Halmesvirta, Anssi ja Laine-Frigren Tuomas (toim.) (2023): Antisemitismin kirous. Kolme kriittistä esseetä. Jean-Paul Sartre, George Orwell, István Bibó. Helsinki: Gaudeamus, 288 s.

Vaikka Euroopan Unionissa on 2000-luvulla alettu viettää Holokaustin uhrien muistopäivää tammikuun 27. päivä ja hyväksytty antisemitismin torjuntaohjelma juutalaisvastaisen toiminnan kitkemiseksi, juutalaisviha on nostanut jälleen päätään. 

Uusi antisemitismi on pesiytynyt ennen kaikkea poliittiseen islamiin ja muihin 2000-luvun ääriliikkeisiin. Se käyttää tehokkaasti hyväkseen sosiaalisen median kanavia, mutta ei myöskään kaihda perinteisiä häirinnän ja vihanilmaisun muotoja kuten juutalaisten hautausmaiden häpäisyjä.

Mitä asialle voisi tehdä ja onko uudessa antisemitismissä ylimalkaan kysymys aivan samasta ilmiöstä kuin sen edeltäjässä 1900-luvulla? Vastauksen etsimisen voi aloittaa perehtymällä antisemitismin aikaisempiin analyyseihin ja ratkaisuyrityksiin. Gaudeamus on nyt julkaissut Anssi Halmesvirran ja Tuomas Laine-Frigrenin toimittaman kolmen suomennetun esseen kokoelman. 

Alun perin esseet on kirjoitettu toisen maailmansodan päättymisen aikoihin. Nämä ovat ranskalaisen filosofin Jean-Paul Sartren (1905–1980) Pohdintoja juutalaiskysymyksestä, englantilaisen journalistin ja kirjailijan George Orwellin (1903–1950) Antisemitismi Britanniassa sekä meillä vähemmän tunnetun unkarilaisen älymystön edustajan István Bibón (1911–1979) Juutalaiskysymys Unkarissa vuoden 1944 jälkeen. Erinomaisia käännöksiä täydentävät toimittajien kirjoittamat ranskalaisen, brittiläisen ja unkarilaisen antisemitismin historiaa ja luonnetta valottavat johdannot.

Vapauden pelko juurisyynä

Vaikka Sartren, Orwellin ja Bibón tarkastelutavat ovat kovin erilaisia, heidän antisemitismianalyyseissaan on myös yhteisiä piirteitä. Kaikkein selkeimpänä näistä kaikissa kolmessa esseessä antisemitismin juurisyyksi määrittyy vapauden pelko. Antisemiitti on pelkäävä ihminen, joka ei uskalla kohdata ihmisenä olemisen perustilannetta eli vapautta. Vapauden valitsemiseen liittyy nimittäin väistämättä oman toiminnan kriittinen arviointi sekä vastuun ottaminen omista teoista ja niiden seurauksista.

Vastuullisen vapauden sijaan antisemiitti valitsee auktoriteettiuskon ja kyseenalaistamattoman kansallisten ja isänmaallisten perinteiden vaalimisen. Oman kriittisen ajattelun asemesta hän haluaa olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Antisemitistisessä viitekehyksessä se määrittyy maanomistuksen ja verenperinnön siteeseen perustuvaksi kansakunnaksi. Kansakunnan puhtauden vaalimisen nimessä juutalaisten kaltaiset vieraat elementit on pidettävä siitä loitolla, ellei suorastaan hävitettävä.

Kaikki kolme ajattelijaa myös löytävät antisemitismistä eräänlaista ”väärää tietoisuutta”. Sille on ominaista todellisten yhteiskunnallisten ristiriitojen häivyttäminen näkyvistä ja juutalaisten nimeäminen syyllisiksi kaikkiin ihmiskuntaa vaivaaviin vitsauksiin.

Vastuullisen vapauden sijaan antisemiitti valitsee auktoriteettiuskon ja kyseenalaistamattoman kansallisten ja isänmaallisten perinteiden vaalimisen.

Antisemiitin ei tarvitse yrittää ymmärtää, mistä yhteiskunnalliset ja poliittiset epäoikeudenmukaisuudet oikeasti kumpuavat. Saksalaisen poliittisen taloustieteen kriitikon ja filosofin Karl Marxin termein voisi sanoa, että hänelle ei synny luokkatietoisuutta ja siitä seuraavaa kykyä nähdä yhteiskunnallisten ristiriitojen kapitalistista luonnetta. Antisemiitille riittää itsensä ylentäminen ja oman arvonsa kohottaminen alentamalla juutalaiset arvoltaan muita ihmisiä alhaisemmiksi.

Luokkatietoisuuden ja yhteiskuntakritiikin sijaan antisemiitti siis valitsee pikkuporvarillisen tavan hakea esikuvaa omalle elämälleen oman luokka-asemansa yläpuolelta. Vastaavasti hän luokittelee juutalaiset yhteiskunnalliseen pohjasakkaan. Sartre huomauttaa, että omistava luokka taas lietsoo antisemitismiä varaventtiilinä, johon se voi ohjata omaan sortovaltaansa kohdistuvan vihan.

Ratkaisuna sosialismi

Vapauden pelon ja pikkuporvarillisen väärän tietoisuuden lisäksi Sartren, Orwellin ja Bibón esseitä yhdistää myös samanlainen näkemys siitä, miten antisemitismi voitaisiin hävittää. Kaikki kolme nimittäin tarjoavat ratkaisuksi sosialismia. 

Tarkemmin lukien ratkaisu ei ole ollenkaan niin vanhentunut kuin ensin voisi kuvitella. Sartren, Orwellin ja Bibón sosialistinen vallankumous ei nimittäin viittaa neuvostoliittolaiseen tai kiinalaiseen ratkaisuun vaan maailman jakamiseen kaikkien siihen syntyneiden ihmisten kesken vapaasti ja oikeudenmukaisesti. 

Kaikkien kolmen kirjoittajan tarjoama sosialistisen vallankumouksen vaihtoehto onkin parhaiten ymmärrettävissä 1940-luvun puolivälin tilanteessa, jota on sekä omana aikanaan että myöhemmin luonnehdittu Euroopan nollapisteeksi.

