Hisham Matarin omaelämäkerrallinen kertomus neljännesvuosisadan yrityksestä löytää oma isä ja selvittää hänen vaiheensa Libyassa vankilassa kasvaa hienoksi moniulotteiseksi kirjaksi.

Vuosi 2011, paluu Libyaan. Paluu maahan, josta oli lapsena perheen mukana paennut, yli kolme vuosikymmentä aiemmin. Etsimään isää, jota oli pidetty maassa vuosia vankina, mutta jonka lopullista kohtaloa ei kukaan näyttänyt tuntevan. Muammar Gaddafin diktatuurin vaarallisena pitämää vastustajaa.

Tunnetun libyalaistaustaisen, Lontoossa elävän ja englanniksi kirjoittavan Hisham Matarin omaelämäkerrallinen kertomus neljännesvuosisadan yrityksestä löytää oma isä ja selvittää hänen vaiheensa vankilassa kasvaa hienoksi moniulotteiseksi kirjaksi.

The Return on kirja sinnikkäästä diktatuurin vastustuksesta, Libyan historiallisista taisteluista ja vastataisteluista, arabimaiden kansannousujen demokraattisesta toiveikkuudesta 2011, sukusiteiden merkityksestä, kulttuurin tukivoimasta ja painolastista meissä kussakin, yksilön mahdollisuuksista mobilisoida jopa kansainvälinen ihmisoikeusregiimi etsintänsä taakse.

The Return on kirja sinnikkäästä diktatuurin vastustuksesta, Libyan historiallisista taisteluista ja vastataisteluista, arabimaiden kansannousujen demokraattisesta toiveikkuudesta 2011, sukusiteiden merkityksestä, kulttuurin tukivoimasta ja painolastista meissä kussakin.

Teos on toisinaan säälimätön tilitys kirjailijan omasta pakkomielteestä isänsä kohtalon suhteen, hänen tuntemuksistaan maahanmuuttajana ja peloistaan, kun hän palaa synnyinmaahansa, vierauden- ja kotoisuuden tunteista sukulaisten keskellä.

Matarin oma sinnikkyys peilautuu hänen isänsä ja koko tämän sukukunnan vankkumattomaan Gaddafin hallinnon vastustamiseen; tässä kontekstissa se tuntuu yhtä ehdottomalta kuin Libyan kaupunkeja ja kyliä ympäröivä hiekkaerämaa, dyynit, joiden keskellä sukupolvesta toiseen on selviydytty.

Kyseessä on jonkinlainen tavaton kulttuurinen itsetietoisuus ja ylpeys, hyvin vahva olemisen identiteetti.

Kyseessä on jonkinlainen tavaton kulttuurinen itsetietoisuus ja ylpeys, hyvin vahva olemisen identiteetti. Se mahdollistaa Matarille joustavan liikkumisen länsimaisessa kulttuurissa sen täysin omaksuen, sen helmiin itse asiassa poikkeuksellisen syvällisesti paneutuen. Kirjailijalla on tapana viettää tuntikausia museoissa länsimaisia kuvataiteen mestariteoksia ihaillen.

Kulttuuriylpeuden vapaus

Matar tuntuu täydelliseltä vastakohdalta niille nuorille miehille, usein toisen sukupolven maahanmuuttajille, jotka radikalisoituvat islamistisesti tämän hetken Euroopassa. Nuo miehethän elävät ikään kuin kulttuurisessa tyhjiössä, ilman todellista sidettä lähtömaahansa mutta silti täysin vieraana nyky-ympäristössään.

Mieleen tulee myös rinnastus siihen taisteluun, jota tavalliset kansalaiset kävivät päivittäin itäisessä Euroopassa kommunismin vuosikymmeninä. Siellä järjestelmää vastustettiin ironian keinoin.

Ironia, vilkas vitsiperinne, takasi yksilöille jonkinasteisen vapauden tai ainakin antoi heille tilaa suhteessa ympäröivään poliittiseen järjestelmään. Ironisesta vapaudesta tuli yhteiskunta-analyysin käsite – unkarilaisintellektuelli Elemér Hankissin alun perin muotoilemana.

Matarin maailmassa vastustava voima on ylpeys, vahva kulttuurinen itseriittoisuus. Kulttuuriylpeyden vapaus.

Kuvaukset siitä, kuinka toivo hetkeksi aukeni Libyassakin, kun arabimaiden kansannousut raottivat demokratian ovea, tuntuvat miltei nostalgisilta nykyhetken näkökulmasta.

Matarin kuvaukset siitä, kuinka toivo hetkeksi aukeni Libyassakin, kun arabimaiden kansannousut raottivat demokratian ovea, tuntuvat miltei nostalgisilta nykyhetken näkökulmasta, vain muutamia vuosia myöhemmin. Matar edustaa länsimaissa menestyneenä kirjailijana ikään kuin toista, parempaa todellisuutta. Siihen todellisuuteen Libyalla näytti jo olevan pääsy, ennen kuin katkera sisällissota alkoi, ennen kuin maasta tuli epäonnistunut valtio.

Voi vain miettiä, miksi toivo ei päässyt pysyvästi voitolle – itäisessä Euroopassa neljännesvuosisata aiemmin se oli päässyt. Ehkäpä Matar tulee antaneeksi siihenkin antropologisen selityksen. Viha on syvässä, viha on sukukunnissa ja sukupolvissa; väkivaltaiset ajatukset toisinaan risteilevät myös Matarin äärimmäisen sivistyneessä mielessä.

Vihan ylittäminen tiedon kautta

Tuo viha kumpuaa oleelliselta osin epätietoisuudesta ja epävarmuudesta suhteessa historiaan. Niin kauan kuin tieto ei pääse vallalle, kun ei pystytä paljastamaan sitä, mitä oikeasti on tapahtunut, vihaa on helppo ruokkia.

Ehkä kirjailijan pakkomielle isän suhteen on nimenomaan yritys ylittää oma viha tiedon kautta. Totuuskomissioiden tehtävä konfliktien ratkaisussa on äärimmäisen tärkeä.

Matar kirjoittaa tavattoman hyvin. Yksinkertaisesti, hallitusti, rauhallisestkin, mutta toisinaan ikään kuin innostuen; karkeaa metaforaa käyttäen, ikään kuin tasainen aavikko välillä vaihtuisi keitaaksi.

Loppua kohden jännitys tiivistyy kuin rikosromaanissa, kun Matar tapaa Lontoossa opiskelleen Gaddafin pojan Seifin ja yrittää tätä kautta saada totuuden selville. Miten kohdata suku, jonka päämies on syypää niin kansan kuin omaan kärsimykseen?

Totuus tulee lähemmäksi, mutta silti jäljelle jää todennäköisyys, ei fakta: Matarin isän vankilassa oli tehty silmitön joukkomurha jo 1990-luvulla. Mutta jo todennäköisyydetkin vievät konfliktien ratkaisua eteenpäin, ne jo auttavat epätietoista, niiden kanssa voi oppia elämään.

Henri Vogt on kansainvälisen politiikan professori Turun yliopistossa.

Julkaisu Matar: Kulttuurisen itsetietoisuuden äärellä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lähi-itä Marokosta Iraniin ulottuvana historiallisena ja kulttuurisena kokonaisuutena on säilynyt alueena, jossa kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan paradigma anarkiasta valtioiden välisen suhteen perustana tuntuu esimerkinomaisesti pitävän paikkansa vuosikymmenestä toiseen. Alueen modernien valtioiden synnystä lähtien se on ollut poikkeuksellisen konfliktiherkkä.

Samoin Lähi-itä on pitkään ollut kaikkein epädemokraattisin globaali alue. Kylmän sodan jälkeinen ”globalisaation aikakausi” ei ole tehnyt alueesta keskinäisriippuvuuden hallitsemaa ”rauhan aluetta” (zone of peace), eikä alueellista integraatiota ole merkittävässä määrin tapahtunut.

Päinvastoin aikakaudelle ovat olleet tyypillisiä toistuvat sodat, sisäiset konfliktit ja osin myös valtiorakenteiden hajoaminen, mikä on vahvistanut ei-valtiollisten toimijoiden asemaa. Vuoden 2011 arabikevään kansannousujen jälkeen alue on ollut entistäkin vaikeammin hahmotettavan kuohunnan keskellä.

Miten meidän tulisi selittää aluetta, jota Beirutin Amerikkalaisen yliopiston politiikan tutkimuksen professori Farid el Khazen hiljan kutsui ”kansainvälisen järjestelmän sairaaksi mieheksi”?

Ongelmallinen valtiomuodostus

Pääsääntöisesti Lähi-itää koskevassa tutkimuksessa on alueen ongelmien taustalla korostettu historiaan pohjautuvien alueellisten ja globaaleiden rakenteiden merkitystä. Tyypillisesti tutkimuksessa nostetaan esiin alueen valtiomuodostuksen erityispiirteiden merkitys poliittiselle järjestelmälle. Tähän liittyy olennaisesti se rakenteellinen suhde, joka kehittyi 1800-luvulta alkaen Lähi-idän ja lännen johtaman kansainvälisen järjestelmän ”ytimen” välille.

