äänestyskäyttäytymiseen, ja valituista suurella osalla oli kokemusta yhtäältä kunnallispolitiikasta ja toisaalta, vaalien teemaan liittyen, sosiaali- ja terveysalalta. 

Samat ilmiöt näkyivät Lapin ja Kainuun tuloksissa. Molemmilla alueilla piikkipaikan otti vanha valtapuolue keskusta, joka paransi tulostaan sekä vuoden 2021 kunnallisvaaleihin että vuoden 2019 eduskuntavaaleihin verrattuna. Lapissa keskusta haali 34,7 prosentin ja Kainuussa 37,9 prosentin ääniosuuden. 

Myös alueilla perinteisesti vahvat vasemmistopuolueet menestyivät hyvin. Lapissa kakkossijan vei SDP (14,5 prosenttia) ja kolmanneksi suurin puolue oli vasemmistoliitto (13,5 prosenttia). Kainuussa toiseksi suurin puolue oli vasemmistoliitto (16 prosenttia äänistä), kokoomuksen saadessa kolmanneksi suurimman äänipotin (13,8 prosenttia). 

Myös tutut ehdokkaat menestyivät. Lapin seitsemästä kansanedustajasta oli ehdolla kuusi, ja heistä viisi pääsi valtuustoon puolueidensa suurimmilla äänimäärillä. Kainuun kolmesta kansanedustajasta valtuustoon valittiin jokainen. 

Uudentyyppisissä vaaleissa äänestetään usein tuttuja puolueita tai tuttuja ehdokkaita, ja toisaalta niitä henkilöitä, joilla arvioidaan olevan soveltuvaa kokemusta. Nämä kolme ulottuvuutta näkyivät myös aluevaaleissa valtakunnallisesti.

Molemmilla alueilla menestyivät myös kokeneet kuntapoliitikot tai -viranhaltijat sekä sote-alan ammattilaiset. Lapissa huomattavia äänisaaliita keräsivät esimerkiksi ranualainen lääkäri Timo Peisa (kesk., sit., 1374) ja ylihammaslääkäri Timo Alaräisänen Kemijärveltä (KD, 1204), joilla kummallakaan ei ollut aiempaa kokemusta politiikasta, sekä Ylitornion entinen kunnanjohtaja Tapani Melaluoto (kesk., 1054). 

Kainuussa keskustan, kokoomuksen, perussuomalaisten ja SDP:n ääniharavat olivat kaikki kokeneita paikallispoliitikkoja tai/ja sote-alan ammattilaisia. Keskustan suurimman äänipotin keräsi 599 äänellä kuhmolainen ensihoitaja ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja Heikki Huotari.

Kokoomuksen ääniharava oli kokenut kunnallis- ja maakuntapoliitikko, varatuomari Paavo Enroth (243), kun taas perussuomalaisten ykkönen oli kaupunginvaltuutettu ja varakansanedustaja Eila Aavakare (461). SDP:n kärkinimeksi kipusi sairaanhoitaja ja Kainuun Sote-kuntayhtymän pääluottamusmies Marjo Kangasharju (317).  

Esimerkkejä tuloksista: aluevaalit ja hyvinvointialueet instrumentteina

Kyselymme vastaajat suhtautuivat aluevaaleihin myönteisesti, mistä kertoo tietysti jo huomattavan korkea äänestäneiden osuus. Lisäksi 81,3 prosenttia vastaajista piti vaaleja tärkeinä tai erittäin tärkeinä, ja 68,7 prosenttia koki ymmärtävänsä hyvin tai erittäin hyvin, mihin aluevaltuustoja tarvitaan. 

Kiinnostavaa on, että vastaajien enemmistö suhtautui kuitenkin hyvinvointialueiden perustamisella saavutettaviin hyötyihin pessimistisesti. Kaikista vastanneista 63,3 prosenttia uskoi, että alueellisen hallinnon perustamisella ei saavuteta tavoiteltuja säästöjä. 64,4 prosenttia puolestaan koki, että alueellisen hallintotason perustaminen ei johda sosiaali- ja terveyspalveluiden parantumiseen omassa kotikunnassa. Näyttää siltä, että sote-palveluiden ja pelastustoimen tulevaisuuteen oli vastaajien mielestä tärkeää yrittää vaikuttaa, vaikka uudistuksen hyödyt olivatkin epävarmoja. 

Kiinnostavaa on, että vastaajien enemmistö suhtautui kuitenkin hyvinvointialueiden perustamisella saavutettaviin hyötyihin pessimistisesti.

Vaikka enemmistö vastaajista epäili hyötyjä, muodostivat optimistisesti hyvinvointialueisiin suhtautuvat merkittävän vähemmistön. Tämä merkitsee, että huomattavalla osalla vastaajista oli uudistukseen liittyviä odotuksia. Koska vaaleja piti tärkeänä tai erittäin tärkeänä niin moni vastaaja, on mahdollista ajatella, että myös pessimistisemmin hyötyihin suhtautuvien joukossa oli vähintään varauksellista toiveikkuutta.

Kokonaisuudessaan voidaan arvioida, että valtaosa vastaajista ei ylläty, jos uudistus johtaa esimerkiksi palveluverkon karsimiseen. Sen sijaan vastaajat lienevät laajasti pettyneitä, mikäli säästötarpeet huonontavat lähipalveluita olennaisesti.

Äänestyskriteerit ja monet luottamustehtävät

Kuntavaalien tärkein yksittäinen äänestyskriteeri on tutkimuksissa ollut henkilö, kun taas eduskuntavaaleissa puoluetta on pidetty henkilöä tärkeämpänä äänestyskriteerinä vuodesta 2011 lähtien. Kyselymme perusteella aluevaalit muistuttivat tässä suhteessa hieman enemmän kuntavaaleja kuin eduskuntavaaleja, joskaan tulokset eivät ole aivan yksiselitteisiä. 

Selvitimme henkilön ja puolueen merkitystä äänestyspäätöksiin useampien hieman toisistaan poikkeavien kysymysten avulla. Tärkeintä äänestyskriteeriä kysyttäessä vastaajista noin joka kymmenes valitsi henkilön, 5,5 prosenttia puolueen ja 8,1 prosenttia henkilön ja puolueen yhdistelmän. 

Henkilö vaikutti päätökseen puolestaan paljon tai erittäin paljon 34,9 prosentilla ja puolue 33 prosentilla vastaajista. Kysyimme myös, äänestivätkö vastaajat itselleen tuttuja henkilöitä. 43,2 prosenttia vastaajista ilmoitti äänestäneensä ehdokasta, jonka tunsi henkilökohtaisesti ja 8,1 prosenttia puolestaan ehdokasta, jonka oma läheinen tunsi henkilökohtaisesti. 22,0 prosenttia äänestäjistä ilmoitti äänestäneensä henkilöä, joka oli tuttu tiedotusvälineistä.

Sekä henkilöä että puoluetta merkittävämmäksi äänestyskriteeriksi hahmottui huoli sosiaali- ja terveydenhuollon kehittymisestä sekä halu vaikuttaa siihen. Sitä piti tärkeimpänä kriteerinä 55,2 prosenttia vastaajista. Lisäksi 77,8 prosenttia vastaajista ilmoitti, että huoli sote-palveluista vaikutti äänestyspäätökseen paljon tai erittäin paljon. 

Tulokset viittaavat siihen, että aluevaalit olivat Lapissa ja Kainuussa eräänlaiset asiavaalit, joissa sisällölliset erityiskysymykset näyttäytyivät puoluepolitiikkaa tärkeämpänä.

Myös kyselymme avovastaukset viittasivat siihen, että vastaajien enemmistö oli kiinnostuneempi sosiaali- ja terveydenhuollon tulevaisuudesta kuin henkilöiden tai puolueiden menestyksestä. Pelastustoimesta ei kannettu vastaavaa huolta: sitä piti tärkeimpänä äänestyskriteerinä vain 2,9 prosenttia vastaajista.

Yksi merkittävä äänestyskriteeri Lapissa ja Kainuussa näyttää liittyneen ehdokkaiden ammatilliseen taustaan ja siihen liittyvään osaamiseen. Kuten sanottua, valtuustoihin valittiin melko paljon sote-alan ammattilaisia tai asiantuntijoita. Myös kyselyssämme erityisosaaminen näyttäytyi tärkeänä: vastaajista 69,4 prosenttia oli sitä mieltä, että valtuustoihin valittavilla tulisi olla erityistä sosiaali- ja terveysalan tai pelastusalan asiantuntemusta. Sosiaali- ja terveydenhuollon alalla työskentelevistä vastaajista tätä mieltä oli peräti 84,4 prosenttia. 

Tulokset viittaavat siihen, että aluevaalit olivat Lapissa ja Kainuussa eräänlaiset asiavaalit, joissa sisällölliset erityiskysymykset näyttäytyivät puoluepolitiikkaa tärkeämpänä. Tämä on sikäli luontevaa, että aluevaltuustojen tehtävät on rajattu sisällöllisesti tarkoin. 

Silti on huomattava, että tutut puolueet ja tunnetut urapoliitikot menestyivät vaaleissa hyvin. Puoluekuuluvuus tarjosi toisin sanoen monelle äänestäjälle riittävän rationaaliselta näyttävän lähestymistavan sisältökysymyksiin. 