Henkilökohtaisen vastuun kantamista edellyttävä poliittinen vapaus yhdistyy yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen, jossa yksityisomaisuus ja oman voiton tavoittelu eivät ole ihmisten toimintaa ohjaavia ensisijaisia periaatteita.

Kaikkien kolmen kirjoittajan tarjoama sosialistisen vallankumouksen vaihtoehto onkin parhaiten ymmärrettävissä 1940-luvun puolivälin tilanteessa, jota on sekä omana aikanaan että myöhemmin luonnehdittu Euroopan nollapisteeksi. Toisen maailmansodan raunioista nousi toivo paremman maailman mahdollisuudesta ja usko ihmisten kykyyn saada myös jotain hyvää aikaiseksi.

Samalla kirjoittajat arvelevat, että vallankumouksen aika ei vielä ole tullut. Siksi on pohdittava, kuinka antisemitismiin voidaan vastata ennen sitä. 

Sekä Sartre että Bibó tarkastelevat valistuksesta, Ranskan vallankumouksesta ja sen myötä juutalaisille suoduista kansalaisoikeuksista lähtien yleistynyttä keskiluokkaistuneille juutalaisille ominaista sulautumista valtaväestön kulttuuriin ja yhteiskuntaan ja siihen yhdistynyttä maallistumista ja etääntymistä juutalaisesta uskosta. Heidän vastauksensa kuitenkin eroavat merkittävästi toisistaan.

Sulautumisen ja sionismin ongelmat

Sartren tulkinnan mukaan aidon sulautumisen kohtalo on jäädä puolitiehen. Tämä johtuu siitä, että sulautumisen asteesta päättää viime kädessä valtaväestö, joka voi halutessaan myös peruuttaa koko prosessin. Sulautumisprosessiin juuttuvan juutalaisen olemassaolon tilanteeksi muodostuu välitila muodollisten kansalaisoikeuksien ja itseensä sulkeutuvien yhteiskunnallisten seurapiirien välissä. 

Bibó taas analysoi sulautumista siihen annettujen vastausten kautta. Myös hänen mukaansa porvarilliseen yhteiskuntaan sulautuminen jää puolitiehen, ja kaikki ihmiset piiriinsä hyväksyvä sosialistinen yhteiskunta häämöttää vasta tulevaisuudessa. 

Samalla kun Bibó myöntää, että juutalaisvaltion perustamista Palestiinaan tuskin voidaan estää, hän ei pidä sionismia ainoana mahdollisena vastauksena juutalaisten ahdinkoon.

Niinpä Bibó keskittyy pohtimaan sionismin, juutalaisen kansallisuusaatteen, merkitystä. Bibón arvion mukaan sionismi perustuu ajatukseen siitä, että antisemitismi on ei-juutalaisissa yhteiskunnissa ikuista ja siksi juutalaiset tarvitsevat oman valtion. Tällä tavoin sionisteilla on taipumusta tuomita vääriksi kaikki muut ratkaisut kuin juutalaisten pyrkimyksen oman valtion perustamiseen.

Samalla kun Bibó myöntää, että juutalaisvaltion perustamista Palestiinaan tuskin voidaan estää, hän ei pidä sionismia ainoana mahdollisena vastauksena juutalaisten ahdinkoon. Hän katsoo, että sulautumisen puolestapuhujien ja sionistien välinen kiistely on täysin turhaa, koska molemmat vaihtoehdot ovat aidosti olemassa. 

Vaikka antisemitismi oli sodan jälkeisessä Unkarissa uudelleen vahvistumassa, Bibó toivoi, että juutalaiset voisivat myös jäädä entisille asuinsijoilleen, eikä joko juutalaisvaltioon tai pois Euroopasta muuttaminen olisi heille ainoa ratkaisu.

Vastuu ja syyllisyys

Tätä kautta Bibó tulee esseensä kiinnostavimpaan ja tärkeimpään kysymykseen. Se on kysymys vastuusta ja syyllisyydestä juutalaisiin kohdistuneisiin hirmutekoihin. Bibón tulkinnan mukaan Unkarissa ei ole sodan jälkeen onnistuttu käymään kriittistä keskustelua vastuusta ja osallisuudesta vainoihin. 

Sen sijaan on valittu vaikeneminen, omien tekojen peitteleminen ja vastuun sysääminen muutaman poliitikon niskaan. Bibón käsityksen mukaan meneminen suurempien syyllisten taakse piiloon omaa henkilökohtaista vastuuta on kuitenkin sekä moraalisesti että poliittisesti itsepetoksellista ja kaksinaamaista.

Niin Unkarissa kuin muissa natsi-Saksan itäeurooppalaisissa liittolaismaissa syyllisyyteen ja vastuuseen liittyvät kysymykset haluttiin käsitellä mahdollisimman vähin äänin, ja siirtyä nopeasti jälleenrakennukseen.

Bibón pohdinnat henkilökohtaisesta poliittisesta ja moraalisesta vastuusta suhteessa natsien juutalaisten tuhoamispolitiikkaan liittyvät siihen, että niin Unkarissa kuin muissa natsi-Saksan itäeurooppalaisissa liittolaismaissa syyllisyyteen ja vastuuseen liittyvät kysymykset haluttiin käsitellä mahdollisimman vähin äänin, ja siirtyä nopeasti jälleenrakennukseen.

Bibón tulkinnan mukaan antisemitismi kätkettiin Unkarissa Itä-Euroopassa yleisesti omaksutun antifasistisen puhunnan taakse. Samantapainen ratkaisu tehtiin kuitenkin myös esimerkiksi Italiassa, missä tarvittiin monta kymmentä vuotta antisemitismin kotoperäisyyden myöntämiseksi.

Ongelmallinen nationalismi

George Orwellin antologiassa keskimmäiseksi sijoitettu lyhyt essee antisemitismistä Britanniassa uhkaa jäädä kahden pitkän ja perinpohjaisen kirjoituksen varjoon. Se sisältää kuitenkin tärkeän näkökulman antisemitismiin, joka on sen suhde eurooppalaisen nationalismin, kansallisuusaatteen, perintöön. Orwell nimittäin tarkastelee antisemitismiä nimenomaan ihmiskunnan kansoihin jakavan kansallismielisyyden eli nationalismin seurauksena. 