Toisin sanoen selittäviksi tekijöiksi nousevat se, että valtiomuodostus tapahtui laajalti ulkoapäin länsimaiden toimesta ja se, että suurvallat ovat poikkeuksellisen voimakkaasti senkin jälkeen puuttuneet juuri tämän alueen kehitykseen.

Lähi-itä on ollut alue, jossa ja josta suurvaltojen kilpailu on ollut kaikkein kiivainta niin sanotussa kehittyvässä maailmassa. Leon Carl Brownin tunnetun tulkinnan mukaan Lähi-itä on ollut korostetusti ”penetrated system”, alue, joka on jatkuvasti ollut ulkopuolisen poliittisen järjestelmän lävistämä.

Selittäviksi tekijöiksi nousevat se, että valtiomuodostus tapahtui laajalti ulkoapäin länsimaiden toimesta ja se, että suurvallat ovat poikkeuksellisen voimakkaasti senkin jälkeen puuttuneet juuri tämän alueen kehitykseen.

Esimodernien imperiumien alueista Lähi-itä on ainoa, joka ei ole palannut merkittäväksi voimakeskukseksi kolonialistisen ajan jälkeen, vaan se on säilynyt pienten ja sisäisesti heikkojen valtioiden tilkkutäkkinä. Mikään muu kolonialistinen konflikti ei ole vaikuttanut yhtä voimakkaasti ja pitkään kuin Palestiinan konflikti. Lähi-idän hajanaisuus on pitänyt sen riippuvaisena ulkopuolisista toimijoista muun muassa turvatakuiden muodossa.

Kansainvälisessä järjestelmässä Lähi-idän valtiot ovat jääneet keskuksesta riippuvaisen periferian asemaan. Talouden perustuminen lähinnä vain muutaman raaka-aineen tuotantoon on entisestään korostanut tätä asemaa.

Tässä tulkintaperinteessä Lähi-idän ongelmallisuus liittyy siis ennen kaikkea alueen modernien valtioiden asemaan kansainvälisessä järjestelmässä ja suhteisiin länteen. Kylmän sodan loppumisen uskottiin normaalistavan Lähi-idän, koska yksinapaisessa maailmassa sen ei enää tarvitsisi olla suurvaltojen kilpailun kohde. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut.

Harva tutkija kiistää, etteivätkö kolonialistinen historia ja sen jälkeinen puuttuminen selittäisi Lähi-idän tilannetta. Esimerkiksi anti-imperialistinen retoriikka on tähän päivään asti säilynyt merkittävänä legitimoivana voimana.

Anti-imperialistinen retoriikka on tähän päivään asti säilynyt merkittävänä legitimoivana voimana.

Ei ole sattuma, että samoin kuin sekulaarit arabinationalistit 1950-luvulla, Isis-järjestön johtaja Abu Bakr al-Baghdadi julisti, että Irakin ja Syyrian välisellä ”imperialistien” luomalla rajalla ei ole mitään oikeutusta ja se tulee poistaa. Lähtökohtaisesta nationalismin vastaisuudestaan huolimatta islamismi on pitkälti omaksunut vahvan antikolonialistisen julistuksen ja lisännyt siihen vain uskonnollisen kuorrutuksen.

On myös syytä painottaa sitä, että juuri ne osat alueesta, jossa valtiomuodostus on tullut kaikkein eniten ulkoapäin, ovat vuosikymmenestä toiseen olleet kaikkein levottomimpia.

Syyria on eräänlainen mikrokosmos alueen ongelmista. 1940- ja 1950-luvuilla vastaitsenäistynyt maa oli arabivaltioiden välisen valtataistelun kohde, jossa ne usein suurvaltojen tukemina toimeenpanivat vallankaappauksia. Vuosina 1958–1961 maa luopui jopa suvereniteetistaan liittyen Egyptiin osana Yhdistynyttä arabitasavaltaa.

Vuoden 1963 vallankumouksen jälkeisiä vuosia sävyttivät Ba’th-puolueen eri siipien välinen valtataistelu, joka sitoi maan vahvasti Palestiinan konfliktiin. Vasta Assadin ”dynastian” tultua valtaan 1970-luvun alussa Syyria lakkasi olemasta ”peli” ja siitä tuli vähitellen itse pelaaja alueellisissa valtapeleissä. Ensimmäistä kertaa valtion historiassa maan johdolla oli riittävästi autonomiaa tehdä itse ulkopoliittisia päätöksiä.

Vasta Assadin ”dynastian” tultua valtaan 1970-luvun alussa Syyria lakkasi olemasta ”peli” ja siitä tuli vähitellen itse pelaaja.

Syyria oli kuitenkin edelleenkin keskiössä alueella, jota seuraavina vuosikymmeninä sävyttivät islamismin nousu, Palestiinan kysymys, Libanonin sisällissota, Irakin ja Iranin välinen pitkä sota, Persianlahden sota ja viimein Yhdysvaltojen toimeenpanema Irakin miehitys ja sektarianismin, eli uskontokuntaan kuulumiseen liittyvän identiteetin, nousu.

Nyt jo kuusi vuotta kestäneen sisällissodan seurauksena Syyria on uudelleen menettänyt asemansa ”pelaajana” ja siitä on jälleen kerran tullut alueellisten ja kansainvälisten pelien kenttä. Vuonna 1987 ilmestyneessä klassikossa The Struggle for For Syria: A study in Post-War Arab Politics, 1945–1958 Patrick Seale kuvaa hienosti alueellisen poliittisen järjestelmän muotoutumista 1940- ja 1950-luvuilla sekä alueen maiden sisä- ja ulkopolitiikan välistä yhteyttä. Syyrian osalta teos on edelleen valitettavan ajankohtainen.

Kolonialismin ja imperialismin perintö siis vaikuttaa Lähi-idän valtioiden epävakauteen. Silti on selvää, että valtiomuodostukseen ja Lähi-idän asemaan globaalissa järjestelmässä liittyvien mallien selitysvoimassa on rajansa. Esimerkiksi arabikevään kansannousuja on vaikea selittää enää pelkästään reaktiona Lähi-idän asemaan globaalissa rakenteessa tai konkreettisemmin pyrkimyksenä vapautua läntisestä hegemoniasta.

On selvää, että valtiomuodostukseen ja Lähi-idän asemaan globaalissa järjestelmässä liittyvien mallien selitysvoimassa on rajansa.

Huomattavan optimistisesti Hamid Dabashi julistaa, että arabikevään myötä arabimaat ovat lopulta pääsemässä irti postkolonialismista – eli siitä, että niiden poliittisia kamppailuja määrittelevät aina reaktio kolonialismin perintöön tai vastakkainasettelu sen kanssa.

Sen sijaan arabikevään kansannousut todistavat Dabashin mukaan alueen kosmopoliittisen perinnön uudelleen löytymisestä: arabit taistelevat samojen taloudelliseen ja poliittiseen tasa-arvoon liittyvien kysymysten puolesta kuin muutkin ihmiset.

Vastaavasti sektarianismin ja muiden ”alkuperäisiksi” väitettyjen identiteettien hyvin nopeaa nousua viimeisen parin vuosikymmenen aikana on vaikea selittää edellä mainituilla rakenteita painottavilla malleilla.

Vuonna 1996 ilmestyneessä kohuteoksessaan The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order Samuel Huntington ei mainitse sanallakaan sektarianismia vaan islamilainen maailma esitetään yhtenäisenä kulttuuripiirinä, joka hänen mukaansa on poikkeuksellisen herkästi konfliktissa muiden kulttuurien kanssa. Tänään nimenmaan sunnien ja šiiojen vastakkainasettelu on noussut keskeiseksi poliittiseksi kysymykseksi Lähi-idässä ja osin laajemminkin islamilaisessa maailmassa.

Neoliberalistinen paradigma ja sen kriitikot

Viime vuosikymmeninä erityisesti monet länsimaiset tutkijat ovat esittäneet, että kolonialismin ja imperialismin merkitystä Lähi-idän ongelmien ja kehityksen taustalla on liioiteltu. Kilpailevaksi suuntaukseksi tutkimuksessa on noussut neoliberalismi.

Kolonialismin perinnön sijaan malli korostaa taloudellisen ja poliittisen liberalismin puutteen merkitystä. Yksinkertaistettuna Lähi-idän ongelmat eivät johdu Sykes-Picot-sopimuksesta vaan Saddam Husseinin ja Bashar al-Assadin kaltaisista diktaattoreista ja alueen valtioiden talouspolitiikasta.

Yksinkertaistettuna Lähi-idän ongelmat eivät johdu Sykes-Picot-sopimuksesta vaan diktaattoreista ja alueen valtioiden talouspolitiikasta.

Ajattelu on tietenkin vahvasti yhteydessä Latinalaisen Amerikan pohjalta kehitettyihin malleihin demokraattisesta siirtymästä autoritarianismista liberaaliin demokratiaan.

Neoliberalismiin on kuulunut vaatimus valtion tukahduttavan taloudellisen ja poliittisen kontrollin hellittämisestä. Teorian mukaan taloudellinen liberalisointi johtaa ajan myötä väistämättä myös poliittiseen liberalisaatioon ja demokratisaatioon.