Ehdokkaan asuinpaikka ja usean luottamustoimen hoitaminen

Yksi aluevaalien näkyviä teemoja oli vallan mahdollinen keskittyminen suuriin asutuskeskuksiin. Varsinkin pinta-alaltaan suurilla hyvinvointialueilla pelättiin, että pienten kuntien äänet eivät kuulu aluevaltuustossa, minkä uskottiin johtavan niiden lähipalveluiden huonontumiseen. 

Kyselyssämme tähän pelkoon viittasi selvimmin, että 70,7 prosenttia ilmoitti äänestäneensä omassa kotikunnassa asuvaa ehdokasta. 48,9 prosenttia puolestaan ilmoitti, että ehdokkaan kotikunta vaikutti äänestyspäätökseen paljon tai erittäin paljon. Vaikka lähialueiden ehdokkaita on saatettu äänestää myös muista syistä, on kotikunnan merkitystä selkeästi pohdittu ja pidetty usein merkittävänä. 

Hyväksi koetun ja usein tutun ehdokkaan vetovoima painoi toisin sanoen enemmän kuin esimerkiksi epäilykset ajan riittävyydestä tai vallan keskittymisestä. 

Kuten sanottua, kansanedustajat ja kokeneet paikallispoliitikot menestyivät Lapin ja Kainuun aluevaaleissa hyvin. Tässä valossa vaikuttaa ristiriitaiselta, että peräti 78,2 prosenttia kyselymme vastaajista katsoi, että saman henkilön toimiminen useammassa luottamustehtävässä ei ole hyvä asia. Tulokset ovat samansuuntaisia kuin Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n kyselyssä, jonka vastaajista 68 prosenttia rajoittaisi luottamustehtävät kahteen tai yhteen kerrallaan. 

Näyttää todennäköiseltä, että monet päällekkäisiin rooleihin kriittisesti suhtautuneista vastaajistamme kuitenkin äänestivät ehdokkaita, jotka toimivat jo valmiiksi yhdessä tai kahdessa luottamustoimessa. Hyväksi koetun ja usein tutun ehdokkaan vetovoima painoi toisin sanoen enemmän kuin esimerkiksi epäilykset ajan riittävyydestä tai vallan keskittymisestä. 

On mielenkiintoista nähdä, millaista keskustelua asiasta käydään tulevien vaalien yhteydessä. Asiaan vaikuttaa todennäköisesti se, miten hyvin useassa eri luottamustehtävässä toimineet ovat ehtineet osallistua tehtäviensä hoitoon, ja miten tärkeäksi ja/tai työlääksi aluevaltuustojen rooli demokraattisessa järjestelmässä hahmottuu. 

Kahden keskussairaalan tapaus hyvinvointialueiden haasteiden symbolina

Yksi vaalien näkyvistä teemoista Lapissa liittyi siihen, pitäisikö erikoissairaanhoitoa tarjoavia sairaalapalveluita jatkossa järjestää nykyiseen tapaan sekä Kemissä että Rovaniemellä, vai tulisiko sairaalapalvelut keskittää kokonaan Rovaniemelle. Länsi-Pohjan keskussairaala oli ollut lakkautusuhan alla jo pidempään, mikä on herättänyt alueella jatkuvaa huolta. Aluevaalien alla ja niiden jälkeen on lisäksi epäilty, että jos säästöjä ei haeta esimerkiksi keskittämällä sairaalapalveluita, ei hyvinvointialueen budjetti riitä takaamaan riittäviä lähipalveluita koko alueelle. 

Tiedustelimme kyselyssä, mitä aluevaltuuston tulisi tehdä, jos se joutuisi valitsemaan kahden keskussairaalan mallin ja kaikkien lappilaisten lähipalveluiden säilyttämisen väliltä. Teeman ympärille hahmottui kahtiajako, jossa toiselle puolen asettuivat Kemi-Tornio -seudun asukkaat ja toiselle hyvinvointialueen muiden seutujen asukkaat. 

Kemissä, Torniossa, Simossa, Tervolassa ja Keminmaassa asuvista vastaajista 37,1 prosenttia oli sitä mieltä, että valtuuston tulisi valintatilanteessa säilyttää kaksi keskussairaalaa. Vain 5,0 prosenttia Kemi-Tornio-alueen vastaajista oli sitä mieltä, että valtuuston tulisi ensisijaisesti turvata kaikkien lappilaisten lähipalvelut. Hyvinvointialueen muissa osissa asuvista vastaajista kahden keskussairaalan säilyttämistä priorisoisi puolestaan 11,9 prosenttia ja kaikkien lappilaisten lähipalveluiden turvaamista 39,7 prosenttia.

Vastaajat pitivät kaikkialla ensisijaisena siis oman välittömän lähipiirinsä palveluiden säilyttämistä, vaikka se merkitsisi palvelutason heikentymistä muualla.

Aluevaltuustot tuskin voivat välttää keskusteluja, joissa pohditaan myös kalliina pidettyjen toimintojen lopettamista tai korvaamista esimerkiksi digitaalisilla palveluilla. Valtuustojen vaikein tehtävä liittynee siihen, miten kustannuksia hillitään niin, ettei muutosta koeta missään kohtuuttomaksi.

Samaan hengenvetoon on todettava, että kaikista kysymykseen vastanneista 51,6 prosenttia oli sitä mieltä, että vastakkainasettelua kahden keskussairaalan säilyttämisen ja kaikkien lappilaisten lähipalveluiden välillä on vältettävä viimeiseen asti. Kemi-Tornio -alueella näin ajatteli 57,9 prosenttia vastaajista ja muulla hyvinvointialueella 48,3 prosenttia. 

Näiden vastaajien voi tulkita ajattelevan, että Lapin hyvinvointialuetta on toivottavaa ja/tai mahdollista kehittää ilman vahvoja sisäisiä vastakkainasetteluita. Kysymyksemme alleviivasi vaihtoehtojen vastakkaisuutta, ja on mahdollista, että sopumieliala on todellisuudessa tätäkin laajempaa.

Lapin sairaalakeskustelun voi nähdä ennakoivan tulevien vuosien kiistoja eri puolilla maata. Hyvinvointialueiden talous on liki kaikkialla alijäämäinen, alueilla on taloudellisen huoltosuhteen kehitykseen liittyviä haasteita ja koko sote-uudistuksen keskeisenä tavoitteena on hidastaa kustannusten kasvua suhteessa palvelutarpeen kasvuun. Aluevaltuustot tuskin voivat välttää keskusteluja, joissa pohditaan myös kalliina pidettyjen toimintojen lopettamista tai korvaamista esimerkiksi digitaalisilla palveluilla. 

Valtuustojen vaikein tehtävä liittynee siihen, miten kustannuksia hillitään niin, ettei muutosta koeta missään kohtuuttomaksi.

Tapio Nykänen on dosentti ja valtio-opin yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.

Marianne Silén on kvantitatiivisten tutkimusmenetelmien yliopistonlehtori Lapin yliopistossa.

Artikkelin pääkuva: Tapio Nykänen.

Julkaisu Huutavan ääni sotesta – äänestäjien ajatuksia Lapin ja Kainuun aluevaaleista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Juuri käydyissä Suomen ensimmäisissä aluevaaleissa puhututti etenkin matala äänestysprosentti (47,5%). Konkreettisimpia ja yleisempiä syitä tälle tullaan etsimään tutkimuksin vaalien jälkeen. Mediassa on tähän mennessä nostettu muutamia huomioita matalaan äänestysprosenttiin vaikuttavista tekijöistä, kuten vaaliviestien liiallinen yhtenäisyys, sosiaalinen eriarvoistuminen ja äänestäjien vähäinen tieto. Etenkin näistä jälkimmäinen on huolestuttava ilmiö eri äänestyspäätösteorioiden valossa.

Järkevä vaalipäätös?

Yksi keskeisimmistä äänestyskäyttäytymisen teorioista on Anthony Downsin jo 1950-luvulla kirjoittama taloudellinen malli oman hyödyn maksimoimisesta täydellisen tiedon puitteissa. Downs otaksuu, että äänestäjä on rationaalinen toimija, joka rakentaa äänestyspäätöksensä niin, että hän henkilökohtaisesti hyötyy siitä eniten. Yleisesti on oletettu, että niin sanottu oikea tai rationaalinen päätös tapahtuu silloin, kun äänestäjä valitsee puolueen tai ehdokkaan, joka tulee ajamaan hänen etujaan päätöksenteossa ja edistämään äänestäjän hyvinvointia ja tuloksellisuutta.

Downsin teoria korostaa, että jotta voidaan olettaa äänestäjän valitsevan itselleen parhaan puolueen tai ehdokkaan, tulee hänellä olla täydellinen tieto poliittisesta tilanteesta, rakenteista ja eri puolueiden tai ehdokkaiden toiminta-aikomuksista. Samalla Downs on todennut, että tällainen täydelliseen tietoon pohjautuva rationaalinen ääni on lähes mahdoton saavuttaa. Tämä on totta etenkin Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä, jossa puolueita ja ehdokkaita on valtavasti.

Downsin teoria korostaa, että jotta voidaan olettaa äänestäjän valitsevan itselleen parhaan puolueen tai ehdokkaan, tulee hänellä olla täydellinen tieto poliittisesta tilanteesta, rakenteista ja eri puolueiden tai ehdokkaiden toiminta-aikomuksista.