Hitler taas sai rinnalleen Suur-Unkarista ja Suur-Suomesta haaveilevia kansallisromantikkoja, joilla ei ollut myöskään vaikeuksia hyväksyä natsien rotuteorioita. 

Poliittisesti vaarallisen tästä aatteesta tekee siihen sisältyvä ajatus jokaisen kansan ”oikeasta” paikasta maailmassa. Nationalismien törmäyksestä suurvaltojen geopolitiikkaan oli jo kertaalleen seurannut suunnatonta hävitystä ensimmäisessä maailmansodassa. Hitler taas sai rinnalleen Suur-Unkarista ja Suur-Suomesta haaveilevia kansallisromantikkoja, joilla ei ollut myöskään vaikeuksia hyväksyä natsien rotuteorioita. 

Eurooppalaisen nationalismin näkökulmasta juutalaiset muodostavat kansallisesti loismaisen ryhmän, jolle ei ole löydettävissä oikeata paikkaa eurooppalaisella maaperällä. Orwellin johtopäätös on, että niin kauan, kuin kansallisuusaate kukoistaa Euroopassa, antisemitismin juuriminen on mahdotonta.

Uusi antisemitismi ja islamofobia

Antisemitismin kirous tarjoaa kiinnostavia näkökulmia antisemitismin ilmiön kriittiseen pohdintaan välittömästi toista maailmansotaa seuranneessa tilanteessa. Toimittajien kirjoittama esipuhe ja esseitä edeltävät johdannot tarjoavat aineksia myös nykypäivän uuden antisemitismin ymmärtämiseen. 

Toisaalta teoksen esipuheessa huomautetaan, että uudessa antisemitismin tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota juutalaisvastaisuuden ja islamofobian, islaminkammon, rakenteellisiin samankaltaisuuksiin. 

Toisaalta monet historiantutkijat ovat esittäneet, että 2000-luvun uudessa antisemitismissä on ainakin osittain kysymys eri ilmiöstä. 2000-luvun juutalaisvastaisten hyökkäysten aalto nimittäin liittyy arabivähemmistöjen piirissä syntyneeseen uuteen juutalaisvihaan, jossa juutalaiset nähdään osana länsimaailmaa, jota halutaan vastustaa.

Euroopan uudet siirtolaiset taas tulevat pääasiassa siirtomaa-ajan jälkeisiä sotia käyneistä maista ja ovat niissä kokeneet elämän ja ilmapiirin raaistumisen. Näistä lähiöistä poliittisen islamin on helppo rekrytoida sotilaita riveihinsä.

Kulttuurista ja geopoliittista lännenvastaista valtataistelua käyvien ääri-islamististen valtioiden ja ryhmittymien on helppo kylvää juutalaisvihaa Ranskan kaltaisissa maissa, joiden suurissa siirtolaislähiöissä kasvavat toisen ja kolmannen polven arabisiirtolaiset luokitellaan toisen luokan kansalaisiksi ja nuorten siirtolaisten elämää leimaa edelleen kolonialismista periytynyt rasistinen ja poliittinen hierarkia. 

Euroopan uudet siirtolaiset taas tulevat pääasiassa siirtomaa-ajan jälkeisiä sotia käyneistä maista ja ovat niissä kokeneet elämän ja ilmapiirin raaistumisen. Näistä lähiöistä poliittisen islamin on helppo rekrytoida sotilaita riveihinsä.

Italialais-ranskalainen historioitsija Enzo Traverso huomauttaa vuonna 2019 julkaistussa teoksessaan The New Faces of Fascism, että tämän uuden ennakkoluulon poliittinen traagisuus on siinä, että se asettaa vastakkain kaksi vähemmistöä. Toista niistä, juutalaisia, puolustaa Eurooppa holokaustin opetusten muistamisen nimissä, kun taas toista, arabeja, puolustavat poliittista islamia edustavat äärikonservatiiviset arabivaltiot.

Vaikka 1940-luvun kirjoittajat eivät voineet aavistaa 2000-luvun poliittisten ennakkoluulojen muotoja, teoksen klassikkotekstit auttavat avaamaan antisemitismin ilmiön historiallisia, poliittisia, yhteiskunnallisia ja myös psykologisia taustoja. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että vaikka kirjan nimi on naseva ja lukemaan houkutteleva, antisemitismissä on kysymys pikemminkin poliittisesta ilmiöstä kuin mystisestä kirouksesta, jolle ei oikein voi mitään.

Dosentti Tuija Parvikko toimii yliopistotutkijana Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella Suomen Akatemian projektissa ”Pakkomuuttojen uhrit ja etno-kansalliset kategorisoinnit Euroopassa 1943–1948”.

Artikkelin pääkuva: Ben Ostrower / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Antisemitismin kirous ennen ja nyt ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yalen yliopiston professori Samuel Moyn kirjoitti hiljattain New York Timesissa ”kulttuurimarxismin” käsitteestä. Hän kuvaili sitä alt-right-liikkeen eli ideologialtaan kirjavan uuden äärioikeiston lempimeemiksi. Kulttuurimarxismi-termin takana on ajatus hämäräperäisen salaseuran olemassaolosta, jonka pyrkimyksenä olisi riistää länsimaailmalta sen oikeudet – erityisesti valkoisten miesten oikeudet – ”identiteettipolitiikan” ja ”multikulturalismin” nimissä.

Salaliittoteoria katsoo kulttuurimarxismin saapuneen Yhdysvaltoihin Frankfurtin koulukunnan mukana. Jälkimmäisellä tarkoitetaan vaikutusvaltaista, pääosin vasemmistolaisista juutalaisajattelijoista muodostunutta, natsismia Saksasta paenneiden ajattelijoiden ryhmää.

Kulttuurimarxismi-käsitteellä on kuitenkin pitkä historia. Käsitteen nykyinen merkitys on vain yksi ilmentymä vuoden 1917 jälkeen yleistyneestä ”juutalais-bolsevistisesta” myytistä.