Neoliberalismi korostaa universalismia ja Lähi-idän samankaltaisuutta muun maailman kanssa. Kunhan diktaattorit poistetaan, arabit ovat yhtä kykeneviä demokratiaan kuin muutkin ihmiset, ja demokratisoituminen johtaa väistämättä myös alueen loputtomien konfliktien lakkaamiseen. Lähi-itä oli poikkeus ainoastaan siksi, että globaali markkinatalous ja demokratisoituminen eivät olleet (vielä) yltäneet tälle alueelle.

Tämänkaltaista ajattelua käytettiin laajalti oikeuttamaan Saddamin syrjäyttämistä vuonna 2003. George W. Bushin hallinto liitti arabimaailman epädemokraattisuuden ja länteen kohdistuvan terrorismin yhteen, jolloin demokratisoituminen Lähi-idässä muuttui osaksi lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikkaa.

Demokratisoituminen Lähi-idässä muuttui osaksi lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikkaa.

Ainakin retoriikassa demokratisoituminen tarjottiin eräänlaiseksi yleislääkkeeksi kaikkiin alueen ongelmiin. Uuden demokraattisen arabimaailman piti syntyä Irakin ”vapauttamisen” myötä.

Alueella alettiin viimeistään 1990-luvulla noudattaa Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Maailmanpankin edellyttämiä rakennesopeutusohjelmia. Niihin kuuluivat valtiosektorin asteittainen yksityistäminen, talouden ja kilpailun vapauttaminen sekä valtion roolin yleinen vähentäminen.

1990-luku merkitsi monessa arabimaassa selvää siirtymää kohti neoliberaalia talousmallia, ja kehitys vahvistui entisestään 2000-luvulla. Liberalisaation saavutukset alueella ovat kuitenkin olleet hyvin ristiriitaisia. Kuten Nadia Farah on kirjoittanut, Egyptissä 1990-luvun vahvasta liberalisaatiosta hyötyi pitkälti vain uusi taloudellinen eliitti ja perinteinen valtioporvaristo, jotka yhdistivät voimansa päästäkseen kiinni yksityistämisen luomaan varallisuuteen.

Samoin kuin esimerkiksi Venäjällä, nopea yksityistäminen ilman toimivaa oikeusjärjestelmää johti varallisuuden lisääntyvään keskittymiseen pienen eliitin käsiin. Sen sijaan valtaosaan tavallisista kansalaisista liberalisaatio vaikutti pääosin negatiivisesti.

Pitkälle sama kehitys tapahtui muuallakin, esimerkiksi Syyriassa, vaikka liberalisoinnin aste ja vauhti vaihtelivatkin paljon maasta toiseen. Tyypillisesti valtion omaisuutta myytiin eliitille pilkkahintaan. Yksityistäminen loi uudelleen myös suurmaanomistajien luokan ja mitätöi aikaisempien vuosikymmenien maareformit. Egyptissä 60 prosenttia maasta kuului nyt 7 prosentille väestöstä.

Se, että merkittävä osa väestöstä jäi vaille sosiaalisia palveluita, vahvisti selvästi Muslimiveljeskunnan ja muiden islamististen järjestöjen asemaa.

Se, että merkittävä osa väestöstä jäi vaille sosiaalisia palveluita, vahvisti selvästi Muslimiveljeskunnan ja muiden islamististen järjestöjen asemaa. Ne tarjosivat puuttuvia sosiaalipalveluita ja tuomitsivat eliitin harjoittaman ”sorron”.

Siirtymämalliin ja neoliberalismiin kriittisemmin suhtautuvat tutkijat ovat painottaneet sitä, että arabimaailma ja Lähi-itä yleensä eivät suinkaan ole poikkeuksellinen alue vastahakoisuudessaan liberalisaatiota kohtaan. Pikemminkin alueen muutokset viime vuosikymmeninä heijastavat hyvin neoliberaalin globalisaation yleisiä vaikutuksia.

Kuten Laura Guazzone ja Daniela Pioppi kirjoittavat, arabikevät on ymmärrettävissä myös globaalin kriisin paikalliseksi heijastumaksi. Siten arabimaailman tapahtumat liittyvät yhteen myös sellaisten ilmiöiden kuin Occupy Wall Street tai Espanjan indignados-liikkeen kanssa.

Arabikevät on ymmärrettävissä myös globaalin kriisin paikalliseksi heijastumaksi.

Guazzone ja Pioppi liittävät Lähi-idän nykyiset konfliktit siihen merkittävään muutokseen, jonka globalisaatio on aiheuttanut valtiolle. Lähi-idän uudet sodat ovat esimerkkejä ”postmoderneista” sodista, joissa yhdistyvät sodankäynti, organisoitunut rikollisuus ja massiiviset siviileihin kohdistuvat ihmisoikeusrikokset.

Sotiin ottavat osaa toimijat, jotka ovat sekä paikallisia että globaaleja, sekä valtion ”julkisen sektorin” sotilaita että ”yksityisen sektorin” taistelijoita. Globalisaation ja liberalisaation mukaan tuomat muutokset valtion poliittisen ja taloudelliseen valtaan ovat heikentäneet ja fragmentoineet valtioita.

Tämä on tärkeä syy edelle mainitsemalleni ”alkuperäisten” identiteettien, kuten sektarianismin ja tribalismin, vahvistumiselle sekä niihin pohjautuville hyvinvointipalveluille ja turvallisuuselimille, kuten yksityisarmeijoille.

Pidän hyvin perusteltuna tällaisia poliittisesta taloudesta nousevia selitysmalleja, kun ajatellaan alueen viimeaikaisia konflikteja. Ne täydentävät hyvin sitä kokonaiskuvaa, jonka toisena tärkeänä tekijänä on aiemmin käsittelemäni alueen erityinen nykyhistoria.

Nationalismin ja sekularismin kaltaiset modernit identiteetit ovat alueella olleet aina heikkoja. Globalisaation aikakaudella, samalla kun valtioon liittyvät turvaverkot ovat laajalti kadonneet, Lähi-itä on ollut poikkeuksellisen altis perinteisten identiteettien vahvistumiselle ja niihin liittyville konflikteille.

Orientalismin paluu

Historiallisesti hallitsevin länsimainen malli ymmärtää Lähi-idän ongelmia on ollut orientalistinen tutkimustraditio. Siinä korostuvat Lähi-idän kulttuurisidonnaiset tekijät, jotka usein nähdään esteenä länsimaisen mallin mukaiselle sekulaarille demokratialle. Eksoottinen ja irrationaalinen Lähi-itä on pysyvästi erilainen kuin rationaalinen länsi.

Uskonto ja nimenomaan islam on tekijä, joka parhaiten selittää alueen poikkeuksellisuutta. Myös alueen konfliktit on orientalistisessa tulkintaperinteessä ymmärretty historiallisiksi jatkumoiksi alueen ikivanhoista uskonnollisista konflikteista. Israelilaisten ja palestiinalaisten konflikti ei olekaan moderni kolonialistinen ja etninen konflikti vaan ikiaikainen uskontosota.

Alueen konfliktit on orientalistisessa tulkintaperinteessä ymmärretty historiallisiksi jatkumoiksi alueen ikivanhoista uskonnollisista konflikteista

Orientalismiin sanan saidilaisessa merkityksessä kuuluu myös vieraan kulttuurin ”toiseuttaminen” ja tähän kytkeytyvä vallankäyttö. Monet orientalismia edustavat teoriat onkin perustellusti hylätty niiden essentiaalisuuden vuoksi ja orientalismista on Lähi-idän(kin) tutkimuksen alalla tullut eräänlainen kirosana.

Suuren yleisön ja monien poliitikkojen parissa orientalistiset selitykset ”orientin” erilaisuudesta elävät tietenkin edelleen vahvoina. Erityisesti amerikkalaisten ajatushautomotutkijoiden joukossa on paljon neo-orientalisteiksi kutsuttuja.

Kuten Asef Bayat on kirjoittanut, uudessa orientalismissa korostuu eksoottisuuden sijaan muslimien muodostama uhka turvallisuudelle ja läntisille arvoille.

Silti kysymys kulttuurin merkityksestä on luonnollisesti syytä ottaa vakavasti, kunhan siihen ei liity ajatusta kulttuurista muuttumattomana tekijänä, joka selittää kaiken. Tuoreessa kirjassaan Islamic Exceptionalism: How the Struggle over Islam is reshaping the World Shadi Hamid väittää, että ongelmat johtuvat juuri siitä, että alueen kulttuuria ja ennen kaikkea islamiin liittyvää perinnettä ei ole otettu huomioon.

Kysymys kulttuurin merkityksestä on luonnollisesti syytä ottaa vakavasti, kunhan siihen ei liity ajatusta kulttuurista muuttumattomana tekijänä, joka selittää kaiken.

Islamin historia suhteessa valtioon on todellakin erilainen kuin kristinuskon. Koska Lähi-idän valtiot on Hamidin mukaan perustettu länsimaiselle ajatukselle sekulaarista kansallisvaltiosta, niiltä puuttuu paikallinen legitimiteetti. Koko modernin Lähi-idän historia on ollut pyrkimystä löytää uudelleen yhteys historiallisten ideoiden ja vallitsevan politiikan välillä.