Kun tietoja ja ehdokkaita on paljon, on relevantimpaa puhua rajoitetusta rationaalisuudesta, jossa äänestyspäätösten tulee pohjautua riittävään tietoon – esimerkiksi äänestäjä valitsee puolueen tai ehdokkaan, joka helposti saavutettavan tiedon mukaan parhaiten ajaa hänen etuaan. Nämä mallit sekä korostavat eri asiakysymysten tärkeyttä äänestäjille että lisäävät poliittisen järjestelmän ja puolueiden tai ehdokkaiden vastuuta aiheiden konkreettisesta esilletuonnista.

Toisin sanoen ei ole vain äänestäjän vastuulla tietää mistä vaaleissa on kyse, vaan myös ehdokkailla, puolueilla ja yhteiskunnalla on tehtävänään varmistaa, että äänestäjät pystyvät ajamaan etuaan edustuksellisen demokratian kautta.

Kuinka kävi?

Mikäli tarkastelemme aluevaaleja rajoitetun ja täydellisen rationalismin kautta, voidaan todeta, että äänestäjillä ei ollut täydellistä eikä riittävää tietoa äänestyspäätöksen perustaksi. Näin ollen herää kysymys: oliko aluevaaleissa äänestäjän mahdollista tehdä omaa hyötyä maksimoiva päätös?

Ensimmäinen este rationaalisen päätöksen valossa kohdistui institutionaaliseen ymmärrykseen ja tietoon. Hyvinvointialueita ei tähän asti ole ollut, eivätkä niiden rakenteet ole olleet selvillä. Tämän vuoksi äänestäjät eivät pystyneet luomaan täydellistä tai riittävää kuvaa siitä, miltä aluevaltuustot voisivat näyttää, tai siitä mitä ne käytännössä tulevat tekemään ja päättämään. Mediassa oli hyvin vähän niin sanottua valistusta hyvinvointialueista. Myöskään puolueet eivät kampanjoissaan lähteneet niin vahvasti valistavalle linjalle. Nimenomaan uusissa vaaleissa hyvinvointialueiden vastuualueiden selventämistä ei olisi voitu tehdä liikaa.

Toiseksi esteeksi osoittautui liian yleinen keskustelu aluevaalien aikana. Puolueiden välinen poliittinen debatti oli erittäin valtakunnallista, ja kampanjaviesteissä oli mukana täysin aluevaaleihin kuulumattomia viestejä ja kantoja. Toisaalta on ymmärrettävää, että puoluetenteissä puhutaan yleisemmistä asioista, sillä joka alue ei kiinnosta jokaista äänestäjää. Silti esimerkiksi puoluetentit olisivat olleet mainio alusta tuoda enemmän aluevaalien yksityiskohtia esille.

Myös mediassa puhuttiin hyvinvointialueista yleisesti. Alueilla käytiin jonkin verran kohdennettua kampanjointia, mutta oliko sitä tarpeeksi äänestäjän kannalta? On tosin totta, että on vaikea kampanjoida asioista, jotka ovat vielä tekeillä ja jopa puolueille osittain epäselviä.

Puolueiden välinen poliittinen debatti oli erittäin valtakunnallista, ja kampanjaviesteissä oli mukana täysin aluevaaleihin kuulumattomia viestejä ja kantoja.

Aluevaalit olivat hankalat, mutta koska vaaleissa päätösvalta on kansalaisilla, tulee heille myös tarjota tarvittavaa tietoa ja työkaluja tehdä päätöksiä oman hyvinvointinsa eduksi.

Seikka, joka tuntui olevan eniten tietoa antava äänestäjille, olivat itse ehdokkaat. Poliittisesti kokeneita (77 % valituista on kunnanvaltuutettuja) ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia (20 % valituista) äänestettiin suhteessa enemmän kuin poliittisesti kokemattomampia ja muilla aloilla toimivia ehdokkaita. Tämä osoittaa, että äänestäjät todennäköisesti tekivät parhaita mahdollisia päätöksiä niillä erittäin niukoilla tiedoilla, joilla heillä oli. Koska kyse on päätöksenteosta ja hyvinvointialueista, jotka vastaavat sosiaali- ja terveyspalveluista sekä pelastustoimesta, nähtiin alojen ammattilaiset pätevimpinä hoitamaan kyseisiä tehtäviä.

Vaikka äänestäjät usein valitsevat kokeneempia poliitikkoja, viittaa tällainen vahva ammattisidonnainen äänestyskäyttäytyminen muun tiedon puutteeseen. On myös toinen äänestyskäyttäytymisen näkökulma, joka myös viittaisi siihen, ettei äänestäjillä ollut tietoa, joiden kautta laajentaa äänestysvaihtoehtojaan. Tämä selitys löytyy puoluekuuluvuudesta.

Mikä puoluekuuluvuus?

Puoluekuuluvuus on pitkään ollut yksi vahvimpia äänestämisen selittäjiä. Tällä tarkoitetaan sitä, että äänestäjä kokee kuuluvuutta tai samaistumista, useimmiten ideologisesti, johonkin puolueeseen tai ehdokkaaseen. Näin ollen hän omaksuu tietyn puolueen tai ehdokkaan omakseen ja äänestää vuodesta toiseen samaa puoluetta tai ehdokasta. Tällainen äänestysmekanismi vaatii vähäistä tai ei ollenkaan tiedon hakemista vaaleittain, sillä kun valinta on kerran tehty, se pysyy muuttumattomana.

Niin Suomessa kuin kansainvälisestikin etenkin vanhempien ikäluokkien on huomattu äänestävän johdonmukaisesti samaa puoluetta tai henkilöä. Useimmiten nämä kokeneemmat aktiivikansalaiset ovat tapaäänestäjiä, eivätkä välttämättä koe oleelliseksi perehtyä ajankohtaisiin asiakysymyksiin tai konkreettisiin vaalilupauksiin. Usein he pikemminkin luottavat puolueen tai poliitikon kykyyn saada asiat hoidettua.

Äänestettiinkö nyt vain omiamme?

Etenkin puolueet, joilla on pidempi historia ja joilla on tietynlainen ajatusmaailmallinen poliittinen asema pystyvät keräämään uskollisia äänestäjiä, joilta heillä on taattu ääni jokaisissa vaaleissa. Vaalituloksia tarkasteltaessa voidaan todeta, että kolmen puolueen (kokoomus, sosiaalidemokraatit ja keskusta) nousu kärkeen kielii jonkinlaisesta vankasta äänestysmekanismista ja puolueuskollisuudesta. Etenkin on huomattu, että silloin kuin äänestysaktiivisuus on matala, nousee kokoomuksen kannatus korkealle. Lisäksi tuloksissa erottuvat maantieteellisesti katsottuna suuret kaupungit ja maaseutu, sekä eri työnkuvat ja kielirakenteet.

Enemmistö näiden maantieteellisten rajojen sisällä asuvasta demografiasta äänesti omiaan, koska näin sitä joka tapauksessa tehtäisiin. Tulokset näyttäisivät siis heijastavan vahvasti tietynlaista identifikaatiota ja puoluekuuluvuutta.

On huomattu, että silloin kuin äänestysaktiivisuus on matala, nousee kokoomuksen kannatus korkealle.

Mielenkiintoinen ilmiö oli myös, että ihmiset yrittivät ennakkoäänestää Helsingissä, vaikka Helsinki ei ole hyvinvointialue ja vaaleja ei pääkaupungissa järjestetty. Tämä edelleen viittaa samaan ilmiöön – puoluekuuluvuus on vahva ja kun on puhetta vaaleista, äänestetään pikemminkin tottumukset kuin asiakysymykset tai omat intressit edellä.

Mitä aluevaaleista siis opimme?

Vaikka meillä ei vielä ole tiedossa äänestäjien omia kokemuksia, ovat vaalitulokset silti selkeitä yhden asian suhteen: tietoa ei ollut riittävästi ja päätöksen tekivät ne kansalaiset, jotka ovat puoluekuuluvaisia ja tottuneimpia äänestämään. Ainakin suurimmilta osin.

Kun tietoa vaalin merkityksestä on vähän, turvautuvat äänestäjät helposti vanhaan, tuttuun ja hyväksi havaittuun. Erityisesti näissä olosuhteissa puoluekuuluvuus ja ideologia vaikuttavat äänestyskäyttäytymiseen. Tällöin ne puolueet, joilla on pisin historia menestyvät parhaiten, koska edes jokin vaalilupauksissa on tuttua ja turvallista.

Jos uusista vaaleista puuttuu konkreettista tietoa, eivätkä rakenteet, päätökset tai lupaukset ole selkeitä, kokee äänestäjä todennäköisemmin etääntymistä politiikasta ja päätöksenteosta. Näin myös kansalaisia vieraannutetaan äänestämästä, koska he eivät koe pystyvänsä valitsemaan itselleen parasta vaihtoehtoa edistääkseen omaa hyvinvointiansa.

Artikkeli kuuluu juttusarjaan Aluevaalit politiikan uutena näyttämönä.

Theodora Helimäki on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.

Julkaisu Voittiko aluevaaleissa äänestäjän etu vai puoluekuuluvuus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaalien alla poliitikot debatoivat muun muassa polttoaineiden hinnoista ja työllisyysasteesta. Ruohonjuuritasolla huolenaiheet näyttivät olevan suureksi osaksi paikallisia, kuten oman kunnan painoarvo hyvinvointialueen päätöksenteossa.