Myytin mukaan juuri juutalaiset olivat kommunismin alullepanijoita. Kommunistien eli tässä tapauksessa juutalaisten vallankumouksellisuus johti länsimaailman vastareaktioon eli 1900-luvun sotiin ja väkivaltaan. Läntisen maailman vastareaktio oli vain oikeutettua itsepuolustusta. Moyn kirjoittaakin:

”Läntisen maailmanjärjestyksen puolustaminen kaaosta vastaan – mikä vaikuttaisi tarkoittavan lähinnä vaikeasti oikeutettavissa olevien etuoikeuksien puolustamista uusia oikeuksien vaatijoita vastaan – on vanha toisinto, joka esiintyy uutena oivalluksena. Viime vuosisadalla se johti ankariin, todellisiin tuhoihin. Ja vaikka tämän päivän ’kulttuurimarxismin’ kriitikot esittävät olevansa hyvinkin oppineita, he toistavat myyttiä – ilmeisen epätietoisina siihen liittyvästä raskaasta painolastista – väittäessään, että salaliitot tuhosivat maan.”

Tapa, jolla kulttuurimarxismista puhuvat henkilöt kuvaavat Frankfurtin koulukunnan roolia, osoittaa uskomatonta tietämättömyyttä siitä raskaasta painolastista ja niistä historiallisista syistä, jotka ylipäätään johtivat kyseisen koulukunnan edustajien maanpakoon.

Pyrin viemään Moynin argumenttia pidemmälle. Hahmottelen ensin taustaa, joka johti Frankfurtin koulukunnan edustajien siirtymiseen Yhdysvaltoihin. Pakolaisuuteen johtanut kehityskulku alkoi jo 1930-luvun Saksaa aikaisemmin. Lisäksi ilmiö kosketti Frankfurtin koulukuntaa laajempaa joukkoa. Tästä joukkiosta käsittelen ennen kaikkea lainoppineita, sillä heidät natsit savustivat ulos ensimmäisenä.

Tämän jälkeen käsittelen akateemisia seurauksia, joita näiden tutkijoiden maanpako aiheutti – he kun pyrkivät löytämään selityksiä itseään kohdanneille mullistuksille. Lopuksi liitän aiheen nykykeskusteluun, jossa näiden maanpaossa olleiden tutkijoiden ajatukset on nähty keskeisinä, kun on puhuttu Euroopasta ja aivan erityisesti Euroopan unionin instituutioista.

Vuoden 1933 katastrofi

Huhtikuussa 1933 Saksassa säädettiin laki virkamieskunnan palauttamisesta ”kansalliseksi” (Gesetz zur Wiederherstellung des Berufsbeamtentums, tästedes tekstissä käytän lyhennystä GWB). Sen tarkoituksena oli puhdistaa yliopistot ja hallinnon rakenteet epätoivotuista ihmisistä.

Lain kautta ”ei-kansalliseksi” määriteltiin kahden kriteerin eli ”ei-arjalaisen alkuperän” (kohta 3.1) tai aikaisemman poliittisen vakaumuksen kautta. Henkilöt, joihin kriteerit sopivat, voitiin todeta ”puuttellisesti sitoutuneiksi kansallisen edun edistämiseen” (kohta 4) ja siten poistaa virastaan.

Ylivoimaisesti suurin peruste ensimmäisen vaiheen yksittäisten erottamispäätösten takana oli poliittinen vakaumus.

Pian lain voimaantulon jälkeen, Deutsche Juristenzeitung julkaisi listan ensimmäisistä syrjäytetyistä ja erotetuista tutkijoista. Huomattavaa listassa ei ole se, että se piti sisällään tutkijoita, joilla oli juutalaiset sukujuuret, vaan se, että ylivoimaisesti suurin peruste ensimmäisen vaiheen yksittäisten erottamispäätösten takana oli poliittinen vakaumus. Lista piti sisällään korkeankin poliittisen profiilin henkilöitä.

GWB-lain säätäminen ja sen soveltaminen oli linjassa tapausten kanssa, joissa tuomio vahingollisesta poliittisesta toiminnasta annettiin rodullisen identiteetin perusteella. Ajatuksena oli siis, että vasemmistolainen poliittinen vakaumus oli seurausta syytettyjen juutalaisuudesta.  Juutalais-bolsevistisessa myytissä ilmentyy – jo natsismin nousua edeltänyt – ennakkoluulo rodullisen identiteetin ja poliittisen vakaumuksen yhdistymisestä, mikä lopulta johti lakiin virkamieskunnan palauttamisesta ”kansalliseksi”.

1930-luvun kuluessa lukuisat Frankfurtin koulukunnan edustajat ajettiin maanpakoon joko heidän marxilaisten vakaumustensa tai juutalaisen perimänsä perusteella – ja toisinaan molemmista johtuen.

Katastrofin ymmärtämiseksi

Myrkyllinen sekoitus rodullisia ja poliittisia ennakkoluuloja oli läpitunkeva eikä rajoittunut yksinomaan suosiotaan kasvattavan natsismin suppeaan piiriin. Päinvastoin, se liittyi laajemminkin Saksassa ja Itävallassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneisiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin epävarmuuksiin.

Vuosien 1917 ja 1933 välisenä ajanjaksona syntyi poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten olosuhteiden seurauksena kokoelma aatteita, jotka tänä päivänä mieltäisimme ”identiteettipolitiikaksi”.

Salaliittoteoriat olivat yleisiä eivätkä rajoittuneet yksinomaan juutalais-bolsevistiseen myyttiin tai nousevan fasismin ja natsismin piireihin. Juutalaista alkuperää olevia perheitä, joiden jäsenistä oli tullut täysimääräisiä, osallistuvia ja kunnioitettuja kansalaisia, ryhdyttiin nyt syyttämään salaseurojen jäseniksi, joiden pyrkimyksenä oli länsimaailman tuhoaminen. Tämä johti niin syrjintään kuin yhteiskunnalliseen väheksyntäänkin.