Jotta tasapaino löytyisi, Lähi-idän tulisi löytää oma vaihtoehtoinen moderniutensa, johon ei välttämättä kuulu ajatusta sekulaarista valtiosta. Hamidin mukaan ne islamilaisen maailman valtiot, kuten Indonesia ja Malesia, joissa pakkosekularisaation merkitys on ollut pienempi, ovat pääsääntöisesti onnistuneet paremmin kuin Lähi-idän muslimienemmistöiset valtiot. Provokatiivisesti hän väittää, että islamilaisen maailman demokraattisimmat valtiot Indonesia, Malesia, Tunisia ja Turkki ovat niitä, joissa islamistit ovat menestyneet parhaiten.

Toisin sanoen islamismi ei suinkaan ole este demokratisoitumiselle, kuten lännessä tyypillisesti väitetään. Hamid on varmasti oikeassa siinä, että suhde moderniuteen on ollut ja on ongelma islamilaiselle maailmalle. Mutta se on sitä määrätyssä historiallisessa kontekstissa eikä ajattomana ”islamilaisena” todellisuutena.

Hamid näkee kulttuureilla olevan ikään kuin oman ”autenttisen” olemuksensa, joka tulisi ottaa huomioon. Onnistunut islamilainen modernius on ikään kuin lähtökohtaisesti erilaista kuin länsimainen modernius.

Uusi historiallinen jatkumo

Lähi-idän tutkimus tuo usein mieleen Samuli Parosen tunnetun mietelauseen: ”Vastaukset elävät aikansa. Kysymykset tulevat yhä uudelleen.”

Lähi-idän kehitys on jatkuvasti haastanut kulloisenkin paradigman, jonka puitteissa sitä on pyritty ymmärtämään. Siksi jokaisen aluetta analysoivan tulisi suhtautua kulloisiinkin paradigmoihin aina kriittisesti.

Mielestäni tutkimustraditio, jossa painottuvat rakenteelliset tekijät Lähi-idän ”poikkeuksellisuuden” taustalla, on kuitenkin edelleenkin pätevä. Samanaikaisesti on selvää, että se ei selitä kaikkea.

Tällä hetkellä tutkimuksessa nousevat hyvällä syyllä esiin tulkinnat, jotka liittävät Lähi-idän selvemmin yhteen globaalien kehitystrendien kanssa. Edellä olen viitannut niihin erityisesti niin sanotun arabikevään synnyn ja seurausten tutkimuksessa. Moni muukin ilmiö olisi relevantti tästä näkökulmasta. Esimerkiksi islamismin vahvistuminen arabimaailmassa ja koko islamilaisessa maailmassa on epäilemättä osin samaa ilmiötä kuin poliittisen buddhalaisuuden nousu Myanmarissa, hindunationalismi Intiassa tai oikeistopopulismi Euroopassa.

Tervetullut uusi näkökulma voisi olla se, missä määrin modernia Lähi-itää voisi ymmärtää historiallisena jatkumona osmanivaltiosta.

Lähi-idän kehitystä on jo pitempään analysoitu erilaisista moderniuteen liittyvistä näkökulmista. Tyypillisesti kyse on ollut ulkoapäin luotujen postkolonialististen valtioiden ongelmallisuudesta tai sekulaarin kansalaisuuskäsitteen ja identiteetin kohtaamista vaikeuksista alueella, jolla niillä ei ollut omaa aatehistoriallista pohjaa.

Kummassakin sinänsä hyvin perustellussa näkökulmassa korostuu reaktiivisuus. Tervetullut uusi näkökulma voisi olla se, missä määrin modernia Lähi-itää voisi ymmärtää historiallisena jatkumona osmanivaltiosta ja muista alueen esimoderneista dynastisista valtioista. Se ei tietenkään tarkoita paluuta orientalismin ajattomuuteen, mutta hyväksyy sen, että historia ei alkanut läntisen kulttuurisen, poliittisen ja taloudellisen invaasion myötä.

FT Hannu Juusola toimii Lähi-idän tutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Paradigma hukassa: Miten ymmärtää Lähi-itää? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Taustoitan tässä tekstissä lyhyesti arabikevään tapahtumien tulkintoja erityisesti Euroopassa. Keskityn erityisesti Egyptin vallankumoukseen, josta on julkisessa keskustelussa muodostunut koko ”arabikevättä” edustava esimerkki.

Tarkoitukseni on laajentaa kansannousujen merkityksestä – niiden tragediasta – käytyä keskustelua ja kyseenalaistaa mainitsemaani vallitsevaa tulkintaa niistä.

Arabikevät ja sen eurooppalainen vastaanotto:
lyhyt historia

”[Y]ksi teko tai joskus pelkkä yksi sana [voi] riittää muuttamaan minkä tahansa asetelman”, kirjoittaa politiikan teoreetikko Hannah Arendt (1906–1975) teoksessaan Vita Activa (2002). Tämä pitää paikkansa MENA-alueen kansannousujen kohdalla.

Koko ”arabikevääksi” ristitty tapahtuma sai alkunsa, kun 17.12.2010 pienessä Sidi Bouzidin kaupungissa 26-vuotias kauppias Mohamed Bouazizi sytytti itsensä tuleen vastalauseena hallinnolle.

Teko käynnisti sarjan mielenosoituksia ja lakkoja, jotka levisivät ensin kansalliselle tasolle ja pian useaan eri lähialueen valtioon. Egyptissä Kairon ikoniseksi muodostuneen Tahrir-aukion valtaus alkoi tammikuun lopulla 2011. Se johti Hosni Mubarakin eroon 11. helmikuuta, vajaa kuukausi Tunisian presidentti Ben Alin jälkeen.

Keskeiset maailmanpoliittiset toimijat kääntyivät alkuvuodesta 2011 vallankumouksellisten puolelle kannattamaan vanhan hallinnon välitöntä korvaamista uudella

Maailmalla tapahtumat otettiin pääosin vastaan iloiten. Keskeiset maailmanpoliittiset toimijat kääntyivät alkuvuodesta 2011 vallankumouksellisten puolelle kannattamaan vanhan hallinnon välitöntä korvaamista uudella – kriitikoiden mukaan tosin vasta, kun vallan vaihtuminen alkoi näyttää väistämättömältä.

Esimerkiksi Euroopan unionin tilanneanalyysi alkuvuodesta 2011 oli kansannousujen merkitystä korostava: ”Eteläisen naapurustomme tapahtumat ovat mittasuhteiltaan historiallisia […] ja niillä tulee olemaan pysyviä seurauksia paitsi alueen ihmisille ja valtioille, myös muulle maailmalle ja erityisesti EU:lle.”

Olisi kuitenkin väärin väittää, että tapahtumat otettiin lännessä vastaan yksinomaan riemulla. Pikemminkin niiden dramaattinen arvo syntyi jännityksestä, joka muodostui niihin heijastetun negatiivisen ja positiivisen kehityskulun kamppailusta.

Skenaariot Iranin vuoden 1979 vallankumouksen jälkeisen kehityksen kaltaisesta polusta, islamin ylivallasta ja romahtaneista valtioista varjostivat tilanteen seurantaa. ”Me kaikki tiedämme näihin siirtymäprosesseihin liittyvät riskit erittäin hyvin”, muistutti Euroopan komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso.

Positiivisempi kehys kansannousujen tulkintaan – ja esimerkiksi EU:n kannanotoissa pitkään ensisijainen – oli liittää ne osaksi historiallista jatkumoa. Kehityksen mallina pidettiin eurooppalaisia vallankumouksia Ranskasta kylmän sodan loppuun.

Tällaisessa tavassa kehystää tapahtumat niiden nähtiin edustavan samoja, EU:n ja sen jäsenvaltioiden ruumiillistamia ”universaaleja arvoja, jotka me kaikki jaamme”. Näihin lukeutuvat muun muassa demokratia, hyvä hallinto, markkinatalous ja oikeusvaltioperiaate.

Näin kansannousut esitettiin pyrkimyksenä liittyä osaksi samaa siirtymäprosessia, jonka osa eurooppalaisista valtioista aloitti 1990-luvulla ja johon osa on liittynyt vasta hiljattain. EU instituutiona tarjosikin tekniseksi miellettyä asiantuntemustaan avuksi MENA-alueen ihmisille heidän pyrkimyksessään saavuttaa ”samat vapaudet, joita me pidämme oikeutenamme”.

Keväästä talveen

Puoli vuosikymmentä myöhemmin tilanne näyttää erilaiselta. Puhe keväästä muuttui syksyksi, ja nyt eletään jo sydäntalvea. Oxfordin yliopiston kansainvälisten suhteiden vanhempi tutkija Adam Roberts esitti hiljattain The Guardianissa arvioita kansannousujen epäonnistumisen syistä.

Robertsin mukaan ”kansalaisvastarinta” voi kyetä kumoamaan autokratian, mutta toimii huonommin uuden rakentamisessa, etenkin jos sen taustalla ei ole valmista suunnitelmaa uudesta järjestyksestä. Tämän vuoksi liikkeiden pitäisi toimia esittäen asteittaisia ja maltillisia muutosvaatimuksia hallinnon kumoamisen sijasta.