Vaaleissa puolueet ja ehdokkaat hakivat kuitenkin valtakirjaa alueellisista asioista päättämiseen. Tilanne oli uusi niin äänestäjille, tiedotusvälineille kuin vaalikilpailun osallistujille. Kaikkia maakuntia, tai Uudellamaalla maakunnan osia, ei ole totuttu hahmottamaan poliittisina yksikköinä, joiden asukkaat valitsevat edustajia päättämään yhteisistä asioistaan.

Tarjosivatko puolueet ylipäätään ohjelmallisia vaihtoehtoja, ja sovittivatko ne ohjelmansa alueellisiin olosuhteisiin?

Tässä vaiheessa on mahdotonta ennakoida, millaisiksi hyvinvointialueiden tehtäväkenttä ja toimintatavat vuosien mittaan muodostuvat, mikä epäilemättä rajoitti debatointia alueellisista politiikan sisällöistä.

On hyödyllistä tarkastella vaaliohjelmien valossa sitä, miten vaalikilpailun keskeiset toimijat, poliittiset puolueet, hakivat kansalta valtuutusta alueelliselle päätöksenteolle. Tarjosivatko puolueet ylipäätään ohjelmallisia vaihtoehtoja, ja sovittivatko ne ohjelmansa alueellisiin olosuhteisiin?

Vaaliohjelmien rooli vaalikilpailussa

Kaikki eduskuntapuolueet Valta kuuluu kansalle -puoluetta lukuun ottamatta, ja myös monet eduskunnan ulkopuoliset puolueet, julkistivat valtakunnallisen aluevaaliohjelman.

Kansanvalta ei ole pelkästään sitä, että kansalaiset pääsevät valitsemaan edustajansa. Kansanvallan keskeisenä kriteerinä pidetään yleisesti myös sitä, että vaaleissa tehdyillä valinnoilla on seurauksia politiikan sisältöjen suhteen. Puolueiden täytyy paitsi tarjota sisällöllisesti erilaisia ohjelmia myös toimia ohjelmiensa mukaisesti.

Monipuoluejärjestelmässä mikään puolue ei tietenkään voi toimeenpanna ohjelmaansa sellaisenaan, joskin Suomen alueiden tapauksessa täytyy huomata, että eräillä alueilla yhden puolueen asema on erittäin vahva. On kohtuullista odottaa, että vaikka vaalitulos ei antaisi selvää johtoasemaa tietylle puolueelle, vaaleissa menestyneiden puolueiden julkisesti asettamat tavoitteet näkyvät politiikan sisällöissä.

Vaaliohjelmat ovat hedelmällinen lähtökohta, kun halutaan selvittää, missä määrin vaaleissa tarjotut vaihtoehdot erosivat toisistaan.

On selvää, että ani harva äänestäjä lukee kaikkien puolueiden vaaliohjelmat kannesta kanteen. Vaaliohjelmien merkitystä käytännön kampanjoinnissa ei pidäkään liioitella. Ne kuitenkin täydentävät muita kampanjoinnin muotoja. Politiikan sisältöihin keskittyvinä ne tarjoavat syvällisemmän katsauksen puolueiden painotuksiin kuin esimerkiksi yksittäisiä ehdokkaita esiin nostavat vaalikoneet.

Joka tapauksessa on syytä olettaa, että kukin puolue on koonnut vaaliohjelmaansa ne asiat, joiden edistämiseen se sitoutuu. Voi myös olettaa, että vaaliohjelma ohjaa ehdokkaiden kampanjointia ja puolueen edustajien kannanottoja julkisessa keskustelussa, kun ehdokkailta ja puoluejohtajilta vaaditaan perusteluja ohjelmien linjauksille. Siksi vaaliohjelmat ovat hedelmällinen lähtökohta, kun halutaan selvittää, missä määrin vaaleissa tarjotut vaihtoehdot erosivat toisistaan.

Mistä aluevaaliohjelmissa puhuttiin?

Uusien hyvinvointialueiden tehtäväkenttä on varsin tarkkaan rajattu huolimatta siitä, että alueet tulevat liikuttelemaan suuria euromääriä. Alueilla ei ole toimintansa laajuuden määrittelyssä samanlaisia vapauksia kuin kunnilla, jotka ovat ainakin periaatteessa voineet ottaa hoitaakseen laajan kirjon tehtäviä myös ilman velvoittavaa lainsäädäntöä.

Hyvinvointialueiden tehtävät sen sijaan rajoittuvat sosiaali- ja terveyssektoriin ja pelastustoimeen. Tämä rajoitti sitä, missä määrin puolueet saattoivat vaaliohjelmissaan nostaa omia prioriteettejaan esiin.

Tietyt aiheet toistuivat lähes kaikkien puolueiden ohjelmissa: lähipalvelut on turvattava, hoitoon pääsyä nopeutettava, eri elämänvaiheet huomioitava, digitalisaatiota hyödynnettävä ja eri viranomaisten yhteistyötä parannettava.

Puolueita selvimmin erottaviin yksittäisiin asiakysymyksiin kuului suhtautuminen hyvinvointialueiden verotusoikeuteen eli niin sanottuun maakuntaveroon.

Puolueet toki pyrkivät lähestymään aluevaltuustojen tehtäväkenttää omista näkökulmistaan. Perinteinen vasemmisto–oikeisto-asetelma näkyi siinä, että vasemmistopuolueet SDP ja vasemmistoliitto painottivat julkisen sektorin omaa palvelutuotantoa siinä missä erityisesti kokoomus oli valmis antamaan suuremman roolin yksityisille palvelutuottajille. Vihreä liitto käsitteli muita laajemmin toiminnan ympäristövaikutuksia, RKP kielivähemmistöjen oikeuksia ja perussuomalaiset maahanmuuttoa.

Puolueita selvimmin erottaviin yksittäisiin asiakysymyksiin kuului suhtautuminen hyvinvointialueiden verotusoikeuteen eli niin sanottuun maakuntaveroon. Tässäkin vasemmisto–oikeisto-ulottuvuus tuli esiin.

SDP ja vasemmistoliitto ottivat maakuntaveroon ainakin varovaisen myönteisen kannan, perusteena alueiden mahdollisuudet päättää itse palveluistaan. Kokoomus, perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit olivat selvimmin maakuntaveroa vastaan kokonaisveroasteen mahdollisen nousun vuoksi.

Miten selviä lupauksia puolueet tekivät?

Vaalilupausten tutkimukseen on kehitetty omat menetelmänsä. Tässä tutkimuksessa lupaukset jaetaan useimmiten laajoihin ja kapeisiin lupauksiin, joista jälkimmäiset määritellään siten, että niiden toteutuminen on jälkikäteen selvästi todennettavissa.

Esimerkiksi keskusta totesi ohjelmassaan, että ”jokaisessa kunnassa pitää olla vähintään yksi sosiaali- ja terveysasema”. Tämän toteutuminen on tarkistettavissa selvittämällä jokaisen kunnan tilanne aluevaalikauden päättyessä.

Ei ole selvää kriteeriä sille, milloin palveluiden saavutettavuus on parantunut niin paljon, että vaalilupauksen voi sanoa täyttyneen tai jääneen täyttymättä.

Esimerkkinä laajasta lupauksesta käy se, että ohjelmissaan lähes kaikki puolueet puhuivat palveluiden saatavuuden parantamisesta. Vaikka tällainen tavoite voi hyvin ohjata puolueiden toimintaa, ei ole selvää kriteeriä sille, milloin palveluiden saavutettavuus on parantunut niin paljon, että vaalilupauksen voi sanoa täyttyneen tai jääneen täyttymättä.

Kapeiden ja laajojen lupausten ohella voidaan erotella retorisia lupauksia, kuten maalaisjärjen käyttö, joka ei kerro lainkaan, millaista politiikkaa puolue aikoo toteuttaa.

Suomalaisten puolueiden eduskuntavaaliohjelmista kapean määritelmän mukaisia lupauksia löytyy helposti kymmenittäin. Aluevaaliohjelmissaan puolueet näyttävät pitäneen lupauksensa enimmäkseen laajoina, vaikka useita tarkistettavissa olevia lupauksiakin löytyy.

Eduskunta-asioita aluevaaliohjelmissa

Aiemmin mainittu maakuntavero on eduskunnan päätäntävallassa. Huolimatta asian vaaleissa saamasta verrattain suuresta huomiosta aluevaltuustoilla on siihen korkeintaan epäsuoraa vaikutusvaltaa.

Valtakunnalliset aluevaaliohjelmat erosivat toisistaan sen suhteen, missä määrin niissä käsiteltiin alueellisesti päätettäviä asioita. Hallituspuolueet ja kristillisdemokraatit ottivat kapeissa lupauksissaan kantaa alueellisiin kysymyksiin, kun taas kokoomus ja perussuomalaiset keskittyivät eduskunnan päätöksiä edellyttäviin linjauksiin. Maakuntavero ja sote-alan koulutustarpeet olivat puolueille yhteisiä valtakunnallisia kysymyksiä, joihin ne ottivat ohjelmissaan kantaa.

Perussuomalaisten aluevaaliohjelma erosi muista puolueista keskittyessään hallituksen moittimiseen ja eduskunnassa päätettäviin asioihin, joista puolue teki kapeita lupauksia, kuten vammaispalvelulain voimavararajauksen poisto, omaishoitajien hoitopalkkion verovapaus ja lääkärien kielitaitovaatimusten nostaminen.

Valtakunnalliset aluevaaliohjelmat erosivat toisistaan sen suhteen, missä määrin niissä käsiteltiin alueellisesti päätettäviä asioita.