Frankfurtin koulukunnan jäsenet ja puolustajat Saksassa olivat tyypillisesti ylemmän keskiluokan perheistä lähtöisin olevia akateemikkoja. Frankfurtin koulukunnaksi heitä ryhdyttiin kutsumaan vasta Yhdysvaltoihin pakenemisen jälkeen, sillä Saksassa he olivat työskennelleet yhdessä Frankfurtin yliopistossa, jonka yhteiskuntatutkimuksen instituutissa he kehittivät kriittistä marxilaista ajattelua. Heidän keskiluokkaisen, juutalaisen taustansa sekä marxilaisten näkemyksiensä takia he edustivat kaikkea, mitä natsit halveksivat.

Natsien noustessa valtaan yhteiskuntatutkimuksen instituutti lakkautettiin miltei välittömästi. Yksi toisensa perään tutkijat ajettiin pois – ensin yliopistosta ja sitten Saksasta ylipäätään.

Juutalaisten akateemikoiden tulva oli aiheuttanut protesteja ja kritiikkiä amerikkalaisten tieteentekijöiden keskuudessa jo 1930-luvun alkupuolelta alkaen.

Maastapakonsa jälkeen yrittäessään selittää heitä kohdannutta katastrofia moni juutalainen akateemikko keskittyi tutkimuksessaan juuri maailmansotien välisen ”identiteettipolitiikan” aikaan. Natsismi ei ollut ilmestynyt tyhjästä, ja tutkimalla sekä syitä että olosuhteita, joista se nousi, voitiin saavuttaa oivalluksia, jotka mahdollisesti selvittäisivät myös tutkijoiden henkilökohtaista ahdinkoa.

Thomas Wheatland esittää teoksessaan The Frankfurt School in Exile, että Frankfurtin koulukunta oli pyrkinyt sellaiseen tutkimukseen jo 1930-luvun lopussa, mutta – ironista kyllä – läpikotaisin antisemitistinen ilmapiiri yhdysvaltalaisissa eliittiyliopistoissa vaikeutti sen tekemistä.

Tässä vaiheessa ei ollut vielä selvää, mihin laajuuteen natsit tulivat vainonsa ulottamaan, mutta juutalaisten akateemikoiden tulva oli aiheuttanut protesteja ja kritiikkiä amerikkalaisten tieteentekijöiden keskuudessa jo 1930-luvun alkupuolelta alkaen.

Oikeustieteilijät ja katastrofi

Frankfurtin koulukunnan puolustajat eivät olleet ainoita tutkijoita, joihin natsismin nousu vaikutti. Esimerkiksi Hermann Kantorowicz (1877–1940) ja Hans Kelsen (1881–1973) voidaan lukea 1900-luvun oikeustieteilijöiden ehdottomaan eliittiin. Heistä kumpikin loi menestyksekästä uraa ennen ja jälkeen maanpakonsa.

Sekä Kantorowicz että Kelsen edustivat ”ei-arjalaista” alkuperää ja olivat poliittisesti aktiivisia GWB-lain tarkoittamalla tavalla. Heistä kumpikin oli ensimmäisten syrjäytettyjen professorien joukossa.

Frankfurtin koulukunnan puolustajat eivät olleet ainoita tutkijoita, joihin natsismin nousu vaikutti.

Molemmat olivat kohdannut rodullista ja poliittista vastustusta – huolimatta kiistämättömästä akateemisesta asemastaan sekä tieteellisistä ansioistaan – jo ennen vuotta 1933. Kantorowiczille myönnettiin täyden professorin arvo vasta 52 vuoden iässä, mikä oli luultavasti seurausta sekä hänen juutalaisista sukujuuristaan että poliittisesta suorapuheisuudestaan.

Vaikka Kelsen oli yksi Itävallan vuonna 1920 laaditun perustuslain pääarkkitehdeista ja hänellä oli elinikäinen nimitys vasta perustettuun Itävallan valtiosääntötuomioistuimeen, hän oli syrjäytettyjen joukossa, kun itävaltalaiset fasistit suorittivat tuomioistuimen depolitisoimisen. Arkistotutkimus on kuitenkin osoittanut, että jo vuosikymmentä aikaisemmin Kelsenillä oli vaikeuksia löytää täyttä professuuria Wienistä ja motiivina hänen sivuuttamiselleen professuureja täytettäessä oli rasismi.

Kuten Frankfurtin koulukunnan tapauksessa, myös Kantorowiczin ja Kelsenin maanpaon aikaiseen tutkimukseen vahvan leimansa painoi paitsi heidän syrjäyttämisensä ja sitä seurannut erottaminen ja natsismin nousu mutta myös tuon poliittisen kehityksen taustalla olleet syyt ja jo aikaisemmin vaikuttanut antisemitistinen narratiivi.

Kumpikin tieteilijä esimerkiksi julkaisi jo 1930-luvulla tutkimuksia diktatuurin käsitteestä – Kantorowicz Cambridgessä ja Kelsen Genevassa. Kantorowiczin mukaan tieteellisen vapauden rajoittaminen ja sellaisten tutkijoiden erottaminen, joilla on epätoivottuja näkemyksiä, ovat keskeisiä elementtejä diktatuurin pyrkimyksessä vaientaa siihen kohdistuva kritiikki.

Kelsen kirjoittaa Politica-lehden artikkelissaan ”Party-dictatorships” vuonna 1936 huomionarvoisesti tämän rajoittamisen suhteesta rodullisiin seikkoihin ja nationalismiin:

”Missä ikinä fasismi yhdistää nationalismin rotuperiaatteeseen tai edes käyttää toista lähtökohtana toiselle, johtaa se väistämättä tiettyjen väestönosien syrjintään, heidän ulossulkemiseensa julkisista viroista ja tietyistä ammateista sekä näiden väestönosien moraaliseen ja taloudelliseen tuhoon.”

Tutkimuksessani Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä keskityn sotienjälkeisen ajan poliittisten ja oikeudellisten rakenteiden syntyyn. Tutkimuksessani esitän, että oikeudellisten ja poliittisten instituutioiden jälleenrakennus esimerkiksi ”Euroopan” kontekstissa pyrki kitkemään ja ehkäisemään juuri tätä ennakkoluuloa rodullisen identiteetin ja tietyn poliittisen vakaumuksen välillä, jonka Kelsen esitti diktatuurin ominaisuudeksi.