Roberts ja monet muut kommentaattorit ovat luonnollisesti oikeassa siinä, että vuoden 2011 vallankumoukset ovat epäonnistuneet, ja siinä, että tämä liittyy keskeisesti kansalaisoikeuksien ja demokraattisten instituutioiden puutteeseen. Sen sijaan osin puutteellisena voidaan pitää tapaa, jolla tämä epäonnistuminen on käännetty universaaliksi opiksi kyynisyyden ja hitaiden uudistusten oikeellisuudesta: ”Katsokaa nyt, näin käy kun kansa ryntää kadulle ja ohittaa hitaat institutionaaliset kanavat muutokseen”.

Tämä on ongelmallista useammastakin syystä. Ensinnäkin maltillisuuden nostaminen ehdottomaksi poliittiseksi hyveeksi on väitteenä jokseenkin poliittista historiaa yksinkertaistava. Merkittäviä edistysaskelia on historian valossa saavutettu pienten uudistusten kautta, mutta vähintään yhtä merkittävissä määrin myös suurin harppauksin – Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumoukset ja niistä käyty keskustelu ovat esimerkkejä jälkimmäisestä.

Entä kuinka mielekästä hitaiden uudistusten vaatiminen vaikkapa Mubarakin Egyptissä olisi ollut? Kuten kansannousuun osallistunut kirjailija Ahdaf Soueif kirjoitti, Egyptissä oli osoitettu mieltä kymmenen vuotta, ellei pidempäänkin, ja tämä oli usein johtanut lupauksiin uudistuksista. Näitä lupauksia ei vain koskaan lunastettu, eikä niiden vaatimiseen tarvittavia poliittisia mekanismeja ollut olemassa.

Kolmanneksi tällainen tulkinta jättää melko rajatun tilan poliittisten toimijoiden kyvylle mielekkäästi määrittää omia tavoitteitaan. Ajatuksena on, että vallankumouksen pitäisi tuottaa käyttöliittymä, jonka avulla Egypti voisi ottaa käyttöön globaalin ohjelmiston nimeltä liberaalidemokratia. Ne demokratian muodot, joita vaikkapa Egyptin Tahrir-aukiolla esitettiin, eivät kaikki istu tähän malliin.

Ajatuksena on, että vallankumouksen pitäisi tuottaa käyttöliittymä, jonka avulla Egypti voisi ottaa käyttöön globaalin ohjelmiston nimeltä liberaalidemokratia.

Muun muassa kansalaisliikkeiden tutkija Donatella della Porta on esittänyt, että vuoden 2011 kansannousuja määritti radikalisoidun demokratianäkemyksen kehittyminen ja ajatus ruohonjuuritason demokraattisista yksiköistä, joilla on aitoa valtaa.

Tällaisesta näkemyksestä todistaa tutkimusten lisäksi muun muassa sosiaalisen median kommentointi, joka seurasi, kun Mohamed El Baradein nimi nousi esiin Mubarakin seuraajana. Hossam el-Hamalawy, yksi aktiivisimmista Tahririlta ”twiittaajista”, kommentoi: ”Siemen tulevaisuuden suoraan demokratiaan löytyy kansankomiteoista. Meidän pitää keskittyä niihin eikä Baradeihin”.

Soueif ja muut paikalla olleet kuvailevat myös tapaa, jolla Tahrirista itsestään tuli julkinen tila, joka mahdollisti paitsi mielipiteiden vaihdon myös vapauden ja jopa eräänlaisen ilon tai onnellisuuden kokemuksen.

Tahririn tragedia

Egyptin ”kahdeksantoista kultaista päivää”, kuten Soueif niitä nimittää, eivät muuttuneet aidoksi demokratiaksi, vaan johtivat vapauden kaventumiseen ja pahempaan poliisiväkivaltaan kuin Mubarakin aikana.

Valitettavasti tämä tarkoittaa myös sitä, että mahdollinen – jopa todennäköinen – uusi poliittinen purkaus tulee nousemaan epätoivosta, ei toivosta. Tällöin vuoden 2011 keskeinen iskulause, ”rauhassa, rauhassa” (”selmiyya, selmiyya”), saattaa unohtua.

Vallankumous ei sen paremmin onnistunut luomaan omia instituutioitaan kuin omaksumaan tutumpia liberaalidemokraattisia rakenteitakaan. Epäonnistumisen syyt ovat moninaisia, eikä niitä ole mahdollista käydä tässä läpi. Sekä vallankumouksen toimijoilla, paikallisella ja globaalilla toimintaympäristöllä että ulkopuolisilla tukijoilla oli osansa kehityksessä.

Esimerkiksi Ranskan vallankumousta seuranneesta väkivallasta huolimatta harva on valmis toivomaan, että sitä ei olisi tapahtunut laisinkaan.

Jos epäonnistumisesta tehdään se johtopäätös, että koko vallankumous oli ”huono idea”, tullaan paitsi yksinkertaistaneeksi tilanteen monimutkaisuus myös mitätöineeksi koko tapahtuman merkitys sekä toimijoille itselleen että sivustakatsojille. Yksittäisten tapahtumien merkitys on usein tärkeää sekä pidempiaikaisille poliittisille kehityskuluille että tavallemme hahmottaa poliittista todellisuutta.

Tässä suhteessa vertailu aiempiin vallankumouksiin muistuttaa aikajänteen merkityksestä. Esimerkiksi Ranskan vallankumousta seuranneesta väkivallasta huolimatta harva on valmis toivomaan, että sitä ei olisi tapahtunut laisinkaan.

Lisäksi muun muassa filosofi Immanuel Kantin mukaan sivustakatsojien eli yleiseurooppalaisen julkisen keskustelun ”toiveikas osanotto” vallankumoukseen oli merkittävämpää kuin sen välitön lopputulema.

Samaan tapaan aiemmin mainitsemani Arendt totesi Unkarin tukahdetun kansannousun (1956) olleen ”todellinen tapahtuma, jonka merkitys ei tule riippumaan voitosta tai tappiosta; sen suuruus on turvattu sen näyttelemässä tragediassa”. Ajatusta voidaan soveltaa myös Egyptin (ja muiden MENA-maiden) kansannousuihin.

Ehkäpä jälkiviisastelua keskeisempää on nähdä niihin kytkeytyvä tragedia – tragedia, joka on sen kreikkalaisesta alkuperästä alkaen muistuttanut katsojiaan yhtäältä inhimillisten tekojen arvaamattomuudesta ja taipumuksesta johtaa katastrofeihin, mutta toisaalta myös näiden samojen tekojen vapaudesta ja arvokkuudesta.

Julkaisu Arabikevään tragediasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2011 kansannousujen toivo

Lokakuussa 2015 myönnetyn Nobelin rauhanpalkinnon perusteluissa kiitetään palkittua neljän organisaation kvartettia erityisesti välitystoiminnasta vuoden 2013 poliittisessa kriisissä.

Silloin kaksi vasemmistolaista poliittista vaikuttajaa, Chokri Belaïd ja Mohamed Brahmi, salamurhattiin ja troikan toimiin tyytymättömät ja väkivallan selvittämättä ja ehkäisemättä jättämiseen kyllästyneet kansalaiset lähtivät kaduille. Laajaa kannatusta nauttiva kvartetti, joka yhdistää vahvan ammattiyhdistysliikkeen, työnantajat, tunnetuimman ihmisoikeusjärjestön sekä juristit, onnistui tuomaan vastakkaiset poolit saman pöydän ääreen ja näin hillitsemään väkivallan leviämistä.

Tunisiaa pidetään vaikeuksista huolimatta niin kutsutun arabikevään menestystarinana ja sitä se monilta osin onkin. Tämän toteamiseksi tarvitsee katsoa vaikkapa vain niihin maihin, missä kansannousu käynnistyi vauhdikkaasti keväällä 2011: Syyrian verinen sota jatkuu jo viidettä vuotta ja Libya on edelleen kaoottisessa tilassa Gaddafin hallinnon kaatamisen jälkeen.

Egyptissä poliittisen vallan uudelleenmuovautuminen kulki alkuun samoja linjoja Tunisian kanssa, mutta tämänhetkinen tilanne on varsin erilainen. Egyptissä autoritaarisen hallinnon kaatuminen johti tunnustuksellisen muslimihallinnon nousuun ja uskonnolliseen totalitarismiin, mikä sitten sotilasvallankaappauksella kesällä 2013 kaadettiin. Tällä hetkellä vallassa on Mubarakin aikakauttakin autoritaarisempi hallinto.

Talouden ja turvallisuuden haasteet

Työtä rauhanomaisen muutoksen edistämiseksi riittää vielä. Kaksi keskeisintä tehtäväsarkaa ovat talous ja turvallisuus.

Yksi suurimmista vuoden 2011 vallankumoukseen johtaneista syistä oli kansalaisten kyllästyminen taloudelliseen epätasa-arvoon, työttömyyteen ja mielivaltaiseen työpaikkojen jakoon. Jo vuodesta 2007 Gafsan kaivosalueella oli laajamittaisia lakkoja, missä protestoitiin elinolosuhteiden kapenemista vastaan ja kampanjoitiin sosiaalisten ja taloudellisten oikeuksien puolesta. Taloustilanne on nyt vielä aiempaa epävarmempi.

Turismi, yksi Tunisian merkittävimmistä elinkeinoista, ei ole palannut ennalleen sitten vallankumouksen. Tämä on saanut monen turismista elantonsa saavan kaipaamaan haikeana vanhan vallan aikaa, jolloin turistit kokivat Tunisian turvalliseksi vierailla.