Puolueen aluetason kapeiksi lupauksiksi jäivät huumeidenkäyttöhuoneiden ja hiilineutraaliustavoitteiden vastustus, korkeintaan tunnin ajomatka lähiterveysasemalle ja sisäisesti ristiriitainen lupaus sekä antaa pelastuskaluston hankintapäätös alan henkilökunnalle että vaatia suomalaisen kaluston suosimista. Myös kokoomuksen kapeat lupaukset kohdistuivat palveluntarjoajan valitsemisen ohella etupäässä valtakunnallisiin toimiin.

Oliko aluevaaleissa alueellisia ohjelmia?

Keskeinen perustelu uusille hyvinvointialueille on ollut se, että eri osissa maata tilanteet ja tarpeet ovat erilaisia. Tältä pohjalta olisi tärkeää, että eri alueilla puolueet tarjoavat kyseisen alueen olosuhteet huomioivia paikallisia ohjelmallisia vaihtoehtoja.

Oheiseen taulukkoon on koottu eduskuntapuolueiden osalta tiedot siitä, mitkä puolueet julkistivat aluekohtaisen ohjelman kullakin alueella (X kyllä, – ei).

SDP oli ainoa puolue, joka julkaisi kaikille alueille erilliset ohjelmat valtakunnallisen ohjelman lisäksi. Toisessa ääripäässä eduskunnan pienimmät puolueet eivät julkaisseet lainkaan alueellisia ohjelmia. Kristillisdemokraateilla ja perussuomalaisilla alueellisia ohjelmia oli kummallakin kaksi.

Muut puolueet julkistivat suhteellisen innokkaasti alueellisia ohjelmia (keskusta 18, vihreät 17, vasemmistoliitto 11, kokoomus 8, RKP 8). Lisäksi kaikille alueille julkaistiin useampi vaaliohjelma, eniten Vantaa-Keravan (7 kpl) sekä Kainuun ja Varsinais-Suomen alueilla (6 kpl).

Lopuksi

Aluevaalien alla julkisessa keskustelussa kiinnitettiin huomiota siihen, että poliittisia vaihtoehtoja oli vaikea nähdä ja että äänestäjän oli vaikea hahmottaa, mistä oikeastaan äänestetään. Puolueiden aluevaaliohjelmien valossa puolueet puhuivat suureksi osaksi samoista asioista, joskin jotkin asiakysymykset myös jakoivat puolueita.

Vaaliohjelmissa eri päätöksentekotasojen toimivaltaan kuuluvat asiat menivät osittain sekaisin, ja monet selvimmistä tavoitteenasetteluista olivat sellaisia, että aluevaltuustoissa niitä voidaan edistää vain epäsuorasti.

Alueiden toiminnan vakiintuessa ohjelmalliset vaihtoehdot voivat kirkastua ja eri asiakysymyksistä käytävät debatit löytää luontevat areenat.

Osa puolueista otti alueellisuuden ohjelmatyössä vakavasti niin valtakunnallisessa ohjelmassa kuin eri alueilla, osa keskittyi hallitus–oppositio-vastakkainasetteluun ja eduskunnassa päätettäviin asioihin.

Koska sekä laajoista että kapeista lupauksista monet edellyttävät eduskunnan tai valtakunnallisten viranomaisten toimia, on kiinnostavaa nähdäänkö niiden toistuminen tulevissa eduskuntavaali- ja hallitusohjelmissa, mikäli vaalilupaukset eivät toteudu jo aiemmin.

Aluevaalit olivat puolueille uudenlainen koitos. Alueiden toiminnan vakiintuessa ohjelmalliset vaihtoehdot voivat kirkastua ja eri asiakysymyksistä käytävät debatit löytää luontevat areenat. Aluehallinnon kansanvaltaisuuden kannalta tämä ainakin olisi tärkeää.

Artikkeli kuuluu juttusarjaan Aluevaalit politiikan uutena näyttämönä.

VTM Kimmo Makkonen on valtio-opin väitöskirjatutkija Turun yliopistossa.

VTK Marikki Pitkänen on valtio-opin opiskelija ja työskentelee kirjoittamishetkellä tutkimusavustajana Turun yliopistossa.

VTT Juha Ylisalo on valtio-opin tutkijatohtori Turun yliopistossa.

Makkonen, Kimmo; Pitkänen, Marikki ja Ylisalo, Juha. 2022. ”Aluevaaliohjelmissa näkyi sekä varovaisuutta että puolueiden välisiä eroja” Politiikasta, 29.1.2022, https://politiikasta.fi/aluevaaliohjelmissa-nakyi-seka-varovaisuutta-etta-puolueiden-valisia-eroja

Julkaisu Aluevaaliohjelmissa näkyi sekä varovaisuutta että puolueiden välisiä eroja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaalit ymmärretään usein politiikan tutkimuksen kovaksi ytimeksi; tutkitaan vaaleja, vaalien tuloksia, vaaliohjelmia ja niin päin pois. Vaalitutkimuksessa on kuitenkin kyse paljon muustakin.

Vaaleihin liittyy myös kysymys äänestäjistä ja äänestämisestä laajemmin. Keskeisenä käsitteenä voidaan pitää kansalaispätevyyttä, eli toisin sanoen kansalaisten ymmärrystä yhteiskunnallisista asioista, joita vaaleilla valittavien poliitikkojen odotetaan ratkovan.

Tässä Politiikasta -podcastissa vieraana on Tampereen yliopiston Tenure Track -professori Elina Kestilä-Kekkonen. Kestilä-Kekkonen on tutkinut poliittista luottamusta Suomen Akatemian rahoittamassa CONTRE-projektissa. Hän myös kuuluu Suomen vaalitutkimuskonsortioon, joka on jo julkaissut vuoden 2019 eduskuntavaaleja koskeneen eduskuntavaalitutkimuksen otsikolla Politiikan ilmastonmuutos.

Nyt työn alla on niin ikään Suomen Akatemian rahoittama Education, Political Efficacy and Informed Citizenship -hanke eli EPIC. Tutkimushankkeessa tutkitaan koulutuksen merkitystä kansalaispätevyyden kehittymisessä. Tarkoitus on selvittää, mikä on koulutuksen ja erityisesti yhteiskuntaopin opetuksen vaikutus aktiiviseksi kansalaiseksi kasvamisessa.

Tässä podcastissa keskustellaan siis vaaleista, vaalitutkimuksesta, kansalaispätevyydestä ja sen merkityksestä poliittiselle kiinnittymiselle.

Mitä on vaalitutkimus?

Suomessa eduskuntavaalitutkimusta tekee oikeusministeriön rahoittamana Suomen vaalitutkimuskonsortio, joka on Suomen vaalitutkijoiden yhteenliittymä. Konsortion perustajatahot ovat Helsingin yliopisto, Tampereen yliopisto ja Åbo Akademi, jotka muodostavat myös konsortion johtoryhmän. Konsortio on vastuussa suomalaisen vaalitutkimusaineiston keräämisestä sekä tulosten raportoinnista.

Konsortio kerää neljän vuoden välein edustavan kyselytutkimusaineiston eduskuntavaalien äänestyskunnasta ja laatii sen pohjalta sekä tiiviimpiä indikaattoriraportteja että pääraportin, johon kirjoittavat useat tutkijat, joista osa voi tulla konsortion ulkopuolelta. Pääraporttiin voidaan osittain hyödyntää muita kuin FNES-aineistoja. Vuoden 2019 eduskuntavaalien tutkimusraportti Politiikan ilmastomuutos on tästä hyvä esimerkki.

Uusista jakolinjoista merkittävin on niin kutsuttu sosiokulttuurinen jakolinja, joka vaatii puolueita ottamaan kantaa talouden ja palvelujen järjestämisen ohella muun muassa ympäristönsuojeluun, muuttoliikkeeseen ja vähemmistöjen oikeuksiin.

Sami Borgin, Kestilä-Kekkosen ja Hanna Wassin toimittama eduskuntavaalitutkimus kuvasi nimensä mukaisesti merkittäviä muutoksia suomalaisessa politiikassa ja vaalikampanjoinnissa. Näihin lukeutuvat esimerkiksi internetin ja sosiaalisen median merkityksen kasvaminen ja Suomen aikoinaan jäätyneeksi luonnehditun puoluejärjestelmän sulaminen. Uusista jakolinjoista merkittävin on niin kutsuttu sosiokulttuurinen jakolinja, joka vaatii puolueita ottamaan kantaa talouden ja palvelujen järjestämisen ohella muun muassa ympäristönsuojeluun, muuttoliikkeeseen ja vähemmistöjen oikeuksiin. Ilmastomuutoksesta on tullut tällainen merkittävä teema, joka jakaa vaalikamppailussa puolueita, ehdokkaita ja äänestäjiä.

Vaalitutkimuskonsortion jäsenet tekevät tutkimusta myös muista vaaleista, kuten kuntavaaleista ja maakuntavaaleista. Vaaliehdokkaita on lisäksi tutkittu sekä vuosien 2017 ja 2021 kuntavaaleissa ja vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.

Politiikan tutkija valokeilassa

Vaalit ovat luonnollinen paikka politiikan tutkijalle nousta esiin myös tiedotusvälineissä. Vaikka poliittisessa kontekstissa esiintyminen voi jännittää, tutkija nojaa asiantuntemukseensa. Politiikan tutkijan saama palaute vaihtelee merkittävästi riippuen siitä, mitä kommentoidaan.