Kulttuurimarxismin raskas painolasti

Kuten 1920- ja 30-lukujen fasistit, myös moderni alt-right-liike luottaa ”dog whistle” -politiikan tekniikkaan. ”Dog whistle” tarkoittaa näennäisen sisällöttömillä käsitteillä pelaamista sekä tiettyjen termien sepittämistä ja muotoilua. Käytetyt käsitteet kuitenkin Moynin sanoja lainaten pitävät sisällään ”raskasta painolastia”, ja niiden monet merkitykset avautuvat täydellisesti omalle kohderyhmälle.

Kulttuurimarxismi on tietenkin yksi tällainen termi, mutta samaa edustaa myös vaikkapa tuomareiden kuvaaminen ”kansan vihollisina”. Se, missä määrin tällaiset termit heijastelevat syvemmällä olevia yhteiskunnallisia ja taloudellisia huolenaiheita, joita mitä ilmeisimmin monet kokevat, tulee olemaan pitkän ja jatkuvan keskustelun kohteena niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin.

Kuten 1920- ja 30-lukujen fasistit, myös moderni alt-right-liike luottaa näennäisen sisällöttömillä käsitteillä pelaamiseen ja tiettyjen termien sepittämiseen ja muotoiluun.

Moyn on hiljattain julkaistussa teoksessaan Not Enough: Human Rights in an Unequal World arvostellut sitä, kuinka ihmisoikeusdiskurssi on suuressa määrin irrotettu keskusteluista taloudellisesta epätasa-arvosta ja ihmisten perustarpeista.

Euroopan unionia syytetään vallitsevien, laajojen yhteiskunnallisten ja taloudellisten huolenaiheiden huomiotta jättämisestä samalla, kun sen katsotaan tyrkyttävän ”poliittista korrektiutta”. “Euroopan” vasta-argumentti – vartiointi rodun ja poliittisen vakaumuksen yhdistämistä vastaan toisen maailmasodan kokemuksien pohjalta – näyttäytyy monelle riittämättömäksi oikeuttamaan EU:n integraatiopolitiikkaa.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, kuinka ongelma rajataan. On mahdollista, että oikeudellinen, institutionaalinen ja akateeminen keskustelu on sivuuttanut ja ollut huomioimatta oman kuplansa ulkopuolisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia huolenaiheita.

Kuitenkin käyttämällä termejä kuten ”kulttuurimarxismi” tai ”kansan vihollinen”, ”Euroopan” vastustajat itse herättävät muistoja katastrofista, joka johti toiseen maailmansotaan. Samoin tuomareiden kuvaaminen kansan vihollisina, kun he tekevät Eurooppa-mielisinä koettuja päätöksiä, merkitsee vain ongelman siirtämistä pitelemättömän nationalismin kentälle.

Historialliset yhtäläisyydet poliittisessa keskustelussa nykypäivän ja sotien välisen ajan välillä ovat usein seurausta sellaisten termien käytöstä, joita edellä kuvasin. Historioitsijana en tahdo varoittaa, että tällainen johti tuhoisiin vahinkoihin viime vuosisadalla – vain ja ainoastaan todeta, että niin kävi.

Jacob Giltaij on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Edit. 21.1.2019 klo 08:53: Moyn-lainauksen suomennoksesta ”salaliittoteoriat” korjattu ”salaliitoiksi”.

Julkaisu ”Kulttuurimarxismi”, pakolaistutkimus ja Eurooppa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Four parts of a folding screen -dokumentin keskiössä on ajatus henkilökohtaisen omaisuuden ja ihmisen yksilöllisyyden yhteydestä. Ajatus paitsi avaa tärkeän näkökulman juutalaisten kansanmurhan mekanismiin myös varoittaa niistä nykyisistä järjestelmistä, jotka riistävät kokonaisilta ryhmiltä ihmisarvon ja oikeuden täysivaltaiseen jäsenyyteen yhteiskunnassa.

Viime marraskuun 9. päivänä tuli kuluneeksi 80 vuotta ”kristalliyöstä”, jolloin kansallissosialistiset puolisotilaalliset joukot hyökkäsivät Saksan juutalaisväestön kimppuun murhaten, pahoinpidellen ja tuhoten omaisuutta. Kristalliyötä pidetään hyvin perustein juutalaisten systemaattisen murhaamisen, holokaustin, alkutapahtumana.

Jos kuitenkin keskitytään vain näkyviin väkivallantekoihin, oman käden oikeuteen ja hirmutekoihin, eurooppalaisen antisemitismin ja rasismin olemus hämärtyy.

Holokausti ei ollut ”ylilyönti” vaan järjestelmällisen rakennustyön looginen lopputulema. Hirmutekoihin eivät osallistuneet vain epämääräiset ääriainekset vaan tavalliset työtä tekevät, oikeustajulla varustetut ihimiset. Tähän kansanmurhan ”arkipäiväiseen” ytimeen Anthea Kennedyn ja Ian Wiblinin dokumentti Four parts of a folding screen paneutuu.

Dokumentti kuvaa juutalaisen naisen, Nellie Kochin, pyrkimyksiä pelastaa perheensä omaisuus ja paeta Lontooseen alati yltyvää natsi-mielivaltaa 1930-luvun Berliinistä. Suurin osa dokumentin kestosta käytetään kuitenkin Kocheilta takavarikoidun omaisuuden myöhempien vaiheiden jäljittämiseen.

Dokumentin keskiössä on ajatus henkilökohtaisen omaisuuden ja ihmisen yksilöllisyyden yhteydestä.

Dokumentin keskiössä on ajatus henkilökohtaisen omaisuuden ja ihmisen yksilöllisyyden yhteydestä. Ajatus paitsi avaa tärkeän näkökulman juutalaisten kansanmurhan mekanismiin myös varoittaa niistä nykyisistä järjestelmistä, jotka riistävät kokonaisilta ryhmiltä ihmisarvon ja oikeuden täysivaltaiseen jäsenyyteen yhteiskunnassa.