Myös nuoret vallankumoukselliset toivovat, että turvallisuustilanne saadaan kuntoon, vaikka he eivät luopuisi kansalaisoikeuksista ja osallisuudesta, joiden puolesta ovat kamppailleet niin jasmiinivallankumouksen aikana kuin siitä eteenpäin.

Turvattomuus on polttava ongelma. Kuluneen vuoden kaksi terrori-iskua Bardon museossa Tunisin kaupungissa maaliskuussa 2015 ja turistirannalla Soussessa kesäkuussa 2015 vauhdittivat terrorisminvastaisen lainsäädännön laatimista. Tässä prosessissa on kuitenkin vältettävä paniikkiratkaisuja ja turvattava kansalaisoikeudet ja -vapaudet, jottei maa liu’u takaisin poliisivaltion suuntaan.

Kuten esimerkiksi useissa Euroopan maissa, virallisen Tunisian on ollut vaikea myöntää sitä, ettei terrorismi ole jotain ulkoa tulevaa vaan kutoutuu kotimaan poliittis-taloudelliseen tilanteeseen. Tunisiasta on lähtenyt jihadisteja sotimaan eniten Syyriaan ja Irakiin, ja esimerkiksi Bardon terrori-iskun tekijät olivat olleet naapurimaassa Libyassa koulutusleirillä muutamaa kuukautta aiemmin.

Vankilat pullistelevat täyteyttään, mutta varsinaisia sopeuttamisohjelmia vankien integroimiseksi takaisin yhteiskuntaan ei ole. Kun tämä yhdistyy epävarmuuteen taloudellisen toimeentulon näkymien suhteen, ei ole ihme että rikollisuutta ei ole saatu kuriin.

Myös seksuaalivähemmistöjen oikeuksien edistäminen on alkutekijöissään. Näiden oikeuksien edistäminen tai edes havaituksi tuleminen vaatii kansainvälistä kampanjointia. Nobelin rauhanpalkinnon myötä monet aktivistit ovatkin kutsuneet erityisesti asianajajien yhdistystä toimimaan diskriminoivan lainsäädännön muuttamiseksi.

Rauhanpalkinto ei merkitse prosessin päätöstä

Kun katsoo aiempina vuosina palkittujen listaa, huomaa, että rauhan-Nobel on usein myönnetty myös kannustimena jatkaa hyväksi havaitulla tiellä. Vuonna 2009 palkittu presidentti Obama ei ole osoittautunut toivotun kaltaiseksi rauhantekijäksi, ja vuonna 2012 palkittu Euroopan unioni käy sotaa muualta muuttamaan pyrkiviä vastaan, mukaan lukien kansainväliseen suojeluun oikeutetut pakolaiset.

Tässä valossa Tunisian kvartetti vertautuu pikemminkin esimerkiksi viime vuoden palkinnonsaajiin Malala Yousafzaihin ja Kailash Satyarthiin ja vuonna 2011 palkittuihin naisaktivisteihin Ellen Johnson Sirleafiin, Leymah Gboweehen ja Tawakel Karmaniin: palkinto myönnettiin aiemmin tehdystä rauhan ja kehityksen eteen tehdystä työstä, mutta sen keskeinen merkitys on toimia kannustimena jatkaa jo tehtyä työtä.

Kollektiiville myönnetty palkinto antaa signaalin niin ikään siihen suuntaan, että polarisoituneessa tilanteessa on mahdollista luoda keskusteluyhteyksiä ja ylittää perustavanlaatuisiksi mielletyt eronteot väkivallan välttämiseksi siten, ettei koston ilmapiirille anneta sijaa.

Julkaisu Rauhan-Nobel Tunisiaan: kannuste jatkaa sovinnon tiellä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turkin media oli asiasta pääosin hiljaa, mikä vahvistaa varsin selvästi sen, mitä Turkin politiikan tutkijat ja tarkkailijat ovat sanoneet jo pitkään: Turkin sananvapauden tila on huolestuttavan heikko. Media on suurelta osin hallituksen talutusnuorassa. Sananvapautta arvioiva järjestö Freedom House sijoittaa Turkin tämän vuoden maailmanlaajuisessa vertailussaan vasta jaetulle 120. sijalle. Esimerkiksi Suomen sijoitus vertailussa on jaettu kolmas sija. Tietoa Turkin protesteista onkin tullut lähinnä sosiaalisen median, ulkomaisten tiedotusvälineiden ja ulkomailla asuvien turkkilaisten kautta.

Kansainväliset tulkinnat Turkin tapahtumista vahvistavat myös Hayden Whiten teesin siitä, että tapahtumia tulkitaan aina oman moraalisen tai esteettisen viitekehyksen kautta. Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen puolella esimerkiksi David Campbell on kirjoittanut siitä, kuinka poliittisia tapahtumia voi kuvata useilla keskenään poikkeavilla tavoilla, joilla voi olla varsin erilaisia poliittisia vaikutuksia. Poliittinen tapahtuma saa merkityksensä vasta tulkinnan myötä, ja merkityksien luomiseen käytetään olemassa olevia kulttuurisia tai poliittisia symboleja. Näin poliittinen tapahtuma liitetään osaksi suurempaa tarinaa, joka tekee ympärillä olevan todellisuuden helpommin lähestyttäväksi. Irralliset ja satunnaiset tapahtumat eivät vastaa tarpeeseen nähdä todellisuus merkityksellisenä ja ymmärrettävänä kokonaisuutena, jossa on mahdollista edes hetkittäin nähdä tarkoitus ja suunta.

Kaksi symbolista viitekehystä

Turkin tapahtumia on tulkittu pääasiassa kahden symbolisen viitekehyksen kautta: maallistuneiden ja uskonnollisten voimien välisenä mittelönä tai vastalauseena kapitalismia vastaan. Ensimmäisessä tulkintamallissa tapahtumat on liitetty osaksi arabikevään tapahtumia ja jälkimmäisessä tulkintamallissa osaksi Occupy-liikettä. Molemmilla kansalaisliikkeillä on valtavasti symbolista painoarvoa, joka ohjaa tulkintaa jo pelkillä sanavalinnoilla: Taksimin aukiosta muodostui nopeasti uusi Tahririn aukio ja Gezi-puistosta #occupygezi. Analyyseissä vilisee viittauksia ”Turkin kevääseen”, eikä ”Turkin kesällä” enää viitatakaan tulevaan kesälomamatkaan Turkin aurinkorannoille.

Molemmille tulkintamalleille on yhteistä kahtiajaon retoriikka, jota Hayden White kutsuu metonyymin troopiksi. Tässä diskurssimallissa todellisuus nähdään kahden vastakkaisen voiman taisteluna, josta ehkä tunnetuimpana esimerkkinä on valistusaatteen kahtiajako järjen ja ei-tieteellisten uskomusten välillä. Turkin politiikkaa tulkitaan usein juuri kahtiajaon kautta, varsinkin nykyisen uskonnollismielisen AK-puolueen päästyä valtaan vuonna 2002. Analyyseissä islamin roolista modernissa yhteiskunnassa liikutaan usein valistusaatteen piirtämien ajatusmallien sisällä: uskonto ja politiikka ovat ikuisella törmäyskurssilla keskenään ja ne on yksinkertaisesti pidettävä erossa toisistaan.

Kapitalismin vastaisessa tulkinnassa puolestaan tukeudutaan Marxin oppeihin kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennetusta itsetuhovoimasta, jonka merkkejä voi nähdä jokaisessa protestissa, joka jollain tavoin hyökkää markkinatalouden symboleja tai toimintatapoja vastaan. Turkin tapauksessa symbolina toimi suunnitteilla oleva kauppakeskus. Kahtiajako brutaalin kapitalistisen koneiston ja humaaneja arvoja puolustavien kansalaisten välillä oli helppo tehdä ja liittää se suurempaan kertomukseen kansainvälisestä kapitalismin vastaisesta Occupy-rintamasta. Tässäkin tapauksessa tulkitsijan oma arvomaailma ohjaa tulkintaa. White painottaa, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tulkintaa – kysymys on enemmänkin tarinan uskottavuudesta, joka syntyy tarpeeksi vahvoista kulttuurisista ja poliittisista symboleista, joilla tapahtuma liitetään osaksi laajempaa ilmiötä.

Tulkinnassa toimivaa symboliikkaa löytyy myös kauempaa: Turkin tapahtumat on liitetty muun muassa Ranskan vuoden 1968 mielenosoituksiin. Turkki vain tulee Ranskan perässä yli 40 vuoden viiveellä. On huomionarvoista, että lähiviikkojen mellakat Ruotsissa ovat jääneet vähemmälle huomiolle tulkinnoissa. Yhteistä symboliikkaa ei löydy samalla tavalla kuin arabikevään ja Occupy-liikkeen kanssa. Ruotsin tapahtumat onkin liitetty yhteen Lontoon vuoden 2011 ja Ranskan vuoden 2005 nuorisomellakoiden kanssa.