Asiantuntijaroolista voi myös tulla palautetta. Jos keskustelun aiheena ovat tuoreet kannatusmittaukset tai vaalitulos ja äänestysprosentti, numeroista keskusteleminen herättää harvoin yleisössä merkittäviä tunteita. Mitä enemmän vaalituloksia lähdetään tulkitsemaan, sitä herkemmin yleisö tarttuu asiantuntijan näkemykseen, vaikka politiikan tutkija ensisijaisesti puhuu politiikasta eikä politiikkaa.

Asiantuntijaroolista voi tulla palautetta.

Esimerkiksi vaalitutkimuskonsortio ja sen julkaisema pääraportti ovat sekä median että poliitikkojen keskuudessa tunnettuja. Konsortio on tehnyt eduskuntavaalitutkimuksia vuodesta 2003, joten se kykenee tuottamaan myös pidemmän aikavälin tietoa valitsijakunnan asenteiden kehittymisestä ja puolueiden kannattajakunnan muutoksista.

Tätä pidetään arvokkaana työnä, jonka yhteistyökumppanina on oikeusministeriö. Myös poliitikot tiedostavat vaalitutkimuksen arvon.

Uudet vaalit horisontissa

Uudet aluevaalit vuonna 2022 asettuvat ikään kuin kunnallisvaalien ja eduskuntavaalien väliin, kun puhutaan alueellisesta vaikutuksesta. Näiden ohella Suomessa äänestetään myös europarlamentin ja presidentinvaaleissa. Vaalien merkitys julkisen vallankäytön oikeutukselle on ilmeinen, mistä syystä onkin huolestuttavaa, jos äänestysaktiivisuuden laskeva trendi jatkuu.

Kuntavaaleissa 2021 oli ennätyksellisen alhainen äänestysaktiivisuus (55,1 prosenttia), joka oli alhaisin 70 vuoteen. Koronalla voidaan ajatella vaikuttaneen äänestäneiden määrään. Ensi vuonna lisähaasteita aiheuttaa aluevaalien uutuus ja se, että aluevaltuustoissa päätettävät asiat eivät välttämättä ole kansalaisille vielä täysin selvinneet. Kumpikaan seikka ei lupaa hyvää aluevaaleille.

Vaalien merkitys julkisen vallankäytön oikeutukselle on ilmeinen, mistä syystä on huolestuttavaa, jos äänestysaktiivisuuden laskeva trendi jatkuu.

Ehdokasvalinnan vaikeus on merkittävin äänestämättä jättämistä selittävä tekijä. Kuntavaaleissa kuitenkin oma ehdokas on suhteellisen helppo löytää etenkin pienemmissä kunnissa. Alle 10 000 asukkaan kunnissa neljä viidestä äänestäjästä tunsi äänestämänsä ehdokkaan henkilökohtaisesti tai läheisen kautta. Aluevaaleissa tämä etäisyys kasvanee.

Kansalaispätevyyttä kartoittamassa

Kansalaispätevyyttä on sekä sisäistä että ulkoista. Sisäinen kansalaispätevyys tarkoittaa sitä, missä määrin kansalainen kokee ymmärtävänsä politiikkaa ja uskoo omiin kykyihinsä vaikuttaa päätöksentekoon. Ulkoinen kansalaispätevyys puolestaan viittaa politiikan kykyyn vastata kansalaisten odotuksiin ja kansalaisten mielipiteisiin siitä, ottavatko päätöksentekijät kansalaisten näkemyksen huomioon päätöksenteossa. Kansalaispätevyyden tunteella on merkittäviä heijastumia muun muassa poliittiseen osallistumiseen ja äänestysaktiivisuuteen.

Tähän kytkeytyy myös poliittinen luottamus. Suomen erikoisuuksiin kuuluu se, että suomalaisten poliittinen luottamus on eurooppalaista huippua, mutta erityisesti sisäinen kansalaispätevyys eli  missä määrin kansalaiset kokevat ymmärtävänsä politiikkaa, on Euroopan alhaisimpia. Tämä herättää kysymyksen siitä, missä määrin suomalaisten korkea luottamus perustuu niin kutsuttuun informoituun kansalaisuuteen ja missä määrin niin sanottuun sokeaan luottamukseen valtaapitäviä kohtaan.

Kansalaispätevyyden tunteella on merkittäviä heijastumia muun muassa poliittiseen osallistumiseen ja äänestysaktiivisuuteen.

Lisäksi kansalaispätevyydessä voidaan havaita suuria väestöryhmittäisiä eroja erityisesti koulutuksen ja sosioekonomisen taustan suhteen. Tästä syystä on erittäin tärkeää tutkia, voidaanko sosioekonomisen taustan vaikutusta paikata demokratiakasvatuksella. Suomalaista koulutusjärjestelmää kiitellään monesti sen kyvystä tasata kotitaustasta kumpuavaa eriarvoisuutta.

On kuitenkin epäselvää, missä määrin peruskoulun jälkeen tapahtuu eriytymistä koulutuspolkujen – ammattikoulun ja lukion – välillä. Lukiossa demokratiakasvatusta jatketaan, mutta ammattikoulussa se on minimissä.

Suomalaista koulutusjärjestelmää kiitellään monesti sen kyvystä tasata kotitaustasta kumpuavaa eriarvoisuutta. Ammattikoulujen leikkaukset saattavat uhata tätä saavutusta.

Esimerkiksi Tuomas Tervasmäki ja Tuukka Tomperi ovat kirjoittaneet Juha Sipilän hallituksen aikaisesta ammatillisen koulutuksen reformista, jossa tarkoituksena oli vastata joustavammin ”tulevaisuuden työmarkkinoiden osaamistarpeisiin”. Leikattiin siis opetuksesta ja keskityttiin osaamiseen työpaikoilla tai työelämässä. Tervasmäki ja Tomperi ilmaisevat huolensa siitä, että ammattikoulutuksen työelämäkeskeisyys kaventaa sen yhteiskunnallisesti sivistävää ja kouluttavaa ulottuvuutta etenkin lukioon verrattuna.

Tähän samaan kysymykseen pureutuu Kestilä-Kekkosen johtama EPIC-tutkimushanke, jossa tutkitaan yhdeksäsluokkalaisia koulutuspolun valinnan kynnyksellä ja uudelleen muutaman vuoden kuluttua, kun he ovat edenneet koulutuspolullaan. Tutkimushanke on otettu hyvin vastaan kouluissa.

Kuten arvata saattaa, koronaviruksen pandemia aiheutti tällekin tutkimukselle haasteita.

Elina Kestilä-Kekkonen on Tenure Track -professori Tampereen yliopistossa ja Suomen Akatemian rahoittaman EPIC-tutkimushankkeen johtaja.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Podcast: Vaalipolitiikkaa ja kansalaispätevyyttä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallituksen viime vuoden lopulla antama esitys hyvinvointialueiden perustamisesta ja sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen järjestämisen uudistuksesta on parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä. Sen hyväksyminen on vielä epävarmaa, mutta kuitenkin todennäköisempää kuin edellisillä kierroksilla. Julkisessa keskustelussa uudistus on painunut monen muun lainsäädäntöprosessin lailla koronan varjoon. Erityisen vähälle huomiolle ovat jääneet uudistuksen vaikutukset perustuslakiin kirjattujen demokratian peruskäsitteiden eli kansanvaltaisuuden, yhdenvertaisuuden ja vaali- ja osallistumisoikeuksien toteutumiseen.

Uudistusta ja sen nauttimaa legitimiteettiä onkin tärkeää arvioida kansalaisten poliittisen osallisuuden, vaikuttamisen ja edustukselliseen demokratiaan kohdistuvan luottamuksen näkökulmasta. Miten uudistuksen keskeinen tavoite edistää väestön terveyttä ja turvata riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut yhdenvertaisesti kaikille asuinalueesta riippumatta ilmenee käytännön poliittisessa päätöksenteossa?

Erityisen vähälle huomiolle ovat jääneet soteuudistuksen vaikutukset perustuslakiin kirjattujen demokratian peruskäsitteiden eli kansanvaltaisuuden, yhdenvertaisuuden ja vaali- ja osallistumisoikeuksien toteutumiseen.

Tältä osin on keskeistä, millaiseksi edustuksellisen päätöksenteon areenoiksi esitetyt hyvinvointialueet muodostuvat, miten kansalaiset kokevat yhdenvertaisuuden niissä toteutuvan ja millaiset mahdollisuudet kansalaisilla on saada tietoa sekä osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon. Näiltä osin tulee huomioida etenkin ne ryhmät, jotka jäävät poliittisessa vaikuttamisessa usein marginaaliin, kuten nuoret, matalasti koulutetut, terveysongelmista kärsivät ja ulkomaalaistaustaiset äänestäjät.

Aluevaltuusto päätöksentekijänä

Hallituksen esityksen mukaan Suomeen muodostetaan 21 hyvinvointialuetta, jotka ovat julkisoikeudellisia yhteisöjä ja joilla on alueellaan itsehallinto. Niillä ei ole omaa verotusoikeutta tai lähtökohtaisesti mahdollisuutta ottaa pitkäkestoista lainaa vaan niiden toiminta rahoitetaan erikseen lailla säädettävällä valtion rahoituksella ja osaksi palvelujen käyttäjiltä perittävillä maksuilla. Suomi tulee tässä poikkeamaan useista Länsi-Euroopan maista, joissa itsehallinnollisilla yksiköillä on verotusoikeus.