Seuraavassa keskityn lyhyesti näiden kahden näkökulman – juutalaisten ulossulkemisen omaisuuden kautta sekä materiaalisten objektien merkityksen identiteetille – taustaan, jotka dokumentin kautta nousevat esiin.

Yksityisomaisuus ja kansakunta

Yksityisomaisuuden ympärille muodostui 1900-alun Saksassa valtava, koko yhteiskunnan luonnetta muokkaava oikeudellinen ongelma. Ensimmäinen maailmansota oli yhtäältä osoittanut, että turvatakseen olemassaolonsa modernilla valtiolla tuli olla laajat oikeudet tarvittaessa pakkolunastaa kansalaistensa omaisuutta.

Toisaalta hyperinflaation ja 1930-luvun laman yhteiskunnalliset seuraukset vakuuttivat suuren yleisön siitä, että omaisuus tulisi sitoa tiukemmin yhteisön arvoihin: omaisuuden kasautumiselle tuli asettaa rajat ja sen arvon muutokset tulisi palauttaa takaisin seuraamaan yksilön ja yhteisön työtä ja arvollisuutta, pois ulkoisten ja moraalittomien voimien päätäntävallasta.

Ongelma oli myöskin saksalaisen lakikoodiston monimuotoisuus. Oikeustieteilijät ponnistelivat määrittääkseen sen, kuinka olemassaolevia lakipykäliä koskien yksityisomaisuutta tulisi tulkita. Miten määritellä yhteisö? Miten suhtautuivat toisiinsa valtion ja yksilön oikeudet? Missä tilanteissa valtiolla oli oikeus ottaa haltuunsa yksilön omaisuutta?

Lopputulemana oli nationalistinen tulkinta kansankokonaisuudesta, jossa sekoittuivat ainekset 1900-luvun lopun sosiaalisesta konservatismista, sosialismista ja historiallisista myyteistä. Periaatteen mukaan ihmiset olivat ensisijaisesti kansallisesti määrittyneen yhteisönsä jäseniä. Yksilön hallinnassa oleva omaisuus, peritty tai omalla työllä saavutettu, oli seurausta yksilön ja yhteisön vuorovaikutuksesta ja omistaminen oli mahdollista yhteisöä sitovien sopimusten, tapojen ja hyveiden takia.

Kokonaisuuden hyvinvointi ajoi yksilön edun edelle. Kokonaisuus paitsi takasi yksityisomaisuuden suojan, lopulta myös hallitsi yksityisten oikeuksien yli.

Ajatus orgaanisesta yhteiskunnasta lain tulkinnan lähtöpisteenä ei ollut alun perin kansallissosialistinen idea, mutta, kuten niin monen muunkin asian kohdalla, natsit omivat sen ja tekivät siihen kaksi perustavanlaatuista muutosta: ”Yhteisö” tarkoitti nyt rotuun perustuvaa yhteisöä ja sitä edusti käytännössä Führerin tahdolle alisteinen valtiokoneisto. Lainsäädäntötyössä ja oikeuden tulkinnassa anti-semitismi, joka oli jo pitkään vaikuttanut pohjavireenä saksalaisessa yhteiskunnassa, nostettiin määrääväksi tekijäksi yhteisöön kuulumisessa. ”Aitoa” kansakuntaa rakennettiin aggressiivisesti ”vieraan” kansanosan kustannuksella.

Lopulta yhteisön oikeus Kochin, ulkopuolisen, omaisuuteen ajaa jopa hänen henkilökohtaisen koskemattomuutensa ohitse.

Tuo kehitys kulkee dokumentin alun taustalla. Koch huomaa oman oikeutensa omistaa asioita hiljalleen häviävän. Perheen koti käytännössä pakkolunastetaan, juutalaisen omaisuuden kauppa-arvo romahdutetaan säädöksillä, arvotavaroiden omistus kielletään, jäljelle jäänyttä omaisuutta verotetaan ylimääräisillä, valtaviksi kohoavilla veroilla ja oletetuista rikoksista sanktioidaan omaisuuden takavarikolla.

Lopulta yhteisön oikeus Kochin, ulkopuolisen, omaisuuteen ajaa jopa hänen henkilökohtaisen koskemattomuutensa ohitse. Sama kohtalo oli kaikkien Saksan juutalaisten osana.

Kyseessä ei ollut pelkästään rahallisen arvon pakkosiirto – jota se myös oli – vaan yhden kansanryhmän ihmisarvon vähittäinen ja rationaalinen rapauttaminen. Kun kristalliyö marraskuun 9. päivän iltana 1938 koitti, juutalaisilla ei ollut enää käytännössä lain suojaa yksityisomaisuudelleen. Synagogien poltto, juutalaisten liikkeiden tuhoaminen ja kotien ryöstö ei ollut natsi-Saksassa enää laitonta.

Kansallissosialistit eivät yleisesti ottaen välittäneet olivatko heidän tavoitteidensa saavuttamiseen valitut keinot lainmukaisia. Natsien ei kuitenkaan tarvinnut turvautua laittomuuksiin prosessissa, jossa juutalaiset erotettiin yhteisön ulkopuolelle ja heiltä poistettiin alun perin kaikille kuuluvat, lakiin perustuvat oikeudet. Kokonaisten kansanryhmien rajaaminen perustavanlaatuisten oikeuksien ulkopuolelle tapahtui oikeusvaltion sääntöjen puitteissa.

Kansalaisuus ja holokausti

Kristalliyö oli alku väkivallalle, jossa yhteiskunnan suojan ulkopuolelle ajettuja ihmisiä alettiin kohdella kuin sairautta tai tuholaisia.  Mutta se saattoi tapahtua vasta, kun juutalaisilta oli poistettu yhteiskunnan suoja ja inhimillisyys saksalaisten enemmistön silmissä.

Prosessi ei ollut pinnallinen. Vaikka Saksan juutalaiset olivat heterogeeninen joukko, suuri osa heistä oli täysin integroitunut saksalaiseen yhteiskuntaan. He olivat tiedemiehiä, opettajia, yrittäjiä, poliitikkoja, sotasankareitakin. Holokaustissa Saksa eristi ja tuhosi osan itsestään.