Näissä tapauksissa esimerkiksi antikapitalistinen narratiivi on jäänyt suurilta osin käyttämättä ja päällimmäiseksi tulkinnaksi on valikoitunut maahanmuuttajien kotoutumisongelmat. Tapahtumiin viitataan edelleen negatiivissävytteisesti ”mellakoina” toisin kuin esimerkiksi arabikevään tapahtumien kohdalla. Istanbulin mielenosoitusten kohdalla identiteettikysymykset on liitetty osaksi antikapitalistista tulkintaa istanbulilaisten taistelusta suuria korporaatioita vastaan, kun taas ”lähiömellakoissa” päällimmäiseksi identiteettikysymykseksi nousi maahanmuuttajuus. Tämä kertoo enemmän tulkintoja ohjaavista ajatusmalleista kuin itse tapahtumien luonteesta.

Merkki demokratian noususta

Turkin tapahtumat voi nähdä myös ilman hallitsevaa kahtiajaon mallia. Mielenosoituksia voi tulkita demokratian kehittymisen kannalta, ja nostaa esiin Turkin yhteiskunnan demokratisoituminen. Tämä tulkintamalli on lähempänä Hayden Whiten synekdokeen trooppia, jossa painotetaan vastakkainasettelun sijaan toimijoiden ja asioiden välisiä yhdistäviä ja eheyttäviä tekijöitä. Viime päivien tapahtumat voi tulkita todisteeksi turkkilaisten demokraattisen osallistumisen taidoista, joissa monilla eurooppalaisilla on opittavaa.

Esimerkiksi Euroopan unionin demokratiavajeen korjaamiseksi on ollut huolestuttavan vähän kansalaisliikehdintää, vaikka tilanne on noteerattu laajalti ja EU:lla on suora vaikutus satojen miljoonien kansalaisten elämään. Turkissa autoritääristä valtakoneistoa vastaan uskalletaan nousta seurauksista huolimatta. Istanbulissa asuville mielenosoitukset Taksimilta alkavalla Istiklal-pääkadulla ovat arkipäivää.

Tässä mielessä tulkinnat siitä, että Turkin mielenosoitukset ovat merkki maan demokratian heikosta tilasta, ovat harhaanjohtavia ja perustuvat ajatukseen demokratiasta hierarkkisena hallintokoneistona, jota pyörittää ensisijaisesti vaalijärjestelmä. Demokratia on paljon muutakin. Demokratian keskiössä on kansalaisten usko vaikutusmahdollisuuksiinsa – viime kädessä mielenosoitusten ja kansalaisvaikuttamiskanavien kautta.

Turkin tapahtumat voi nähdä osoituksena Turkin demokraattisen vaikuttamisen kehittymisestä ja kansalaisten uskosta mahdollisuuksiinsa vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Tärkeiksi koettujen asioiden puolesta ollaan valmiita taistelemaan muillakin tavoilla kuin ”tykkäämällä” nettikampanjoita tai allekirjoittamalla nettivetoomuksia. Tässä tulkintamallissa Turkki ei laahaa muun Euroopan perässä vaan toimii yhtenä edelläkävijöistä.

Artikkelikuva: Johanna Vuorelma

Julkaisu Tahrir vai Occupy: Turkin mielenosoitusten tulkinnasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kirjoitin hieman yli vuosi sitten Turkin menettämisen kysymyksestä, joka on nostettu esiin tiettyjen poliittisten tapahtumien seurauksena. Tarjosin tuolloin kaksi vaihtoehtoista näkemystä tälle menettämisen retoriikalle. Yhtäältä mielikuva Turkin kaksinapaisuudesta on pinttynyt länsimaiseen ajatteluun, toisaalta Turkki nähdään tunteiden ajamana toimijana, joka voidaan menettää sen epärationaalisten tekojen seurauksena.

Vuosi maailmanpolitiikassa on kuitenkin pitkä aika. Arabimaiden kansannousut ja niitä seuranneet uudistukset ovat muuttaneet poliittista karttaa merkittävällä tavalla. Myös Turkin kansainvälinen rooli on muuttunut näiden tapahtumien seurauksena, mikä on näkynyt länsimaisessa suhtautumisessa Turkkiin. Viime vuoden lopulla TIME-lehti nosti pääministeri Recep Tayyip Erdoğanin kanteensa ja ylisti tämän roolia Turkin alueellisen valta-aseman vahvistajana.

Enää ei puhuta Turkin menettämisestä vaan sen nousemisesta muiden valtojen rinnalle varteenotettavana ja vaikutusvaltaisena toimijana. Jos 2000-luvulla Turkki oltiin menettämässä, 2010-luvulla se ollaan löytämässä. Mutta kuten kirjoituksessani aikanaan totesin, menettämisen retoriikka kertoo enemmän länsimaiden suhtatutumisesta Turkkiin kuin poliittisiin tapahtumiin liittyvien havaintojen yhdenmukaisuudesta. Tässä suhtautumisessa on olemassa kaksi pääsääntöistä suuntaa: joko länsi on toivottomassa syöksykierteessä tai alati kasvavassa nousujohteessa.

Edellinen on helppo yhdistää viime vuosina päätään nostaneeseen eurooppalaiseen äärioikeistoon, jonka mukaan maahanmuuttotulva upottaa länsimaisen elämäntavan, mutta ajatus tuhoutuvasta länsimaisesta sivilisaatiosta on ollut olemassa yhtä kauan kuin länsimaisuuden käsite. Myös Turkin menettämisen retoriikka heijasteli tätä suuntausta: Turkki menetetään eurooppalaisen arvomaailman kestämättömyyden vuoksi. Puhutaan demokratiasta ja ihmisoikeuksista mutta torjutaan unioniin pyrkivä muslimienemmistöinen valtio ensisijaisesti poliittisista syistä.

Kysymystä eurooppalaisen ja länsimaisen arvopohjan hauraudesta ei ankkuroida enää Turkkiin. Timothy Garton Ash kirjoitti pari viikkoa sitten länsimaiden hitaan reagoinnin Syyrian tilanteeseen olevan osoitus sen sisäänrakennetusta poliittisesta ja moraalisesta heikkoudesta. Hänen mukaansa tulevaisuudessa näemme perinteistä suurvaltapeliä Turkin, Venäjän, Kiinan ja länsimaiden välillä. Hän muistuttaa, että tilanne voisi olla toisenlainen, jos EU olisi ottanut Turkin jäsenyyden tosissaan. Mutta ei: Turkki on löydetty uudelleen Osmanien valtakunnan perintöä kantavana suurvaltana.

Vaikuttaa siltä, että aikaisemmat puheet Turkin menettämisestä liittyivät enemmän Turkin samankaltaistumiseen kuin eriytymiseen lännen kanssa. Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa ollaan siirtymässä kylmän sodan jälkeisestä fyysiseen turvallisuuteen ja erilaisuuden uhkaan perustuvasta konfliktikuvasta ajatukseen identiteetin turvallisuudesta ja samankaltaistumisen uhasta. Identiteetin turvallisuus tarkoittaa valtion eheätä omakuvaa. Turvattomuuden tunne syntyy, kun aikaisemmin vallinneet käsitykset valtion roolista kansainvälisessä systeemissä järkkyvät. Tämä voi joidenkin tutkijoiden mukaan aiheuttaa suurempaa turvattomuuden tunnetta kuin sotilaallisen uhan mahdollisuus.

Myös Turkin menettämisen retoriikka voidaan nähdä tästä näkökulmasta. Turkin 2000-luvulla harjoittama länsimaisempi ulkopolitiikka, joka entisestä poiketen painotti kriisinhallintaa, sovittelua ja demokraattista arvopohjaa, sai aikaan turvattomuuden tunnetta tietyissä länsimaisissa toimijoissa: jos Turkki on aikaisemmin toiminut eräänlaisena vakiintuneena vastapuolena identiteettikysymyksissä, sen samankaltaistuminen lännen kanssa näyttäytyi uhkana länsimaiselle identiteetille. Tiettyjen toimijoiden käsitykset länsimaisuudesta järkkyivät. Sigmund Freud puhui tästä ilmiöstä pienten eroavaisuuksien narsismina.

Miten tämä sitten liittyy Turkin arabikevään jälkeiseen valta-asemaan ja suhteeseen Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin? Turkki on löydetty uudelleen, mutta ei sen samankaltaisuuden vaan uudelleen määritellyn erilaisuuden kautta. Osmanien valtakunta määritti eurooppalaisen identiteettipohjan vastakohtien kautta: valtakunta oli itäinen, muslimienemmistöinen ja maatalousvaltainen, Eurooppa läntinen, kristitty ja teollistunut. Nyt 2000-luvun etsikkoajan jälkeen tuo narratiivimalli on nostettu uudelleen esiin. Selkeästi määriteltävä erilaisuus on turvallisuutta luovaa, ja arabikevät on toiminut  tässä katalysaattorina.

Timothy Garton Ashin kirjoitus on hyvä esimerkki tästä. Hän kuvailee värikkäästi, kuinka Osmanien valtakunnan aikainen pašša tuntisi olonsa varsin kotoisaksi sulttaani Erdoğanin hallitsemassa nyky-Turkissa, joka ajaa omia arvojaan ja intressejään perinteisen valtataistelun modernissa versiossa Venäjän tsaari Vladimir Putinia, Kiinan keisari Hu Jintaoa, Britannian pääministeriä ja muiden suurvaltojen hallitsijoita vastaan. Turkin nousu varteenotettavaksi vallaksi on vähemmän uhkaava vaihtoehto kuin sen samankaltaistuminen lännen kanssa. Se tarkoittaisi kokonaan uusien identiteettimallien luomista.