Hyvinvointialueiden ylin päättävä elin olisi aluevaltuusto, joka valitaan suorilla aluevaaleilla. Kuntavaalien yhteydessä järjestetyissä aluevaaleissa kaikilla alueen asukkailla olisi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Kukin hyvinvointialue muodostaa yhden vaalipiirin. Valittavan aluevaltuuston koko on riippuvainen hyvinvointialueen asukasluvusta vaihdellen 59 jäsenestä 89 jäseneen. Valtuusto voisi kuitenkin itse päättää myös suuremmasta valtuutettujen lukumäärästä.

Valtuuston koko on olennainen kysymys äänestysaktiivisuuden kannalta. Kuntavaalien osalta on havaittu, että äänestysaktiivisuus kasvaa valtuustopaikkojen myötä. Vaikutus ei johdu ehdokkaiden määrän kasvusta vaan siitä, että yksittäisen äänestäjän mahdollisuus vaikuttaa vaalin lopputulokseen on suurempi, koska viimeiset valtuustopaikat jaetaan pienemmillä äänimäärillä. Vaalien kilpailullisuuden lisääntyminen todennäköisesti myös tehostaa kampanjointia, mikä voi osaltaan helpottaa aluevaltuustojen merkityksen avautumista äänestäjille.

Valtuuston koko on olennainen kysymys äänestysaktiivisuuden kannalta. Kuntavaalien osalta on havaittu, että äänestysaktiivisuus kasvaa valtuustopaikkojen myötä.

Niin äänestäjien kuin puolueiden ja ehdokkaiden kiinnostuksen herättämisen kannalta olennaisin kysymys liittyy aluevaltuustojen päätösvaltaan ja edustajien toimintamahdollisuuksiin päätöksentekoprosesseissa.  Tiivistetysti kyse on siitä, mistä kansalaiset äänestävät ja mistä valtuutetut päättävät. Tältä osin verotusoikeuden puuttuminen on merkittävä seikka. Perustuslakivaliokunta on aiemmissa lausunnoissaan katsonut, että verotusoikeus vahvistaisi kansanvallan toteutumista lisäämällä vaaleilla valitun elimen itsenäistä toimintavaltaa.

Äänestäjille tulisi kyetä viestimään ymmärrettävästi, mitkä kuntien nykyisistä tehtävistä siirtyvät aluevaltuustojen päätettäviksi ja mitä jää jäljelle kunnille, sillä se vaikuttaa paitsi kansalaisten haluun äänestää vaaleissa, myös vaaleihin olennaisesti kuuluvan vastuumekanismin toteutumiseen. Äänestäjille muodostuva selkeä kuva kunnanvaltuustojen ja aluevaltuustojen välisestä työnjaosta on erityisen tärkeää, mikäli ensimmäisiä vaaleja lukuun ottamatta aluevaltuustojen vaalit järjestettäisiin jatkossa yhtäaikaisesti kuntavaalien kanssa.

Äänestäjille tulisi kyetä viestimään ymmärrettävästi, mitkä kuntien nykyisistä tehtävistä siirtyvät aluevaltuustojen päätettäviksi ja mitä jää jäljelle kunnille, sillä se vaikuttaa paitsi kansalaisten haluun äänestää vaaleissa, myös vaaleihin olennaisesti kuuluvan vastuumekanismin toteutumiseen.

Yhtäaikaisuus johtaa helposti vaaliagendojen sekoittumiseen. Se myös lisää politiikan monimutkaisuutta, jonka äänestäjät kokevat jo nyt suureksi. Tämä voi entisestään lisätä osallistumisessa ilmenevää eriytymistä.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen ovat hyvinvointialueiden ja kuntien välisessä työnjaossa keskeisessä roolissa, sillä niiden järjestämiseen kuluu nykyisin noin puolet kuntien kustannuksista. Mikäli soteuudistus toteutuu, syyskuussa 2021 toimikautensa aloittavien kunnanvaltuustojen ratkaistavaksi tulee kysymys sotepalveluiden vastuun siirtämisestä hyvinvointialueille. Asia jakaa kuntia, sillä muutokset ovat selvästi pienempiä siellä, missä on jo integroitu kuntayhtymä. Muissa kunnissa vaaditaan huomattavasti enemmän valmisteluita ja sopeutumista.

Ketkä aluevaaleissa äänestävät ja miten?

Kansanvallan ja yhdenvertaisuuden näkökulmasta on keskeistä, että jokaisella hyvinvointialueen asukkaalla on kuntavaalien tapaan äänioikeus aluevaaleissa sen sijaan, että se sidottaisiin kansalaisuuteen, kuten valtiollisissa vaaleissa. Ulkomaalaistaustaisten äänioikeutettujen matalan osallistumistason vuoksi tulee panostaa erityisesti siihen, että ulkomaan kansalaiset ovat tietoisia sekä äänioikeudestaan että oikeudesta asettua ehdolle.

Hallituksen esityksessä todetaan, että aluevaaleista säädettäisiin hyvinvointialueesta annettavassa laissa ja valtuuston vaalimenettelystä vaalilainsäädännössä. Tammikuun lopussa vuonna 2022 järjestettävät ensimmäiset vaalit tarjoaisivat siten mahdollisuuden kokeilla koronaviruspandemian tarpeelliseksi osoittamia vaalilainsäädännön uudistuksia, joista keskeinen on kirjeäänestyksen käyttöönottaminen myös kotimaassa.

Ulkomaalaistaustaisten äänioikeutettujen matalan osallistumistason vuoksi tulee panostaa erityisesti siihen, että ulkomaan kansalaiset ovat tietoisia sekä äänioikeudestaan että oikeudesta asettua ehdolle.

Aluevaalit olisivat tähän erinomainen konteksti, etenkin mikäli niiden yhteydessä toimitetaan kunnallinen tai hyvinvointialueen kansanäänestys. Kunnallisissa kansanäänestyksissä kirjeäänestys on jo nyt selvästi suosituin äänestysmuoto. Hallituksen esityksessä myös linjataan, että aluevaltuusto voisi halutessaan päättää kunnan kansanäänestyksen toimittamisesta pelkästään kirjeäänestyksestä. Sen tarjoaminen vaihtoehtoisena äänestysmuotona aluevaaleissa olisi siten luontevaa.

Toinen harkitsemisen arvoinen uudistus olisi äänioikeusikärajan laskeminen 16 ikävuoteen, minkä poliittista kiinnittymistä lisäävästä vaikutuksesta on saatu rohkaisevia kokemuksia eri maista. Näin äänioikeus olisi lähempänä oikeutta tehdä kunnallinen tai hyvinvointialueen kansanäänestysaloite, joka on 15 vuotta täyttäneillä. Samalla poistuisi nykyisessä lainsäädännössä oleva epäsuhta: 15–17-vuotiaat saavat tehdä tai kannattaa aloitetta, mutta eivät saa äänestää varsinaisesta asiasta.

Harkitsemisen arvoinen uudistus olisi äänioikeusikärajan laskeminen 16 ikävuoteen, minkä poliittista kiinnittymistä lisäävästä vaikutuksesta on saatu rohkaisevia kokemuksia eri maista.

Äänioikeusikärajan laskeminen alue- ja kuntavaaleissa sekä kunnallisissa kansanäänestyksissä yhdistettynä syksyllä 2021 voimaan astuvaan oppivelvollisuusikärajan tarjoaisi nuorille varteenotettavan vaikutusmahdollisuuden, joka voitaisiin avata osana koko ikäluokan tavoittavaa toisen asteen opetusta.

Nuorempien ikäryhmien osallistumisen tueksi voisi harkita kohdennettua tiedotusta. Yksi mahdollisuus olisi toteuttaa oikeusministeriön johdolla toisen asteen oppilaitoksissa opiskeleville nuorille suunnattu tekstiviestikampanja, josta on tehty kokeiluja muun muassa Tanskassa. Tekstiviestissä voisi olla linkki esimerkiksi Yleisradion aluevaalikoneeseen sekä yhteistyössä nuorten kanssa laadittuun audiovisuaaliseen vaalimateriaaliin. Sosiaalinen media olisi kampanjan toteuttamisessa keskeisessä roolissa.

Aluevaalikampanjoinnin edellytykset

Yhdenvertaisten vaikutusmahdollisuuksien näkökulmasta niin kutsuttu piilevä äänikynnys, eli prosenttiosuus, jolla puolue varmasti saa yhden paikan valittavaan elimeen, on tärkeä kysymys. Aluevaltuustojen koko vaikuttaa suoraan sen muodostumiseen. Nyt esitetyillä aluilla piilevä äänikynnys jäisi 1–2 prosenttiin eli pienemmäksi kuin kuntavaaleissa ja eduskuntavaaleissa.

Erityisesti ensimmäiset aluevaalit ovat tärkeä ”sisäänheittotuote” aluevaltuustojen poliittiselle tunnettavuudelle, mihin vaikuttavat tarjolla olevien ehdokkaiden pätevyys ja kokemus. Ehdokasasettelu synnyttää kansalaisille kuvan aluevaltuustojen painoarvosta. Näin linjaus, että myös istuva kansanedustaja, Euroopan parlamentin jäsen tai kunnanvaltuutettu voi asettua ehdolle aluevaaleissa, on perusteltu, vaikka se voisikin johtaa tehtävien ja sitä kautta vaikutusvallan keskittymiseen.