Eristämisellä ei vielä 1930-luvulla valmisteltu tuhoamista, mutta ensimmäinen oli jälkimmäisen edellytys. Esimerkiksi hyökätessään itään operaatio Barbarossan aikana natsi-Saksa tuhosi järjestelmällisesti ne rakenteet, jotka yhteiskunnallista elämää säätelevät: hallinnon rakennukset ja infrastruktuurin, poliisi- ja oikeuslaitoksen, arkistot, kansallisen ja paikallisen yhtenäisyyden symbolit.

Yhteiskuntaa, johon yksilöt ja perheet olivat kuuluneet ja joka oli taannut heidän asemansa, ei enää ollut olemassa. Kansallissosialistisen logiikan mukaan nämä ihmiset oli mahdollista tuhota ei-ihmisinä.

Kun natsit olivat laittaneet ideologiansa käytäntöön täydelleen idässä, he kääntyivät takaisin kohti Saksaa. Juutalaisilta poistettiin viimeinen, nimellinen side aikaisempaan identiteettiinsä – Saksan kansalaisuus. Vasta tämän jälkeen kansallissosialistit aloittivat omien maanmiestensä laajamittaisen murhaamisen.

Tässä vaiheessa, vuonna 1941, Kochilta viedään Saksan kansalaisuus ja hänen pidätettynä ollut, jäljellä oleva omaisuutensa siirretään valtiolle.

Henkilökohtainen ja materiaalinen ihmiselämässä

Jos juutalaisten järjestelmällinen tuhoaminen muodostaa elokuvan tapahtumien kronologisen taustan, Kochin tapauksen kautta dokumentaristit miettivät, mikä on henkilökohtaisten tavaroiden ja ihmisen identiteetin välinen suhde. Tuleeko niistä asioista, jotka ympäröivät meidät päivittäin, se mitä me olemme?

Onko mahdollista kokea tärkeitä asioita menneisyydestä uudelleen, siis muistella, ilman niitä konkreettisia tavaroita, jotka olemme mielessämme liittäneet oman elämämme tapahtumiin? Minkä arvoinen on savilevykokoelma, jota on kerännyt 8-vuotiaasta saakka, tai kaksi teekuppia, joille on antanut nimet, tai omien lasten piirrokset? Ja jos ihmiseltä viedään kaikki tämä, mitä tai mikä jää jäljelle?

Kochille hänen perheensä omistamat tavarat tarkoittavat muistoja, elettyjä kokemuksia, jotka ovat tehneet hänestä sen, mikä hän on.

Viranomaisten papereissa Kochin omaisuus on luettelo, jonka osasille on annettu asiantuntijan määrittämä arvo rahassa. Valtiolle Kochien omaisuus tarkoittaa mahdollisuutta rahoittaa sotavalmisteluja.

Kochille hänen perheensä omistamat tavarat tarkoittavat muistoja, elettyjä kokemuksia, jotka ovat tehneet hänestä sen, mikä hän on, ja näiden tavaroiden kanssa hän on elänyt arkeaan yhdessä perheensä kanssa. Kylpytakille ja kaappikellolle voi antaa rahallisen arvon, mutta ne ovat myös vaatekappale, jonka Koch muistaa aina miehensä päällä, ja kello, joka on aina ollut olennaisena taustana perheen yhteisille teehetkille.

Elokuvassa kuullaan usein lausahdus ”et ole mitään”, joka kuvaa juutalaisten asemaa natsi-Saksassa mutta ennen kaikkea Kochin kokemusta siitä, kuinka hänen identiteettinsä tuntuu katoavan samalla, kun valtio vie perheeltä heidän henkilökohtaisia tavaroitaan ja omaisuutta. Tuoksut, äänet ja kuvat menneisyydestä, eletystä elämästä, häviävät tavaroiden ja kodin mukana.

Dokumentaristit jäljittävät Kochien omaisuutta nykypäivän Berliinissä, ”rakennuksissa, joita ei enää ole”. Ohut kertojanääni vie eteenpäin tarinaa, joka tarkoituksellisesti hyppii jatkuvasti menneisyyden ja katsojan näkökulman välillä.

Pronssilaatat kadulla ja huomaamattomat muistomerkit todistavat menneestä ajasta, jolloin ihmisiä – kaupungin entisiä asukkaita – murhattiin kotiensa edustalla tai vietiin kuolemaan keskitysleireille.

Kaiken pohjalla tulee olla kunnioitus toisen ihmisen oikeuksia mutta myös muistoja, arkipäivää ja elämäntarinaa kohtaan.

Dokumentin tärkein viesti on kuitenkin se, että samalla tavoin kuin Berliinissä nykyään asuva helposti unohtaa menneen ja elää omassa arjessaan, näin tapahtui jo sinä aikana, kun juutalaiset, romanit, homoseksuaalit ja kehitysvammaiset sekä valtion uskonnolliset ja poliittiset viholliset pyrittiin tuhoamaan.

Kochien omaisuuden ostivat itselleen huutokaupasta tavalliset berliiniläiset. Juutalaisten omaisuus ei hävinnyt ilmaan, vaan valtio, joka oli sen ryöstänyt, myi sen eteenpäin ja rahoitti siten sotaansa ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan.

Dokumentin katsoja miettii, miksi tavallinen kaupunkilainen, joka on nähnyt naapurinsa hädän ja kaltoinkohtelun, ei arvosta toisen ihmisen henkilökohtaiseen omaisuuteen sisältyvää sidettä niin paljon, etteikö olisi valmis itse hyötymään tragediasta rahallisesti. Mitä meidän nykypäivänä pitäisi muistaa, että näin ei tapahtuisi enää uudestaan?

Dokumentin viesti on selvä: kaiken pohjalla tulee olla kunnioitus toisen ihmisen oikeuksia mutta myös muistoja, arkipäivää ja elämäntarinaa kohtaan.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 28.1.–3.2.2019.

Ville Erkkilä on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu DocPoint: Omaisuus ja ihmisarvo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.