Julkaisu Turkki löytyi uudelleen sen erilaisuuden kautta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aiemmin autoritaarista hallintoa tukeneet länsimaat asettuivat demokratian nimissä kannattamaan kaduille tullutta kansaa. Innostuneet reaktiot arabimaiden demokraattista liikehdintää kohtaan ovat ongelmallisia kahdesta syystä. Yhtäältä liikehdinnän seuraukset voivat olla yllättäviä. Toisaalta demokratisoituminen kansallisella tasolla ei tarjoa ratkaisuja globalisoituvan maailman todellisiin haasteisiin.

Demokratisoitumisen odottamattomat seuraukset

Arabimaissa nyt ilmenevä demokratisoituminen ei välttämättä johda länsimaiseen liberaaliin ja parlamentaariseen demokratiaan. Länsimaisissa tulkinnoissa on tähän asti pidetty islamia ja demokratiaa yhteen sovittamattomina, vaikka Turkki on onnistunut pitkälle sovittamaan niitä yhteen. Nyt kansalaiset vaativat demokratiaa islamilaisessa maailmassa, mutta liikehdintä ei ole suuntautunut islamia vastaan. Demokratisoituminen voi nostaa valtaan islamilaisia äärisuuntauksia, joita länsimaat ovat pitäneet tähän asti niin vapauden kuin demokratiankin uhkana. Demokratia ei siis välttämättä tuota länsimaiden toivomaa tulosta. Jo nyt pidetyissä vaaleissa islamististen puolueiden kannatus on ollut vahva. Pakistanissa valtaan voivat nousta islamilaiset fundamentalistit, mikä merkitsisi sitä, että fundamentalistien hallussa olisi ydinase.

Väistyvät hallitsijat ovat käyttäneet valtaa oman vaurautensa rakentamiseen, ja kansalaiset uskovat kaiken muuttuvan paremmaksi, kun he pääsevät itse päättämään omasta kohtalostaan. Arabimaiden vallankumoukset eivät kuitenkaan muuta maailmantalouden rakenteita eivätkä demokratisoi globaalia hallintaa. Tunisian ja Egyptin taloudet ovat edelleen riippuvaisia turismista. Libyan ja Bahrainin talous on sidoksissa öljyntuotantoon maailmanmarkkinoille.

Demokratiaa globalisoituvassa maailmassa

On perusteltua väittää, että arabikevään liikehdinnän perimmäinen syy on köyhyydessä. Tähän demokratia ei välttämättä tuo muutosta. Islamilaisen maailman liikehdintä ilmentää globaalistuvan maailman ongelmia, joita demokratisoituminen kansallisella tasolla ei ratkaise.

Kestävä demokratia edellyttäisi kansalaisten aineellisen hyvinvoinnin kasvua. Ilman sitä syntyy petettyjen odotusten vallankumouksia. 1960- ja 1970-luvuilla ne johtivat eri puolilla maailmaa voimakkaaseen vasemmistolaiseen liikehdintään ja vastareaktiona sotilasvallankaappauksiin. Demokratisoitumisen synnyttämät petetyt odotukset toimivat erinomaisena kasvualustana ääriliikkeiden nousulle poliittiseen valtaan.

Demokratian ja markkinatalouden ajatellaan usein olevan lähes synonyymejä. Wolfgang Streeck on kuitenkin esittänyt, että niiden välillä on ristiriita, joka selittää Euroopan ja laajemminkin maailmantalouden kriisiä. Demokraattisen hallinnon legitimiteetti perustuu siihen, että äänestäjät odottavat vastikkeita valtaan nostamiltaan hallituksilta. Jos kansantalous ei tuota riittäviä resursseja, vastike rahoitetaan valtion velalla. Tämä rasittaa kansantaloutta. Demokratiasta tulee markkinatalouden rasite, ja kiinalaistyyppinen autoritaarinen hallinta voidaan nähdä vahvan taloudellisen kasvun edellytyksenä.

Globalisaation olosuhteissa tavallisten ihmisten epävarmuus tulevaisuudesta lisääntyy. Valtiollinen politiikka pyrkii tukemaan taloudellista kasvua ratkaisuna ongelmiin. Globalisaatioon sopeutumisen väitetään edellyttävän julkisen talouden vakauttamista ja julkisten menojen leikkauksia. Talouselämän sopeuttaminen globalisaatioon ja julkisen talouden ”tervehdyttäminen” kuitenkin lisäävät monien ihmisten turvattomuutta. Tässä tilanteessa vanha valta ei kykene tarjoamaan muutosta.

Todellisten vaihtoehtojen puute

Arabimaiden tapauksessa tyytymättömyys on kohdistunut valtaa pitäneeseen eliittiin, mutta Suomessa sen kohteena ovat olleet ”vanhat” demokraattisesti valtaan nousseet puolueet. Perussuomalaisten kannatus kevään 2011 vaaleissa kuuluu samaan ilmiöön arabikevään kanssa sikäli, että se kertoo suomalaisessa yhteiskunnassa kasvavasta epävarmuudesta kansalaisten hyvinvoinnin heikkenemisestä globalisaation muokkaamissa olosuhteissa. Perussuomalaisten tarjoama ratkaisu – turvallinen koti, uskonto ja isänmaa – ei kuitenkaan ole todellinen vaihtoehto. Sitä ei tarjoa myöskään arabimaailman demokratisoituminen.

Edessämme on sarja globaalin järjestelmän ongelmia, joihin ei ole kansallisia ratkaisuja. Muutos ei enää ole mahdollinen yhden kansallisvaltion puitteissa. Tarvitaan aivan uudenlaisia visioita siitä, miten globaali talous ja hallinta voidaan järjestää niin, että mahdollisimman monen ihmisen aineellinen hyvinvointi voidaan turvata globaalissa järjestelmässä. Lisähaasteita tuo se, että perusresurssit kuten vesi ovat monin paikoin käymässä niukoiksi niitä tarvitsevaan väestömäärän kasvaessa. Tällaisia ongelmia ei ratkaista kansallisella tasolla.

Arabikevät ja demokratisoitumisen aallot

Arabikevään analyyseissä on pohdittu sitä, voidaanko tapahtumista puhua demokratisoitumisen neljäntenä aaltona. Demokratisoitumisen ensimmäisen aallon aiheutti politiikan siirtyminen kaduille Euroopan hulluna vuonna 1848. Demokratisoitumisen toinen aalto liitetään entisten siirtomaiden vapautumiseen toisen maailmansodan jälkeen. Arabimaiden joukkoliikkeet totalitaarista hallintoa ja diktaattoreita vastaan palauttavat mieleen myös demokratian kolmannen aallon ja siihen kytkeytyvän Francis Fukuyaman vuonna 1992 ilmestyneen teoksen Historian loppu ja viimeinen ihminen. Keskeisenä teesinä kirjassa oli sosialismin loppu ja liberaalin demokratian voitto.

Kun eurooppalaiset tulivat kaduille demokratisoitumisen ensimmäisessä aallossa, jatkuva talouskasvu mahdollisti kansalaisten odotusten täyttymisen. Nykyolosuhteissa jatkuva talouskasvu ei kuitenkaan voi olla kestävä ratkaisu demokratian laajenemiselle ja säilymiselle. Talouskasvu kohtaa rajansa parhaillaan kasaantuvissa ympäristöongelmissa.

Länsimaiden reaktiot arabikevääseen ilmentävät käsitystä, jonka mukaan globalisaatio on lineaarinen, demokratian, markkinatalouden ja ihmisoikeuksien toteutumiseen johtava prosessi: arabikevään ajatellaan toteuttavan universaaleja arvoja, joiden edistymistä on tuettava vaikka aseellisin keinoin. Perussuomalaisten vaalimenestyksessä demokratia linkittyy näkemykseen, jossa globalisaatio näyttäytyy uhkana perinteisille arvoille ja vastauksena on asettuminen globalisaatiota vastaan.

Arabikevään kriittinen tulkinta tarjoaa näille kahdelle vaihtoehtoisen tulkinnan: Arabikevät oli kansannousu autoritaarista hallintoa vastaan, mutta samalla se voidaan tulkita protestiliikkeenä epäonnistunutta modernisaatiota vastaan. Modernisaation välittäjänä toimi autoritaarinen eliitti, joka myös korjasi hyödyn siitä. Arabikevät oli liike eliitin asemaa pönkittänyttä, universaaliksi ymmärrettyä länsimaista modernisaatiotulkintaa vastaan. Näin ymmärrettynä arabikevät voidaan nähdä demokratisoitumisen neljäntenä aaltona tai ehkä paremminkin toisen aallon jatkumona. Se voidaan Kuan-Hsing Chen’iä myötäilleen nähdä prosessina, jossa riisutaan kolonialismia ja imperialismia. Se ilmentää transatlanttis-keskeisen maailmanjärjestelmän päättymistä eikä suinkaan sen fukuyamalaista riemuvoittoa.

Julkaisu Arabikevään ja demokratisoitumisen neljännen aallon tulkintoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.