Aluevaalien merkityksellisyyden kannalta olisi tärkeää, että tämä heijastuisi puolueiden ehdokaslistoilla. Jotta ehdokasasettelu onnistuu ja ehdokkaat panostavat vaaleihin, aluevaltuustojen edustajille on maksettava työhön nähden kohtuulliset palkkiot.

Ensimmäiset aluevaalit ovat tärkeä ”sisäänheittotuote” aluevaltuustojen poliittiselle tunnettavuudelle, mihin vaikuttavat tarjolla olevien ehdokkaiden pätevyys ja kokemus.

Vaalikampanjoihin on voitava panostaa, jotta ensimmäisistä aluevaaleista ei muodostu heti toisen tai kolmannen asteen vaaleja. Aluevaalit olisivat paremmin näkyvillä, mikäli puolueille myönnettäisiin erillistä rahoitusta vuoden 2022 vaaleihin. Puolueiden niukat kampanjointiresurssit tämän vuoden kuntavaalien ja vuoden 2023 eduskuntavaalien synnyttämässä vaalisumassa voivat ratkaisevasti kaventaa taloudellisesti huonommassa asemassa olevien ja vähemmän tunnettujen ehdokkaiden mahdollisuuksia sekä kampanjointiin että valituksi tulemiseen ja siten heikentää edustuksellisuuden toteutumista. Nämä ovat erityisen keskeisiä kysymyksiä ulkomaalaistaustaisten ehdokkaiden kohdalla.

Esitys aikaistaa ennakkoäänien laskemista kahdella tunnilla on kannatettava: se aikaistaa varsinaisen vaalituloksen selviämistä, koska suuri osa äänistä annetaan nykyisin ennakkoon. Vaalituloksen nopea selviäminen lisää luottamusta koko vaalijärjestelmään ja myös tuloslaskennan seuraamisen kiinnostavuutta.

Kaikissa äänestyspaikoissa tulisi siirtyä käyttämään sähköistä äänioikeusrekisteriä, jonne merkittäisiin tieto äänioikeuden käyttämisestä. Tämä helpottaisi aluevaaleissa vaikeammin tavoitettavat ryhmien tunnistamista, mikä auttaa suunnittelemaan osallistumismuotoja jatkossa mahdollisimman helpoiksi erilaisista taustoista lähtöisin oleville äänioikeutetuille.

Vaalien rinnalla tapahtuvan poliittisen osallisuuden ja vaikuttamisen mahdollistaminen

Hallituksen esityksessä linjataan, että uudistuksen vaikutukset demokratiaan, asukkaiden osallistumismahdollisuuksiin sekä poliittiseen toimintakulttuuriin ja -järjestelmään tulevat merkittävästi riippumaan siitä, millaiseksi hyvinvointialueiden toiminta ja muun muassa toimielin- ja päätöksentekorakenteet muodostuvat. Yhtä paljon uudistuksen demokraattisuuteen tulee vaikuttamaan, missä määrin hyvinvointialuilla otetaan käyttöön lain mahdollistamia osallistumis- ja vaikuttamistapoja, miten niitä eri alueilla sovelletaan ja missä määrin hyvinvointialueiden asukkaat kiinnostuvat vaikuttamisesta ja haluavat osallistua hyvinvointialueen toimintaan.

Kansalaisten osallisuus- ja vaikuttavuusmahdollisuuksien tasapuolisen jakautumisen kannalta on kuitenkin ongelmallista, mikäli niiden järjestäminen jätetään pitkälti hyvinvointialueiden oman aktiivisuuden varaan. Yhdenvertaisten osallisuusmahdollisuuksien turvaamiseksi tulisi hallituksen esityksessä määritellä jokin minimitaso, jolla vaikuttamistavat järjestetään. Nykyinen linjaus, jonka mukaan osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet tulisi ottaa huomioon hyvinvointialuestrategiassa, vaikuttaa ongelmalliselta, sillä kyseiset teemat voivat helposti jäädä akuutimpien vastuiden jalkoihin.

Kansalaisten osallisuus- ja vaikuttavuusmahdollisuuksien tasapuolisen jakautumisen kannalta on ongelmallista, mikäli niiden järjestäminen jätetään pitkälti hyvinvointialueiden oman aktiivisuuden varaan. Riskinä tosiallisten vaikuttamismahdollisuuksien kasaantuminen.

Erilaisten osallistumisväylien, kuten keskustelu- ja kuuntelutilaisuuksien, asukasraatien, kokemusasiantuntijuuden ja osallistuvan budjetoinnin, siirtely yhdeltä hallinnon tasolta toiselle voi esittää hämmennystä ja epätietoisuutta kansalaisten parissa. Kuten hallituksen esityksessä todetaan, asukkaan tulee tietää, missä asioissa tulisi pyrkiä vaikuttamaan kunnan ja missä hyvinvointialueen kautta. Tässä on ilmeisenä riskinä tosiallisten vaikuttamismahdollisuuksien kasaantuminen, kuten aina silloin, kun vastuuta siirretään kansalaisten oman aktiivisuuden varaan.  Lisäksi jotkin vaikuttamismuodot jäävät järjestämisen osalta kunnan ja hyvinvointialueiden välisille katvealueille.

Vanhojen osallistumismuotojen mekaaninen siirtäminen uudelle hallinnontasolle ei liene myöskään sikäli tarkoituksenmukaista, että uudessa tilanteessa tarjoutuu aina mahdollisuus kehittää kokonaan uusia osallistumis- ja vaikuttamismuotoja. Näiden ei tulisi myöskään jäädä pelkiksi kokeiluiksi tai yksittäisten viranhaltijoiden aktiivisuudesta riippuviksi toimintamalleiksi, vaan ne tulisi saada osaksi hyvinvointialueiden päätöksentekorakenteita. Yleisesti ottaen kansalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet tulisi toteuttaa läheisyysperiaatteen mukaisesti. Tältä osin lähidemokratian lähtökohta on olennainen.

Vaaleja täydentäviin osallistumismuotoihin on sisällytetty myös aloiteoikeutta koskeva osio. Tämä on tärkeä siinäkin suhteessa, että valtakunnallisen kansalaisaloiteinstituution on todettu tasaavan poliittisessa osallistumisessa muutoin ilmeneviä resurssipohjaisia eroja ja se on suosittu etenkin nuorten keskuudessa. Kuten kansanäänestyksen järjestämisessä, myös kansanäänestysaloitteessa on seurattu kuntalain esimerkkiä. Kansanäänestysaloitteen voisi tehdä vähintään neljä prosenttia kunnan asukkaista.

Kunnallisten kansanäänestysaloitteiden esimerkki ei kuitenkaan ole paras mahdollinen, sillä kunnallinen kansanäänestysaloite johtaa vain harvoin kansanäänestykseen. Tämä voi olla hyvinkin turhauttavaa aloitteen tekijöille. Turhautumista voisi lievittää se, että aloitteen tekijöitä kuultaisiin aluevaltuustossa.

Keskeiset mahdollisuudet demokratian kannalta

Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisuudistus on laaja kokonaisuus, jolla on vaikutuksia kansalaisten kokemukseen julkishallinnon ja sitä kautta koko poliittisen järjestelmän toimivuudesta. Uudistuksen vaikutuksia kansanvaltaisuuteen, kansalaisten vaikuttamiseen ja demokratiaan ei siten voi rajata uudistuksen muusta sisällöstä irralliseksi osioksi.

Uudistuksessa on lähdetty siitä, että edustuksellisuuden tulee toteutua uuden hyvinvointialueen keskeisen päättävän elimen eli aluevaltuuston valinnassa, ja että vaaleissa tapahtuvaa osallisuutta tulee tukea myös muiden vaikuttamiskanavien kautta. Demokratian edistämisen kannalta nämä ovat erittäin myönteisiä linjauksia.

Miten hyvinvointialuepohjaiselle poliittiselle päätöksenteolle saadaan muodostettua oma identiteetti niin toimintamuotojen, edustusroolien kuin kansalaisten samastumiskokemusten osalta?

Uusi vaalityyppi tarjoaisi mahdollisuuden kokeilla pandemiakestävyyden kannalta välttämättömiä uudistuksia vaalilainsäädäntöön. Näistä keskeisin on kirjeäänestyksen laajentaminen kotimaassa asuviin äänioikeutettuihin. Myös äänioikeusikärajan laskemista tulisi harkita, jotta se olisi linjassa kunnallisen ja hyvinvointialueen kansanäänestysaloiteoikeuden kanssa.

Suurin panostusta vaativa kokonaisuus liittyy siihen, miten hyvinvointialuepohjaiselle poliittiselle päätöksenteolle saadaan muodostettua oma identiteetti niin toimintamuotojen, edustusroolien kuin kansalaisten samastumiskokemusten osalta. Läheisyysperiaatteen huomioiminen osallistumismuotojen suunnittelussa voi edesauttaa tätä tavoitetta.

Tähän nivoutuu myös kysymys tiedosta ja sitä kautta yhdenvertaisuuden turvaamisesta. Uudesta hallintorakenteesta ja siihen sisältyvistä kansalaisten vaikutus-, valvonta- ja vaikutusmekanismeista tulee viestiä siten, että tieto tavoittaa toimintavalmiuksiltaan erilaiset kansalaisryhmät.

Artikkeli perustuu kirjoittajan 28.4.2021 perustuslakivaliokunnalle laatimaan asiantuntijalausuntoon.

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti ja ”Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU)” -hankkeen tutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Lisääkö soteuudistus demokratian hyvinvointia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.